KULTAOMENA ja historian siipien havina :

Suomen Kuvalehti 

kts. myytävät aikakauslehdet täällä   poliittiset lehdet täällä 

 

SUOMEN KUVALEHTI

kts. Suomen Kuvalehti myytävät nro:t 1916-28  1960-79

Vuonna 1916 perustetun Suomen Kuvalehden ensimmäinen päätoimittaja Matti Kivekäs kuoli sisällissodan uhrina Tampereella 4. huhtikuuta 1918. Valkoisiin kuulunut Kivekäs toimi lääkintämiehenä Tampereen taisteluissa ja sai surmansa Johanneksen kirkon pihalla saattaessaan ylihoitaja Mary Lavoniusta kirkkoon auttamaan synnytyksessä. 

Kivekäs oli unkarilaisen kirjallisuuden suomentaja ja Sibeliuksen tyttärien kotiopettaja. Suomen Kuvalehteen hänet oli valittu Juhani Ahon suosituksesta - ehkä myös enonsa Konrad Stenbäckin vaikutuksesta.

Matti Kivekäs syntyi 1. tammikuuta 1888. Hänen vanhempansa olivat Anna ja Josef Stenbäck. Kirkkoarkkitehti Josef Stenbäckin veli Lauri Kivekäs (syntyjään Gustaf Laurentius Stenbäck) tunnettiin radikaalina suomalaisuusmiehenä, jonka aloitteesta muun muassa perustettiin maan ensimmäinen "suomalainen pankki" Kansallis-Osakepankki.

Maan suurin (SK 6/1960)

Josef Stenbäckin toinen veli Konrad Kivekäs myös oli aktiivinen suomalaisuusliikkeen edustaja: Konrad kuului Uusi Suometar -lehden aputoimittajiin, ja perusti 1877 suomenmielisen Kaiku-lehden, jota toimitti ja kustansi vuoteen 1905 saakka. Kaiku käsitteli yhteiskunnallisia kysymyksiä aikakauden olosuhteet huomioonottaen liiankin radikaalein sanankääntein, minkä seurauksena Kivekäs sai useita sakkorangaistuksia ja kolmen kuukauden vankeustuomion. 1930-luvulla, jolloin lehteä johtivat Isak Kaitera ja Arvo Alanne, lehti kannatti Kansallista Kokoomusta ja IKL:ää. Kaiku ajautui taloudellisiin vaikeuksiin kun Kokoomus jätti maksamatta velkensa lehdelle. Lehti lakkautettiin 1949. 

Matti Kivekkään kuoleman jälkeen Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi valittiin L. M. Viherjuuri. Viherjuuri siirtyi Suomen Kuvalehteen vuonna 1918 lakkautetusta Uusi Suometar -lehdestä. Uusi Suometar vaihtoi nimensä Uudeksi Suomeksi ja alkoi toimia 9. joulukuuta 1919 perustetun Kansallisen Kokoomuksen pää-äänenkannattajana. Se oli puoluelehti vuoteen 1976, jolloin julistautui "riippumattomaksi porvarilliseksi lehdeksi". Lehti lakkautettiin tappiollisena vuoden 1991 marraskuussa.

Viherjuuren päätoimittajakausi 1918 - 1936

Leonard Maurits Viherjuuren (vuoteen 1906 Grönroth) panos Suomen Kuvalehden tyylin ja ulkoisen ilmeen kehittäjänä oli merkittävä.

Suomen Kuvalehden erikoisnumeroita 1920-luvulla

Viherjuuri oli aktiivinen ja arvostettu vaikuttaja, joka toimi useissa yhdistyksissä ja komiteoissa. Suomen Kuvalehden ohessa hän toimitti muun muassa vuonna 1917 perustamaansa Rautatieläinen-lehteä.

Viherjuuren harrastuksiin kuuluivat autoilu ja radiotoiminta. Suomen Kuvalehdessä ilmestyikin jo 1920-luvulla autoilun erikoisnumeroita. Viherjuuri valittiin Liikennekulttuurikomitean puheenjohtajaksi 1929-39 ja sen jälkeen Taljaan (1938-71 toiminut Tapaturmantorjuntayhdistyksen liikennejaos).

Viherjuuri vaikutti yleisradiotoiminnan alkuvaiheisiin 1920-luvulla ja hoiti vastaperustetun Yleisradion toimitusjohtajan virkaa 1926-27. 

Suomen Kuvalehti ajoi radiokuuntelun asiaa muun muassa radioamatööreille suunnatulla Langattoman alueelta - palstalla, jolla opetettiin mm. radiovastaanotinten rakentamista ennen kuin Suomessa vielä oli kunnollisia lähetysasemiakaan. 1910-luvulla radiolaitteiden käyttö kuului vielä valtiolle, ensimmäinen suomalainen lähetysasema sai luvan vuonna 1921 ja ensimmäiset, harrastajavoimin toteutetut lähetykset suurelle yleisölle aloitettiin 1923. Kaksi vuotta myöhemmin Suomessa oli kolme yleisradioasemaa, kaksi Helsingissä ja yksi Tampereella. 1920-luvulla kuunnellut lähetykset olivat pääosin ulkomaisia. 

Vuonna 1934 Suomessa oli toiminnassa jo yhdeksän asemaa. Lahden lähetysaseman teho oli 49 kW, Helsingin ja Viipurin 10 kW, muut noin 1 kW. Yleisradiotoiminnan valtiollistamisen jälkeen vuonna 1934 toiminta keskittyi Yleisradio-yhtiölle ja ohjelmatuotantoon pystyvistä yksiköistä eri paikkakunnilla tuli tärkeitä osia myös valtakunnallisen ohjelman tuottamisessa. Lahden uuden aseman myötä (teho 150 kW) vuonna 1935 kuuluvuusalueeksi tuli koko Etelä-Suomi Jyväskylän korkeudelle saakka. Lyhytaaltolähetykset aloitettiin Helsingissä 1937. (Radio ja televisiohistorian alkuajan tapahtumia Suomessa.Tutkija Helena Parviainen)

L. M. Vihervaara perusti Radiokuuntelija-lehden vuonna 1936 ja oli sen toimittajana kuolemaansa saakka.

Kotimaan tapahtumia SK 19/1933 Ostanko nyt uuden radion? SK 49/1933

Vuonna 1933 perustettu Apu-lehti tunnetaan vähävaraisille keräämistään avustuksista, mutta myös muilla yleisaikakauslehdillä oli tapana järjestää keräyksiä taloudellisesti vaikeina aikoina tai määrätyn tarpeessaolevan ihmisryhmän, joskus yksittäisen perheenkin hyväksi. Suomen Kuvalehden jo 1920-luvulla organisoima "kapalokerho" jatkui sittemmin Kotilieden Kummikerhona.

"Onnellisen lapsen hymyn" lupasi Suomen Kuvalehti yli 30 vuotta sitten palkaksi kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa keräykseen niiden lasten auttamiseksi, joiden äideillä ei ollut antaa mitään palleroistensa verhoksi. Lehden alulle panemat kapaloseurat olivat alkuna Kotilieden Kummikerholle, joka edelleen lähettää paketteja varsinkin kylmänä vuodenaikana moneen syrjäseudun kotiin.

(Onnellisen lapsen hymy. Suomen Kuvalehti 49/1960)

Kauneimpia historiakirjoja, mitä Suomen historiasta on laadittu (SK 13/27) Suomen eniten levinnyt lehti (SK 8/28)

Suomen Kuvalehden 1910- ja 20-lukujen numerot ovat hieno dokumentti maltillisen porvarilehden tavasta välittää koti- ja ulkomaiden tapahtumia itsenäistymisen ajan Suomessa. Hyvälaatuiselle paperille syväpainossa painettujen lehtien kuvitus edusti aikansa laadukkainta kuvajournalismia. 

Valokuvineen ja mainospiirroksineen lehti myös antaa hyvän kuvan aikakauden estetiikasta. 1920-luvulla noin puolet Suomen Kuvalehden sisällöstä oli ilmoitus- ja mainossivuja. Mainossivut oli sijoitettu lehden alku- ja loppuosaan.

Mainonnan tärkeyttä mainostajille ja kuluttajille korostaa nro:ssa 2/1933 ollut lehden ilmoitus, jonka mukaan "Suomen Kuvalehti on maan paras myyjä", sillä lehdessä "julkaistun mainoksen teho kestää vuosikausia":

Suomen Kuvalehdessä oli 15. 5. 1926 puolen sivun ilmoitus, jossa Suomen Auto Oy tarjosi moottoripyöräuutuutta ja tarjoutui antamaan lisätietoja haluaville. Vielä viime marraskuun 10 p. (10. 11. 1932) toi posti Kuopiosta kirjeen, jossa oli 15. 5. 1926 julkaistu kuponki täytettynä. Se osoittaa, että Suomen Kuvalehdessä julkaistun ilmoituksen teho kestää vuosikausia.

(SK 2/1933)

Valitkaa siis hyvä asia, jonka aiotte panna vuoden kuluessa täytäntöön. Jos tarvitsette rahaa, ryhtykää keräämään sitä pudottamalla silloin tällöin markka, viitonen tai mikseipä koko kymppi Kerhosen liivintaskuun... Lukijat! Meillä on Teille hyvä ajatus. Ryhtykää esim. keräämään Suomen Kuvalehden seuraavan vuoden tilausmaksua... Säästö-Kerhosta saa vielä tilata meiltä. Säästö-Kerhonen on kaunis Arabian valmistama veistos ja maksaa vain 30 mk.

(Herra Kerhonen kehoittaa keräämään! SK 2/1933)

Hautakammio pidetään yleisölle avoinna ainoastaan kaksi tuntia päivässä. Katsojain lukumäärä lasketaan siitä huolimatta noin 20,000:ksi hengeksi, jotka valtaisina jonoina kokoontuvat saadakseen heittää edes pikaisen silmäyksen Venäjän uusimpaan pyhimykseen... Uuden valtakunnan luoja on tietysti muinaisajan tapaan balsamoitu jälkipolvien nähtäväksi. Hänen hahmonsa näkyy vielä olevan hyvinkin entisellään. Pää lepää punaisen tyynyn varassa, ja ruumiin verhona on sotilasmallinen, khaki-värinen puku, jota koristaa Punainen Työväenlippu, Neuvosto-Venäjän korkein kunniamerkki. 

(Neuvostomaata sanoin ja kuvin. SK 2/1933)

Tärkeä osa 1930-luvun kotimaisten aikakauslehtien historiallista kiinnostavuutta on niiden suhtautuminen maailmanpoliittisiin jännitteisiin ja kasvavaan sodan uhkaan. Tietenkin myös Saksan olojen, sen nousevan kanssallissosialismin kuvaus, joka maltillisessa aikakauslehdessä saattoi olla ristiriitaistakin; kun asioista ja niiden tulevista käänteistä, esimerkiksi kansallissosialistisen liikkeen lopullisesta sijoittumisesta poliittisella kartalla ja sen mahdollisista siirroista valtaanpäästyään, ei vielä ollut varmuutta, voimakkaita äänenpainoja vältettiin. Hitleristä saattoi samassakin numerossa olla varovaisen myönteistä ja varovaisen kielteistä kuvausta toimittajasta riippuen.  

Päivänkuvia Berliinistä 19/1933  Puserot pois 19/1933  Jos sota syttyisi  49/1933

Suomen Kuvalehden ajanviete - Veli Giovanni ja Jukka H. Puntari

Maailman ensimmäinen sanaristikko - Word-Cross Puzzle - julkaistiin New York World -lehden joulunumerossa 1919. Suomen ensimmäinen ristisanatehtävä julkaistiin runsas viisi vuotta myöhemmin Suomen Kuvalehden numerossa 6/1925. Sanaristikon laatineen nimimerkki Suomettaren henkilöllisyys ei ole tiedossa, mutta otaksutaan, että nimimerkin takana oli Uuden Suomen ulkomaanavustajana Lontoossa vuosina 1923-29 toiminut Seere Salminen. 

Veli Giovannin ajanvietesivusta tuli sanaristikkojen myötä entistäkin suositumpi.

Meidän puoleemme on useasti käännytty kysymällä, emmekö julkaise kirjaa, jossa olisi useampia kymmeniä ristisana-arvoitustehtäviä. Vastaamme täten näihin kysymyksiin: aiomme julkaista vielä jouluksi. Ja pyydämme neroikkaita lukijoitamme avustamaan meitä tässä. Laatikaa oikein metkoja ja hyviä ristisana-arvoituksia ja lähettäkää Veli Giovannille...

(Suomen Kuvalehti 41/1925)

Ristisanatehtävät olivat aluksi kuvattomia tehtäviä, joiden vihjeet sijaitsivat numeroituina ristikon ulkopuolella. Ensimmäinen suomalainen kuvaristikko julkaistiin Osmo Kailan laatimana Helsingin Sanomissa 20. maaliskuuta 1955. Ensimmäisiin ammattimaisiin ristisanatehtävien laatijoihin kuulunut Kaila tunnettiin myös shakkimestarina, jonka shakkitehtäviä julkaistiin mm. Apu-lehdessä. Kuvaristikoiden myötä ristisanatehtävien suosio kasvoi entisestään, niistä tuli koko kansan ajanvietettä - ristikoita julkaistiin useissa aikakauslehdissä sekä omina tehtävälehtinään. 

Veli Giovannin jälkeen Suomen Kuvalehden ajanvietesivua jatkoi Jukka H. Puntari, salanimi sekin. Puntarin oikea nimi oli Viljo Marttila. Suomen Kuvalehden lisäksi hän laati kilpatehtäviä nimimerkkiä Arijoutsi käyttäneen veljensä Heikki Marttilan pilalehteen Arijoutsin Pippuri.

Veli Giovanni teki Suomen Kuvalehteen ajanvietesivua 1919-36 (41/1925). Suosittua ajanvietesivua jatkoi Jukka H. Puntari (SK 6/1960 ja 12/1960)

Sarjakuvat: Junnu, Koiramme Rekku, Helmi ja Heikki

Sanaristikoiden suosion synnyttänyt Veli Giovanni - oikealta nimeltään Hillari Johannes Viherjuuri, päätoimittaja L. M. Viherjuuren veli - keksi Suomen Kuvalehteen myös sarjakuvia. Hänen pitkäikäisiä luomuksiaan Suomen Kuvalehdessä olivat Junnu (piirtäjät Alexander Tawitz, Poika Vesanto ja Arnold Tilgmann) ja Herra Kerhonen. Junnu ilmestyi 1927-1934 ja Herra Kerhonen vielä 1940-luvulla. Herra Kerhosen joulualbumi ilmestyi joulumarkkinoille vuonna 1933.

Vähemmän aikaa ilmestyneisiin Veli Giovannin sarjoihin Suomen Kuvalehdessä lukeutui mm. Kapteeni ja Ville, jota julkaistiin vuonna 1934. Näiden lisäksi oli yksittäisiä humoristisia sarjakuvia, kuten Poika Vesannon piirtämä Satu prinsessasta joka ei avannut suutaan (49/1933). 

Tilgmannin piirtämää Junnua SK 12/1927. Herra Kerhonen SK 49/1933. Satu prinsessasta joka ei avannut suutaan, SK 49/1933; huomaa alakulmassa ehdotus autoilijoiden uudeksi aseeksi huolimattomien "jalankävijäin hätyyttämiseksi tieltä".

Herra Kerhosen tilalle tuli 1940-luvulla Asmo Alhon Matti Melkonen, jota voidaan pitää edellisen päivitettynä versiona. Alho teki sarjakuvaa kuolemaansa saakka vuoteen 1975. Alhon tunnetumpi sarjakuva oli Kotiliedessä julkaistu Kieku ja Kaiku.

Matti Melkonen oli kohtalaisen tanakka, johtavassa asemassa oleva herra, joka usein kotimatkallaan joutui kiusaukseen poiketa oluella. Hänellä oli myös taipumusta pikku kepposiin, kunhan silmä vältti. Kotonaan hän oli tomeran rouvansa tossun alla, kuten tapana tällaisissa sarjoissa on. Sukupuolten välinen taisto tosin kuumeni aina välillä.

Sarjakuvan huumori oli sanatonta ja perustui kuvalliseen kerrontaan. Vasta loppuaikoina Matti Melkonen puhutteli lukijaa myös kuvien alla olevin tekstein.

Otava julkaisi vuonna 1946 Matti Melkonen -albumin. Sarjakuva oli hyvin pitkäikäinen ja se ilmestyi peräti 35 vuotta.

(Matti Melkonen; Wikipedia 15. 2. 2015)

Suomen Kuvalehden tunnetuin sarjakuva on lehdessä vuodesta 1956 ilmestynyt Helmi ja Heikki (alkuperäiseltä nimeltään Blondie). Sarjakuva on ilmestynyt Suomessa myös nimillä Akseli ja Anni, Tipsa ja Totti ja Touhulan perhe

Lehden pääsarjakuvana ennen Helmiä ja Heikkiä 1950-luvulla oli Koiramme Rekku.

1940-50 -lukujen vaihteessa Suomen Kuvalehdessä julkaistiin hollantilaisen Toonder-yhtiön persoonallisia Tom Puss -tarinoita, joissa päähahmoina oli pandamaisen lystikäs karhu Heikki Hupa ja hänen kissaystävänsä Tommi Touhu. Dagens Nyheterissä Tom Puss -sarjakuvaa julkaistiin kymmeniä vuosia ja Aamulehdessä jonkin aikaa 1980-luvun alussa. Aamulehdessä sarjakuvan nimi oli Otso ja ystävät, sarjakuvan päähahmo Sir Oliver B. Bommel (Heikki Hupa) oli suomennettu Otso N. Nallela.

Vuonna 1953 seurattiin myös Mauno Seppälän erä- ja kansallishenkistä Jouko - nuori hämäläispäällikkö sarjakuvaa. Suomen Kuvalehden lisäksi Seppälä piirsi Kansan Kuvalehteen: Kyösti Wilkunan nuorisoromaaniin perustuva Tapani Löfvingin seikkailut isonvihan aikana (1952) ja A. E. Ingmanin nuorisomaaniin perustuva Latvasaaren kuninkaan hovilinna (1953).

 Tommi Touhu ja Beibi SK 27/1949   Matti Melkonen 12/1960 ja 13/1960 

Pakinaa ja kolumnia

Helsingin Sanomien toimittajana ja toimitussihteerinä päätyönsä tehnyt Erkki Kivijärvi (1882-1942) kirjoitti 1920-30 -luvuilla Suomen Kuvalehteen pakinaa nimimerkillä Bagheera. Samalla nimimerkillä Kivijärvi julkaisi myös käytösoppaita (Seurustelun taito, 1925; Luomakunnan herra - miehisen pukeutumisen laki- ja ohjekirja, 1927) ja Viinikirjan (Viinikirja, 1932). Kirjailijana Kivijärvi tunnetaan muun muasssa romaaneista Tervaporvari - romaani vanhasta Oulusta (1933) ja Tervaporvarin pojat ja tyttäret (1934). Suomen Kuvalehden lisäksi Kivijärvi kirjoitti pakinoita Helsingin Sanomiin. 

Bagheeran jälkeen lehden pakinoitsijana toimi näytelmäkirjailija, elokuvakäsikirjoittaja Toivo Kauppinen nimimerkillä Topias. Topias oli lehden pitkäaikainen pakinoitsija ja kirjoitti lehteen vielä 1960-luvulla. Näytelmien lisäksi Kauppiselta ilmestyi 1940-luvulla lasten- ja nuortenkirjoja sekä kaksi romaania.

Suomen politiikkaa ja maanpuolustusta tarkasteltiin Pekka Peitsen kolumniluontoisissa katsauksissa vuonna 1940. Mannerheimille kanneltiin Peitsen kirjoituksista, joita kirjoitti tuolloin kapteeni Wolf H. Halsti. Kun Pekka Peitsen henkilöllisyys selvisi päämajalle tätä painostettiin lopettamaan kirjoittelu. Peitsen katsaukset alkoivat katkoksen jälkeen uudelleen, mutta nyt nimimerkkiä käytti Suomen ulkopolitiikkaa ja toisen maailmansodan tapahtumia tarkasteleva Urho Kekkonen. 

Myöhemmin 1940-luvulla Kekkonen kirjoitti Suomen Kuvalehteen maailmanpolitiikkaa, kotimaisia oloja ja talouspolitiikkaa käsitteleviä kirjoituksia nimimerkillä Veljenpoika.

1950-luvun pakinoitsijoihin kuuluivat nimimerkit Unilukkari ja Kala.

Pirun sanotaan parhaiten riemuitsevan papinvaalissa. 'Vanhaan hyvään aikaan' ei yhteinen rahvas paljon muulloin päässytkään riehaantumaan ja olemaan erimielisenä paitsi valitessaan seurakunnan sielunpaimenta. Tältä muistolta ovat yhä vieläkin eri laeissa olevat ankarat määräykset äänten ostamisesta ja muusta vaalin lopputulokseen mahdollisesti vaikuttavasta toimiskelusta.

Kehnon puuhailu papinvaalissa lienee aikalaisten kertoman mukaan pääasiallisesti tähdännyt siihen, että intohimot kuohuivat ainakin lähelle äyräitä, ja jokainen vihasi jokaista jonka tiesi olevan eri mieltä.

Sielunvihollisen vaikutusvalta ei suinkaan ole vähentynyt sitä mukaa kuin papinvaalit ovat tulleet rauhallisemmiksi. On arveltu että mielenkiinto seurakuntaelämää kohtaan on vähentynyt, koska niiden paimenet nykyisin valitaan rauhallisemmin muodoin kuin ennen. -- . Tilanteessa on kai tapahtunut muutos vain sikäli, että kaikille on tarjoutunut niin runsaasti muitakin mahdollisuuksia vihata toisiaan, niin vaaleissa kuin muussakin elämässä. Se on demokraattisen elämänmuodon seurausta.

(Unilukkari: Jokaisella on oma taakkansa. SK 42/1953)

Herbert Gumbler Veljenpojalle 27/1949   Unilukkari 42/1953   Topias 7/1960   

Lehden myöhempiin pakinoitsijoihin/kolumnisteihin kuuluvat muun muassa Henrikki Uitonniemi ja Sakari Virkkunen. Ylioppilaslehden päätoimittajana 1951-54 toiminut Sakari Virkkunen (vuoteen 1935 Snellman) liittyi Suomen Kuvalehden toimituskuntaan 1955. Vuonna 1968 hänestä tuli toimituspäällikkö, minkä jälkeen hän toimi lehden erikoistoimittajana ja kolumnistina 1972-86. Päätoimittaja Ensio Rislakki käytti pakinoitsijana nimimerkkiä Valentin.

Henrikki Uitonniemen pakinat/kolumnit alkoivat Suomen Kuvalehdessä vuonna 1960. Ennen Suomen Kuvalehteä hän kirjoitti pakinoita Apu-lehteen. Uitonniemen kirjoitusten poliittinen ja yhteiskunnallinen painotus lisääntyi vuosien varrella.

On hyvä uhrata joskus ajatus kansainväliselle oikeudelle. Liikaa olemme tottuneet siihen että voima vain jyllää, että vahvemmalla on aina viimeinen sana. Ja miten taputettiinkaan käsiä, kun Eichmann napattiin kiinni ja kuljetettiin salaperäisiä teitä Israeliin. Se oli kuin Hitchcockia tai ainakin Näkymätöntä miestä. Lisäksi kerrankin uhri, jota ei tarvitse sääliä.

Mutta sitten Argentiina muistuttaa äkkiä mieleen, että asialla on toinenkin puoli. Sen suvereenisuutta on loukattu. Alkeellisimpia kansainvälisen oikeuden sääntöjä on rikottu. Mikään valtio ei voi sallia, että sen alueelta ryöstetään ihmisiä.

Kysymys ei ole Eichmannista, vaan periaatteesta, jonka rikkominen avaa sulut väkivallan ja anarkian tieltä. Argentiina ei kuitenkaan ollut halukas paisuttamaan asiasta suurta juttua. -- . Peronin syntejä hänen antaessaan turvapaikan natsismin rikollisille ei ole mukava nykyistenkään valtiaiden muistella.

(Henrikki Uitonniemi: Noidankehä. SK 28/1960)

Numerossa 39/1960 Uitonniemi ottaa kantaa pasifismiin.

Olen juuri tavannut aidon pasifistin. Hän on nuori Pentti Linkola. -- . Keskustelin hänen kanssaan pitkään. Hän totesi, mielestäni hieman kohtuuttomasti, kyynillisen itsetyytyväisyyteni. -- . En kuitenkaan ole vähääkään loukkaantunut. Mielestäni Pentti Linkola ja hänen ystävänsä tekevät oikein noudattaessaan omantuntonsa ääntä ja nimittäessään asioita rohkeasti niin kuin haluavat.

Jokainen sukupolvi kuvittelee käsittäneensä koko totuuden ja keksineensä myös ongelmien ratkaisut. -- . Ehkä juuri nyt on eräitä rauhan asian suuria mahdollisuuksia. Maaiman etevimmät tiedemiehet ovat päättäväisinä varoittamassa niiden keksintöjen seurauksista, joita he itse ovat olleet tekemässä. Kiireellisempää asiaa maailmassa ei olekaan kuin aseistariisuminen. Ei liioin vaikeammin ratkaistavaa...

Itse alan kallistua sellaiseen filosofiaan, että pommi itse on rauhan paras tae. Vain voima estää sodan; heikkous provosoi sen. 

Linkolan mielestä olisi tehtävä "nuorison asevelvollisuuslakko", jolloin "viranomaiset olisivat voimattomia" ja "esimerkki leviäisi aaltoina eri maihin", niin että lopuksi "päästäisiin hetkessä ihmiskunnan unelmaan".

Tuo tietysti ja paljon muuta siinä yhteydessä on pelkkää hullutusta. Mutta jos asevelvollisuudella on "kaikinpuolisesti veltostuttava vaikutus", jos se levittää "rivouden ja rähjäisyyden henkeä" ja jos se ratkaisevasti hidastaa "ihmiskunnan kehittymistä kohti eetillisempää tajuamista", niin, silloin on hätäkelloa soitettava.

Mutta on katsottava, mistä tosiaan on kysymys. Varmasti armeijassamme on vieläkin kohentamista, vaikka paljon on jo saatukin aikaan. Siellä seurataan vanhoja jalanjälkiä. Siinä voin seurata Linkolaa kappaleen matkaa. Odottaisin vain jotain positiivista puhtaan nihilismin sijasta, joka kuuluu menneelle 1920-luvulle.

(Uitonniemi: Tuulimyllyt pyörivät. SK 39/1960)

Uitonniemi palasi Linkolaan nro:ssa 46/1960:

Pentti Linkola on pyytänyt tilaa pitkälle vastineelle. Hän tahtoisi edelleen selitellä pasifistisia ajatuksiaan, joita olen tällä palstalla mielestäni melko hyväntahtoisesti käsitellyt.

En voi täyttää hänen pyyntöään. Kirjoitus on liian pitkä, eikä siinä ole mitään sellaista uutta, jota ei löytäisi hänen pamfletistaan. Lisäksi se on sekava ja epäkohtelias.

Vanha totuus on, että fanaatikkojen kanssa ei voi väitellä. He eivät suvaitse mitään muita näkökantoja kuin omansa. Pieninkin kritiikki on heille kuin taisteluhaaste. Pahimmillaan pasifistit luultavasti voisivat epähuomiossa antaa tappaa puolet maailman väestöstä jotta rauha vain säilyisi.

(Uitonniemi: Diplomaatteja, sarvikuonoja ja Linkola. SK 46/1960)

Henrikki Uitonniemi 25, 33 ja 37/1960 

Päätoimittajat Viherjuuren jälkeen: Ilmari Turja (1936-51) ja Ensio Rislakki (1952-60)

L. M. Viherjuuri kuoli..... Hänen jälkeensä päätoimittajia ovat olleet XX, XX, XX, XX, XX.

Maapallon ruokavarojen ehtymisestä kannettiin huolta muun muassa numerossa 50/1959. Ratkaisuksi esitettiin uudenlaiset kalastusalukset, merta imuroivine superpumppuineen:

Ihmissuku lisääntyy päivittäin 140 000 yksilöllä, jotka haluavat elää, syödä ja juoda. Ja jollei mitään merkillistä tapahdu on maapallolla vuosituhannen vaihteessa viisi miljardia asukasta... Mitä tehdä? Kuivalta maalta saatu ravinto tuskin ajan mittaan riittää... Vedenalaiset kalastusalukset ja sähkökäyttöiset laitteet, joilla kalat "pumputaan" vedestä, kuulostavat tulevaisuuden utopialta. Mutta ne ovat todellisuutta. Ja se merikala, jota me 1980 syömme, on varmasti joutunut pöytäämme sähkön avulla!

(Jättiläispumput ratkaisevat ihmiskunnan ruokapulman. SK 50/1959)

Toimittajan arvio maapallon väkiluvun kasvusta heitti vain yhdellä miljardilla. Artikkelin julkaisun aikaan ihmisiä oli runsas kaksi ja puoli miljardia, viiden miljardin raja ylitettiin virallisesti vuonna 1987 ja vuosisadan vaihteessa oli ihmisiä jo kuusi miljardia.

1950-luvun kotimaisten murhenäytelmien, jotka median kautta kasvoivat paitsi kansallisiksi tragedioiksi joskus myös kiihdyttäviksi jännityssarjoiksi uusine käänteineen, surunmurtamien läheisten haastatteluineen ja epäiltyjen ylle heitettyine vihjailuineen, ykkösnumeroihin kuului eittämättä Kyllikki Saaren murha, josta poikkeuksellisen teki kuukausia kadoksissa ollut ruumis ja tapauksen arvoituksellisuus.

Viisi kuukautta sitten, toukokuun kolmantena sunnuntaina klo 23 tienoissa ajoi nuori isojokelainen neitonen polkupyörällä yksinäistä metsätietä kotiinsa Heikkilän kylään. Hän oli muutamia minuutteja aikaisemmin sanonut näkemiin ystävättärelleen Peltokankaan tienhaarassa. Tytöt tulivat kirkonkylästä hartaustilaisuudesta. 

Mitä sitten tapahtui?

Kysymykseen on haettu vastausta kaikkien näiden kuukausien aikana läheltä ja kaukaa. Kyllikki Saari ei tullut koskaan kotiinsa - Lellunlaakson paikkeilla maantiellä tapahtui jotakin mustaa ja murheellista.

Missä ovat ne silmät jotka näkivät Kyllikki Saaren kuolinkamppailun? Missä ovat ne kädet, jotka riistivät hengen viattomalta tytöltä? Kuka kantaa tämän hirvittävän teon taakkaa ja vaikenee? 

Isojoen murhenäytelmän kulusta on esitetty useita olettamuksia - me emme enää niiden lukua lisää. Kun nyt koko Isojoki on pysähtynyt Kyllikki Saaren paarien äären ja koko Suomi tuntenut sen suuttumuksen aallon, jonka sydämetön teko on aiheuttanut, virallisen tutkimuksen on löydettävä myös tekijä tai tekijät.

Kyllikki Saaren vanhemmat sekä sisaret ja veljet ovat näiden raskaiden kuukausien aikana saaneet tukea lähimmäisiltään, tutuilta ja tuntemattomilta, jotka ovat olleet mukana uhrin etsinnöissä. Se ei ole ollut kylmää velvollisuuden tuntoa, he ovat halunneet jakaa omaisten liian painavan taakan ja auttaa totuutta ja oikeutta voittoon.

Niiden on voitettava ja ne voittavat.

(Suomalainen murhenäytelmä. SK 43/1953)

Saaren murhan aikaansaama kansallinen trauma nousi kipeästi pinnalle 1950-60 -lukujen vaihteessa kun Isojoen rinnalle piirrettiin Tulilahden ja Bodomin nimet... 

Elämän yhteisyys havaitaan myös näissä kysymyksissä. Voidaan esimerkiksi syystä sanoa, että vieläkin säikähdyttävämpää kuin joku Heinäveden murhien tapainen raaka rikos, on se sairaalloinen harrastus, jota ihmiset tuntevat sitä kohtaan. Se pakottaa arvelemaan, että pinnanalaista huovastoa on paljon enemmän, kuin joku siellä täällä esiinpuhjennut kärpässieni osoittaisi. Yhteisvastuuta ei voida siinäkään asiassa kieltää.

(Olavi Kares: Aikamme ihminen palelee. SK 42/1959)

Yleisen kiinnostuksen kohteena Kyllikki Saaren murhan tasolle on yltänyt vain Jukka Lahden murha yli puoli vuosisataa myöhemmin, joskin tapaukset sinällään ovat ratkaisevasti erilaiset. Lahden ruumista ei tarvinnut etsiä metsistä eikä rannoilta eikä hän ollut edes nainen; jokin yhtälössä nainen ja murha tuntuu erityisesti kiehtovan ihmisen mieltä, miten muuten voidaan selittää se tavattoman intensiivinen, lähes sairaalloinen kiinnostus millä Anneli Auerin oikeudenkäyntejä ja elämää seurattiin 2000-luvulla, niin että tapaus Jukka Lahti kaiken kaikkiaan kääntyi tapaus Aueriksi?

Asialla on toki myös luonnollinen tausta. Nainen ja etenkin nuori nainen on luontevaa nähdä jotenkin viattomana - tai ainakin suojelun kohteena, jota erityisesti miehen kuuluu oman elämänsä uhallakin varjella - ei missään tapauksessa turmella. Tulilahdella heinäkuussa 1959 tämä syvälle kirjoitettu sääntö rikottiin kahdesti. Espoon Bodomilla kesäkuussa 1960 surmansa sai tyttöjen lisäksi nuori poika. 

Suomalainen murhenäytelmä ja Rislakki: Kovalla terällä (SK 43/53)

1940-50 -lukujen haastattelujen ja henkilökuvien mielenkiintoisuus 2000-luvun lukijalle on riippuvainen henkilökohtaisista mieltymyksistä, kirjallisuuden harrastajaa saattavat kiinnostaa kirjailijoiden kannanotot aikansa kulttuurista, ja niin edelleen. Monet lehtijuttujen kohteista ovat unohtuneet historian hämärään, niin kuin suurin osa tämän päivän tuhansista julkkiksista ja merkittävistäkin vaikuttajista vielä suuremmalla varmuudella unohtuu.

Osa Suomen Kuvalehden esiinnostamista henkilöistä oli jo omana aikanaan unohtuneita tai muuten vähälle huomiolle jääneitä alansa taitajia.

Auto Bild teki helmikuussa 2011 jutun kanadansuomalaisesta Kaija Kalevalasta, joka "muutti siirtolaiseksi Kanadaan vuonna 1951 huomattuaan, että Suomessa naistaksinkuljettajaa verotettiin raskaammin kuin miehiä".

Kaija Kalevala kuljetti sodan aikana muun muassa upseereita 1939 Chevroletilla sekä aseita rintamalle. Sitten sodan jälkeen alkoivat jääratakisat ja rallit... Rohkealle suomalaisnaiselle tulevat yhä kyyneleet silmiin, hänen muistellessaan pakkotilannetta lopettaa kilpa-ajaminen. Kaija ei olisi mistään hinnasta halunnut lopettaa uraansa 55 vuotta sitten.

("Kaija Kalevalan 86 v. huikea Stock Car -ura Kanadassa!" autobild.fi)

Suomen Kuvalehden vuonna 1953 tekemä artikkeli Kaija Kalevalasta perustui vancouverilaisen päivälehden tekemään juttuun.

Kajia Kalevala oli 15-vuotias kun venäläiset hyökkäsivät Suomeen. "Koulut olivat kiinni. Isäni ja veljeni lähtivät armeijaan. Sinne teki minunkin mieleni. Aluksi he nauroivat, mutta sain nähdä suuren miehen, joka sanoi, että saisin ajaa kuorma-autoa."

Tämän jälkeen seuraa kuvaus sodasta, johon 'Kajia' otti osaa "ainoana naissotilaana". Hän kuljetti ampumatarvikkeita suurella kuorma-autolla etulinjaan, haavoittui kerran sääreen, ampui laskovarjojääkärin, sai muistomitaleja jne. Sitten kirjoittaja palaa takaisin kilpa-autoluun:

"Ensimmäisen pokaalinsa Kajia voitti v. 1942 ja sen jälkeen häntä ei pidättänyt mikään. Hän pöristeli ympäri kilparatoja kaikissa Suomen kilpa-ajoissa ajaen erimallisia autoja... Kilpa-ajojen lomassa hän työskenteli näyttelijäin sijaisena vaarallisissa kohtauksissa suomalaisissa elokuvissa. Auton vierittäminen veteen, junien yhteentörmäykset tai kolarit jonkun muun auton kanssa kuuluivat kaikki tämän ihmeellisen tyttölapsen päivittäiseen työhön.

Kaija on viisi jalkaa yhdeksän tuumaa pitkä, ja hänen vartalonsa on kuin mannekiinin. Hänen hiuksensa ovat luonnollisen platinan vaaleat ja silmänsä siniset kuin Suomen järvet..."

Hyvän lehtimiestavan mukaisesti SK:n toimittaja ei niele ulkomaista lehtijuttua sellaisenaan vaan päättää tarkistaa asian faktoja. Lahdesta löytyykin Kaijan veli Aarne, ja myös puolustuslaitoksen Lahden autokorjaamon johtaja Topi Petänen muistaa Viipurissa ammattikortin suorittaneen tytön.

Kaija kutsui äitinsäkin Kanadaan viime keväänä ja varasi näin hänelle miellyttävän vanhuuden levon. Kaijan isä hoitelee vielä toistaiseksi soitinkorjaamoaan Tampereella ja veljen perhe on tyytyväinen oloonsa Lahdessa.

Kanadalaisen lehtimiehen kertomus 'Kajiasta' pitää siis suurin piirtein paikkansa.

(Kaija Kalevala - autoileva suomalaistyttö Kanadassa. SK 42/1953)

Aikakauden aatevirtauksia tyypillisimmillään edusti Osmo Mäkeläisen kirjoitus universaalihypoteesia rakentavasta keksijästä, myllynjohtaja Tauno Laineesta, joka koki elämäntehtäväkseen eri alojen tuloksia yhdistellen luoda maailmankaikkeuden arvoitukset ratkaisevan selitysmallin. 

- Toivon paljon keskustelusta Albert Einsteinin kanssa, sanoo Tauno Laine antaen katseensa lipua pitkin rakkaita kirjahyllyjään, joista hän voi kovin vähän ottaa mukaansa matkalle Yhdysvaltoihin...

Neljäkymmenvuotiaana Laine on päässyt elämänsä taitekohtaan. Suuri elämäntyö, joka tähtee ei enempään eikä vähempään kuin tyhjentävään maailmanselitykseen, on vain viimeistelyä vailla. Sitä varten hän on perheineen lähdössä siihen maahan, jossa atomia on perusteellisimmin tutkittu ja missä hän voi saada neuvoja etevimmiltä tiedemiehiltä.

- Minulla on varma käsitys, että meidän sukupolvemme tehtävänä on luoda valmiiksi maailmankuva, maailman selitys, johon ihminen on aikojen alusta pyrkinyt. Vasta oikean maailmankatsomuksen pohjalla ihminen voi omaksua oikean elämänkatsomuksen ja vapautua epäilysten ristiriidoista...

Mutta hän ei ole vielä varma siitä, missä määrin hänen teoriansa kaipaa korjaamista ja oikaisemista, ja hän on toistaiseksi hyvin varovainen päätelmissään. Mutta Amerikassa hän uskoo pääsevänsä sellaisiin oloihin, että hänen teoriansa on muutaman kuukauden kuluttua valmis julkisuudessa esitettäväksi. Sitten on aika johtavien tiedemiesten esittää siitä omat käsityksensä ja jatkaa, kukin alallaan, johtopäätösten tekoa. Saattaa hyvinkin käydä niin, että Tauno Laine toteuttaa elämänsä toiveen: antaa ihmisille sen lopullisen tiedon, joka vapauttaa hidät harhaluuloista ja epäilyksistä. Silloin ei kenenkään tarvitse enää kokea niitä raskaita sisäisiä taisteluita ja eikä valvoa niitä unettomia öitä, jotka ovat olleet Laineen tietojen hintana.

(Maailmanselitys elämäntehtävänä. SK 36/1953)

Henkisen elämän kysymyksiä pohdittiin Turjan ja Rislakin kaudella useassa numerossa - humanistisia kysymyksiä, ihmisen moraalista vastuuta maailmastaan - mutta myös hengelliseltä näkökulmalta, jolloin puheenvuoron luonnollisestikin saivat vakiintunutta suomalaista kristillisyyttä edustavat evankelisluterilaisen kirkon papit ja maallikot. 

Artikkelissa "Ihminen kysyy ja vastaa" (48/1959) aiheena oli pastori Arvo Hatakan johdolla Tapanilan kirkossa pidetty esitelmä- ja keskustelusarja "Kirkko ja aikamme ihminen".

On ollut aika, jolloin kirkko oli itsestäänselvyys... Tämän päivän ihminen kysyy kirkonkin kohdalla. Ja on hyvä, että kysytään. Ja on hyvä, että kirkon omassa piirissä on lähdetty yhdessä ihmisen kanssa kysymään.

(SK 48/1959)

Artikkelin sitaateissa Tapanilan puheenvuoroista ääneen pääsivät muun muassa teatterinjohtaja, kirjailija Arvi Kivimaa, päätoimittaja Atte Pohjanmaa ja pasifismistaan sekä teosofisesta ajattelustaan tunnettu sosiaalidemokraattinen poliitikko, opetusneuvos Yrjö Kallinen: 

Nyt on tapahtumassa jälleen käänne, jolle on ominaista, että eturivin tiedemiehet ovat menettäneet varmuuden, jolla vuosisadan vaihteen tiedemiehet puolustivat näkemyksiään. Suurimmat tutkijat alkavat olla nöyriä maailmankaikkeuden ihmeen edessä.

Me tavalliset ihmiset katsomme tähtitaivasta ja tunnemme ihmeen läsnäolon tai tunnemme näin kirkossa tai seuratessamme parapsykologista koetta. Tunnemme olevamme erossa arjen harmaudesta. Mutta tämä kahtiajako on erheellinen. Sillä ihme on tässä, meissä itsessämme, siinä, että ajattelemme. Arkisuutta ei ole muussa kuin meidän suhtautumistavassamme.

Työläisiin istutetaan helposti se tunto, että elämme arjen keskellä, olemme työn raskaan raatajia. Tämä ei ole totta. Tarvitsee vain tapahtua tajunnan selkeytyminen, niin elämä on jumalten juomaa.

(Ihminen kysyy ja vastaa. SK 48/1959)

Nykyinen kovaksi keitetty ihminen, tuttua hemingwaylaista termiä käyttääkseni, on menettänyt elävän kosketuksen siihen evankeliumiin, joka yksin voi sulattaa jään sydämen ympäriltä. Omantunnonelämä on samalla jäänyt viljelemättä. Pahan kasvavaa valtaa kyllä valitetaan, mutta sitä katsellaan vain eräänä sosiaalisena ilmiönä, ei syntinä eikä syyllisyytenä. Se on jotakin mikä on enemmän muissa kuin minussa. Varsinkin nuorisoon kohdistunut arvostelu lähtee näiltä linjoilta...

Sukupolvemme kriisi on tietysti monien eri syiden aiheuttamaa. Meidät on pantu armottomalla tavalla "seinää vasten". Raatelevat sodat, puolen miljoonan ihmisen evakontie, ylivoimaiselta tuntunut sotakorvaus, raskas jälleenrakennustyö, "vaaran vuodet", uudet ulkopoliittiset suhteet, teollisuuden murtautuminen ennen maatalousvaltaiseen maahan ja siitä johtunut yhteiskunnan rakenteen muuttuminen, työttömyyden jatkuva painajainen jne. ovat melkein vallankumouksellisesti muuttaneet elämänkuvaamme.

Myönteisenä tuloksena tästä tapahtumien vyörystä on ollut monien piintyneiden ennakkoluulojen ja raja-aitojen kaatuminen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteisvastuun lisääntyminen sekä ihmisten keskinäinen lähestyminen, kaikki eräitä yhteiskunnan ydinasioita. Toiselta puolen edellä kuvattu kiihkeä tapahtuminen ja muuttuminen ovat saattanet ihmiset ymmälle. Eräät elämän perusarvot ovat järkkyneet. Isänmaantunne on voinut tulla suorastaan ivan aiheeksi ja, mikä vaarallisinta, huomattava osa kansastamme on menettänyt kristillisen elämänpohjan, jopa uskonsa Jumalaan.

Se "kovanaamaisuus", joka on nähty eletyn kriisin eräänä seurauksena, on suurelta osalta näennäistä. Syvimpänä turvattomuuden tunne. Aikamme ihminen palelee sisäisesti... Jatkuva puhe kylmästä sodasta, atomiaseista ja rautaesiripuista lisää ihmisten elämänpelkoa ja ahdistusta. He tuntevat, etteivät kykene rakentamaan edes pääskysenpesän veroista suojaa lapsilleen...

Ihmiset, jotka ovat ajan kriiseissä menettäneet uskonsa Jumalaan, puhuvat mielellään "tieteellisestä maailmankatsomuksesta". Se nähdään tavallisesti kristillisen elämänkatsomuksen vastakohdaksi... Varsinkin tekniikan valtava kehitys on häikäissyt ihmiset. On syytä kysellä, eikö tieteestä ole tullut suurille ihmisjoukoille epäjumala, johon naiivisti uskotaan.

(Olavi Kares: Aikamme ihminen palelee. SK 43/1959)

Ajattelevassa ihmisessä teologian tohtorin, tulevan Kuopion piispan kirjoitus herättää hämmentyneitä tai ainakin kriittisiä kysymyksiä. Kuinka onkaan mahdollista, että kansakunnassa, jossa suurimmalla osalla rippikoulun käyneinä ja niin edelleen on edes jonkinlainen usko kristinuskon Jumalaan, lähimmäisenrakkauden ja oikeudenmukaisuuden Jumalaan, kuitenkin puuttuu lähimmäisenrakkautta, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteisvastuun tekoja, niin että vasta "seinää vasten" joutuminen saa nämä syntymään, jos sekään? Ja että ihmiset kristillisen elämänkäsityksen murentuessa saman aikaisesti lähestyvät toisiaan henkisesti?

Olisiko niin, ettei todella syvällistä uskoa Jumalaan ole alun alkaenkaan ollut kuin muutamilla enemmistöön nähden harvoilla - että kasteen ja konfirmaation kautta "kristityiksi" tulleet ovat omaksuneet evankeliumin vain pinnallisesti jonkinlaisena perinteenä, ja että tämä, sinänsä hyväkin perinne sen tähden on muodostunut kirkossakävijöiden enemmistölle vain yhdeksi henkisten raja-aitojen pönkittäjäksi, sen sijaan että olisi - auttanut ihmisiä lähentymään?

Tässä mielessä kriisi - sota tai sen uhka, omaa vakaumusta uhkaavien maailmankatsomusten lisääntyminen - on kristinuskon teorian tuntevalle mahdollisuus havahtua kysymään, onko uskonopillisten sanojen, teoriaa ilmaisevien dogmien takana sittenkin käytännön todellisuus, sellainen tosiasiallinen ulottuvuus, missä Jumala ilmoittaa itseään ihmiselle ja toimii hänessä ja hänen kauttaan, toisin sanoen: saa hänet toimimaan moraalisesti - ei ulkoapäin opetettuna ja käskytettynä uskonnon orjana, mikä johtaa tekopyhyyteen ja kaksinaismoralismiin, vaan rakkauden pakottamana ja siten sisäisesti vapaana.

Yhteisöjä ravistelevat kriisit saavat usein ja ehkä erityisesti kristillisissä yhteisöissä aikaan erotuksen: toiset syvemmin kiintyvät siihen, mihin uskotaan, toiset havahtuvat huomaamaan uskonsa teennäisyyden ja lakkaavat kokonaan uskomasta. Kristinusko on opettanut ihmiskunnan jakautumista kahteen leiriin, muunlaista kristinuskoa ei voi edes olla, koska evankeliumin totuuden mukaan jokaisella on mahdollisuus tulla Jumalan lapseksi, siirtyä pimeydestä valoon, mikä tarkoittaa että kaikki eivät ole Jumalan lapsia vaan kuuluvat toiseen valtakuntaan. Jos usko on todellista ja yksilö yhä juurtuu Kristukseen, sen hedelmänä on, että hän samanaikaisesti - tiedostaessaan etuoikeutetun asemansa pelastettuna - kokee yhteyttä myös niihin, jotka eivät ole pelastettuja - hän kuuluu samaan ihmiskuntaan eikä ole toisten yläpuolella. Kristitty tajuaa ettei pelastuminen ole hänen oma tekonsa vaan Jumalan armoa ja hyvyyttä.

Jos kriisi ei saa ihmistä kääntymään Kristuksen puoleen jumalasuhteen syventymiseksi tai syntymiseksi, vaan tämä suhde jää syystä tai toisesta - ihmisen ylpeyden, murtumattomuuden, nöyrtymättömyyden tähden? - syntymättä, luonnollista on, että vastausta haetaan muualta. Onhan ihmisen uskottava johonkin, pidettävä jotakin totena. Jos ei muuta niin ainakin sitä, ettei mitään muuta perustavanlaatuista totuutta ole kuin olemisen sietämätön tyhjyys, ja että varjeltuakseen tyhjyyden synnyttämältä ontologiselta ahdistukselta - pahoinvoinnilta sisimpänsä merkityksettömyyden äärellä - ihminen on pakotettu luomaan itselleen keinotekoisten tosiasioiden ja uskomusten maailman. Kuten sartelainen eksistentialismi, 1950- ja 60-lukujen nuorisoa kiehtova aate, asian selitti, tarjoten sekin yhdenlaisen ajattelumallin ja vaihtoehdon. 

Parapsykologian edustamaa rajatietoutta, selvännäkijöitä ja muita selittämättömiä ilmiöitä ei Suomen Kuvalehdessä ehkä esitelty yhtä runsaasti kuin eräissä muissa aikakauden ajanviete- ja aikakauslehdissä. Muutamissa numeroissa kuitenkin. Tällöin asiaan luonnollisesti kuuluivat "asiantuntijoiden" lausunnot käsitellyistä ilmiöstä.

Numeron 43/1959 artikkelissa Terveisiä henkien maailmasta, jossa toimittaja Maija Dahlgren kuvasi käyntiään selvännäkijän näytöksessä, asiantuntijalausunnon antoivat spiritualismista kiinnostunut kirjailija (Helmi Krohn), parapsykologiaan perehtynyt maisteri (Jarl Fahler) ja psykologian professori (Kai von Fieandt).

Onhan tämä historian vaihe, jolloin mikään ei enää tunnu mahdottomalta. Tekniikka ja tiede ovat kuin Aladdinin taikalamppu, jota pyyhkäisemällä kehittymätön poika hallitsee määrättömiä voimia. Mutta vaivaantuneesti tulee ajatelleeksi onko Aladdin saamansa lahjan arvoinen. Sekä tiedemiehet että valtiomiehet ovat sittenkin vain ihmisiä.

Tämä johtaa luontevasti kysymykseen, merkitseekö rajoitusta olla vain ihminen sähköaivojen, tekokuiden ja suihkukoneiden aikana. Mutta kynsin hampain kapinoin ajatusta vastaan. Juuri ihmisiksi synnyimme maailmaan. Tämä on meille olemassaolon polttavin tosiasia. Jos se merkitsee rajoitusta, niin tämä rajoitus on yhtä hyvin voimamme kuin heikkoutemme. Tässä suhteessa minusta henkilökohtaisesti tuntuu määrättömän vapauttavalta että juuri nykyisenä ajankohtana, ajattelun vapauduttua kahleista, mystikko pääsee edelle realistista. Hän ei enää ole mikään narrimainen, halveksittava hahmo. Päinvastoin mystikon intuitio on monella tavoin tutkimattomaksi jääneen ihmisen kokemuskentässä mielestäni vakavasti arvostettava ilmiö. En lainkaan häpeä tunnustaa tätä...

Määrättömien mahdollisuuksien aikana ei enää mihinkään ilmiöön sovi suhtautua oikopäätä kielteisesti. Vuorenlujaksi uskotun vanhan fysiikan kumouduttua on mielestäni vain järkevää pyrkiä tutkimaan uudelleen muutkin asiat. On hyvä muistaa että vain 70 vuotta sitten todistettiin kumoamattoman tieteellisesti ettei ilmaa painavampi lentokone voi pysyä ilmassa.

(Mika Waltari:  Enkeli vai gangsteri. Waltarin kirjoitus tanskalaisen Politiken-lehden 75-vuotisjuhlanumeroon. SK 43/1959)

Mitä on kuoleman rajan takana? Mihin ihminen menee täältä ajallisesta elämästä erottuaan? Onko henkimaailmaa olemassa? Onko meidän mahdollista saada yhteyttä poisnukkuneisiin omaisiimme, rakkaisiimme, jotka tuntuvat läheisiltä vaikka ovat iäksi täältä lähteneet...

Ihminen kysyy. Hän kysyy ja on epävarma inhimillisen elämän ratkaisevasta käännekohdasta - yhä tänään niinkuin hamasta alusta lähtien. Tällä tieteen valonheittimien kirkkaaksi valaisemalla planeetalla hän haparoi vastausta umpipimeydessä, polttavimpaan kysymykseen mikä milloinkaan on esitetty, ainoina seuralaisinaan usko ja toivo.

Koko ajatteleva ihmiskunta kysyy ja odottaa vastausta. Useimmat passiivisesti omassa elämänpiirissään, kodeissaan - julkaistaanhan uutiset kuitenkin sanomalehdissä - mutta toiset aktiivisesti etsien, tutkien mitä on kirjoitettu, oli se sitten kristinuskoa, buddhalaisuutta tai vapaa-ajattelua.

Viisisataa meistä oli saapunut tuonpuoleisten asioiden merkeissä Suomalaisen kauppakorkeakoulun auditorioon kahtena iltana viime viikolla.

(Maija Dahlgren: Terveisiä henkien maailmasta. SK 43/1959)

Professori Kai von Fieandt kommentoi selvännäkijän kanavoimia tuonpuoleisuuden viestejä:

"Meedioina" toimivat yksilöt sinänsä ovat useimmiten psykologille hyvin mielenkiintoisia henkilöitä, ja jokaisen tarkka persoonallisuuden tutkimus erikseen vasta voi selvittää hänen väittämiensä "kykyjen" salaisuuden. Useimmiten he ovat ainakin herkästi eläytyviä, ikäänkuin vaistonvaraisesti ihmisen pyrkimyksiä tajuavia, aisteiltaan herkistyneitä, eideettisiä yksilöitä. Tavallisesti he itse uskovat syntyvien mieleenjohtumiensa olevan korkeampien mahtien ilmoitusta.

Tämäntapaisten tilaisuuksien "onnistuminen" on selitettävissä henkimaailman yhteyttä etsivien ihmisten suuren alttiuden varassa. Jokainen läheisen omaisen tai ystävän menettänyt toivoo voimakkaasti jatkuvien yhdyssiteiden todellisuutta. -- . Yhteinen laulu ja keskittyminen ovat vanha tunnettu keino luoda yhdensuuntaista tunneviritystä ja sympaattista asennetta "meedioon". Hänkin suggeroituu yhteisistä toiveista ja odotuksista käyttäen niitä hyväkseen.

Tulos ei ole tiedemiestä vakuuttava. Muutaman sadan henkilön joukossa on aina sellaisia, joiden tuntemiin vainajiin tuossa määrin tavanomaiset tuntomerkit soveltuvat.

Parapsykologian harrastajien edustaja Jarl Fahler:

- Koetilaisuudesta tämä ei käy. Selvänäköisyyttä ei voi kontroloida. Näihin tilaisuuksiin tulevat pettyneet, pelokkaat tai pelkästään uteliaat ihmiset, joilta on kenties kuollut omainen. Osuvat viestit kohdalleen tai eivät, aina on niitä, jotka saavat sitä mihin uskovat. Tutkimustyön kannalta tällaisten julkisten tilaisuuksien järjestäminen ei ole eduksi. Ne pikemminkin synnyttävät kuin hälventävät vallitsevia ennakkoluuloja.

[pääkirjoituksia]

Jokainen meistä on joutunut toteamaan, että yhteiskuntamme on ollut kriisitilassa jo vuosikausia. Häiriön pesäke piilee poliittisen elämämme rämeessä, josta se säteilee kaikkialle. Tähän pisteeseen olemme joutuneet ennen kaikkea sen vuoksi, että elämme - kuten muutkin läntiset demokratiat - vallasta taistelevien etujärjestöjen alaisina. Miten paradoksaalista: mitä pidemmälle demokratiaa on toteutettu, sitä selvemmin se on johtanut eräänlaiseen harvainvaltaan. Ryhmän etu - työjärjestön tai puolueen - on johtotähtenä...

(Nuoren kansan itsetutkistelua. SK:n pääkirjoitus 12/1958)

Uutisvuosi 1960: Hrushtshev ja Nixon, Nixon ja Kennedy - Kekkosen valtiovierailu Moskovaan - Kongon itsenäistyminen ja Iranin lähestyvä vallankumous

Rislakin viimeinen vuosi Suomen Kuvalehden päätoimittajana oli maailmanpoliittisesti värikäs ja mielenkiintoinen uutisvuosi, ja lehti noudatti edelleen hyväksi koettua asialinjaa, muihin lehtiin verrattuna julkkismaailman juoruja ja populistisia viihdetarjontaa oli vähän. Pääpaino oli suurvaltapolitiikassa, missä suurimman huomion sai luonnollisestikin kestoaihe Neuvostoliitto.

Vuonna 1956 presidentiksi valittu Kekkonen vieraili Neuvostoliitossa toukokuussa 1958, tammikuussa 1959 ja marraskuussa 1960. Marraskuun 1960 valtiovierailun aiheena oli muun muassa Saimaan kanava.

Valtionvierailua seurannut toimittaja Eila Jokela (Käynnillä Moskovassa, SK 48/60) käsitteli kysymystä Suomen ja Neuvostoliiton naapuruussuhteen hoitamisesta:

- Taas ovat herrat olleet Venäjällä. Voitaisiin kai hyvät välit Neuvostoliiton kanssa säilyttää vähemmälläkin visiteerauksella? 

Tällaiset kysymykset ovat hankalia. Mutta kun ne toisaalta ovat asioita, joita me alamaiset -- mielellämme illanistujaisissa pohdimme, kai näistä voidaan myös kirjoittaa; ihan tavallisen kansalaisen näkökulmasta. 

Kysymystä lienee ilman muuta pidettävä ratkaistuna. Presidentti Kekkonen noudatti Hruhtshevin syyskuussa esittämää kutsua. Mitä taas tulee jatkuvaan kanssakäymiseen Neuvostoliiton kanssa, on meidän otettava naapuruus reaalisena tekijänä. Olisi itsensä pettämistä ummistaa sille silmänsä. Hyviä suhteita taas hoidetaan jatkuvalla kanssakäymisellä; ei siitä mihinkään pääse, ihminen on niin rakennettu. Käsittääkseni jää aprikoitavaksi ainoastaan kysymys, missä määrin ja millä tavoin vuorovaikutus olisi toteutettava. 

Jokela muistuttaa, ettei Suomen asemaa nuorena valtiona voi verrata muihin läntisiin demokratioihin, ja löytää ohjenuoraksi "suomalaisen suoraselkäisyyden".

Meiltähän näet puuttuvat kaikki perinteet. Emme me voi koskaan etsiä omasta historiastamme ennakkotapausta, jota esim. poliittisesti kehittyneet englantilaiset usein käyttävät ohjenuoranaan. Sen vuoksi on perusteetonta verrata meidän herkästi vaihtuvia tilanteitamme johonkin toiseen läntiseen demokratiaan. "Meidän on tästä lähtien luotettava vain omiin voimiimme", siinä meidän 'traditiomme': Kyösti Kallion sanat kohtalonpäivänämme Maaliskuun Iduksena 1940.

Tuntuukin siltä, että tuskin on henkilöä, joka ehdottomalla varmuudella kykenee sanomaan, mitkä ovat naapuriystävyytemme korrektit muodot. Luulisi kuitenkin kaikkien olevan yksimielisiä itse pääperiaatteesta: suomalaisesta suoraselkäisyydestä. Niin kauan kuin emme taivu liehittelyyn - sitä varmaan neuvostojohtajatkin halveksivat - ei pitäisi olla syytä tyytymättömyyteen. Mikä on sitten jo liehittelyä? Niin - missä on sen kriitillinen raja? 

(Rinnakkaiselon oppikoulussa. SK 49/1960) 

Tasavallan presidentin Moskovan tuomisista Saimaan kanavan vuokraamispäätös oli epäilemättä mielenkiintoisin. Suomen kansa tuntuu miettivän ja laskeskelevan: tuoko kanavan käyttöoikeus meille vain raskaita kustannuksia vai myös hyötyä? Miljardisummat hirvittävät - eikä kukaan edes ole halukas sanomaan, miten moninumeroisesta luvusta on kysymys.

(Kalliit tuliaiset. SK 49/1960)

Neuvostoliiton ja Amerikan suhteen kehittymistä ja sen eri vivahteita seurattiin tarkoin.

Vuosi 1959 oli merkkivuosi ennen muuta sen johdosta, että Neuvostoliitto onnistui lähettämään rakettinsa kuuhun ja Nikita Hrushtshevin Yhdysvaltoihin. -- . Yhdysvallat onnistui Moskovassa järjestämänsä näyttelyn yhteydessä esittelemään Neuvostoliiton kansalaisille tavallisen amerikkalaisen kodin. -- . Tämän kodin keittiössä, pesukoneen ääressä, varapresidentti Nixon ja pääministeri Hrushtshev -- väittelivät siitä, kumman järjestelmä pystyy tarjoamaan enemmän aineellisia etuja maailman kansoille.

(Jättiläisten kamppailu, SK 2/1960)

Syksyn 1960 tärkeimpiä aiheita oli Nixonin ja Kennedyn vaalikamppailun eteneminen. 

Olisi tyhmänrohkeaa ruveta tässä vaiheessa ennustamaan, kumpi voittaa. Amerikan kansa äänestää vasta marraskuussa, ja sitä ennen voi tapahtua paljon. Yksi mies on kuitenkin jo äänestänyt - vaikka hänellä ei ole varsinaista äänioikeutta. -- . Eräiden amerikkalaisten huomijoitsijoiden mukaan Hrushtshevin hyökkäys Nixonia vastaan voi olla kohtalokas karhunpalvelus Kennedylle.

(Hrushtshev - USA:n presidentinvaalien kolmas mies. SK 31/1960)

Amerikkalaisen vakoilukoneen alasampuminen toukokuussa 1960 tekosyynä Pariisin kokouksen lopettamiseen antoi Suomen Kuvalehden toimittajalle aiheen muistuttaa neuvostoliittolaisesta shakinpeluusta; shakin maailmanmestaruuden oli juuri voittanut latvialainen Mihail Tail (vuodesta 1948 vuoteen 1993 shakin maailmanmestarit olivat yhtä poikkeusta lukuunottamatta venäläisiä tai Neuvostoliiton alueelta, voittoputki katkesi USA:n Bobby Fischerin voittoon 1972).

Nikita Hrushtshevin kerrotaan joskus sanoneen, että kansainvälinen politiikka on pikemmin shakkia kuin pokeria; -- . Kuitenkin aivan vasta leivattiin shakkipelin maailmanmestariksi Hrushtshevin maanmies Tal, jonka pelaamisesta sanotaan, että se tuo mieleen pikemmin pokerin kuin shakin. Tal tekee uskomattomia siirtoja tilanteissa, joissa vanhojen mestarien mielestä on olemassa vain yksi tai kaksi mahdollisuutta. Hän toisin sanoen hämää röyhkeästi, ja saatuaan vastapelaajan hämmingin valtaan suorittaa sarjan nopeita, mutta ankaran loogisia jatkosiirtoja, jotka yhä sekoittavat vastapuolen tilannetta.

Tämä on venäläisen mestarin tapa pelata shakkia. Monessa suhteessa se tuo mieleen Neuvostoliiton menetelmät kansainvälisen politiikan pelikentällä. Hrushtshevin äskeinen siirto Pariisissa on varmaan saanut maailmanmestari Talin täyden tunnustuksen. Varmaa myös on, että vastapuolessa aiheutettua hämminkiä tiedetään käyttää hyväksi...

Hrushtshevin häikäilemätön siirto lujitti lännen aikaisemmin hataranlaista yhteenkuuluvaisuutta ja provosoi vastasiirtoja, jotka nähtäneen jo turvallisuusneuvoston istunnoissa tällä viikolla.

(Mauri S. Virtanen: Huippukokous, jota ei pidetty. SK 22/1960)

Vuonna 1959 Hruštšov vieraili ensimmäisenä neuvostojohtajana Yhdysvalloissa. Liennytyksen kuitenkin päätti Gary Powersin ohjaaman U-2-vakoilukoneen alasampuminen 1. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton yllä. Pariisin kokouksen aikana 16. toukokuuta 1960 Hruštšov vaati Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerilta anteeksipyyntöä U-2-vakoilulennoista Neuvostoliiton yllä. Tapaus päätti konferenssin.

Elokuussa 1961 Hruštšovin ja Kennedyn tuloksettoman tapaamisen jälkeen pystytettiin Berliinin muuri. Vuonna 1962 Hruštšov pyrki asettamaan ohjuksia Kuubaan, jonka johdosta Yhdysvallat oli johtaa maailman ydinsodan partaalle.

Hruštšovin kilpailijat puolueessa syrjäyttivät hänet keskuskomitean tapaamisessa 14. lokakuuta 1964. Hänen syykseen luettiin mm. epäonnistumiset maataloudessa, suhteiden kärjistyminen Kiinan kanssa, Kuuban ohjuskriisin nöyryytys sekä itsevaltainen ja oikukas johtaminen.

Hän kuoli Moskovassa 11. syyskuuta 1971 seitsemän vuoden kotiarestin jälkeen ja haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovassa ilman valtionpäämiehelle kuuluvia kunnianosoituksia. NKP:n pää-äänenkannattaja Pravda julkaisi kuolemasta pienen ilmoituksen ilman kuvaa.

(Nikita Hrushtshov; Wikipedia 28.2.2015)

Kiina - pelottava rauhanhäiritsijä (SK 3/1960) Suuntana pohjoisnapa (SK 49/1960) 

Numeroissa 47 ja 49 eversti Magnusson - mannerheiminristin ritari, vuonna 1993 reservissä kenraalimajuriksi ylennetty Gustaf "Eka" Magnusson - hahmotteli skenaariota Suomen asemasta kolmannessa maailmansodassa, jonka päänäyttämö olisi pohjois-navan ympäristö.

Maailma on kuohumistilassa, me emme tiedä mitä jo lähitulevaisuus tuo tullessaan. Meillä ei ole varaa jättää itsenäisyyttämme harhakuvan varaan, että saisimme olla sivustakatsojina tulevassa suuressa yhteenotossa.

(Suuntana pohjoisnapa. SK 49/1960)

Suomen ja Neuvostoliiton suhde oli edelleen herkkä alue, joten ryssävihaan viittaavia kirjoituksia vältettiin - sen sijaan antipatia kommunismia kohtaan tuli esiin useissa artikkeleissa ja monella tavalla. Lehden ajoittain hyvinkin selkeä sympatia sosiaalidemokraatteja kohtaan saattoi johtua monesta asiasta, mutta ainakin siitä, että SDP oikeiston näkökulmasta piti työväenliikkeen edes jossain järjellisissä uomissa.

Miksi venäläiset vihaavat Väinö Tanneria? "Pravdan" taannoinen hyökkäys häntä vastaan Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen 60-vuotisjuhlan yhteydessä oli viimeisin vihan ja epäluulon ilmausten pitkässä sarjassa...

Keväällä 1957 ennen sosiaalidemokraattien viime puoluekokousta kirjoittivat Neuvostoliiton lehdet, ettei vain pidä valita Tanneria puheenjohtajaksi. Seurauksena oli, että puoluevaltuutetut, jermuja suomalaisia kun ovat, valitsivat juuri Tannerin.

Pian sen jälkeen tulivat ensimmäiset ulkopoliittiset hallavaroitukset. Kun presidentti Kekkonen seuraavana syksynä tarjosi Tannerille hallituksen muodostamistehtävää, saatiin saman tien kuulla, että Neuvostoliiton kauppavaltuuskunta oli lykännyt suunnitellun saapumisensa Helsinkiin, eikä uutta tulopäivää määrätty, ennen kuin Tanner oli ilmoittanut epäonnistuneensa. Tästä maalaisliitto sai aiheen todeta, ettei se pidä Tanneria ulkopoliittisesti soveliaana hallituksen päämieheksi. Ja viime tammikuussa Nikita Hrushtshev sitten osoitti, ettei Tannerin tarvitse olla edes hallituksessa herättääkseen naapurien epäluulot. Riittää, että hänet nähdään pääministerin selän takaa.

Miksi he häntä vihaavat?

Jos kysyisi venäläiseltä, niin saisi luultavasti vastaukseksi, että Tanner oli se mies, joka aiheutti sodan Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Olihan Molotov sanonut, että ellei Tanner olisi ollut mukana, olisi syksyllä 1939 käydyissä neuvotteluissa varmaan päästy sovintoon...

Kaksikymmentä vuotta sitten Kuusinen astui -- komiternin kulissien takaa jälleen suomen näyttämölle, eikä ollut varmaan sattuma, että samana hetkenä alkoivat myös hyökkäykset Tanneria vastaan. Terijoen hallituksen muodostaminen oli ennen muuta Suomen työväelle osoitettu vetoomus. Sille tarjottiin uutta johtajaa - Otto Ville Kuusista. Tanner oli raivattava hänen tieltään. Tästä ne vihat alkoivat. Ne eivät kohdistuneet ulkopoliitikko Tanneriin, vaan työväenjohtajaan...

Valitettavasti kukaan ei kuitenkaan enää kykene todistamaan, olisiko idän epäluulo sosiaalidemokraattista puoluettamme kohtaan jäänyt syntymättä, ellei Tanneria olisi valittu puheenjohtajaksi, ja olisiko ehkä puolueen hajoaminenkin jäänyt silloin tapahtumatta, niin kuin eräät nyt jälkeenpäin väittävät. Onko kysymys todella vain henkilöistä vai puolueen suuntauksesta? Joka tapauksessa Tannerin ja Kuusisen kuusikymmentä vuotta kestänyt kaksintaistelu Suomen työväenliikkeen sielusta sielusta jatkuu yhä toisten miesten välillä.

(Mauri S. Virtanen: Otto Ville Kuusinen ja Väinö Tanner. SK 1/1960)

Vuosien 1907-1962 välillä useita kertoja - muutamia katkoksia lukuunottamatta yhtäjaksoisesti - SDP:n kansanedustajana toiminut Tanner on Veikko Vennamon ja Paavo Väyrysen ohella ainoa suomalainen poliitikko, joka on ollut ehdokkaana kolmissa presidentinvaaleissa tulematta kertaakaan valituksi. Idänsuhteiden herkästä tilasta ja siihen liittyvästä Kekkosen ja Tannerin hiertävästä suhteesta kertoo osaltaan sekin, että kun Tanner huhtikuussa 1966 kuoli, katsoi Kekkonen tärkeämmäksi olla hiihtoretkellä kuin osallistua pitkän linjan parlamentaarikon hautajaisiin. 

Linna on tosi; hän on subjektiivinen ja epäoikeudenmukainen, mutta välttämätön. Hänen sanomansa on se, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. On ihmeellistä että niinkin on. Biologinen totuus on vahvempi kuin kaikki ihmisten keksimät aatteet, valheelliset tai oikeat. Koskelan Akseli jää elämään, ja torppareista tulee tilallisia. Se on Suomen kansan sisintä taistelua. Ja kun lukee Linnan oikein, tajuaa myös, että bolshevismi on täällä mahdotonta. Omistaminen ja oma vapaus merkitsevät kaikkea; pentinkulmalaisten vapaustaistelu olisi kaikissa kommunistimaissa hirvittävää vääräoppisuutta.

Mutta miten rajattoman katkera olikaan sovitus! Linnan suuri voima on siinä, että hän ei tarkastele asioita ylhäältä päin, vaan omasta sammakkoperspektiivistä, joka on myös hänen sarka- ja sarssikansansa ahdas, julma maailma. Paha vyöryy ylitse, se on meissä itsessämme, ja juhlapuheet ovat pelkkää itsepetosta. Halme teosofisine, puoliksi sulatettuine ajatuksineen on yhtä veretön kuin hyväntahtoinen kirkkoherra ymmärtäväisessä löysyydessään.

Linna on mestari poistamaan liian ilman. Pari rienaavaa sanaa riittää. Aatteet jäävät tyhjiksi. Primitiiviset vaistot ovat niiden tilalla.

(Henrikki Uitonniemi: Runo-Suomi ja Kirja-Suomi. SK 49/1960)

Samassa kolumnissa Uitonniemi kuvasi hyvin Suomen kansan ambivalenttia tunnetilaa Suomen ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden johdosta - Moskovassa oli juuri neuvoteltu Saimaan kanavasta:

Istuin ystävien seurassa kuuntelemassa radion kommunikeaa Moskovan neuvotteluista. Ei ilon ilmaisuja, ei ääntäkään, kaikki istuivat vakavina, totesivat. Ja kuitenkin uutiset olivat hyviä, niin hyviä kuin yleensä uskalletaan toivoa. Mitä! Saamme purjehtia Saimaan kanavalla, saamme aluetta ja sataman, olkoon että vuokralle mutta kumminkin, saamme jopa ryhtyä hankkeisiin EFTA:n kanssa.

Ehkä se on jotenkin tuo "saamme" joka vaimentaa. Siinä ei ole mitään spontaanista, siis ei mitään vapaata, sisältä päin tulevaa, vaan ehdollista, verhottua, monimutkaiseksi kytkettyä. Ja sellainen on koko aikamme. Jokainen asia on yhdistetty johonkin toiseen, ja ainoastaan teknokraatit saavat selvän siitä, miten tilit käyvät yhteen.

(Runo-Suomi ja Kirja-Suomi. SK 49/1960)

Aasian ja Afrikan valtioiden kuohunta ei ollut vain paikallista, asioilla oli suurvaltapoliittinen kytkentä. Kylmän sodan jänniteet väreilivät muun muassa Koreassa. Etelä-Korean kommunisminvastaisen presidentin (Syngman Rhee) jouduttua väistymään pelättiin pahimmillaan uutta Korean sotaa. Valkoinen sortovalta ja musta terrori oli Kongon väkivaltaisen itsenäistymisprosesin yksi taso tai ulottuvuus - toisella tasolla vastapelureita olivat itä ja länsi, kumpikin pyrkien petaamaan omia mahdollisuuksiaan uudelleen muotoutuvassa Afrikassa.

Prinsessa Margaretin häävalmisteluja ja -juhlia seurattiin vaihe vaiheelta, ja raskausasioissa oli kaksi ylitse muiden: kuningatar Elisabet ja Persian shaahin kolmas puoliso Farah, jonka kihlajaisia kuvattiin nro:ssa 50/59 ja hääjuhlat nro:ssa 1/60. Länsimielisen, kommunistipuolueen Iranissa lakkauttaneen ja öljyvarojen kansallistamista vastustavan shaahin syrjäyttäminen oli lähestyvä tosiasia, mutta perillisen syntyminen saattaisi jos ei muuttaa, ainakin pitkittää tilannetta... 

Persian surumielinen hallitsija on näihin asti vakuuttanut, että hän ei ole lakannut rakastamasta Sorajaa, mutta että hänen velvollisuutenaan on hankkia kruunulleen perillinen. Miltä mahtaa tuntua arkkitehtiylioppilas Farah Dibasta, kun hän muistelee näitä vakuutteluita?

(SK 45/1959)

Persian valtakunnassa odotetaan kruununperillisen syntymää. Kärsimättömimpiä odottajia on shaahi Riza Pahlavi, jolle pojan syntyminen saattaa merkitä vallankumouksen lykkääntymistä. 

(SK 40/1960)

Persian järjestelmän yleistunnelma muistuttaa jossakin määrin espanjalaista. Se on passiivinen, väsynyt diktatuuri, jonka ainoana tehtävänä on viivyttää tuomion päivää. Ja kuitenkin jokainen tietää sen lähestyvän päivä päivältä vääjäämättömästi. -- .

Nyt shaahi on päättänyt iskeä suoraan pahan ytimeen ja hieroa uudelleen ystävyyttä Moskovan kanssa. Samaan aikaan hallitus lähetti valtuuskunnan Washingtoniin pyytämään lainaa, sillä rahaa tarvitaan sekä maksutaseen vaillingin peittämiseksi että kansan kumousmielialan tyynnyttämiseksi. Shaahi käy kumpaankin suuntaan kauppaa omasta nahastaan: venäläisille ehkä luvataan liittyä näiden kauan ehdottelemaan ystävyyssopimukseen, jossa Persia sitoutuisi olemaan hyväksymättä vieraita tukikohtia alueellaan. Amerikkalaisia saatetaan uhata puolueettomuudella. Näiden kahden vaihtoehdon välissä liikkunevat sen ulkopoliittiset ratkaisut, mutta tietyissä piireissä on syytä pelätä sen joka tapauksessa loittonevan entisistä liittolaisistaan. Se on alkanut havaita sisäisen turvallisuuden ulkoista ensisijaisemmaksi.

Yksi asia on kuitenkin varma: jos Persiaa tällä hetkellä koetteleva kriisi kypsyy vallankumoukseksi, sitä ei torjuta keisarillisen palatsin synnytyshuoneesta. Siinä tapauksessa, että se on vielä viivytettävissä, sen torjumiseksi tarvitaan aikaa ja rahaa, ja silloin auttavat vain Moskova ja Washington. Jos Farah Diba synnyttää pojan, hän saattaa tukea shaahin asemaa ja mahdollisesti viivyttää ratkaisua. Mutta meillä on tuore esimerkki: Narriman synnytti Farukille v. 1952 pojan, jonka piti olla perintöprinssi. Heinäkuussa tuli vallankumous. 

(Jukka Nevakivi: Shaahi laskee päiviä. SK 40/1960)

Persian kruununprinssin Reza Pahlavi II:n syntymä 31. lokakuuta 1960 oli maailmanluokan uutinen, jota kuvattiin nro:ssa 45/60 ja vielä seuraavassa numerossa lukuisin valokuvin vastasyntyneestä; olihan maailma viimein - yhdeksän kuukautta häiden jälkeen - saanut odotukselleen täyttymyksen. Poikalapsen maailmaantulossa yhdistyi tuhannen ja yhden yön satumaailma, kuninkaallinen romantiikka - ja suurvaltapolitiikan karu arkitodellisuus. 

Hoviministeri Hussein Ala tiedotti: Kaikkivaltias on armossaan lahjoittanut keisarinnalle ja shaahille pojan." Sanoma kiiri tuota pikaa Persian radion ja television välittämänä alamaisten tietoon. Tarkempi selvitys synnytyksestä kirjoitettiin sairaalassa erityisesti tarkoitukseen varatun Koraanin ensimmäiselle lehdelle, jonka korkeat virkamiehet ja hengelliset johtajat allekirjoittivat.

(Kiitos Allahille, sanoi shaahi. SK 45/1960)

Kruununprinssin syntymän jälkeen shaahi lujitti Iranin yhteyttä länteen ja kiristi otetta kansasta. Shaahi Pahlavi itse kuului shiiamuslimeihin, mutta mitä ilmeisemmin piti identiteettinsä ja valtansa perustana 2500 vuotta jatkunutta monarkian perinnettä enemmän kuin uskontoa. Keisarillisilta arvonimiltään hän oli Kuninkaiden kuningas ja Aryamehr (Arjalaisten aurinko).

Shaahin uudistusmielisyyden tuloksena naisilla oli islamilaisittain ajatellen poikkeuksellisen laajoja oikeuksia, muun muassa huntupakko poistettiin ja sukupuolten välinen tasa-arvo lisääntyi. Vapaamielisyyden kääntöpuoli oli lisääntynyt yksinvaltius, jonka mahdollisti CIA:n ja Israelin Mossadin tukemana syntynyt Iranin salainen poliisi SAVAK.

Shaahin tiukentuneet otteet ja länsimaailman tuki pitivät hänet vallassa pidempään kuin vuonna 1960 uskottiin mahdolliseksi. Lokakuussa 1971 Iran vietti "Persian valtakunnan 2500-vuotisjuhlia" sen perustajan Kyyros II Suuren kunniaksi.

"Päivä päivältä vääjäämättömästi lähestyvä" vallankumous alkoi kuitenkin tammikuussa 1978 kun oppositio sai kansan nousemaan shaahin yksinvaltiutta, länsimielisyyttä ja monien mielestä liian kevyttä islamin tulkintaa vastaan. Maaliskuussa kansanjoukot hyökkäsivät pankkeihin ja elokuvateattereihin. Kun SAVAK teki ajatollah Kazem Shariatmadarin kotiin ratsian, jonka yhteydessä yksi hänen kannattajistaan sai surmansa, siirtyi ajatollah julkisesti mielenosoittajien puolelle ja mellakoinnin uskonnolliset piirteet vahvistuivat. Islamistien sytyttämässä elokuvateatterin palossa elokuussa kuoli 400 henkilöä.

Iraniin julistettiin sotatila syyskuussa 1978. Tammikuussa 1979 mellakointi oli levinnyt koko maahan. Shaahi pyysi apua presidentti Carterilta ja jotkut USA:ssa olivat sotilaallisen väliintulon kannalla. Kun länsimaiden joukkoja ei kuulunut ja tilanne kärjistyi uhkaavaksi lähti shaahi Mohammed Reza Pahlavi perheineen maanpakoon. Maan asevoimat kukistivat shaahin kannattajat, ja 14 vuoden maanpaosta palaava Khomeini otettiin vastaan juhlittuna hengellisenä johtajana 1. helmikuuta.

1. huhtikuuta 1979 pidetyn kansanäänestyksen seurauksena Iranin hallitusmuodoksi tuli "islamilainen tasavalta". Persialainen monarkia vaihtui teokratiaan. Naisille myönnetyt oikeudet lakkautettiin ja islamilaiset pukeutumissäännöt kirjattiin lakiin. Kun ajatollah Ruhollah Khomeinista joulukuussa 1979 säädetyn perustuslain myötä virallisesti tuli teokratian auktoriteettia käyttävä hengellinen johtaja, oli hän - maailman ensimmäisen kokonaan islamilaisen valtion johtajana - oikeutettu neuvomaan kaikkia maailman muslimeja.

Shaahin yksinvaltiuden tilalla oli nyt käytännössä diktatuuri, joka ei tyytynyt toimimaan Iranin rajojen sisällä vaan ulotti valtansa ympäröivään maailmaan. Perustamisestaan lähtien iranilaisen teokratian tarkoitus onkin ollut ensin Israelin, sitten kaiken länsimaisen demokratian tuhoaminen ja maailman alistaminen islamille. 

Kun Yhdysvallat marraskuussa 1979 lupasi Egyptistä turvapaikan saaneelle ja myöhemmin muun muassa Marokossa asuneelle Mohammed Reza Pahlaville syöpähoitoa New Yorkissa, valtasi joukko iranilaisia opiskelijoita Yhdysvaltain suurlähetystön Teheranissa, otti sen henkilökunnan panttivangeiksi ja vaati shaahin luovuttamista Iraniin tuomittavaksi. Khomeini vaati Yhdysvalloilta myös anteeksipyyntöä shaahin tukemisesta. USA vastasi panttivankien vapauttamiseen tähtäävällä kommandoiskulla, mutta isku epäonnistui jo alkutekijöissään kun kuljetuskone törmäsi helikopteriin aavikkotukikohdassa. Ruumiit ja koneiden hylyt jäivät iranilaisille.

Yhdysvalloissa kommandoiskun epäonnistuminen vaikutti presidentti Carterin kannatukseen siten, että hän ei tullut valituksi toiselle virkakaudelle. Carter toisaalta keskittyi panttivankikriisiin ja laiminlöi vaalikampanjaansa. Hän kuitenkin epäonnistui laajan kansainvälisen painostuksen aikaansaamisessa. Iran vapautti panttivangit samana päivänä, 20. tammikuuta 1981, jolloin uusi presidentti Ronald Reagan astui virkaansa.

Tapahtuma on luonut monia salaliittoteorioita. On esitetty väitteitä, että Reaganin tulevan hallinnon virkamiehet olisivat sopineet Iranin kanssa panttivankien vapautuksen viivästyttämisestä, jotta tilanteesta olisi presidentinvaaleissa apua. Myös panttivankien ostamisesta vapaaksi on esitetty väitteitä. On myös mahdollista, että Reagan ja Carter pelasivat yhteispeliä vaalien jälkeen niin, että kaappaus saataisiin päättymään ennen Reaganin kauden alkamista. Kaapparit saattoivat ajatella, että Reagan olisi hankalampi neuvottelukumppani.

(Iranin panttivankikriisi; wikipedia 22. 2. 2015)

Iranissa monarkian syrjäyttämiseen osallistuneille vapaamielisille muslimeille annetut lupaukset kansanvallasta ja ihmisoikeuksista petettiin rajusti. Vajaan kahden vuoden aikana 1980-81 Khomeini teloitutti kaikki merkittävät vastustajansa, ensin liberaalit ja vasemmistolaiset, sitten uskonnollisesti eri leiriin kuuluvat. Ihmisen harjoittamaa "Jumalan määräysvaltaa" käytännössä.

Islamistista teokratiaa äärimuodossaan on sittemmin harjoittanut muun muassa Isis-järjestö, jonka arabiankielinen nimi voidaan kääntää "Islamilainen valtio". Islamilaisen kalifaatin perustettuaan järjestö on - tai katsoo olevansa - oikeutettu vaatimaan kaikkia "oikeauskoisia" taisteluun kalifaatin (sharia-lakia noudattavan islamistisen alueen) puolesta ja laajentumiseksi. Islamistisen kalifaatin ja teokratian ensimmäisinä vihollisina järjestö pitää ns. maltillisia muslimeita, joita se ei pidä islamin edustajina ollenkaan vaan maallistuneina, uskonnostaan luopuneina.

Maailmanpolitiikan ohella vuoden 1960 ykkösaiheita tarjosivat teknisen kehityksen saavutukset. Tiede harppoi suurin askelin ihmisen sisäistä ja ulkoista voimaa korostavaan villiin 1960-lukuun, joka pakeni ydinsodan pelkoa epätoivoiseen kehitysoptimismiin ja uskonnollisten perinteiden sijasta kääntyi etsimään valoa idän opeista ja okkultismista. Rock-kulttuuri moninaistui ja levisi yli maailman, samalla lisääntyi nuorison huumausaineiden käyttö. Vapaa seksuaalisuus ja vasemmistoradikalismi tempasivat mukaansa nuoria kaikkialla Euroopassa.

Pian 15 vuotta sitten, 16. päivänä heinäkuuta vuonna 1945 välähti Alamogordon erämaassa Yhdysvaltain Uudessa Meksikossa huikaiseva salama, ja sen jälkeen kohosi korkeuksiin sienen muotoinen, myöhemmin karmealla tavalla tunnetuksi tullut räjähdyspilvi. Ensimmäinen atomipommi oli näyttänyt voimansa, ja muutaman viikon kuluttua se oli saava ensimmäiset uhrinsa Japanin Hiroshiman ja Nagasakin kaupungeissa, yli 100 000 ihmistä oli silmänräpäyksessä menettävä henkensä tuon voiman todistukseksi. On sanottu, että tämän 15 vuoden takaisen räjähdyksen ansiosta ihminen astui uuteen aikakauteen, atomikauteen. Parempi lienee kuitenkin sanoa, että ihmiskunta astumisen sijasta kompastui ja satutti itsensä varsin kipeästi.

(Osmo A. Wiio: Atomipommin taru. SK 28/1960)

Älymystön ja sitten laajempana liikkeenä nuorison kiinnostus kommunismiin ja vasemmistoradikalismiin voidaan katsoa osittain Hiroshiman ja Nagasakin syyksi. Hiroshiman tuhosta muodostui yksi rauhanliikkeen keskeisiä symboleja sodan mielettömyydelle ja tämä symboli loi USA:n ylle pysyvän varjon. Amerikkalaisten aikaansaama atomituho ja myöhemmin Vietnamin sota tarjosivat Neuvostoliitolle propagandaedun mielikuvien tasolla käytävässä kädenväännössä, jossa Neuvostoliitto pyrki profiloitumaan alistettujen kansojen ja rauhanaatteen puolestapuhujaksi nationalismia, imperialismia ja kapitalismia vastaan. Idän ja lännen vastakkainasetteluun kietoutuivat muun muassa kysymykset siirtomaaherruuden oikeutuksesta. Ranskan vasemmistoradikaaleille Algerian sisällissota muotoutui osaksi kapitalismin ja sosialismin, imperialismin ja kommunismin välistä kiistaa... 

Eurooppalainen mielikuva kommunismista radikaalina vastavoimana imperialismille ja kapitalismille alkoi kuitenkin säröillä Neuvostoliiton toimien myötä. Tsar-Bomban räjäytys Novaja Zemljassa 30. lokakuuta 1961 oli varmasti tarkoitettu - tieteellisen kokeen ohella - osoittamaan Neuvostoliiton osaamista atomiaseen alalla ja pelotteeksi länsivalloille, mutta kun tieto 50 megatonnin räjäytyksestä levisi se sai monet vasemmistolaiset osoittamaan suosion sijasta äänekästä paheksuntaa. Viimeistään Naton vastapainoksi luodun Varsovan liiton murskattua Prahan kevään unelmat elokuussa 1968 moni suomalainenkin kommunisti luopui varauksettomasta Neuvostoliiton ihailusta.

Osa Neuvostoliittoa ihailleista älyköistä käänsi selkänsä kommunismille jo 1950-luvulla muun muassa Unkarin kansannousun väkivaltaisen tukahduttamisen myötä.

 Ranskalaisilta kielletty (SK 12/1958)

Sodan jälkeen on paljon keskusteltu siitä, oliko atomipommin käyttäminen välttämätöntä vai ei. Pommihan sai alkunsa pelosta, että Saksa suunnittelisi atomiasetta, ja tiedemiehet lähtivät siitä, että asetta käytettäisiin vain puolustustarkoituksissa. Nykyään myös tiedetään, että Japani oli valmis antautumaan jo muutenkin. Ei pidä kuitenkaan unohtaa pitkän ja katkeran sodan aiheuttamaa painetta poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon. Sota haluttiin saada päättymään mahdollisimman pikaisesti, ja jokaista vielä kaatunutta omaa sotilasta pidettiin turhana uhrina varman voiton jo häämöttäessä. Sittenkin jää kysymään, eikö pommia olisi voitu pudottaa "näytösmielessä" harvaan asutulle seudulle - teho olisi varmastikin ollut yhtä vaikuttava. Poliittisesti USA on saanut kärsiä suuresti sodan jälkeen Japanin pommiensa vuoksi.

(Atomipommin taru. SK 28/1960)

Vuonna 1960 atomiajan tieteen realistisia mahdollisuuksia oli vielä mahdotonta, liian aikaista erottaa utopistisista kuvitelmista. Realismi ja tieteiskuvitelma sekoittuivat joskus hurjallakin tavalla. Hurjimpia pseudotieteellisiä skenaarioita välttävä Suomen Kuvalehti totesi sekin, että kohta ihmiskunta tuottaa itselleen tilauslapsia liukuhihnalta (SK 15-16/1960); huikeita olivat myös ajatukset tulevaisuuden kaupungista, missä säätilat säädetään keinotekoisesti ja energia tuotetaan vettä polttamalla (SK 29/60) ja uutinen huippukemistien suunnitelmasta muuttaa hiekkaerämaat kukoistaviksi viljelysmaiksi "vaahtomullan" avulla:

meidän ei ehkä tarvitse kauankaan odottaa aikaa, jolloin autiomaita ei enää ole - jolloin maapallolla on kahdeksantoista miljoonaa neliökilometriä uutta hedelmällista puutarhaa. Kemistit lupaavat näet tehdä maata ilmasta.

(Maata ilmasta. SK 2/1960)

Litra vettä sisältää niin paljon raskasta vetyä, että siitä saa 2600 kW-tuntia sähköenergiaa. Se vastaa kolmihenkisen perheen kahdessa vuodessa kuluttamaa virtamäärää. Kaikkialla maailmassa työskennellään tämän energiaunelman toteuttamiseksi. Yhdysvalloissa ollaan pisimmällä, Los Alamosin ydintutkimuslaboratorion "perhapsatron" on sen valtti.

(Huomispäivän kaupunki. SK 29/1960)

Uraani oli tärkeä sana. Kotimaisten asiantuntijoiden mukaan Suomen tulisi - perinteisen sähköntuotannon käydessä riittämättömäksi kasvavan kansakunnan tarpeisiin - suhtautua vakavasti tähän sanaan.

Tiedämme, että olemme maa, jonka on vakavasti suhtauduttava atomienergiaan. Mutta tiedämmekö, että myös pystymme - jos näin vaadittaisiin - omin voimin suunnittelemaan ja rakentamaan omasta maasta saatavaa uraania polttavan atomivoimalaitoksen. Tiedämmekö, että Otaniemeen on nousemassa "pienois-Harwell". Että siellä Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan punatiilisen rakennuksen kupeella on pieni puutalo, ikään kuin puinen kuori teräksiselle sylinterille, sylinterissä uraanitankoja uimassa vedessä: alikriittinen reaktori. Että sinne tämän vuoden aikana rakentuu kiviseen kuoreen betonipeitteen alle suurempi, kriitillinen reaktori, sen jälkeen vielä ns. nollatehoreaktori. Viimeksi mainittu eräänlainen mekano, jonka uraanipalasilla pelaamalla nuori teknillisen fysiikan tutkija voi kouluttautua reaktoriteknikoksi atomivoiman palvelukseen.

(Pienois-Harwell nousee Otaniemeen. SK 13/1960)

Uraanissa on Suomen uusin voimanlähde. Professori Erkki Laurilan johdolla on juuri valmistunut arvokas tutkimus, joka oikeuttaa meidät toden teolla ajamaan jo kauan muodissa ja puheena ollutta atomiasiaa. Tämä on tutkimuksen yksi tulos ja toinen on se, että meillä on aikaa. Aikaa on atomivoiman alalla, ennen kuin tulee päivä jona sanomme: rakennamme atomivoimalaitoksen.

(Siirrymme atomivoimaan 60-luvun lopulla. SK 50/1960)

Suomen ensimmäinen ydinvoimala valmistui venäläisten ja suomalaisten yhteistyönä Loviisaan ja otettiin käyttöön 1977. Neuvostoliittolaisilla insinööreillä ja osin muillakin työntekijöillä oli perhe mukanaan. Työntekijöiden illanvietoissa ja ystävyysiltamissa parakkikylässä riitti puheita ja musiikkia - esiintymässä kävi muun muassa taistolaiskuoro. Parhaimmillaan työntekijöitä oli noin 3500, joista 800 neuvostoliittolaisia. 

- YYA-sopimuksen suomat edut eivät ole kuitenkaan läheskään vielä loppuunammennettu. Paremminkin olemme vasta hankkineet kokemuksen siitä, että se on avannut aivan uudet näkymät kansamme perusjoukkojen etuja vastaavan taloudellisen, teknillisen ja teollisen yhteistoiminnan kehittämisessä.

(SKDL:n kansanedustaja ja SKP:n keskustoimikunnan jäsen, piirisihteeri Markus Kainulainen ydinvoimalan rakentajien ystävyysiltamissa 1975)

Ajatus ydinenergian käytöstä syntyi Suomen Akatemiassa, jonka aloitteesta valtioneuvosto perusti vuonna 1955 Energiakomitean. Sen piti TKK:n professori Erkki Laurilan johdolla arvioida atomienergian käyttötarvetta Suomessa. Pohjois-Suomen jokien tultua valjastetuiksi Suomen hallitus pyysi 1961 kansainvälistä atomienergiajärjestöä IAEA:ta selvittämään ydinvoiman tarvetta Suomessa...

Vuonna 1961 Imatran Voima käynnisti kansainvälisen tarjouskilpailun ydinvoimalasta avaimet käteen -periaatteella. Yhtiö halusi 1967 tilata joko saksalaisen AEG:n tai amerikkalaisen Westinghousen reaktorin. Neuvostoliiton tarjousta pidettiin puutteellisena. Valtioneuvosto päätti kuitenkin luopua tilauksesta tarjousten perusteella.

Teollisuusministeri Väinö Leskinen allekirjoitti Moskovassa 1969 tavaranvaihtosopimuksen, joka sisälsi ydinvoimalan tilauksen Neuvostoliitosta. Loviisaan rakennettua Novo Voronesh -painevesireaktoria täydennettiin suomalaisella insinööritaidolla. Turvatekniikka, automaatio ja mittaristot suunniteltiin Suomessa ja hankittiin lännestä. Loviisan ydinvoimalaitos otettiin käyttöön vuonna 1977, jolloin Loviisa 1 valmistui sähköntuotantoon.

(Ydinvoima Suomessa; Wikipedia 25.2.2015)

Ensimmäinen sähköntuotantoon tarkoitettu ydinreaktori saavutti kriittisyyden 27. kesäkuuta 1954 kello 17:30 Neuvostoliitossa, Obninskissa lähellä Moskovaa. Neuvostoliitto rakensi seuraavan siviilikäyttöön tarkoitetun ydinvoimalaitoksen vasta kymmen vuotta myöhemmin. Vuonna 1956 Calder Hallissa Englannissa aloitti toimintansa ensimmäinen kaupallinen Magnox-tyyppinen ydinvoimala. Vuonna 1957 aloitti toimintansa ensimmäinen ydinvoimala Yhdysvalloissa Shippingportissa. Yhdysvallat samoin kuin Neuvostoliitto keskittyivät ydinvoiman sotilaalliseen käyttöön. Maailman ensimmäinen ydinsukellusvene Nautilus laskettiin vesille 1955. Calder Hallinkin voimala tuotti alkuun myös ydinasemateriaaleja.

(Ydinvoiman historia; Wikipedia 25.2.2015)

1950-60 -lukujen vaihteen tärkeimpiä aiheita oli tietysti avaruuden valloitus, ja myös tässä näkyivät kylmän sodan jännitteet. USA:n ja Neuvostoliiton asevarustelukilpa oli ehkä jo saavuttanut kauhun tasapainon, nyt sen rinnalla kiihtyi kilpajuoksu avaruuteen.

Kirjoitetaan vuosi 1961 silloin, kun avaruuden renesanssimies on kiertävä tekokuussaan kolme kertaa maapallon ympäri. Ihmisraketti on ensi vuonna tieteen suurinta ilotulitusta. 

Miehiä on kaikkiaan seitsemän ja heidän avaruuslentonsa on nimeltään Mercury-Redstone 1961.

(Veli Virkkunen: Avaruusmiehet lähtövalmiina. SK 50/1960)

Suomen Kuvalehteen muutamia artikkeleita kirjoittanut Veli Virkkunen (1913-2001) oli YLE:n tiedotuspäällikkö ja pojasta Juha Virkkusesta tuli YLE:n kirjallisuustoimittaja. Juha palkattiin Yleisradioon 1967, mutta teki ensimmäiset ohjelmansa YLE:lle freelancerina jo 1963.

60-luvun nuorisoradikaalina, taistolaisiinkin lukeutuneena Juha Virkkunen ei aina ollut samoilla linjoilla "vanhaa valtaa" edustavan isänsä kanssa. Yleisradion Kulttuurin kuuma linja -ohjelmassa 1964 isän ja pojan yhteisen kritiikin kohteena oli kulttuurin pinnallistuminen...

Radio-ohjelman monotonisesti lausutut repliikit kuulostavat etukäteen kirjoitetuilta. Ohjelma alkaa kevyellä jutustelulla taustanaan pyssyjen pauketta ja kolinaa. 

VV: Pane nyt jo televisio kiinni, pelkkää ajanhukkaa se on, silmien purukumia ja tottumus joka hävittää tämän perheen yksilölliset harrastukset.

JV: Äläs nyt... ei tämä ole vain meidän perheen asia. Tätäkin murhenäytelmää, murhanäytelmää seuraa parhaillaan 800 000 Suomen lasta. Minä en nyt tiedä onko tämä luku oikea, mutta oletan niin. Tämä on demokratiaa, murha joka kotiin ja terroria teidänkin tenaville.

VV: Omituista miten juuri television kautta saadaan koteihin kaikki väkivalta ja höpönpöpö, sen sijaan elokuvasensuuri on jatkuvasti esteenä todellisen elävän taiteen esiinpääsylle.

JV: Ja entäs kirjat sitten. Roskaromaaneissa ja huonoissa dekkareissa rikollinen juo yhden kirjan aikana monta sataa lasia viinaa ja polttaa monta sataa huumausainesavuketta harkitessaan ja toteuttaessaan sadistiset elkeensä. Meikäläinen kirjasensuuri eliminoi kirjat elävästä elämästä, kuten Kravun kääntöpiiri, mutta sallii sadismilla ja terrorilla herkuttelevan kirjallisuuden.

VV: Tämä näyttää olevan kysymys, joka on yhteinen niin aikuisille kuin nuorillekin. Onko meidän nyt todettava, että nyky-yhteiskunta on monine silmänkääntötemppuineen luonut täysin apaattisen ja kaikkinielevän joukkomoraalin...

JV: Niin meidän on todettava se.

VV: Me emme enää itse suorita henkistä valintaa vaan meidän makumme ja vastaanottokykymme tunnetaan tarkasti jo etukäteen. Hyväksymmekö me sitten todella nämä huonoimmat hengensärpimet ikäänkuin ajankuvaan kuuluvina, ja onko meillä enää näiden välineiden varassa mahdollisuutta tavoittaa todellista sivistystasoa?

JV: Kyllä. Ja nyt otan nuorison jälleen avuksi, sillä uskon että nuorisossa löytyy halua muuhunkin. Mutta, se on tosiaankin teidän epäsivistyksellisen propagandakoneistonne orja. Jos kaikki nämä huonot lehdet, filmit ja kirjat ovat liikeyrityksiä, ja niitä myydään ja valmistetaan ihmisten ajanvietteeksi, liikeyritys sortuu jos keinot laimenevat. Siksi niiden on kerta kerralta tehostuttava. Kaupallinen viihde pysyy yllä ja saa seuraajia sitä mukaa kuin yleisön kyllästyminen voidaan nopeasti korvata uudella kiihokkeella. Tämä on hyvin yksinkertainen teoria. Näin joudutaan väkivallan kaupitteluun, sillä se vetoaa ihmisessä kaikkein alkukantaisimpaan mikä todella on olemassa.

VV: Sivistyspyrkimyksessä olisi nuorison itsensä tartuttava jälleen ajanpyörään aivan kuten ennenkin... Nyt on vain Suomessa hyvin vähän kannustavia voimia apuna, koska esimerkiksi meidän yliopistomiehemme ja myöskin korkeamman opin ahjot näyttävät täysin eristäytyneen kulttuuripoliittisesta ajattelusta. Meillä Suomessa vallitsee nykyään sellainen akateeminen hiljaisuus, joka on kansallisestikin katsoen lamaannuttavin kausi mitä Suomessa on eletty sitten Turun palon -

JV: Hah... Jaa-a.

VV: Sanoisin että Suomen sivistysapatia jättää maaperän avoimeksi niille helppoheikeille jotka nyt ovat vallanneet sivistysvälineet.

(YLE arkisto: Kulttuurin kuuma linja. Keskustelemassa Veli Virkkunen ja Juha Virkkunen. Äänite vuodelta 1964)

Oikeudenmukaisimpienkin tuomioiden täytäntöönpanossa on usein jotakin kiusallista, mieltäkääntävää. Sitä voi sanoa olevan myös uutisessa, joka kertoi oikeuden päätöksen mukaan Raumalla sytytetystä kirjaroviosta. Myklen romaani, jonka suomenkielinen laitos oli tuomittu siveettömäksi, haihtui savuna ilmaan. Niin kuin pahat kirjat keskiajalla...

Nyt on todettava, että paljon puhutun Myklen kirjan kohdalla konsulit syystä tai toisesta olivat poikkeuksellisen valppaita. Sen sijaan maahan kasvavana virtana leviävä muu ja nimenomaan kaikkea taiteellista arvoa vailla oleva arveluttava painotavara ei ole aiheuttanut heidän taholtaan näkyviä reaktioita.

Ainakin pääkaupungissa on vapaasti tarjolla - ei edes tupakkakaupoissa - Amerikoista asti tulevia lehtiä (Caper, Dude, Nugget, jne.), joiden sisältö on tavanomaisen säädyllisyyden alapuolella...

Ennen kuin suomenkielellä julkaistuja kaunokirjallisia teoksia enempää poltetaan, tyrehdytettäköön maahan tuleva ulkomaisen pornografian virta.

(SK:n pääkirjoituksesta 40/1960)

Vuoden 1960 mielenkiintoisimpiin artikkeleihin Suomen Kuvalehdessä kuuluivat - tai kuuluvat yli 50 vuotta myöhemmin luettuna - Osmo A. Wiion kansantajuiset tiedeartikkelit. Tekniikan Maailma -lehden vuonna 1952 perustanut Wiio (1928-2013) tuli myöhemmin tunnetuksi merkittävänä organisaatioviestinnän tutkijana ja opettajana. Hän toimi Helsingin kauppakorkeakoulun professorina 1973-75, Liberaalisen kansanpuolueen kansanedustajana 1975-79 ja Helsingin yliopiston viestinnän professorina 1978-91.

Ilman selvännäkijän lahjoja voi tälle vuosikymmenelle ennustella monia asioita, jotka melkoisella varmuudella toteutuvat. Tämä johtuu siitä, että aikaisempina vuosina on tehty keksintöjä, joita 1960-luku vasta toteuttaa käytännössä. Niinikään 1950-luvulla aloitettiin eräitä tieteellisiä tutkimustöitä, joiden odotetaan tuovan tuloksia 1960-luvulla. Paljon voi myös päätellä "jatkamalla" nykyistä kehitystä. 

Televisio tulee olemaan vuosikymmenen lopussa meillä Suomessa melkein yhtä yleinen kuin radio nykyään, ja Euroopan tiheän ns. linkkiverkoston ansiosta kansainväliset lähetykset ovat jokapäiväisiä. Itse televisiovastaanotin tulee olemaan litteä levy, joka voidaan sijoittaa seinälle taulun tavoin. Matkatelevisiot ovat yhtä yleisiä kuin matkaradiot nykyään.

(Osmo A. Wiio: Nämä ennustukset totetuvat. SK 11/1960)

Maailma muuttuu, Eskoseni. Ja muuttuu nopeasti. 10 vuoden kuluttua viimeistään katsotaan Korpi-Kainuussakin stratosfääriasemaa. Mökinmies vain vääntää nappulaa ja ottaa ohikiitävästä avaruuspallosta uutisensa. Pellolla sitten puhutaan, miltä etäinen maanjäristys näytti ruokatunnin päättyessä...

(Veli Virkkunen: Avaruustelevisio valloittaa maapallon. SK 45/1960)

Tietotekniikan kehitys avasi niin pessimistisiä kuin optimistisiakin tulevaisuudenkuvia. "Sähköaivot korvaavat ihmisen monella elämänalalla: tehtaissa, konttoreissa, virastoissa jne." kirjoitti Wiio tulevaisuuden näkymistä.

Numerossa 21/1960 kerrottiin italialaisen professori Ceccaton työn alla olevasta suurhankkeesta, käännöskoneesta, joka kääntäisi puheen kaikille halutuille kielille. Ensimmäisen "aivokoneensa" Ceccato oli saanut valmiiksi jo vuonna 1956.

Nimenä sillä oli "Aatami II". Se kehitti 23 eri käsitettä ja niitä yhdistäen kolme filosofista päätelmää, esim. Descartes'in "Cognito ergo sum" - ajattelen siis olen olemassa. Kun Ceccatolta kysyttiin, ajatteleeko "Aatami II", vastasi hän: "Ajattelee ja ei ajattele. Se jäljentää sen mitä tapahtuu kun me muodostamme ajatuksia. Se on meidän ajattelukoneistomme pienenpienen osan suurennettu malli."

(Professori Ceccaton käännöskone. SK 21/1960)

Geodeettis-geofysikaalisen Unionin kongressissa Helsingissä pohdittiin muun hiilidioksipäästöjen aiheuttamaa lämpötilan nousua ja Atlantiksen arvoitusta.

Kuutisenkymmentä vuotta sitten esitti kuuluisa ruotsalainen tutkija Svante Arrhenius väitteen, että hiilidioksidin lisääntyessä ilmakehässä ihmisen suorittaman hiilen ja öljyn polttamisen tuloksena ilmakehän lämpötila kasvaa. Tämä johtuu hänen käsityksensä mukaan siitä, että hiilidioksidi estää lämpöä säteilemästä avaruuteen takaisin. Arrheniuksen teoria hylättiin, mutta viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että hän sittenkin lienee ollut oikeassa; ilmastomme on tullut lämpimämmäksi, ja suomalainen prof. Kurt Buch on todennut ilman hiilidioksidin todella kasvaneen.

(Osmo A. Wiio: Puhetta maapallosta. SK 33/1960)

Kaupunkien määrä lisääntyi 35:stä 41:een (1/60). Uudessa läänijaossa syntyivät Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan lääni (2/60). Albert Camus kuoli (Camus on kuollut, SK 3/60). Assuanin padon rakentaminen aloitettiin (SK 4/60). Algerian levottomuudet jatkuivat ja levisivät emämaa Ranskaan (Ranska sisällissodan partaalla, 6/60). Aero siirtyi suihkukonekauteen (Sinilintu on valmis lentoon, SK 12/60). Ruotsi sai ensimmäiset naispappinsa (18/60). Turkissa tapahtui sotilasvallankaappaus (24/60). Tilgmannin tulipalo Helsingissä vaati kolmen palomiehen hengen ja Venäjältä levisi suurpalo porojen jäkälämaille (SK 30/60). Squaw Valleyn talviolympialaisia (mm. 9/60) ja Rooman olympialaisia (mm. 37/60) seurattiin useassa numerossa.

Pystyvätkö kenraalit pelastamaan demokratian? Kysymys on ajankohtainen monen muun maan ohella nyt myös Turkissa, jossa pääministeri Menderesin itsevalta kukistettiin armeijan vallankaappauksen avulla. Näköpiirissä on kaksi mahdollisuutta: käy niin kuin uusi johtaja, kenraali Gursel sanoo, että sotilaat luopuvat vallasta tilanteen vakiinnuttua, tai syntyy sotilasdiktatuuri. Ainakin tällä hetkellä Turkin poliittinen ilmasto on helppo hengittää, kansa hurraa rohkaistuneena ja kenraalit lupaavat tehdä kaiken voitavansa.

(Kenraalit kevensivät kansan mielen. SK 24/1960)

Ja Yleisradion taistelu TESVISIOTA vastaan kävi kuumimpia vaiheitaan (Tapetaanko Tes? 17/60 ja Tesvisio piikki yleisradion lihassa 23/60).

Taistelu Suomen televisiotoiminnan tulevaisuudesta on siirtynyt kulissien taakse eduskunnan valiokunta-asteelle. Taistelu on kulissientakaista myös toisessa mielessä, asian ratkaisijoihin, kansanedustajiin, yritetään nyt vaikuttaa suoraan. Ryhmä kerrallaan joutuu yleisradion aivopesuun, jonka tarkoituksena on osoittaa, minkälainen mörkö riehuu keskellämme levittämässä harhaoppeja yhteiseen Suomen kansaan ja tuomassa harmia Oy Yleisradio Ab:lle.

(Tesvisio piikki yleisradion lihassa. SK 23/1960)

Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin ja kreivitär Karin-Birgitte Ehrnroothin tyttären Karin Birgitte Ingrid Louisen kastoi Turun tuomikirkossa arkkipiispa Ilmari Salomies ja kummina oli kuningatar Ingrid (41/60).

Marskin ratsastajapatsaat pystytettiin Lahteen joulukuussa 1959 (SK 1/60) ja Helsinkiin kesäkuussa 1960 (SK 24/60). Ratsastajapatsaan paljastustilaisuus juhlallisuuksineen Helsingissä Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta oli vuoden suurimpia uutisia 6 sivun loistavasti kuvitetilla reportaasillaan.

Historiaan jäävä helluntaiaatto on kallistumassa iltaan. Aurinkoisen Helsingin yllä humisee vielä äskeisten marssisävelten kaiku. Puolentoista tunnin ajan olemme olleet kuin toisessa maailmassa, tosin vanhastaan tutussa, mutta vähitellen etääntyneessä. Olemme olleet näet lähellä toisiamme, rinta rinnan niiden yhteisten muistojen äärellä, jotka viime kädessä sitovat meidät yhdeksi ja samaksi Suomen kansaksi...

Ja kun peitto vedetään pois monumentin yltä, syntyy miltei epätodellinen tunnelma: historiallisen elämänsä tulo- ja menoteiden risteyskohdassa Mannerheim ratsastaa jälleen kansansa keskuudessa; aristokraattisena, luotettavana, kokoavana, sovittavana.

Tasavallan presidentin kiihkoton ja asiallinen puhe tapasi kaikupohjan varmaan jokaisessa suomalaisessa. Tämä ratsastajapatsas on oleva meille enemmän kuin Mannerhein muistomerkki. Se on -- kaikkien niiden miesten ja naisten yhteinen yhteinen muistomerkki, joiden osaksi tuli sotapolulla antaa henkensä isänmaan edestä. Sanalla sanoen: Mannerheimin ratsastajapatsas on oleva itsenäisyytemme tuskantäyteisen tien vertauskuva.

(Marskin ja kansan juhla. SK 24/60)

Neljän päivän kuluessa tapahtui neljä suurta lento-onnettomuutta ja eri alojen asiantuntijat vastasivat toimittajan kysymykseen mitä yleensä on ajateltava siitä, että onnettomuudet näin omituisesti pyrkivät kasautumaan (4/60). Muutama viikko myöhemmin sattui neljä vakavaa liikenneonnettomuutta Jyväskylässä (Jyväskylän musta lauantai, 21/60).

Vankien elämään ja oloihin tutustuttiin Onko vankila lepokoti? (10/60) ja Ihmisiä kaltereiden takana (51-52/60).

Vapauteen he kaikki kaipaavat, vangit, ihmiset muurin sisäpuolella. Siinä määrin, että he tarttuvat mitättömäänkin kosketukseen ulkomaailman, vapauden kanssa. -- . Ensin empien, sitten rohkaistuen he kertoivat tarinaansa ja toivoivat tulevaisuutta. He, murhaajat, varkaat, pahantekijät. Ihmisiä, jotka ovat samanlaisia kuin ihmiset kaikkialla. Kuitenkin erilaisia, oman rikoksensa muista erottamia.

Sen erilaisuuden takia heitä ei mennä noin vain tapaamaan puhelinkeskustelun ja ovikellon soiton jälkeen. Tapaamista edeltävät virallinen lupa ja viesti Helsingistä Hämeenlinnaan ja Riihimäelle. Sitten vasta vankilan portit avautuvat tulijoille, joita odottaa ystävällinen opastus: vankilanjohtaja T. Jama ja vartiopäällikkö Anna Mauri, vankilanjohtaja Pauli Äijälä ja apulaisjohtaja T. A. Salonen.

(Ihmisiä kaltereiden takana. SK 51-52/1960)

Tutkimukset Tulilahden kaksoismurhan syyllisen selvittämiseksi jatkuivat koko vuoden - muut tutkintalinjat tosin jätettiin toiselle sijalle tutkimusten keskittyessä Munsalasta 6. marraskuuta 1959 pidätetyn "mopedimies" Runar Hölmströmin liikkeisiin (Mopedimiehen pesällä, 8/60), jota ei kyetty osoittamaan syylliseksi (Tulilahden toinen näytös, 25/60 ja Murhaajaa ei löytynyt, 33/60). Holmströmin vankeus jatkui - muut syytteet, muun muassa luvattoman pistoolin hallussapito ja pidätyksen väkivaltainen vastustaminen olisivat riittäneet pakkolaitostuomioon.

Runar Holmström, Suomen viimeinen jalkaraudoissa oikeuteen tuotu vanki, teki itsemurhan pidätyssellissä 8. toukokuuta 1961. 

Holmströmiä olisi kuitenkin odottanut pakkolaitostuomio, vaikka murhasyyte olisikin jäänyt toteutumatta. -- . Kaikki tuolloin vankilassa olleet pelkäsivät yli kaiken pakkolaitostuomiota. Sillä sanottiin olleen elävältä hautaamisen maine, joten Holmströmin itsemurha ei sinänsä ollut yllättävä.

(Tulilahden kaksoismurha; Wikipedia 1.3.2015)

Kansakunta ei ollut ehtinyt selvitä Tulilahden tuottamasta shokista, kun tapahtui seuraava - Tulilahden tavoin edelleen selvittämätön - murha, Espoon Bodom-järven rannalla. 

Heleänä helluntaiaamuna käveli Erkki Johansson uimaan kotinsa lähellä sijaitsevan Espoon Bodominjärven rantaan. Noustuaan järvestä hän näki vähän matkan päässä rannasta revityn teltan ja sen päällä makaamassa neljä ruhjottua nuorta ihmistä, joista kolme oli kuollut... Retkeilemässä olleet 15-vuotiaat tytöt Maila Irmeli Björklund ja Anja Tuulikki Mäki sekä 18-vuotias nuorukainen Seppo Antero Boisman olivat saaneet surmansa ja Nils Wilhelm Gustafsson vaikeasti haavoittunut.

(SK 24/1960)

Tulilahti tulee eittämättä mieleen. Käyminen teltan ja siinä nukkujien kimppuun, yöllinen yllättäminen ja sitten hillitön iskeminen ja ruhjominen, tappaminen tappamisen vuoksi.

Tekijän uskotaan tietäneen, että nuoria oli neljä, ainakin, että heitä oli useampia kuin kaksi. Tämän olisivat kertoneet moottoripyörät ja toisaalta tyttöjen vaatteet ulkona, vaikka hän olisi osunyt paikalle vasta yöllä leirin jo nukkuessa. Liikkeellä ei ole ollut ryöstäjä vaan tappaja...

(Ja murhaaja kulkee vapaana. SK 25/1960)

Vuoden 1960 artikkelisarjoja olivat kotimaisia poliittisia vaikuttajia esittelevä Mainettaan parempia ja kansainvälistä rikollisuutta ja Interpolin työtä kuvaava Interpol kutsuu. Numeroissa 17-22 rakennettiin kesämökki, "sommelo". 

Oka vertasi Uljas Vikströmin kritiikkiä Linnan Tuntemattomasta sotilaasta Punalippu-lehden numerossa 6/1959, missä Vikström syytti Linnaa mm. sodan ihannoinnista, Vikströmin kirjoitukseen Mihail Sholohovin romaanista He taistelivat isänmaansa puolesta (Uljas käy sotaa, SK 8/60).

Uusista kirjailijoista kuultiin Pentti Saarikoskea (14/60), Veikko Huovista (35/60) ja Paavo Haavikkoa (39/60).

Jatkokertomuksina luettiin Georges Simenonin Maigret kotikylässään ja Leo Anttilan Vieraana kuolema. Numerossa 5/60 oli Tsehovin kertomus Asianmukaisia toimenpiteitä ja numerossa 6/60 Ray Bradburyn novelli Tuuli.

Yhteiskunnallisia vaikuttajia ja päättäjiä esittelevän Mainettaan parempia -sarjan neljännessä jaksossa Riku Sarkolan käsittelyn kohteena oli Olavi Lindblom:

Olavi Lindblom on siitä erikoinen mies, että mitä alemmaksi vastustajat ovat häntä julkisessa elämässä yrittäneet potkia, sitä korkeammalle hän on aina ponnistanut. SAK:n järjestösihteeri ja pääsihteeri, ministeri ja Aravan puheenjohtaja - siinä hänen karrieerinsa eräitä virstanpylväitä. Seuraava mainettaan parempi on tullineuvos Veikko Vennamo.

(Limppu, jonka sisus on kuorta kovempi. SK 33/1960)

Vennamolta ei kuitenkaan saatu kommentteja tai ehkä hänestä oli muuten vain vaikea kirjoittaa tyydyttävää artikkelia. Joka tapauksessa sarjan seuraava osa julkaistiin vasta numerossa 45/60 eikä aiheena ollut Vennamo vaan Suomen kansanpuolueen ja Liberaalisen kansanpuolueen edustaja Esa Kaitila (myöhemmin 60-luvulla valtiovarainministeri). Ja jälleen lupailtiin Vennamoa:

Sarjamme pyrkimyksenä on muistuttaa siitä, että "mainettaan parempia" ihmisiä löytyy jokaisesta ryhmästä - eikä vain siitä, mihin itse satumme kuulumaan. Sarjan kuudentena hahmona tapaamme parin viikon päästä tullineuvos Veikko Vennamon.

(SK 45/1960)

Sarjan kuudes henkilö (47/60) oli Merimies-Unionin puheenjohtaja Niilo Wälläri.

Pankkien ja vakutuusyhtiöiden mainoskanava. Merkittävä osa Suomen Kuvalehden mainossivuista vuonna 1960 oli pankkien ja vakuutusyhtiöiden mainoksia.

Itä ja Länsi, kapitalistit ja kommunistit, valkoiset ja mustat, arabit ja ranskalaiset, maalaisliitto ja sosiaalidemokraatit, SVUL ja TUL, Lumumba ja Kasavubu, sinä ja minä - kaikkialla rintamat vastakkain. Raja-aitoja, rautaesirippuja joka taholla, ihmisten pystyttämiä, ylitsepääsemättömiä. Kateutta, katkeruutta, pelkoa ja vihaa.

Perustukset horjuvat, ihmiskunta natisee liitoksissaan.

Ja sanat, iskevät, viiltävät, kirveltävät sanat, kylmän sodan atomipommit halkovat ilmaa kaikkialla ja kylvävät ihmismieliin yhä lisääntyvää katkeruutta ja vihaa ja kuolemaa. Yhä kovempia, yhä myrkyllisempiä sanoja päämääränä vastapuolen alistaminen, nujertaminen, ruhjominen. Valta kuuluu minulle, ei muille, minulla on siihen oikeus. Sillä minä olen oikeuden puolella, minä ajan kaikkien asiaa. Muutkin saavat olla samaa mieltä kuin minä, ja niin pitääkin olla, heillä on kaikki oikeudet ajatella niinkuin minä ajattelen ja alistua minun tahtooni. Sillä minun tahtoni on hyvä tahto, se suo oikeutta kaikille eikä vaadi muuta kuin että minut tunnustetaan ja että tunnustetaan vain minut...

Maailmamme on minän ahdas maailma, vaikka kurkotammekin tähtiin.

(Jouluna 1960. SK 51-52/1960)

Teknillisen taitamisen yllättävän nopea kehitys on johtanut ihmiset ylimielisyyteen ja lumonnut heidät niin, että he unohtavat olevansa kuolemaa kohti kulkevia hetken matkalaisia. Turbiinit pyörivät, moottorit jylisevät, rakettien vauhti kiihtyy ja sähköaivot rekisteröivät saavutuksia, joilla ei näytä olevan rajoja - mutta tuota yhtä rajaa ei kukaan ylitä: kuolemaa.

(Osmo Tiililä: Kuolema. SK 47/1960)

Säästöpankit julkaisivat Suomen Kuvalehdessä vuonna 1960  "Vuosisata markan matkaa" -sarjan (9/60 ja 11/60). Jorma Korpelan "jouluhartaus" 51-52/60 

Voiko kristitty olla kommunisti?

Eila Jokelan kirjoitukset kommunismin saamista kansanomaisista muodoista synnyttivät vuonna 1960 laajaa ja luonnollisestikin huolestunutta keskustelua. 

Aiheen aloitti numerossa 3/60 ollut artikkeli "Aikamme johanneskastajat", missä Jokela ilmaisi huolensa körttiväestön käännyttämisestä kommunisteiksi uskontoa ja politiikkaa sekoittamalla, ja kansan hämäännyttämisestä syntyneestä uskonnollis-poliittisesta liikehdinnästä.

Viime kesään saakka en ole uskonut mahdolliseksi sellaista käsitteiden sekaannusta. En siitäkään huolimatta, vaikka olen sen seitsemän kertaa kuullut kerrottavan agitaattoreista, jotka talo talolta kulkiessaan ensi töikseen veisaavat Siionin virren ja siirtyvät sen jälkeen saarnansa toiseen osaan, politiikkaan.

(Eila Jokela: Aikamme johanneskastajat. SK 3/1960)

Seuraavissa numeroissa lehti julkaisi kirjeitä artikkelin synnyttämästä kirjetulvasta. Useat kirkkoherrat ja pastorit osoittivat paheksuntaa kommunismia kannattaville kristityille, ihmetellen julkisesti, kuinka nämä voivat yhdistää kommunismin (se kun edustaa ateismia) kristillisyyteen. 

Keskusteluun otti osaa mm. taidegraafikko, kuvittaja Aukusti Tuhka, kertoen lapsuusaikaisia muistoja lestadiolaisten "profeettojen" varoituksista:

Tulee mieleen tässä noin 55 vuoden takainen ennustus. Hanhi-Pieti (Pietari Hanhivaara Kittilästä), tuo Lapin laestadiolainen profeetta, kerran kotiseuroissa meillä viittasi poikavekaroihin ja ennusti: "Tulee eksytyksien aika tälle kansalle ja te pojat sen vielä näette vanhoilla päivillänne. Raketaan taloja joita kutsutaan seurahuoneiksi. Puhuvaisien pöydän takana istuu sananselittäjiä - seurakunnalla veisauttaa Siionin virsiä. Vihaa kylvää - jo vain leivättömille tulee eksytystä - . Sielun vihollisella on monenlaiset konstit -- ." 

(Suomen Kuvalehti 6/1960)

Toisaalta jotkut huomauttivat Jokelan kärjistäneen asiaa yhden näkökulman syntymiseksi ja muistuttivat, ettei kommunismi välttämättä ole sama asia kuin ateismi, vaikka itänaapurissa harjoitetaankin kommunismin ateistista muotoa.

Jokela jatkoi aihetta artikkeleissa "Kommunismi leviää Suomussalmella" (23/60) ja "Syntynyt kommunistiksi?" (24/60).

- Oletteko selvittänyt itsellenne, minkä vuoksi olette kommunisti?

- Ka, kun täällä oltiin niin pitkään iliman teitä. Kun ei ou teitä, ei ou työtäkään. Kööhyys se pannoo ihimise kannattammaa sittäi puoluetta, joka ajjaa kööhä assieta.

- Mutta nythän teillä on teitä, on Kekkos-Ykköstä ja Kekkos-Kakkosta ja varmaan vaikka kolmostakin. 

- Oohan niitä, kun skdl on evuskunnassa voatinna. Kyllä meikälääne eänestää sitä mitä on tottunna, mitä vanahemmattii. Ainaki meijän kulumalla.

(Kommunismi leviää Suomussalmella. SK 23/1960)

Että Suomen Kuvalehteä luettiin myöskin rapakon takana osoittaa mm. Oskari Tokoin heinäkuussa 1960 USA:sta lähettämä kirje.

Käsitykseni mukaan sitä, mitä tapahtuu Suomussalmella, tapahtuu myöskin muualla Suomessa... Me amerikansuomalaiset olemme tarkoin ja suurella huolella seuranneet tapausten kehitystä...

(Suomen Kuvalehti 32/1960)

Syntymäpäiväsankareiden joukosta saattoi bongata tuttuja myös vuonna 1960. Kuvissa oli totuttuun tapaan niin tavallista kansaa, maanviljelijöitä ja kotirouvia, kuin tunnetumpaa väkeä.

Elokuussa 1960 merkkipäivää viettivät mm. rovasti Matti A. Mustonen Porissa ja varatuomari Arno Anthoni Helsingissä.

Vuoden 1960 mainontaa. Tupakkatehdas Fennia lupaa: Alaska virkistää sielun

Kristinusko henkisyyttä etsivässä Euroopassa

Kysymystä aiheuttaako uskonto neurooseja pohdittiin numerossa 28/1960. Kysymykseen vastasivat kirjailija ja lääkäri Paul Tournier, teologian professori Erkki Kansanaho ja hermo- ja mielitautien erikoislääkäri Martti Siirala. Viimeksi mainitun mielestä neuroottisuutta löytyy jokaisesta ihmisestä:

- Kaikki olemme jossain mielessä neuroottisia. Jokainen on tavalla tai toisella mukana yhteisönsä ennakkoluuloissa, komplekseissa, asenteissa. Jokaisen kehitys kärsii jollain tavoin, jokaisella on vääntymiä, komplekseja, mykkiä elämänalueita, ja jokainen on vieraantunut määrästään - Jumalan kuvana olemisestaan.

Mitä siis neuroosi on? Yksinkertaisesti selitettynä sitä, että ihminen vieraantuneisuudessaan ajautuu näkyvään ja tuntuvaan kriisiin, jonka hänen yhteisönsä havaitsee poikkeavaksi tavallisuudesta eli sairaudeksi. 

(Synnyttääkö uskonto neurooseja? SK 28/1960)

Tournier, Kansanaho ja Siirala tuntuivat olevan samaa mieltä lainomaisen, käskyihin ja kieltoihin perustuvan uskonnollisuuden haitallisuudesta. Kielteisen sijasta tulisi korostaa myönteistä: vapautta ja armoa. Näkemyserojakin oli. Tournierin mielestä kadotuksen esilläpitäminen oli saanut liian suuren sijan ja rippiä käytettiin liian vähän. Hän viittasi C. G. Jungin käsitykseen, jonka mukaan "protestanttisissa maissa esiintyy enemmän uskonnollisen kasvatuksen aiheuttamia neurooseja kuin katolisissa, joissa on mahdollisuus syyllisyydentunnon keventämiseen ripittäytymällä". Siirala muistutti uskonnon sisältämästä vaarasta, että jos ihminen tällä tavalla uskontoon turvautumalla pääsee pahasta olostaan häneltä voi jäädä kuulematta jotakin olennaista, mitä omantunnon syytökset ja ahdistuksen läpi kulkeminen olisivat voineet kertoa ja opettaa.

En pitäisi mahdottomana, että katolisissa maissa on vähemmän neurooseja kuin protestanttisissa - mutta eikö se jo ole vahingollista? Vaiennetaanko siinä jotakin sellaista, minkä ei pitäisi vaieta? Rippi lienee verrattavissa rauhoittaviin lääkkeisiin. Nimenomaan roomalaiskatolinen rippi sellaisena kuin uskonpuhdistus on sitä vastustanut, on mielestäni aivan ratkaisevasti toista kuin protestanttinen käsitys ripistä...

Tätä kysymystä tarkastellessamme meillä on kaikki syy tutkistella koko henkistä perintöämme. Kaikki me vanhempina kasvatamme lapsiamme jollakin tavalla 'uskonnollisesti', uskoimme sitten omassa elämänympäristössämme mihin tahansa. 

(Synnyttääkö uskonto neurooseja? SK 28/1960)

Herätyskristillinen näkökulma erottaa toisistaan uskonnon - ihmisen toiminnan Jumalasta luomiensa ajatusten ja mielipiteiden varassa - ja henkilökohtaisen jumalasuhteen - olemisen Kristuksen armon varassa ja hänen toimintansa kohteena. Jos ripittäytyminen psykologisena toimituksena, ilman elävää suhdetta syntien anteeksiantajaan, vapauttaa syntisen ahdistuksesta ja niin päästää hänet jatkamaan matkaansa sisäisesti muuttumattomana, eikö se ole tuottanut ihmiselle järkyttävän vahingon? 

Uskontoa käsittelevistä artikkeleista mielenkiintoisimpia oli kirkkoherra Voitto Viron kuuden sivun artikkeli kristillisen kirkon tilasta 1960-luvun "kristillisessä" Euroopassa (49/1960). Viron lähtökohtana olivat Tanskan lähetysseuran pääsihteeri Erik W. Nielsenin lausunnot. Nielsenin näkemyksen mukaan kristillinen lähetystyö osaltaan oli vaikuttanut sen, että myös muissa maailmanuskonnoissa heräsi ajatus lähetystyön tarpeellisuudesta. 1960-luvun kristillinen/jälkikristillinen Eurooppa - myös Suomi, missä kristinusko oli useimmille jäänyt vain muodollisen uskomusjärjestelmän, rituaalinomaisen perinteen tasolle - oli nyt avoin, avoimempi kuin luterilainen kirkko ymmärsikään, länteen levittyville buddhalaisuudelle, hinduismille ja muhamettilaisuudelle. 

Länsimaitten kohdalla tilanne on ilmeinen. Toinen maailmansota lienee nostattanut uskonnollisia ongelmia etualalle. Materialismi on tieteellisenä katsomuksena selvästi menettämässä alaa. Sen lujimpana tukikohtana lienee pidettävä - yllättävää kyllä - psykologiaa, joka tutkii sielunelämää mutta ei rohkene sanoa paljoakaan itsestään sielusta. Länsimailla ei ole tällä hetkellä kantavaa ja luovaa suurta ajatusta. -- . Olemme tyhjiössä. Se seikka, että materialismi tieteellisenä katsomuksena on kuolemassa, tulee ilmeiseksi yleisessä tietoudessa vasta 50 vuoden kuluttua. Lännen polttavin ongelma on kommunismin ja ns. länsimaisen vapauskäsityksen välinen ratkaisematon ahdistava ristiriita. 

Kristityillä on vakava syy miettiä, onko kristinuskon nykyinen puolustusasemiin vetäytyminen - sllä siitä on kaikesta lähetystyöstä huolimatta syytä puhua - kenties johtunut siitä, että se länsimaalaiseksi muututtuaan menetti jotain alkuperäisestä aitoudestaan. Eurooppa sai idässä syntyneen kristinuskon kreikkalaisen siivilän läpi. Eikö ole pelättävissä, että silloin intellektualisoitiin ja kahlehdittiin sitä, minkä oli tarkoitus olla ei ainoastaan totuus vaan myös tie ja elämä...

(Voitto Viro: Maaimanuskonnot kohtaavat toisensa. SK 49/1960)

Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro tuli tunnetuksi kirkollisena keskustelijana ja elämänkysymysten pohdiskelijana 1950-70 luvuilla, jolloin muun muassa aikakauslehdet käyttivät häntä jonkinlaisena kirkollisten asioiden asiantuntijana ottamaan kantaa aikakauden kysymyksiin. Myöhemmin hänet tunnettiin kiinnostuksestaan parapsykologisiin ilmiöihin, joita hän myös toi esiin aikakauslehdissä.

1960-luvulla suuri osa Viron julkisista kommenteista oli vielä evankeliumin mukaista tai ainakin yhteensovitettavissa kirkon linjaan. Erik W. Nielsenin näkemyksiin ja Viron omiin huomioihin perustuva artikkeli antaa tervettä ajattelemisen aihetta ns. kristillisen maailman ja maailmankatsomuksen asioista kiinnostuneille:

Huomattakoon, että kristinusko ja evankeliumi eivät ole sama asia. Niinkuin G. F. Vicedom mitä merkittävimmissä ja kiintoisimmassa teoksessaan "Die Mission der Weltreligione" sanoo, kristinusko on se, mitä ihmiset ovat tehneet evankeliumista. Meidän tehtävämme ei ole levittää kristinuskoa vaan evankeliumia. Emme voi asettaa muita uskontoja vastaan kristinuskoa vaan evankeliumin. "Evankeliumi on aina kristinuskon kritiikki." Yhä uusia näköaloja avautuu. Eräs niistä on tämä kysymys, joka on syytä tehdä vakavasti: olemmeko kenties olennaiselta osalta käsittäneet väärin Jeesuksen? Merkitseekö kristinusko kukaties sitä, että kristilliset kirkot ovat uudelleen ristiinnaulinneet Kristuksen?

Sanon saman uudelleen hieman toisin. Ei ole syytä sokeasti ihannoida apostolista aikaa. Mutta joka tapauksessa on kiistatonta, että se oli riemullisen kristillisen uskon aikaa ja että sillä oli maailmaavalloittava sävel.

Olettakaamme että jokainen kristitty olisi ollut siinä mielessä lähetyssaarnaaja, että hän olisi voittanut joka vuosi yhden uuden jäsenen Kristuksen valtakuntaan. Uudet jäsenet olisivat jälleen voittaneet yhden uuden vuodessa jne. -- .

Vaikka laskelmaa pidettäisiin outonakin, ei voi olla kysymättä: "Mistä johtui se, että kristinusko valtasi vain Euroopan? Mikä aiheutti lähetyksen jähmettymisen, pysähtymisen? Mikä aiheutti sen ilmeisen synnin, että Amerikkaa ei löydetty jo vähintäänkin 500-luvulla?" Entäpä jos syynä oli se, että evankeliumi kristinuskoksi muuttuessaan puristettiin kaavaan, jossa sen elinvoima tyrehtyi? Entäpä jos kristinusko valtionuskonnoksi muuttuessaan lakkasi olemasta olennaisesti evankeliumia? Sanottakoon, että nämä kysymykset kenties oudosta muotoilustaan huolimatta eivät ole kuolleita, vaan ne ovat eläneet muodossa tai toisessa kautta kristillisen historian ja elävät yhä meidänkin maassamme jokaisessa uskonnollisessa suunnassa, jota olemme tottuneet sanomaan lahkoksi. Mutta nämä kysymykset eivät vaikene ainoankaan papin sydämessä, toivoisin, otaksuisin.

(Maailmanuskonnot kohtaavat toisensa. SK 49/1960)

Kristillisen perinnön arvostamista ja sitoutuneisuuttamme kristinuskoon voidaan mitata myös sen perusteella kuinka halukkaita olemme kertomaan evankeliumia keskuuteemme muuttaneille toisinuskoville.

Parhaillaan kohoaa Helsingissä Fredrikinkadun ja Uudenmaankadun kulmaan Suomen muhamettilaisen seurakunnan talo, saataneen sanoa moskeija! Mormonit ovat saaneet Suomessa (!) jo parisentuhatta kannattajaa. Ruotsissa on budhalaisten temppeli.

Kerrovatko nämä muutamat esimerkit jotain?

Niiden tulisi kertoa. Onko joku, joka ei havaitse, että Eurooppaa pidetään lähetyskenttänä? Onko jonkun mielestä ainoastaan huvittava se seikka, että "maailman luterilaisin maa" Suomi on muiden uskontokuntien mielestä sovelias lähetysmaa?

Joitain kiintoisia psykologisia päätelmiä on tehtävissä siitä, ettei meillä kukaan ole aikonutkaan lähettää lähetyssaarnaajia mormonien keskuuteen -- . Ei ole myöskään pienintäkään aikomusta tehdä lähetystyötä Suomessa asuvien muhamettilaisten tai juutalaisten keskuudessa. Mahdollisesti eletään sangen rauhallisessa hengellisessä rinnakkainelossa eräiden muidenkin varsin lähellä esiintyvien henkisten ilmiöiden kanssa, joita niiden vakaumuksen luonteen mukaisesti voidaan pitää uskonnollisina.

(Maailmanuskonnot kohtaavat toisensa. SK 49/1960)

Viron mielestä pitäisi luopua puhumasta kristitystä Euroopasta. Hän toteaa puhuttelevasti:

Vuosi vuodelta olen oppinut tajuamaan syvemmin, että koko länsimaisessa tavassa elää evankeliumi on kohtalokkaita erehdyksiä. Meidän on syytä ehdottomasti ja välittömästi luopua puhumasta kristitystä Euroopasta ja kristillisestä kulttuurista. Taistelussa elintasosta olemme unohtaneet sielun.

Useimmat kristityt ajattelijat voinevat, ainakin pääasiassa, yhtyä Viron toteamukseen - nyt vielä enemmän kuin 55 vuotta sitten. Mutta Viron kiinnostus mystiikkaan ja mystillisiin ilmiöihin näyttäytyy kappaleen loppuosassa:

Ihmisen sielu tarvitsee yhteyden irrationaaliseen, se janoaa mystiikkaa. Oli oikein, että Luther lähti luostarista. Yhtä oikein olisi suunnitella evankelisia luostareita nyt, 450 vuotta myöhemmin. 

Evankeliumin oikea ymmärtäminen, mihin varmasti kuuluu lähetyskäskyn sisäistäminen, ei tarvitse tuekseen luostarilaitosta, koska henkilökohtaisen kokemuksen ja jumalasuhteen kautta todeksi eletty evankeliumi on yhtä vähän riippuvainen ulkoisista olosuhteista kuin ylösnoussut Jeesus, kristityn Vapahtaja on riippuvainen olosuhteista. Jos ajoittainen vetäytyminen hiljaisuuteen ehkä onkin tarpeellista, pääasia kuitenkin on ihmisten keskuuteen meneminen ja haasteiden kohtaaminen, ei niiden pakeneminen jotakin irrationaalista, mystiseksi luokiteltavaa tajunnantilaa tai sieluperäistä tunnelmaa etsimään.

Viron kiinnostus irrationaaliseen johti hänet käytännössä teosofiseen elämänkäsitykseen niin että hän lopulta edusti enemmän muiden maailmanuskontojen, etupäässä buddhalaisuuden ja hinduismin elämänkäsitystä kuin kristillistä evankeliumia. Yhteys parapsykologisiin ja teosofisiin piireihin, jopa kirkon ovien avaaminen näille aatteille, teki hänestä käytännössä evankeliumin (syntisille tarjolla olevan pelastuksen, Jeesuksen sovitustyössä ilmenevän armon) vastustajan, vaikka hän itse pyrkikin jonkinlaiseen synteesiin eri maailmankatsomusten välillä yhdistäen Jeesuksen sanomaa mm. parapsykologian ilmiöihin. 1980-luvulla Viro suomensi New Agea edustavan Paul Bruntonin kirjoja.

Voitto Viro: Ihmiskunta etsii sieluaan (SK 15-16/60) Osmo Tiililä: Kuolema (SK 47/60) Voitto Viro: Maailmanuskonnot kohtaavat toisensa (SK 49/60)

 

Käsitykseni mukaan kaikkien kirkkojen suurin vaara on siinä, että niillä on liian hyvät olot ja liian turvattu asema. -- . Mitä vähemmän kristittynä oleminen meille maksaa, sitä vähemmän se myös merkitsee. Kristikunnalle olisi suuri apu, jos se näkisi olevansa uhanalainen. Kristityille on yksinomaan onneksi, jos heillä on kilpailijoita. Monopoliasema ei ole suositeltava uskonnollisellakaan alalla.

Suuret maailmanuskonnot tulivat aikanaan kristinuskon kautta tietoisiksi omasta kutsumuksestaan. Nämä uskonnot saattaisivat nyt tehdä kristinuskolle vastapalveluksen. Kenties kristinusko voi uuden vaivan kautta kulkiessaan löytää evankeliumin uudella, riemukkaalla tavalla. 

(Maailmanuskonnot kohtaavat toisensa. SK 49/1960)

Viron ohella 1950-70 -lukujen hengellisen elämän ja moraalikysymysten julkisiin pohtijoihin evankelisluterilaisen kirkon edustajissa kuuluivat mm. Martti Simojoki, Osmo Tiililä ja Ilmo Launis.

Arkkipiispa Martti Simojoki oli laaja-alainen, sovitteleva mutta lujasti kristilliseen sanomaan ja luterilaisuuteen sitoutunut paimen, jonka kannanotoissa yleensä oli selkeä evankeliumin ääni. Ilmo Launis myös oli kannanotoissaan evankeliumiin ja luterilaisuuteen sitoutunut - joskin hänen kolumninsa Hymy-lehdessä käsittelivät kulttuuria ja yleisiä sosiaalisia kysymyksiä enemmän kuin hengellisyyttä. Launiksen kiinnostuksen kohteisiin kuuluivat muun muassa Israel ja kaitafilmaus. Launis teki useita lyhytelokuvia 1960- ja 70-luvuilla ja oli tunnettu hahmo alan harrastajien piirissä. 

Edellämainittuja terävämmin raamatullisen kristillisyyden ja hengenelämän perusteisiin pureutui Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Osmo Tiililä. Luterilaisuuden edustajana hän oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon maallistumisen kriitikko. Tiililä ei arvostellut kirkon tekemää sosiaalista työtä sinänsä, mutta sitä, että keskittyminen sosiaaliseen työhön ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin oli syrjäyttänyt ja korvannut tärkeimmän, evankeliumin julistuksen. Vastalauseena evankelisluterilaisen kirkon maallistumiselle ja etääntymiselle varsinaisesta tehtävästään Tiililä erosi kirkosta syksyllä 1962.

Alkusynnyn niin kuin kaiken loppumisenkin ongelmaa voimme mietiskellä rauhaisessa tutkijankammioissamme, ja teologeina voimme pohdiskella, missä vaiheessa Jumala loi biologisena jo olemassaolevasta elämästä ihmiselämän, mutta omantunnon ihmeellisen vaatimuksen, hyväksymisen tai syytösten edessä rapisevat teoriamme kuin syksen lehdet puusta, ja meidät temmataan ainoan tarpeellisen eteen. Sanomme asian ehkä eri tavoin, mutta ilmaisujen takana on useimmiten ainakin aavistus siitä, että elämän suurin salaisuus maan päällä niin kuin rajan takanakin on yhteys Jumalaan. Sitä Herra tarkoitti sanoessaan, että vain yksi on tarpeen - tietenkin, koska tämä ja nimenomaan tämä oli luomisessa ihmiselle asetettu päämäärä. Kaikki muu on harhailua.

(Osmo Tiililä: Kuolema. SK 47/1960)

Rislakin jälkeen

[täydennetään maaliskussa 2015]

 43/1959

Onhan tämä historian vaihe, jolloin mikään ei enää tunnu mahdottomalta. Tekniikka ja tiede ovat kuin Aladdinin taikalamppu, jota pyyhkäisemällä kehittymätön poika hallitsee määrättömiä voimia. Mutta vaivaantuneesti tulee ajatelleeksi onko Aladdin saamansa lahjan arvoinen. Sekä tiedemiehet että valtiomiehet ovat sittenkin vain ihmisiä. 

Tämä johtaa luontevasti kysymykseen, merkitseekö rajoitusta olla vain ihminen sähköaivojen, tekokuiden ja suihkukoneiden aikana. Mutta kynsin hampain kapinoin ajatusta vastaan. Juuri ihmisiksi synnyimme maailmaan. Tämä on meille olemassaolon polttavin tosiasia. Jos se merkitsee rajoitusta, niin tämä rajoitus on yhtä hyvin voimamme kuin heikkoutemme. Tässä suhteessa minusta henkilökohtaisesti tuntuu määrättömän vapauttavalta että juuri nykyisenä ajankohtana, ajattelun vapauduttua kahleista, mystikko pääsee edelle realistista. Hän ei enää ole mikään narrimainen, halveksittava hahmo...

Väitteessäni saattaa olla toiveajattelun makua, vaihe on ehkä vain tilapäinen tai johtuu näkökulman rajoittuneisuudesta. Ihminen on nimenomaan kirjailijan kuvauksen kohde. Siksi herää epäilys että hän puhuu vain omaan pussiinsa yrittäessään penkoa ihmisestä esiin puolta, jota tähän mennessä ei ole pystytty punnitsemaan eikä mittaamaan. Mutta määrättömien mahdollisuuksien aikana ei enää mihinkään ilmiöön sovi suhtautua oikopäätä kielteisesti... 

Jos tunnen tiettyä epäviihtymystä omassa ajassani, niin suurin syy on että vaistoan perusajatuksen horjuvan. En tarkoita vain ihmisen alistamista tilastojen numeroiksi ja lukumääräin arvostamista yksilöiden rinnalla. Enemmän minua vaivaa etten enää ymmärrä enkä saa kosketusta nykyiseen nuorisoon, loppuun kuluvan 50-luvun sukupolveen. Mitä se oikein tahtoo, mihin se pyrkii, onko se välinpitämätön. En suinkaan ajattele modernin runouden vaikeaselkoisuutta tai elektronimusiikkia, ne ovat vain uuden vaiheen luonnollisia ilmaisukeinoja, vaan enemmän moraalista ongelmaa. Onko henkinen gangsteri murtamassa auki kassakaapin lukkoja hajoittaakseen arvottomina maahan inhimillisyyden ja suvaitsevaisuuden osakekirjat, joita me pidämme korvaamattomina. Naamio kasvoillaan, sillä tämä on vaitelias sukupolvi, ei se vastaa, vaan kääntyy pois kuin emme enää puhuisi samaa kieltä tai olisi edes vastauksen arvoisia.

Ei epäviihtymykseni ole pelkoa. Pelon vallassa ei kannattaisi elää. Se on vain varhain kalkkeutuvan vanhemman huokausta...

Kuulin äskettäin puolustuslaitoksemme kouluttavan asevelvollisia myös atomisodan varalta. - Millä tavoin, kysyin uteliaana.

- Se on ihan yksinkertaista, selitti nuori asevelvollinen. - Kaivetaan vain poterot entistä syvemmiksi.

Toivoakseni en paljasta mitään sotasalaisuutta kertoessani tämän. Se on vain ainoa järkeenkäypä vastaus, jonka olen saanut nuoren polven asennoitumisesta. Kenties muutkin vastaukset ovat ihan yhtä yksinkertaisia. Ehkä on vain huojentavaa uskoa oman sukupolvemme aiheuttamat huolet heidän niskoilleen ja itse kaivautua mystiikan poteroon keskustelemaan luottavaisesti enkeleiden kanssa. Eivät he ole sen yllättävämpiä kuin lentävät lautaset tai Linnunrata.

Tai että nelivuotias Eva ryntää jälleen sisään haukkuen ja raapien ja haluaa mieluummin olla koira kuin pieni tyttö. En voi moittia häntä, vaikka en hyväksykään hänen haluaan. Mutta hänen takiaan siunaan edelleen kaikkia ennalta laskemattomia tekijöitä.

(Enkeli vai gangsteri. Mika Waltarin kirjoitus tanskalaisen Politiken-lehden juhlanumeroon. SK 43/1959)