viikkolehdet jännityslukemistot poliittiset erälehdet musiikkilehdet myydään

KIRJALLISUUSSIVUSTO KULTAOMENA
ja historian siipien painomusteinen havina

Kotimaisten aikakauslehtien historiaa: 
Anna, Eeva, Kotiliesi, Me Naiset, Monalisa

KOTILIESI

Suomen ensimmäinen naisille suunnattu, kodinhoitoon ja kotitalouden kysymyksiin painottunut lehti alkoi ilmestyä 1922. Lehden päätoimittaja Alli Wiherluoto toimitti lehteä runsaan 40 vuoden ajan 1922-1963.

Kotiliesi piti esillä naisten yhteiskunnallista panosta kodeissa, työelämässä ja politiikassa, kannatti edistyksellisesti naisten oikeuksien paranemiseen tähtääviä uudistuksia ja naisen itsenäisyyttä, mutta oli arvomaailmaltaan konservatiivinen, voimakkaasti kristillishenkinen ja isänmaallinen.

Lehteä aluksi yksin toimittanut Wiherluoto sai tuekseen toimituskunnan, johon kuuluivat osuuskuntaliikkeessä vaikuttanut maatalouden kysymysten erityistuntija ja Kokoomuksen kansanedustaja Hedvig Gebhard, opettaja ja Edistyspuolueen kansanedustaja Mandi Hannula, taloustieteilijä ja kotitaloustieteen uranuurtaja maisteri Laura Harmaja (runoilija Saima Harmajan äiti) ja koulunjohtaja, kotitalouden ja käsityötaidon edistäjä Eva Somersalo, joka myös toimi Kokoomuksen kansanedustajana. Toimituskunnan ydin pysyi pitkään samana muuten mutta Somersalon tilalle tuli 1926 käsityönopettaja ja vaatetusalan erityisasiantuntija Mary Olki. Lehti oli puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta havaittavasti oikeistopainotteinen.

Omien kirjoittajien lisäksi lehteen kirjoitti vakituisia avustajia, alkuaikoina mm. Helmi Krohn. Pitkäaikaisiin avustajiin kuulunut kotitalousopettaja ja Työtehoseuran vaikuttaja Maiju Gebhard oli Hedvig Gebhardin tytär. Juttuja tilattiin myös ammattikirjoittajilta kuten Mika Waltari ja nimimerkillä Valentin kirjoittanut Ensio Rislakki, joka kuului Suomen Kuvalehden toimituskuntaan ja toimi myöhemmin myös sen päätoimittajana.

Lyhytaikaiseksi jääneen Oma Koti -lehden lopetettua 1934 toimittaja, kirjailija Katri Bergholm siirtyi Kotilieteen. Bergholm oli 1921 perustetun Sotilaskotiliiton perustajia ja sen ensimmäinen puheenjohtaja. 

Lehden ahkerimpiin vakituisiin avustajiin kuuluneesta Eila Jokelasta tuli myöhemmin lehden päätoimittaja. Suomen Kuvalehden toimittajana ja toimitussihteerinä palvellut Jokela kirjoitti muihinkin lehtiin ja sai aikaan laajaa keskustelua terävän poleemisilla, joskus ehkä provosoivillakin ajankohtaiskirjoituksillaan. Kotiliesi-lehdessäkin Jokela keskittyi ajankohtaisiin kysymyksiin mutta yleensä lehden maltillista linjaa noudattaen. 

Uskonnollisia kirjoituksia pyydettiin evankelisluterilaisen kirkon papeilta, pääasiassa piispoilta ja kristillisten juhlapyhien aikaan arkkipiispalta, mikä oli yleistä muissakin lehdissä. Selkeästi uskonnollisia, jopa hartaustyyppisiä kirjoituksia lehdessä oli runsaasti vielä 50-luvulla jolloin muiden naistenlehtien ja perhelehtien tyyli oli jo selkeästi sekulaari.

Kotilieden aloittaessa vuonna 1922 avioliitossa oleva nainen oli vielä miehensä "edusmiehisyyden" alainen eli mies edusti vaimoaan juridisesti ja huolehti tämän omaisuudesta. Kun Kotiliedenkin ajamat uudistukset sitten totetuivat - muun muassa avioliittolaki 1930, joka vapautti naiset edusmiehisyydestä - ja naiset vähitellen ryhtyivät käyttämään oikeuksiaan ja itsenäisyyttään ja mm. alkoivat luoda uraa kodin ulkopuolella, lehti muistutti kotiäitiyden arvosta ja naisen ensisijaisesta tehtävästä huolehtia lapsista ja kodinhoidosta.

Naissukupuoleen liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä lehti selosti laajalti, kiinnittäen huomiota mm. maalaisemäntien työn rationalisointiin, miehen ja naisen palkkauksen epätasa-arvoon ja ansiotyössä käyvien äitien verotukseen. Viimeksi mainitusta esimerkkinä maisteri Maisi Tammisen artikkeli "Kannattaako äidin ansiotyö vai nieleekö yhteisverotus lisäansion?" Kotiliesi 2/53. 

Tamminen tarkastelee työssäkäyvän naimisissa olevan naisen tuloja yhteisverotuksen ja jälkiverojen valossa. Artikkeli muistuttaa, että äidin ansiotyö myös nostaa perheen kuluja pakottaessaan useassa tapauksessa palkkaamaan apua kodin töiden ja lasten hoitoon. Tammisen mukaan eniten

vaakalaudalla painaa se kysymys, minkä verran äiti ansiotyötä vastaavalla ajan ja voiman kulutuksella kotona kykenee menoja supistamaan. Ei liene liioiteltua väittää, että mitä enemmän halua ja taitoa on kaikkiin kodissa suoritettavaksi sopiviin töihiin, sitä vähemmän kannattavaa on äidin ansiotyö kodin ulkopuolella. Niin taitava kuin moni ansioäiti lieneekin myös perheenemäntänä, hän tuskin kuitenkaan toimensa ohella voi hoitaa kotiaan yhtä taloudellisesti kuin se, jolle koti muodostaa varsinaisen ja ehkä ainoan työkentän. Liialliset ponnistelut tässä suhteesssa kostautuvat aikanaan hermoston tasapainottomuutena ja fyysillisenä väsymyksenä ja vaikuttavat vahingollisesti koko perheeseen, eritoten lapsiin, joiden hermosto on herkkä ja vastaanottavainen.

Maisi Tammisen mukaan tilanne on korjaantunut muutaman vuoden takaisesta ja ansioäiti ja naimaton nainen ovat nyt verotuksen suhteen samassa asemassa.

Kun tämän kirjoittaja vuosina 1946 ja 1947 käsitteli nyt puheena olevaa kysymystä tämän lehden palstoilla, oli pakko todeta, että verotus kohtuuttoman ankarana kohdistui perheenäidin ansiotuloihin. Silloiset laskelmat osoittavat, että keskisuurissa tuloluokissa vaimon ansiotuloista jäi perheen käyttöön vain n. 60% ja pienissä vajaat 80%. Naimattomalle veronmaksajalle vastaavat luvut olivat n. 70% ja 85%. Mielenkiintoista on todeta, että tämä epäsuhde on nyt melkoisesti tasoittunut. Vain silloin kun miehen tulot ovat keskimääräistä suuremmat, kohdistuu verorasitus jonkin verran raskaampana ansioäidin tuloihin kuin naimattoman veronmaksajan tuloihin. -- . Niin raskaaksi kuin verorasitus maassamme viime vuosina onkin muodostunut, on kehitys ansioäitien osalta ollut kuitenkin sikäli suotuisa, ettei heidän ansiotuloistaan "siviilisäädyn" perusteella enää veroina lohkaista suurempaa osaa kuin huoltovelvollisuutta vailla olevilta veronmaksajiltakaan. 

(Maisteri Maisi Tamminen: Kannattaako äidin ansiotyö vai nieleekö yhteisverotus lisäansion?)

Matemaattisten aineiden opettaja, lehtori Maisi Tamminen (o.s. Suomio, ennen nimenmuutosta Finskas, 1912-1990) kuului Suomen Kansanpuolueen perustajajäseniin. Vuonna 1951 perustettu puolue oli kansallismielinen, liberaali ja arvoiltaan konservatiivinen ja tuli tunnetuksi keskiluokkaisten palkansaajien etua ajavana. Tamminen toimi puheenjohtajana puolueen huhtikuussa 1951 nimeämässä kotitaloudellisessa neuvottelukunnassa, jonka tehtävänä oli "puolueen neuvonantajana käsitellä kotitalouden ajankohtaisia kysymyksiä ja harkita keinoja sen yleiseksi edistämiseksi ja vallitsevien puutteellisuuksien poistamiseksi". Neuvottelukuntaan kuuluivat jäseninä mm. tekstiilitaiteilija Aino Hausmann ja ravitsemustieteilijä Ella Kitunen, kumpikin Kotilieteen ahkerasti kirjoittavia alansa erityistuntijoita. Etenkin Kitunen oli lehden pitkäaikainen ja sisällön kannalta merkittävä avustaja. Neuvottelukuntaan kuuluneen kotitalousopettaja Kerttu Olsosen (vuoteen 1934 Olsoni, avioitumisen jälkeen 1953 Wartiainen) ruokaohjeita julkaistiin myös Kotiliedessä. Olsonen oli päätoimittajana Kotitalous-lehdessä 1945-53 ja Kotikokki-lehdessä 1953-57.

Maisi Tamminen pyrki edistämään naisen tasa-arvoista asemaa yhteiskunnassa ja herätti aiheesta keskustelua muun muassa vuonna 1951 Helsingin Sanomissa julkaistuissa laajoissa kirjoituksissaan. 

Wiherluodon jälkeen päätoimittajaksi tullut Eila Jokela jatkoi lehden linjaa perusarvojen säilyttäjänä, mikä merkitsi avioliiton kunnioittamista ja koti, uskonto ja isänmaa -painotusta, joskin kirjoitukset muuttuivat astetta poleemisemmiksi ja kysymyksiä tarkasteltiin aikakauden kehitys huomioiden aiempaa moniulotteisemmin. Jokelan jälkeen vuonna 1978 päätoimittajaksi tuli Liisa Tuutti, jolla oli takanaan pitkä toimittajanura mm. Jaana, Hopeapeili ja Anna -naistenlehdissä sekä Iltasanomissa. Tuutin kaudella Kotiliesi lopullisesti siirtyi alkuperäisistä painotuksistaan yleisempään suuntaan ja menetti omaleimaisuutensa vanhoillisena/perinteikkäänä naistenlehtenä.

Suomen Kuvalehden 1920-luvulla aloittama vähävaraisten perheiden lapsille avustuksia kerännyt "kapalokerho" siirtyi 1938 Kotilieteen ja sai nimekseen Kummikerho.

On myöskin kiitoskirjeitä niiden monilapsisten perheiden isiltä ja äideiltä, joille on lähetetty vaatepaketteja tai jotka ovat saaneet peräti maidonantajan, ikioman lehmän. Eräässäkin kerrotaan, kuinka perheen nelivuotias lehmän saapumisen jälkeisen yönä tavan takaa heräsi peläten, että lehmä oli yön aikana karannut. Useista kirjeistä käy ilmi, että monen perheen ruokaturvan, omasta peltotilkusta saatavan viljan ja perunat, on kato vienyt. Velkaisen ns. kylmän tilan haltijan kirjeessä kerrotaan, että 35 aarin perunakylvöstä tuli saavillinen pikkuperunaa ja 1 ha 20 aarin kylvöstä kolme säkillistä sellaista viljaa, ettei siitä leivottu leipä tahdo pysyä koossa... 

Näitten kansamme omatta syyttään köyhimpien, runsaslapsisten perheitten jouluilo on kirjaimellisesti sanoen aineellisesti olematon. Sen vuoksi Kotilieden Kummikerho vetoaa nyt Suomen Kuvalehdenkin lukijoihin ja kaikkiin niihin uskollisiin, joiden lahjoitusten turvin se on jatkanut työtään vuodesta vuoteen, ja toivoo, että he kurkistaisivat kukkaroihinsa tai suorittaisivat katselmuksen vaatevarastoissaan. Avustukset, olivat ne kuinka pieniä tahansa, menevät varmasti korpikotien hyväksi lyhentämättöminä, sillä Kotiliesi suorittaa kaikki toiminnasta aiheutuvat niin palkka- kuin lähetyskulutkin.

Helsinkiläiset voivat tuoda sekä rahalahjansa että vaatepakettinsa Yhtyneitten Kuvalehtien myymälään, Hietalahdenranta 13:een tai Kummikerhon toimistoon saman talon 8. kerrokseen. Vaatelähetyksiä haetaan myös kotoa...

(Taas tulee joulu. Suomen Kuvalehti 49/1959)

myynscann_003_2

Kotilieden vakiopalsta Tyttärien kerho.

Äidin on kuitenkin usein vaikea käsittää, että hänen hellimästään omasta pienestä tyttärestä on todella kasvamassa aikuinen, itsenäinen ihminen. Mutta sinähän tiedät sen. Silloin sinä voit yrittää käyttäytyä aikuisen tavoin. Sinulla on varaa ymmärtää, että äiti kaikilla neuvoillaan tarkoittaa parastasi ja ettei sinulla ole syytä niistä loukkaantua ja suuttua ja kivahtaa ja juosta tiehesi. Sinä voit aikuisen tavoin oppia hillitsemään itsesi ja selittää ystävällisesti äidillesi omaa kantaasi. Kohtele häntä aivan niinkuin jotakin sellaista henkilöä, johon tahdot vaikuttaa. Näytä, että uskot hänen hyvään tahtoonsa, silloin hänkin helpommin alkaa tajuta, että sinä vähitellen ryhdyt elämään omaa elämääsi.

(2/53)

ME NAISET

Pääkirjoitus 3/1959    Kansi 4/1959    Pääkirjoitus 35/1964    

Kun Me Naiset vuonna 1952 alkoi ilmestyä oli sen tunnuslauseena nykyaikaisen naisen nykyaikainen lukemisto. Sanoma Osakeyhtiö osti lehden julkaisuoikeudet 1957. Julkaisukertojen lisäämisen myötä 1960 lehdestä Suomen ensimmäinen naisten viikkolehti. Lehden konsepti vakiintui, kohderyhmäksi otettiin Eevan ja Kotilieden lukijoita nuorempi naisväestö ja levikki alkoi nopeasti nousta.

Hallitkaa hermonne -artikkelisarjassa vuonna 1959 sivuttiin muun muassa perinnöllisyystutkimuksen kysymyksiä:

Lääketiede ja perinnöllisyystutkimus edistyvät jatkuvasti, ja parhaillaan luodaan ja kokeillaan uusia menetelmiä, joiden avulla saatetaan entistä helpommin ja nopeammin paljastaa perinnöllisten mielitautien piilevien taipumusten kantajat...

Eräiden ihmisten mielestä on jollakin tavoin loukkaavaa ja törkeätä tutkia ja paljastaa ihmisten perinnöllisiä taipumuksia, etenkin jos on kysymys mielisairaudesta. Muutamat ovat halukkaita tuomitsemaan koko perinnöllisyystutkimuksen.

Tällainen kanta on kuitenkin väärä. Mainitunlaiset ihmiset unohtavat kokonaan asian toisen puolen. Jokainen nuori aviopari ottaa varmasti mielellään vastaan tiedon, että molempien suvut ovat vapaita perinnöllisistä rasituksista. Tällöin he voivat olla varmoja, että heidän lapsensakin ovat terveitä. 

(Walter C. Alvarez: Hallitkaa hermonne, osa 6. Me Naiset 4/1959)

Eino S. Revon toimittaman keskustelukirjan Toiset pidot tornissa ilmestyttyä 1954 julkinen keskustelu ja polemiikki yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä alkoi saada avoimempia ja vapaampia muotoja myös lehdistössä - vaikka Pidot Aulangolla (1963) ja vasemmistolainen vanhan vallan ja taantumuksellisen porvaristokulttuurin kritiikki vielä odotti aikaansa. Populistisen viihteen ja syvällisemmän kantaaottavuuden rajamaastossa liikkuvaa keskustelua harjoitti myös Apu-lehden keskustelukerho, johon osallistuivat Pidot tornissa ja Toiset pidot tornissa kirjojen keskeiset vaikuttajat Yrjö Kivimies ja Eino S. Repo. Kun Avun keskustelukerhon aiheita vuonna 1959 ja 1960 olivat mm. kuolemanrangaistus ja ihmissuhteet, aloitti Me Naiset ajankohtaisiin naisia kiinnostaviin aiheisiin keskittyvän kahvikerhonsa keskustelulla naisten ulkoasusta ja käytöksestä.

Kirjuri: Entä onko mitään sellaisia neuvoja, joita voisimme suoralta kädeltä antaa kanssasisarillemme heidän ensiintymisensä, pukeutumisensa tms. nyt esilletulleen suhteen.

Rva S: Eiköhän olisi parasta sanoa, että jokaisen tulisi käyttäytyä ja pukeutua tilanteen ja oman ikänsä ja asemansa vaatimusten mukaan. Pukeutua ennen kaikkea tilanteen ja sään mukaan. 

Nti S: Sitten on vain opetettava, mikä on tilanne ja mikä sää.

Rva K: Naisten lehdissähän on paljon hyviä neuvoja, niitä lukemalla sekä ottamalla oppia toisista ihmisistä, kai parhaiten oppii mitä pitää tehdä. Minä luulen, että maaseudulla, missä ei yhtä paljon lueta naisten lehtiä, nuoret ottavat oppia ennen kaikkea elokuvista.

Rva V: Ja sitten he maalaavat silmänsä mustiksi keskellä päivää ja kulkevat korkeakorkoisilla kengillä kuralätäköissä tms. Aivan väärin.

Nti K: Usein näkee tavallisissa tanssiaisissa ihmeellisiä nylon ja tylliunelmia sekaisin pitkien housujen ja villapuseroiden kanssa.

Rva K: Kotona pitäisi opettaa mikä sopii ja mikä ei. Minusta kaunis pumpulipuku olisi paras mahdollinen nuoren tytön tanssiaispuku.

(Mitä meidän odotetaan tietävän ja meille opetetaan? Me Naiset 4/1959)

Vuonna 1962 lehti alkoi järjestää vuosittaisia ”valokuvamallikilpailuja” mallien löytämiseksi Fordin toimistoon. New Yorkissa sijaitsevan mallitoimiston johtaja Eileen Ford oli Sanoma Osakeyhtiön Aatos Erkon vaimon Janen tuttava. Ensimmäisen mallikisan voitti - Jane Erkon ja Eileen Fordin valitsemana - kauhavalainen Hellevi Keko, joka teki näyttävän mallinuran New Yorkissa.

1960-luvun puolivälissä Me Naiset oli vakiinnuttanut asemansa ja kuului Suomen suurimpiin aikakauslehtiin. Lehden ulkoasu, taitto ja kuvitus oli kauttaaltaan laadukasta. 

Sukupuoliasioiden osuus lehden sisällössä kasvoi ajan hengen mukaisesyi 1960-70 -luvuilla. Me Naiset oli ensimmäisiä suomalaisia lehtiä jotka suhtautuivat avoimen myönteisesti naisen seksuaalisten oikeuksien ajamiseen, myös aborttiin - jopa kohulehti Hymy, joka muuten suhtautui vapaamielisesti ja estottomasti seksuaalisuuteen, kritisoi aborttia ja nosti esiin sen tuottamaa kärsimystä.

Sosiaalisin perustein sallittu, käytännössä vapaa abortti tuli voimaan 1970. Uuden lain myötä koettiin aborttien aalto, jonka huippu oli vuonna 1973, jolloin suoritettiin yli 23 000 aborttia.

Me Naiset ja 1970-luvun journalismi

Seksuaalipoliittisten kysymysten ohella Me Naiset otti kantaa mm. naisen oikeuteen säilyttää tyttönimensä (mm. Mikä nimi rouvalle? 32/1970) ja piti esillä naisen oikeutta yhtäläiseen ansiotyöhön ja uraan (mm. Kannattaako miehen käydä ansiotyössä? 32/1970).

Lehden tyyli ei ollut mitenkään sensaatiomaisen kärkevä. Artikkelien sävy oli aiheesta riippuen yleensä romanttisen tunteellinen tai älyllisen asiallinen, mutta journalistista räväkkyyttäkin löytyi tarpeen tullen, kuten artikkelissa Kannattaako miehen käydä ansiotyössä?: 

Koskaan en ole nähnyt missään lehtijutussa ylläolevaa otsikkoa, vaikka joskus olisi aivan varmasti aihetta kysyä myös tuota. Sen sijaan on jatkuvasti pohdittu sitä, kannattaako naisen käydä ansiotyössä...

Kun tai jos hyväksymme kysymyksenasettelun: kannattaako naisen käydä ansiotyössä (ynnä muut samankaltaiset tarkastelutavat) hyväksymme samalla sen, että nainen on väline, jonka arvo mitataan tuottavuudella. Hän ei ole ihminen, jolla on oikeus koulutukseen, ammattiin ja itsensä elättämiseen, kuten jokaisella täysikasvuisella kansalaisella tulisi olla...

Nimenomaan naisena minua aina sekä hävettää että kiukuttaa, kun luen uutisen naisen nimittämisestä johonkin korkeaan virkaan ja tässä uutisessa korostetaan sitä, että kyseessä on nainen. Ajatella, yhä edelleen meidän kymmenluvullamme se on hämmästyttävää ja mikä pahinta - me naiset hyväksymme tuon hämmästelyn silmät ihastuksesta tuikkien.

(Anja Alanne: Kannattaako miehen käydä ansiotyössä? Me Naiset 32/1970)

Samoja kiistanalaisia aiheita käsittelivät tietysti muutkin naistenlehdet ja perhelehdet, mutta yleensä jonkinasteisella viiveellä - sitten kun yleinen mielipide jo oli kääntynyt tai kääntymässä samoille linjoille.

Numero 32/1970 sisältää 1970-luvun Me Naisten keskeiset aiheet.

32/1970

Kansainvälisiä virtauksia edustaa Newsweekin toimittajan Calvin Tomkinsin artikkeli pornokeisari Hugh Hefnerin urasta ja tämän "puputytöistä". Artikkelin luoma kuva Hefneristä ja Playboyn estottomuudesta hehkuu suuren maailman glamouria ja menestymisen mahdollisuuksia, mutta hienovaraisesti Tomkins viittaa myös asioiden kääntöpuoleen.

Hän työskentelee kellon ympäri, joskus 30 tai 40 tuntia yhteen menoon syöden silloin kun muistaa, juoden pullokaupalla virvoitusjuomia. -- . On ymmärrettävää ettei Hefner näytä terveyden perikuvalta. Hänen poskensa ovat kuopalla, hänen kiihkeät ruskeat silmänsä ovat syvällä kuopissaan, hänen pitkähkössä ruskeassa tukassaan on harmaata. Hänen käytöksensä on kuitenkin hyvin tarmokasta. Hän on suorasukainen, ystävällinen, hyvin miellyttävä ja äärimmäisen itsevarma. -- .

"Elämä on liian lyhyt, päivät ovat liian lyhyitä kaikkeen mitä haluaisin tehdä. Se on ainoa huoleni. Olen tavattoman iloinen kun tämä kaikki tapahtui minulle niin aikaisin. Ellen rasita itseäni liikaa, minulla on vielä monta vuotta jäljellä. Mutta vaikka kaatuisin kuolleena maahan huomispäivänä, tuntisin eläneeni täydellisen elämän. Playboy täyttää kaikki toiveeni ja tarpeeni. Ja joskus ajattelen että se tekee saman monille muille - paljon suuremmassa määrin kuin he viitsivät myöntääkään."

Tytöt eivät kuitenkaan merkitse kaikkea. Playboy on vakava lehti! Albert Schweitzerin, Martin Luther Kingin ja Bertrand Russellin haastatteluja! James Baldwinin, Jean-Paul Sartren ja J. Paul Gettyn artikkeleita! Vladimir Nabokovin, Lawrence Durrellin, James Jonesin ja Bernard Malamudin novelleja! Playboy-filosofiaa! Tämä filosofia kuvastaa enemmän kuin mikään muu Hefnerin kunnioituksentarvetta. Se alkoi joulukuussa 1962, josta lähtien Hefner julkaisi kolmiosaisen pääkirjoitussarjan puolustaakseen lehteään arvostelijoille. Sittemmin siitä on kehittynyt loppumaton ristiretki sensuuria, siveettömyyslakeja, seksuaalista sortoa ja yleensä amerikkalaista puritaanisuutta vastaan.

On vain luonnollista että Hugh Hefnerin kaltaisesta miehestä on ristiriitaisia mielipiteitä. -- . 

Hefnerin perussuhde lukijoihin näyttää kuitenkin olevan turvattu. -- . Nabokov, Sartre ja Baldwin ovat eittämättä antaneet -- oman sädekehänsä; siinä on tyyliä. Ja kaiken keskellä on täysissä, loistavissa, ihanissa väreissä unelmien puputyttö-leikkitoveri, joka viittoilee kiihottavasti mutta suloisesti, lupaa kaiken eikä vaadi mitään, lapsinainen, teini-ikäisten ihanne, juuri ja juuri saavuttamattomissa kuin Keatsin neito kreikkalaisella uurnalla: katso mutta älä koske. Juuri tämä - ja kukapa sen paremmin tietäisi kuin Hugh Hefner - on hänen salaperäisen vetovoimansa salaisuus.

(Calvin Tomkins: Rattopoika vailla vertaa. Me Naiset 32/1970)

Naisen vapautta ja itsemääräämisoikeutta edustavat artikkelit tyttönimen säilyttämisestä, naisen oikeudesta ansiotyöhön - ja äidin otteesta irrottaumisesta osana itsenäistymisprosessia (Anja Angel: Äitinsä vallassa).

Kotimaista kulttuuria edustavat mm. artikkelit Viola Asko-Avoniuksesta ja Asko-kalusteista (Birgitta Tikkanen: Ja askoja on) ja kirjailija Lassi Sinkkosesta, popmaailman uutisia artikkeli laulu- ja soitinyhtye Cumuluksesta (Paula Hietaranta: Cumulus on viihteellinen vaihtoehto). Neljä sivua drinkkiohjeita (Kiltin tytön kimaroita ja tuhman tytön tuikkuja) ja testi Miten treffit onnistuivat? ("Vastaa seuraaviin kysymyksiin, niin saat tietää millaista on olla kanssasi") tarjoavat hauskaa ajanvietettä ja jatkoromaani Fiona romantiikkaa.

Ruletti sisältää kaksi sivullista kotimaisia ja Päiväkirja neljä sivua ulkomaisia julkkisjuoruja.

Tästä kirjoituksesta voisi päätellä, että teki äiti niin tai näin, aina häntä syytetään. Siinäpä se. Kapinoinnissa - raivossakaan - ei ole silti mitään pelättävää. Jossakin vaiheessa tyttären mielestä muiden äidit ovat aina parempia kuin oma. Juuri sellaisia kuin hän haluaisi oman äitinsä olevan.

Ristiriita on kuitenkin kaiken kehityksen ydin. Jos molemmat sekä äiti että tytär pystyvät olemaan avoimesti ristiriidassa, heidän välilleen ei pääse kehittymään vihaa, joka olisi tuhoavaa. Vaikeaksi äiti-tytär suhde muodostuu vain silloin kun molemminpuolinen irrottautumisvaihe jää tulematta.

(Anja Angel: Äitinsä vallassa. Me Naiset 32/1970)

Naisen oikeuksen tiedostamista edustavan vaiheen keskeisiin toimittajiin kuulunut Anja Angel oli lehdessä toimittajana 1966-73. Sitä ennen Angel opiskeli Pariisissa ja Phnom Penhissä Kambodzhassa missä myös toimi vapaana toimittajana. Angel oli mukana Juhana Tantun toimittamassa Avioero suomalaiseen tapaan -kirjassa (1969). Kirjaan sisältyi katkelmia naistenlehti Annan artikkeleista. Angelin esikoisteos viihderomaani Kultatukka ilmestyi 1982, ja sisarensa Leena Larjangon kanssa hän teki Suomalaisen unikirjan (ensimmäinen painos 1978) ja Suuren suomalaisen unikirjan (1983). 

Muodin kuulumisia 35/1964. Sarjakuvaa: Tiffany ja Jonesin tytöt 32/1970

1980-luvulta tähän päivään

1980-luvulla Me Naiset laajensi yhteiskunnallisesti tiedostavaa linjaansa naisen oikeuksista myös muihin poliittisiin kysymyksiin ja muun muassa esitteli kotimaisia naispoliitikkoja, kunnes lehden linja 1990-luvulla keveni keskittyen ajan hengen mukaisesti lähinnä naisten itsehoitoon ja -hemmotteluun sekä viihdemaailman julkkisten haastatteluihin. 

2010-luvulla lehti on uudelleen nostanut päätään naistenlehtien valtavirrasta ja käyttänyt keskivertoa rohkeampia äänenpainoja julkaisten muun muassa myötämielisiä artikkeleita pornografiasta.

Emme suinkaan halua väittää, että kaikki kotimainen olisi ainoata autuaaksitekevää, mutta olisihan kaikin puolin järkeen käypää, että silloin kuin kotimainen on yhtä hyvää tai kenties parempaakin kuin vastaava ulkolainen, kukin ostaisi omassa maassaan oman maansa tuotetta... Seuraavalla kerralla kun tuttavamme näyttää meille jotakin uutuutta ja sanoo tuolla tutulla ylimielisellä äänellään, katsokaas tämä on Espanjasta, voisimme vastaukseksi näyttää hänelle jotakin muuta ja sanoa, katsohan, tämä on suomalaista työtä.

(Pääkirjoituksesta 3/1959)

Vasta 60.000 kuukausipalkalla... (9/1960)