Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

1930-50 -lukujen Apu kohensi maamme työttömien asemaa muun muassa järjestämällä keräyksiä. Apu 8/1959: "Elämme taas ankaraa pula- ja työttömyyskautta. Työttömyys on saavuttanut 30-luvun pahimpien pulavuosien mittasuhteet. Lähes 100 000 suomalaista on joutunut työttömyyskortistoihin..." Työttömien ohella muistettiin muitakin ahdinkoon joutuneita, mm. "Suurkeräys surmansa saaneiden poliisien perheiden tukemiseksi" (42/58).

Myytävät Apu-lehdet 1946-59 täällä  kts. myös Aikakauslehtien historiaa

Suomalaisten aikakauslehtien historia: Apu

Apu oli 1950-80 luvuilla Suomen suosituin yleisaikakauslehti Seuran ohella. Lehden perusti Yrjö Lyytikäinen kirjapainonomistaja K. F. Puromiehen kanssa vuonna 1933. 

1960-luvulla suomalainen aikakauslehdistö etsi muotoaan ajankohtaisia reportaaseja ja viihdemaailman juoruja julkaisevana mediana. Kuvareportaasit tekivät tuloaan ja toimituksiin rakennettiin kuvalaboratorioita. Suomalainen elämänmeno ja yhteiskunnan murros tallentuivat aikakauslehtiin. Apu-lehden mielenkiintoisinta aikaa onkin 60-luku, jolloin lehti lopullisesti vakiinnutti asemansa viikkolehtenä. 1950-luvun lopun ja 60-luvun alkupuolen Apu-lehdistä välittyy tuoreus ja innostus, usko laadukkaaseen ja yllätykselliseen journalismiin.

Nykyisin toisiaan tyylillisesti muistuttavat, ulkoasultaan ja sisällöltään yllätyksettömät Apu ja Seura kuuluvat edelleen Suomen luetuimpiin aikakaus- ja perhelehtiin. Levikit vuosina 2010 ja 2013: Apu 168 780, Seura 165 051 (2010), Apu 148 491, Seura 133 766 (2014).

Apu-lehden sisältöä 1940-luvulta 80-luvulle

Amerikkalaisia ja mannermaisia trendejä seuraten kuvaan kuuluivat "Viikon tytöt". Tämän viikon tyttären nimeä kuvatoimisto ei tiennyt, mutta kun tyttö on nätti, lienee nimi sivuseikka (32/1949). Seuraavan numeron tyttö olikin jo - harvinaisesti - yläosattomissa: Danielle on yhtä sievä, tanssipa hän sitten auringonpaisteessa tai valonheittimien keinotekoisessa hohteessa (33/49). Tyttörepertuaari kasvoi muiden aikakauslehtien tapaan, sosiaalipornoilevan ja tirkistelevän juorulehti Hymyn esimerkkiä seuraten, olennaiseksi osaksi sisältöä. 1980-luvulla ilmapiiri salli alastomuuden ja seksikuvat perhelehdessä. Naisjulkkiksia koskevat artikkelit olivat käsittelevinään henkilön ajankohtaisia kuulumisia silloinkin kun artikkelin pääsisältö oli seksistisissä ja pehmopornoilevissa kuvissa. Kata Kärkkäisen vaiheita ja edesottamuksia julkaistiin, koska jutut oli helppo kuvittaa myyvällä kuvasisällöllä (46/1989).

Peter Cheyneyn jatkoromaani Hornan koirat (43/52), Anton Tsehov: Rakkauskirje (11/59), Tuomas Vento: Paha satu (13/59) ja Simo Penttilän Naisten valssi (18/62)

1930-40 lukujen Apu oli Viikonloppu-lehden tyylinen ajanvietelukemisto, joka sisälsi vain vähän reportaaseja ja ajankohtaisia artikkeleita, sisällön muodostuessa pääosin viihteellisistä kertomuksista ja jatkokertomuksista. Tarinoiden kirjoittajatkin olivat osittain samoja kuin esim. Viikonlopussa. Viikonloppu-lehti tosin painottui enemmän romantiikkaan, Apu jännitysproosaan. Lehden sivumäärän lisääntyessä 1950-luvulla kertomusten rinnalle nousi asiapitoista sisältöä, joka 1960-luvun alussa jo ohitti muun sisällön sivumäärällisesti. 1940-50-luvuilla todellisuuspohjaisetkin rikoskertomukset ja reportaasit olivat joskus niin kaunokirjallisia, että vasta puolessa välissä ymmärsi lukevansa tosikuvausta jännitysnovellin sijasta. 

Kertomuksia julkaistiin toki runsaasti muissakin aikakauslehdissä, mm. Viikkosanomat ja Seura. 1940-60 lukujen kotimaisia jännärikirjoittajia aikakauslehdissä olivat mm. Vilho Helanen, Marton Taiga, Aarne Haapakoski, Simo Penttilä, Matti Hälli ja Mauri Sariola.

Apu-lehden kertomusten aiheet kuvastelevat aikaansa. Jännityksen ja romantiikan ohella tarjotaan ajankohtaista scifiä. Lehden käytetyimpiin kirjoittajiin 1940-luvun lopulla kuuluneen Peter Soundin (oikea nimi Lauri Teppo Salmi) kertomukset vaihtelivat dekkarityyppisestä jännityskirjallisuudesta viidakkoseikkailuun ja tieteiskertomuksiin.

Pöydällä oli valmistamani kaukotelevisiolaite. Olin erakkoelämästäni huo-
limatta pysynyt sen avulla täysin perillä maailman tapahtumista. Neljäs
maailmansota oli raivonnut jo kolme kuukautta. Asiantuntijat, jotka olivat
ennustaneet, että sota uusien atomikäsiaseiden hirvittävän vaikutuksen
johdosta loppuisi muutamassa viikossa, olivat katkerasti erehtyneet.
Maanosien miljoonamassat tuhosivat yhä toisiaan...

(Peter Sound, Maailman herra, Apu 39/1949)

Soundin kertomuksissa on myös huumoria. Maailman herra päättyy Sound-nimisen henkilö pakoon sängyn alle:

- Tässä kopissa, arvoisat virkaveljet, on eräs hyvin vaikea tapaus, entinen kauppatieteen ylioppilas nimeltä Sound. Sekosi päästään luettuaan sanomalehdestä atomipommia koskevan artikkelin eikä ole mitään toiveita hänen paranemisestaan. Hän kuvittelee rakentaneensa koppinsa seinälle atomikoneen ja viettää suurimman osan päivästä painelemalla sormillaan patjapehmusteen nappeja. Väittää olevansa Zamar, maailman herra. Haluatteko nähdä hänet?

Kuulin kuinka avain työnnettiin lukkoon ja katsoin hätääntyneenä ympärilleni. Sitten syöksyin sängyn alle ja kierittäydyin aivan seinän viereen. Tohtori Smith on hirveä ihminen, pelkään häntä kuolemakseni. Hän pistää ihooni toisinaan terävän ruiskun, mikä tekee hyvin kipeää. Ja hän löytää minut aina sängynkin alta.

Tieteiskertomusten alalla parhaimmasta päästä oli Kurt Vonnegut Jr.:n kertomus Miehitetyt ohjukset (13/1959), jossa poikansa menettänyt amerikkalainen bensiinikauppias kirjoittaa kirjeen venäläiselle kohtalotoverilleen; avaruuden valloituksen kilpajuoksu - tähtien sota - on vaatinut ensimmäiset uhrinsa.

Sitten tuli tieto, että venäläisten tekokuussa oleva mies oli kuollut. Sanon teille rehellisesti, mr Ivanov, että meistä se oli hyvä uutinen, sillä meille tuo mies, joka purjehti kaikkine noine laitteineen siellä ylhäällä, merkitsi vain yhtä asiaa: pelottavaa sota-asetta.
  Sitten kuulimme, että venäläisten tekokuu oli hajonnut moniksi pieniksi tekokuiksi. Ja vihdoin, viime kuussa, tuli koko totuus julki. Kaksi noista pienistä tekokuista oli ihmisiä. Toinen oli teidän poikanne, toinen minun...
  Sanotaan, että he tulevat jäämään sinne ylös sadoiksi vuosiksi, kauaksi aikaa sen jälkeen, kun te ja minä olemme poissa. He tulevat kiertämään kumpikin rataansa, kohtaamaan ja erkanemaan taas, ja astronomit tietävät tarkoin, missä pisteessä he tulevat kohtaamaan seuraavan kerran. Niin kuin sanoitte; he ovat siellä ylhäällä ja he ovat auringon ja kuun ja tähtien kaltaisia.

Niels e. Nielsenin kertomuksessa Orjat (1/1960) ihminen menettää kehittämänsä teknologian hallinan.

- Mutta rakkaani, - Maud hymyili. Aurinko heitti viimeisiä säteitään muoviseinän läpi hänen pehmeään, tummanruskeaan tukkaansa. - Sehän on juuri tarkoituskin. Kaiken pitää käydä automaattisesti. Muista toki, että me elämme vuotta 1985. Viisikymmentä vuotta sitten ei ollut vielä täysautomaattisia elektronitehtaita, mutta silloin olikin elämä rasittavampaa.
  - Totta kai minä sen tiedän. Hetken Luke melkein vihasi Maudia. Tämä oli aikansa lapsi ja eli huolettomasti, kun miljoonat tehtaat ja miljardit koneet tekivät työtä kuin orjat. Niin, juuri kuin orjat! Ihmisellä ei ollut huolta mistään, kun koneet jyrisivät yötä päivää. Mutta orjat saattavat olla vaarallisia, jos ne jonakin päivänä kokoavat voimansa ja nousevat kapinaan isäntiään vastaan.  

Hypnoosi kuului 1950- ja 60-luvun pulp-kirjallisuuteen olennaisesti - alitajunnan syöverit ja niiden manipulointi oli kiehtova aihe, käytettiinhän hypnoosia muun muassa Bodom-järven murhien selvittämiseen kesällä 1960. Kertomuksessa Murhaa minut kahdesti (46/1959) hypnoosiin vaipunut päähenkilö kertoo edellisestä elämästään murhatapauksen, joka jälleen tässä elämässä ottaa hänet hallintaansa. 

"Jos uskotte sielunvaellukseen, uskotte eläneenne tässä maailmassa aikaisemmin, toisessa hahmossa. Mutta uskotteko, että myös rikos, harkittu murha, voi siirtyä samalla tavalla yli kuoleman rajan?"

Hypnotisoija ei ole poppamies ja Kasvot kavaltavat luonteenne! (Apu 27/1952)

1940-50 lukujen kertomusten piirroskuvitus ja sarjakuvat on väritetty punaisen ja vihreän/sinisen sävyillä, mikä tekee niistä nykykatsojan silmään aivan omanlaisiaan taidekuvia. Neliväripainatukseen Apu-lehti siirtyi vasta 1950-60 lukujen vaihteessa. 

Sortin Sakki, Väiski Vemmelsääri, Taika-Jim ja Justus (myöhemmin myös Pulteri ja Lätsä) kuuluivat Apu-lehden "tunnusmerkkeihin". Taika-Jim 32/1949 ja 50/1952, Taika-Jim 46/1959 ja 18/1962, Taika-Jim 32/60. Pikku Veka ja Kike 5/1958, Terra 13/1959, Cora 18/1962.

1940-luvun sarjakuvia Apu-lehdessä olivat mm. Sortin sakki, Pipsa Pippuri, Viidakko-Bill ja Taika-Jim. Taika-Jimin seikkailuja on seurattu (usein takakannessa) kymmenien vuosien ajan, samoin 1952 alkanutta Justus ja 1958 alkanutta Pulteri -sarjakuvaa. Pitkään jatkunut Väiski Vemmelsääri aloitti 1950-luvun alkupuolella. Numerossa 8/51 alkanutta Haukkaa seurattiin myös pitkään. 

Edellisten lisäksi pitkäikäisiä suosikkeja olivat Terra ja Cora. Kohtalaisesti julkaistiin myös Pikku Veka ja Kike, Luola-Lennu, Sam Seikkailija, Ville Vallaton ja Vic Flint -sarjakuvia. Lätsä tuli valikoimaan 1960-luvulla.

Pipsa Pippuri 24/1949    Sortin sakki 26/1949    

Ns. Sarjakuvavillitystä vastaan on viime vuosina kovasti taisteltu. Tanttiyhdistykset ovat saaneet selville, kuinka se turmelee nuorison. Sarjakuvat ovat syypäänä nuorisorikollisuuteen, pinnalliseen ja holtittomaan elämäntapaan, seksuaalisuuden korostamiseen. Siis: sarjakuvat pois ja ongelmat on ratkaistu. 

Mutta me emme pääse irti sarjakuvista, ei lukija eikä toimittaja. Toimittajan tehtävänä on vain yrittää valita sellaisia sarjakuvia, jotka eivät ole vahingollisia. Sellaisiakin näet on, varsinkin muualla maailmassa, jossa raa'at rikossarjakuvat ovat perin yleisiä.

Lukija voi nyt uudemman kerran tarkastella Avun sarjakuvia. Meidän mielestämme Pipsan, Väiski Vemmelsäären, Haukan, Taika-Jimin, Pulterin ym. seikkailut ovat perin harmittomia. Silloin tällöin ne opettavatkin meille jotakin: näemme niissä oman pienen itsemme kaikkine naurettavuuksineen. Enpä usko maailman siitä pahenevan.

(Pauli Myllymäki Apu-lehden pääkirjoituksessa 8/1962)

Sarjakuvien tekijöitä esiteltiin mm. numeroissa 37/1957 (Jimmy Hatlo) ja xx (xx). Numerossa 12/62 oli lyhyet esittelyt Justuksen, Taika-Jimin, Coran, Herra Hermannin, Haukan, Pipsa Pippurin, Pikku-Vekan ja Kiken, Pulterin ja Lätsän piirtäjistä.

Davisin staattisten, pysähtyneen oloisten hahmojen ja unenomaisten, yllätyksellisten tapahtumien luomaa surrealismia Apu 16/55 ja 24/60. Myöhempää Taika-Jimiä 48/78 ja 50/88.

Apu-lehdessä jo 1930-luvulla alkanut Taika-Jim on pitkäkestoisimpia suomalaisessa aikakauslehdessä seurattuja sarjakuvia. Sankarin alkuperäinen nimi oli Mandrake the Magician. Sarjakuva on ilmestynyt suomeksi myös nimillä Mandrake, Maaron ja Mr. Jack. Apu-lehden myötä nimeksi vakiintui Taika-Jim.

Monet pitävät Phil Davisin piirtämiä 1940-60 -luvuilla julkaistuja scifi- ja fantasia-henkisiä sarjoja Taika-Jimin parhaimpina. Davisin kuoltua 1964 piirtämistä jatkoi Harold Fredericks Jr.

Lopuksi mainittakoon, että Taika-Jimin alkuperäinen amerikkalainen nimi on 'Mandrake' ja että sarjaa julkaistaan maapallon miltei kaikissa maissa. Suomessa on Taika-Jimin viikkosarjan julkaisemiseen AVULLA ollut yksinoikeus jo vuodesta 1938 lähtien, joten suomalainen Taika-Jim ilahduttaa lukijoitamme jo viidettätoista vuottaan. (Apu 6/1952) 

Kustannusosakeyhtiö Apulehti julkaisi sarjakuvia myös albumeina ja lehdessäkin oli sarjakuvaliitteitä, mm. vuonna 1959 säännöllinen kuukausiliite.

Sarjakuvaliitteet Apu 38/1959 ja 32/1980 (huomaa paperinukke! lehden julkkispaperinukeista, joista ensimmäiset ilmestyivät jo 1960-luvulla, on myöhemmin tullut keräilykohteita). Justus 1962, 1978 ja 1980. 

Sanan voimalla - Erkki-Mikaelin pakinaa. 1950-luvulla alkaneet Erkki-Mikaelin (Erkki Mikael Salmi) pakinat - joiden pohjalta Aarne Tarkas ohjasi elokuvan Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) - kuuluivat Apu-lehden pitkäikäisimpiin vakiosisältöihin. Lehden muita pakinoitsijoita ovat olleet muun muassa Ilmari Turja 1960-luvulla ja myöhemmin xx ja xx.

Veikko Ennala kirjoitti reportaasien ohella myös kertomuksia (mm. Todistaja 27/1953, Murha ilman murhaajaa 13/1958) ja pakinoita (mm. Timoteus 37/1957, Muistokirjoitus Ystävälle 27/1958). Ennalan lisäksi kaunokirjallisia kykyjä esittivät toimittajat Matti Jämsä (mm. kertomukset Jaska lunasti syntymäpäivälipun 18/1958, Tarina yössä 25/1958, Raha ja sana 38/1959) jaTuomas Vento (mm. Kuivuus 17/1958 ja Housut 30/1958). 

Jämsän Raha ja sana on kauhukertomuksenkin sävyjä tavoitteleva pieni tarina, jonka aihe - etenkin tähtireportterin kirjoittamana - on vakava. Sensaatiokuvaa metsästäessään reportteri ajautuu lain väärälle puolelle, ja lopulta - moraalisesti luhistuneena kuvaa oman kuolemansa. 

- Sinä Jim, sinä olet vielä nuori mies ja tavoittelet itsellesi kannuksia reportterina. Jim, minä sanon sinulle, älä myy sieluasi paholaiselle, älä kurottele maineeseen ja rahaan, jos haluat säilyttää sielunrauhasi ja perhe-elämäsi. Mitä merkitsee raha ja kunnia sisäisen rauhan rinnalla. Sanon sinulle, Jim, jätä haaveet tähtireportterin urasta, älä lähde kauppaamaan itseäsi paholaiselle. Kun kerran pääset rahan makuun ja sinulle suitsutetaan ylistystä ja kunniaa, olet kuollut, arvoton ihminen.

(Matti Jämsä: Raha ja sana, Apu 38/1959)

Shakkia ja ajankohtaista pilakuvaa. Shakin ystäviä ilahdutti shakkimestarin ja ristisanojen laatijan Osmo Kailan shakkipalsta. 1959 lehteen tulivat Olavi Hurmerinnan pilapiirrokset nimellä Eino-Olli (Avun lisäksi Hurmerinta piirsi mm. Uusi Suomi- ja Katso-lehtiin sekä kuvitti Erkki-Mikaelin pakinakokoelmia). 1950-luvulla aloitettu piilojuttu Missä Jallu luuraa kuului lehden olennaiseen sisältöön. 1963 alkaneesta Lasten suusta ja myöhemmin 60-luvulla aloitetusta kasku- ja vitsipalsta Nitrodiskosta tuli myös suosittuja vakiopalstoja. 

Hymy-lehden astrologina 1970-luvulla tunnetuksi tullut Dag Hemdal kirjoitti Apuun viikkohoroskooppia jo 1940-luvulla otsikolla Tähdet kertovat kohtalonne. Lukijan palstoja olivat Näin kummallisen unen ja Lukijan kynästä.

1950-luvulla Vauhdin maailmasta -palstalla muun muassa koeajettiin autoja ja Me naiset -palsta tarjosi ruokareseptien ja neuleohjeiden ohella parisuhdetestejä (mm. Onko avioliittonne alkanut säröillä? 30/1952). Varma merkki pyrkimyksestä vakavasti otettavaksi viikkolehdeksi oli juorujen vakiintuminen osaksi lehden säännöllistä sisältöä, aluksi yksisivuinen Heistä juorutaan kertoi kuumimmat juorut suuren maailman viihdetähdistä ja kuninkaallisista.

Näytä minulle käsialasi -palstalla analysoitiin henkilöiden sielunelämää ja annettiin elämänohjeita. Grafologin mukaan käsiala varsin usein ilmaisi seksuaalista laatua olevaa problematiikkaa, ongelmien taustalta löytyi mm. "kypsymätön eroottis-seksuaalinen puoli" ja "väärästä kasvatuksesta aiheutuvaa tarpeetonta luonnollisen viettielämän tukahduttamista ja moraalittomana pitämistä".  

Kummankin asianosaisen käsialat olisivat tietysti olleet tarpeen. Mutta oli aviomies pikkumainen tai ei, aika tavalla hemmotellulta tämän käsialan kirjoittaja kyllä vaikuttaa. Hänen oikullisuudessaan on tosin paljon sitä arvoituksellisuutta ja yllättävää viehkeyttä, jota monet miehet kaipaavat, mutta hän käyttää sitä liiaksi hyväkseen. Hän ei ole vain henkevä ja kiehtova, vaan myös hämäävä ja kietova, joka mieluummin väistää kuin ottaa vastuulleen, palveluttaa kuin palvelee. Vain tällaisin ehdoin kirjoittajan monet kyvyt ja innostys pysyvät yllä, muuten ilmenee pian kapinallisuutta, moitiskelua, itsesääliä ja kyllästymistä kaikkeen. Perimmäisenä syynä on kirjoittajan liiallinen rakkaudenvaatimus, jonka hän kuvittelee varmimmin toteutuvan jättäytymällä eräissä asioissa lapsenomaisen avuttomaksi.

(47/1954)

Konttoristin paikka olisi tiedossa, hän kirjoittaa, mutta epäilee sopivaisuuttaan. Käsiala ei lupaa tuloksia konttorialalla, enempää kuin myyjättärenäkään. Parhaalta ratkaisulta näyttäisi kotiinjääminen... Hän ei ole ymmärtänyt poikkeuksellisen laatunsa edellytyksiä, vaan on menettänyt itseluottamuksensa ja yhteyden kanssaihmisiin kokeillessaan sitä ja tätä. Erittäin tärkeätä on myös saada näistä syistä heikontunut kehon ja hermojen tila kohennetuksi, samoin eroottis-seksuaalinen puoli, joka on koulutytön asteella ja osaltaan syynä kirjoittajan nykyiseen yleensäkin erakkomaisen ilottomaan ja nahjustelevan säästeliääseen elämänasenteeseen. 

(2/1955)

Kirjoittaja on ajatellut lakimiehen uraa, mutta siinä tapauksessa hänen tulisi pysytellä pääasiallisesti teoreettisella linjalla... mikäli hän ei ole laatinut käsialanäytettään sairaana, toipilaana tai juuri liikarasittuneena. Joka tapauksessa neuroottisuutta, elämänarkuutta ja väsähtäneisyyttä ilmaisevat piirteet ovat nyt niin selvät, että kirjoittajan on viisainta tutkituttaa itsensä lääkärillä, kaikin puolin, saadakseen vastaavaa hyötyä opinnoistaan. Sielullisen puolen taustalla vielä selvittämätön äiti-isä-asenne vaikuttaa lamaannuttavasti.

(2/1955) 

Sulloutunut, korkeaksi ahtautunut, kehittymätön käsiala on kuin komeroon teljetty avuton lapsi, joka hädässään puolustautuu itsepäisyydellä ja suurilla haaveilla. Tässä tapauksessa ovat kasvattajat yhtä paljon sielunhoidollisen valistuksen tarpeessa kuin tyttökin, viipymättä.

(16/1955)

Palsta ymmärrettiin päättää numeroon 16/1955:

Palstamme julkaiseminen päättyy tähän. Tämän jälkeen ei käsialanäytteitä enää lehtemme toimesta jätetä tutkittavaksi. Mikäli lukijain joukossa on sellaisia, jotka haluavat tutkimusta, voivat he lähettää, musteella, viivattomalle paperille kirjoitetun, vähintäin viisitoista riviä suorasanaista tekstiä käsittävän näytteen suoraan käsialantutkijalle. Osoite: Fredrikinkadun postitoim., Poste Restante, Helsinki. Kuoreen merkintä: Käsialantutkimus. Maksun, joka halutun tutkimuksen laadusta riippuen vaihtelee 1000 - 2000 markkaan, perii käsialantutkija postiennakolla.

Käsialantutkimukseen liittyviä artikkeleita oli tietysti myöhemminkin. Muun muassa Pekka Holopaisen artikkeli nimikirjoituksesta:

Kirjaimia peräkkäin yhdistettynä nimiä ilmaiseviksi kokonaisuuksiksi. Mutta ei pelkästään kirjaimia ja sisällyksettömiä nimiä: Nimikirjoitusten välityksellä siirtyy kirjoittajan persoona paperille ymmärtävien analysoitavaksi.

Nimikirjoitusten edeltäjäksi Holopainen toteaa puumerkit...

Ruotsalaisesta sanasta bomärke on puumerkki suomalaisten suussa muotoutunut. Puumerkit vastasivat nimikirjoitusta ja sinettiä ja niillä merkittiin myös esineitä ja muuta omaisuutta, joka olisi saattanut sotkeutua naapurin omaan... 

Vanhimmat tunnetut suomalaiset puumerkit ovat peräisin 1200-1300 -luvuilta, Ulvilan hautakivistä. Aina viime vuosisadan puoliväliin puumerkkiemme lähtökohtina olivat riimukirjaimet, mutta myös pakanuuden ajan taikamerkkejä - esim. viisikantaa ja hakaristiä - käytettiin.

Ja haastattelee käsialantutkimuksen harrastajaa, pastori Nivaria.

Nykyisenä kirjeenvaihdon aikakautena solmitaan hyvinkin läheisiä suhteita postin välityksellä - tehdään jopa päätöksiä avioliitoistakin. Tällaisissa tapauksissa pastori Nivari on käsialanäytteiden perusteella joskus antanut lausunnon kosijasta. Tietävätköhän eräät, että heidän käsialansa on johtanut rukkasten antamiseen?

(Nimikirjoitus, Apu 10/1962)

 

Aikakauslehti on aikansa peili - aikakauden mielipiteiden heijastelija ja mielipidevaikuttaja. .... .... (Atomipommi uhkaa ihmiskuntaa!, Apu 16/1955)

1970-luvun puolivälin Apu on aivan eri lehti kuin 15 vuotta aiemmin. Kertomukset vähenivät 1960-luvulla ja loppuivat lähes kokonaan 70-luvun puoleen väliin tultaessa. Kioskikirjallisuuden harrastajan näkökulmasta lehden voi jakaa kolmeen kauteen:

1930-luvulta 1950-luvun alkuun (melko lailla tavanomainen lukemistolehti, laadullisesti sekalaista tasoa olevia kertomuksia tyhjänpäiväisestä sivuntäytteestä varsin kelvollisiin dekkareihin), lehden murrosvuodet alkuvaihe 1952-1962 (lukemistolehden ohella jo aikakauslehti, runsaasti mielenkiintoisia kertomuksia ulkomaisilta ja kotimaisilta tekijöiltä), Apu-lehden murrosvuodet loppuvaihe noin 1963-1972 (aikakauslehden ohella vielä lukemistolehti, kertomuksia vähenevissä määrin ja pulp-kirjallisuuden syrjäyttää ns. laadukkaampi proosa).

Kuinka kaikki alkoi: Apua työttömille

1930-luvun lamavuosista kärsineiden avustaminen oli tärkeä osa lehden perustamisideaa. Yrjö Lyytikäinen pestasi lehden myyjiksi työttömiä, jotka saivat myydyistä lehdistä reilun provision. 

Sotaa pakoon Lyytikäinen muutti perheineen Karjalohjalle, jonne hän rakennutti ison talon, Matti Lampénin piirtämän Kyrönnokan, ja jäi asumaan sinne sotien jälkeenkin. Hän oli varhainen etätyöntekijä, joka ajoi Packard-autollaan vain kerran viikossa maanantaisin Avun toimituskokoukseen Helsingin Köydenpunojankadulle. Samalla hän haki seuraavan viikon paperityöt itselleen ja Aune-vaimolleen. Karjalohjan ainoana autonomistajana Lyytikäinen sai usein toimia myös sairaankuljettajana.

(Yrjö Lyytikäinen; Wikipedia 31.12.2014)

Lehden toimittamista sotavuosina ja sodan jälkeen haittasi paperinsäännöstely. Apu luokiteltiin viihdelukemistoksi ja joutui kärsimään säännöstelystä ja verotuksesta ankarammin kuin esim. kilpailijansa Seura. Tilanne koheni vuonna 1948 kun Lyytikäinen otti kustannusliike Apulehden johtoon ammattiyhdistysmies Janne Hakulisen, joka oli SAK:n työvaliokunnan jäsen ja Helsingissä SDP:n kaupunginvaltuutettu. Lyytikäinen ja Hakulinen sopivat että lehden myynti provisioineen siirretään työväenliikkeelle. 

1930-40 -luvuilla Lyytikäinen vastasi lehden toimittamisesta pitkälti yksin, apunaan vaimo Aune. 1950-luvulle tultaessa lehdelle alkoi muodostua vakituista toimituskuntaa. Painopiste alkoi vähitellen siirtyä ajanvietelukemistosta yleisaikakauslehden suuntaan. 

Tärkeä siirto oli Matti Jämsän (1929-1988) palkkaaminen toimituskuntaan.

Apu-lehden sankaripari: Jämsä ja Ennala

Jämsä oli aloittanut kirjoittamisen 16-vuotiaana, ja hän tuli Apu-lehden palvelukseen 1953. Reportaaseissaan Jämsä muun muassa paini Tivoli Huvikentän karhun kanssa, ajoi autolla mereen ja rotkoon, kesytti leijonan, lumosi käärmeen, toimi Linnanmäen vedenneitona, hyppäsi korkeusennätyksen laskuvarjolla, laski kosken tynnyrissä, työntyi asbestipuvussa palavaan taloon sekä pukeutui naiseksi ja osallistui Rovaniemellä Lapin neito -missikisoihin, joissa hän pääsi neljännelle sijalle.

(Matti Jämsä; Wikipedia 31.12.2014

Wikipedian tieto Jämsän aloittamisvuodesta on väärä. Jämsä aloitti 1952. Jämsä oli jo alussa kiinnostunut erikoisemmista aiheista. Hän mm. kirjoitti erikoisreportaasin Turun Vankimielisairaalasta (Sairaala vankilan varjossa, Apu 14/1952) ja kansanparantaja Vilhelmiina Salmivaaran toiminnasta (Erään kansanparantajan ihmeteot, 43/1952). Suurin osa jutuista oli, erikoisistakin aiheista huolimatta, melko tavanomaisia.

Jouduin sattumalta raa'an näytelmän todistajaksi. Pari siviiliä oli ruvennut riitelemään, ilmeisestikin naisesta, koskapa toinen haukkui erästä Liisa-nimistä hyvin rumalla arvosanalla. Kumpikaan miehistä ei uskaltanut huitaista ensimmäistä lyöntiä, kärkkyivät vain toisiaan, odottaen otollista tilaisuutta. Mutta sitten vanhempi miehistä kompastui kiveen ja lensi kyljelleen maahan. Silloin nuori mies rupesi potkimaan maassa makaavaa selkään ja vieläpä päähänkin. Näytelmää olivat seuranneet muutkin kuin minä ja pari miestä riensi hätään. Minäkin juoksin, mutta en apuun, vaan hakemaan valokuvaajaa. Viivyin kuitenkin liian kauan, sillä palattuamme nujakkapaikalle, oli joukko jo hajonnut ja alue luovutettu rakastelevaisten käyttöön.

(Kansa tanssii - rakkautta, raakuutta ja romantiikkaa tanssilavan varjossa; Apu 46/1952)

Tavanomaisuus karisi kun Jämsä itse ryhtyi reportaasiensa aiheeksi. Ensimmäisiin "gonzojournalistisiin" (termi keksittiin 1960-luvulla amerikkalaisen Hunter S. Thompsonin myötä) reportaaseihin kuului huima laskuvarjohyppy lentokoneesta vuonna 1953. Tätä edelsi Jämsän ja hänen vaimonsa Euroopanmatkasta kertovat juttusarja, joka jo antoi esimakua reportterin heittäytymisestä. "Scooterilla kuukausi Eurooppaa" -sarjan viimeisen, kahdeksannen osan kuvateksti on kuvaava: "Märkä ja vettynyt vaimoni istumassa apaattisena 'Emman' vieressä. Rahaa ei ole ja rengas on puhki." Samassa numerossa (47/1953) kerrotaan Jämsän valmistautumisesta tulevaan hyppyyn.

Avun reportteri on päättänyt lyödä rauhanaikaisen ennätyksen laskuvarjohypyssä. Mikäli tiedetään, ei normaalioloissa ole Suomessa hypätty kuin puolentoista, parintuhannen metrin korkeudesta. Nyt aikoo AVUN mies lähteä kokeilemaan voimiaan aikomuksenaan loikata 4 kilometrin korkeudesta mereen. Tätä tarkoitusta varten hän on ryhtynyt laajoihin ennakkotoimenpiteisiin... (Apu 47/1953)

Kun Apu-lehden toimittajat Matti Jämsä, Jami (Mirja Sassi) ja Ippa (Ritva-Liisa Relander) syyskuussa 1953 tekivät 7 sivun reportaasin Linnamäen huvipuistosta, ihastui Jämsä sen vedenneitoihin. Päästyään vajaa vuosi myöhemmin missikisoissa naisena esiintymisen makuun muisti hän ihailemansa vedenneidot, ja pääsi - itsekin vedenneidoksi pukeutuneena - esiintymään näiden kanssa (36/1954).

Kohta Jämsän jälkeen vuonna 1952 toimituskuntaan liitettiin Veikko Ennala. Niin ikään melkoista heittäytymistä osoittaa Ennalan ensimmäisiin juttuihin lukeutuva Hashis ja kokaiini saapuneet Helsinkiin, jossa Ennala paitsi käsittelee Helsingin huumausaine-tilannetta myöskin kertoo mistä ja milloin aineita on saatavissa, ja käyttäjäksi tekeytyneenä ostaa morfiinia myyjäksi epäilemään henkilöltä. Kyseinen "piikkimies" - morfiinia pistoksina suoraan asiakkaiden suoneen myyvä kauppias - johtaa Ennalan nuhruisen helsinkiläisruokalan pesuhuoneeseen:

Nähdessäni miehen askaroivan ruiskunsa ja ampullin parissa tunsin väristystä. Jos hän, luullessaan minua vanhaksi morfinistiksi, painaisi suoneeni 20 viivaa, muodostuisi tästä reportaashimatkasta viimeiseni. Siksipä huomautin nopeasti: 
  - Vain kaksi viivaa. Lihakseen.

Reportteri Veikko Ennala istuu puistonpenkillä, katselee kelloa ja selostaa morfiinihumalan etenemistä... Reportaasi päättyy kuvaukseen Ennalan edellisenä päivänä Ruoholahdenkadulla näkemästä ja kokemasta "viidentenä pyöränä eräässä seurassa, jonka muodosti neljä narkomaania". Loppukappaleen inhorealistinen kielenkäyttö on aitoa Ennalaa.

Näky oli kammottava. Silmissäni verta pursuva käsi ja morfinistin vitivalkeiksi kalvenneet kasvot, korvissani vuoteella istuvan naisen iloton nauru hoipuin ulos ja annoin hirvittävästi ylen katuojaan.

(Hashis ja kokaiini saapuneet Helsinkiin, Apu 31/1952).

Joissain Jämsän tempauksissa Ennala toimi selostajana.

Jännityksen säilyttämiseksi jutut olivat usein kaksiosaisia – jatkuu viikon kuluttua! Jutuista puhuttiin kylillä ja työpaikoilla. Ihmiset olivat aidosti huolestuneita, selviääkö Masa tämänkertaisesta tempauksestaan hengissä. Kuolema olikin usein lähellä. Silti monet epäilivät, että tempaukset oli lavastettu. Kun Jämsä syvyyssukellusennätyksensä jälkeen joutui kuukausiksi sairaalaan, ei enää kyselty suoritusten aitouden perään. Eräs Jämsän jutuissaan käyttämä rakennekikka oli taustapelkääjä. Reportaasi tehtiin dialogin muotoon; Don Quijote eli Jämsä selosti tuntemuksiaan tapahtumien pyörteissä Sancho Panchan eli taustapelkääjän kauhistellessa sivussa. Usein aseenkantajana toimi oman tähtiuransa myöhemmin tehnyt Veikko Ennala.

(Riku Rantala: Sankaritoimittajat osa 2 - Matti Jämsä; julkaistu Gonzo-lehdessä 4/1998 sekä www.vostok.fi)

Jämsän kultakausi sijoittui sotien ja television väliin. Sodasta toipuva kansa tarvitsi rauhan ajan uskaliaita sankareita, eikä aikakauslehden vielä tarvinnut kilpailla huomiosta tv-sarjojen kanssa. Jämsän jännärit voitiin katkoa moneen osaan ja pitää jännitystä näin yllä usean viikon ajan.

Matti Jämsä edusti uudentyyppistä suomalaista jännityskirjallisuutta. Toisin kuin Kalle-Kustaa Korkki, päähenkilö oli todellinen hahmo, joka tietoisesti haki jännitystä ja vaarallisia tilanteita lukijoidensa viihdykkeeksi.

– Matti oli vähän kuin Duudsonit nykyään. Extreme-lajit kiinnostivat häntä paljon enemmän kuin tavalliset jutut. Ilmeisesti hänellä oli tarve saada adrenaliinipurskauksia ja sen varassa tehdä niitä tempauksiaan, Sassi sanoo.

(Kolumni "Matti Jämsä - reportterilegenda on täällä taas" 3.1.2013; www.apu.fi)

Jämsän tempauksissa oli myös tutkiva puoli. Esimerkiksi autolla rotkoon ajamisessa testattiin turvavöiden kestävyyttä. 

Jämsän osallistuminen Lapin neito -kisaan saattoi kilpailun järjestäjät ja raadin naurunalaiseksi - etenkin kun Jämsä sai erikoismaininnan hyvämuotoisista sääristään.

Jämsä innosti myös muita koettelemaan rajojaan. Numerossa 8/1959 hän on todistamassa uutta maailmanennätystä kun Huge, Pena, Arska ja Upi pelaavat korttia yhtäjaksoisesti yli 3 vuorokautta.

Yhtämittaisesti he ovat istuneet pelipöydän ääressä 73,5 tuntia, ellei lukuun oteta eräitä välttämättömiä pikkuvisiittejä. Nyt he ovat todella kuitteja miehiä. Vapisevin käsin, punaisin silmin, horjuvin jaloin he mittailevat huonetta... Hugen kasvot ovat omituisesti turvonneet ja ne ovat täynnä punaisia näppylöitä. Kuulen, että parilla miehellä oli aamuyöstä huimauskohtauksia. Miltei kaikki ovat poteneet ajoittaisia muistin menetyksiä. Pena mm. unohti Canastan säännöt.

(Ennätys se on tämäkin: Kortinpeluun maailmanennätys Suomeen 78 tunnilla! Apu 8/59)

Kun Matti Jämsä oli uransa huipulla, hänellä ei ollut kilpailijoita. Tosin areenakin oli tuolloin pieni, ja Jämsä nousi mestariksi lajissa, jonka hän itse keksi. Mutta kuusikymmenluvun alussa tempaus-aiheet oli kaluttu loppuun. Niiden laajentaminen tutkivan journalismin suuntaan ei oikein onnistunut. Aihepiirien laajentaminen ei käynyt päinsä, sillä kaikki tunsivat Jämsän, superjulkkiksen. Runsaudensarvi ehtyi äkkiä.

Entinen huimapäätoimittaja istutettiin toimitussihteerin pallille. Kirjoittaminen jäi. Vauhtiveikko vietti aikaansa mieluummin kaupungilla kuin toimituksessa. Toimintaa löytyi kapakoista – olalletaputtajia riitti, eivätkä tytötkään olleet penseitä. Ennen pitkää Jämsä ryyppäsi jo kotonaan, yhä Avun palkkalistoilla. Lehden menestyksen tärkeintä kulmakiveä ei kehdattu potkia kadulle.

(Riku Rantala: Sankaritoimittajat osa 2 - Matti Jämsä; julkaistu Gonzo-lehdessä 4/1998 sekä www.vostok.fi)

On Jämsän työkyvyttömyys tarua tai totta, ihan pelkkään ryyppämiseen ei hänenkään työaikansa kulunut. Vuosien varrella syntyi ainakin muutama sujuvasti kirjoitettu artikkeli, mm. syksyllä 1978 kirjailija Yashar Kemalia tapaamassa: Haukkani Memedin luoja on vainottu ja rakastettu (43/1978).

Gonzojournalistin viittaa on ehdotettu Ennalankin harteille:

Hymy-lehteen kirjoittaneen Veikko Ennalan pakinoita ja lehtijuttuja voidaan pitää ensimmäisenä suomalaisena gonzo-journalismin ilmentymänä. Ennala veti usein kirjoituksiinsa mukaan oman elämänsä, lapsuutensa ja perheenjäsenensä.

(Gonzo-journalismi; Wikipedia 31.12.2014)

Totta kyllä Ennala kirjoitti itsestään Hymy-lehden pakinoissa, ja osittain jo Apu-lehden reportaaseissa suodatti aiheet maailmankuvansa läpi niin että lopputuloksessa usein oli tekijän persoonaa yhtä paljon kuin lehtijutun varsinaista aihetta. Ennalan nimittäminen gonzojournalistiksi tuntuu kuitenkin liioittelulta, enemmän hän oli vain omien ristiriitojensa ja ennakkoluulojensa vaivaama, niin ettei voinut olla tuomatta esiin näkemystään asioiden kulusta - siis asioiden todellista luonnetta sellaisena kuin hän sen koki. Yhtenä osoituksena Ennalan luonteesta olivat hänen vuolaat vastauksensa lehtijutuista tulleeseen palautteeseen: saamiaan kirjeitä - etenkin uskovaisilta tullutta arvostelua - hän ruoti ja pilkkasi Hymy-lehden pakinoissa 1960-luvulta 1980-luvulle.

Hymyssä Ennala pääsi toteuttamaan ristiriitaista ja skandaalinhaluista persoonaansa, kirjoittaen niin seksinhaluisista kotirouvista ja prostituoiduista, kuin omasta strindbergiläisestä aviohelvetistään. Rankat avioliittokuvaukset johtivat osaltaan avioeroon, ja lopulta Ennalan vaimon Marja-Leena Ennalan itsemurhaan kesällä 1977.

(Wikipedia 31.12.2014: Veikko Ennala)

Voidaan kysyä, olisiko Ennalasta koskaan tullut sellaista kärkevää ja skandaalihakuista kirjoittajaa, jollainen hänestä Hymy-lehden journalistina tuli, ellei hän ensin olisi hankkinut kannuksiaan Apu-lehdessä ja sitten saanut lehdestä potkuja?

Luultavimmin Ennala olisi joka tapauksessa ruotinut yhteiskunnan epäkohtia ja kaksinaismoralismia - omaan inhorealistiseen tyylinsä, ja oma-aloitteisesti lähtenyt aikakauslehdestä joka ei voinut suvaita hänen linjaansa.

Ajanvietelehdestä "vakavasti otettavaksi" viikkolehdeksi

1950-luvun puolivälissä Apu-lehden tekoon osallistuivat myös Lyytikäisen pojat Olli ja Matti. Kun Yrjö Lyytikäinen yllättäen vuonna 1956 kuoli, yrityksen johtoon tuli Aune Lyytikäinen. Hänen kuoltuaan vain kahta vuotta myöhemmin johdon ottivat Olli ja Matti Lyytikäinen.

Lukija muistaa varmaan, että pari vuotta sitten Avun painoasu oli vielä heikohko. Saimme siitä jatkuvasti moitteita, kun vasta v. 1957 oli teknillisesti mahdollista ryhtyä tässä suhteessa lukijakunnan toivomusten toteuttamiseen: silloin maahamme saatiin riittävän suuret syväpainokoneet, jotka kykenivät painamaan Avun jättiläispainoksen... (38/1959)

Vuoden 1959 35 ensimmäistä numeroa sivuja kaikkiaan 2800, joista ilmoitussivuja 439 (Valtavaa kehitystä, Apu 38/59). Matti Lyytikäisen pääkirjoitus Apu 51-52/59.

Olli Lyytikäinen oli 1956 avioitunut naistenlehti Hopeapeilin päätoimittajan Kirsti Keskisen kanssa. Kilpailevaan firmaan kuuluva Kirsti Lyytikäinen todennäköisesti auttoi miestään Avun toimittamisessa - mutta pysyi Hopeapeilissä vuoteen 1963. Vuonna 1963 Lyytikäisten perheyritys Apulehti (myöhemmin A-lehdet) perusti naistenlehti Annan, jonka päätoimittajaksi Kirsti siirtyi.

Vuoden 1958 Apu-lehti ilmoittaa päätoimittajakseen Aune Lyytikäisen, toimituspäälliköksi Pauli Myllymäen. Toimittajia olivat Matti Jämsä, Veikko Ennala, Helvi Liukkonen, Ritva-Liisa Relander ja Annamaija Kataja. Lehden taiteilijoina toimivat Tors Forslund ja Pentti Lehto. 

Neljä vuotta myöhemmin Apu on jo selkeästi laadukas ja vakavasti otettava viikkolehti. Numero 14/1962 ilmoittaa toimitusjohtajaksi Olli Lyytikäisen, päätoimittajaksi Matti Lyytikäisen ja toiseksi päätoimittajaksi Pauli Myllymäen; toimituspäällikkö Tuomo Keko, erikoistoimittaja Heikki Brotherus, kirjallinen toimittaja Eino S. Repo. Muut toimittajat: Matti Jämsä, Ritva-Liisa Relander, Annamaija Kataja, Olavi Salmi, Seppo Sauri, Eero Saarenheimo, Pekka Holopainen, Rauni Vornanen, Seppo Raivisto ja Heikki Kataja. Taiteilijoina toimivat edelleen Forslund ja Lehto, valokuvaajana Seppo Saves. Veikko Ennala on saanut potkut ja siirtynyt oululaiseen Elämä-lehteen, missä vapaammin saa toteuttaa suorasukaista sosiaalipornoa - joka sitten 1960-luvun lopulla hioitui huippuunsa Hymy-lehden palkattua hänet erikoistoimittajaksi 1966.

Apu-lehden ristisanat ja suurkilpailut olivat lukijoiden keskuudessa suosittuja. Mainos vuoden 1958 lehdessä: "Auto joka toinen viikko on palkintona suurkilpailussamme ensi vuonna."

Lehden visuaalinen ilme oli 1950-luvun lopulle saakka pitkälti kuvittajien varassa. Ulkomailta ostetuissa kertomuksissa kuvitus oli usein mukana, muuten käytettiin omia voimia ja kotimaisia ammattikuvittajia. Lehden kuvituksesta vastasi mm. Mirja "Jami" Sassi (Apu-lehden toimittaja 1951-55). Muun muassa Eero-Einari Nurmela ja Toivo Fahlenius tekivät hienoja kuvituksia 1950-luvun Apuun. Ronald Wéstren-Doll teki paljon kauniita piirroskuvia. 

Piirroskuvitusta ja mainoksia värittivät punaisen ja sinisen sävyt. Valokuviin punavihreä kaksivärisyys loi vaikutelmaa värivalokuvasta.

1950-luvun lopulla Apu-lehden värimaailma alkoi muuttua modernimpaan suuntaan:

Filmitähtien valokuvaamisella mainetta hankkinut amerikkalainen valokuvaaja Hamilton Millard sai Suomessa käydessään APU-lehdeltä tehtäväksi kuvata viisi nuorta naistähteämme sellaisena kuin hän heidät näkee. Tässä hänen työnsä tulokset ovat nähtävissä. Samalla nämä kauniit ja viehättävät tytöt aloittavat uuden luvun APU-lehden historiassa lehtemme muuttuessa osittain neliväriseksi. (38/1959)

1950-luvulla reportaasien valokuvista vastasivat useimmiten lehden toimittajat, ja kuvat kehitettiin muualla. Toimituskunnan ulkopuolisista kuvaajista käytetyin oli U. A. Saarinen (Urho Aarre Saarinen, 1927-1991), joka kuvasi muun muassa Jämsän temppuja. Kuvaajan elämä oli yhtä jännittävää kuin toimittajankin. Joulukuussa 1959 Saarinen oli Seppo Saurin mukana tekemässä Bengstkärin majakkasaaresta kuvareportaasia kun ankara myrsky sekoitti aikataulut eristäen miehet saarelle. Myrsky luonnollisesti antoi lisää painoarvoa reportaasille ja sattumuksesta otettiin kaikki irti kaksiosaisessa erikoisreportaasissa Apu 1/1960 ja 2/1960.

Vankina majakkasaarella (1/60) Lyytikäisen ja Saarisen reportaasi Hankirallista (12/60) Heikki Brotherus ja Seppo Saves: Postikortti Roomasta (14/62)

Oma lehtikuvaaja Apuun palkattiin 1960-luvun alussa ja toimitukseen rakennettiin kuvalaboratorio. Avun ensimmäisiä vakituisessa työsuhteessa olevia valokuvaajia olivat Seppo Saves ja Martti Brandt.

Helsingissä Autotalossa toimineen Apu-lehden laboratorio oli vuonna 1962 talon ylimmässä kerroksessa sijaitseva entinen siivouskomero. Aurinko lämmitti sen kesällä niin kuumaksi, ettei siellä voinut paita päällä töitä tehdä. Martti Brandt muistelee:

"Autotaloon rakennettiin laboratorio, joka oli puolitoista metriä leveä ja viitisen metriä pitkä komero. Tähän putkeen ahdettiin kaikki; suurennuskoneet, märkäpöydät ja kemikaalialtaat, vieläpä kaksipuolinen kuivurikin. No, siellähän oli kuuma kuin saunassa..."

Kaikki kuvaajat eivät värikuvauksesta innostuneet. Esimerkiksi Martti Brandtin mielestä kuvajournalismi menetti hyvin paljon, kun mustavalkoisesta materiaalista siirryttiin väriin. Hän muistaa, kuinka Avussa värivalokuvauksen alkuaikoina valokuvaajat ottivat samanaikaisesti sekä mustavalkoisia että värikuvia: 

"Käytännössä se tapahtui niin, että koko duuni tehtiin mustalle ja lähtiessä pamautettiin ulko-ovelta muutama pakkoväri. Mutta kun lehdessä oli värisivuja, ne piti täyttää värillä..."

Värivalokuvan eroja mustavalkoiseen pohtiessaan Brandt päätyy kiinnostavaan näkemykseen:

"Olen miettinyt paljonkin sitä, mikä siinä värissä oikein mättää. Ja päätynyt sellaiseen, että värikuvassa on ikään kuin useampi kuva yhdessä. Sen punainen osa on yksi kuva, vihreä toinen ja niin poispäin. Nämä eri kuvat vetävät kukin katsetta puoleensa, riitelevät keskenään, hajottavat. Mustavalkoisessa - siis hyvässä sellaisessa - kaikki kuvan elementit vievät samaan suuntaan, johdattavat katsojan silmää aiheeseen."

(www.valokuvataiteenmuseo.fi)


Perheyhtiöstä konserniksi

1950-70 -luvuilla Suomen aikakauslehtimarkkinoista kilpailivat Yhtyneet Kuvalehdet (mm. Seura, Hopeapeili), A-lehdet (mm. Apu, Anna) ja Lehtimiehet (mm. Hymy, Jaana).

Kilpailijoihin kuului myös Helsingin Sanomia julkaiseva Sanoma Oy, joka laajeni sanomalehtikustantamosta aikakauslehdistön puolelle tullessaan vuonna 1922 perustetun Viikkolehden kustantajaksi 1943 ja ostettuaan Me Naiset -lehden 1957. Pienempiin kustantajiin kuului muun muassa Williams Oy, kioskikirjallisuutta julkaiseva kustantaja, jonka aikakauslehtiä olivat miestenlehti Jermu ja naistenlehti Monalisa. 

Hopeapeilin suosion hiipuessa Yhtyneet Kuvalehdet osti A-lehdiltä Annan vuonna 1971 ja sulautti Hopeapeilin siihen. Vuonna 1988 Yhtyneet Kuvalehdet osti Lehtimiesten koko julkaisutoiminnan, 16 lehteä.

A-lehdet osti Williams Oy:n 1975 ja uudisti naistenlehti Eevan (ilmestynyt vuodesta 1934) sulauttamalla toisiinsa hienostolehdeksi profiloituneen Eevan ja enemmän työväestön suosiman julkkislehti Monalisan.  

Anna-lehden mainos (Apu 9/67), Eevan mainos (Apu 13/82), Apu 50/88

 

Olli Lyytikäisen kuollessa 46-vuotiaana vuonna 1978 Kirsti Lyytikäinen nousi A-lehtien johtoon. Hän toimi lehtiyhtymän hallituksessa vuoteen 2000. Kirsti Lyytikäinen kuoli Helsingissä 27. heinäkuuta 2008.

Vuonna 2014 A-lehtien puheenjohtajana toimii Ollin ja Kirstin poika Olli-Pekka Lyytikäinen ja julkaisujohtajana Anna Lyytikäinen-Palmroth. Apu-lehden päätoimittajana on vuodesta 2011 toiminut Marja Aarnipuro.

A-lehtien julkaisuihin kuuluvat mm. Avotakka, Demi, Eeva, Tuulilasi ja Viherpiha. Soundi-lehden A-lehdet myi vuonna 2013 Popmedia Oy:lle.

A-lehdet-konsernin liikevaihto vuonna 2013 oli 98,7 miljoonaa euroa (94,9 miljoonaa euroa vuonna 2012) ja emoyhtiössä 69,3 miljoonaa euroa (70,1 miljoonaa euroa). Emoyhtiössä liikevaihto laski 1,2 % (tilausmyynti +0,3 %, mediamyynti - 8,4 % ja irtonumeromyynti -2,9 %).

A-lehdet konsernin liikevoitto vuonna 2013 oli 2,8 miljoonaa euroa (1,4 milj. euroa) ja emoyhtiössä 2,1 miljoonaa euroa (2,6 milj. euroa). Konsernitulos ennen veroja oli 3,3 milj. euroa (2,0 milj. euroa) ja emoyhtiössä 3,0 miljoonaa euroa (5,1 milj. euroa).

(Vuoden 2013 toimintakertomus, www.a-lehdet.fi)

Tiedot koostanut, skannannut ja kirjoittanut omien muistiinpanojen, vanhojen lehtien ja netistä löytyvien asiatietojen pohjalta
joulukuussa 2014 - tammikuussa 2015 Mika Murto

40 vuoden otos Apu-lehden uutisoinnista ikkunana maailmaan - Hollywoodin maailmanlopusta Berliinin muurin sortumiseen

Myrkkymurhaajia (32/49) Sairaala vankilan varjossa (14/52) Hollywoodin... (50/52)
Kevätjäällä... (18/58) "Sinä olet poikani Juho" (45/58) Oikeusantropologi... (11/59)

Avaruuden valloitusta seurattiin Avussa niin kuin muissakin lehdissä. Venäläinen lentää ensimmäisenä avaruuteen (46/59). Avustuspaketteja rajaseudulle, keskustelua rangaistuksista, salapoliisitehtäviä ja Intian pyhiä miehiä tarjosi nro 1/1960. Tunnetut vaihdokastapaukset: Helsinki (27/58) ja Merikarvia (12/60). Agadirin täystuho (12/60)

AVUSSA n:o 48 otsikolla "Kuolemanrangaistus - puolesta ja vastaan" ollut artikkeli, jossa Avun keskustelukerho pohti kuolemanrangaistusta, on herättänyt lukijakunnassamme runsaasti vastakaikua... 

Algerian eurooppalaiset eivät halunneet maan itsenäistyvän:
Ihminen on tappanut veljensä, mutta kukaan ei ole nähnyt eikä kuullut mitään. Samat miehet, jotka sodan aikana kauhistelivat natsien julmuuksia, ovat itse muuttuneet raaoiksi pedoiksi. (Sattumuksia Algeriassa, Apu 17/1962)

Jim Jones ja Guyanan joukkosurma. Saatanan akka, nyt tulee turpiin! - Mies, miksi sinä lyöt? (Apu 48/1978) Mikään ei enää pidä Abbaa yhdessä (18/1986)

Yli 30 vuoden ajan sai Suomen lehtiä lukeva yleisö seurata median paisuttamaa spektaakkelia erään suomalaisen miehen rakkausasioista - tästä kaikki alkoi: Matin ja Tiinan avioero! "Meidän ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin." (50/1988) Samassa lehdessä oli Christina Onnassiksen laihdutuskuolema, Armenian maanjäristys ja itsenäisyyspäivän juhlat linnoissa (presidentinlinna ja Kakola).

Berliinin muuri murtui ja Namibiassa pidettiin historialliset vaalit (46/1989)

Historialliset vaalit Afrikan viimeisessä siirtomaassa: tulevaisuutta pelkääviä valkoisia äänestäjiä, esimiehen ohjeista piittaamattomia mustia timantinkaivajia, vaalipaikalta pakenevia bushmanneja...

Mitä on itsenäisyys? Mitä liikkuu paimentolaisten mielessä, kun pelottava kujanjuoksu valkoisten muukalaisten katseiden saattelemana vihreälle laatikolle päättyy? Mitä on politiikka, mitä puolueet, mitä vaali.

(Apu Namibiassa 46/89)

  Taika-Jim 24, 26 ja 36 1949