Kultaomena

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut armas.hepovirta@gmail.com

- - - - - - - - - - - - - - -

Kaunis lapsienkeli-aiheinen kortti. Kulkenut aatelissuku von Königsdorffin jäsenelle vuonna 1903. Comtesse Edeldraut von Köningsdorf. Lähtöleima 3. 9., saapumisleima 5. 9. 1903. 

Königsdorffin suku liittyy saksalaiseen teräsalan vaikuttajaan, aikoinaan natsikytköksistä parjattuun Alfred Krupp AG:hen.

Postikortit kertovat: Köningsdorff ja Krupp 

Königsdorffin suku linkittyy Krupp'in sukuun Margarethe von Enden (1854-1931) kautta, joka avioitui Friedrich Alfred Krupp'in (1854-1902) kanssa vuonna 1882. 

Margarethen äiti Eleonora von Ende oli omaa sukua Köningsdorff. Eleonoran vanhemmat: Henriette Margarethe Luise von Pritzelwitz ja Karl Felix von Köningsdorff. Eleonora (1831-1907) avioitui itseään viisitoista vuotta vanhemman August von Enden (1815-1889) kanssa vuonna 1848.

Alfred Krupp - tykkejä Eurooppaan  

Friedrich Krupp perusti pienen teräsvalimon Esseniin vuonna 1811. Seuraavana vuonna syntyi poika Alfred. Krupp'in kuoltua vuonna 1826 suurissa veloissa oleva yritys siirtyi 14-vuotiaalle Alfredille ja leskelle Theresalle. 

Aika oli terästeollisuudelle otollinen. Ympäristötuhoihin ja saastumiseen ei vielä kiinnitetty huomiota, kehitys ja vaurastuminen oli tärkeämpää kuin ympäristön ja työväen olosuhteet. Alfred investoi rohkeasti uusiin keksintöihin. Elettiin teollisuuden toista vallankumousta, jonka peruspilareita olivat rautatieliikenteen kasvu sekä massatuotannon kehittyminen. Krupp aloitti ruokailuvälineiden sarjatuotannon ja panosti rautatiealaan liittyvien keksintöjen ja valmistusmenetelmien kehittämiseen.

Vuoden 1851 maailmannäyttelyssä Krupp esitteli 2000 kg painoisen virheettömän teräsharkon, joka oli suurin koskaan valettu teräsharkko. Neljä vuotta myöhemmin Pariisin maailmannäyttelyssä Krupp löi moninkertaisesti kaikki siihen astiset ennätykset tuodessaan näytille 45 000 kilon painoisen harkon. 

Alfred Krupp hankki kaivoksia Saksasta ja Ranskasta ja otti käyttöönsä (ensimmäisenä mannereurooppalaisena yrityksenä) englantilaisen Henry Bessemerin keksimän ja vuonna 1855 patentoiman valmistusmenetelmän. 

Vuonna 1851 Krupp alkoi valmistaa valettuja junanpyöriä aiempien osista hitsattujen sijaan ja sai merkittävän tilauksen Yhdysvalloista, minkä ansiosta yritys pystyi laajentamaan tehtaitaan.

Alfred Krupp oli 1840-luvulta valmistanut tykkejä Venäjän, Turkin ja Preussin armeijoille ja toteutti nyt suunnitelmansa takaaladattavan tykin valmistamisesta. Hän oli vakuuttunut tuotteen paremmuudesta aiempiin, edestä ladattaviin verrattuna, mutta uudenmallisia tykkejä vierastettiin. Preussin kuningas suostui käyttämään tykkiä koristeena. 

Ensimmäinen nykyaikainen kilpavarastelu alkoi Vilhelm I:n tultua vakuuttuneeksi Krupp'in tykkien ansioista ja tilattua niitä Preussin armeijalle. Euroopassa tykkien paremmuudesta ja tuotekehittelystä kilpailivat Krupp'in kanssa ranskalainen Schneider-Creusot ja englantilainen Armstrong. Tykkiensä ylivertaisuutta osoittaakseen Krupp järjesti valtavalla koekentällä näytöksiä. 

Alfred Krupp'in aikana tehdas valmisti yli 20 000 asetta, joista vajaa puolet jäi kotimaahan, loput myytiin ulkomaille. Krupp'in asetuotantoa ostettiin 46 maahan. 

Alfredin aloittaessa valimon johtamisen sillä oli viisi työntekijää. Hänen kuollessaan vuonna 1887 valimo oli laajentunut maailman suurimmaksi tehdaskompleksiksi, jossa oli yli 20 000 työntekijää ja Krupp'in palveluksessa muualla työskenteli lähes 50 000 henkilöä. 

Suhteessaan työntekijöihin Alfred Krupp edusti vanhanaikaista auktoriteettiajattelua, jossa työnantajalla palkollistensa isäntänä on oikeus vaatia näiltä alamaisuutta, mutta osoitti myös poikkeuksellista edistyksellisyyttä. Työntekijöille tarjottiin sosiaalihuoltoa, terveydenhuoltoa, asuntoja ja jopa eläkettä. Työntekijöiden leskistä pyrittiin huolehtimaan. Saavutettujen etujen säilyminen edellytti työntekijöiltä pidättäytymistä poliittisesta toiminnasta, ainakin kaikista Krupp'in ja keisarissuku Hohentzallien edustaman politiikan vastaisista edesottamuksista. Työntekijät antoivat Krupp'ille uskollisuudenvalan.  

Autoritäärinen ja paternialistinen Krupp ei salannut vastenmielisyyttään sosialistien ja liberaalien pyrkimyksiä kohtaan. Hänen juutalaisvastaisuutensa oli myös yleisesti tiedosssa. Omien sanojensa mukaan Krupp olisi halunnut tulla tunnetuksi miehenä joka aloitti vallankumouksen juutalaisia, sosialisteja ja liberaaleja vastaan. Teollisuus vei Krupp'in ajankäytön ja huomion. Poliittiset pyrkimykset jäivät toiselle sijalle. 

Bertha ja Alfred Kruppin avioliittoa on kuvattu onnettomaksi. Vuonna 1853 solmitusta avioliitosta syntyi yksi lapsi, poika Friedrich Alfred. Bertha ei viihtynyt teollisuuden saastuttamassa Essenissä vaan matkusteli poika mukanaan lomakohteissa ja kylpylöissä.

Friedrich Alfred Krupp - Krupp laajentaa tykeistä laivanrakennukseen

Vuonna 1854 syntynyt Friedrich Alfred ryhtyi toimimaan isänsä firmassa 21-vuotiaana 1875. Isä koulutti pojasta työnsä jatkajan. Luonteiltaan nämä olivat kovin erilaiset. Toisin kuin eristäytynyt isänsä Friedrich Alfred oli avoin ja ulospäinsuuntautunut, luonteeltaan hän oli filosofinen pohdiskelija ja altis elämän tarjoamille nautinnoille. 

Rautatiealaan liittyvät tilaukset Yhdysvalloista vähenivät ja Krupp keskittyi kehittämään aseteollisuutta.

1880-luvulla Krupp'in järeitä, modernia aseteologiaa edustavia tykkejä meni muun muassa laivoihin: Japanin keisarillisen laivaston Britanniasta tilaamiin sotalaivoihin Naniwaan ja Takachitoon kumpaankin kaksi 260mm ja kuusi 152mm tykkiä, Kiinan keisarillisen laivaston saksasta tilaamiin panssarilaiva Zhenyuan'iin (joutui japanilaisten valtaamaksi 1895) ja taistelulaiva Dingyuan'iin kumpaankin neljä 305mm ja kaksi 150mm tykkiä.

Alfred Krupp'in kuoltua 1887 yrityksen johtaminen jäi Friedrich Alfredille, joka laajensi telakkateollisuuteen. Krupp'in Germaniawerft-telakasta tuli merkittävä sotalaivojen ja sukellusveneiden rakentaja. Panssaroituja sota-aluksia toimitettiin mm. Kiinaan. Telakan ensimmäinen, vuonna 1904 valmistunut sukellusvene meni Venäjän keisarilliselle laivastolle sotaan Japania vastaan. 

Friedrich Alfred Krupp harrasti laajalti hyväntekeväisyyttä, mikä ei ollut yleinen piirre Ruhrin teollisuusalueen johtajissa. Hän lahjoitti rahaa muun muassa eugeniikan ja lempiharrastuksensa merentutkimuksen kehittämiseen. Eugeniikasta oli tulossa jonkinlainen muoti-ilmiö: kaikkialla pohdittiin rotuun liittyviä kysymyksiä, rotuominaisuuksien ja yksilöllisten kykyjen periytymistä, mahdollisuuksia vaikuttaa perimän siirtymiseen. 

Suuren osan ajastaan Friedrich Alfred vietti Caprilla, missä hänellä oli kaksi huvialusta, Maya ja Puritan. Siellä hän harrasti sukellusta ja merentutkimusta. Marraskuussa 1902 Friedrich Alfred Krupp'in elämä romahti kun sosiaalidemokraattinen lehti paljasti hänen homoseksuaalisen taipumuksensa. Lehden mukaan Kruppilla oli ollut useita miessuhteita. Krupp pidätettiin Caprilla nuorten italialaismiesten seurasta. 

Viikkoa myöhemmin, 22. marraskuuta 1902, Friedrich Alfred surmasi itsensä. Myöhemmin kuolinsyyksi on esitetty selittämättömästä syystä johtunutta sydämen pysähtymistä, jopa salamurhaa. Joidenkin lähteiden mukaan alkuperäinen kuolisyy oli sydänkohtaus, ja itsemurha on myöhemmin syntynyt käsitys. 

Friedrich Alfred Krupp'in hermosairas vaimo Margarethe todettiin mielisairaaksi ja vietti enimmän osan loppuelämästään laitoksissa.

Friedrich Alfredilta ja Margarethelta jäi kaksi tytärtä: Bertha (1886-1957) ja Barbara (1887-1972). Barbara avioitui Tilo Adolf Karl Wilmowskyn kanssa ja nämä saivat useita lapsia.

Bertha ja Gustav Krupp 

Vuonna 1903 Krupp'ista tehtiin osakeyhtiö ja sen johtoon tuli 17-vuotias Bertha Krupp. Keisari Vilhelm II - Britannian kuningatar Victorian vanhin pojanpoika, Saksan viimeinen keisari - oli huolissaan sotatarvikkeita valmistavan Krupp'in tulevaisuudesta. Ilmeistä olikin, että Bertha oli liian nuori ja kokematon vaativan yhtiön johtoon. Keisari ei pitänyt muutenkaan mahdollisena että nainen johtaisi Krupp'ia. 

Vilhelm II järjesti Berthalle avioliiton saksalaisen diplomaatin Gustav von Bohlen und Halbachin kanssa. Varakkaaseen pankkiirisukuun syntynyt Gustav oli toiminut  diplomaattina Washingtonissa, Pekingissä ja Vatikaanissa, joten hänellä katsottiin olevan edellytyksiä monikansallisen yhtiön johtoon. Gustavin isoisä Henry Bohlen oli Amerikan sisällissodassa ansioitunut prikaatinkenraali, joka taisteli myös Meksikon-Yhdysvaltojen sodassa ja Krimin sodassa. 

Berthan ja Gustavin häät vietettiin lokakuussa 1906. Häissä annetun keisarillisen julistuksen mukaisesti Gustavin sukunimeen liitettiin Krupp. Krupp'in sukuun otettuna hän syrjäytti vaimonsa aseman yhtiön luonnollisena perijänä.

Vilhelm II:n määräyksestä Gustav alkoi käyttää Krupp'in nimeä. Gustav Krupp ystävystyi keisarin kanssa, ja hänen lojaaliutensa hallitsijalle oli taattu, kuten oli ollut aiempienkin Krupp'in johtajien laita.

Monarkia kaatuu - Saksan sosiaalidemokraatit ja kommunistit

Vilhelm I:n aikana maan politiikkaa johti valtakunnankansleri Otto von Bismarck. Tultuaan valtaan vuonna 1890 Vilhelm II erotti Bismarckin pyrkien itse mahdollisimman pitkälle johtamaan niin ulko- kuin sisäpolitiikkaa. Vilhelm II:n ulkopolitiikka oli suuriäänistä ja ailahtelevaa kuten keisari itsekin. Leimallista hänen poliittisille toimilleen oli pyrkimys Saksan mahdin kasvattamiseen kaikessa suhteessa. 

Vilhelm II oli ensimmäinen valtiollinen johtohahmo, joka järjestelmällisesti hyödynsi modernia mediaa imagomarkkinoinnissa. 1890-luvun lopulta lähtien keisarin mukana seurasi jokseenkin aina filmiryhmä, joka tuotti uutis- ja pr-elokuvia, joita esitettiin elokuvateatterien päivittäiskatsauksissa. Keisarin puheita levytettiin. 1913 tuotettiin jopa maailman ensimmäinen merkittävä väridokumenttielokuva Nikolai II:n valtiovierailusta Saksaan. Vilhelmin impulsiivisuus ja värikäs kielenkäyttö tuottivat myyviä otsikoita lehtiin ja säännöllisesti myös diplomaattisia pikkuselkkauksia. Maailmanlaajuista huomiota herätti esimerkiksi keisarin 27.7.1900 pitämä "hunnipuhe", jossa hän kehotti saksalaisia sotilaita, jotka olivat matkalla Kiinaan kukistamaan boksarikapinaa, tekemään itsensä hunnien tavoin tunnetuksi Kiinassa häikäilemättömällä etenemisellä. Sen sijaan keisarin perhe-elämä ei antanut otsikoihin aihetta. Hän oli uskonnollinen ja konservatiivinen perheenisä, joka piti päivittäin aamuhartauden hovinsa ja kansliansa henkilökunnalle sekä saarnasi Preussin reformoidun kirkon päämiehenä jumalanpalveluksissa. Hohenzollernin suku nimittäin oli reformoituja ja kuului siten katolisten ja luterilaisten dominoimassa valtakunnassaan pieneen vähemmistökirkkoon. Tällä vähemmistöön kuulumisella saattoi olla osuutta siihen, että hallitsijahuoneella ja myös Vilhelm II:lla oli ystävälliset suhteet myös juutalaisväestöön. Niinpä Vilhelm II:n aikana juutalaisille avattiin Saksassa mahdollisuus upseerinuraan.

(Vilhelm II, Wikipedia. Lainattu 3. 7. 2015)

Keisari Vilhelm II:n toiminnassa voidaan nähdä toiveita suursodan syttymisestä, joka olisi tuonut Saksalle mahdollisuuden lisätä valtaansa Euroopassa. Kuitenkin, kun sodan syttyminen poliittisten liittolaissuhteitten vuoksi kävi ilmeiseksi, Itävallan kruununprinssi Franz Ferninandin tultua surmatuksi kesäkuussa 1914 ja Venäjän laitettua joukkonsa liikkeelle uhatakseen Serbiaa, yritti Vilhelm II aluksi neuvotella Nikolai II:n kanssa.

Kaikissa sotaa käyvissä maissa oli sekä sodan kannattajia että vastustajia. Jotkut sodan kannattajat uskoivat nopeaan voittoon. Lehdistö loi sen kuvan, että sodan kannatus olisi ollut laajaa. Monet, nimenomaan sosialistit ja älymystön jäsenet, pitivät sotaa suurena onnettomuutena. Yleisen mielipiteen enemmistö lienee ollut sodan vastainen. Kuitenkin esim. Saksassa moni sosialisti äänesti sodan puolesta. 

(Maailman historia, Ensimmäinen maailmansota. Wikikirjasto)

Saksan yleisesikunnan päällikkö Helmuth Johann Ludwig von Moltke oli sodan kannalla, ja valtakunnankansleri Bethmann von Hollweg yhtyi näkemykseen. Päätöksenteko siirtyi armeijan johdolle. Venäjän lyömistä pidettiin helppona, mutta Ranskan mahdollinen mukaantulo sotaan huoletti saksalaisia. 

Saksa julisti sodan Venäjälle 1. elokuuta, ja kun Ranska ei antanut vakuutusta olla puuttumatta sotaan, kahden rintaman sotaa pelkäävä Saksa päätti ensin hyökätä Ranskaan. Saksan hyökkäys Ranskaan veti mukaan myös Iso-Britannian.

Ensimmäinen maailmansota 1914-18 merkitsi loppupeleissä Saksalle kaikkea muuta kuin valta-aseman kasvua ja kunniaa.

Häpeällinen ja nöyryyttävä tappio johti keisarin syrjäyttämiseen. Valtakunnankansleriksi asetetun Maximilian von Badenin tehtäväksi tuli pyrkiä sodan lopettamiseen mahdollisimman suotuisin ehdoin. Max von Baden tarjosi Woodrow Wilsonille aseleposopimusta 3. lokakuuta 1918. Kohta tämän jälkeen Saksasta tehtiin parlamentaarinen demokratia, minkä seurauksena valtakunnankansleri ei enää ollut vastuussa keisarille, vaan valtiopäiville. 

Yleisesikunnan päälliköksi vuonna 1916 tulleen sotamarsalkka Paul von Hindenburgin todennäköisenä tavoitteena oli parlamentaarinen monarkia, mutta tämä tavoite epäonnistui. Kaikkea ei osattu ennakoida. Sotilaiden palatessa rintamalta maa ajautui syvempään kaaokseen; raakuuteen tottuneet ja turhautuneet sotilaat turvautuivat väkivaltaan oikeiston ja vasemmiston välisessä valtataistelussa.

Kun armeijan ylijohto valtiopäiviltä lupaa kysymättä määräsi laivaston suorittamaan hyökkäystehtävää osa merimiehistä ja sotilaista nousi kapinaan. Laivaston operaatio - joka toteutuessaan olisi luultavimmin tuhonnut rauhanpyrkimykset - estyi. Armeija pidätti tuhat kapinoivaa merimiestä, minkä seurauksena kapina yltyi ja levisi laajemmalle. Kapinoivien merimiesten, sotilaiden ja työläisten muodostaman vallankumoushallituksen johdolla kapina levisi 7. marraskuuta 1918 Müncheniin.

Venäjän monarkia oli kaatunut bolshevikkien toimesta. Valtaan päästyään bolshevikit olivat ryhtyneet rauhanneuvotteluihin Saksan kanssa, ja Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3. maaliskuuta 1918 Venäjä luovutti alueita Saksalle. Saksan ylä- ja keskiluokka pelkäsi nyt että kommunistit saisivat vallan myös Saksassa. Pelko ei ollut täysin aiheeton. Suurin osa Saksan jakautuneesta työväenliikkeestä kannatti parlamentarismia, mutta kommunistinen siipi työläisneuvostoja. 

Kaoottisessa tilanteessa keisari, jolla enää oli lähinnä muodollinen asema, luopui kruunusta ja maltilliset enemmistösosialistit julistivat 9. marraskuuta 1918 Saksan tasavallan (Weimarin tasavalta) syntyneeksi. Samaan aikaan kommunistinen äärisiipi, johtajinaan muun muassa spartakistiliikkeen Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg, jotka olivat alusta saakka vastustaneet "imperialistista" sotaa, julisti Saksan tasavallan neuvostotasavallaksi. Vielä samana päivänä Max von Baden siirsi vallan enemmistösosialisteihin lukeutuvalle Friedrich Ebertille, joka oli toiminut Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana koko sodan ajan ja josta nyt tuli tasavallan ensimmäinen valtakunnankansleri. Neuvostovaltion mallia kannattavan äärivasemmiston lisäksi Weimarin tasavaltaa vastusti myös äärioikeisto. 

Ebertin johdolla laadittiin uusi perustuslaki ja päästiin armeijan kanssa sopimukseen, joka varmisti armeijan ja hallituksen yhteistyön. Vallitsevassa tilanteessa Ebert oli pakotettu yhteistyöhön myös äärioikeiston edustajien kanssa ja joutui vastentahtoisesti sallimaan sekä seuraamaan kapinallisten voimien väkivaltaista tukahduttamista ja teloituksia. Myös kapinaan syyttömiä vasemmiston edustajia surmattiin.

Kommunistit pitivät armeijan kanssa tehtyä sopimusta työväenliikkeen pettämisenä. Työväenliikkeen pääryhmien välille syntyi syvä kuilu, joka pysyvästi erotti toisistaan sosiaalidemokraatit ja kommunistit. Ylä- ja keskiluokan vakuututtua, ettei marginaaliin jäänyt äärivasemmisto pääsisi valtaan, yhteiskunnalliset olot vakaantuivat. 

Weimarin kansalliskokouksessa 11. helmikuuta 1919 Friedrich Ebert valittiin valtakunnanpresidentiksi, Saksan ensimmäiseksi presidentiksi.

Saksan valtakunnanpresidentti (saks. Reichspräsident) oli tasavaltaisen (1919-1933) sekä kansallissosialistisen (1933–1943) Saksan valtakunnan ja Suur-Saksan valtakunnan (1943–1945) valtionpäämies.

Weimarin tasavallan perustuslain mukaan valtakunnanpresidentti valittiin suoralla, salaisella, yleisellä ja yhtäläisellä kansanvaalilla, jossa jokainen 35 vuotta täyttänyt Saksan kansalainen oli äänioikeutettu (art. 41). Presidentin vaalikausi kesti seitsemän vuotta, vaalikausien määrää ei perustuslaissa rajattu.

Valtakunnanpresidentillä oli Saksan keisarikunnan peruina laajat valtaoikeudet. Hän nimitti valtakunnankanslerin ja tämän ehdotuksesta muut valtakunnanministerit (art. 53). Sekä kanslerin että yksittäisten ministerien oli kuitenkin nautittava parlamentarismin mukaisesti valtiopäivien luottamusta, joten valtiopäivien enemmistö voi milloin tahansa erottaa sekä valtakunnankanslerin hallituksineen että yksittäisen ministerin...

Erityisen tärkeäksi osoittautui valtakunnanperustuslain artikla 48, jonka mukaan valtakunnanpresidentillä oli oikeus julistaa maahan hätätila ja hallita tämän aikana hätätila-asetuksin, jotka astuivat voimaan välittömästi ja voivat käsitellä myös normaalisti valtiopäivien lainsäädäntövaltaan kuuluvia asioita. 

(Saksan valtakunnanpresidentti, Wikipedia. Lainattu 4. 7. 2015)

Äärivasemmistolaisen spartakistiliiton jäsenet perustivat Saksan kommunistisen puolueen (KPD) vastalauseeksi ja vaihtoehdoksi sosiaalidemokraateille (SDP), joita he pitivät "porvarillisen demokratian" edustajina. Kansallissosialistit kielsivät KPD:n toiminnan vuonna 1933, mutta toisen maailmansodan jälkeen puolue elpyi jälleen.

Toisen maailmansodan jälkeen Saksan miehittäjävallat sallivat puolueen toiminnan. Neuvostoliiton miehittämällä alueella Itä-Berliiniä lukuun ottamatta sosiaalidemokraattiset puoluejärjestöt pakkoyhdistettiin kommunistisiin vuoden 1946 huhtikuussa nimellä Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue, josta tuli Itä-Saksaa yksinvaltaisesti hallinnut kommunistipuolue.

Läntisessä Saksassa KPD:n toiminta kiellettiin 1956. Muiden liittopäiväpuolueiden mukaan KPD oli osasyyllinen Weimarin tasavallaksi kutsutun tasavaltaisen Saksan romahtamiseen, vieraan vallan (Neuvostoliiton) ohjauksessa ja perustuslain vastainen.
Vuonna 1968 pääosin KPD:n entiset jäsenet perustivat Saksalaisen kommunistisen puolueen (DKP).

(Saksan kommunistinen puolue, Wikipedia. Lainattu 4. 7. 2015)

Krupp'ien taloudelliset ja ideologiset tarpeet

Suuriksi raakuuksiksi yltyvät globaalit konfliktit ovat aina merkinneet kultakaivosta muutamille tahoille, jotka ovat osanneet pelata korttinsa oikein. Krupp'in yhtiötä syytettiin tarvikkeiden myymisestä keskenään taisteleville osapuolille, mutta liiketoiminta kukoisti.  

Gustav Krupp von Bohlen und Halbach (1870-1950) ja poika Alfried Krupp von Bohlen und Halbach (1907-1967) mainitaan useissa lähteissä natsien tukijoina.

Gustav Krupp kuitenkin vastusti kansallissosialisteja ja yritti vielä tammikuussa 1933 vaikuttaa presidentti von Hindenburgiin, ettei Hitleriä nimitettäisi valtakunnankansleriksi. Krupp kääntyi Hitlerin kannattajaksi vakuututtuaan, ettei kansallissosialistien politiikasta olisi uhkaa, vaan pikemminkin etua liiketoiminnalle. Krupp'in tehtaiden tuotanto muodosti Saksan sotateollisuuden selkärangan.

On syytä muistaa että kansallissosialisteja tuettiin monenlaisista motiiveista. Germaanisen rodun ylemmyyden korostaminen vetosi saksalaisiin ja lievitti ensimmäisen maailmansodan tappiosta aiheutunutta häpeää, mutta kaikki puolueen kannattajat eivät olleet vannoutuneita rotuhygienian kannattajia tai voimakkaasti juutalaisvastaisia.

Rotutietoisuus ja juutalaisvastaisuus kasvoivat kansallissosialistien tehokkaan propagandan myötä. Hitler pyrki käyttämään kaikki vaikuttamisen muodot saadakseen ihmisistä fanaattisia tukijoitaan.

Propaganda tempasi mukaansa myös uskonnolliset piirit, olihan esimerkiksi katolilaisuudessa jo ennestään olemassa alttius juutalaisvastaisuuteen lähtien roomalaiskatolisen kirkon alkuvaiheista, joissa kristinuskon juutalaiset juuret katkaistiin. Myös Luther oli mahdollisesti juutalaisten kääntymättömyyteen pettyneenä kirjoittanut murhanhimoa ja hävitysvimmaa uhkuvia juutalaisvastaisia tekstejä. Nämäkin välineet hyödynnettiin. Natsisaksan uskonnollisen propagandan äärimmäisistä muodoista, joilla pyrittiin häivyttämään kirkollisten piirien syyllisyydentunto juutalaisten hävittämisestä, kertoo Goebbelsin markkinoima ajatus: "Jeesus ei ollut juutalainen vaan arjalainen. Tätä ei tarvitse todistaa, sillä tämä on tosiasia." 

Kansallissosialistista politiikkaa vastustettiin tai kannatettiin myös puhtaasti taloudellisten tai muiden henkilöhtaisten etujen vuoksi, jotka oli helppo pukea näennäisen ideologiseen muotoon. Siksi saattaa olla vaikea määritellä, kuinka paljon esimerkiksi Krupp'in kääntymisessä natsien puolelle oli aatteelista paloa vai olivatko kyseessä taloudelliset näkökohdat.

Krupp'ien kohdalla kyseessä näyttäisi olleen myös ideologinen tarve.

Krupp'in osakeyhtiö ensimmäisen maailmansodan pyörteissä

[kesken - täydennetään!]

Krupp oli suuryritys jonka tehtaita oli Essenin lisäksi muun muassa Berliinissä, Kielissä ja Magdeburgissa, kun Gustav Krupp von Bohlen und Halbach naimakaupan kautta lokakuussa 1906 nousi yrityksen johtoon. Neljä vuotta myöhemmin Gustav Krupp liittyi Alldeutscher Verbandiin. Vuonna 1896 perustettu yleissaksalainen liitto edisti Saksan asevoimien kasvua ajamalla sotilaallisia lakialoitteita. Krupp'ista tuli järjestön merkittävä taloudellinen tukija.

Järjestön tavoitteena oli vastustaa hallituksen toimia, joiden uskottiin heikentävän Saksaa. Sosiaalidarwinismi ja rotuhygienia muodostivat ideologisen perustan. Lisääntymistä alempina pidettyjen rotujen kuten juutalaisten kanssa vastustettiin. Järjestöllä oli vaikutusvaltaa Saksan hallituksiin, ja se haittasi Bismarckin luomaa ulkopoliittista vakautta.

(Alldeutscher Verband, Wikipedia. Lainattu 5. 7. 2015)

Alldeutscher Verbandin ensimmäistä puheenjohtajaa, yliopistoprofessori Ernst Hassea (1846-1908) on pidetty yhtenä tärkeimmistä natsismin henkisistä edelläkävijöistä. Hänen mielestään saksalaisten ei olisi pitänyt arkailla siirtomaapolitiikassa vaan laajentaa vaikutustaan kaikkialle maailmaan. Hasselle saksalaiset olivat luontainen herrarotu, jonka tuli hallita alempiarvoisia kansoja ja rotuja. Ennen yliopistouraa ja poliittista aktivismia Hasse toimi upseerina armeijan palveluksessa, mutta haavoituttuaan Ranskan ja Saksan välisessä sodassa ryhtyi jatkamaan opintoja.  

Hassen jälkeen vuonna 1908 järjestön puheenjohtajaksi valittu äärioikeistolainen Heinrich Class (1868-1953) jatkoi järjestössä Hassen pan-germaanista, eri maissa olevien saksalaisten yhtymiseen ja Saksan laajentumiseen tähtävää linjaa. Class kirjoitti muun muassa pamfletin "West-Marokko deutsch!" (1911) ja salanimellä Daniel Frymann teoksen "Wenn ich Kaiser vär" (Jos olisin keisari, 1912). Heinrich Class'in teokset edustavat jokseenkin suoraviivaista imperialismia ja germaanisen rodun ylemmyydentuntoa. Class oli vakaumuksellinen antisemitisti ja myöhemmin vankkumaton kansallissosialistien tukija. 

Krupp'in liiketoiminta kukoisti. Teräksen valmistusmenetelmät kehittyivät. Rudolf Diesel esitteli Krupp'ille dieselmoottorin. Saksan ensimmäinen U-sarjan (sanasta unterseeboot, vedenalainen alus) sukellusvene valmistui Krupp'in Germaniawerft-telakalta 1906.

Vuonna 1911 Krupp ryhtyi valmistamaan piikkilankaa - artikkeli joka tulevina vuosina teki kauppansa sotakentillä.

Englannissa Harry Brearley oli tutkinut metallien ominaisuuksia parinkymmenen vuoden ajan ja teki vuonna 1912 merkittävän havainnon: voitiin valmistaa rautaseos, joka ei ruostunut. Alan kehitystä tarkasti seuraava Krupp otti keksinnön heti käyttöön ja sai jo samana vuonna patentin "korkean korroosionkestävyyden omaavalle" teräkselle, jossa oli kromin lisäksi nikkeliä tai mangaania.

Ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä Krupp'in asetuotannosta yli puolet meni ulkomaille. Sodan syttymisen rajoittaessa ulkomaankauppaa Krupp keskittyi kehittämään ja valmistamaan aseita kotimaan armeijalle. Seuraavina vuosina aseteollisuus kävikin täydellä teholla suursodan laajetessa maailmansodaksi.

Japani liittyi Iso-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä Valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Ottomaanien valtakunta ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1912, ja halusi nyt kostaa. Itävallan hyökkäys Serbiaa vastaan sodan alussa epäonnistui, mutta Bulgariasta voitiin avata toinen rintama Serbiaa vastaan.

Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Mutta esimerkiksi sotaa ajanut Saksan yleisesikunnan päällikkö von Moltke ei ollut nopeaan ratkaisuun uskonutkaan. -- .

Iso-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. Rintama pysyi Italiassa pitkään suunnilleen paikoillaan. 1915 britit yrittivät avata uuden rintaman Anatoliaaan, ja käytiin Gallipolin taistelu. Uuden rintaman avaamisessa kuitenkin epäonnistuttiin. Menestystä sodassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan alettiin saavuttaa vasta vuonna 1917.

Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti.

(Maailman historia, Ensimmäinen maailmansota. Wikikirjasto)

Krupp'in tehtailun kuuluisin luomus oli asetehtaan pääsuunnittelijan Fritz Rausenbergerin kehittämä raskas haupitsi Paksu-Bertta (Dicke Bertha). Gustav Krupp nimesi järeän aseen vaimonsa mukaan. Ensimmäinen Dicke Bertha valmistettiin 1912-13 ja teki keisariin syvän vaikutuksen.

Vuosina 1912-18 Krupp valmisti kolmekymmentä Dicke Berthaa. Mörssäriä käytettiin muun muassa Verdunin taistelussa helmikuussa 1917. Ranskan ja Saksan välinen suurtaistelu kesti kymmenen kuukautta ja on laskettu, että surmansa sai lähes 2300 sotilasta päivässä: kaatuneita oli joka viikko yli 15 000. Saksa aloitti hyökkäyksen raskaalla tykistötulella ranskalaisten puolustusasemiin 21. helmikuuta 1916 klo 7:15. Dicke Berthan lisäksi saksalaisilla oli 40 km:n rintamalinjalla 1200 kenttätykkiä. Jalkaväen rynnäkköä alustava tykistötuli kesti yhdeksän tuntia. Sen aikana ammuttiin yli miljoona kranaattia. 

Britannia oli ryhtynyt toteuttamaan Saksan merisaartoa alkuvuodesta 1915  ja kielsi puolueettomia maita viemästä mitään tarvikkeita, myöskään ruokatarvikkeita Saksaan. Saksa puolestaan aloitti Yhdistyneen kuningaskunnan saarron sukellusveneillä 4. helmikuuta:

Saksa reagoi merisaartoon julistamalla Brittein saarten ja Englannin kanaalin ympäristön sota-alueeksi vuoden 1915 alkupuolella. Sen sukellusveneet alkoivat partioida alueella pyrkien aiheuttamaan haittaa vastaavasti liittoutuneiden kaupalle. Sukellusveneiden käytössä oli hankalana puolena vaikeus kohteen alkuperän varmistamisessa. Myös puolueettomien maiden alukset olivat siten vaarassa joutua hyökkäysten kohteeksi, minkä takia niitä varoitettiinkin kulkemisesta näillä vesillä.

(3.1. Saksan sukellusvenesota uhkana rauhalle ja kaupankäynnille. www.student.oulu.fi)

Runsas kolme kuukautta myöhemmin, 7. toukokuuta 1915, saksalaisten torpedo upotti lähellä Irlannin rannikkoa brittiläisen matkustajalaiva RMS Lusitanian. Valmistuessaan kesäkuussa 1906 Lusitania oli maailman suurin valtamerihöyrylaiva. New Yorkista Liverpooliin matkalla ollut laiva upposi 18 minuutissa vieden mukanaan 1198 matkustajaa ja miehistön jäsentä; surmansa saaneista 128 oli Yhdysvaltojen kansalaisia, muun muassa amerikkalaisen teräspohatan poika Alfred Vanderbilt.  

Saksa väitti aluksen kuljettaneen sotamateriaalia Yhdysvalloista Britanniaan, mutta kiistanalaista on, oliko Saksalla tällaista tietoa. Luultavimmin laiva osui Irlannin vesillä partioivan saksalaisen U-20:n kohteeksi sattumalta. Yhdysvallat ja Britannia kiistivät väitteet sotatarvikkeiden kuljetuksesta. 

Aluksen upotus käänsi Yhdysvaltain yleisen mielipiteen entistä myönteisemmäksi Britanniaa kohtaan ja oli osaltaan vaikuttamassa maan liittymiseen ensimmäiseen maailmansotaan ympärysvaltojen puolelle. Yli 90 vuotta uppoamisen jälkeen saksalaisten väitteet saivat tukea, kun sukeltajaryhmä löysi aluksen hylystä noin neljä miljoonaa kiväärinpatruunaa. 

(RMS Lusitania, Wikipedia. Lainattu 7. 7. 2015)

19. elokuuta 1915 saksalaisten sukellusvene upotti Pohjois-Amerikan ja Liverpoolin väliä liikennöivän RMS Arabic'in; 434 matkustajasta ja miehistön jäsenestä 44 sai surmansa. Seuraava amerikkalaisia kuohuttanut tapaus oli Englannista Ranskaan matkalla olleen SS Sussexin torpedoiminen 24. maaliskuuta 1916. Alus välttyi uppoamiselta mutta 325 matkustajasta ja 53 miehistön jäsenestä useita kymmeniä kuoli (tiedot vaihtelevat 50 - 80 välillä). Kuolleiden joukossa olivat espanjalainen säveltäjä ja pianisti Enrique Granados, Qajarin dynastiaan kuuluva persialainen prinssi Bahram Mirza Sardar Mass'oud ja irlantilainen tenniksenpelaaja Manliffe Goodbody. Amerikkalaisia ei kuollut, mutta useita amerikkalaisia loukkaantui. 

Yhdysvaltojen haluttomuus puuttua tapahtumiin oli osaksi seurausta Britannian asettamasta kauppasaarrosta. Saksa oli ollut Yhdysvaltojen tärkeä kauppakumppani. Puolueettomat maat Yhdysvaltojen johdolla yrittivät kumota Britannian asettaman saarron, jota pidettiin kansainvälisen kaupan säännösten vastaisena. Amerikkalaisten viileällä suhtautumisella britteihin oli myös pidempi tausta, olihan Yhdysvaltojen itsenäistyminenkin saanut alkunsa kauppakiistoista Britannian kanssa. 1700-luvun lopulla käydyn vapaustaistelun - jossa Iso-Britannian kuningaskunnan alaiset siirtokunnat julistautuivat itsenäisiksi ja Amerikan Yhdysvallat perustettiin - legendaarisiin hahmoihin kuului Friedrich Wilhelm von Steuben, siirtokuntien armeijassa kenraalina palvellut preussilainen sotilas ja paroni. Steuben auttoi George Washingtonia kouluttamaan siirtokunnan joukkoja brittejä vastaan ja kirjoitti merkittävän sotilaskoulutuksen oppikirjan Revolutionary War Drill Manual, jota pidetään Yhdysvaltojen nykyisenkin sotilaskoulutusoppaan pohjana.

Amerikkalaisten mielestä Eurooppa sai sotia omat sotansa. Yhdysvaltoja kiinnostivat enemmän lähiympäristön alueet kuten Nicaragua, Kuuba, Haiti ja Dominikaaninen tasavalta, joiden hyödyntämisessä sen ei tarvinnut liiemmälti kilpailla eurooppalaisten kanssa. Wilsonin kaudella Yhdysvallat muun muassa miehitti Nicaraguan (1912), Ranskan vallasta vuonna 1804 itsenäistyneen Haitin (1915) ja Haitista vuonna 1844 itsenäistyneen Dominikaanisen tasavallan (1916).

Presidentiksi vuonna 1912 tulleen Wilsonin valinta toiselle kaudelle vuonna 1916 osoitti amerikkalaisten tukevan lähiympäristöön suuntautuvaa ekspansiivista politiikkaa sekä puolueetonta suhtautumista eurooppalaiseen maailmansotaan. Rauhan mieheksi profiloitunut Wilson hahmotteli omaa vapaakaupan ja demokratian filosofiaansa, jonka hän esitti neljäntoista kohdan ohjelmassaan kaksi vuotta myöhemmin. Wilson myös pyrki saamaan Saksan ja Britannian neuvottelupöytään. Kumpikin piti Wilsonin toimintaa tarpeettomana sekaantumisena asioihin, mutta ei halunnut suututtaa Yhdysvaltoja. 

SS Sussexin torpedoiminen oli viimeinen pisara Yhdysvaltojen sietokyvylle. Se sai Wilsonin ottamaan kantaa Saksan tapaan käydä sotaa. Yhdysvaltojen uhattua Saksaa diplomaattisuhteiden katkaisemisella, Saksa katsoi viisaammaksi perääntyä ja antoi toukokuussa 1916 lupauksen (Sussex pledge) olla upottamatta enempää matkustaja-aluksia, sekä: jos rahtialuksia upotettaisiin, annettaisiin niiden miehistölle ensin kehoitus siirtyä pelastusveneisiin. 

Saksa rajoittikin torpedoiskuja muutaman kuukauden ajaksi, mutta tammikuussa 1917 maan sotilaallinen johto laski, että aggressiivinen upotussota tuottaisi Yhdistyneelle kuningaskunnalle niin mittavia menetyksiä, että 5 - 6 kuukauden kuluessa sen olisi pakko suostua Saksan sanelemiin rauhanehtoihin. Sotilasjohto oli vakuuttunut, että sota päättyisi ennen kuin Yhdysvallat ehtisi siirtää Eurooppaan riittävissä määrin joukkoja. Niinpä Saksa 31. tammikuuta 1917 julisti aloittavansa rajoittamattoman sukellusvenesodan ja upottavansa sekä Saksan kanssa vihollissuhteessa olevien että puolueettomien maiden laivat ilman erillistä varoitusta. Yhdysvallat katkaisi maiden väliset diplomaattisuhteet, mutta ei vielä osallistunut sotaan.

Saksan virallinen perustelu rajoittamattomalle upotussodalle oli kauppasaarto, jolla Saksan kansaa näännytettiin nälkään. Yhdysvaltojen ja Saksan välisen kaupan sulkeuduttua Yhdysvallat oli lisännyt kaupankäyntiään muihin maihin. Ympärysvalloille myytiin elintarvikkeita ja sotatarvikkeita myös velaksi. 

17. maaliskuuta saksalaiset sukellusveneet upottivat kolme Yhdysvaltojen kauppa-alusta ja huhtikuussa Yhdysvallat julisti Saksalle sodan.

Vaikka Yhdysvaltojen mukaantulo ensimmäiseen maailmansotaan johtui Sussex pledgen rikkomisesta, osansa oli myös 16. tammikuuta lähetetyllä ns. Zimmerman-sähkeellä. Brittien sieppaamassa ja purkamassa sähkeessä Saksan ulkoasiain ministeri Arthur Zimmerman kehotti Saksan Meksikossa olevaa suurlähettilästä Heinrich von Eckardt'ia tunnustelemaan Meksikon hallituksen halukkuutta yhteistyöhön Saksan kanssa ja lupasi Meksikolle tukea, jos nämä hyökkäisivät Yhdysvaltoihin. Saksan ehdotuksen taustalla oli ajatus Meksikon halukkuudesta vallata takaisin Yhdysvaltojen 1800-luvulla Meksikolta ottamat alueet. Meksikon presidentti Venustiano Carranza ei ollut ehdotuksesta järin innostunut ja epäili sen johtavan loputtomiin rajakiistoihin Yhdysvaltojen kanssa, mutta viivytteli vastauksen kanssa ja hylkäsi ehdotuksen vasta 14. huhtikuuta, jolloin Yhdysvallat oli jo julistanut Saksalle sodan.

Yhdysvaltojen mukaantulo lisäsi Saksaa ja sen liittolaisia vastaan taistelevien armeijoiden taistelutahtoa, ja antoi Britannialle ja Ranskalle toiveita Saksan länsirintaman asemien murtumisesta. Ensimmäiset amerikkalaiset joukot nousivat maihin Ranskassa 26. kesäkuuta 1917.

Saksan rajoittamaton upotussota oli aluksi menestyksellistä. Saksa hallitsi tilannetta onnistuen tuhoamaan suurimman osan Englantiin menevistä ja sieltä lähtevistä laivoista. Saksan menestys pakotti kehittämään laivojen puolustusta. Merimiinojen lisäksi käytössä olivat syvyyspommit, torpedot, tykkituli ja ilmahyökkäykset. Toukokuussa 1917 käyttöön otettu saattuejärjestelmä osoittautui tehokkaaksi ja Saksan onni alkoi kääntyä. Britannian tappioiden vähetessä Saksan tappiot kasvoivat.  

Länsirintaman uuvutussodan vastapainoksi Saksa eteni itärintamalla, ja sai mahdollisuuden painostaa Venäjä rauhaan. Saksa oli jo elokuussa 1915 vallannut Varsovan ja pyytänyt Venäjää suostumaan rauhansopimukseen, voidakseen siirtää joukkojaan länsirintamalle, mutta Venäjä oli kieltäytynyt. Päästyään valtaan marraskuussa 1917 bolshevikit solmivat saksalaisten itärintaman esikunnassa Brest-Litovskissa aselevon 16. joulukuuta, ja Saksa ryhtyi neuvotteluihin erillisrauhasta. Bolshevikkien puolelta neuvotteluja johtanut Trotski ei kuitenkaan voinut suostua rauhaan Saksan vaatimien mittavien alueluovutusten vuoksi. Saksalaiset tehostivat vaatimuksiaan uudella hyökkäyksellä vallaten Tarton (24. helmikuuta), Tallinnan (25. helmikuuta) ja Narvan (3. maaliskuuta). Neuvostohallituksen Pietarista (Petrograd) Moskovaan siirtänyt Lenin suostui lopulta 3. maaliskuuta 1918 rauhaan, turvatakseen vallankumouksen Venäjällä.

Venäjän sotakorvausten - jotka määriteltiin tarkemmin 27. elokuuta 1918 Berliinissä - ja alueluovutusten lisäksi Saksan asettamiin rauhanehtoihin kuului Ukrainan itsenäisyyden tunnustaminen, jonka myötä Saksa sai Ukrainasta liittolaisen.

Itärintamalla syntyneen rauhansopimuksen jälkeen Saksalla oli 60 divisioonaa miehiä siirrettäväksi länsirintamalle. Mutta lisäjoukot olivat myöhässä. Upotussodan menestyksellisyyden käännyttyä laskusuuntaan, ja Yhdysvaltojen joukkojen ja kaluston lisättyä ympärysvaltojen voimaa, alkoi Britannian polvilleen laittaminen näyttää yhä epätodennäköisemmältä. Itärintaman taisteluissa menestyneen ja sotamarsalkka Hindenburgin ohella kansallissankariksi nousseen kenraali Ludendorffin johtamassa kevätoffensiivissa maalis-kesäkuussa 1918 saksalaiset murtautuivat vielä brittien puolustuksen läpi, mutta eteneminen Pariisiin näytti mahdottomalta ja koko Saksa alkoi olla lopen uupunut sotaan. 

Saksan rajoittamattomasta upotussodasta tuli rajoittamatonta sanan täydessä merkityksessä. Torpedot kohdistettiin myös sairaalalaivoihin. 4. tammikuuta 1918 upotettiin Maltalta paluumatkalla ollut HMHS (His Majesty's Hospital Ship) Rewa, joka kuljetti 279 haavoittunutta brittiupseeria. 27. kesäkuuta tuhottiin HMHS Llandovery Castle, jonka mukana aaltoihin vajosi 234 lääkäriä, sairaanhoitajaa ja potilasta.

Tuoreita amerikkalaisia joukkoja saapui brittien ja ranskalaisten tueksi, ja Erich Ludendorff sai hermoromahduksen. Ludendorff joutui jättämään paikkansa armeijan ylijohdossa, minkä jälkeen hän pakeni Ruotsiin. 

Krupp'in asema toisessa maailmansodassa 

[keskeneräinen - tehdään]

Alldeutscher Verbandin vaikutusvalta oli sodan aikana kasvanut. Järjestö vastusti demokratiakehitystä ja kannatti rajoittamatonta sukellusvenesotaa. 

Kun Saksan valtiopäivät 1917 päätyivät rauhan kannalle, osa Alldeutscher Verbandin johtohenkilöistä perusti kansallismielisen Isänmaapuolueen (Deutsche Vaterlandspartei) vastustamaan rauhanneuvotteluja ympärysvaltojen kanssa. Puolue oli olemassa vajaa kaksi vuotta, mutta parhaimmillaan siihen kuului yli 1,25 miljoonaa jäsentä. 

Sodan jälkeen Alldeutscher Verband tuki kenraali Ludendorffia tämän poliittisissa manöövereissä. Myös Saksalaiskansallinen kansanpuolue sai järjestöltä tukea.

(Alldeutscher Verband, Wikipedia. Lainattu 4. 7. 2015)

Alldeutscher Verbandin jäsenenä ja merkittävänä taloudellisena tukijana Krupp osallistui myös Saksalaiskansallisen kansanpuolueen (Deutschnationale Volkspartei, DNVP) tukijoihin.

1920-luvulla DNVP kokeili myös hieman maltillisempaa linjaa, mikä johti kannatuksen laskuun ja paluuseen vanhalle jyrkälle linjalle. Vuosikymmenen loppua kohti puolueen alempisäätyiset kannattajat alkoivat siirtyä natsien joukkoihin, jolloin DNVP jäi yhä leimallisemmin ylemmän keskiluokan ja yläluokan liikkeeksi. Puolueen puheenjohtajaksi tuli 1928 suurliikemies Alfred Hugenberg, jonka johtajakaudella korostui jyrkkä oikeistolainen linja.

Vuonna 1931 DNVP, NSDAP ja Stahlhelm-järjestö muodostivat epävakaan liiton Hartzburger Front nimellä. DNVP:n tavoitteena oli päästä kontrolloimaan ja suitsimaan kansallissosialisteja, mutta kävikin toisinpäin ja DNVP ajautui itse apupuolueen asemaan.

Seuraavana vuonna DNVP oli ainoa merkittävä Franz von Papenia tämän lyhyellä kanslerikaudella tukenut ryhmä. Sen jälkeen puolue toimi kansallissosialistien hallituskumppanina ja tuki valtalakia, jolla Adolf Hitler hankki itselleen diktaattorin valtuudet.

Uuden valtakunnankanslerin kärsivällisyydessä konservatiivisia liittolaisiaan kohtaan oli suuria puutteita. Hitlerin ensimmäisessä kabinetissa DNVP:n edustajat ajettiin eroamisen partaalle. Myöhemmin heidät pakotettiin liittymään kansallissosialistiseen puolueeseen tai siirtymään sivuun politiikasta kokonaan. DNVP:n toiminta loppui vuonna 1933.

[kirjoitettu heinäkuussa 2015, täydennetään kun ehditään]

Pimeyden aika

3. maaliskuuta 1918 solmittu rauha synnytti Neuvosto-Venäjällä riidan trotskilaisten ja leniniläisten välille. Trotskilaisten mielestä Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa solmittu rauha merkitsi marxilaisen maailmanvallankumouksen menettämistä, kun taas Lenin halusi ensisijassa turvata Venäjän vallankumouksen ja Neuvosto-Venäjän kehityksen. 

Trotskin mielestä Neuvostoliiton alkeellinen sosialismi ilman elimellistä yhteyttä muissa maissa tapahtuviin vallankumouksiin muuttuisi kapitalismiksi, kun taas Lenin näki Neuvostoliiton itsessään kykeneväksi muodostamaan sosialistisen valtion. Leninin avaama tie johti Stalinin kaudella "sosialismi yhdessä maassa" -ajatteluun.  

Osasyynä idealistisen maailmanvallankumousaatteen muotoutumiseen toisenlaiseksi olivat käytännön karvaat kokemukset. Kaikki maailman työläiset eivät ymmärtäneet parastaan.

Maaliskuussa 1919 perustetun Komiternin tehtävä oli yhdenmukaistaa eri maiden sosialistinen liikehdintä ja tavoitteet eli saattaa ne Neuvostoliiton poliittisten intressien mukaiseksi. Komiternin ensimmäisen

kongressin osaanottajat tuomitsivat porvarillisen demokratian sortojärjestelmäksi, julistivat proletariaatin diktatuurin olevan ainoa keino työväenluokan vapauttamiseksi ja vetosivat maailman työläisiin, että he painostaisivat maidensa hallituksia lopettamaan sotilaallisen sekaantumisensa Venäjän asioihin.

Kesällä 1920, samanaikaisesti Komiternin toisen kongressin kanssa todellisuus löi bolshevikkeja vasten kasvoja Puolassa, missä puna-armeija oli voitokkaasti edennyt kohti Varsovaa:

Monet olettivat Puolan työläisten toivottavan puna-armeijan tervetulleeksi ja Puolan vallankumouksen avaavan Euroopan ovet sosialismille. Puolalaiset eivät kuitenkaan toivottaneet tervetulleiksi venäläisiä eivätkä myöskään maailmanvallankumousta. Sen sijaan he -- karkottivat puna-armeijan pakosalle yllättävällä vastahyökkäyksellään. -- . Maailmanvallankumousta ei tullut. Puolalaiset työläiset valitsivat isänmaansa mieluummin kuin kommunismin. Kommunistinen kaappausyritys epäonnistui myös Saksassa maaliskuussa 1921.

Epävarmuus kansan tuen jatkumisesta ajoi Leninin turvautumaan terroriin ja keskitysleireihin. Jo joulukuussa 1917 perustettiin Neuvosto-Venäjän salainen poliisi Tsheka (yleisvenäläinen erityiskomissio vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan), joka helmikuussa 1918 annetussa asetuksessa sai valtuudet ilman oikeudenkäyntiä ampua "vihollisen agentit, mustan pörssin kauppiaat, huligaanit, vastavallankumoukselliset, kiihoittajat ja saksalaisten vakoilijat". Määritelmät vastavallankumouksellisista saivat tulevina vuosina yhä tulkinnallisempia muotoja. 

Syyskuussa 1918 hallitus päätti, että "neuvostotasavaltojen suojelemiseksi luokkavihollista vastaan heitä keskitysleireihin suljettaessa on välttämätöntä, että ammutaan kaikki, jotka ovat sekaantuneet valkokaartilaisten järjestöihin, salaliittoihin ja kapinoihin, ja että kaikkien teloitettujen nimet julkaistaan samoin kuin suoritetun toimen perustelut."

Anne Applebaum kirjoittaa, että ns. "erikoisleirit" olivat punaisen terrorin ratkaisevan tärkeä vaihe. Hallituksen päätöksen mukaan "porvariston merkittävät edustajat, maanomistajat, teollisuusherrat, kauppiaat, vastavallankumoukselliset ja neuvostovihamieliset papit" oli "eristettävä keskitysleireihin". Vuoden 1919 päättyessä näitä leirejä oli luettelossa 19, seuraavan vuoden kuluessa määrä kasvoi viisinkertaiseksi.

(Sitaatit Karsten Alnaesin kirjasta "Pimeyden aika - Euroopan historia 1900-1945", ss. 246-248)

Neuvostoliiton ja Hitlerin kolmannen valtakunnan samankaltaisuus

Jos Leninin aloittamissa puhdistuksissa ehkä voidaan nähdä poliittisesti perusteltuakin syytä, kun ensiaskeliaan ottava, vasta muotutumassa oleva Neuvostoliitto oli käymistilassa ja vielä monenlaisten jännitteiden vallassa, niin Stalinin kaudella puhdistukset, yksilöiden ja ihmisryhmien vangitsemiset, vankileirit ja teloitukset yltivät kauhistuttavaan mittakaavaan ja mielivaltaan.

Stalinin järjestelmällinen murhanhimo Neuvostoliittoa uhkaavia todellisia tai kuviteltuja sisäisiä vaaroja vastaan on vaikutuksiltaan verrattavissa natsien ohjelmaan kansakunnan jalostamiseksi ja puhdistamiseksi. Kummassakin tapauksessa yksilön jonkinlainen messiaskompleksi sisällytti itseensä näkemyksen oman kansakunnan ja valtion ainutlaatuisuudesta maailmannäyttämöllä sekä tätä ainutlaatuisuutta uhkaavista vihamielisistä tai etnisesti, rodullisesti epäsuotuisista aineksista, jotka tuli eliminoida hinnalla millä hyvänsä. Kyseessä oli ihannevaltakunnan perustaminen maan päälle, ihmiskunnan pelastaminen itselleen. 

Neuvostoliitossa vallanpitäjien ja viranomaisten mielivaltaiset tulkinnat vastavallankumouksellisuudesta tai neuvostovihamielisyydestä johtivat tai olivat johtamassa järjestelmään, jossa kaikki valvoivat ja ilmiantoivat toisiaan. Kuka tahansa saatettiin pidättää mistä tahansa syystä. Tällöin naapureita ei ilmianneta ainoastaan siksi että he vaikuttavat poliittisesti epäilyttäviltä vaan ilmiantoja tehdään huonojen naapuruussuhteiden vuoksi, koska itse ollaan vaarassa joutua toisen ilmiantamaksi. Vainoharhaisessa ilmapiirissä itselle epämieluisat henkilöt alkavat näyttää poliittisestikin epäilyttäviltä, niin että heidän sanoilleen ja tekemisilleen ei tarvitse välttämättä keksiä vihamielisiä piilotarkoituksia ja juonia, tulkinnat syntyvät pelottavan spontaanisti.

Kansallisessa tai ainakin yhteisöllisessä mittakaavassa tapahtuvaa suhteellisuudentajun menettämistä ja omantunnon paatumista voidaan nimittää kollektiiviseksi riivaustilaksi tai kollektiiviseksi mielisairaudeksi. Stalinistisesti toteutettu kommunismi ja Hitlerin kansallissosialismi eivät tässä olennaisesti eroa toisistaan - ne myös kertovat jotakin ihmisen perusluonteessa olevasta tarpeesta antaa yksilöllisille, subjektiivisille totuuskäsityksille jumalallinen merkitys: jos minä saisin hallita, asiat muuttuisivat parempaan suuntaan.

Kun suhteellisuudentaju vääristyy ja henkiset, moraaliin ja etiikkaan liittyvät pidäkkeet murretaan, muuttuvat inhimilliset tarpeet ja sinänsä hyvät aikomukset paremman maailman rakentamiseksi luonteeltaan sairaaksi.

Sairaalle ihmiselle tarkoitus pyhittää keinot: pahakin muuttuu hyväksi, kun päämäärä on riittävän arvokas.

Ja ettemme näkisi preussilaisia, natseja, bolshevikkeja ja neuvostoihmisiä aivan yksipuolisessa valossa pyrkiessämme kiteyttämään yhteiskunnallista ja ihmiskunnallista mielettömyyttä arkkityypeiksi ja symboleiksi, muistakaamme myös Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelman ja Kansainliiton takana olevat kapitalistiset motiivit. 

Kirjoittajan pohdintaa

Yhdysvalloista jota parjaamme maailmanpoliisiksi ja jonka lähi-idän politiikkaa mielestämme sanelee yksinomaan suhde öljyyn, ja jonka olisi pitänyt pysyä poissa Irakista jonne se hyökkäsi joukkotuhoaseisiin liittyvien tekaistujen syytösten varjolla, tuli maailmanpoliisi ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Emme kuitenkaan moiti Yhdysvaltoja siitä, että se tuli Britannian avuksi Saksan harjoittaessa rajoittamatonta sukellusvenesotaa ja siirtäessä joukkoja itärintamalta länsirintamalle. Ilman Yhdysvaltojen apua Saksa olisi hyvinkin pian kuristanut Britannian ja ympärysvallat rauhansopimukseen, joka olisi laittanut Euroopan rajalinjat ja valtasuhteet toiseen uskoon.

Mutta jos Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan tai jos sitä ei olisi pakotettu suorastaan kohtuuttomiin ehtoihin ja korvauksiin, ei myöskään olisi syntynyt preussilaisuuden raunioille häpeää ja katkeruutta, jotka mahdollistivat kansallissosialismin valtaannousun! Tai: olisiko hitleriläinen kolmas valtakunta noussut sitäkin nopeammin ja vastustamattomammin?

Ympäröivän maailman puuttuminen kansallissosialistien maailmanvalloitukseen ja juutalaisvainoon ei johtunut yksinomaan ylevistä syistä - itse asiassa monetkin valtiot ummistivat tapahtumilta silmänsä ja ryhtyivät pelastamaan vainotussa asemassa olevia vasta sitten, kun oma etu ja hyvinvointi oli vaarassa. Mutta jos sanomme, ettei yleviä ja epäitsekkäitä motiiveja lainkaan ollut ja että valtioita johtavat hallitukset ovat pakotettuja toimimaan ainoastaan itsekkäin tarkoitusperin, koska muussa tapauksessa ne luhistuvat, niin onko tämäkään koko totuus?

Maapallo on ulkokuorellaan pisteitä kantava kartta josta otamme tarkastelumme kohteeksi tiettyjä pisteitä ja niihin liittyviä tapahtumasarjoja. Valikoituja pisteitä yhdistämällä muodostuu kokonaiskuva, jossa määrättyjen pisteiden merkitys korostuu. Toisia pisteitä ja niihin liittyviä yhteyksiä hämärtyy tai rajautuu kuvan ulkopuolelle. Tämän kuvan kautta hahmotamme maapalloa historiallisena ja poliittisena kenttänä, jossa ihmiset toimivat ja muodostavat maailmanhistorian. Maailmanhistorian "hyvä" ja "paha" määriytyvät pisteiden suhteista toisiinsa ja näihin suhteisiin lataamistamme arvoista.

Suomalaisittain tulkitsevassa eurooppalaisessa nurkkakuntaisuudessa on helppo tulkita Suomea Ruotsin, Venäjän ja Saksan suurvaltapoliittisista suhteista käsin, jolloin urhea ja kaunis Suomi-neitomme on vain suurvaltapolitiikan pelinappula. Olemme monella tapaa hyväksikäytettyjä ja milloin mihinkin suuntaan työnnettyjä ja vedettyjä. Kyseessä on toki historiallinen totuus, mutta onko totuutta väritetty ja painotettu niin, että omat tarkoitusperämme ja pyrkimyksemme hämärtyvät?

Mikä toisten kohdalla on itsekästä tai patrioottista toimintaa, ei ole sitä meillä. Emme mielellämme käytä sanaa separatismi siihen nykyisellään liittyvien mielikuvien vuoksi suomalaiskansallisista sankareista, jotka vastustivat Venäjän sortovaltaa ja laskivat suomalaisen kulttuurin peruskiviä. Vastarintamme tosin oli enemmän passiivista kuin terroritekoihin turvautuvaa, mutta johtuiko se rauhantahdostamme vai realismista? Sisällissodan tapahtumat punaisten ja valkoisten toisiinsa kohdistamine julmuuksineen paljastavat kyllä, että passiivisuutemme sortovuosina johtui suhteellisuudentajusta, ei kansan rauhaarakastavasta luonteesta ja väkivallattomuuden ihanteesta.

Tarkastelutavastamme johtuen emme juurikaan kiinnitä huomiota siihen kuinka tarpeellista oli käyttää Venäjää irrottautuaksemme Ruotsista ja Saksaa irrottautuessamme Venäjästä, ja että ilman preussilaisten agressiivista hyökkäystä Venäjälle emme olisi saaneet itsenäisyyttä ja ilman Saksan apua toisessa maailmansodassa emme olisi saaneet pitää sitä. Mieluummin sanomme että vuosisatainen vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän poljettavana oleminen sekä sodan jälkeinen vuosikymmeniä kestänyt rähmällään olo ja kyyristely ovat vaikuttaneet kansamme luonteeseen niin että olemme taipuvaisia alkoholismiin, masennukseen, sydänsairauksiin ja selkävaivoihin emmekä useinkaan osaa olla iloisia ja kiitollisia. Näillä perustein voidaan alakuloisuudesta ja henkisestä jähmeydestä tehdä jopa hyve. Emme ole liioittelevan kuumaverisiä kuten italialaiset emmekä pinnallisia kuten amerikkalaiset. Kun suomalainen hymyilee, hän hymyilee sydämestään eikä teeskentele niin kuin amerikkalaiset tekevät.

Minun mielestäni suomalaisten isänmaanrakkaus, luontainen sisukkuus ja urhoollisuus olivat syynä ihmeenomaiseen menestykseemme talvisodassa ja selviytymiseemme kansakuntana. Kristittynä otan huomioon myös rukouksen ja Jumalan avun merkityksen sekä sen, että Jumalalla on tehtävä kansakunnallemme.

Pisteitä ja niiden välisiä suhteita värittämällä ja painottamalla saadaan siis erilaisia tulkintoja, jotka ristiriidoistaan huolimatta voivat olla yhtäaikaisesti tosia. Yhdysvaltojen moraalinen närkästys matkustajalaivojen upottamisen tähden (ensimmäinen maailmansota) ja juutalaisten tarpeiden huomioiminen oman maan tarvitsevana kansana (toisen maailmansodan jälkeiseen palestiinaan liittyvä kehitys) ei tee tyhjäksi sitä, että Yhdysvallat kaiken aikaa on pyrkinyt sitomaan maailmanpolitiikan omiin taloudellisiin intresseihinsä, eikä Jumalan apu tee tyhjäksi sitä, että suomalaiset olivat sisukkaita.

Rikollisten tai muuten itsekkäistä motiiveista tapahtuvien ja moraalisesti väärien tekojen tekijä ei myöskään vapaudu hänelle lankeavasta vastuusta, vaikka teolla olisi hyviäkin seurauksia. Voidaan ajatella, että juutalaiset eivät koskaan olisi saaneet omaa valtiota ilman natsien suorittamaa vainoa. Voi olla niinkin. Yksikään juutalainen ei silti sanoisi, että Eichmann toimi oikein eikä häntä olisi tullut rangaista. 

Schaumanin suorittama murha ei ollut hienoa ja oikeaa toimintaa, vaikka sen seuraukset olivatkin hyvät.

Totuudet ovat usein osatotuuksia, joiden arvottamiseen ja tärkeysjärjestykseen asettamiseen ei ole vain yhtä oikeaa vaihtoehtoa. 

Historian tulkinnasta henkisyyteen

Missä määrin edes voimme erottaa todellisuuden omasta hyväuskoisesta idealismistamme tai pahauskoisesta pessimismistämme ja analysoida sitä todellisuutena itsenään - kun todellisuus itsessään suodattuu ehdollistuneen, tietyissä olosuhteissa ja tiettyjen vaikutteiden alaisuudessa muodostuneen mielemme ja minämme läpi ja niin tulee meille todellisuudeksi, jota ylipäätään on mahdollista tarkastella?

Ainakin teoriassa meille on mahdollista, jos tahdomme, havaita oma rajallisuutemme ja puutteellisuutemme sekä taipumuksemme ulkoistaa pahuus ja typeryys, jotka vaikuttavat myös itsessämme ja joiden olemassaolosta ulkoistaminenkin todistaa.

Toisaalta voimme paeta yksilöllistä vastuuta vetoamalla geeniperimään - mutta pitkälle vietynä perustelu oikeuttaa sosiaalidarwinismin ja rodunjalostuksen - tai aina niin tarpeelliseen defenssimekanismiin, jota ilman lamautuisimme sietämättömän ja kestämättömän edessä - mutta sittenhän mitään liian vaikeita asioita ei tarvitse kohdata ja muuttaa - tai lapsuuden traumoihin, koulukiusaamiseen ja avioelämässä koettujen pettymysten tuottamiin vammoihin, joiden vuoksi sanomme ja teemme asioita tunteellisuuden vallassa emmekä aina näe asioita oikein tai välttämättä ole edes vastuussa teoistamme - mutta silloinhan meidän pitää soveltaa samaa puolustusta myös niihin, joiden tekoja arvostelemme: hekin ovat vain olosuhteiden, kasvatuksen ja kokemustensa uhreja eivätkä voi nähdä tai toimia toisella tavalla.

Kaikessa edellä luetellussa varmastikin on totta. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla koko totuus. Monet seikat vaikuttavat meihin, niin että vapautemme on suhteellista ja olemme sidottuja meistä riippumattomiin puitteisiin, joiden rajaamana toteudumme. Voimme siis tehdä vapaudesta filosofisen probleeman jonka parissa askartelemme - tai toimia siinä vapaudessa, mikä on annettu. Emme ole käyttäytymiseemme vaikuttavien seikkojen tahdottomia orjia, vaan kykenemme tarkastelemaan käyttäytymistämme ja myös muuttamaan sitä.

Jos maailma on yhteinen paikka sen hyvää voidaan rakentaa vain yksilöllisellä parannuksenteolla, niin että tunnistan ja tunnustan oman kaksinaismoralismini, vilpillisyyteni ja keinotteluni, ja sitten kysyn kuinka juuri minä, heikkouteni huomioiden ja ehkä myös voittaen, löydän armollisuuden tien: että voin antaa anteeksi ja rakastaa niitä, jotka lähelläni ovat, ja heissä rakastaa koko luomakuntaa, langennutta ja eksynyttä maailmaa; en ihmisen enkä ihmiskunnan virheitä hyväksyen, mutta hyväksyen ihmisen itsensä lähelleni. Ja hänelle myöntäen, että minkäkin olen puutteellinen enkä aina näe oikein.

[kirj. 10. 7. 2015]

 

Täydennetään joskus jos ehditään:

- - - -

-Kruppin osakeyhtiön asema toisessa maailmansodassa-

Kun Hitler 30. tammikuuta 1933 nimitettiin virkaansa, oli Gustav huolissaan perheensä varoista ja Krupp'in kohtalosta. 

NSDAP:n puhujat olivat vakuuttaneet työväenluokalle, että puolueen valtaanpääsy johtaisi rahaeliitin vetämiseen tilille kansan riistämisestä, työtilanteen kohentumiseen ja palkkojen nousuun. Vasta myöhemmin syytökset kärjistyivät juutalaisiin, joiden asettaminen pääasialliseksi syntipukiksi käänsi huomion puolueen työväestölle antamista ja pettämistä lupauksista sekä antoi mahdollisuuden kärjistää puolueen poliittisia linjauksia.  

- - -

 

- - -

Königsdorffin taidepalkinto

- - -