Calamniuksen kortti Suomussalmelta Hankoon 1906

Isän suru

Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924) ovat tärkeitä teoksia maamme kirjallisuudessa. Niiden kirjoittaja Ilmari Calamnius (vuodesta 1906 Kianto) oli oman tiensä kulkija, poikkeusyksilö joka ei alistunut aikakauden normeihin, vaan loi omat sopivaisuussääntönsä. 

Kiannon suhde seksuaalisuuteen oli vapaamielinen eikä hän aina kunnioittanut avioliittoon kuuluvaa uskollisuutta vaan katsoi mahdolliseksi ja sopivaksi ylläpitää samanaikaista suhdetta useamman kanssa. Ensimmäisen avioliiton kariutuessa Kiannon uskottomuuteen kirjailija julistautui moniavioisuuden kannattajaksi ja joutui yleisen paheksunnan kohteeksi.

Kianto oli naimisissa kolme kertaa. Hildur "Hilkka" Molnberg 1904-1932 (avioero), Elsa-Maria Karppinen 1933-1954 (kuoli), Mirjam Lähteinen 1956-1961 (kuoli).

Kaksitoista lastaan Kianto jakoi näiden äitien mukaan A-sarjaan, B-sarjaan ja C-sarjaan. Luokitus ei ollut laadullinen vaan ilmaisi tapahtumien järjestystä: Hildur Molnberg oli A (kahdeksan lasta), Siviä Karppi B (kolme lasta) ja Rakel Nyman C (yksi lapsi). 

Calamniuksen kortti Suomussalmelta Hankoon 1906:
"Kalevi", Hilkan ja Ilmari Calamniuksen pulska poika 

Hildur ja Ilmari Calamniuksen Kalevi-poika kuoli aivokalvontulehdukseen 1909. Rakkauttaan lapseen ja kuoleman synnyttämiä tuntemuksia Kianto tilittää teoksessa Pyhä rakkaus (1910). 

Suomussalmella 1906 kuvattu kortti esikoispojasta Kalevista on herttainen, hellyttävä lapsikuva, joka myöhempien tapahtumien valossa muuttuu kirpaisevaksi, koskettavaksi dokumentiksi elämän inhimillisestä arvaamattomuudesta.

Rouva Olla Forsman

Vastalahjaksi alastomasta ilman immestä Mariaanasta lähetän oman alastoman pikku-Aadamini. Kasvakoot nämät kaksi kastamatonta lapsukaista kuin kedon kukkaset kesäniityllä! Älköön parhainkaan pappi heitä koskaan kolmen jumalan nimeen kastako, vaan kastakoot heitä joka päivä omat äitinsä pyhällä sadevedellä ja paistakoon heidän päällensä alati Jumalan kirkas aurinko.

Tervehtäen: Ilmari Calamnius Suomussalmen pappilasta 14/8 1906.

Turjanlinnan tuho ja maanpetosyytös

Talvisodan puhjettua Kianto perheineen joutui jättämään Turjanlinnan 7. joulukuuta 1939, kun venäläiset joukot saapuivat Suomussalmen kirkonkylän lähelle ja Turjanlinnan alue joutui taistelunäyttämöksi. Saman päivän iltana paloi koko Suomussalmen kirkonkylä suomalaisten sytyttämänä. Joulukuussa rintamalinja kulki Turjanlinnan alueen läpi, ja suomalaiset joukot polttivat Turjanlinnan 19. joulukuuta 1939. Turjanlinnan rakennuksista säilyi vain sauna ja jäkäläriihi. Näiden Hulkonniemen taisteluiden aikana myös Kiannon poika Jormo Gabriel Kianto haavoittui vaikeasti noin 2 kilometrin päässä Turjanlinnasta.
   Kianto tuomittiin talvisodan jälkeen maanpetoksen yrityksestä puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, koska hän oli jättänyt talonsa Turjanlinnan kuistinpöydälle tyhjän sikarilaatikon, jonka kanteen hän oli kirjoittanut venäjänkielisen viestin:
   "Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia. Tuossa on saari autiona ynnä huvila itään päin muine rakennuksineen. – Olen minäkin ollut Moskovassa v. 1901–03." 
   Saaressa, johon hän viittasi, olivat hänen kaksi omaa kalamajaansa, ja huvila itäänpäin tarkoitti hänen vanhimman sisarensa kookasta asumusta – sisaren kanssa hänellä oli ajoittain huonot välit. Länteen hän ei halunnut venäläisiä neuvoa, koska hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä olivat juuri sinnepäin lähteneet jäätä pitkin sotaa pakoon.
   Tämän tekstin jouduttua suomalaisten käsiin se tulkittiin ilmoitukseksi läheisen talon miehittämättömyydestä, mikä katsottiin vakoiluksi. Kianto tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja kansalaisluottamuksen menettämiseen. Presidentti Kyösti Kallio armahti Kiannon kuritushuoneesta ennen tuomitun ajan päättymistä, mutta vasta 1950-luvulla tuomio tunnustettiin julkisesti virheeksi. Jutun seurauksena Kianto erotettiin "maanpetturina" useista kulttuuriseuroista, muun muassa Suomen Kirjailijaliitosta, jota hän itse oli ollut perustamassa, ja myös Karjalan Heimosoturiliitosta. Katkeroitunut ja tuomiota oikeusmurhana pitänyt Kianto kirjoitti tapauksesta päiväkirjansa pohjalta teoksen Omat koirat purivat, joka kuitenkin pääsi julkisuuteen vasta 1946.
   Talvisodassa palaneen Turjanlinnan tilalle valmistui kustannusliike Otavan taloudellisella avustuksella uusi kaksikerroksinen talo 1949, mutta tämä rakennus paloi pian valmistumisensa jälkeen rakennusvirheen takia. Uutta Turjanlinnaa ei ollut vakuutettu, joten Kianto ei saanut mitään korvausta menetyksistään.

(Wikipedia, lainattu 28.7.2014)

Vääristynyt jumalakuva

Rajojen rikkominen yksityielämässä saattoi Kiannolle olla itsetarkoituksellistakin, mutta luultavimmin häntä johtivat vain inhimilliset vietit ja halut, joille hän sitten pyrki löytämään henkisempiä perusteluja. Uskonnollisessa näkökannassa nämä perustelut johtivat hänet lähelle teosofista elämänkäsitystä ja ehkä hetkittäin lähelle ateismia.

Kianto oli papin poika ja muisteli lämmöllä lapsuuttaan pappilassa. Kristinuskon sanoma Jumalasta, jonka edessä olemme vastuullisia, ja vastuullisia nimenomaan niiden asioiden noudattamisessa, mitkä Jumala sanassaan ilmoittaa, on usein vahvojen persoonallisuuksien kompastuskivi. Kristinuskon mukaan ihminen tulee vapaaksi Jumalan yhteydessä, mutta ihminen luonnostaan ajattelee toisin: omien mielitekojen noudattaminen on vapautta, silloinkin kun ne rikkovat Jumalan tahtoa vastaan - tai sitä vastaan, mitä järjestäytynyt uskonto esittää Jumalan tahdoksi. 

Kun omat tarpeet ja valloilleen ryöstäytyneet mielihalut joutuvat ristiriitaan vallitsevien moraalikäsitysten ja uskonnon kanssa, ihminen joutuu kiusaukseen ajatella, ettei vallitsevalla moraalilla ja uskonnolla ole mitään tekemistä todellisen Jumalan kanssa. Lopulta hän joko kieltää Jumalan tai määrittelee ja luo itselleen sellaisen Jumalan joka hänen tarpeisiinsa sopii. 

Kiannon kohdalla todellisuuden ja ihanteiden ristiriita - sisäisten halujen pidäkkeettömyys - ilmeni muun muassa suhteessa tolstoilaisuuteen. Kianto ihaili suuresti Tolstoita, oli tämän kanssa kirjeenvaihdossa ja piti itseäänkin tolstoilaisena. Suomen tunnetuin tolstoilainen kirjailija Arvid Järnefelt kuului Kiannon läheiseen ystäväpiiriin. Kiannon tolstoilaisuus oli joka tapauksessa hyvin valikoivaa, elämä ei yltänyt ihanteen tasolle.

Sisimmässään Kianto varmasti tiesi tai aavisti kristinuskon esittämän evankeliumin paikkansapitävyyden. Vaikka hän itsepintaisesti kielsi kristinuskon Jumalan, voidakseen elää omien halujen mukaista synnillistä elämää, arkitodellisuuden koettelemuksissa hän kuitenkin oli taipuvainen syyttämään kokemastaan kärsimyksestä tätä kieltämäänsä Jumalaa.

Jumala jäi Kiannolle kaukaiseksi, ikäänkuin myytilliseksi hahmoksi. Sen sijaan että olisi oppinut tuntemaan Jumalan hyvänä Jumalana silloinkin, kun tämä asettaa rajoja, ehdottomassa pyhyydessäänkin ihmistä rakastavana, hyvää tahtovana ja armollisena, hän näki Hänet julmana, ihmisen kärsimyksestä piittaamattomana.

Kirjailijan toive elämän jälkeisestä rauhasta

Kiannon suhde Jumalaan jää monilta osin arvoitukseksi. Ainakin hän vuonna 1966 liittyi evankelisluterilaiseen kirkkoon, jota suuren osan elämästään oli arvostellut. Ehkä tuhlaajapoika elämänsä lopulla palasi Isän huomaan?

Kianto kuoli keuhkokuumeeseen vähän ennen 96-vuotispäiväänsä 1970 Helsingin Auroran sairaalassa. Hänet on haudattu Turjanlinnan edustalla sijaitsevaan Niettussaareen. Kianto oli varannut tämän hautapaikan itselleen jo 1927 ja hautamuistomerkin teksti on myös hänen käsialaansa:
   »Tähän minut haudataan. Katson Wanhaan pappilaan, sieltä aallot armaat pauhaa lapsuuteni hellää rauhaa. Turjanlinna tuossa on sodan jälkeen onneton. Minä kuljen onnen mailla – en oo enää mitään vailla.» 

(Wikipedia, lainattu 28.7.2014)

Hautajaiset Helsingin Alppilan kirkossa toimitti Ilmarin ja Hilkan vuonna 1911 syntynyt poika Otso Kianto, Alppilan kirkkoherra.