Postikorteista I

Vielä muutamia vuosia sitten olivat postikortit ja kirjeet arvokas asia, kun tekstiviestejä ja sähköpostia ei ollut. Muistan hyvin tuon ajan jolloin tuli mainiosti toimeen ilman kännykkää. Ihminen ei osaa kaivata sellaista mitä ei ole keksitty. Nyt elämä ilman kännykkää ja tietokonetta tuntuisi vaikealta, ainakin aluksi. Ehkä siihen vielä mennään rakenteiden murtuessa. Onhan moni säilyttänyt maatilansa varastossa vanhoja maatalouskoneitakin siinä pelossa/toivossa, että niille vielä tulee äkillistäkin tarvetta. Nykykulttuurin luoma keinotekoinen turvallisuudentunne voi särkyä.

Kännykkä- ja nettikulttuuri on "tuhonnut" monta hienoa asiaa. Kuka enää lähettää kortteja? Katoavana kansanperinteenä postikortit ovat mielenkiintoinen ja osin hauskakin muistutus siitä, miten elämä ennen (vanhana hyvänä aikana kun ei ollut antibioottia ja pieniinkin tulehduksiin kuoltiin) oli olennaisesti parempaa. Niin ja näin. Asioilla on puolensa.

Kun olen miettinyt omaa kiinnostusta kortteihin, olen tullut johtopäätökseen, että se liittyy jotenkin ajan kulumiseen: historiaan, siinä konkretisoituvaan asioiden valikoitumiseen, rakkaidenkin asioiden katoavaisuuteen. Kyse lienee osin samasta asiasta kuin kiinnostukseni kirjallisuuteen. Historia on myös kirjallisuuteen liittyvä alue, koska (muutkin kuin historiaa käsittelevät) kirjat ilmentävät aikaa jossa ne on kirjoitettu. Kortit linkittyvät kokonaisuuteen, ovathan ne - ja aivan erityisesti lähetetyt kortit - mitä konkreettisin ilmaus ajan kulumisesta ja rajallisuudesta. Se on viesti pienen ihmisen elämästä, yleisen eli kollektiivisen ja oman subjektiivisen, ympäristöä havainnoivan elämänhistorian keskeltä.

Olen huomannut, että minua erityisesti viehättävät täyteen kirjoitetut, vähän suttuisetkin kortit, sellaiset missä vastaanottajan osoite on postissa korjattu, kirjoitusta peittävät lähtö- ja saapumisleimojen lisäksi R-lipukkeet yms. Siisteissä ja kauniilla käsialalla kirjoitetuissa, loistoleimoin varustetuissa ja loistokunnossa säilyneissä korteissa on toki myös viehätyksensä. 

Hiljattain tulin ajatelleeksi että kiinnostuksessani vanhoihin, hylättyihin ja rapistuneisiin rakennuksiin, lahonneisiin taloihin ja tehdashalleihin on siinäkin jotain samaa. Yllätyin havaitessani että asialle on annettu nimikin, urban explorer.  Harrastajilla on näemmä yhdistyksiä, nettisivuja ja foorumeita. Kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu että kohteet on jätettävä ennalleen, jälkien jättämistä vältetään ja tavaroita siirrellään vain poikkeustapauksissa. Näin kohteet säilyvät muuttumattomina seuraavalle useinkin laillisuuden ja laittomuuden välimaastossa haahuilevalle tutkimusmatkailijalle. Kohteet kun usein vielä ovat perikunnan tai jonkun muun tahon omistuksessa.  

Lopulta jälkeemme jää vain kasa haalistuvia papereita ja ruostuvaa roinaa. Siinä on jotain riipaisevan kaunista ja haikeaa, sellaista mikä kouraisee sisikuntaa. Ja tällekin asialle on annettu nimi. Sitä sanotaan nostalgiaksi.

Keräämäämme tavaraa tärkeämpiä ovat teot joita tänään teemme, eivät ainoastaan näkyvät vaan ne sydämen teot, ajatukset ja asenteet, joita arkipäivän pienissä ratkaisuissa vaalitaan. Tapa jolla katsomme lähimmäistämme ja kuinka häneen suhtaudumme. Huomaan, että minulle runojen kirjoittaminen on tapa tarkastella kieltä, jolla välitämme käsityksiämme asioista, tapa tarkastella runoutta itseään, tunteiden manipuloitumista, propagandaa. Rakkausrunolta näyttävä runo saattaa olla rakkausruno, mutta useinkin se on vain rakkausrunouden, siinä käytetyn tematiikan ja rakenteiden tarkastelua. 

Voimmeko ymmärtää ja jopa nähdä ja jos niin millä tavalla, että ihminen on aina jotakin enemmän kuin se miten ja millaiseksi hänet näemme?

Muistojen haalistuessa - valikoituessa ja vääristyessä nostalgian pehmentämiksi, tarkastelijan aatteellisuuden ja mielteiden värittämiksi kaskuiksi ja anekdootteiksi sukuhistoriaan, kunnes anekdootitkin katoavat - jäljellä ovat vain tekemämme rakkaudenteot, niiden vaikutus, sittenkin kun teot itsessään eivät ole enää muistettavissa. 

Elämä on tässä ja nyt, ja keräily jos mikä on elämää tässä. Huutokaupassa et voi myöhästyä, et sekuntia, on oltava selvillä huudettavan tavaran kunnosta ja arvosta, sen keräilyarvosta itsellesi juuri nyt. Tietääksesi mihin asti annat muiden yllyttää sinut huutamaan. Hassua tietysti, jos kaiken huutamisen keskellä unohdamme nähdä ihmiset joiden kanssa olemme tekemisissä, jos kilpailevasta huutajasta tulee vastustaja, jonka läpi emme enää näekään häntä sellaisena kuin hän todellisuudessa on.

Ja lopulta kyse on vain siitä, kuinka todellisuudessa elämme. Siinä todellisuudessa, jossa jokaisella on luovuttamaton ihmisarvo.

Jokainen hengenvetomme on lopultakin suurta ihmettä...

Sen oivaltaessani hypistelemäni postikortti sekä menettää että saa arvonsa.

(29.7.2014 aamupäivällä)