Kultaomena

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@gmail.com tai puh. 0404435119 


kts. myös aikakauslehtihistoria muut lehdet  kauniit vanhat postikortit

myynnissä olevia aikakauslehtiä  poliittiset  jännitys- ja viihdelukemistot

Kun pahimmat maanjäristykset runtelivat Chileä, sieppasi muuan kuusivuotias poika Puerto Montissa kaksi pikkuveljeään käsivarsilleen ja yritti paeta hajoavasta kodistaan. Seinät alkoivat rakoilla ja murenivat hänen päälleen. Maa keinui jalkojen alla, niin ettei hän voinut liikuttaa jalkojaan. Lopulta talon jäännösten vyörymä kuristi häntä aina kaulaan saakka. Kun poika kaivettiin ylös raunioista, olivat molemmat veljet kuolleet. Pojan silmistä paistava kauhu oli koko Chilen onnettomuuksien vertauskuva.

(Kuolema vavahdutti koko kansakuntaa. VS 24/1960)

Rukoileva mies on polvistunut raunioiden ääreen...

   

AIKAKAUSLEHTIHISTORIA: VIIKKOSANOMAT

[-keskeneräinen- TÄYDENNETÄÄN HUHTIKUUN 2015 AIKANA]

[sarjoja]

Toisen maailmansodan kauhujen jälkeen oli tarpeellista löytää syylliset hirveimmille sotarikoksille. Samalla nämä toimivat kollektiivisen taakan kantajina, syntipukkeina maailmassa ja ihmisessä olevalle pahalle, jonka olemassaoloa on vaikea tiedostaa ja kohdata itsessään.

1950- ja 60-luvuilla lähes jokaisessa viikkolehdessä oli vähintään yksi paljastava, useimmiten ylenpalttisen kauhisteleva jatkosarja Hitleristä, usein myös Rudolf Hessistä ja Adolf Eichmannista. Ihmispetojen elämää ja tekoja esittelevien lehtijuttujen analyyttisyys ja objektiivisuuteen pyrkivä journalistinen ote lisääntyi seuraavina vuosikymmeninä: sotarikollisten pahuutta ei välttämättä enää tarvinnut alleviivata toistuvin adjektiivein, ja kauhistelevan sensationismin sijasta henkilöiden elämäkerrat liitettiin maailmanpoliittisten tilanteiden ja historiallisten taustojen kontekstiin. 

Viikkosanomien natsi- ja keskitysleiri-aiheisia jatkosarjoja olivat mm. Hitlerin nuoruusvuosia käsittelevä sarja (alkoi nro:ssa 32/54), Treblinka-sarja (Jean-Francois Steinerin teokseen perustuva jatkosarja alkoi nro:ssa 31/67),

[Viikkosanomien ja Suomen Unesco -toimikunnan valokuvauskilpailu Suomen nuorisolle, VS 6/1958. Viikkosanomien ja Tennisliiton Hopeamailakilpailu junioreille 1960]

- - -

[hugo nousiainen] 

Oi, Auervaara - Risto Olavi Karnas - , oi sinä satojen naisten naurattaja ja narraaja! Tällä hetkellä kaipaavat sinua katkerasti monet levottomasti sykkivät naissydämet ja ystävälliset "poliisisedät" joihin sinulla on aina ollut lämminhenkiset suhteet. Sinua eivät koske mitkään lait, asetukset, pykälät ja punktit. Sinä tulet ja menet melkein niin kuin itse haluat, ja Suomen kansa vain hymyilee hyväntahtoisesti sinun 'yllätyksillesi'. Tuon tuostakin sinä osaat järjestää itsellesi ilmaista mainostusta sanomalehtien palstoilla, eikä sinun tarvitse milloinkaan isäisi maassa nälkää kärsiä. Menetpä itään tai länteen, pohjoiseen tai etelään, on sinulla kädenkäänteessä lämminsydämisiä ystävättäriä, jotka ovat valmiit auttamaan. Tuhat ja jälleen tuhat kertaa sinä kykenet lyömään laudalta "tavalliset virtaset". Sinä vastaat sanomalehtien kirjeenvaihtoilmoituksiin ja kerrot olevasi yksinäisyyteesi menehtynyt tuomari Lindberg, insinööri Simberg tai maisteri Himberg. Sinä sanot heille omistavasi osakehuoneiston ja auton tai sitten sinä olet äärimmäisen rikkaan sedän ainoa perillinen. Sinä osaat esiintyä ja puhua. Sinä kirjoitat naisille kirjeitä, jotka huokuvat valtaosaltaan kalvavaa yksinäisyyttä, johon sekottuu sitten pieni piraus taloudellisia asioitakin. Kukapa oikea Eeva ei sellaisesta heltyisi. Sinä et milloinkaan pyydä keneltäkään uhriltasi rahaa, sinä vain osaat järjestää asiat, niin että toinen suorastaan tyrkyttää apuaan. "Kas, shekkivihkoni jäi toisen puvun taskuun kun lähtiessäni vaihdoin vaatteita", on sinun vanha keinosi. Tai: "Voi, onnetonta, että lompakkoni, jossa oli niin-ja-niin-monta-satatuhatta, unohtui kotini pöydälle. Ja nyt minun pitäisi mennä lyömään suuri kauppa kiinni." Etkö ole sanonut nämä asiat lukuisia kertoja? Sinä osaat valita uhrisi "juuri oikeista tyypeistä" ja sinä vetoat heidän tietämättään koetettujen keinojesi avulla seikkoihin, jotka panevat heidät toimimaan siten kuin he tekevät...

Oi, Auervaara - Karnas, ent. Jansson! En tiedä enää, mitä sinusta voisi kirjoittaa! Sinä olet Suomen kansan - tekisi mieleni sanoa - lempilapsi. Jos joku kirjailija joskus kirjoittaisi sinun elämäkertasi, sopisi sen nimeksi paljon paremmin "Täydellisyyden kudos" kuten muutama vuosi sitten ilmestyneen romaanin... Entä kotimainen elokuva, joka ei uskalla juuri tarttua muuhun kuin "päivän aiheeseen"! Jos se olisi kiinnittänyt sinut Armi Kuuselan vastanäyttelijäksi, eivät mitkään elokuvateatterit Suomessa olisi pystyneet ottamaan vastaan sisään pyrkivää yleisömäärää.

Oi, Auervaara, miksi piileskelet tällä hetkellä? Astu jälleen ramppivaloon, tee kumarrus ja ota vastaan yleisön suosionosoitukset. Naiset rakastavat sinua, he antavat anteeksi mitä tahansa oletkin heille tehnyt, sinähän olet heidän sydämiensä ritari. Tai jos olet Ruotsissa, niin kuin pikkulinnut ovat visertäneet, palaa takaisin isäisi maahan ainakin viettämään 50-vuotispäivääsi, josta varmasti muodostuu sinun ja Suomen naisten suuri kansallinen juhla syyskuun neljäntenä armon vuonna 1956. Vuodesta 1919 sinä olet kiertänyt vankilasta toiseen ja välillä vapauduttuasi olet jälleen ryhtynyt hankkimaan itsellesi uusia 'ansioita'. Eikö se jo ala kyllästyttää? Tule, selvitä ensin asiasi ja valitse sitten itsellesi paras Eeva, joka tarjoutuu. Sinunhan ei tarvitse myydä nahkaasi halvalla. Varakkaita yksinäisiä naisia Suomessa on yllinkyllin.

(Aurvaara toimii taas. VS 21/1952)

[pakinoitsijoita: ksantippa ym. kolumnisteja: art buchwald ym.]

Se oli kamala tunne. Istua hääyleisön joukossa Helsingin roomalaiskatolisessa kirkossa ja nähdä kahdella naisella täsmälleen samanlainen hattu kuin omassakin nupissa keikkuu...

Siihen lopahtivat ne häät meikäläisen kohdalta. Kaduin synkeästi ettei päässäni ollut persoonallisesti muotoiltu niinitötterö tai häränverenpunainen harsoturbaani tai yleensä mikä tahansa mielenvikainen tekele. Häämarssi muuttui korvissani suruhymniksi ja tuskin muistin ihailla morsiusparia ja vasen kenkä likisti liikavarvastani ja ihmettelin miksi ihmiset ylipäätään menevät naimisiin kun yksinään on mahdottoman hyvä elää.

Kohottaessamme myöhemmin shampajalasin morsiusparin kunniaksi, ajattelin mielessäni että kolme kerta 1500 mk on 4500 mk ja luulen, että ne kaksi muuta naista ajattelivat suunnilleen samoin, sillä heidän ilmeistään paistoi ilmeinen vihamielisyys, ja nyt tiedän, mitä on proletäärin viha... 

[Ksantippa 24/60]

[Kari Suomalainen xx ja 31/1967, Ksantippa 24/60]

Viikonloppusanomien sarjakuvat

Vic Greenin USA:ssa 1948-52 ilmestynyttä Willie Dee'tä julkaistiin Viikkosanomissa 1950-luvun alkupuolella strippeinä nimellä Ville (Minä olen Ville enkä naukumammanpoika).

[ville 28/53 ja 22/54, jonesin tytöt 24/60]

[Bob Robertsin Tuomari Foster ja Russel Keatonin Lentäjä-Leena 1/48. Tohtori Rex Morgan 31/59] 

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Le Mansin yli kahdeksankymmentä ja Porvoon suoran neljä henkeä vaatineet  auto-onnettomuudet 11. kesäkuuta 1955 

Le Mansin ajojen traagiseen onnettomuuteen 11. kesäkuuta 1955 Viikkosanomat otti kantaa sekä pääkirjoituksessa että onnettomuutta käsittelevässä artikkelissa VS 25/1955 (ilmestynyt 23. 6. 1955). 

Le Mansin tapaus on pieni muistutus sille Eläintarhan ajojen yleisölle, joka on tosissaan pettynyt aina kun ajot ovat sujuneet onnettomuuksitta.

Hieman ajattelemisen aihetta saanevat myös Eläintarhan ajojen järjestäjät: Vaikka pääkaupunkimme radalla ei ajetakaan samanlaisilla hirmunopeuksilla kuin Le Mansissa, on täällä aivan yhtä suuret mahdollisuudet, että parikin autoa jossakin Eläintarhan kaarteessa painaa tuhatta ja sataa suoraan väkijoukkoon. 

Vaikka moottoriurheilun henkeen kuuluukin vauhti ja jännitys ja kuolemanhalveksunta, ei se tarkoita, että ehdoin tahdoin olisi halveksittava myös lähimmäisten elämää.

Niiden varalle, jotka pitävät tällaista ajatusta turhana setämäisyytenä, on sisäsivuilla kaksi aukeamaa havainto-opetusta: toinen Le Mansista, toinen Helsingin ja Porvoon väliltä.

(Pääkirjoituksesta 25/1955)

Euroopan ja Amerikan suurilla ajoareenoilla on vauhti niin hurja, että urheilu- ja turvallisuusnäkökohdat ovat jääneet kauaksi jälkeen. Ihminenkin on heitetty jonnekin matkan varrelle ja ohjaamossa istuu robotti, jonka tehtävä on viedä vauhtihirviönsä voittoon tehtaan "kunniaksi" - kaupallista uhkapeliä panoksina ihmishenget.

(Le Mansin kasvot. VS 25/1955)

Eläintarhanajojen useiden onnettomuuksien jälkeen kisoja alettiin pitää vaarallisina eivätkä Helsingin päättäjät olleet suopeita niiden jatkamiselle. Lopullinen isku suosituille kisoille tuli vuonna 1963 kun ruotsalainen Örjan Atterberg kuoli Formula-Junior -luokan lähdössä tapahtuneessa onnettomuudessa. Seuraavana vuonna ei kisoja enää järjestetty.

Viikkosanomien auto- ja liikennetoimittajana 1960-luvulla toimineen kilpa-autoilija Klaus Bremerin serkku Carl-Otto Bremer voitti Eläintarhanajoissa 1959 ja 1961. Carl-Otto menehtyi elokuussa 1962 pudottuaan pienkoneella kesämökkinsä rantaan. 

Klaus Bremerin autoartikkelit Viihdesanomissa ja muissa lehdissä olivat suosittuja. Bremer myös otti kantaa asioihin ja joutui joskus selvittelemään kannanottojaan.

Sport-Pressenissä ja Hufvudstadsbladetissa 1950-luvun alkupuolella lehtimiesuransa aloittanut Klaus Bremer siirtyi Urpo Lahtisen Lehtimiehet Oy:n palvelukseen 60-luvun lopulla. Toimittuaan Hymy ja Tekniikan Maailma -lehtien erikoistoimittajana hänet vuonna 1972 valittiin Vip-lehden (Lehtimiesten pehmoporno-lehti) päätoimittajaksi. Vuonna 1995 Bremer pääsi eduskuntaan RKP:n sitoutumattomana ehdokkaana. Kansanedustajana hän tuli tunnetuksi puolustaessaan yksityisautoilua. 

 Viikkosanomat 30/1964 ja 50/1964

Muutama huomio nykyaikaisen nuorisokulttuurin lähtöasetelmista

Ulkomaisten vaikutteiden mukainen nuorisokulttuuri, nuoruutta, vapautta ja rohkeutta korostava viihdekulttuuri alkoi Suomessa kehittyä 1950-luvulla. Tämän ensimmäinen ilmentymä koettiin vuosikymmenen alkupuoliskolla syntyneessä lättähattukulttuurissa joka tempasi mukaansa varsinkin vaikeasta taustasta tulevia ja syrjäytyneitä nuoria. Helsingistä ilmiö levisi muualle Suomeen eikä ollut aivan yhtenäinen ilmiö. Voimakasta paheksuntaa herättäväksi lättähatuksi leimaamiseen saattoi riittää syrjäkylillä sinänsä vähäinen selkkaus ympäröivän yhteisön arvojen välillä.  

Kun rohkeus ennen oli liittynyt isänmaallisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, niin että rohkeaksi eli kunnioituksen arvoiseksi katsottiin nuori, joka sitoutui tinkimättä poliittisten intressien mukaiseen arvostettuun toimintaan, nyt rohkeuden määritelmä muuttui. Rohkeutta oli pukeutua nuorisokulttuurin mukaisesti - vanhempien kielloista ja ympäristön paheksunnasta piittaamatta; ja ihannoida vanhempien tuomitsemia musiikkisuuntauksia. Näin toimien sai oman yhteisönsä eli samalla tavalla ajattelevien nuorten kunnioituksen.

Tämän myötä nuoriin iskostettiin että he ovat jotakin ratkaisevasti erilaista kuin vanhempansa, että he elävät erilaisessa maailmassa kuin sotien aikainen sukupolvi, ja että heillä siksi on erilaiset, nykyaikaan kuuluvat halut ja tarpeet, ja ettei vanhempi sukupolvi voi heitä koskaan ymmärtää. Sukupolvien väliin kasvoi laaja ja syvä kuilu.

Nykyaikainen nuorisokulttuuri on aina ollut ennen kaikkea musiikkikulttuuria. 1960-luvulla tapahtunut musiikillisten ilmaisutapojen ja ihanteiden monipuolistuminen merkitsi räjähdysmäisesti kasvavaa kaupallistumista, jossa nuoriso yhä vahvemmin sitein sidottiin kuluttamiseen oravanpyörään. Omien ihanteiden seuraaminen merkitsi tietynlaisten musiikkituotteiden ja vaatteiden kuluttamista: genren seuraamisesta tuli tärkeä osa yksilön identiteettiä prosesissa, jossa hänestä rakentui "minä" erotuksena toisenlaisen genren edustajiin. Suomessa nuorisokulttuurin syntymistä edesauttoi ulkonaisten uhkakuvien puute - Neuvostoliiton uhka ei enää ollut niin ilmeinen, että se olisi yhdistänyt nuoria - ja elintason kasvu. Teollistuminen ja kaupungillistuminen vaikuttivat kehitykseen. 

Ihanteiden korostamiseen kuuluu toisten ihanteiden vastustaminen, aivan erityisesti silloin kun ne uhkaavat "minää", kyseenalaistavat omia valintoja. Poliittisten vastakkainasettelujen rinnalle ja korvaamaan tulivat erilaisten musiikkityylien ja niihin kuuluvan pukeutumisen ja elämäntapojen luomat konfliktit. Britannian omana ilmiönä koettiin modien ja rokkareiden välienselvittely 60-luvun puolivälissä. Jos rock´n rolliin 1950-luvulla liittyi tai liitettiin voimakas kapinallisuus, niin 70-luvulla se jo merkitsi "konservatiivisuutta", ei vähiten siksi, että siihen useinkin kuului amerikkalaisuuden korostunut ihannointi. Vallitsevia arvoja kyseenalaistavalle, luonteeltaan tarkoituksellisen kapinalliselle punk-kulttuurille fiftareista tuli oivallinen hyökkäyksen kohde ja toisin päin. Toisia vastustamalla korostettiin oman aatteen paremmuutta.

Nuortenlehtien räikeän yksipuolinen, kultteja luova sensationalismi paitsi korosti nuoren "identiteettiä" elämää suuremman ihanteen toteuttajana, vahvisti ihanteiden välisiä konflikteja. Suomessa ensimmäinen rock-kulttuurin muotoja esittelevä ja näiden konflikteja vahvistava nuorisopopulistinen lehti oli Suosikki. Lehti aloitti iskelmälehtenä 1961, jolloin iskelmätähdet vielä olivat yhtä hyvin nuorison kuin varttuneemman väen suosikkeja, mutta siirtyi nopeasti leimalliseen nuorisokulttuuriin. 

Aikakauslehtien suhtautumisessa 1950- ja 60-lukujen nuorisoilmiöihin ei ollut suuria eroja. 1950-luvulla Elviksen villitsevä käyttäytyminen moraalittomine lantionheilutuksineen aiheutti käytetystä, pääasiassa vielä ulkomaisesta aineistosta ja toimittajasta riippuen eriasteista paheksuntaa. 60-luvun puolivälin lehdissä suhtautuminen nuorisomusiikkiin ja siihen liittyviin ilmiöihin oli korkeintaan varovaisen kyseenalaistavaa, räikeimpiä lieveilmiöitä kuten nuorisohuliganismi ja huumeet lukuunottamatta nuoria ja heidän kulttuuriaan pyrittiin pääsääntöisesti ymmärtämään.

Kuilu nuorison ja vanhemman väestön välillä alkoi kuroutua umpeen, kun aikuisväestökään ei enää kuunnellut pelkästään taide- tai viihdemusiikkia, sinfoniaa tai iskelmää. Musiikki saattoi siis paitsi erottaa, myös yhdistää sukupolvia. Tämä näkyi muun muassa Vietnamin sodan vastaisessa liikehdinnässä, jossa eri ikäiset ja eri taustoista tulevat sodan vastustajat hoilasivat protestilauluja käsikkäin, "we shall over come". 1960-luvun lopulla konflikti ei enää ollut niin leimallisesti nuorison ja vanhempien vaan yksinkertaisesti erilaista ajattelua edustavien välinen. Musiikista tuli tärkeä osa poliittista radikalisoitumista. 

Rauhaa ja rakkautta korostavan huumehuuruisen hippiliikkeen psykedeliassa voidaan myös nähdä poliittinen puolensa systeemin ehdottomuuksien, vallitsevien arvojen ja totuuksien kyseenalaistamisena, normittuneen yhteiskunnan kritiikkinä.

Kalifornian nuoriso menee maan alle VS 31/67

Viikkosanomien uutisointi nuorison edesottamuksista

Nuorisokulttuurin käsittely Viikkosanomissa noudatti kotimaisten viikkolehtien yleistä linjaa. Epäkohdista saatettiin kirjoittaa kärkevästikin, mutta pääasiallisesti oltiin suvaitsevalla ja ymmärtävällä kannalla. Esimerkkinä vaikkapa Ruotsalaisen elintason kahvila (10/1962).

Pentti Järvisen ja Kristian Runebergin kuvareportaasi Tukholman vapaamielisen nuorison kantapaikaksi muodostuneesta Kahvila Hollandiasta on raflaavaan, paikoitellen kauhistelevaan tyyliin kirjoitettu selostus sikäläisten "raggareiden" kahvilaelämästä. Sävyltään lehtijuttu on enemmän siltoja luova kuin raja-aitoja rakentava ja jos siinä jotain piikikkyyttä onkin, piikki kohdistuu ruotsalaiseen yhteiskuntaan enemmän kuin raggareihin, jotka ovat yhteiskuntansa tuote.

Kahvila Hollandia ja sen seinien suojiin linnoittautunut Klubi 1000 on yksi niistä taistelutantereista, joilla ruotsalaisen yhteiskunnan pikkuporvarillisuus ottaa yhteen tästä ominaisuudesta piittaamattoman nykynuorison kanssa.

Paikan omistaja on suomalaissyntyinen insinööri Allan Alopaeus ja sen hoitaja skånelaissyntyinen rouva Edith Jansson, joka raggaripiireissä tunnetaan "Morsanin" eli "Mutsin" nimellä. Morsan on rehevä ja iloluontoinen ihminen, jonka laajaan syliin on väitetty mahtuvan vaikka kaikkien Ruotsin raggareiden, kunhan nämä eivät ota autojaan mukaan. Morsan on myös hyvin tunnettu, sillä äskettäin hän sai käydä käräjiä myöhäiseksi jatkuneen raggareille järjestämänsä juhlan vuoksi. 

Morsan ei kuitenkaan ole mikään moraaliton rouvashenkilö, kuten joku saattaisi kuvitella. Hän vain on joutunut kahviloineen väärään paikkaan, tosiaan pikkuporvarillisen asutuksen keskelle...

Lisäksi hän on lähinnä mielissään herättämästään huomiosta: Klubi 1000 on saanut kosolti uusia jäseniä, kahvilan maine ja coca-colan myynti ovat nousseet huimaavasti. Erilaiset arvokkaat yhdistysihmiset ja viranomaiset ovat tutustuneet paikkaan, vaikka jotkut eivät uskaltaneetkaan tulla pihaa pitemmälle...

Vuonna 1962 rokkareiden ja raggareiden käyttäytymisestä olisi voinut kirjoittaa vielä paheksuvastikin, mutta toimittajien paheksunta on enemmän näennäistä kuin todellista ja luo lehtijuttuun huumorin sävyttämää sovinnollisuutta. 

Pihamaalta pakoon kääntyneitä arvovaltaisia henkilöitä on helppo ymmärtää, kun saapuu kahvilan ovelle. Vastaan työntyvä hillitön musiikki ja jo ikkunoista heitetyt yhtä hillittömästi maalattujen silmien katseet riittävät kyllä säikyttämään maailmansotien kauhuilta säästyneen ja rauhalliseen elämään tottuneen tavallisen ruotsalaisen.

Vähän ne säikyttivät meitäkin, täytyy myöntää. Mutta me ajattelimme talvisotaa ja jatkosotaa ja hurjaa suomalaista mainettamme ja astuimme sisään...

Sekä mies että naispuolisia raggareita istuskeli kahvilassa coca-colaa imien ja odottaen kuten mekin. He olivat pitkätukkaisia ja maalattuja, mutta muuten suhteellisen viattomilta vaikuttavia. Kukaan ei harjoittanut sukupuoliorgioita pöydillä, kuten olimme kuvitelleet. Kukaan ei yrittänyt vietellä meitä, kuten olimme toivoneet. Kukaan ei edes iskenyt silmää, sen jälkeen kun olimme erehdyksessä kertoneet tulleemme taksilla.

He olivat itse asiassa hyvin hiljaisia nuoria ihmisiä, vaikkei nurkassa metelöivän orkesterin ääneltä juuri kannattanutkaan yrittää keskustelua. Joku haaveisiinsa vaipunut pari tosin joskus suuteli, mutta hekin tekivät sen tuollaisella kaiken koneen 17-vuotiaan väsyneellä ja skeptisellä tyylillä.

- Poliisi on pilannut kaiken, eräs selitti huomattuaan pettymyksemme. - On ihan vaisua, kun jepari roikkuu aina nurkalla.

Asialliseen reportaasiin ei toki riitä kepeä selostus ja muutama hauska sanailu, tarvitaan myös ilmiön syiden analyysi tai vähintäänkin näkökulma, joka asettaa ilmiötä yhteiskunnallisiin raameihin. Niinpä lehtijutun loppuosassa näyttämölle marssitetaan asiantuntija.

Sellainen oli raggarikahvila Hollandia, yksi ruotsalaisen yhteiskunnan polttavimmista nykypulmista. Mutta kaikilla yhteiskunnallisilla ongelmilla on syynsä eli juurensa, jotka vain asiantuntija osaa selvittää.

Ymmärtääksemme, mikä raggari oikeastaan on, päästäksemme tämän yhteiskunnallisen ongelman alkulähteille sekä saadaksemme kuulla, voiko se muiden kulttuuri-ilmiöiden tapaan lähitulevaisuudessa levitä myös Suomeen, keskustelemme erään asiantuntijan kanssa.

Lehtijuttu kuvailee raggarin, "niinsanotun lättähatun ruotsalaisen loistopainoksen" tuntomerkkejä, joista pukeutumistakin tärkeämpi on "suuri ja nopea amerikkalaismallinen auto, jolla saa radio Nordin rockohjelman kuulumaan tavanmukaisen katu- ja liikennemelun yli ainakin 50 metrin päähän". Raggarimorsian eli "raggaripimu" on nuori, useimmiten alle 18-vuotias, mutta "käy katsomassa alle 18-vuotiailta kiellettyjä elokuvia, pitää amerikkalaismallisista autoista ja rockmusiikista" ja hänen silmiensä seutu "kestää vähintään puoli kiloa mustaa tussia ja sinistä luomiväriä sekä loputtoman määrän syntisiä silmäniskuja."

Muitakin edellytyksiä tarvitaan: yhteiskunnallisesti valveutuneita täti-yhdistyksiä, virkaintoisia sosiaaliviranomaisia ja poliiseja sekä nopeusrajoituksia maanteillä. Jos nämä kaikki ovat olemassa, niin mikään ei voi estää raggarismia syntymästä, kukoistamasta ja leviämästä.

Koko Länsi-Euroopan alueella mainitut edellytykset ovat parhaiten kehittyneet Ruotsissa. Vain Sveitsissä elintaso tarjoaa teoreettisen mahdollisuuden samanlaisen ongelman synnylle. Kapeat ja mutkaiset vuoristotiet kaiketi ovat käytännössä estäneet aatteen leviämästä ja verottaneet vakavalla tavalla uranuurtajien rivejä.

Ruotsalaisen asiantuntijan - jonka nimeä ei kerrota, hän on vain eräs ruotsalainen asiantuntija - mukaan Suomi ei kykene, edellämainituista syistä, kilpailemaan Ruotsin kanssa. Kehittynyt elintaso ja parantunut tieverkosto saattavat tarjota edellytyksiä ilmiön syntyyn myös Suomessa, mutta ei ainakaan kymmeneen vuoteen. Raggarismi on ja pysyy ruotsalaisena ilmiönä.

- Mutta meilläkin on tätiyhdistyksemme, poliisi ja nopeusrajoitukset, yritimme puolustella. - Ja sosiaalihuoltomme on kehittymässä nopeasti. Helsingin edustalle puuhataan merirosvoradiotakin.

(Ruotsalaisen elintason kahvila. VS 10/1962)

1960- ja 1970-luvuilla raggarit olivat usein otsikoissa väkivaltaisesta käyttäytymisestään hippejä, punkkareita ja myös maahanmuuttajia kohtaan. Erityisesti punkkarien ja raggarien välit olivat 1970-luvulla erittäin huonot. Tunnettu raggari-artisti Eddie Meduza levytti vuonna 1978 kappaleen Punkjävlar ja sai myöhemmin vastineen The Rude Kids-yhtyeen singlen Raggare is a bunch of motherfuckers muodossa. Yhteenotot kärjistyivät usein väkivaltaisiksi mellakoiksi. Raggarit aiheuttivat häiriötä myös muun muassa Sex Pistolsin ja The Stranglersin Ruotsin esiintymisten aikana. Nykypäivän raggarit keskittyvät lähinnä autojen kunnostukseen, kruisailuun sekä keskinäisiin tapaamisiin, eikä vastaavia konflikteja muiden alakulttuurien kanssa enää ole.

(Raggarit. Wikipedia, lainattu 13.3.2015)

Ruotsalaisen elintason kahvila (Viikkosanomat 10/1962) ja vertailun vuoksi Apu-lehden Tukholma-reportaasi Suurkaupungin kovanaamat (Apu 5/1958)

Matkareportaasit 

Viikkosanomien matkareportaaseista vastasi mm. Eva Aminoff, muihinkin Suomen aikakauslehtiin kirjoittava tunnettu maailmanmatkaaja. Vuonna 1959 seurattiin Aminoffin Etelä-Amerikka -sarjaa, ja nro:ssa 10/1962 alkoi selostussarja Afrikasta, ensimmäisen selostuksen kohteena oli Kongo.

Eva Aminoff, os. Linna, Virroilla syntynyt ja myöhemmin mm. Rovaniemellä sanomalehdentoimittajana toiminut kirjoittajamme on viime kahdentoista vuoden ajan kiertänyt maailmaa kaikissa maanosissa. Hän vietti useita vuosia Australiassa, matkusteli sitten pari vuotta Etelämerellä, teki monta pitkää matkaa Etelä-Amerikkaan ja kiersi muutamalla matkallaan koko maapallon käyden myös Intian ja Kaakkois-Aasian maissa. Nyt Kongoon matkustaessaan hän ylitti päiväntasaajan yhdennentoista kerran.

(VS 10/1962)

Eva-Helena Linna syntyi Virroilla vuonna 1919 (joidenkin, ilmeisesti itse antamiensa tietojen mukaan 1929, mikä lienee väärä tieto) ja avioitui Adolf Ivan Aminoffin kanssa Västeråsissa 28. helmikuuta 1948. Vuonna 1915 syntynyt vapaaherra Adolf Aminoff työskenteli Ruotsissa insinöörinä, kunnes sai työkomennuksen Australiaan ja pariskunta muutti Sydneyhin.

1960-70 -lukujen vaihteessa Aminoff ryhtyi suhteeseen itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman Martin Alexander Hillebardin kanssa. Suhde ja yhteiselämä kesti yli 30 vuotta. Eva Aminoffin elämän traagisin tapahtumasarja tapahtui vuonna 1980, kun poliisi ja sosiaalityöntekijät ilman ennakkovaroitusta "sieppasivat" Aminoffin pojan Alexanderin (syntynyt ---

---

Ruotsissa, missä hän asui poikansa Alexanderin kanssa (syntynyt 1951??? Sydneyssä). Kymmenvuotias Alexander otettiin äidiltään huostaan koulumatkalla - poliisin ja sosiaalityöntekijöiden "sieppaamana". 

Talviajat pariskunta asui ja työskenteli Espanjassa, missä Aminoff Hillebardin tukemana kirjoitti tragediastaan kirjan Lapsen parhaaksi - viis Ruotsin sosiaaliviranomaisten toimintaa ---

[täydennetään myöhemmin]

Kalliosaaren yksinäinen lintumies 

Numerossa 15/1962 on toimittaja Sakari Määttäsen ja valokuvaaja Kristian Runebergin juttu 22-vuotiaasta pankkivirkailijasta, joka päätti elää vuoden erakkona Signildskärin pienellä ja laakealla luodolla, luontoa ja lintuja tarkkaillen.

Tapaamme mustatukkaisen, sinisilmäisen nuoren miehen, joka ei tippaakaan vastaa mielikuvaa tieteilijästä ja erakosta. Hän on pukeutunut kirjavaan villapaitaan, farmarihousuihin ja pitkiin kumisaappaisiin. - Näin teidät jo etempää, mutta vieraista ei ole muuta hyötyä kuin että niiltä voi kysyä tarkan ajan. Mitähän kello mahtaa olla. Sitäpaitsi ääni ei kanna täällä, vaikka huutaisi. Poika on vähän varovainen alussa, mutta sitten hän alkaa lämmetä. Pitkäaikainen itsensä kanssa keskusteleminen on ilmeisesti kyllästyttänyt. Juttua alkaa tulla, kunhan vain saisi kaiken nopeasti ja yhtäaikaa sanotuksi.

Hän on helsinkiläinen pankkivirkailija Raimo Asplund, 22 vuoden ikäinen ja pelkästä innostuksesta tullut tälle saarelle. - Olen ollut täällä aikaisemminkin, mutta tällä kertaa aion olla niin pitkään, että saan vähintään 7 - 8 000 lintua rengastetuksi.

Viisisivuisessa lehtijutussa Asplund kertoo mietteitään petolintujen suojelemisen tarpeesta alueella, vuoden kiertokulusta. Nuoren miehen avauduttua kyllästymisestään ihmisten ristiriitoihin ja alituisiin sotiin, toimittaja saa aiheen otsikoida kappaleen "Sukanpaikkuuta ja pasifismia".

Päivä alkaa kallistua iltaan. Pakkanen tuntuu kiristyvän. Railot, jotka vielä päivällä olivat auki, ovat nyt ohuessa riitteessä. Huolimatta häiritsijöistä Raimo tekee päivän tilaston valmiiksi. Sää, tuulen voima ja suunta ja muut havainnot. Radiolla ei tee mitään, ainoa mikä siinä olisi mielenkiintoista, on säätiedotus, ja sekään ei täällä pidä paikkaansa. Lehdet on hauskempi lukea kaksi viikkoa vanhoina, ja Raimosta on aivan samantekevää, mitä OAS tekee. Ihminen on huomattavasti rauhallisempi, kun ei tiedä mistään tuollaisesta.

Raimo ei ole vain eläinten surmaamisen vastustaja - puheen kääntyessä ihmiskuntaan hänet huomaa pasifistiksi, jolle autio saari on luonnontutkijan työkentän lisäksi myös rauhan paikka riitaisessa maailmassa. Hän kertoo nuoresta suomalaisesta pasifismin apostolista, ylioppilas Pentti Linkolasta, joka niinikään on ollut tutkijana tällä saarella. Nyt Linkola on kalastaja Päijänteellä.

- Joskus tuntuu, että ihmiset pitävät minua mökkihöperönä, mutta viihdyn täällä. Sen havaitsee kyllä selvästi. Kuitenkin tulee vähän varkain ja haikeasti: - Jokohan ne Helsingin naiset mahtavat kulkea kretongissa?

- Iltaisin kun tuuli oikein ulvoo nurkissa ja istun tässä öljylamppuni ääressä, tuntuu kuin kuulisin askelia vintiltä. Hän hymähtää. - Jännittävää, vai? Sukkia Raimolla on tapana käyttää siksi, kunnes niissä on kahdeksan reikää. Menetelmä on hyvin yksinkertainen. Aina kun kantapään kohdalle tulee reikä, sukka käännetään siten, että reikä tulee jalkapöydän päälle, sukka saa sitten entisen muotonsa parin päivän kuluessa. Kun oikein millilleen kääntää, niin kahdeksaa suurempiinkin lukuihin voi päästä.

Kerran viikossa Asplund käy saunassa lähimmässä naapurissa, kolmen kilometrin päässä sijaitsevalla saarella, missä on rajavartioasema. Asplundin mökissä oli kylmä, merivartioasemalla on lämmintä ja kodikasta. Tuuli kolistelee ja tuntuu repivän kaiken irti, mutta merivartijat "toteavat lakonisesti, että vasta kun kahdeksan beaufortin raja ylitetään, kannattaa alkaa tuumia, voiko merelle lähteä". Merivartijoiden tuvassa soi suosittu Radio Nord, ja juttu kulkee - merivartija Sandholm tuntee lukuisia Ahvenanmaan saaristoon liittyviä tarinoita ja legendoja.

Vanhan kansantarun mukaan oli englantilainen prinsessa ilmeisesti noin 1100-luvulla joutunut Venäjän-matkallaan kauheaan merihätään myrskyisellä Ahvenanmerellä. Polvillaan rukoillen hän oli luvannut, että sille saarelle, jolle hänen sallitaan pelastua, hän kiitokseksi rakentaa kappelin. Prinsessa laivoineen pelastui myrskyn kourista eräälle Ahvenanmaan saariston uloimmalle saarelle. Tälle saarella hän rakennutti kappelin ja pyhitti sen englantilaiselle pyhimykselle St. Signhildille. Lieneekö prinsessa koskaan nähnyt kappeliaan valmiina, mutta tällä saarella se kappeli vielä tänäkin päivänä seisoo, tosin myöhemmin entisöitynä. Tämän pyhimyksen mukaan saari sai nimen Signhildskär

(Kalliosaaren yksinäinen lintumies. VS 15/1962)

Myöhemmin 1960-luvulla Raimo Asplund kirjoitti muutamia artikkeleita ainakin Pellervo-lehteen, muun muassa nro:ssa 68/1967 kirjoitukset Lintujen linjalaskenta ja Täytyykö järviemme arvokalojen kadota.

Kiehtova Lappi

Lappi-aiheisia artikkeleita Viikkosanomiin kirjoitti Tuulikki Mättö. Muun muassa Poronsarvi, sudenjälki, Lapin uusi loitsu... (24/1960),

Suuren Inarinjärven eräässä niemessä sijaitsee saamelaisten kansanopisto. Paikka on joskus entisinä aikoina nimetty Puutteenrannaksi. Avautuva näkymä on karunkaunis. Sinistä, isoa vettä edessä, vasemmalla palon polttama tunturimaa, toisaalla vihreää rantaa käkkyrämäntyineen ja koivuineen. Opiston kellarikerroksessa poikien käsityöpajassa luutyömestari Johannes Lauri opetti ammattiaan nuorille Lapin pojille.  

Luutöiden teko on kyllä vanhastaan saamelaisille tuttu. Luusta on tehty tarvekaluja, syömäaseita, lyömäaseita, käsityövälineitä. Kuloin, talttamainen luunkappale, on ensimmäinen lapselle annettu esine, tavallisesti lapsen kummin valmistama ja antama, ikään kuin kummilusikka. Tuota kulointa he ovat mukanaan kantaneet, lappalaiset ei kuitenkaan minään taikakaluna, vaan välttämättömänä. Se on tarpeen tullen tehnyt lusikan virkaa. Sillä on kaavittu luusta liha ja puusta pettu.

Turisteja lappaa Lappiin. Heitä tulee läheltä ja kaukaa, kotimaasta ja ulkomailta, haluavatpa paikalliset asukkaat sitä tai ei. Lappi on kumma maa. Sen karuus, alkukantainen luonnonläheisyys kiehtoo, sen rauhallisuus, avaruus ja kauneus viehättävät kaiken maailman ihmisiä, kulttuurin tukehduttamia, väsyttämiä.

(Tuulikki Mättö: Poronsarvi, sudenjälki, Lapin uusi loitsu... VS 24/1960)

Meidän maailmamme trauma

Sota-ajan kurimuksen, kansallisen onnettomuuden, jossa kuoli yli 90 000 suomalaista sotilasta ja siviiliä (talvisota noin 27 000 ja jatko- sekä Lapin sota yli 65 000), jälkeen 1950- ja 60-luvuilla koettiin useita vakavia onnettomuuksia, jotka satuttivat niin yksilöiden kuin sodan vammoista toipuvan kansakunnan kollektiivista mieltä. Onnettomuuksista traagisimpia olivat tahalliset verityöt.

Varsinaisista onnettomuuksista historiaan ovat jääneet muun muassa Kivisalon bussiturma heinäkuussa 1956, Kuurilan junaturma maaliskuussa 1957, Pielisen Paalasmaan moottoriveneonnettomuus lokakuussa 1959 ja tanssiaisiin ihmisiä kuljettaneen puolustusvoimien kuljetusvene K8:n törmäys hinaaja Rauma II:n kanssa joulukuussa 1964.   

Liikenneonnettomuuksien lisäksi koettiin useita tuhoisia tulipaloja, uhrimäärältään tuhoisimpina Kangasalan lastenkodin palo marraskuussa 1954, Köyliön varavankilassa siirtoa odottavan mielenterveysongelmaisen sytyttämä tuhopoltto, jossa 16 lyhyisiin rangaistuksiin tuomittua nuorisovankia paloi selleihinsä, ja Lapinlahden kunnalliskodin mielisairasosaston tulipalo: rakenteiltaan vanhanaikaisen ja riittämättömästi valvotun laitoksen palossa menehtyi 31 henkilöä.

1970-luvun suuronnettomuus oli Lapuan patruunatehtaan räjähdys huhtikuussa 1976. Räjähdyksessä kuoli 40 työntekijää ja loukkaantui 60, joista osa sai pysyviä vammoja. Seuraavana vuonna Lapualla alkoi laaja herätys, kun ihmisiä kaatui ja parantui Australiasta palanneen Niilo Ylivainion tilaisuuksissa. Lapualaisten lisäksi tilaisuuksiin saapui kiinnostuneita ympäröivistä kunnista ja lopulta ympäri Suomea. Tuhoisan onnettomuuden rikkirepimä paikkakunta koki yllättävää parantumista: yksilöitä, perheitä ja sukuja eheytyi Jumalan voiman alla. Toisaalta herätys - kuten Jumalan toiminta aina - myös jakoi ihmisiä, kaikki eivät voineet sietää sitä, että heidän perheenjäsenensä tai sukulaisensa olivat tulleet uskoon "helluntailaisten" tilaisuuksissa. 

1950- ja 60-luvun kuohuttavimpiin uutisaiheisiin kuuluivat Tulilahden ja Bodomin surmat. Samoihin aikoihin kesäkuussa 1960 kun edellisen vuoden heinäkuussa tapahtuneen Tulilahden kaksoismurhan epäiltyä Runar Holmströmiä syytettiin Heinäveden käräjillä, sattui Espoossa uusi järkyttävä verityö, kolmen nuoren murha.

Järjetön ja järkyttävä kolmoismurha Bodominjärven telttailualueella pääkaupungin lähituntumassa aloitti Espoossa piinaviikon, jolloin murhamiestä etsittiin ja metsiä haravoitiin turhaan ja tuloksetta. Peto oli paennut.

(Helluntain hirmutyö. VS 25/1960)

Kaiken odottelun ja yleisökohun jälkeen syytetty Erik Runar Holmström, talollisen poika Munsalasta, tuodaan käräjäsaliin. Heinäveden kirkonmäelle johtavan tien pientareelle ja vanhan kansakoulun aitavierelle ryhmittynyt satapäinen väkijoukko kohahtaa ja pursuu hälisevänä massana kujaksi eteisen ovelle. Lattia kolahtelee nopeiden askelten alla, jalkaraudat kilahtelevat...

Kermanrantaan ja kirkonmäelle avautuvien ikkunoiden välissä istuu lautamiesten liikkumaton ja arvovaltaiseksi harmaantunut rivi, peräseinällä verkapöytänsä takana oikeuden puheenjohtaja sihteereineen edessään Albin Holopaisen perintöraamattu, jonka kansilehdelle on vanhahtavalla käsialalla kirjoitettu: "Poikaseni, ota tämän kirjan sanasta vaari..." Syytetty saattajineen asettuu sitä vastapäätä avustajansa ja syyttäjänsä väliin.

Tulohälinässä hänen ilmeensä on vaikuttanut eittämättä pelokkaalta. Tummien silmien hivenen karsastava katse ei kymmenien ihmisten tuijotuksessa heti tapaa kiinnekohtaansa, puna läikehtii sileiksi ajelluilla poskilla, ryhti ja leuan asento tapailevat tuskin huomattavaa uhmaa. Sitä kestää kuitenkin vain hetken. Paikalleen asettuessaan hän on jo ilmeetön ja sanaton kahlevanki, oikeudenkäynnin ja uteliaisuuden keskipisteenäkin omaan mykkään maailmaansa sulkeutunut.

Alkumuodollisuuksien jälkeen ja oikeuden päätettyä hänelle myönnettävästä maksuttomasta oikeudenkäynnistä tuo maailma alkaa vähitellen avautua. Kahdenkymmenen viimeisen vuoden ajalta hänen elämäntarinansa on kolkompi kuin konsanaan ne jalkaraudat, jotka nyt on murhasta syytetyn merkiksi niitattu hänen jalkoihinsa. Tuskin on salossa ainoatakaan, joka ei keskittyisi miettimään, mikä olevainen voima voi suistaa parasta miehuuttaan elävän miehen ammattirikolliseksi ja pakoilevaksi metsäläiseksi, jonka asumuksen ovetkin avautuvat kaikkiin tuulensuuntiin ja joka uusii vaatekertansakin varastamalla.

(Tuoko on se Tulilahden murhamies... VS 25/1960)

Mikäli tekijät olisivat pian jääneet kiinni ja tuomio saatu langetetuksi olisivat murhat jääneet historiaan muiden yhtä kipeiden veritekojen seuraan. Häikäilemättömän murhaajan liikkuminen vapaana oli kuitenkin pelottava ajatus. Milloin seuraavaksi tapahtuu ja missä? Onko poliisi tehoton? Eikö oikeudenmukaisuus toteudu millään tasolla?

Tapahtumat ja niihin liittyvä kysely synnyttivät kansallinen trauman sekä olivat luomassa uutta, suuressa maailmassa jo tunnettua harrastusta: kiinnostusta veritöihin ja niiden tekijöihin. Median uutisointi tapauksen etenemisestä ja asioihin liittyvistä juoruista, joita eri lehdet tavallaan toivat julkisuuteen sekä yleisön intensiivinen, paikoitellen sairaalloisuuteen menevä kiinnostus tapahtumia kohtaan ruokkivat toisiaan.

Samassa numerossa missä "Espoon piinaviikon" tapahtumista kerrottiin päivä päivältä 4. - 12. 6. ja selostettiin seitsemän sivun erikoisreportaasilla käräjöintiä Runar Holmströmiä vastaan, oli myös artikkeli Adolf Eichmannista.  

Vuonna 1931 pikkuporvari Eichmann, joka työskenteli öljyalalla, liittyi Itävallan kansallissosialisteihin ja tapasi Kaltenbrünnerin. Vuonna 1934 hän pakeni Itävallan poliiseja Saksaan ja meni SD:n (Sicherheitsdienst) eli turvallisuuspoliisin palvelukseen. Hän meni naimisiin vuonna 1936. Hänellä oli kolme tytärtä, joille hän oli hyvä isä. Ne, jotka tunsivat hänet silloin ja myöhemminkin, kertoivat, että hän oli hento, vaalea mies, joka vihasi komeutta ja kunnianosoituksia, jotensakin huomiotaherättämätön ja maalaisen ujo. Hän ei haalinut rikkauksia, vaan eli vaatimattomasti.

"Tämä piirre ei ole hämmästyttävä", Poliakov sanoo edelleen, "sillä porvarillisia pikku hyveitä viljelevässä ihmisessä kehittyy helpoimmin taipumus julmuuteen. Esimerkiksi saksalaisilla tottelevaisuuden, kurin ja vanhojen tapojen muodostaman kilven takana esiintyy vaistonvarainen ja luonnollinen väkivaltaisuus voimakkaana. Kun jokin ideologia tai laillisuusperiaate antaa heille vallan toimia, he hyökkäävät sitä kiivaammin, mitä kauemmin ovat joutuneet tukahduttamaan luonnolliset reaktionsa. Pienten hyveiden harjoittamisessa saavutettu taito auttoi heitä myös harrastamaan raakuutta ja julmuutta järjestelmällisesti ja tehokkaasti."

Artikkelin tekijä kirjailija ja journalisti Jean Cau tuli tunnetuksi Jean-Paul Sartren sihteerinä sekä kiinnostuksestaan Euroopan pakanalliseen historiaan, jonka hän nosti kristillistä perinnettä vastaan. Cau oli myös intohimoinen härkätaistelun ystävä. Kirjoituksessaan Eichmannista Cau tulee sanoneeksi jotain hätkähdyttävää, sellaista mikä osaltaan selittää miksi Tulilahdesta ja Bodomista, ensimmäisistä median suurella voluumilla seuraamista suomalaisista veriteoista, tuli nykypäiviin saakka säilynyt trauma.

Olisi suuri erehdys - ja vääryys - arvioida psykologisesti mikä nimenomaan Eichmann oikeastaan oli. Jos niin tehtäisiin, tultaisiin järjen mukaan johtopäätökseen: kuusi miljoonaa juutalaista tuhottiin, mutta syyllinen on saatu kiinni ja häntä rangaistaan. Mutta sillä ei asiaa ratkaista. Silloinhan ei olisi enää aihetta vaivata mieltään näillä tapahtumilla, joista natsit ovat saaneet syyn niskoilleen, mutta joista on likaa roiskahtanut meidän kaikkien päälle - koska tällaista kerran on voinut tapahtua tässä maailmassa.

(Jean Cau: Tapaus Adolf Eichmann. VS 25/1960) 

Tulilahti ja Bodom ovat omalla tavallaan 1950- ja 60-lukujen merkkitapauksia Suomessa, jotain mistä aikakausi muistetaan.

Vaikka tekijät eivät koskaan jääneet kiinni surullista heidän kohdallaan on, että oikeus joka tapauksessa joskus toteutuu, jokaisen kohdalla. Näin suuri osa ihmisistä ainakin uskoo. Kristityllä tähän tosin liittyy toivo anteeksiantamuksesta. Pahimmankin synnin voi saada anteeksi - mikäli kohtaa sen uskomattoman armon, että ymmärtää katumuksessa ottaa vastaan Jeesuksen syntiensä sovittajaksi. 

Raamattu antaa ymmärtää, että ihminen sisimmältä olemukseltaan, hengeltään, on iankaikkisuusolento ja siksi jatkaa olemassaoloaan ajallisen vaelluksen jälkeenkin, joko erossa Jumalasta (mitä Raamattu nimittää kadotukseksi) tai Jumalan yhteydessä, ja että ajallisen elämän aikana tekemämme teot jotenkin vaikuttavat siihen millaista ikuinen elämämme, Jumalan yhteydessä tai Hänen ulkopuolellaan, tulee olemaan. Voidaan ajatella, että vähemmän pahaa tehnyt iankaikkisessa kadotuksessa, ja sen toteutumispaikassa helvetissä, kokee lievempää tuskaa kuin enemmän pahaa tehnyt? Tähän liittyy ajatus, että ihmistä korventaa nimenomaan se paha minkä hän omassa sielussaan, sisimmässään tuonpuoleisuuteen kantaa.

Kristillisestä näkökulmasta tämä ei koske vain murhamiestä, vaan koska jokainen on syntinen ja Jumalasta erossa, jokainen myös on sovituksen tarpeessa ja siinä mielessä samalla viivalla pahimpien murhaajien ja kiduttajien kanssa. Olemmeko kadotuksen tilassa vai anteeksiantamuksen kautta yhteydessä Jumalaan, siitä riippuu, missä ja miten olemassaolomme sitten jatkuu.

Kyse ei enää ole jossain muualla, toisissa olevasta pahasta, jonka osoittelemiseen voin paeta omia pieniä vikojani ja erehdyksiäni, kyse on minun kelvottomuudestani suhteessa pyhään, täydelliseen Jumalaan, mutta myös Hänen rakkaudestaan syntistä kohtaan: juuri minä voin saada anteeksi.

Kansalliset ja yksilölliset kriisit ovat merkittäviä ajankohtia, jolloin maailmantapahtumien ennalta-arvaamattomuus, selittämättömyys ja henkilökohtainen kipeytemme kutsuvat meitä pysähtymään ja ratkaisemaan suhteemme asioihin, joita olemme väistelleet, ennen muuta suhteemme Jumalaan.

Todellinen parannus ja Jeesuksen kohtaamisessa syntyvä usko johtaa sitten myös käytännön tekoihin. Elämänyhteys hyvään, armolliseen Jumalaan pakottaa ihmisen liikkeelle. Joissain asioissa Jumalalle tunnustaminen ja katumus ei riitä, on asioita joissa totuudellisuus vaatii tunnustamista myös ihmisten suuntaan, niille, joita vastaan on rikottu.  

1960-luvulla uskoon tullut ystäväni, silloin nuori mies, sai 8 vuoden tuomion rikoksista jotka uskoontultuaan tunnusti, eräästäkin hänen rikoksestaan oli linnassa väärä mies. Itse olin tuolloin vielä lapsi, tutustuimme vuosia myöhemmin 1990-luvun alussa. Hymyillen hän muisteli aikaa, kun oli mennyt vankilaan: - Oli ihmeellistä kun ensimmäistä kertaa elämässään oli todella vapaa, ja niin tunsinkin kaltereiden takana syvää murhetta niiden tähden, jotka tosin kulkevat ulkonaisesti vapaana, mutta sisäisesti syntien kahlitsemana. 

Kukaan ei kykene niin noudattamaan Jumalan lakia, että hän sen perusteella kelpaisi Jumalalle. Päinvastoin: mitä paremmin tunnemme Jumalan lain, sitä selvemmin tajuamme, ettemme ole noudattaneet sitä elämässämme...

Jumalan yhteyteen ei kukaan voi päästä olemalla riittävän hyvä tai noudattamalla Jumalan lakia. Jumala näet sanoo, että hän hyväksyy meidät ja julistaa meidät syyttömiksi, kun turvaudumme Jeesukseen Kristukseen: siihen, että Jeesus on ottanut syntimme kannettavakseen. Me kaikki pelastumme tällä samalla tavalla - uskomalla Jeesukseen - aivan riippumatta siitä, keitä olemme tai minkälaisia olemme olleet. Kaikki ihmisethän ovat tehneet syntiä. Ei kukaan täytä Jumalan asettamia vaatimuksia...

Jumala lähetti Jeesuksen Kristuksen kuolemaan ristillä ja kärsimään rangaistuksen meidän synneistämme. Joka luottaa Jeesukseen, ei siis joudu tuomittavaksi.

(Raamattu, Roomalaiskirje 3:20-25 Elävän Uutisen mukaan)

Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon. (Raamattu, Sananlaskut 28:13)

Hengellisyyteen ja uskonnolliseen elämään liittyviä 

Hengelliseen ja uskonnolliseen elämään liittyviä artikkeleita Viikkosanomissa olivat muun muassa xx, xx, xx ja xx.

Vuoden 1955 artikkelisarjassa Suomessa toimivat kirkkokunnat ja uskonnolliset yhdistykset esittelivät oppiaan ja uskonkäsitystään. Sarjan ensimmäinen osa käsitteli luterilaisuutta (20/1955), toinen osa ortodoksisuutta (25/1955).

Ortodoksinen kirkko käyttää tavallisesti itsestään vain yksinkertaisesti nimitystä "Kirkko", kuten kreikkalaiset vanhastaan käyttävät nimitystä "kristityt" tarkoittaessaan ortodokseja. Tämä ei ole ylimielisyyttä toisia kristillisiä kirkkokuntia kohtaan, vaan johtuu siitä historiallisesta tosiasiasta, että idän ortodoksinen kirkko on elimellisesti se sama seurakunta, joka sai alkunsa Jerusalemissa Pyhän Hengen vuodatuksesta, ja joka monissa jo Apostolien tekojen kirjassa mainituissa paikoissa apostolien levittämänä on säilynyt samana läpi koko kristillisen kirkon historian. Tästä huolimatta ortodoksinen kirkko ei käytä historiallista alkuperäänsä sen enempää itseänsä mainostamaan, minkä todeten eräs luterilaisen kirkon ystävä sattuvasti sanoikin, ettei ortodoksisen kirkon tarvitse todistella olevansa alkuseurakunta, riittää, kun se yksinkertaisesti on sitä. 

Vastaako sitten nykypäivien ortodoksinen kirkko sitä mielikuvaa, mikä yleensä on apostolien aikaisesta seurakunnasta? Tähän voidaan vastata: Yhtä paljon kuin joku täysi-ikäinen ihminen vastaa hänestä lapsena otettua kuvaa...

Kristuksen ilmestyminen "ajan täyttyessä" (Mark.1:15) oli määräaikainen tapahtuma. Samoin myös Pyhän Hengen vuodatus "lupauksen täyttyessä" (Ap.t.1:4) oli ajassa täysin määrätty historiallinen tapahtuma... 

"Kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen" (Joh.3:16), kuului Kristuksen lupaus, ja siksi tämän lupauksen tultua täytetyksi apostoli antaakin juuri "elävän Jumalan seurakunnalle" nimityksen "totuuden pylväs ja perustus" (1.Tim.3:15). Tuo luvattu "kaikki totuus" annettiin kirkolle, mutta sen määritteleminen inhimillisen kielen ahtaisiin puitteisiin kesti vuosisatoja, koko patristisen eli kirkkoisien aikakauden. -- . Eivät vain uskondogmien muodot ole kehittyneet pitkän ajan kuluessa totuuden Hengen johdatuksessa, vaan koko hengellinen elämä, josta uskondogmit ovat vain eräs ilmaus, kehittyi Kristuksen mystillisen ruumiin (1.Kor.12:27) varttuessa "Kristuksen täyteyden täyden iän määrään" (Ef.4:13). Elottomalta restauratiolta vaikuttaa kirkosta katsottuna jokainen yritys luoda apostolinen seurakunta ohi tuhannen vuoden aikana tapahtuneen Pyhän Hengen työn. 

Kuten Kristuksella oli sekä jumalallinen että inhimillinen luonto, niin on myös kirkolla. -- . Tämä merkitsee sitä, että vaikka ajan myrskyt saattavatkin raastaa kirkon inhimillistä olemusta, eivät ne kykene sitä lopullisesti voittamaan, kunnes Jumalan maailmanhallinnassa toteutuu seuraava vaihe, Kristuksen toinen tuleminen. Siihen asti tulee ensimmäisenä helluntaipäivänä perustettu seurakunta säilymään totuuden Hengen varjeluksessa tunnusmerkkeinään apostolinen pappeus, seitsemän pyhää mysteriota eli sakramenttia ja kirkon kollektiivisen kokemuksen eli tradition rikkaus.

(...)

Kun omaa kirkkokuntaa pidetään apostolisen ajan jatkumoa katkeamattomasti edustavana ja tätä ns. suksessiota osoituksena kirkon turmeltumattomuudesta, ikäänkuin Pyhä Henki maagillisesti toimisi jonkin rakenteen kautta - vaikka Henki sanan mukaan puhaltaa missä tahtoo, XX:XX - saadaan muut, sinällään ehkä aidommin apostolisen kristinuskon elämää ja Pyhän Hengen voimaa ilmentävät kristilliset liikkeet näyttämään turhalta ja "elottomalta restauratiolta".

Katolisessa kirkossa uskotaan että Jeesus luovutti "taivasten valtakunnan avaimet" nimenomaan apostoli Pietarille henkilönä ja että tämä valtuutus todellakin sidottiin Pietariin, että Pietarista näin tuli kirkon ensimmäinen paavi, jonka jälkeen kirkon jäseninä voidaan pitää ainoastaan niitä, jotka ovat tulleet kirkkoon paaviuden välityksellä: Pietari ensimmäisenä paavina on välittänyt kättenpäällepanon kautta valtuutuksen seuraavalle paaville ja niin edelleen. Paavi siunaa piispat ja piispat siunaavat virkaanvihittävät papit, jotka kirkollisten sakramenttien kautta sitten välittävät Jumalan pelastustyön kansalle. Näin ajatellen jokainen kirkon jäsen on tullut kirkkoon Pietarin kautta, joka edelleen omistaa taivaan valtakunnan avaimet. Tiukimman opillisen tulkinnan mukaan tämä merkitsee, että ainoastaan katolisen kirkon tosi jäsenellä - katoliseen kirkkoon kuuluvalla ja sen oppien mukaan elävällä - on mahdollisuus pelastua, koska taivaan valtakunnan avaimet on sidottu kirkon säilyttämään apostoliseen suksessioon.

Käytännössä katolisen kirkon kulmakivi, sen olennainen sakramentti on lapsikaste. Kirkko näet opettaa, että kasteessa ei tulla vain kirkon jäseneksi vaan samalla Jumalan lapseksi eli taivaan valtakunnan kansalaiseksi, ja että pohjimmiltaan nämä ovat sama asia, koska taivasten valtakunta on vain siellä missä on katolinen kirkko.

Katkeamaton ketju 

Katolisen ja ortodoksisen kirkon lisäksi myös osa protestanttisista kirkoista, muun muassa evankelisluterilainen kirkko, pitää "apostolista suksessiota" välttämättömänä. Asian painotuksissa tosin on eroja samankin kirkkokunnan sisällä eri maissa ja kirkkokunnan herätysliikkeiden välillä; eroa on muun muassa siinä, painotetaanko apostolista suksessiota vain kirkon yhtenäisyyttä ilmentävänä symbolina vai katsotaanko apostolisen suksession olevan - alkukirkosta lähtevänä katkeamattona ketjuna - suorastaan edellytys kirkon virassa toimimiselle. Esimerkiksi Tanskan ja Norjan luterilaisissa kirkoissa tämä ketju on katkennut. Suomessa apostolinen suksessio palautui  

(...)

Ei-kristillisiä uskontoja ja niiden menoja Viikkosanomissa selostettiin vain vähän - tavanomaisiin matkakuvauksiin sisältyvien viittausten lisäksi. Valokuvaaja Kåre Kivijärvi kuvasi hindujen uskonnollista elämää 7 sivun artikkelissa Pyhä pyhä Benares (50/64) ja tutustui Nepalin lamalaiseen buddhalaisuuteen 6 sivun artikkelissa Mount Everestiä etsimässä (51-52/64).

 

- Olen ollut jo kauan sitä mieltä, että kirkko ja valtio pitäisi erottaa toisistaan hyvin suuressa määrässä. Minusta kirkon asema itsenäisenä evankeliumin julistajana kärsii tällaisesta hyvin läheisestä liitosta, kuin meillä valtion ja kirkon välillä on. Senhän on koko historia osoittanut, että kirkko ei voi kyllin itsenäisesti tuoda esiin omia päätöksiään. Onhan nyt aika luonnotonta, että esim. meillä sellainen kysymys kuin avioeron saaneiden vihkiminen ratkaistiin valtiovallan taholla vastoin kirkon tahtoa; siis minkälaista avioliittomoraalia kirkon tulee noudattaa. Ja eiköhän Norjassa mahtanut olla niin, ettö kysymys siitä, onko helvetti olemassa vai ei, ratkaistiin kansankäräjillä.

(Filosofi, aikuiskasvatuksen professori Urpo Harva, VS 50/1964)

Käsittääkseni kohtalokkain seuraus valtion ja kirkon aikoinaan solmitusta liitosta on se harhakäsitys, että ilman muuta ollaan kristittyjä, kunhan nimemme on henkilötietoineen kirkonkirjoissa, kunhan maksamme kirkollisveromme ja silloin tällöin käymme kirkossa. Kuitenkin kristittynä oleminen on jotain aivan muuta. Se on elävää elämää, ainaista kilvoitusta, aina jatkuvaa kysymistä, mitä Jeesus itse on opettanut... En osaa arvioida, syvenisikö henkinen elämämme käden käänteessä, jos nyt taasen ulkonaisin keinoin erottaisimme valtion ja kirkon toisistaan, mutta toisaalta erinäisten ulkonaistenkin rajoitusten poistaminen epäilemättä vaikuttaisi elvyttävästi. Samoin kristitty-käsitteen selventyminen olisi omiaan herättämään meitä nimikristityn ruususunesta.

(Kirjastonhoitaja, säveltäjä Helvi Leiviskä, VS 50/1964)

- Ei auta Hicks, eikä auta Todd, ainoa joka auttaa on Jeesus, sanoo Messuhallissa teksasilainen pastori Todd, mies joka saapui puhumaan pastori Tommy Hicksin tilalle.

(Viikkosanomat 50/1964)

Mount Everestiä etsimässä 51-52/64 Viikon kasvoja 50/64 Miksi Tommy Hicks... 50/64

Tapaus Hicks ja Viikkosanomien artikkeli

Numerossa 50/1964 puitiin evankelista Tommy Hicksin peruuntuneen Suomenvierailun syitä otsikolla Miksi Tommy Hicks ei tullut Suomeen?

Hicksin "evankelioimisristiretki" Suomeen vuonna 1956 onnistui, kuten artikkelissa todetaan "lähes täydellisesti". Ristinretken tilaisuuksien seurauksena eri kristilliset seurakunnat ja herätysliikkeet jo valmisteluvaiheissa lähentyivät toisiaan, työntekijöissä heräsi intoa elävään voimaperäiseen kristillisyyteen, lukuisia ihmisiä tuli uskoon ja joitain todistettavasti parantuikin.

Amerikkalainen saarnaaja, tohtori Tommy Hicks muistetaan Suomessa sangen hyvin. Hänen evankelioimisristiretkensä vuonna 1956 onnistui täällä lähes täydellisesti. Laajoja alkuvalmisteluja ja suuria taloudellisia uhrauksia vaatinut 'ristiretki' aloitettiin Turussa Kupittaan kentällä, paikalla jossa vanhan tarinan mukaan ensimmäiset suomalaiset muinoin kastettiin kristinuskoon.

Hicksin ensimmäiseen kokoukseen - jonka avasi tuomiorovasti Osmo Alaja - saapui niin paljon kansaa, että kaksi suurtelttaa, joihin yhteensä mahtui 8000 kuulijaa, ei vielä riittänyt, vaan oli varattava vielä myöhemmin neljä lisätelttaa. Innostus oli valtava...

Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin Hicksin kokoussarja estettiin syistä joista ei edelleenkään ole täyttä varmuutta. Keskeisenä syynä näyttäisi olleen jonkin tai joidenkin uskonnollisten yhdistysten valtaapitävien kateus ja vallanhalu, tarve tilanteiden kontrollointiin, mutta perusteluina käytettiin Hicksin kertomuksia Neuvostoliiton vierailustaan, joita väitettiin keksityiksi tai ainakin liioitelluiksi, kirjasta "Jeesus-nimen atomivoima" syntynyttä kopiointiväitettä, jonka mukaan teos olisi E. W. Kenyonin "The Wonderful Name of Jesus" plagiointi jne. Viikkosanomien kolmesivuinen artikkeli sisältää muun muassa Hicksin sähkösanomia Leo Mellerille ja on hyvä dokumentti tuolloin käydystä kiistasta.  

Hicksin arvostelun alullepanija oli nyttemmin jo kuollut everstiluutnantti Paavo Waris, joka keväällä vuonna 1955 otti yhteyden Tommy Hicksiin tämän ottaessa osaa Helsingissä koolla olevaan maailman rauhankonferenssiin. Everstiluutnantti Waris tapasi Hicksin hotelli Helsingin aulassa, mutta myöhemmin ilmestyi Amerikassa Hicksin asiaa selvittelevä lehtikirjoitus, jossa edellä mainittu kohtaaminen oli sijoitettu Neuvostoliiton suurlähetystön edustalle. Asia joka muutenkin oli esitetty oudossa valossa aiheutti Neuvostoliiton suurlähetystöstä kyselyjä. Evl. Waris ryhtyi tarkistamaan Hicksin muitakin kertomuksia ja niitten todenperäisyyttä. Helmikuun 28. päivänä vuonna 1958 lähetettiin tohtori Hicksille Los Angelesiin kirje, jossa pyydettiin selvitystä esille tulleisiin asioihin. Häneltä ei tullut vastausta. Toinen kirje lähetettiin saman vuoden toukokuussa, mutta Hicks oli edelleen vaiti. Kun tohtori Tommy Hicks kävi Suomessa syksyllä 1958, tiedusteltiin häneltä näihin asioihin selvyyttä, mutta hän ryhtyikin syyttämään kysymyksen esittänyttä ristiretkitoimikunnan jäsentä kommunistiksi, eikä suostunut myöhemminkään esittämään Neuvostoliiton passiaan, joka hänet olisi helpoimmin vapauttanut syytteistä.

Saalem-seurakunnan esimiehen Eino Mannisen ja piispa Elin Gulinin lisäksi jupakkaa kommentoi Hicksin tulkki toimittaja Kalevi Saloranta.

Mitä mieltä ovat Hicksin ristiretkitoimikunnan jäsenet? Ymmärrettävistä syistä he ovat halunneet kristillisen rakkauden tähden pitkään vaieta, koska uskonnollisessa maailmassa on muutenkin tarpeeksi rikkinäisyyttä ja hajaannusta ja koska tällaisista tapauksista saavat kristillisen työn viholliset parhaimmat aseet käsiinsä ja koska ihmisten taipumus yleistää asioita johtaa usein siihen, että rehelliset ja kaikella kunnialla toimivat saarnamiehetkin saattavat joutua epäiltyjen kirjoihin, ja koska ei aina tahdota muistaa sitäkään, ettei orkesterin heikosta soitosta sovi syyttää säveltäjää. Toimittaja Kalevi Saloranta, Hicksin erinomainen tulkki vuoden 1956 ristiretken ajoilta, sanoo:

- Koko asia on uskonelämäni kipein kokemus, mutta Jumala vaatii totuutta salatuimpaan asti. Meidän asiamme ei kuitenkaan ole tuomita. Hicksin kokouksiin liittyi ainakin Suomessa niin paljon rehellistä ja vakavaa etsintää ja vilpittömiä esirukouksia, että Jumala siunasi kaikesta huolimatta noita päiviä.

Metsänhoitaja Eino Manninen, Saalem-seurakunnan esimies sanoo:

- Vaikka asia on arka, on meidän vaadittava rehellisyyttä, muuten saamme pian tunnustaa, että maailman ihmiset ovat rehellisempiä kuin uskovaiset.

(Miksi Tommy Hicks ei tullut Suomeen? VS 50/1964)

Avaruus- ja atomiajan kehitysoptimistista uutisointia

Zeta on päivän nimi, mutta se ei ole mikään Diorin kokoelman uusi linja, niinkuin joku saattaisi uumoilla. Kirjaimet ovat lyhennys nimestä Zero energy thermonuclear apparatus eli nollaenergian lämpöydinlaite. Tähän varsin vaatimattomalta vaikuttavaan nimeen sisältyy kuitenkin yksi kenties maailman kaikkein suurimmista keksinnöistä, joka on tarkoitettu ennen muuta palvelemaan ihmiskunnan rauhanomaista olotilaa.

Maallikon yksinkertaisella kielellä sanottuna englantilaiset tiedemiehet ovat Harwellin atomitutkimuslaboratoriossa Englannissa kehittäneet laitteen, joka todennäköisesti pystyy aikaansaamaan vetystomien yhtymisreaktion ja niinollen kehittämään heliumia, joka on lämpöenergian lähde. Koska tarkoitukseen tarvittavaa raskasta vetyä on saatavissa helposti ja pienin kustannuksin planeettamme vesistä - meristä, järvistä, virroista ja jäätiköistä - merkitsee nykyisen keksinnön kehittäminen siis sitä, että vesi on oleva tulevaisuuden polttoaine... 

Vesivarastothan ovat melkein rajattomat ja kun on laskettu nykyisten tavanomaisten polttoainevarastojen, hiilen ja öljyn, maailmassa riittävän kutakuinkin sadaksi vuodeksi ja atomienergiaa "vanhanaikaisella" tavalla kehittävän uraanin varastojen 300 vuodeksi, voidaan uuden menetelmän nojalla katsoa voimaa riittävän maailman asujaimistolle ainakin 10 000 000 000 vuodeksi eteenpäin.

Niin äkkiä muuttuu maailmankuvamme nykyisin, että kun vielä eilen atomien menetelmällä syntynyt energia oli uutta ja tärisyttävää, ja Englantiin rakennettu ensimmäinen atomienergiaa hyväkseen käyttävä voimalaitos jokaisen uteliaisuuden kohde, niin jo tänään tuo kaikki on vanhanaikaista. Uraaninetsinnällä ei enää ole samaa mielenkiintoa kuin aikaisemmin ja amatöörietsijät ripustavat hiukan haikein mielin geigermittarinsa hyllylle ja istuvat järven rannalle tuijottamaan suurin silmin edessään virtaavaa vettä, joka jonakin päivänä muuttuu polttoaineeksi.

(Zeta muuttaa maailman. VS 6/1958)

Zeta muuttaa maailman -artikkelin lisäksi 50- ja 60-lukujen avaruusaikaan astumisen kehitysoptimistista uutisointia edustivat mm. Ohi kuun kohti aurinkoa (1/59), Atlas-satelliitin painava puheenvuoro (2/59), Kuun maisema (45/59)

Amerikkalaiset ovat ampuneet avaruuteen oman tekokuunsa. Viime lauantaina klo 5.50 Suomen aikaa antoi armeijan tekokuukokeilujen johtaja Robert Moser lähtömerkin, ja vajaan kymmenen sekunnin kuluttua kantoi Jupiter C-raketti amerikkalaista tutkimusmatkailijaa kohti avaruutta. Läntisen pallonpuoliskon lehdet ovat kirjoituksissaan ilmaisseet ilonsa ja amerikkalaisten kansallistunne on saanut lääkettä kolhaisuihinsa. Uusi tekokuu on kooltaan pienempi kuin Sputnikit, mutta se kiertää lähes kahta vertaa korkeammalla.

(Länsikuu kiertää jo. VS 6/1958)

Lunik on herättänyt tavatonta huomiota eri puolilla maailmaa. Moskovan lehdet ovat nimittäneet sitä "neuvostoihmisen luomiskyvyn voitoksi" ja neuvostoliittolaiset tiedemiehet puolestaan ovat ilmoittaneet, että se on antanut matkaltaan runsaasti arvokkaita tietoja. Lisäksi eräät tiedemiehet ovat kertoneet Lunikin osoittaneen, että ihminen saattaa päästä avaruuteen aivan lähiaikoina, viimeistään seitsemän vuoden kuluessa. Kysymys ihmisen avaruusmatkasta on jo periaatteessa ratkaistu, he sanovat.

(Ohi kuun kohti aurinkoa. VS 1/1959)

Atlas on askel kohti tulevaisuuden miehitettyjä raketteja. Jo sillä, että avaruuteen on pystytty lähettämään Atlaksen kokoinen, kahden amerikkalaisen linja-auton pituinen laitos, on tämä ongelma ratkaistu, ainakin teoriassa. Kuitenkin on vielä kaksi tärkeätä asiaa ratkaisematta: miten saada miehistö pysymään hengissä hengissä matkan aikana ja miten saada heidät vahingoittumina takaisin Maan pinnalle. Mutta näyttää melkein siltä, että että parhaillaan ollaan hyvää vauhtia voittamassa ensimmäiseen kysymykseen liittyvät vaikeudet. Sitä todistavat kokeilut eräällä toisella raketilla, joka lähetettiin matkaan hiukan ennen Atlasta miehistönään pieni apina. -- . Eläin näytti viihtyvän mainiosti matkan kestäessä, vieläpä niiden yhdentoista minuutin aikana, jolloin maan vetovoiman vaikutus oli lakannut. Verenpaineessa, ruumiinlämmössä, pulssissa ja hengityksessä ei havaittu mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Mutta eläinparka joutui lopulta dramaattisella tavalla todistamaan, ettei tärkeintä kysymystä sittenkään vielä ole ratkaistu. Raketin kärkiosa, mihin apina ja kaikki välineet oli sijoitettu, oli varustettu nerokkain laskuvarjolaittein, palloin, signaalein ja antennein. -- . Joukko nopeita sota-aluksia risteili valmiina pelastamaan kärjen, ennenkuin se uppoaisi. Mutta laitteet eivät toimineet. Kärki putosi kuin luoti ja sellaiseen osaan valtamerta, missä sen oli täytynyt vajota pohjaan muutamassa sekunnissa.

Parhaillaan työskennellään Atlas-tyyppisen avaruusaluksen konstruoimiseksi ja mies, joka johtaa tätä yritystä, Wernher von Braunin saksalaissyntyinen oppilas nimeltä Krafft Ehricke, suunnittelee pääsevänsä ensimmäiselle avaruusmatkalle tällä uudella aluksella noin viiden vuoden kuluessa.

(Atlas-satelliitin painava puheenvuoro. VS 2/1959)

Kahden apinan suorittama avaruuslento antoi tiedemiehille runsaasti käyttökelpoista aineistoa heidän valmistautuessaan lähettämään ensimmäistä ihmistä korkeuksiin. Apinat avasivat tavallaan tien ihmiselle, mutta silti niiden kokemuksia ei aivan sellaisinaan voida käyttää hyväksi...

Muutama päivä avaruusmatkan ja lehdistövastaanoton jälkeen saapui eräästä armeijan sairaalasta ilmoitus, että Able-apina on kuollut. Tiedemiehet vakuuttivat, että kuolema ei millään tavoin johtunut avaruusmatkan mahdollisista haitoista tai vaurioista, mutta Able ei kestänyt leikkausta, jolla oli tarkoitus poistaa sen nahan alle sijoitetut elektrodit...

Able tulee kuitenkin palvelemaan tiedettä vielä kuolemansa jälkeenkin. Sen ruumis tullaan avaamaan ja se joutuu mikroskooppisen tarkkojen tutkimusten kohteeksi, jonka jälkeen se täytetään muistoksi jälkipolville.

(Apinat avaruudessa. VS 24/1959)

Atlas satelliitin painava puheenvuoro -artikkelissa mainittu Krafft Ehricke (s. 1917) kiinnostui avaruusmatkailusta jo poikaiässä muun muassa Fritz Langin tieteiselokuvan Frau im Mond (1929) vaikuttamana. Toisen maailmansodan jälkeen Ehricke työskenteli USA:ssa ensin lentokoneteollisuudessa, sitten erityisesti avaruusmatkailuun liittyvien kysymysten parissa. Hän sanoi Kuuta seitsemänneksi maanosaksi ja käytti käsitettä "extraterrestial imperative" kuvaamaan avaruustutkimuksen ihmiselle asettamaa velvollisuutta; hänen mukaansa Maa tosin oli "suljettu systeemi", mutta sen asukkaille kehittyvän tutkimuksen myötä avautuivat rajattomat mahdollisuudet luodata maailmankaikkeuden syvyyksiä ja asuttaa kaukaisimpiakin planeettoja. Ehricke uskoi loputtomaan kehitykseen ja piti realistisina muun muassa näkemyksiään avaruuteen perustettavasta teollisuudesta ja haavettaan Selenopolis-kaupungista.

Ehricken ja muiden Amerikkaan siirtyneiden Kolmannen Valtakunnan tutkijoiden natsiyhteyksistä vaiettiin. Todennäköistä kuitenkin on, että Ehricken tausta jo lähtökohtaisesti teki hänestä poliittisesti sopimattoman haaveilemalleen avaruusmatkalle.

Krafft Ehricke kuoli joulukuussa 1984, mutta sai "avaruushautauksen" 21. huhtikuuta 1997, jolloin osa hänen luistaan ammuttiin Maata kiertävälle radalle.

Suurvaltapolitiikkaa kansanläheisesti

Kotimaan ja maailman politiikkaa ei Viikkosanomissa seurattu samalla antaumuksella kuin toisessa kotimaisen kuvajournalismin johtotähdessä, suurvaltapolitiikan uutisointiin keskittyneessä Suomen Kuvalehdessä. Viikkosanomien ote pyrki toisaalta olemaan kansantajuisempi, populistisempi - muun muassa Anastas Mikojanin suomenvierailun päätös Raumalla Mikojanin raumlaine reis, VS 45/1959.

Suomen Kuvalehti (Yhtyneet Kuvalehdet) ja Viikkosanomat (Sanoma Osakeyhtiö) olivat joka tapauksessa kymmenten vuosien ajan tärkeimmät maailmanpolitiikkaa uutisoivat viikkolehtemme. Pääpiirteittäin samat uutisaiheet käytiin läpi kummassakin lehdessä, joskin hieman eri painotuksin.

9. syyskuuta 1964 kuollutta Sakari Tuomiojaa - suurlähettilästä, YK:n Euroopan Taloudellisen komission pääsihteeriä ja vuoden 1956 presidenttiehdokasta - muistettiin kahden sivun muistokirjoituksella numerossa 38/1964. 

Sakari Tuomioja jatkoi isänsä Walto Wihtori Tuomiojan (Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustaja, Helsingin Sanomien päätoimittaja 1927-31) jalanjäljissä Edistyspuolueen poliitikkona. Edistyspuolueen lopetettua toimintansa keväällä 1951, kun merkittävä osa puolueen aktiiveja liittyi saman vuoden helmikuussa perustettuun Suomen Kansanpuolueeseen, Tuomioja oli perustamassa Vapaamielisten Liittoa.

Sakari Tuomiojasta tuli Suomen siihen saakka nuorin pääministeri 42-vuotiaana 1953 ja hän oli oman puolueensa sekä Kokoomuksen presidenttiehdokas 1956. Kilpailevat "liberaalipuolueet" Vapaamielisten Liitto ja Suomen Kansanpuolue yhdistyivät Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi loppuvuodesta 1956.

Kansainvälistä mainetta Sakari Tuomioja sai tehtävissään YK:ssa. 

Kun Sakari Tuomioja sunnuntaina elokuun 16. päivänä kaatui hotellihuoneensa lattialle Genevessä, hän oli juuri lähdössä jälleen kerran neuvottelemaan Kyproksen riidan eri osapuolten kanssa. Hänen matkaltaan odotettiin paljon, hän oli jo luonut tehtävälleen perustan. Sekä kyproksen kreikkalaiset että kyproksen turkkilaiset olivat oppineet tuntemaan hänet, olivat hyväksyneet hänet ja arvostivat häntä.

(Sovinnontekijä on kuollut. VS 38/1964) 

[vs 45/59] [tuomioja] 

Perkeleen kyttä, tästä asiasta ei saa kirjoittaa mitään, sanoivat rajavartijat toimittaja Tuulikki Mätölle, joka Viikkosanomien reportterina pyrki saamaan selkoa poromies Niiles Kitin näkemästä salaperäisestä laskuvarjosta. Poromies itsekään ei saanut tulla tapahtumapaikalle, kun rajasotilaat lähtivät sitä tutkimaan. "Tämä on kansainvälinen ja ulkovaltoja koskeva juttu," selitti kersantti karkean kielenkäytön puolustukseksi. "Ja vaikka jotain löytyisikin, kaikki jäljet tullaan hävittämään - siitä tehdään metso."

(Tuulikki Mättö: Kansainvälinen laskuvarjo. VS 6/1958)

Poromiehen näkemä laskuvarjo jäi arvoitukseksi. Yleisesti uskottiin tapauksen liittyvän Neuvostoliiton salaisiin raketti- tai muihin kokeisiin, joista ei julkisuuteen yleensä annettu tietoja.

Neuvostoliiton politiikkaan, yleensä ulkopolitiikkaan liittyvää journalismia edustivat muun muassa Kremlin kivikasvoinen arvoitus (24/60), xx ja xx.

Neuvostoliiton puolustusministerin virka näyttää olevan valtava ponnahduslauta, joka on saattanut sinkauttaa miehen tähtiin - tai äkilliseen turmioon. 

Nykyisin ponnahduslaudan vieterit ovat entistä monin verroin voimakkaammat: neuvostoarmeijaan kuuluu nelisen miljoonaa miestä, ainakin 20 000 panssaria. 25 000 lentokonetta, 500 sukellusvenettä sekä salainen mutta peloittava määrä ohjuksia ja atomiaseita.

Ponnahduslaudalla seisoo tällä hetkellä Rodion Jakovlevitsh Malinovski, 61-vuotias kivikasvoinen marsalkka, "mies joka ei koskaan hymyile". Marsalkan seurattua Hrushtshevin varjossa Pariisiin ja lähtiessä myös Itävaltaan on koko maailman uteliaisuus herännyt. Uskotaan, että hän aikoo käyttää ponnahduslautaa hyväkseen, ja odotellaan henkeä pidätellen, mihin hänen hyppynsä johtaa.

(Kremlin kivikasvoinen arvoitus. VS 24/1960)

Suomalaisten kestosuosikkeihin kuuluvia eri maiden kuninkaallisia, näiden sukulaisuus- ja ihmissuhteita seurattiin Viikkosanomissa, kuten kaikissa kotimaisissa viikkolehdissä; laadukkaan kuvajournalismin edustajana Viikkosanomat säilytti asemansa tässäkin aihepiirissä, mm. Tanskan Anne-Marien ja Kreikan kuningas Konstantinit häät Kun prinsessa saatettiin miehelään (38/64) ja Kruunuhäät Ateenassa (39/64).

Shaahin ja opiskelijatyttö Faran Diban tarinaa kerrottiin mm. Hänet viedään shaahin vaimoksi (neljän sivun artikkeli 45/1959), Farah yksinäinen (25/1960) ja xx.

Kun lapsi syntyy, sen isä tavallisesti valitsee noin tusinan nimiä. Sitten hän avaa koraanin ja lukee umpimähkään valitun säkeen jokaista nimeä kohden. Tämä toimitus on nimeltään "Estekhareh" eli hyvien ennusmerkkien etsiminen. Vain ne nimet, jotka säkeiden perusteella vaikuttavat suotuisilta, hyväksytään.

Nämä suotuisat nimet kirjoitetaan sitten erillisille paperiliuskoille, jotka asetetaan Koraanin väliin. Koraani suljetaan ja säilytetään sen jälkeen lukkojen takana.

Kuudentena päivänä lapsen syntymän jälkeen Koraani otetaan jälleen esille. Isä juoksuttaa sormiaan - silmät suljettuina - kirjan lehdillä. Ensimmäinen liuska, johon hänen kätensä osuu, otetaan esiin. Siinä esiintyvä nimi on oleva lapsen nimi. 

Kaikki toivovat, että Farah saisi pojan. Farah on hyvin suosittu kansan keskuudessa, ja kaikki toivovat hänelle hyvää. Poikalapsi tuottaa onnea ja Farahin poikaa pidettäisiin varmaan Allahin siunauksen merkkinä. Mikäli tuleva lapsi on poika, maassa tullaan viettämään riemujuhlia. Köyhille annetaan ruokaa, ja rikkaat tanssivat ja juhlivat päiväkausia.

(Joseph Madigan: Farah yksinäinen. VS 25/1960)

Iranin (suom. Arjalaisten valtakunta) eli kreikkalaiselta nimeltään Persian shaahi Mohammed Reza Pahlavi palasi maanpaosta elokuussa 1953 kenraali Zahedin syrjäytettyä Mohammed Mosadequen MI6:n ja CIA:n avustamassa vastavallankumouksessa. Kansan suhde kuninkaallista perinnettä edustavaan Pahlaviin oli kahtalainen, häntä rakastettiin ja vihattiin; myös uudistukset, muun muassa naisten vapauksien lisääntyminen, synnyttivät sekä kiitosta että tyytymättömyyttä. Shaahi Pahlavi oli ensimmäinen muslimijohtaja joka tunnusti Israelin valtion.

Kruununprinssin syntymä lokakuussa 1960 nosti hetkellisesti Pahlavin suosiota, mutta liiallinen länsimielisyys ja liberaali suhde uskontoon koituivat lopulta hänen kohtalokseen. Shaahin syrjäyttäminen vallankumouksessa 1979 päätti Iranin monarkian.

Monarkian jälkeisen Irakin hallitsijat Kassem, Arif ja Hussein

Iranin naapurimaassa, vuonna 1932 itsenäistyneessä Irakissa vallitsi monarkia vuoteen 1958, jolloin kenraali Kassem (Abdulkarim Qasim) syrjäytti kuningas Faisal II:n ja julisti Irakin tasavallaksi. 

Abdulkarim Qasim voidaan lukea arabisosialismin edustajaksi. Hän otti maan öljyteollisuuden lähes kokonaisuudessaan valtion omistukseen, takavarikoi rikkaiden monarkistien omaisuutta ja kohensi köyhien oloja. Kassem erotti Irakin CENTO:sta - Irakin, Turkin, Pakistanin, Iranin ja Britannian välillä solmittu puolustusliitto, jonka päätarkoituksiin kuului Neuvostoliiton vaikutusvallan eliminoiminen arabivaltioissa - ja solmi läheiset suhteet Neuvostoliittoon. Kassemin suhde kommunisteihin oli kuitenkin varauksellinen, ja kohta hän ryhtyi rajoittamaan kommunisteille aluksi suomiaan vapauksia. 

Punakaartina juhlittu Kansan Vapaaehtoisjärjestö, joka oli armeijan silmissä kasvanut jo liian mahtavaksi, riisuttiin vuoden alussa aseista. Hallituksessa kommunistien pääluottamusmiehenä istunut Ibrahim Kubba erotettiin helmikuussa, ja ammattiliittojen piirissä käytiin maaliskuussa säälimättömään puhdistukseen, joka johti kolmensadan kommunistin erottamiseen ja vangitsemiseen. Samanaikaisesti Kassem armahti useita vanhan hallituksen aikaisista rötöksistä tuomittuja upseereita ja poliitikkoja. Kommunisteja vastaan suunnattiin kymmeniä attentaattitekoja, eivätkä esimerkiksi Bagdadin katuja maleksivat sotapoliisipartiot tuntuneet näkemäni mukaan tekevän parastaan nimettömien murhamiesten kiinniottamiseksi...

(Kassemin linja. VS 24/1960)

Neuvostoliiton pitkän linjan poliitikon, armenialaissyntyisen Anastas Mikojanin vierailu Irakissa keväällä 1960, puolisen vuotta Suomenvierailun jälkeen, sai valtaisan kansansuosion:

Saapumishetkellä valui taivaalta kylmä keväinen sade, mutta lentoasemalle ja sen lähiympäristöön oli kasautunut puolisataatuhatta vastaanottajaa. Noin 50 000 kurkusta tervehti tulijaa hillitön huuto: Miko-jan, Miko-jan... 

Palaa mieleen vielä viimesyksyinen aamu, jolloin Mikojania oli Seutulassa räntäsateessa vastaanottamassa välttämättömän virkakunnan lisäksi vain kourallinen uskollisia. Mutta tämä oli Irakissa, ja saapumihetkeksi oli valittu pyhäpäivän iltahetki, jolloin jokainen kynnelle kykenevä oli toimiltaan vapaa.

Mikojan tuli, näki ja voitti. Viikon ajan Irakin lehdistö, radio ja televisio toistivat hänen puheitaan päivän epistolateksteinä. Kommunistilehdet painoivat mehukkaimmat palat kursiivilla. Vaikka niiden rivien välitse saattoi lukea arkaluontoisia vihjauksia sisäpolitiikkaan, sensuurin ei auttanut muu kuin vaieta. Virallisen tahon tehtäväksi jäi Kassemin suulla todeta, että "Venäjän kansa tietää, että me emme tahdo olla riippuvaisia mistään herruudenhaluisesta kansakunnasta."

(Kassemin linja. VS 24/1960)

Kun Kassem kieltäytyi liittymästä Egyptin ja Syyrian vuonna 1958 muodostamaan Yhdistyneeseen arabitasavaltaan, käytti CIA arabinationalisteissa syntynyttä tyytymättömyyttä hyväkseen organisoiden vuonna 1959 murhayritykseen häntä vastaan. Epäonnistuneeseen väijytykseen osallistunut Saddam Hussein haavoittui ja pakeni ensin Syyriaan, sitten Kairoon, missä asui CIA:n maksamassa asunnossa. 

Kassemia jumaloivan julkisen propagandan johtoteemana on ajatus, että tasavallan mystillisen tapahtuman jälkeen kansasta on tullut kuningas, jonka viitta on laskettu Kassemin, pyhästä keskiluokasta syntyisin olevan bagdadilaisen kansanpojan harteille. Kun pääkaupunkilaisilla saattaa olla piakkoin tilaisuus ihailla häntä vastaan tehdyn murhayrityksen paikalla jalustalle kohotettua suurta Chevroletia, jossa on kuusikymmentäviisi luodinreikää, kansa tulee tuntemaan, että nuo luodit on ammuttu sitä kohti.

Tähän Rashid-kadun välikohtaukseen saakka Kassem ajeli vartioimattomana ympäri Bagdadia mystillisen vakuuttuneena, ettei kukaan uskaltaisi ampua kansaa. Haastattelijoilleen hän jatkuvasti väittää, ettei häneen pysty kommunismikaan. Kassem on antinikotinisti, antialkoholisti, juo vain vettä ja on poikamies... Amerikkalainen diplomaatti hymähti, että Kassem olisi täydellisyydessään moitteeton anti-isti, jos hän olisi vielä antikommunisti.

Mutta sitä hän ei ole. Parin vuoden ajan sisältä ja ulkoa painostavaa vihollista vastaan taistellessaan hän on joutunut turvautumaan niin monesti kommunisteihin, ettei hänellä ole varaa suhtautua heihin pelkästään kielteisesti. Hänen päävihollisensa on lyhyesti sanottuna Nasser, eikä hänen torjumisekseen kannata olla käyttämättä kommunismin tarjoamaa vastavoimaa, jonka vaikutus ulottuu syvälle vastustajan omaan valtioruumiiseen.

(Kassemin linja. VS 24/1960)

Tiukan linjan arabisosialistiset baathistit Abdulsalam Arifin johdolla syrjäyttivät Abdulkarim Qasimin 1963. CIA:lta tukea saanut Arif kääntyi valtaanpäästyään baath-puoluetta vastaan ja vangitutti sen johtajia. Baath nousi jälleen valtaan heinäkuun 1968 vallankaappauksen myötä, ja vallankumousta johtanut Saddam Husseinin serkku nosti Husseinin vallankumousneuvoston varapuheenjohtajaksi. Hussein toimi myös vankien kuulustelijana eli käytännössä kiduttajana. Nopeasti hän nousi varapresidentiksi, ja johti maan öljyvarojen kansallistamista heinäkuussa 1972. Vuoden 1973 öljykriisin seurauksena Irak vaurastui ja maahan luotiin arabimaiden paras terveydenhuolto. Laaja lukutaitokamppanja sai UNESCOn palkinnon.

1976........

Baath-puolueen johtoon kuuluva Hussein käytännössä johti maata vuodesta 1977, mutta nousi virallisesti valtaan 15. heinäkuuta 1979. Diktaattorin ottein vastustajia tieltään raivanneen Husseinin valtaa leimasi autoritaarisuus, kommunismin ja länsivaltojen, mutta myös radikaalin islamin vastustaminen. Sunnimuslimeihin lukeutuva Hussein muun muassa poisti naisten huntupakon. 

Presidenttinä hän usein vertasi aikaansa muinaisten abbasidien aikakauteen, jolloin Bagdad oli ollut arabimaailman poliittinen, taloudellinen ja henkinen keskus. Hän näki hallintonsa myös esi-islamilaisten Kaksoisvirranmaan kulttuurien perinnön vaalijana. Saddam samasti itsensä mielellään suuriin edeltäjiinsä Nebukadnessariin ja Hammurabiin. Tämän kytköksen havainnollistamiseksi hän rahoitti mittavia arkeologisia kaivauksia. Käytännössä Saddam pyrki yhdistämään panarabialaisuuden ja irakilaisen nationalismin edistämällä näkemystään yhtenäisestä arabimaailmasta, jota johtaisi Irak.

Valtansa ilmentymäksi Saddam rakensi ympärilleen laajamittaisen henkilökultin, joka tunkeutui Irakin yhteiskunnan jokaiseen kerrokseen. Joka puolelle Irakia pystytettiin tuhansittain Saddamin muotokuvia, julisteita, patsaita ja seinämaalauksia. Hänen kasvonsa saattoi nähdä hallintorakennusten julkisivuilla, kouluissa, lentokentillä ja kaupoissa sekä kansallisessa valuutassa. Saddamin henkilöpalvonta mukautui kohderyhmänsä mukaisesti esittäen Saddamin vuoroin beduiinina, talonpoikana, jopa kurdina, tai länsimaisessa puvussa, josta huokui kuva urbaanista ja modernista kansanjohtajasta. Joskus hänet kuvattiin myös hartaana muslimina perinteisessä päähineessä ja kauhtanassa kumartamassa Mekkaan päin.

(Saddam Hussein. Wikipedia, lainattu 30.3.2015)

Viikkosanomien artikkeli Kassemin linja muistuttaa Irakin eri kansanryhmien muodostamista jännitteistä:

Nyky-Irakia voisi luonnehtia uudeksi Baabeliksi: vain neljä miljoonaa sen kuudesta miljoonasta asukkaasta on arabeja, toista miljoonaa puhuu äidinkielenään kurdia, loput armenian-, assyrian-, turkin-, persian-, ym. kieliä; viisi miljoonaa kumartaa eri tavoin Allahia, muut kristittyjen Jumalaa, juutalaisten Jehovaa, jopa Saatanaa (Paholaista palvovat Irakin koillisosassa asuvat jezidit).

Vähemmistöjen mosaiikista on luonnollisesti tullut politiikan pelilauta. Nasserin kannattajat ovat olleet etupäässä sunnilaisia muhamettilaisia, jotka tuntevat kielen ja uskonnon vetoa läntisiin veljesmaihin; mutta sunnilaiset kurdit vastustavat Nasserin kiihkokansallista arabismia ja tukevat Kassemia, joka on taannut heille itsenäisen Irakin puitteissa täydet kansalliset oikeudet. Kassemin takana ovat myöskin shiialaiset muhamettilaiset, joita on hiukan vähemmän kuin sunnilaisia, mutta joiden merkitys on suurempi, koska shiialaisen maailman tärkeimmät pyhiinvaelluspaikat ovat Mekassa.

(Kassemin linja. VS 24/1960)

Saddam Husseinin valtakaudella Irakin vähemmistöt joutuivat ahtaalle, erityisen rankalla kädellä Hussein kohteli kurdeja. Myös shiiamuslimit joutuivat vainon kohteeksi. 

Kun Iranista vuoden 1979 vallankaappauksen myötä tuli shiialaisen imaami Ajatollah Khomeinin johtama ääri-islamistinen, islamilaiseen teokratiaan pyrkivä valtio, huononivat Irakin ja Iranin välit olennaisesti. Vuonna 1980 Hussein aloitti kahdeksan vuotta kestäneen sodan Irania vastaan.

7. kesäkuuta 1981 Israelin ilmavoimat teki iskun Irakin ranskalaisten tuella rakentamaa Osirak- (sanoista Osiris ja Irak) ydinlaitosta vastaan, koska epäiltiin Irakin suunnittelevan ydinaseen valmistamista. Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA valvoi reaktorin valmistumista, ja maailmalla Israelin isku herätti kahdenlaista reaktiota. Isku muun muassa katsottiin huonosti perustelluksi ja aiheettomaksi hyökkäykseksi rauhanomaista tutkimustarkoitusta varten rakenettua laitosta vastaan. Israelilta ilmaisku oli signaali sitä vastaan uhitteleville arabivalloille, ettei se jätä reagoimatta itseensä kohdistuvaan uhkaan eikä tarpeen tullen kaihda voimankäyttökään. 

14 hävittäjäkonetta pudotti yhteensä 13 pommia noin 30 metrin pituiselle alueelle. Valmistumassa ollut 40 MW:n tehoinen Tammuz-1 (Osirak) -reaktori tuhoutui, mutta 0,6 MW:n tehoinen Tammuz-2 (Isis) säästyi. Kahdeksan tai yhdeksän ihmistä menehtyi, mukana myös yksi ranskalainen teknikko.

(Osirak. Wikipedia, lainattu 31. 3. 2015)

Irakin ja Iranin välinen sota kiristi entisestään Irakin sunnien ja shiiojen välejä. Shiialaisten johtama islamistinen Da'wa-puolue teki murhayrityksen Husseinia vastaan vuonna 1982, ja Hussein vastasi tuhoamalla 60 kilometrin päässä Bagdadista sijaitsevan shiiakylän: noin 150 kyläläistä teloitettiin. 

...

Assuanin pato, VS 6/1959

1960-luvun merkittäviin tapahtumiin kuului vuosikymmenen kestänyt Assuanin padon rakentaminen Niilin ensimmäisen kataraktin - vesiputousten ryhmän - läheisyyteen. Massiivisen hankkeen toteutumisen mahdollisti Neuvostoliiton apu. 

Keski-idän poliittinen voimamies, Yhdistyneen Arabitasavallan presidentti Nasser, on jälleen ilmestynyt lehtien uutispalstoille oltuaan niiltä lähes tyystin poissa viime kesän dramaattisten tapahtumien jälkeen, jotka kaatoivat Irakin kuningashuoneen ja tekivät tästä maasta kansallismielisten johtaman tasavallan. Nasser on nyt tehnyt Neuvostoliiton kanssa sopimuksen kuuluisan Assuanin padon ensimmäisen vaiheen rakentamisesta. Juuri tämän padon rahoitusta Nasser yli kaksi vuotta sitten haki länsivalloilta ja niiden kielteinen kannanotto aiheutti Suezin selkkauksen. Mutta samanaikaisesti Nasser on pitänyt puheen, jossa hän ensimmäisen kerran pitkään aikaan on jokseenkin jyrkin sanoin hyökännyt Keski-idän kommunisteja vastaan ja ryhtynyt tämän puheen mukaisesti myös toimenpiteisiin erityisesti Syyrian kommunistipuoluetta vastaan - Egyptin kommunistipuoluehan on ollut kielletty jo kauan.

Artikkeli päättyy yksinkertaiseen, kulissien edessä ja takana pelattavaa peliä pätevästi valaisevaan toteamukseen Neuvostoliiton "tukemasta tai ainakin vaitiololla hyväksymästä kommunistipuolueiden kumouksellisesta toiminnasta eri maissa" ja julkisuuteen annetun rinnakkaiselon teesin ristiriidasta:

Yhdistyneen Arabitasavallan viimeaikaiset tapahtumat ovat asettaneet rauhanomaisen rinnakkaiselon hyvät ja kannatettavat teesit kovan todellisuuden koetukselle. Neuvostoliiton on ollut valittava joko valtiollisten etujen tai ideologisten etujen välillä - joko hyvät suhteet Arabitasavaltaan ja Keski-idän kommunistien jättäminen enemmän tai vähemmän oman onnensa nojaan tai sitten tiukka asettuminen kommunistien puolelle ja välirikko Nasseriin. Se rauhallisuus, jolla Kreml on suhtautunut Nasserin puheeseen ja sitä seuranneisiin toimenpiteisiin, nähdäksemme osoittaa, että Neuvostoliitto on valinnut edellisen vaihtoehdon - valtiolliset edut - ja näin tässä tapauksessa soveltanut rauhanomaisen rinnakkaiselon teesiä.

(Nasser ja kommunistit. VS 6/1959)

Kansannousujen paine ja nykyiset arabimonarkiat

Vuoden 2010 lopulla alkanut Tunisian vallankumous oli pidäkkeettömäksi kasvanut tyytymättömyyden ilmaus vallitsevia oloja, korruptiota ja mielivaltaa vastaan. Kansannousu yhdisti vallitseviin oloihin tyytymättömät liberaaleista länsimielisistä tiukan linjan islamisteihin ja kasvoi vuoden 2011 kuluessa arabikevääksi nimetyksi liikehdinnäksi, joka sai Lähi-idän itsevaltaiset johtajat pelkäämään valtansa puolesta. Räjähdysmäisesti kasvanut ja maasta toiseen levinnyt mielenosoitusten aalto johti väkivaltaisiin yhteenottoihin ja kasvatti terroritekoihin valmiiden ääriliikkeiden suosiota. Vallitsevassa tilanteessa arabimonarkiat etsivät tukea toisistaan.

Vuonna 1873, Euroopan kohdatessa mantereenlaajuista vallankumouksellista liikehdintää, Venäjän Aleksanteri II, Itävalta-Unkarin Frans Joosef I, ja Saksan Vilhelm I solmivat liiton omien keisarikuntiensa suojaamiseksi vallankumoukselliselta toiminnalta solmimalla kolmikeisariliiton. Vaikka alueelliset ja valtiolliset kontekstit 1800-luvun lopun Euroopan ja 2000-luvun alun Lähi-idän välillä ovat hyvin erilaisia, on mielenkiintoista kuinka arabikevät on tuonut Lähi-idän monarkit yhteen moderniin keisariliittoon...

Lähi-idän kuningaskuntien suhteellinen vakaus arabikevään aikana ei ole vailla ironiaa ottaen huomioon niiden haavoittuvuuden viime vuosisadalla. Vaikka alueella on vielä kahdeksan monarkiaa – Jordania, Marokko, Kuwait, Bahrain, Saudi-Arabia, Qatar, Oman ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat – alueen kuningaskunnista monet ovat kaatuneet 1900-luvulla modernin Lähi-idän muotoutuessa: Libyassa, Egyptissä, Jemenissä ja Irakissa kuninkaat on vaihdettu presidentteihin 1950- ja 1960-luvuilla arabinationalismin ja tasavaltalaisuusaateen ideologisessa ryöpytyksessä.

Jo 1980-luvulla arabimonarkioiden vakaus on yllättänyt monet tarkkailijat --luoden monarkioiden ”poikkeuksellisuutta” (monarchical exceptionalism) korostavalle teorialle paljon huomiota. Kiteytettynä poikkeuksellisuuden teoriaa kannattavat pitävät monarkioita vakaina, koska niillä on kolme merkittävää etua: monarkit nauttivat tasavaltalaiskollegoitaan suurempaa suosiota ja legitiimiyttä; monarkioiden hallintojärjestelmä mahdollistaa paremmin uudistuksien toteuttamisen; ja heidän resurssirikkautensa mahdollistaa kansalaisten sitouttamisen poliittisen järjestelmään ja etäännyttämisen politiikasta. Ottaen huomioon, että monarkioista yksikään ei ole kaatunut arabikevään aikana – kun taas tähän mennessä neljän eri tasavallan presidentit ovat saaneet lähtöpassit...

Monarkioiden valmius yhteistyöhön vakautensa ja hallintojärjestelmänsä turvaamiseen on merkittävä kehitys, muttei ilman ennakkotapauksia: arabinationalismin ja tasavaltalaisuusaatteen huippuhetkinä monarkiat niin ikään hakivat turvaa myös toisistaan (Arab Federation, GCC), vaikka myös ulkoisten tukijoiden rooli oli tärkeä. Imperialistinen Iso-Britannia ja Ranska ovat kuitenkin historiaa, eivätkä arabimonarkioiden ulkoiset tukijat ole enää yhtä valmiita auttamaan niitä kontroloimaan sisäisiä poliittisia uhkia. Tämän sai todeta arabikevään aikana Ranskan kanssa läheisissä väleissä oleva Tunisia, sekä Yhdysvaltain liittolaiset Egypti ja Bahrain. Sen sijaan, ja tämän johdosta, monarkiat ovat hakeneet turvaa toisistaan. Näyttääkin, että arabimonarkiat ovat viimeisen kahden vuoden aikana tiedostaneet ennakkotapauksen tärkeyden: yhden monarkian kaatuminen on uhka kaikille. Tämän seurauksena monarkiat itse ovat vahvasti pyrkineet näyttämään, ylläpitämään ja edistämään näkemystä omasta poikkeuksellisuudestaan.

(Moderni keisariliitto ja arabimonarkioiden kestävyys. The Ulkopolitist 26.11.2012)

Suomen Ulkoasianministeriön nettisivujen Ajankohtaista-osiosta löytyy edelleen, maaliskuussa 2015, ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakolan Pohjois-Suomen maakuntalehdissä marras-joulukuussa 2011 julkaistu kolumni Kuinka kestäviä ovat arabimonarkiat? Vesa Jaakola: 

Arabivaltioista kahdeksan ovat hallitusmuodoltaan monarkioita. Arabimaiden kansannousuissa ei yhdenkään kuninkaan, emiirin eikä sulttaanin asema ole ollut vakavasti uhattuna. Kestävätkö monarkiat aikamme myrskyjä paremmin kuin tasavallat tai jopa diktatuurit?

Kaikki muut arabimonarkiat sijaitsevat Arabian niemimaan alueella paitsi Marokko. Kaikissa näissä valtioissa monarkki käyttää ylintä ja suurinta poliittista valtaa. Millaisilla tukipilareilla nämä valtiorakenteet seisovat?

Yksi yhdistävä piirre kaikille niille on islam ja perinteinen hallintokulttuuri. Sen mukaisesti kyseisiä arabikansoja on hallittu yksinvaltaisesti jo vuosisatoja. Aikoinaan uuden uskonnon perustanut islamin profeetta Muhammed oli myös monarkistinen hallitsija ensimmäisessä muslimiyhteisössä.

Lähes kaikki nykyisetkin arabimonarkit väittävät polveutuvansa profeetta Muhammedista. Näin he tavoittelevat uskottavuutta oikeina ja laillisina hallitsijoina alamaistensa silmissä. Kuninkaiden kunnioitus onkin suurta ja syvää arabimaailmassa. Majesteettirikoksia tehdään siellä harvoin.

Monet arabimaailmassa mieltänevät hallitsijain vastaiset mielenosoitukset majesteettirikoksiksi. Rangaistukset niistä ovat perinteisesti ankaria. Ehkä niiden pelossa arabimaailman monarkioissa on nähty vähemmän katuaktivismia kuin arabitasavalloissa.

Arabimonarkioissakin on tosin nähty poliittisia mielenosoituksia. Selkkauksen asteelle ne etenivät keväällä Bahrainissa, kun sunnivähemmistöön tukeutuva kuningas Khalifa käytti kovia otteita enemmistöväen shiia-aktivistien nujertamiseksi. Yhteiskuntarauhan palauttamiseksi selkkauksen uhreja aiotaan nyttemmin hyvitellä.

Tunisian ja Egyptin kansannousujen innoittamina ihmisoikeuksia vaatineita aktivisteja ilmestyi myös Marokon ja Jordanian kaduille. Näiden valtioiden nuorilla kuninkailla on ollut poliittista silmää vastata myönnytyksin mielenosoittajien vaatimuksiin...

Gulfin alueella on kolme monarkiaa, joissa kaikki valta on hallitsijalla: Saudi-Arabia, Qatar ja Oman. Näistä vain Omanin sulttaanikunnassa on koettu mainittavasti katuaktivismia...

Kaikki arabimonarkit ovat varustautuneet puolustamaan valta-asemiaan myös asevoimin. Varsinkin Gulfin monarkit ovat olleet toiveasiakkaita maailman asekauppiaille. Nämä hallitsijat ovat varautuneet puolustamaan tehokkaasti valtaistuimiaan sekä ulkoisia että sisäisiä vihollisia vastaan.

(Vesa Jaakola: Kuinka kestäviä ovat arabimonarkiat? www.formin.fi)

Arabikevät näytti aluksi johtavan tukahdutettujen oikeuksien, sananvapauden ja tasa-arvon toteutumiseen. Ne länsimaissa, jotka eivät tunteneet arabimaiden oloja, uskoivat demokratian saapuvan Lähi-itään. Tapahtui kuitenkin se, mitä arabimaiden historiaa ja olosuhteita tuntevat realistisemmat tarkkailijat olivat pelänneet. Kansannousut eivät johtaneet demokratiaan, kansalaisten olojen parantumiseen ja vakauteen; tuloksena oli suurempaa epävakautta ja valtatyhjiötä. Eri ryhmittymien kilpaillessa keskenään voiton veivät usein aggressiivisimmat ryhmät.

Epävakaissa ja ristiriitaisissa oloissa ääri-islamistiset liikkeet vetosivat kansaan vakuuttaen, että islam ja vain islam voisi tuoda vakauden ja rauhan, ja että vallitsevat ongelmat ylipäätään johtuivat Koraanin ja islamin ohjeiden unohtamisesta. 

Arabinationalismin kytkökset

Arabinationalismin poliittiset kytkökset itään (Neuvostoliitto) ja länteen (Britannia ja USA) ovat monikerroksiset. Taistelussa toisiaan vastaan arabit ovat joutuneet ottamaan materiaalista apua vastaan sieltä mistä sitä kulloinkin on ollut saatavissa, ja suurvallat omien intressiensä mukaisesti ovat antaneet sitä sinne, missä sen on katsottu johtavan toisen suurvallan jalansijan heikentymiseen alueella. Käytännössä tämä on johtanut muun muassa siihen, että osa länsimaita vastaan suuntauneista terroristeista on alunperin länsimaiden aseellistamia, jopa kouluttamia. 

Oman lukunsa monimutkaiseen tilanteeseen tuovat islamin erilaiset tulkinnat. Poliittinen ja uskonnollinen taistelu kietoutuvat toisiinsa, niitä ei voi erottaa täysin omiksi alueikseen, koska ne ovat samaa kokonaisuutta. Jokainen arabi yksilönä on jollain tavalla sidoksissa islamiin ja yhteisön tulkinnoista riippuu millaisia vaatimuksia uskonto häneen kohdistaa. Tosin nykypäivänä suuri osa muslimeista on taustaltaan muita kuin arabeja.

Sunnilaisuuden ja shiialaisuuden toisistaan poikkeava perinne johtaa erilaisiin tulevaisuudennäkymiin - miten ja millaiseksi islamin vallan lähi-idässä ja maailmassa pitää muodostua. Kiistan tärkeimpiä polttopisteitä on Israel, jonka sekä sunnit että shiiat katsovat olevan ratkaiseva este Allahin tahdon toteutumiselle lähi-idässä.

Vahvaa messiasuskoa edustavan pappisvaltaisen shiialaisuuden mukaan islamin messias Mahdi (imaami äl-Mähdi) saapuu aikojen lopulla hallitsemaan maailmaa, mutta tämä voi toteutua vain määrättyjen olosuhteiden vallitessa, jotka muslimien - äl-Mähdin tien valmistajina - pitää toteuttaa. 

Lue koko kirjoitus "Arabinationalismi kytkökset, ja kristinuskon rauhanomainen vastaus 'radikaalille' islamille" täällä

Viikkosanomien poliittinen toimittaja Sakari Määttänen

Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeustaistelua Viikkosanomissa seurattiin mm. Orjuudesta vapauteen 6/59 ja Setä Tuomon tupa 31/67.

Sata vuotta sitten Abraham Lincoln vapautti Yhdysvaltain neekerit orjuudesta. Muodollisesti he ovat nyt tasaveroisia valkoisten kanssa, mutta käytännössä heitä usein vielä kohdellaan toisen luokan kansalaisina. Neekereiden oma järjestö NAACP on saanut lynkkaukset loppumaan, mutta rotuerottelu jatkuu kaikesta huolimatta monissa muissa muodoissa.

(Orjuudesta vapauteen. VS 6/1959)

USA:n presidentinvaalien seuraaminen kuului luonnollisesti Viikkosanomien ohjelmaan. 

Rikkaan ei ole helppo päästä taivaanvaltakuntaan, sanotaan, eikä myöskään Yhdysvaltain presidentiksi. Nelson Rockefellerillä on jo hyvä ote republikaanien presidenttiehdokkuuteen, mutta hänen miljoonansa ovat esteenä - köyhyys ja kansanomaisuus ovat aina vaalivaltteina parempia.

(Rockefeller - liian rikas presidentiksi? VS 49/1959)

Kuvernööri Rockefellerin sijaan republikaanien ehdokkaaksi vuoden 1960 vaaleissa tuli varapresidentti Richard Nixon, jonka voittoa monet pitivät varmana. Republikaanien voimahahmoihin kuuluvaa Barry Goldwateria pidettiin myös mahdollisena ehdokkaana, mutta Goldwater tuki Nixonin kampanjaa. Nixonin voitti kuitenkin John F. Kennedy, edellisen saadessa 49,5 ja jälkimmäisen 49,7 prosenttia äänistä.

Republikaanien ehdokkaana seuraavissa presidentinvaaleissa (Kennedyn jouduttua murhatuksi 1964) ollut Goldwater hävisi selvin äänin vastaehdokkaalleen demokraattien Lyndon B. Johnsonille, jonka jälkeen vuonna 1968 presidentiksi valittiin jälleen republikaani, Richard Nixon.

Viikkosanomien poliittisen toimittajan Sakari Määttäsen reportaasi Barry Goldwaterin vaalikampanjasta Kun sirkus Goldwater saapui kaupunkiin kuuluu lehden värikkäimpiin poliittisiin reportaaseihin. Viikkosanomissa vuonna 1962 aloittanut Määttänen vietti USA:ssa vuoden 1963-64 tutustuen yhteiskunnallisiin oloihin, politiikkaan ja journalismiin. Määttäsen artikkeleissa tuolta ajalta ja myöhemminkin on poikkeuksellisen vahvaa henkilökohtaista painotusta.

Sakari Määttäsen käyttämät ilmaisut "äärioikeistolaisista, kiihkokonservatiiveista", Goldwaterin "junttauksesta" ja "sirkuksesta", "kokouspalatsin hullunmyllystä" ja "keskinkertaisuuden vallankumouksesta" tekevät selväksi, ettei Kun sirkus Golwater saapui kaupunkiin edes yritä olla puolueetonta uutisointia; kyseessä on raflaavasti kirjoitettu kuusisivuinen vaalikamppanjan lyttäys, joka ilmentää tekijän henkilökohtaista antipatiaa kohteeseensa.

Määttäsen mukaan Goldwaterin kannattajat "ovat enimmäkseen niitä, jotka eivät ole juuri oman osavaltionsa rajojen ulkopuolella käyneet, eivätkä välitäkään. Heille Barry Goldwater on jumala ja niiden ajatusten julkipuhuja ja symboli, joita he pimeissä ja kostonhaluisissa mielissään hautovat." Goldwaterin kannattajat ovat saaneet "nämä San Franciscon puoluepäivät muistuttamaan Saksan valtakuntaa vuonna 1933" ja maltillisimmat heistä ovat puoluepäivillä havainneet "mihin oikeastaan ollaan menossa. Mikä mahti ja voima ja katkeruus ja fanaattisuus kaiken takana oikeastaan on?"

Tuleeko Goldwater sitten valituksi? Sitä on vaikea sanoa tällä hetkellä. Hänen nousunsa tänä keväänä oli mitä äkkinäisin ja yllättävin ja tuo vyöry tuntuu yhä jatkuvan mahtavana.

Hänellä on laaja koneisto takanaan ja rahaa ja fanaattisia kannattajia ja valtaa. Monet toivovat, että hän tulee valituksi, jopa useat neekeritkin, etenkin värillisten äärijärjestöt, kuten Mustat Muslimit, sillä tämä kaikki palvelisi heidän tarkoitusperiään. Tapasin puoluepäivillä neekereitä, jotka kantoivat Goldwater-julisteita ja uskoivat häneen ja toivoivat, että muutkin neekerit tekisivät samoin. Tosin kysymyksessä saattoi olla Goldwater-armeijan lahjomat mainoksen tekijät ja vaalitrikki.

Kuitenkin, jos niin käy, että hän voittaa vaaleissa, vie se todella koko valtion syrjälleen, sillä Valkoisessa Talossa, josta Kennedyn "New Frontier" -miehet ovat toinen toisensa jälkeen lähteneet, on tällä hetkellä liikaa pölyisiä cowboysaappaita.

(Sakari Määttänen: Kun sirkus Goldwater saapui kaupunkiin. VS 30/1964)

Goldwater oli yksi suurimmista yksittäisistä vaikuttajista, jotka muokkasivat republikaanista puoluetta sen aiemmin edustamasta maltillisuudesta selkeästi kohti markkinaliberalismia. Uransa loppua kohden hän ilmaisi usein pettymyksensä kristillisten konservatiivien saavuttamasta vallasta republikaanisessa puolueessa.

Goldwaterilla oli ristiriitainen historia ihmisoikeuksien suhteen. Toisaalta hän oli yksi Arizonan NAACP:n perustajista joka tavoitteli tasapuolisia oikeuksia mustalle väestölle ja onnistui auttamaan Arizonan kansalliskaartissa esiintyneen rotuerottelun lopettamisessa. Senaattorina Goldwater kannatti vuosien 1957 ja 1960 lakialoitteita mustien ihmisoikeuksien ja äänestysoikeuden parantamiseksi. Tästä huolimatta hän kuitenkin vastusti vuoden 1964 Civil Rights Actia, joka takasi tasapuoliset oikeudet mustille. Hän perusteli vastustustaan siten, että hän halusi vastustaa liittovaltion sekaantumista osavaltioiden asioihin. Tästä selityksestä huolimatta häntä tuolloin ja myöhemmin myös syytettiin rasismista.

Ennen Goldwateria Republikaaninen puolue ei ollut täysin sitoutunut konservatiivisuuteen mistä puolue nykyään paremmin tunnetaan. Nelson A. Rockefellerin edustama maltillinen sosiaaliliberalismi oli vielä tärkeässä asemassa republikaanisessa puolueessa. Goldwaterin vankka talousliberalismi ja taistelunhaluinen kommunismin vastustaminen huolestuttivat monia hänen omassa puolueessaan. Monet perinteiset republikaanit katsoivat Goldwaterin olevan liian oikeistolainen voittaakseen vaalit.

Goldwater kuitenkin valittiin republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Hän tiivisti ajatuksensa seuraavasti puheessaan vastaanottaessaan ehdokkuuden: "Äärimmäisyyksiin meneminen vapauden puolustamiseksi ei ole mikään pahe. Muistuttaisin myös, että maltillisuus oikeuteen pyrkimisessä ei ole mikään hyve." Goldwater oli tämän jälkeen helppo leimata äärimmäisyysmieheksi.

Hän vaati Vietnamin sodan suhteen nopeasti päätöksiä. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen tulisi joko pysyä pois kokonaan Vietnamin sodasta tai käyttää kaikkia voimavarojaan sodan nopeaan voittamiseen. Goldwater puhui mahdollisuuksista käyttää ydinasetta Vietnamissa, mutta ei suoranaisesti viitannut tekevänsä näin mikäli hänet valittaisiin. Demokraatit kuitenkin tarttuivat tähän kommenttiin mm. kuuluisassa Daisy-mainoksessa, jossa pieni tyttö näytettiin laskemassa päivänkakkaran terälehtiä samaan aikaan kun miesääni suoritti ydinohjuksen lähtölaskua. Tällä mainoksella Goldwater pyrittiin esittämään vastuuttomana sotahulluna, joka saattaisi presidenttinä ollessaan aloittaa ydinsodan. 

Demokraattien ehdokas, istuva presidentti Lyndon B. Johnson murskasi Goldwaterin vaaleissa saaden 60,9 % valtakunnallisista äänistä Goldwaterin 38,4 % vastaan. Kaksipuoluejärjestelmässä Johnsonin voittomarginaali oli hätkähdyttävän suuri, hän sai prosenteilla mitattuna itselleen Yhdysvaltojen historian suurimman äänipotin sitten George Washingtonin. Osavaltioiden valitsijamiesäänet jakaantuivat Johnsonille 486–52.

Elokuvanäyttelijänä työskennellyt ja aiemmin demokraattista puoluetta kannattanut Ronald Reagan kiinnostui republikaanisesta puolueesta Goldwaterin vaalikampanjasta ja -teemoista inspiroituneena. Hän pyrki 1966 Goldwaterin kehotuksesta Kalifornian kuvernööriksi ja tuli valituksi.

(Barry Goldwater. Wikipedia, lainattu 15.3.2015)

Sakari Määttänen palasi Suomeen 1964, mutta oli jälleen 1966-73 New Yorkissa, ensin Viikkosanomien toimittajana ja sitten freelancerina. Helsingin Sanomien toimittajana hän työskenteli 1973-85 ja Suomen Kuvalehden kirjeenvaihtajana Berliinissä 1990-91.

Määttänen oli naimisissa valokuvamalli Pia Määttäsen kanssa, joka avioeron jälkeen vuonna 1982 kertoi elämänmuutoksestaan Eeva-lehden numerossa 8/1982.

- On parempi olla yksin kuin onnettomassa avioliitossa, jossa tuntee olevansa vielä enemmän yksin. Nyt on sentään toivoa! Pia hymähtää.

Sakari Määttänen menehtyi syöpään 22. tammikuuta 1992.