Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Neuvostoliiton ja Hitlerin kolmannen valtakunnan samanlaisuus

Eurooppalaisen ihmisen sydämenlyöntejä. Koko kirjoitus täällä

Leninin aloittamissa puhdistuksissa voidaan nähdä ehkä poliittisesti perusteltuakin syytä ensi askelia ottavassa, vasta muotoutumassa ja monellakin tapaa käymistilassa olevassa Neuvostoliitossa. Stalinin kaudella kauhistuttavaan mittakaavaan yltäneet puhdistukset, yksilöiden ja ihmisryhmien vangitsemiset, vankileirit ja teloitukset olivat jo järkyttävää mielivaltaa.

Stalinin järjestelmällinen murhanhimo Neuvostoliittoa uhkaavia todellisia tai kuviteltuja sisäisiä vaaroja vastaan on verrattavissa natsien ohjelmaan kansakunnan jalostamiseksi ja puhdistamiseksi. Kummassakin tapauksessa yksilön messiaskompleksi sisällyttää itseensä näkemyksen yhden kansakunnan ja valtion ainutlaatuisuudesta maailmannäyttämöllä sekä tätä ainutlaatuisuutta uhkaavista vihamielisistä ja epäsuotuisista aineksista jotka tulee eliminoida. Näin rakennetaan ihannevaltakuntaa maan päälle, pelastetaan ihmiskuntaa itselleen. 

Vallanpitäjien ja viranomaisten mielivaltaiset tulkinnat vastavallankumouksellisuudesta ja neuvostovihamielisyydestä johtivat järjestelmään, jossa ihmiset valvoivat ja ilmiantoivat toisiaan. Kuka tahansa saatettiin pidättää mistä tahansa syystä. Tällöin naapureita ei ilmianneta ainoastaan siksi, että he vaikuttavat poliittisesti epäilyttäviltä, ilmiantoja tehdään huonojen naapuruussuhteiden vuoksi, koska itse ollaan vaarassa joutua toisen ilmiantamaksi. Vainoharhaisessa ilmapiirissä itselle epämieluisat henkilöt alkavat näyttää poliittisesti epäilyttäviltä, niin että heidän sanoilleen ja tekemisilleen ei tarvitse keksimällä keksiä vihamielisiä piilotarkoituksia ja juonia, tulkinnat syntyvät pelottavan spontaanisti.

Kansallisessa tai ainakin yhteisöllisessä mittakaavassa tapahtuvaa suhteellisuudentajun menettämistä ja omantunnon paatumista voidaan nimittää kollektiiviseksi riivaustilaksi tai kollektiiviseksi mielisairaudeksi. Stalinistisesti toteutettu kommunismi ja Hitlerin kansallissosialismi eivät tässä olennaisesti eroa toisistaan - ne myös kertovat jotakin ihmisen perusluonteessa olevasta tarpeesta antaa yksilöllisille, subjektiivisille totuuskäsityksille jumalallinen merkitys: asiat muuttuvat parempaan suuntaan jos vain kuuntelette minua.

Kun suhteellisuudentaju vääristyy ja henkiset, moraaliset ja eettiset pidäkkeet murretaan, sinänsä inhimilliset tarpeet ja hyvätkin aikomukset paremman maailman rakentamiseksi muuttuvat, niistä tulee luonteeltaan sairaita.

Sairaalle ihmiselle tarkoitus pyhittää keinot: pahakin on hyvää, kun päämäärä on arvokas.

Ja ettemme näkisi preussilaisia, natseja, bolshevikkeja ja kommunisteja aivan yksipuolisessa valossa pyrkiessämme kiteyttämään yhteiskunnallista ja ihmiskunnallista mielettömyyttä arkkityypeiksi ja symboleiksi, muistakaamme myös Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelman ja Kansainliiton takana olevat kapitalistiset motiivit. 

Kirjoittajan pohdintaa

Yhdysvalloista, jota nyt parjaamme maailmanpoliisiksi ja jonka lähi-idän politiikkaa mielestämme sanelee yksinomaan suhde öljyyn - ja jonka olisi pitänyt pysyä pois Irakista, jonne se hyökkäsi tekaistujen syytösten varjolla - tuli maailmanpoliisi ensimmäisen ja toisen maailmansodan maailmanpolitiikassa. Emme kuitenkaan moiti Yhdysvaltoja siitä, että se tuli Britannian avuksi kun Saksa harjoitti rajoittamatonta sukellusvenesotaa. Ilman Yhdysvaltojen apua Saksa olisi hyvinkin kuristanut Britannian (ja ympärysvallat) rauhansopimukseen, jossa Euroopan rajalinjat ja valtasuhteet olisi käännetty uuteen uskoon.

Mutta jos Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan, tai jos sitä ei olisi pakotettu kohtuuttomiin korvauksiin ja ehtoihin, ei olisi syntynyt preussilaisuuden raunioilla häpeää ja katkeruutta, jotka mahdollistivat kansallissosialismin valtaannousun. Tai olisiko hitleriläinen kolmas valtakunta kasvanut vain nopeammin ja tehokkaammin?

Ympäröivän maailman puuttuminen kansallissosialistien maailmanvalloitukseen ja juutalaisvainoon ei johtunut yksinomaan ylevistä syistä - itse asiassa monetkin valtiot ummistivat tapahtumilta silmänsä ja ryhtyivät pelastamaan vainotussa asemassa olevia vasta sitten, kun valtioiden oma etu ja hyvinvointi oli vaarassa. Mutta jos sanomme, ettei yleviä ja epäitsekkäitä motiiveja ollut lainkaan ja että valtioita johtavat hallitukset ovat pakotettuja toimimaan ainoastaan itsekkäin tarkoitusperin, koska muussa tapauksessa ne luhistuvat katteettomaan idealismiin, niin onko tämäkään koko totuus?

Maapallo on ulkokuorellaan pisteitä kantava kartta josta otamme tarkastelumme kohteeksi tiettyjä pisteitä ja niihin liittyviä tapahtumasarjoja. Valikoituja pisteitä yhdistämällä muodostuu kokonaiskuva, jossa määrättyjen pisteiden merkitys korostuu. Toisia pisteitä ja niihin liittyviä yhteyksiä hämärtyy ja rajautuu ulkopuolelle. Muodostuneen kuvan kautta hahmotamme maapalloa historiallisena ja poliittisena kenttänä, jossa ihmiset toimivat. Näin muodostuu maailmanhistoria. Historian "hyvä" ja "paha" määriytyvät pisteiden suhteista toisiinsa ja näihin suhteisiin lataamistamme arvoista.

Suomalaisessa nurkkakuntaisuudessa on helppo tulkita Suomea Ruotsin, Venäjän ja Saksan suurvaltapoliittisista suhteista, joissa urhea ja kaunis Suomi-neito ei ole paljoakaan muuta kuin pelinappula isolla laudalla. Olemme monella tapaa hyväksikäytettyjä, milloin mihinkin suuntaan työnnettyjä ja vedettyjä, mutta kuitenkin ainutlaatuisen urheita, vertaansa vailla oleva sisukansa. Kyseessä voi olla pohjimmiltaan historiallinen totuus, isompiensa välissä kyyristelevä pienempi joutuu totta kai tekemään ratkaisunsa tilanteiden pakottamana, mutta olemmeko värittäneet ja painottaneet totuutta niin, että omat tarkoitusperämme ja pyrkimyksemme hämärtyvät?

Mikä toisten kohdalla on itsekästä tai ääripatrioottista toimintaa, ei ole sitä meillä. Emme mielellämme käytä sanaa separatismi, siihen nykyisellään liittyvien mielikuvien vuoksi, suomalaiskansallisista sankareista, jotka vastustivat Venäjän sortovaltaa ja laskivat suomalaisen kulttuurin peruskiviä. Vastarintamme oli enemmän passiivista kuin terroritekoihin turvautuvaa, mutta johtuiko se rauhantahdosta vai realismista? Sisällissodan tapahtumat punaisten ja valkoisten toisiinsa kohdistamine julmuuksineen paljastavat kyllä, että sortovuosien passiivisuutemme johtui suhteellisuudentajusta, ei halustamme elää rauhanomaista elämää tai hyveellisestä luonteesta. 

Tarkastelutavastamme johtuen emme juurikaan kiinnitä huomiota siihen, kuinka tarpeellista meidän oli käyttää Venäjää irrottautuaksemme Ruotsista ja Saksaa irrottautuessamme Venäjästä ja että ilman preussilaisten agressiivista hyökkäystä Venäjälle emme olisi saaneet itsenäisyyttämme, ja että ilman Saksan apua toisessa maailmansodassa emme olisi saaneet pitää sitä. Mieluummin sanomme, että vuosisatainen vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän poljettavana oleminen, sekä sodan jälkeinen vuosikymmeniä kestänyt rähmällään olo ja kyyristely, ovat vaikuttaneet kansamme luonteeseen niin että olemme taipuvaisia alkoholismiin, masennukseen, sydänsairauksiin ja selkävaivoihin emmekä useinkaan osaa olla iloisia ja kiitollisia. Näillä perustein suomalaiskansallisesta alakuloisuudesta ja henkisestä jähmeydestä tulee hyve. Isompiensa poljettavana sisukkaasti kestäneet suomalaiset ovat harkitsevia, eivät liioittelevan kuumaverisiä kuten italialaiset ja espanjalaiset. Ja kun suomalainen hymyilee, hän hymyilee sydämestään eikä teeskentele niin kuin pinnalliset amerikkalaiset, tai solidaarisuuttaan alleviivaavat ruotsalaiset, joiden hymyssä lymyää piikikäs ylemmyydentunto ja pirullinen holhousmentaliteetti.

Minun mielestäni suomalaisten syvä isänmaanrakkaus, luontainen sisukkuus ja urhoollisuus olivat syynä ihmeenomaiseen menestykseen talvisodassa ja selviytymiseemme kansakuntana. Kristittynä otan huomioon myös rukouksen ja Jumalan avun merkityksen ja sen, että Jumalalla on kansakunnallemme tehtävä.

Pisteitä ja niiden välisiä suhteita värittämällä ja painottamalla saadaan siis erilaisia tulkintoja, jotka voivat olla yhtäaikaisesti tosia. Yhdysvaltojen moraalinen närkästys matkustajalaivojen upottamisesta (ensimmäinen maailmansota) ja juutalaisten huomioiminen oman maansa tarvitsevana kansana (toisen maailmansodan jälkeiseen palestiinaan liittyvä kehitys) eivät tee tyhjäksi sitä, että Yhdysvaltojen rooli maailmanpoliisina on sitoutunut sen omiin maailmanpoliittisiin ja taloudellisiin instresseihin, eikä Jumalan apu talvisodassa tee tyhjäksi sitä, että suomalaiset muutenkin ovat sisukkaita.

Rikollisia tai muuten itsekkäistä motiiveista tapahtuvia ja moraalisesti arveluttavia tekoja tekevä ei myöskään vapaudu hänelle lankeavasta vastuusta, vaikka teolla olisi hyviäkin vaikutuksia. Voidaan ajatella, että ilman holokaustia juutalaiset eivät olisi saaneet omaa valtiota. Voi olla niinkin. Yksikään juutalainen tai ylipäätään järkevä ihminen ei silti sanoisi, että Eichmann toimi oikein ja että hänet olisi tullut jättää rangaistuksetta.

Schaumanin tekemä poliittinen murha ei ollut hienoa toimintaa eikä oikein, vaikka siitä seurasi hyvää. 

Totuudet ovat useinkin osatotuuksia, joiden arvottamiseen ja tärkeysjärjestykseen asettamiseen ei ole vain yhtä, muut vaihtoehdot pois sulkevaa vaihtoehtoa. 

Historian tulkinnasta henkisyyteen ja hengellisyyteen

Missä määrin meidän on edes mahdollista erottaa todellisuus omasta hyväuskoisesta idealismistamme tai pahauskoisesta pessimismistämme ja analysoida sitä todellisuutena itsenään - kun todellisuus itsessään suodattuu ehdollistuneen, tietyissä olosuhteissa ja tiettyjen vaikutteiden alaisuudessa muodostuneen mielemme ja minämme läpi ja niin tulee meille todellisuudeksi, jota ylipäätään voimme tarkastella?

Ainakin teoriassa meillä on mahdollisuus, jos tahdomme, havaita oma rajallisuutemme ja puutteellisuutemme sekä taipumuksemme ulkoistaa pahuus ja typeryys, jotka vaikuttavat myös itsessämme, ja joiden olemassaolosta ulkoistaminen todistaa.

Toisaalta voimme paeta yksilöllistä vastuutamme vetoamalla geeniperimään - mutta pitkälle vietynä perustelu oikeuttaa sosiaalidarwinismin ja rodunjalostuksen - tai aina niin tarpeelliseen defenssimekanismiin, jota ilman lamautuisimme sietämättömän ja kestämättömän edessä - mutta sittenhän mitään liian vaikeita asioita ei tarvitse kohdata ja muuttaa - tai lapsuuden traumoihin, koulukiusaamiseen ja seurustelusuhteessa koettujen pettymysten tuottamiin emotionaalisiin vammoihin, joiden vuoksi sanomme ja teemme asioita tunteellisuuden vallassa emmekä aina näe asioita oikein emmekä ole vastuussa teoistamme - mutta silloinhan meidän pitää soveltaa samaa puolustusta myös niihin, joiden tekoja arvostelemme: hekin ovat vain olosuhteiden, kasvatuksen ja kokemustensa uhreja eivätkä voi nähdä tai toimia toisella tavalla.

Kaikessa edellä luetellussa on varmastikin totta, mutta sen ei tarvitse olla koko totuus. Monet tekijät vaikuttavat meihin, niin että vapautemme on suhteellista ja olemme sidottuja meistä riippumattomiin puitteisiin, joiden rajaamana toteudumme. Voimme tehdä vapaudesta filosofisen probleeman, jonka parissa askartelemme - tai toimia siinä vapaudessa, mikä meillä rajojemme sisällä on. Emme ole käyttäytymiseemme vaikuttavien seikkojen tahdottomia orjia vaan kykenemme tarkastelemaan käyttäytymistämme ja myös muuttamaan sitä.

Jos maailma onkin yhteinen maailma sen hyvää voidaan rakentaa vain yksilöllisellä parannuksenteolla, tunnistamalla ja tunnustamalla oman kaksinaismoralismini, vilpillisyyteni ja keinotteluni, ja sitten kysymällä kuinka juuri minä, heikkouteni huomioiden ja luontaiset rajoitteeni voittaen, löydän armollisuuden tien: että voin antaa anteeksi ja rakastaa niitä, jotka lähelläni ovat, ja heitä rakastaen syleillä koko luomakuntaa, langennutta ja eksynyttä maailmaa. En yksilöihmisen enkä ihmiskunnan virheitä hyväksyen, mutta hyväksyen ihmisen itsensä lähelleni - ja hänelle myöntäen, että minäkin olen puutteellinen enkä aina näe oikein.

[Kirjoitettu 10. 7. 2015, kirjoitusasua muokattu 4. 1. 2018]