Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Neuvostoliiton ja Hitlerin kolmannen valtakunnan samanlaisuus

Eurooppalaisen ihmisen sydämenlyöntejä. Koko kirjoitus täällä

Leninin aloittamissa puhdistuksissa voidaan ehkä nähdä poliittisesti perusteltuakin syytä, ensiaskelia ottavassa, vasta muotoutumassa ja monella tapaa käymistilassa olevassa Neuvostoliitossa. Stalinin kaudella puhdistukset, yksilöiden ja ihmisryhmien vangitsemiset, vankileirit ja teloitukset olivat järkyttävää mielivaltaa ja yltivät kauhistuttavaan mittakaavaan.

Stalinin järjestelmällinen murhanhimo Neuvostoliittoa uhkaavia todellisia tai kuviteltuja sisäisiä vaaroja vastaan on vaikutuksiltaan verrattavissa natsien ohjelmaan kansakunnan jalostamiseksi ja puhdistamiseksi. Kummassakin tapauksessa yksilön jonkinlainen messiaskompleksi sisällyttää itseensä näkemyksen oman kansakunnan ja valtion ainutlaatuisuudesta maailmannäyttämöllä sekä tätä ainutlaatuisuutta uhkaavista vihamielisistä ja epäsuotuisista aineksista, jotka tulee hinnalla millä hyvänsä eliminoida.

Kyseessä on ihannevaltakunnan perustaminen maan päälle, ihmiskunnan pelastaminen itselleen. 

Neuvostoliitossa vallanpitäjien ja viranomaisten mielivaltaiset tulkinnat vastavallankumouksellisuudesta ja neuvostovihamielisyydestä johtivat järjestelmään, jossa ihmiset valvoivat ja ilmiantoivat toisiaan. Kuka tahansa saatettiin pidättää mistä tahansa syystä. Tällöin naapureita ei ilmianneta ainoastaan siksi, että he vaikuttavat poliittisesti epäilyttäviltä, vaan ilmiantoja tehdään huonojen naapuruussuhteiden vuoksi, koska itse ollaan vaarassa joutua toisen ilmiantamaksi. Vainoharhaisessa ilmapiirissä itselle epämieluisat henkilöt alkavat näyttää poliittisestikin epäilyttäviltä, niin että heidän sanoilleen ja tekemisilleen ei välttämättä tarvitse keksiä vihamielisiä piilotarkoituksia ja juonia, tulkinnat syntyvät pelottavan spontaanisti.

Kansallisessa tai ainakin yhteisöllisessä mittakaavassa tapahtuvaa suhteellisuudentajun menettämistä ja omantunnon paatumista voidaan nimittää kollektiiviseksi riivaustilaksi tai kollektiiviseksi mielisairaudeksi. Stalinistisesti toteutettu kommunismi ja Hitlerin kansallissosialismi eivät tässä olennaisesti eroa toisistaan - ne myös kertovat jotakin ihmisen perusluonteessa olevasta tarpeesta antaa yksilöllisille, subjektiivisille totuuskäsityksille jumalallinen merkitys: asiat muuttuisivat parempaan suuntaan jos vain minä saisin hallita.

Kun suhteellisuudentaju vääristyy ja henkiset, moraaliin ja etiikkaan liittyvät pidäkkeet murretaan, inhimilliset tarpeet ja sinänsä hyvätkin aikomukset paremman maailman rakentamiseksi muuttuvat, niistä tulee luonteeltaan sairaita.

Sairaalle ihmiselle tarkoitus pyhittää keinot: pahakin on hyvää, kun päämäärä on riittävän arvokas.

Ja ettemme näkisi preussilaisia, natseja, bolshevikkeja ja neuvostoihmisiä aivan yksipuolisessa valossa, pyrkiessämme kiteyttämään yhteiskunnallista ja ihmiskunnallista mielettömyyttä arkkityypeiksi ja symboleiksi, muistakaamme myös Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelman ja Kansainliiton takana olevat kapitalistiset motiivit. 

Kirjoittajan pohdintaa

Yhdysvalloista, jota parjaamme maailmanpoliisiksi ja jonka lähi-idän politiikkaa mielestämme sanelee yksinomaan suhde öljyyn, ja jonka olisi pitänyt pysyä poissa Irakista jonne se hyökkäsi joukkotuhoaseisiin liittyvien tekaistujen syytösten varjolla, tuli maailmanpoliisi ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Emme kuitenkaan moiti Yhdysvaltoja siitä, että se tuli Britannian avuksi Saksan harjoittaessa rajoittamatonta sukellusvenesotaa ja siirtäessä lisäjoukkoja länsirintamalle. Ilman Yhdysvaltojen apua Saksa olisi hyvinkin kuristanut Britannian ja ympärysvallat rauhansopimukseen, jolla Euroopan rajalinjat ja valtasuhteet olisi laitettu uuteen uskoon.

Mutta jos Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan tai jos sitä ei olisi pakotettu suorastaan kohtuuttomiin ehtoihin ja korvauksiin, ei myöskään olisi syntynyt preussilaisuuden raunioille häpeää ja katkeruutta, jotka mahdollistivat kansallissosialismin valtaannousun! Tai: olisiko hitleriläinen kolmas valtakunta noussut sitäkin nopeammin ja vastustamattomammin?

Ympäröivän maailman puuttuminen kansallissosialistien maailmanvalloitukseen ja juutalaisvainoon ei johtunut yksinomaan ylevistä syistä - itse asiassa monetkin valtiot ummistivat tapahtumilta silmänsä ja ryhtyivät pelastamaan vainotussa asemassa olevia vasta sitten, kun oma etu ja hyvinvointi oli vaarassa. Mutta jos sanomme, ettei yleviä ja epäitsekkäitä motiiveja lainkaan ollut ja että valtioita johtavat hallitukset ovat pakotettuja toimimaan ainoastaan itsekkäin tarkoitusperin, koska muussa tapauksessa ne luhistuvat, niin onko tämäkään koko totuus?

Maapallo on ulkokuorellaan pisteitä kantava kartta josta otamme tarkastelumme kohteeksi tiettyjä pisteitä ja niihin liittyviä tapahtumasarjoja. Valikoituja pisteitä yhdistämällä muodostuu kokonaiskuva, jossa määrättyjen pisteiden merkitys korostuu. Toisia pisteitä ja niihin liittyviä yhteyksiä hämärtyy tai rajautuu kuvan ulkopuolelle. Tämän kuvan kautta hahmotamme maapalloa historiallisena ja poliittisena kenttänä, jossa ihmiset toimivat ja muodostavat maailmanhistorian. Maailmanhistorian "hyvä" ja "paha" määriytyvät pisteiden suhteista toisiinsa ja näihin suhteisiin lataamistamme arvoista.

Suomalaisessa nurkkakuntaisuudessa on helppo tulkita Suomea Ruotsin, Venäjän ja Saksan suurvaltapoliittisista suhteista käsin, jolloin urhea ja kaunis Suomi-neito on vain suurvaltapolitiikan pelinappula. Olemme monella tapaa hyväksikäytettyjä ja milloin mihinkin suuntaan työnnettyjä ja vedettyjä. Kyseessä on toki historiallinen totuus, mutta onko totuutta väritetty ja painotettu niin, että omat tarkoitusperämme ja pyrkimyksemme hämärtyvät?

Mikä toisten kohdalla on itsekästä tai ääripatrioottista toimintaa, ei ole sitä meillä. Emme mielellämme käytä sanaa separatismi, siihen nykyisellään liittyvien mielikuvien vuoksi, suomalaiskansallisista sankareista, jotka vastustivat Venäjän sortovaltaa ja laskivat suomalaisen kulttuurin peruskiviä. Vastarintamme tosin oli enemmän passiivista kuin terroritekoihin turvautuvaa, mutta johtuiko se rauhantahdostamme vai realismista? Sisällissodan tapahtumat punaisten ja valkoisten toisiinsa kohdistamine julmuuksineen paljastavat kyllä, että sortovuosien passiivisuutemme johtui suhteellisuudentajusta, ei kansan rauhaarakastavasta luonteesta ja väkivallattomuuden ihanteesta.

Tarkastelutavastamme johtuen emme juurikaan kiinnitä huomiota siihen, kuinka tarpeellista oli käyttää Venäjää irrottautuaksemme Ruotsista ja Saksaa irrottautuessamme Venäjästä, ja että ilman preussilaisten agressiivista hyökkäystä Venäjälle emme olisi saaneet itsenäisyyttä, ja ilman Saksan apua toisessa maailmansodassa emme olisi saaneet pitää sitä. Mieluummin sanomme, että vuosisatainen vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän poljettavana oleminen sekä sodan jälkeinen vuosikymmeniä kestänyt rähmällään olo ja kyyristely ovat vaikuttaneet kansamme luonteeseen niin että olemme taipuvaisia alkoholismiin, masennukseen, sydänsairauksiin ja selkävaivoihin emmekä useinkaan osaa olla iloisia ja kiitollisia. Näillä perustein voidaan alakuloisuudesta ja henkisestä jähmeydestä tehdä jopa hyve.

Emme ole liioittelevan kuumaverisiä kuten italialaiset emmekä pinnallisia kuten amerikkalaiset. Kun suomalainen hymyilee, hän hymyilee sydämestään eikä teeskentele niin kuin amerikkalaiset tekevät.

Minun mielestäni suomalaisten isänmaanrakkaus, luontainen sisukkuus ja urhoollisuus olivat syynä ihmeenomaiseen menestykseemme talvisodassa ja selviytymiseemme kansakuntana. Kristittynä otan huomioon myös rukouksen ja Jumalan avun merkityksen sekä sen että Jumalalla on tehtävä kansakunnallemme.

Pisteitä ja niiden välisiä suhteita värittämällä ja painottamalla saadaan siis erilaisia tulkintoja, jotka ristiriidoistaan huolimatta voivat olla yhtäaikaisesti tosia. Yhdysvaltojen moraalinen närkästys matkustajalaivojen upottamisen tähden (ensimmäinen maailmansota) ja juutalaisten tarpeiden huomioiminen oman maan tarvitsevana kansana (toisen maailmansodan jälkeiseen palestiinaan liittyvä kehitys) eivät tee tyhjäksi sitä, että Yhdysvallat on kaiken aikaa pyrkinyt sitomaan maailmanpolitiikan omiin taloudellisiin intresseihinsä eikä Jumalan apu tee tyhjäksi sitä, että suomalaiset olivat sisukkaita.

Rikollisten tai muuten itsekkäistä motiiveista tapahtuvien ja moraalisesti väärien tekojen tekijä ei myöskään vapaudu hänelle lankeavasta vastuusta, vaikka teolla olisi hyviäkin seurauksia. Voidaan ajatella, että juutalaiset eivät koskaan olisi saaneet omaa valtiota ilman natsien suorittamaa vainoa. Voi olla niinkin. Yksikään juutalainen ei silti sanoisi, että Eichmann toimi oikein eikä häntä olisi tullut rangaista. 

Schaumanin suorittama murha ei ollut hienoa ja oikeaa toimintaa, vaikka sen seuraukset olivatkin hyvät.

Totuudet ovat usein osatotuuksia, joiden arvottamiseen ja tärkeysjärjestykseen asettamiseen ei ole vain yhtä vaihtoehtoa. 

Historian tulkinnasta henkisyyteen

Missä määrin edes voimme erottaa todellisuuden omasta hyväuskoisesta idealismistamme tai pahauskoisesta pessimismistämme ja analysoida sitä todellisuutena itsenään - kun todellisuus itsessään suodattuu ehdollistuneen, tietyissä olosuhteissa ja tiettyjen vaikutteiden alaisuudessa muodostuneen mielemme ja minämme läpi ja niin tulee meille todellisuudeksi, jota ylipäätään on mahdollista tarkastella?

Ainakin teoriassa meille on mahdollista, jos tahdomme, havaita oma rajallisuutemme ja puutteellisuutemme sekä taipumuksemme ulkoistaa pahuus ja typeryys, jotka vaikuttavat myös itsessämme ja joiden olemassaolosta ulkoistaminenkin todistaa.

Toisaalta voimme paeta yksilöllistä vastuuta vetoamalla geeniperimään - mutta pitkälle vietynä perustelu oikeuttaa sosiaalidarwinismin ja rodunjalostuksen - tai aina niin tarpeelliseen defenssimekanismiin, jota ilman lamautuisimme sietämättömän ja kestämättömän edessä - mutta sittenhän mitään liian vaikeita asioita ei tarvitse kohdata ja muuttaa - tai lapsuuden traumoihin, koulukiusaamiseen ja avioelämässä koettujen pettymysten tuottamiin vammoihin, joiden vuoksi sanomme ja teemme asioita tunteellisuuden vallassa emmekä aina näe asioita oikein tai välttämättä ole edes vastuussa teoistamme - mutta silloinhan meidän pitää soveltaa samaa puolustusta myös niihin, joiden tekoja arvostelemme: hekin ovat vain olosuhteiden, kasvatuksen ja kokemustensa uhreja eivätkä voi nähdä tai toimia toisella tavalla.

Kaikessa edellä luetellussa varmastikin on totta. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla koko totuus. Monet seikat vaikuttavat meihin niin että vapautemme on suhteellista ja olemme sidottuja meistä riippumattomiin puitteisiin, joiden rajaamana toteudumme. Voimme siis tehdä vapaudesta filosofisen probleeman, jonka parissa askartelemme - tai toimia siinä vapaudessa, mikä on annettu. Emme ole käyttäytymiseemme vaikuttavien seikkojen tahdottomia orjia vaan kykenemme tarkastelemaan käyttäytymistämme ja myös muuttamaan sitä.

Jos maailma on yhteinen paikka sen hyvää voidaan rakentaa vain yksilöllisellä parannuksenteolla, niin että tunnistan ja tunnustan oman kaksinaismoralismini, vilpillisyyteni ja keinotteluni, ja sitten kysyn kuinka juuri minä, heikkouteni huomioiden ja ehkä myös voittaen, löydän armollisuuden tien: että voin antaa anteeksi ja rakastaa niitä, jotka lähelläni ovat, ja heitä rakastaen syleillä koko luomakuntaa, langennutta ja eksynyttä maailmaa. En ihmisen enkä ihmiskunnan virheitä hyväksyen, mutta hyväksyen ihmisen itsensä lähelleni - ja hänelle myöntäen, että minäkin olen puutteellinen enkä aina näe oikein.

[Kirjoitettu 10. 7. 2015]