Katso myös: 

Kotimaiset viikkolehdet 1940-luku 
Kultaomenan myynnissä olevat lehdet (huutonet)

 

50  51  52  53  54  55  56  57  58  59


Viikkolehtien maailmankuvaa

1950-luvulla. 1953 1/2


Kotimaiset viikkolehdet 53 2/2



Kotiliesi 1/53 ja 2/53

 

Vaasan höyryleipomon mainoksilla oli yhtiön ostama vakiopaikka lehden ensimmäisellä sivulla, mainoksen teksti ja usein myös kuva vaihtui numeroittain. Vuoden 1953 ensimmäinen mainos ilmentää kuluneen vuoden merkitystä suomalaiselle itsetunnolle, valtavaa voimanponnistusta vaatineet kisat on saatu loppuun kunnialla ja hyvin maininnoin, ja vielä valtavammat sotakorvaukset saatiin nekin päätökseen. Toive leveämmästä leivästä vuonna 1953 saattaa olla epätoivoista haaveilua, mutta ei ainoastaan sitä, se ilmentää elpynyttä itsetuntoa, onnistuneiden saavutusten tuomaa positiivisuutta ja uskoa huomiseen; ennen muuta kyseessä on tietysti onnistunut mainoslause, joka yhdistää tulevaisuudenuskon ja Vaasan leipomon ykköstuotteen, leivän.

Nyt on sitten taas vuorostaan vaiherikas vuosi lopullaan! Kisat pidettiin ja Suomen kansa pääsi vapaaks velkataakastaan! Hyvää Uutta Vuotta tässä vaan ja leveämpää leipää toivotaan!

Sotakorvausten päättymisen ja olympialaisten osuminen samalle vuodelle sisälsi symbolisen merkityksen, kuin vakuutuksen takaisin saadusta itsenäisyydestä, suomalaisten murtumattomuudesta. Kesäolympialaiset jo sinällään ilman symboliikkaakin merkitsivät jonkin sellaisen saamista minkä Neuvostoliitto oli väliaikaisesti vienyt; peruuntuneista olympialaisista säilytettiin Aarre Merikannon säveltämä fanfaari, ja 1938 järjestetyn julistekilpailun voittaneeseen julisteeseen muutettiin vain päivämäärä ja tietysti Suomen rajat.

Vaikka Suomi oli saanut sotakorvausten maksamiseen lisäaikaa ja vaikka korvausten määrää loppusuoralla vähennettiin, oli kyseessä sittenkin uskomaton suoritus, johon Suomi oli uhkaillen ja kiristäen pakotettu. Painostuksen alla kaikki voimansa valjastaen maa sai massiivisen urakkansa finaaliin: viimeinen sotakorvauskuljetus oli lähtenyt Neuvostoliittoon 31. elokuuta. Suomi olikin ainoa maa joka oli kyennyt suoriutumaan sille määrätyistä korvauksista.

Neuvostoliiton asettama riippakivi, joka oli uhannut vetää Suomen syvyyksiin, oli saatu irrotettua ja teollisuuden tuotantokapasiteetti voitiin vihdoin valjastaa oman maan tarpeisiin. 

Veteraanien perintö -verkkosivusto muistuttaa:

Vuoden 1944 välirauhansopimuksen mukaisesti määrättiin Suomen maksettavaksi 300 miljoonan Yhdysvaltojen dollarin arvoiset sotakorvaukset. Summa oli vuoden 1938 hintatasossa ja toimitusaika oli kuusi vuotta. Aika pidennettiin myöhemmin kahdeksaksi vuodeksi.
   Ensimmäisenä sotakorvausvuonna jouduttiin luovuttamaan puutavaran sekä metsätalous- ja metalliteollisuuden tuotteiden lisäksi 119 alusta, mikä oli neljäsosa Suomen jo sodan johdosta puoleen supistuneesta kauppalaivastosta. Toisesta korvausvuodesta lähtien luovutukset olivat uustuotantoa, pääasiassa metalliteollisuuden tuotteita. -- . Esimerkkinä eräistä luovutetuista sotakorvaustuotteista ovat 535 erilaista alusta, 52 500 sähkömoottoria, 1 140 muuntaja-asemaa ja 30 täydellistä tehdaslaitosta voima-asemineen. Toimitukset eivät olleet aina helppoja, sillä monet tarvittavat raaka-aineet olivat tuontitavaraa. Toimitetut määrät olivat niin suuria, että muun muassa luovutetuista laivoista olisi muodostunut 20 kilometriä pitkä yhtenäinen laivajono ja rautatiekuljetuksiin tarvittiin yhteensä 141 490 rautatievaunun kuljetussuoritus. Sotakorvausten kustannukset olivat ensimmäisinä korvausvuosina noin 15% valtion menoista. Samaan aikaan oli käynnissä suuria voimavaroja vaatinut maamme jälleenrakentaminen. Menojen kattamiseksi oli säädettävä uusia veroja ja otettava ulkomaista lainaa.

(Veteraanien perintö - Itsenäinen isänmaa: Sotakorvaukset)

Sodan ja sotakorvausten vaikutuksesta yksityinen kulutus laski lähes neljänneksen, investointien volyymi romahti puoleen ja vienti oli vuonna 1945 vajaa viidennes sotaa edeltäneestä. Sotakorvausten hyötypuolelle on usein laskettu metalliteollisuuden pakollinen kehittäminen siten, että jo vuonna 1949 Suomella oli Pohjoismaiden uudenaikaisimmat telakat sekä konepaja- ja valimoteollisuus. Yrityksistä uun muassa Valmet on syntynyt valmistettaessa sotakorvauksina luovutettavia tavaroita.
   Toisaalta on esitetty arvioita, että jos nämä varat ja resurssit olisivat olleet käytettävissä vientitoiminnan ja teollisuuden kehittämiseen, Suomi olisi menestynyt erinomaisesti ja varmasti paremmin kuin maksamalla sotakorvauksia. Sodan jälkeen myös Euroopassa varastot olivat tyhjät ja kysyntää tuotteille olisi varmasti ollut myös lännessä. Erityisesti Iso-Britannia olisi kaivannut pikaisia puutavaratoimituksia. Toisaalta suomalaisen teollisuuden tuotantosuunnat ja kapasiteetti olivat suuntautuneet toisin, joten ei ole mitään näyttöä, että länteen suuntautunut tuotanto olisi syntynyt. Juuri tämän sotakorvausten tuoman pakon kehittää ja laajentaa metalliteollisuutta on katsottu olleen hyödyksi Suomen talouselämälle. Toisaalta sotakorvausten merkitystä "Suomen metalliteollisuuden luojana" on liioiteltu, sillä metalliteollisuus oli kehittynyt merkittävästi jo sodan aikana. Taloushistorioitsija Riitta Hjerppe on korostanut, että metalliteollisuuspainotteisista sotakorvauksista suoriuduttiin, koska metalliteollisuudella oli Suomessa pitkä historia ja se oli kehittynyt voimakkaasti jo 1930-luvulla sekä sodan aikana. Valtiojohdon on katsottu korostaneen sotakorvausten positiivisia vaikutuksia myös poliittisista syistä. Oli myös erittäin tärkeää, että sotakorvausten maksulle saatiin kansan tuki. Samalla on jätetty taka-alalle esimerkiksi se, että tavaroiden vastikkeeton vienti Neuvostoliittoon söi jälleenrakennukseen kipeästi kaivattuja varoja ja hidasti elintason nousua. Myös kauppasuhteet itään olisivat monien tuotteiden kohdalla syntyneet ilman sotakorvauksiakin, sillä niille olisi joka tapauksessa ollut kysyntää Neuvostoliitossa.
   Sotakorvaussuoritusten päättyminen vapautti Suomen suuresta taloudellisesta taakasta, mutta urakan päättyminen oli vähintään yhtä merkityksellinen henkinen kysymys. Suomalaiset tunsivat saaneensa aikaan jotakin hyvin konkreettista, joka oli muutakin kuin käsin kosketeltavaa. Tunnettiin, että osa maan itsenäisyydestä oli voitettu takaisin. Sotakorvausten päättymisen kunniaksi pidettiin Helsingin messuhallissa 23. syyskuuta 1952 juhla, jossa puhuivat pääministeri Urho Kekkonen, kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo, Sotevan johtaja Svante Sundman ja Neuvostoliiton kauppaministeri Pavel Kumykin. Sotakorvausten päätyttyä niiden käytännön sujumisesta vastannut Soteva ajettiin vähitellen alas ja sen toiminta päättyi virallisesti vuoden 1953 lopussa. Sotevan selvittelyelin lakkautettiin seuraavana vuonna.
   Messuhallin juhlassa sattui välikohtaus, jolla oli kauaskantoiset seuraukset Suomen sisäpolitiikassa. Kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo lähetettiin kotiin lepäämään neuvostoliittolaisten vieraiden kunniaksi aikaisemmin päivällä järjestettyjen juhlapäivällisten jälkeen ja hänen puheensa ilmoitettiin peruuntuneeksi. Tervo saapui kuitenkin pitämään puheensa, mutta tilaisuudessa mukana olleille ja sitä radion välityksellä seuranneille ei jäänyt epäselväksi, ettei ministeri ollut parhaassa kunnossaan. Sosialidemokraattien eduskuntaryhmä antoi Tervolle ankarat nuhteet, ja puoluesihteeri Väinö Leskisen vaatimuksesta Tervo pyysi eroa ministerin tehtävästä. Presidentti J. K. Paasikivi ei kuitenkaan myöntänyt Tervolle eroa; Arvo Tuomisen mukaan presidentti oli vain tokaissut Tervolle: "Sinä pysyt ministerinä ja sillä siisti!" Jupakan seurauksena Leskisen ja Tervon vuosikausien monet myrskyt kestänyt ystävyys katkesi lopullisesti. Tervon yhteistyö Urho Kekkosen kanssa tiivistyi sitä mukaa kuin se joutui vaikeuksiin Väinö Leskisen kanssa, mistä seurasi hajaannus sosialidemokraattisessa puolueessa, Työväen Urheiluliitossa ja ammattiyhdistysliikkeessä.

(Wikipedia, lainattu 9.10.2020)

Viimeinen virallinen sotakorvausjuna on lähtenyt Vainikkalasta elokuun 31. päivänä 1952. Syyskuun 18. päivän junassa kulkee rajan yli lähinnä myöhästymissakkoja korvaavaa puutavaraa ja sähköteollisuuden tuotteita.
   Amerikkalaisvalmisteisen Tv2-veturin matka ei ole pitkä. Vaunujono on vedettävä rajan yli Luzaikaan, entiselle Nurmen asemalle. Veturimiehistöä vartioi aseellinen neuvostoliittolainen sotilas. Radan varressa seisoo kilometrin välein ratavartija keltaisine lippuineen.
   Viimeisen junan veturimiehistö pääsee palaamaan takaisin, kun vaunut on tarkastettu yltä ja alta. Se tehdään huolellisesti. Veturin vesisäiliökin tarkastetaan, ettei sinne vain ole kukaan piiloutunut. Junaa vartioivat koko ajan sotilaat koirien kanssa.
   Syyskuun 19. päivänä pääministeri Urho Kekkonen pitää radiopuheen. Aiheena on sotakorvausten päättyminen. Hän toteaa, että kahdeksan laihan vuoden jälkeen on odotettavissa kahdeksan lihavaa vuotta. Hän on oikeassa. Sotakorvaukset merkitsevät pysyvää pääsyä Neuvostoliiton markkinoille.

(seura.fi 8.10.2017)

"Jolla on korva kuulla se kuulkoon." Kristus lausuu usein puheensa lomassa tämän ajatuksen. Hän edellytti, että jokaisella ei ole kuulevaa korvaa. Kuullaan eikä kuitenkaan kuulla.
   Monessa kodissa on radiovastaanotin aina käytössä. Perhe on koolla, äiti kutoo sukkaa, isä lukee lehteä, lapset puuhaavat läksyjensä parissa. Kun ilta joutuu ja radio suljetaan, ei oikeastaan kukaan voi sanoa, mitä siellä esitettiin. Kaikki kuultiin, mutta ei kuulevin korvin.
   Ehkäpä ei ollut korvaamatonta, että sen päivän ohjelma meni hukkaan. Mutta korvaamatonta on, jos menetämme kyvyn kuulla elämän sydänääniä, lähimmäisen tarpeita, Jumalan puhetta.

(Nimimerkki E. N. Kotiliesi 1/53 pääkirjoitussivu)

Pääkirjoitussivulta alkavassa "Nyt aika uusi aukenee..." kirjoituksessa lukijoiden katsetta kohottaa nimimerkki A. W. eli luultavimmin lehden päätoimittaja Alli Wiherheimo:

Menneet eivät olleet kaikessa sellaisia kuin toivoimme. Maanviljelijä toivoi parempaa vuotta, epäedulliset säät turmelivat sadon. Taloudellinen elämä tuntui olevan ahdinkoon päin menossa, olympialaisiin asti olimme rohkeita ja rikkaita, syyspuolella vähemmän kumpaakaan. Asuntopulasta kirjoitetuista paperipinoista voisi rakentaa torneja, mutta ei synny asuntoja. Lakoilla ja muilla pakotteilla yritetään kiivetä palkkakuopista, mutta kansakunnan leipäkyrsä jakautuu yhä epätasaisesti. Vaikka leipää olisikin kyllin, ei ole särvintä, koska tuo toinen perhe näyttää ostavan paljon enemmän. Ja onko koskaan kansan henkinen kuntoisuus ollut sellainen kuin olisi syytä toivoa? Moitteen aihetta on julkisessa juopottelussa ja vastuuttomassa etuilussa yhtä hyvin kuin siveellisessä luisumisessa ja häikäilemättömässä maantiehurjastelussa henkirikoksineen.
   Katsomme tulevaisuuteen, kukin yksin ja kaikki yhdessä, kansakuntana, perhepiirinä, seurakunnissa. -- . Koko maailma tuntuu elävän kuin tulivuoren rinteellä, joka savujaan turprautellen uhkaa purkautua valtavana tuhona...
   Muistelemme viime vuonna kuolleita omaisia, ystäviämme ja kansamme merkkihenkilöitä, ja toteamme, että elämä käy köyhäksi, kun heitä ei enää ole. Mutta emme ole muistaneet iloita siitä, että juuri tänä vuonna on - elämän tasapainottavan lain mukaisesti - syntyvä mitä merkittävimpiä vauvoja. Tänä vuonna he makaavat äitinsä helmassa, mutta heistä on tuleva aikalaistensa ihailemia ja seuraamia johtohenkilöitä, tieteen, taiteen, uskonnon tai politiikan suurnäkijöitä, ikimuistettavia keksijöitä tai ihmiskunnan hyväntekijöitä, jaloja äitejä, joille ehkä vuonna 2023 annetaan annetaan kunniamerkki julkisena tunnustuksena, tai heistä tulee maan hiljaisia, uskollisia työntekijöitä pellolla, kodissa, tehtaassa. 
   Muistamme kuolemaa ja vaaroja. Meidän pitäisi muistaa myös elämää ja toivonsäteitä. Tänäkin vuonna tullaan keksimään valloittavia uusia ajatuksia, koetaan suurta iloa, kun äidit ottavat vastaan uudet pienokaisensa, kun nuori rakastava pari pääsee alkamaan avioliittonsa, kun rakennetaan toivottuja asuntoja, puutarhat kukoistavat, jokin tuhoisa sairaus pyyhkäistään olemattomiin, tuhlaajapoika palaa kotiinsa, lapset kehittyvät terveyttä uhkuen ja uudet henkisen ja hengellisen heräämisen voimat lähtevän liikkeelle. Ja taaksemme katsoessamme meidän olisi muistettava nöyrästi kiittää siitä, että vuosi antoi meille paljon ansaitsematonta menestystä sekä kodissamme että kansana. Sana sotakorvaus riittää siitä muistuttamaan.
   Me elämme alituisessa pelossa, sanoo nykyajan psykologia. Ja sittenkin meidän pitäisi tietää, että repivistä ja tuhoavista voimista huolimatta Jumalan lähteet ovat täynnä elävää vettä ja tänäkin vuonna uhkuvat meille elämää ja siunausta. Vuodenvaihteemme tapahtuu usein synkän lumettoman sään ja pimeyden keskellä. Silti varmasti tiedämme, että sen takaa on tuleva myöskin kesän ihanuus, lintujen laulu, peltojen ja puutarhojen väkevä vihannuus, syksyn täyteläinen sato ja työn ilo. Tulimmeko tämänkin uuden vuoden syntyessä kiittäneeksi siitä, että olimme uuden kynnyksellä, jossa saimme olla vielä mukana elämän ihmeellisessä kiertokulussa, aineen ja hengen vuorovaikutuksessa, vuodenaikojen tunneaalloilla, elämänkohtaloiden näyttämöllä? Siitä että meidät on luotu ihmisiksi, ihmisen viheliäistä ja suurta osaa kokemaan.

"Tänä vuonna he makaavat äitinsä helmassa, mutta heistä on tuleva..." kirjoittaa A. W. Mitä vuonna 1953 syntyneistä sitten on tullut? Muutamia tuona vuonna syntyneitä: Ben Furman, jonka mukaan ei koskaan ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta, näyttelijä Pertti Sveholm, koomikko ja kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius ja näyttelijä Esko Roineen tyttären näyttelijä Susanna Roineen kanssa avioitunut näyttelijä Kari Väänänen, performanssitaiteilija Roi Vaara, sarjakuvataiteilija ja rockjournalisti Juho Juntunen, filosofi Esa Saarinen, laulajat Maarit Hurmerinta ja Timo Kojo, Häkä Virtanen, Osmo Vänskä, Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon piispa Aarre Kuukauppi ja Suomen rikkaimpiin kuuluva sijoittaja ja liikemies Poju Zabludowicz. Kukaan heistä ei tietenkään ollut psykoterapeutti, filosofi, koomikko tai suursijoittaja syntyessään vaan kaikki nämä ovat myöhemmin tulleita määreitä, jotka kertovat henkilön roolista meille eli useinkin meidän asettamastamme roolista, jonka kautta hahmotamme ihmisen. Ja jos käännämme katseen itseemme, minä vuonna sitten olemme syntyneetkin, joudumme toteamaan, että monin verroin tärkeämpää kuin itseemme asettamamme tai muiden meihin asettamat nimilaput on kuinka olemme onnistuneet olemaan uskollisia ja rakastamaan pelloilla, kodissa ja tehtaassa. Onko meillä ollut aikaa läheisille, olemmeko löytäneet kyvyn osoittaa hyväksyntää, rohkaisua, myötätuntoa ja armollisuutta? Ja olemmeko löytäneet kyvyn armollisina itsellemme nousta jatkamaan ja yrittämään uudestaan kun olemme epäonnistuneet.

Onko ehkä niin, että minulla on korvat kuulla, mutta en kuuntele - tai että minulla ei ensinkään ole kykyä kuulla, ainoastaan kuunnella pinnallista hälinää, koska olen sulkenut sisimpäni nimilappuja syvällisemmältä virtaukselta tai mikä ratkaisevampaa, selittänyt Jumalan teoriaksi teorioiden joukkoon ja kadottanut hyvyyden voiman ihmeellisen suojan?

1950-luvun lapset olivat sodan käyneiden lapsia, useinkin isänsä menettäneitä tai sotatraumoista kärsivien mykkien miesten isättömiä poikia.

Syöpä, sydän- ja verisuonitaudit ja onnettomuudet ovat 50-luvulla syntyneiden yleisimmät kuolinsyyt, mutta itsemurhatilastoissa mennään jopa 90-lukulaisten ohi. Vuonna 2014 itsemurhan teki 125 1950-luvulla syntynyttä suomalaista. Kaiken kaikkiaan 50-lukulaisista on kuollut jo 10 prosenttia.

(Kuinka moni ikäisistäsi on jo kuollut? Kuinka paljon ikätoverisi tienaavat? yle.fi 6.12.2016)

Moitteen aihetta on julkisessa juopottelussa ja vastuuttomassa etuilussa yhtä hyvin kuin siveellisessä luisumisessa ja häikäilemättömässä maantiehurjastelussa henkirikoksineen

Ja sittenkin meidän pitäisi tietää, että repivistä ja tuhoavista voimista huolimatta Jumalan lähteet ovat täynnä elävää vettä ja tänäkin vuonna uhkuvat meille elämää

Onkohan ketään isää tai äitiä, joka ei olisi katsellessaan uinuvan vauvansa kasvoja ajatellut: "Mikähän sinusta tulee kun kasvat isoksi?" Vanhempien mielikuvitus alkaa liidellä ja eteen avautuu monenlaisia kuvia, joille kaikille yhteisenä piirteenä varmaankin ovat toiveet siitä, että lapsen elämästä muodostuisi parempi ja onnellisempi kuin vanhempien oma on ollut. Jokainen toivoo lapselleen kaikkea mahdollista hyvää. 
   Näissä kuvitelmissa lienee paljon yksilöllisiä piirteitä. Jokainen toivoo ja ajattelee omalla tavallaan. Omat kaipauksemme, unelmamme ja toiveemme kietoutuvat niihin mukaan. Näemme lapsessamme omien täyttymättömien toiveittemme ja suunnitelmien toteuttajan. Toivomme, että se mitä meiltä on jäänyt aikoinaan saavuttamatta onnistuisi lapsellemme. Monet vanhemmat eläytyvät tähän niin voimakkaasti, että heille heidän lapsensa kehityksen seuraaminen merkitsee tavallaan oman lapsuutensa ja nuoruutensa uudelleen elämistä. He ikäänkuin näkevät itsensä uudelleen lapsensa hahmossa.
   Tämä kaikki on luonnollista, mutta siihen saattaa kätkeytyä eräitä vaaroja. Kaikki nuo omat täyttämättä jääneet toiveet ja tavoitteet, jotka meille itsellemme ovat olleet niin tärkeitä, eivät ehkä lainkaan sovellu lapsen synnynnäisiin taipumuksiin ja edellytyksiin. Näin me tulemme huomaamattamme ohjanneeksi lasta kohti päämääriä, jotka ovat meidän päämääriämme eivätkä lapsen. --
   Nykyisen lastenkasvatuksen periaatteita ovatkin seuraavat: Opi näkemään lapsessasi itsenäinen yksilö, jolla on omat taipumuksensa ja rajoituksensa, hyväksy hänet ja rakasta häntä juuri sellaisena kuin hän on. Älä moiti ja arvostele lastasi, jos hän ei ole sellainen kuin olet aina ajatellut että lapsen tulisi olla, sillä se lapsi on olemassa vain mielikuvituksessasi.

(Tohtori Martti Paloheimo: Mikähän sinusta tulee?) 

Pharmacal Oy:n kokosivun Pervitin-mainos, Kotiliesi 1/53. Sodan aikana höökipillereinä ja höökipulverina tunnettua piristettä myytiin vanhalla mielikuvalla "voimakkaasti piristävä" vaikka valmistajaksi oli muuttunut Pharmacal ja amfetamiinin tilalle tuli kofeiini. Mainos sisältää tuoteselosteen, josta ilmenee että Pervitin on nyt myös särkylääke. Tuoteselosteen mukaan uusi Pervitin on sisältänyt kohtalaisen määrän phenacetinia eli fenasetiinia, joka oli parasetamolin kaltainen yhdiste ja poistettiin 60-luvulla markkinoilta aiheuttamiensa munuaisvaurioiden vuoksi.

Yle.fi nettiartikkelin "Onko mummolassa metamfetamiinia kaapin perällä?" (9.3.2015) mukaan Pharmacal toimi Suomessa 1959-2003, mikä tarkoittaa, että kofeiinipervitin olisi tullut markkinoille aikaisintaan 1959. Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska helsinkiläisen Pharmacal Oy:n Pervitin-mainos löytyy Kotilieden numerossa 1/53.

1950-luvun alussa (luultavimmin vuonna 1952) markkinoille tulleen kofeiinipervitiinin suosiota siivitettiin siis alkuperäisen pervitiinin maineella. Pervitiniä käyttivät muun muassa sotaveteraanit, esim. entiset kaukopartiomiehet vanhasta tottumuksesta piristeenä. Pervitiniä myytiin ainakin vielä 1970-luvulla ja mahdollisesti vielä 80-luvun alussa, minkä jälkeen sen korvasivat muut kofeiinipitoiset kevyet piristeet.

Pervitin kilpaili koko olemassaolonsa ajan suosiosta Hota-pulverin eli "intiaanipulverin" kanssa. Hotan kutsumanimi tuli pakkauksessa olevasta intiaanin kuvasta. Vuodesta 1929 markkinoilla ollut Hota sisälsi asetyylisalisyylihappoa, kolapähkinää ja kofeiinia, joidenkin tietojen mukaan alkuaikoina myös metamfetamiinia. Hota-pulveria myytiin apteekeissa vielä 1990-luvulla.

Hotan käyttö loppui paitsi parasetamoli- ja ibuprofeeni-valmisteiden suosion räjähdysmäiseen kasvuun siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että intiaanipulverin nimeen vannoneet mummot nukkuivat pois.

Taiteen sana kodin arkeen -artikkeli esittelee suomalaista taideteollisuutta, tekstiilejä ja käyttötavaroiden muotoilua. Taideteollisuusnäyttelyssä vieraillut toimittaja A. P. selvittelee taideteollisuutta käsitteenä.

Mitä on taideteollisuus? Onko se taidetta vai pelkkää teollisuutta, siitä ovat alan asiantuntijat väitelleet. Toiset ovat olleet sitäkin mieltä, että jo itse nimi on väärä. Sillä harhaanjohdetaan yleisöä ja annetaan taideteollisuuden arvoa. Pitäisi puhua taidekäsityöstä.
   Sisustusarkkitehti Olli Borg on havainnollisesti selventänyt käsitteitä. "Jos vetäisimme janan taiteesta teollisuuteen, niin tämän janan välimailla on taideteollisuus", hän sanoo. "Osa taideteollisuutta, esimerkiksi Sakari Vapaavuoren keramiikkaveistokset tai Birger Kaipaisen seinälaatat, ovat jo hyvin lähellä vapaata taidetta. Teollinen muotoilu sähkörautoineen, radioineen, kasareineen on taas lähellä vastakkaista pistettä, teollisuutta, mutta kuuluu kuitenkin vielä taideteollisuuden piiriin silloin kun asialliselle 'sisällykselle' annetaan mahdollisimman taiteellinen muoto."

Toimittaja A. P. muistuttaa, että "meidän kaikkien perheenemäntien harras toivomus" on, että taideteollisen koulutuksen saaneet "monet taiteilijat kiinnostuisivat tätä puolta [käyttötavaroiden käytännöllisyyttä] kehittämään eivätkä sitä ala-arvoisena halveksisi." Toimittajan mukaan perheenemäntä ei kaipaa ylellisyyttä, mutta haluaisi viihtyä arkisissa askareissaan. "Me toivoisimme, että ne välttämättömät esineet, joita me kotiimme hankimme, sekä tyydyttäisivät käytäntöä että miellyttäisivät silmää."

Edelläoleva purkaus johtuu siitä, että viimevuotinen taideteollisuusnäyttely oli niin lähellä sitä mainitsemaamme vapaan taiteen pistettä, että meillä ei ollut lainkaan aihetta sitä lehdessämme käsitellä. Erikoisnäyttelyt olkoot kaikin mokomin sallittuja, me ymmärrämme hyvin, että "tällaisessa näyttelyssä taiteilijalla on lupa ja oikeus esittää myös materiaaliabstraktioita, tutkimustöitä, jotka ehkä viitoittavat uusia suuntia", kunhan vain käytäntöäkin muistetaan, suurta yleisöä ja taideteollisuutta koko laajuudessaan. Tänä vuonna suuntautuminen onkin ollut aivan oikea, mistä kiitos näyttelyn komissaarille Olof Ottelinille.

(Taiteen sana kodin arkeen)

Eila Jokelan kirjoitus aikamme uudesta naisesta kertoo, että "gallup on moneen kertaan todistanut, että maailman tunnetuimman naisen arvo kuuluu Eleanor Rooseveltille", mutta että "hänen rinnalleen on kuitenkin parhaillaan nousemassa uuden presidentin Dwight D. Eisenhowerin puoliso Mamie Eisenhower". Eikä siinä vielä kaikki.

Vaalien jälkeen ilmestyi maailman lehdistöön kaksi uutta amerikatarta: Mrs. Oveta Culp Hobby ja Mrs. Ivy Baker Priest. Molemmat olivat tehokkaasti osallistuneet Eisenhowerin vaalitaisteluun, ja voittoisa presidentti palkitsi heidät nimittämällä Mrs. Hobbyn liittovaltion turvallisuusneuvoston päälliköksi ja Mrs. Priestin valtionrahaston hoitajaksi.
   Voimme tämän hetken kuuluisien naisten listaan lisätä myös nuoren ja raikkaan Armimme. Amerikassa hänetkin nostettiin maailman oikulliseen valojuovaan. Eivätkö nämä esimerkit osoita, että Amerikka nykyisin tunnetuimmat naiset maailmalle lähettää? Tavallaan määrää naisen ihannetyypin.
   Mikä on sitten amerikkalaisen ihannenainen? Ei suinkaan se kiiltokuva, jonka huonoista filmeistä olemme oppineet tuntemaan. Ei myöskään se kevytmielinen avioerojen nainen, jota pilapiirrokset ja ajanvietelukemistot uskollisesti esittelevät. Amerikka on suuri maa, ja sinne mahtuu sekä hyvää että huonoa...

   -- Onko se sitten naisten maa? Tavallaan sikäli, että siirtolaismaana siellä on aina lukumääräisesti ollut naisia vähemmän kuin miehiä. (Viime vuonna oli ensi kerran naisia yhtä paljon kuin miehiä.) Väestönrakenteesta johtuu, että nainen on vanhastaan ollut siellä tavoiteltu ja palvottu. Sellainen perinne elää kauan vielä senkin rajan yli, jolloin kylmä lukumäärä ei enää pakota taisteluun naisesta. Kuka tahansa Amerikassa käynyt voi todeta, että nainen, perheenäiti, on siellä hemmoteltu ja syvimmältään koko yhteiskunnan keskipiste. Miehen kasvatuskin tähtää yhteen ainoaan ja tärkeään: miten hankin sellaiset tulot, että saisin vaimolleni paremmat olosuhteet kuin naapuri. Vaimo on auton rinnalla miehen näkyvä mainos siitä, miten hänen on onnistunut "tehdä elämänsä".
   Nykyajan keskitason amerikatar on hyvin kasvatettu, sivistynyt nainen, joka estottomasti asettaa oman perheen ja kodin ensimmäiseksi siinä arvojärjestyksessä, johon moni valveutunut eurooppalainen ehdottaisi hyvää virka-asemaa. On valaisevaa kuunnella amerikkalaisten ylioppilasneitosten keskustelua tulevaisuudestaan. Ei siinä puhuta paljonkaan luvuista, ei virasta eikä työpaikasta eikä palkoista, vaan yksinkertaisesti miehestä ja lapsista. Amerikkalainen kasvatus opettaa tytöt ajattelemaan avioliittoa elämänmenoon kuuluvana luonnollisena asiana, naisen suurimpana oikeutena ja velvollisuutena. Silti kuitenkin halutaan suorittaa ammatti- ja tai virkatutkinto - sekin kuuluu elämään tuossa vapaan yritteliäisyyden maassa. Siellä on luonnollista, että naiselle maksetaan sama palkka kuin miehelle. On luonnollista, että naisellakin on mielipiteitä ja että hänkin haluaa saada tahtonsa läpi. Häntä kuunnellaan ja häntä pelätään ja totellaan, tuota hemmoteltua ja palvottua naista. Vanha viisaus opettaa naista: ole mukautuvainen, niin hallitset miehen. Amerikkalainen on ehkä liian käytännöllinen tuohonkaan - tietysti poikkeuksiakin on eli 'suuria rakkauksia' sielläkin. Tekee mieli sanoa, että tämän päivän amerikatar kulkee viisaasti naisasianaisen ja sinisilmäisen kotikyyhkyn keskitse, mutta naisellisuudestaan tietoisena. "Tytön kasvatus tarkoittaa lähinnä sitä, että hän naiseksi ehdittyään kykenisi viisaasti miestä johtamaan", sanotaan siellä. --

   Tähän tietysti on vastaankin sanottavaa. Onhan meilläkin ollut naisministereitä ja nytkin naiskansanedustajia sellainen määrä. Mutta eiköhän sittenkin Amerikan naisilla ole maassaan suurempi vaikutusvalta kuin meillä täällä. Yksinkertainen on hänen elämänohjeensa: hän on ensiksi nainen ja toiseksi äiti. Siinä hänen viehätyksensä ja voimansa salaisuus. Mutta hän on nainen ja äiti nykyaikaisella, avartuneella tavalla: hän käyttää omia silmiään, korviaan, aivojaan - ja ennen kaikkea sydäntään. Siten hän jaksaa ja siten hän voittaa.

Ja ettei artikkeliin jäisi liian paksua amerikkalaisuuden tuntua kirjoitus johdetaan muinaisen Rooman kautta suomalaiskansalliseen päätökseen:

Eisenhower oli palannut Euroopan sotaretkeltä triumfaattorina, "Ettekö ole ylpeä pojastanne?" kysyttiin hänen vanhalta äidiltään. "Kenestä pojastani?" kysyi vuorostaan seitsemän pojan äiti, joka on ylpeä siitä, että jokaisesta heistä on tullut kunnon kansalainen.
   Kenestä pojastani? Eikö se ole kuin kiveen hakattu? Eikö se vie meitä hamaan antiikin aikaan, Cornelian, Gracchusten äidin luo?
   Saattaa olla, että kuvani amerikkalaisesta naisesta on liian myönteinen - ehkä en ole riittävästi tutustunut Amerikan suuren kansan naiseen. Joka tapauksessa hän meitä eurooppalaisia sisariaan tulee johtamaan sinä uutena aikakautena, joka parhaillaan on syntymässä. Meidän on mukauduttava siihen, että länsimaisen kulttuuripiirimme painopiste siirtyy länteen, merten taakse ja että sieltä tulee aikamme uusi ihminen, myös uusi nainen. Näin sittenkin, vaikka meillä itsellämme edelleen on sielumme omin maa täällä kotoisen Pohjantähtemme alla, lempeän ja ankaran. 

(Eila Jokela: Aikamme uusi nainen - amerikatar)

Jokelan artikkeli on mielenkiintoinen eikä ainoastaan siksi, että painopisteen siirtyminen rapakon taakse osoittaa määrätietoista irtiottoa Saksasta, vaan myös syvällisemmässä mielessä. Artikkeli ihannoi tai näyttää ihannoivan perinteistä naiskuvaa, jossa naisen tehtävä on huolehtia miehestä, kodista ja lapsista, mutta toisaalta häpeilemättä tunnustaa että pyrkimys on päästä manipuloimaan ja kontrolloimaan; siis todellisuudessa tekemään päätökset, jotka mies luulee tekevänsä. Tämä on ylitulkintaa ja toivottavasti kärjistys. Jokelan mainitsemaa "johtamista" voi harjoittaa puolisoa tukien ja kunnioittaen, vaikka siinä onkin määrätty tarkoitus ja pyrkimys - eihän mikään inhimillinen kanssakäyminen ole vapaa manipuloinnista, neutraalisti käsitettynä, koska jokaisella on pyrkimys tulla ymmärretyksi ja saada tarpeilleen vastakaikua. Noituutta lähentyvään manipulointiin mennään vasta sellaisessa ylimielisyydessä, joka jättää huomiotta toisen tahdon, pyrkiessään saamaan läpi vain oman tahtonsa, ja jota parhaiten kuvastaa sanonta "mies on perheen pää, mutta nainen on se, joka päätä kääntää". Tämähän tarkoittaisi todellisuudessa että päätä kääntävä nousee pään yläpuolelle ja nauttii manipuloivasta vallankäytöstään.

Kristillisestä näkökulmasta katsottuna avioliitto, jossa mies on perheen pää, on tarkoitettu syvälliseksi kumppanuudeksi. Se ei voi olla kontrollointia, jossa toisen tahto ja tarpeet jyrätään ja hävitetään. Ja tämä pätee tietysti molemman kohdalla. Kontrollin henki hävittää vapauden ja lopettaa kumppanuuden. Miehen asema perheen päänä ei ole tarkoittanut naisen tarpeista piittaamatonta hallintaa, nyrkin ja hellan väliin alistamista, ja jos uskontoa onkin käytetty alistamisen välineenä, se ei ole kristillisen hengen mukaista. Kristillisen etiikan mukaan nainen kunnioittaa miestään, mikä sisältää päätäntävastuun jättämisen miehelle - ja tämä on naisen vastuu Jumalan edessä, ennen kaikkea hänen ja Jumalan välinen asia - mutta miehen tulee keskittyä omaan vastuuseensa, joka samoin on hänen ja Jumalan välinen asia, eikä aivan vähäinen: pyrkiä huolehtimaan vaimostaan yhtä antaumuksella ja uhrautuvasti kuin Kristus rakastaa seurakuntaa ja huolehtii sen hyvinvoinnista. Tämä on perinteisen, konservatiivisen kristillisen avioliittomallin olennainen sisältö.

Kristillinen avioliittomalli toimii ainoastaan jos Kristus saa olla hallitseva kummankin puolison henkilökohtaisena Vapahtajana ja Herrana. Kristillinen muoto ilman kristillistä sisältöä, alamaisuutta Pyhän Hengen työlle, on konservatiivista uskonnollista tapakulttuuria; sellaisesta puuttuu asian olennainen luonne, sen hengellinen todellisuus, kristillisyys.

img_20201007_165059_3cs_3img_20201007_165021_2cs_2myyntilehtia.scannn_001_3

Kotiliesi 1/53 s. 17, 18, 19. "Kun tämän vuoden ensimmäinen Kotiliesi-lehden numero saapuu lukijoillemme ympäri maatamme, on Kotiliedellä takanaan kolmenkymmenen vuoden taival. Koko tämän ajan on Kotilieden toimittajana ollut maisteri Alli Wiherheimo" (Kotilehden luoja Alli Wiherheimo)

Vieraaseen vaikuttaa emäntä Ryynäsen tapaaminen erikoisen kohottavasti. Hänen olemukseensa on yhtyneinä sopusointuisesti valoisa elämänusko, nöyryys ja työnteon kunnioittaminen. Emäntä sanookin, että jokaisen olisi koetettava parasta siitä tehtävästä, johon hänet on pantu elämässään. Tehtäviähän on monenlaisia, mutta arvokkaaksi ne tulevat siitä tavasta, millä ne suoritetaan.

(Suomalaisia emäntiä: Anni Ryynänen)

Jokaisen olisi koetettava parasta siitä tehtävästä, johon hänet on pantu elämässään. Tehtäviähän on monenlaisia, mutta arvokkaaksi ne tulevat siitä tavasta, millä ne suoritetaan

img_20201007_165130_4cs_2img_20201007_165321_6csimg_20201007_165536_3cs_2

Kotiliesi 2/53 pääkirjoituksen aiheena on pienten lasten kuolleisuus ja sen syyt. Kirjoituksen mukaan Suomen lapsista joka kolmas- tai neljäskymmenes menehtyy ensimmäisen elinvuoden ja useimmat näistä ensimmäisen elinviikon aikana, mikä on huikeasti vähemmän kuin 20-luvulla, jolloin joka kymmenes lapsi kuoli ensimmäisen elinvuoden aikana. Tärkeimmät syyt lapsikuolleisuuden vähenemiseen ovat kirjoituksen mukaan "yleisen elintasomme paraneminen, ennen muuta itsenäisten maanviljelystilojen voimakas lisääntyminen ja tehdasyhteiskuntiemme omakotialueiden syntyminen".

1920-luvulla kuoli kaikista syntyneistä lapsista ensimmäisellä ikävuodellaan noin joka kymmenes, kun tänä vuonna sensijaan toivottavasti pääsemme tuloksiin, jotka vastaavat skandinaavisten veljeskansojemme saavutuksia. Nykyään ainoastaan joka kolmas- tai neljäskymmenes lapsistamme sortuu elämänsä ensimmäisellä alkutaipaleella. Tämä merkitsee käytännöllisesti katsoen sitä, että jokainen lapsi, joka selviytyy ensimmäisen elinkuukauden ja varsinkin ensimmäisen elinviikon vaaroista, kehittyy täysikasvuiseksi, sillä kuolleisuus myöhemmällä lapsuusiällä on nykyisin hyvin pieni. Pahimmat kolme vuotta täyttäneitä lapsia uhkaavat hengenvaarat ovat liikenneonnettomuudet ja hukkuminen. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteivät lapsemme vieläkin sairastaisi, mutta sairauksien luonne on muuttunut.
   Kuolleisuuden valtava aleneminen johtuu monesta eri syystä, joita kaikkia tuskin voimme selittää. Tärkein niistä varmaan on yleisen elintasomme paraneminen, ennen muuta itsenäisten maanviljelystilojen voimakas lisääntyminen ja tehdasyhteiskuntiemme omakotialueiden syntyminen. Jokaisen lapsen ensimmäinen ja tärkein elinehto on oman äidin antama hoito ja hyvä koti. Tähän ilahduttavaan kehitykseen on osaltaan myötävaikuttanut lääkintähuollon ja neuvolatoiminnan edistyminen. Näiden tekijöiden avulla on äkillisten kuumetautien ja kulkutautien valta murrettu. Rokotusten yleistyminen ja hoitomahdollisuuksien parantuminen ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että sellaiset aikaisemmin pikkulapsia nopeasti tappaneet taudit kuin tuberkuloosi, kurkkumätä ja hinkuyskä ovat häviämässä, ja synnynnäiset sukupuolitartunnat sekä tulirokko ja tavalliset keuhkokuumeet ovat vähentyneet ja tulleet melkoisesti vaarattomammiksi. Myös uusien, tehokkaiden lääkkeiden keksiminen on olennaisesti muuttanut lääkärin mahdollisuuksia auttaa. Tähän ilahduttavaan ja vanhempien suruja ja murheita säästävään kehitykseen vaikuttavat tietysti monet muutkin tekijät, varsinkin ravinto-olojen paraneminen sekä ulkoilun ja vitamiinien (varsinkin kalanmaksaöljyn ja sen tiivisteiden) käytön yleistyminen.

(Kotiliesi 2/53 pääkirjoitus)

Lastenlääkäri, professori Carl-Erik Räihän mukaan yleisimpiä pikkulasten varhaisen kuoleman aiheuttajia ovat keskoisuus ja "perinnöllisten tekijäin aiheuttama heikkous ja taudintaipumus". Ensimmäisen elinviikon 2% kuolleisuus merkitsi vuonna 1953 noin 2000:n ihmisalun menehtymistä vuosittain. Räihän mukaan yli puolet kuolemista johtui keskoisuudesta ja noin kolmannes synnynnäisistä epämuodostumista.

Ulkonaiset ja eri elimien epämuodostumat eivät suinkaan ole ainoita synnynnäisen taipumuksen pohjalla ja ulkonaisten vaikutusten johdosta kehittyviä taudintaipumuksia. Vaikka kuolemantapausten lukumäärä on laskenut, monet lapset vieläkin ovat sairaalloisia ja sekä potevat pitkäaikaisia ja helposti uusiutuvia taudintiloja.
   -- taudintaipumus johtuu usein synnynnäisistä, perinnöllisistä tekijöistä, vaikka vasta ulkonaiset olosuhteet useimmiten saavat sen puhkeamaan varsinaiseksi sairaudeksi. Sairastumiseen vaikuttaa aina useita eri tekijöitä. --
   Sellaiset tekijät, jotka toisille ovat mieluisia ja vaarattomia, saattavat toisilla aiheuttaa ikävän sairastumisen. Koko elämämmehän on tällaista tottumista. Kohtaamme aina yhä uusia tilanteita ja vaaroja ja selviämme niistä eri tavoilla. Selviytymisemme riippuu osaksi luontaisista lahjoista, mutta myös suuresti siitä, miten meitä on harjoitettu ja karaistu näiden vaarojen ja tilanteiden varalta. Toisille oppiminen on helppoa, toiset rasittuvat ja tarvitsevat runsaasti lepoa. Tässä en tarkoita opilla yksistään järjen ja taitavuuden hankkimista, vaan kaikkien kudostemme ja elintemme harjaantumista tehtäviinsä, joka aina merkitsee rasitusta ja kuormitusta.

(C-E. Räihä: Lastentaudit on voitettu, taudin taipumusta torjutaan)

lehtimyy_001_2myyntileh_001_2

Kannattako äidin ansiotyö -artikkeli tarkastelee työssäkäyvän naimisissa olevan naisen tuloja yhteisverotuksen ja jälkiverojen valossa ja vertaa tulosta naimattoman naisen tilanteeseen. Lopputulosta arvioitaessa on tietysti huomioitava, että äidin ansiotyö nostaa perheen kuluja pakottaessaan useassa tapauksessa palkkaamaan apua kodin töiden ja lasten hoitoon. Kirjoittajan mukaan eniten

vaakalaudalla painaa se kysymys, minkä verran äiti ansiotyötä vastaavalla ajan ja voiman kulutuksella kotona kykenee menoja supistamaan. Ei liene liioiteltua väittää, että mitä enemmän halua ja taitoa on kaikkiin kodissa suoritettavaksi sopiviin töihiin, sitä vähemmän kannattavaa on äidin ansiotyö kodin ulkopuolella. Niin taitava kuin moni ansioäiti lieneekin myös perheenemäntänä, hän tuskin kuitenkaan toimensa ohella voi hoitaa kotiaan yhtä taloudellisesti kuin se, jolle koti muodostaa varsinaisen ja ehkä ainoan työkentän. Liialliset ponnistelut tässä suhteesssa kostautuvat aikanaan hermoston tasapainottomuutena ja fyysillisenä väsymyksenä ja vaikuttavat vahingollisesti koko perheeseen, eritoten lapsiin, joiden hermosto on herkkä ja vastaanottavainen.

Kirjoittaja Maisi Tammisen mukaan tilanne on korjaantunut muutaman vuoden takaisesta ja ansioäiti ja naimaton nainen ovat nyt verotuksen suhteen samassa asemassa.

Kun tämän kirjoittaja vuosina 1946 ja 1947 käsitteli nyt puheena olevaa kysymystä tämän lehden palstoilla, oli pakko todeta, että verotus kohtuuttoman ankarana kohdistui perheenäidin ansiotuloihin. Silloiset laskelmat osoittavat, että keskisuurissa tuloluokissa vaimon ansiotuloista jäi perheen käyttöön vain n. 60% ja pienissä vajaat 80%. Naimattomalle veronmaksajalle vastaavat luvut olivat n. 70% ja 85%. Mielenkiintoista on todeta, että tämä epäsuhde on nyt melkoisesti tasoittunut. Vain silloin kun miehen tulot ovat keskimääräistä suuremmat, kohdistuu verorasitus jonkin verran raskaampana ansioäidin tuloihin kuin naimattoman veronmaksajan tuloihin. -- . Niin raskaaksi kuin verorasitus maassamme viime vuosina onkin muodostunut, on kehitys ansioäitien osalta ollut kuitenkin sikäli suotuisa, ettei heidän ansiotuloistaan "siviilisäädyn" perusteella enää veroina lohkaista suurempaa osaa kuin huoltovelvollisuutta vailla olevilta veronmaksajiltakaan. 

(Maisteri Maisi Tamminen: Kannattaako äidin ansiotyö vai nieleekö yhteisverotus lisäansion?)

Matemaattisten aineiden opettaja, lehtori Maisi Tamminen (1912-1990) kuului Suomen Kansanpuolueen perustajajäseniin ja toimi puheenjohtajana puolueen kotitaloudellisessa neuvottelukunnassa, jonka tehtävänä oli "puolueen neuvonantajana käsitellä kotitalouden ajankohtaisia kysymyksiä ja harkita keinoja sen yleiseksi edistämiseksi ja vallitsevien puutteellisuuksien poistamiseksi". Neuvottelukuntaan kuuluivat jäseninä mm. tekstiilitaiteilija Aino Hausmann ja ravitsemustieteilijä Ella Kitunen, kumpikin Kotilieteen ahkerasti kirjoittavia alansa erityistuntijoita. Etenkin Kitunen oli lehden pitkäaikainen ja sisällön kannalta merkittävä avustaja. 

Maisi Tamminen pyrki edistämään naisen tasa-arvoista asemaa yhteiskunnassa rakentavassa hengessä ja herätti aiheesta keskustelua muun muassa vuonna 1951 Helsingin Sanomissa julkaistuissa laajoissa kirjoituksissaan. 

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa naisella on samat mahdollisuudet kuin miehelläkin valita itselleen ammatti ja hankkia sitä varten tarvittavat tiedot ja taidot. Naisen opinnot ja ammattikoulutus tulee yhteiskunnalle yhtä kalliiksi kuin miehenkin. Kokonaisuuden etujen mukaista on edistää sellaisten olosuhteiden kehittymistä, joiden vallitessa nainen - olipa hän perheellinen tai perheetön - voi ja haluaa antaa yhteiskunnalle kykyjensä ja koulutuksensa mukaisen työpanoksen, tapahtuipa se sitten yksinomaan kodin piirissä, kokonaan kodin ulkopuolella tai yhdistämällä nämä kaksi työkenttää. On pyrittävä siihen päämäärään, että työntekijältä ei kysytä "oletko mies vai nainen", vaan "minkä työpanoksen kansalaisena voit yhteiskunnalle antaa". Näin vaalien kynnyksellä, jolloin äänien kalastelu mitä moninaisimmin vetoomuksin, lupauksin ja iskulausein yrittää kiilata rakoa ns. yksinäisten ja perheellisten naisten välillä entistä leveämmäksi, on syytä tähdentää myönteisen ja rakentavan työn merkitystä myös naisten piirissä. Naisten erikoiskysymykset on pyrittävä näkemään yhtenä kokonaisuutena ja niitä on hoidettava sillä tavoin, että ne koituvat koko yhteiskunnan parhaaksi.

(Maisi Tamminen, Helsingin Sanomat 19.6.1951)

Maisi Tamminen menehtyi liikenneonnettomuudessa helmikuussa 1990 vain puoli vuotta poikansa kuoleman jälkeen. Maisi ja Mikko Tammisen ainoa lapsi, matemaatikko ja tekniikan tohtori Markku Tamminen oli kuollut 44-vuotiaana elokuussa 1989. Maisi Tammisen testamenttilahjoituksella perustettu Markku Tammisen rahasto "edistää psyykkisten häiriöiden, erityisesti depressioiden syihin ja hoitoon kohdistuvaa, ensisijassa biologista tutkimusta".

Kannattaako äidin ansiotyö -artikkelia seuraavan aukeaman otsikkona on Rouva Johtaja; otsikon alla esitellään suomalaisia naisjohtajia ja -yrittäjiä. Kauppaneuvoksetar Emma Jordan, kauppias Anni Lehmuskoski, toimitusjohtaja Martta Suominen, toimitusjohtaja Lilli Gunnari ja kenkätehtailija ja tukkukauppias Vera Niemi; mukaan ovat päässeet M. Valtonen Oy:llä kolmekymmentä vuotta liikeapulaisina palvelleet Tyyne Lahti ja Aili Hedberg, jotka "vaativan ja ankaran, mutta sydämellisen" rouva Valtosen ohjaamina ovat saaneet "erinomaisen opin, josta he tuntevat suurta kiitollisuutta".

Kaikki tiedämme, että Minna Canth ei ollut vain suuri kirjailija, vaan myös huomattava kauppias, joka on perustanut tunnetun kuopiolaisen kauppahuoneen. Hän oli todellinen yrittäjänainen. Mutta hän ei ollut suinkaan ensimmäinen laatuaan tässä maassa. Sama yrittämisen taito on asunut naisissa jo silloin kun he esihistoriallisella ajalla muovailivat saviruukkujaan tai laativat ihmeellistä taitoa vaativia kansallispukujaan. Myöhemmillä vuosisadoilla monet topakat porvarisemännät ottivat miehensä kuoltua liikkeen haltuunsa ja laajensivatkin sitä. Näinhän tapahtuu luonnollisesti usein nytkin. -- . Naisyrittäjien lukumäärä on vuosi vuodelta lisääntynyt niin, että nykyisin lasketaan yli puolen kaikista maamme yrittäjistä olevan naisia. Heidän joukossaan on ollut kolme kauppaneuvosta ja yksi teollisuusneuvos.

"Minkä panoksen naiset ovat sitten antaneet liike-elämään?" kysyy artikkeli. Kirjoittajan mukaan varmaa lienee ainakin se,

että naiset ovat monilla aloilla voineet liike-elämään tuoda naisen ja usein suorastaan perheenemännän näkemyksensä. Melkein kaikki myyntiartikkelit tulevat tavalla tai toisella kotien käyttöön ja naiset tietävät, mikä kestää käytössä kulutuksen tai muuten vastaa kuluttajien toiveita. Ehkä naisilla on myös niinkuin heidän yhteinen järjestönsäkin teroittaa inhimillinen henki kilpailussaan. Silloin kun omassa liikkeessä ei ole kysyttyä tavaraa, hän ohjaa ystävällisesti asiakkaan toiseen liikkeeseen. Hyvä yrittäjänainen tahtoo ennen muuta palvella asiakastaan.

Kuvateksti:

Kauppaneuvoksetar Emma Jordan, Mikkelistä, on ainoa naisrautakauppias maassamme. -- . Aluksi tukkuliikkeet tuntuivat suhtautuvan naisasiakkaaseen väheksyvästi, "sai istua kuin porstuassa", mutta nyt ei enää tämä ole häiriöksi. Liike on laajentunut myöskin tukkuliikkeeksi ja liikevaihto nousee useihin miljooniin markkoihin. Henkilökuntaa on tällä hetkellä n. 40 henkeä, niiden joukossa myöskin yksi pojista ja vävy. Ala on naisille hyvin sopiva, sillä suurin osa tavarasta on kodin tarve-esineitä. 

Onnellinen nainen -artikkeli vertailee viehkeää nuorta pariisitarta, joka on "kaunis sillä salaperäisellä ja kiihoittavalla tavalla, jonka saa aikaan pukimien ja olemuksen tuoksuva, äärimmäinen puhtaus sekä kallis ja kuuluisa kauneushoitola" ja hämäläistä maalaisemäntää.

Alfreeti on hänen poikansa, joka viljelee vanhan emännän kotitaloa, hän ja hänen toimellinen Hiljansa. Kaunis peltoaukeama näkyy vanhan emännän pirtin ikkunasta ja hänen sydämensä täyttää ylpeys ja ilo, kun ne pellot kasvavat aina muhevampia satoja, Alfreetin viljelyksessä ollessaan yhä parempia kuin "meidän isänkään" eläessä. Jo kolmas polvi astuu samoja polkuja kuin vanha emäntä. Pistokkaat uudistavat vuodesta vuoteen kukkimaan niitä pelargonioita ja myrtinversoja, joita vanha emäntä kukitti jo vuosikymmenet sitten talossa hääriessään. Elämä jatkuu, työ tuottaa tuloksia, iloa, tyydytystä.
   Tulen ajatelleeksi, että pariisitar on omalla tavallaan yhtä luonnostaan lankeava kuin vanha ystäväni. Ne olot, joissa hänen on elettävä, luovat tällaisia ihmisiä, joita emme ilman muuta voi väittää pintapuolisemmiksi tai vähäarvoisemmiksi kuin sanokaamme maalaisemäntää. Mutta kummallakaan tuskin on aihetta toivoa voivansa hypätä toisen kenkiin. Sillä kesäisen pumpulipuvun ja samettisen kävelypuvun alla sykkii kummassakin sama naisen sydän. Toiselle on elämä näennäisesti antanut paljon enemmän, mutta häntä myös ahdistavat sitä kipeämmät huolet ja pelot. Kestänkö kireässä kilpailussa eleganteimmasta asusta, hienoimmista kutsuista, vaativimmasta seurakäytöksestä? -- 
   Muistini asettaa heidät rinnakkain, tuon hiljaisen, suloisen vanhan talonemännän ja tämän pariisittaren. He ovat eri päissä maailmaa ja ikäänsä, mutta heillä on samanlaisena kohdallaan naisen osa. Niin minkkikauluksen kuin villahuivin alla sydäntä haavoittaa miehen huikenteleva käytös - kenenkähän luota hän nyt tulee kotiin? Molempia sitoo emon veriyhteys lapsiin ja väsymätön toivo nähdä heidät onnellisina. Toisella on kauneus ja viehätysvoima nyt hehkeimmillään, toiselta kiteytynyt kasvojen hyväntahtoiseksi valoisaksi ilmeeksi ja silmäkulmien naururypyiksi. Ja kun elämä kouraisee kipeästi, olen näkevinäni toisen pujahtavan katedraalin messuun sydämensä rauhoittamiseksi aivan yhtä varmasti kuin vanha emäntä ottaa käsiinsä mustakantisen kirjansa.

(Onnellinen nainen. Kotiliesi 2/53)

Villasukat ovat eräs talven pulmakysymys. Sisällä ne saattavat tuntua liian lämpimiltä silkkiin tai nyloneihin tottuneissa säärissä. Vierailuasun yhteydessä ne taas tuntuvat liian kömpelöiltä. Minä puolestani olen päätynyt vaaleihin alussukkiin ja nyloneihin. Ne eivät tosin ole yhtä kauniit kuin pelkät silkkisukat, mutta sittenkin kauniimmat kuin paksut villasukat, ainakin tukevissa säärissä, ja pitävät lämpimän.
   Villatakkia olen aina vihannut, mutta on päiviä ja huoneita, jotka sitä vaativat. Se, jolla on aikaa ja halua, neuloo itse jumpperinsa ja villatakkinsa, mieluimmin suoran cardiganin, muut ostavat tämän yhdistelmän valmiina ja niin hyvää laatua kuin kassa kestää. Pyylevälle naiselle tällainen jumpperi- ja villatakki-yhdistelmä on ehdottomasti parempi kuin pelkkä jumpperi. Kotirouvalle soveltuu olkainhame pitkähihaisen jumpperin ylle (hihat kääristään kyynärpäihin, silloin kuin työ ja ilmanala vaatii). Mitä sanoisitte viininpunaisesta olkainhameesta ja vaaleanharmaasta jumpperista? Siihen vielä lisäksi vaaleanharmaasta pumpulikankaasta vyötäröesiliina tiskauksen alkaessa tai lasten kanssa häärättäessä. Ei tummanruskea olkainhame beige-värisen jumpperin ja esiliinan kanssa myöskään olisi hullumpi. Vaalealle Armi-tyypille taas sopisi laivastonsininen hame vaaleansinisen jumpperin jumpperin ja pumpuliesiliinan kanssa. Puseron voi sitten kevään tullen vaihtaa pumpulikankaiseen. - Virkanainen ehkä olkainhameen sijaan valitsisi erillisen hameen ja liivin, jolloin vaihtelumahdollisuudet ovat suuremmat. --
   Lämpimiä alusvaatteitahan meillä onneksi nykyisin saa aivan kysyntää vastaavasti. Kenenkään ei myöskään tarvitse surra villahousujensa paksuntavaa vaikutusta, sillä niitäkin saa hienonhienosta villalangasta kudottuja ja siitä edelleen monta vahvuutta. Laamapaidoilla on edelleenkin suosijansa, mutta hihaton villaliivikin - oikeastaan villakerraston paita - jo lämmittää somasti. Olkaimia voi hieman lyhentää, jos kaula ja niska jäävät liian paljaiksi. Se joka öisinkin kaipaa yöpaitaa lämpimämpää, vetää varmaan ylleen pyjaman, jonka kaula-aukkoa, hihansuita ja nilkkoja koristaa resorikudos. Mainiosti tulee myös toimeen flanellisella yöpaidalla, joka on raikkaampi kukikkaana kuin yksivärisenä. Tietäisittepä, minkä ihastuttavan flanellipaidan näin äskettäin kaupassa: siinä oli pastellinvärisiä kukkia valkoisella pohjalla! Kun seuraavana päivänä palasin kauppaan ostaakseni sellaisen, ne olivat jo lentäneet tiehensä yhdessä ainoassa päivässä. Monien järkevien naisten iloksi, jotka tyytyväisinä, viehättävinä ja lämpiminä kiipesivät vuoteisiinsa tammikuisena pakkasyönä.

(Muotitoimittaja Lilli Fougstedtin neuvoja talven vaatetukseen artikkelissa Pakkastuulen puhaltaessa kaupungin kaduilla)

Äidin on kuitenkin usein vaikea käsittää, että hänen hellimästään omasta pienestä tyttärestä on todella kasvamassa aikuinen, itsenäinen ihminen. Mutta sinähän tiedät sen. Silloin sinä voit yrittää käyttäytyä aikuisen tavoin. Sinulla on varaa ymmärtää, että äiti kaikilla neuvoillaan tarkoittaa parastasi ja ettei sinulla ole syytä niistä loukkaantua ja suuttua ja kivahtaa ja juosta tiehesi. Sinä voit aikuisen tavoin oppia hillitsemään itsesi ja selittää ystävällisesti äidillesi omaa kantaasi. Kohtele häntä aivan niinkuin jotakin sellaista henkilöä, johon tahdot vaikuttaa. Näytä, että uskot hänen hyvään tahtoonsa, silloin hänkin helpommin alkaa tajuta, että sinä vähitellen ryhdyt elämään omaa elämääsi.

(Eikö äitisi ymmärrä sinua? Kotilieden vakiopalsta Tyttärien kerho, 2/53)

img_20201007_165632myynscann_004_2myynscann_003_2

Ruumiillista työtä tekevän kaupunkilaisperheen emännän on tarkasti laskettava, mitä ruokaa ja kuinka paljon hän voi perheelleen valmistaa. Seuraava viikon ruokajärjestys on laadittu Jyväskylässä asuvalle sähköasentajan perheelle.

(Asentajan ruokalista) 

Sähköasentaja perheineen asui tehtaan asunnossa ja sai "osan vuoden perunoista pienestä perunamaastaan, mutta marjapensaat ovat vielä niin nuoria, ettei niistä paljon saada talven varalle säästöön". Isän kalorikulutukseksi oli laskettu 3200, äidin 2500, 12-vuotiaan pojan 3000 ja 3-vuotiaan tytön 1200 kaloria, yhteensä 9900 kaloria. Äiti oli kotona ja suoritti kodin askareet ilman kotiapulaisia.

Me tarvitsemme lisää asuntoja ehkä enemmän kuin mitään muuta. Siihen tarvitaan rahaa, se on myös selvä samoinkuin sekin, ettei sitä ole. Me rakennamme liian kalliisti, sekin pommi on jo räjäytetty. Mutta nyt tarvitaan lisää ruutia: Arkkitehdit kertovat, että kun he rakennuspiirustuksissaan ehdottovat halvempia rakennustapoja, niin osakkaat säännöllisesti valitsevat kalliimman. Aravalainat ovat 40% rakennuskustannusten kokonaismäärästä, kannattaa rakentaa saman tien vähän paremmin. Mutta tätä tietä valtion varat valuvat, eikä asuntoja tule tarpeeksi paljon, tulee vain moderneja asuntoja ja kalliita asuntoja.
   Nyt meidän olisi siis jokaisen mielessämme räjäytettävä oma ruutipanoksemme: Olenko valmis luopumaan erinäisistä rakentamista kallistavista seikoista, vaikkakin ne vaikuttaisivat asuntoni ulkoasuun?
   Korkean Elintason Maassa Ruotsissa on jo ryhdytty standardia alentamaan Råcksta Vällingbyn uudella asutusalueella. Supistukset ovat mm. tapahtuneet juuri niissä kohteissa, joita kuvamme esittävät. Naapurimaastahan me yleensä olemme noutaneet esimerkkimme ylöspäin mentäessä. Olisiko tässäkin asiassa syytä tehdä samoin?

("Lisää ruutia" Kotiliesi 2/53)

Tarvitaanko suurta kylpyammenta siellä, missä talossa on sauna? Eikö meilläkin voitaisi valmistaa istuma-ammeita, joissa lapset voivat kylpeä ja aikuisetkin peseytyä viikolla saunan lomassa? Se säästäisi tilaa ja kustannuksia. 

img_20201007_165747_4cs_2img_20201007_165906_4cs_2

"Satujen saareksi kutsuttu Islanti on meikäläiselle todellakin satumaa!" aloittaa Maiju Gebhard artikkelin Maa jossa on ilmainen lämmin vesi. Työtehoseuran osastopäällikkö kirjoittaa kuumien lähteiden merkityksestä Islannin kotitalouksille ja tuotannolle.

Islannin osuuskauppojen keskuskunta on rakentanut Reykjavikiin pesulan, jossa pääkaupungin perheenemännät saavat käydä pesemässä pyykkinsä täysautomaattisilla, amerikkalaisilla pesukoneilla. Tämäkin pesula saa kuuman veden kuumista lähteistä kaupungin kuumavesijohdoista. Pesukoneita on 18 ja lisäksi 3 kuivauskonetta. Kukin kone pesee 4 kg kerrallaan ja koneista saa vuokrata niin monta kuin haluaa niin että pyykin saa nopeasti suoritettua.
   Noin 30 vuotta sitten rakennettiin ensimmäinen kuumavesilähteen vedellä lämmitetty kasvihuone. Nyt on noussut suorastaan suuria puutarhakyliä kuumavesilähteiden alueille ja Islanti, jossa peruna ja vilja ovat tuontitarvikkeita on nyt omavarainen tomaateista ja kurkuista ja lähitulevaisuudessa todennäkäisesti myöskin banaaneista. Ja nämä ovat kautta vuoden halvempia kuin meillä. Samoin ruusut ja neilikat!
   Tällaisessa maassa on todellakin toisenlaista olla perheenemäntänä ja hoitaa kotitaloutta kuin meillä.
   Keittiöt ovat yleensä uudenaikaisia ja hyvin sisustettuja. Sähköliedet, jääkaapit, pesukoneet, keittiön yleiskoneet, lämmön säätimellä varustetut silitysraudat ja monet muut sähkötyövälineet ovat yleisiä myymälöiden ikkunoissa ja kuulemma myöskin jo kodeissakin. Mutta peruna ja meidän tavallisimmat avomaan vihanneksemme ja juurikasvimme ovat siellä tuontitarvikkeita, koska aikaiset hallat tekevät niiden viljelyn mahdolliseksi ainoastaan lämpimien lähteiden lämmittämässä maassa. Omavaraisia ollaan sensijaan maidosta ja voista, lihasta ja kalasta. Mutta jos suomalainen luulee islantilaisen herkuttelevan sillillä hän erehtyy. Silliä pidetään siellä niin huonona kalana, ettei sitä kotona syödä, se on vientitavaraa. Sensijaan syödään turskaa, kampelaa, lohta ja ankeriasta sekä muita Atlannin kaloja, joita me emme tunnekaan. 
   Joulukuusikin on tuontitavaraa. Mutta Islannissa ei ole metsiä ja niin tuodaan n. metrin pituisia joulukuusia maahan ulkomailta! Näitä eivät kuitenkaan kaikki voi hankkia ja koteihin, mihin ei saada oikeata joulukuusta "rakennetaan" kuusi. Kepeistä lyödään kokoon kuusen muotoinen pohjarakennelma, jonka oksat päällystetään luonnon varvuilla. Nämä ovat variksenmarjaa tai muuta ikivihreää. Kun "kuusi" on sidottu, puetaan se tavalliseen tapaan kynttilöillä ja koristeilla.

Kotiliesi 3/53

1930-luvulla alkanut naisen oikeuksien tasa-arvoistuminen suhteessa mieheen johti työssä käyvien naisten määrän kasvuun, ja 40-luvulla yhä useammat myös perheenäidit ryhtyivät käymään töissä. Puheet työssäkäyvien naisten oikeuksista ja tasa-arvoisesta palkkauksesta synnyttivät kotiin jääneissä vastareaktion ja alettiin korostetusti puhua myös kotityöstä työnä. Keskustelu alkoi oikeastaan jo 30-luvulla, jolloin kiinnitettiin huomiota maalaisemäntien työtaakkaan; yhteiskunnallista keskustelua vauhdittivat Kotiliesi-lehden artikkelit maalaisemäntien työn rationalisoinnista. 1950-luku toi naisten- ja perhelehtiin uuden keskustelunaiheen: kotiäitien lomantarpeen. Jos kotityö on työtä, niin toki sen tekijät tarvitsevat myös lomaa jaksaakseen suorittaa työtehtävänsä.

Hermo- ja mielitautien erikoislääkäriksi lukenut, sittemmin sosiaaliministeriön palveluksessa uraa tehnyt ja Kokoomuksen kansanedustajana toiminut Rakel Jalas kirjoittaa aiheesta Kotiliesi-lehden pääkirjoitussivulla 3/53:

Perheenemännälle on oma loma välttämätön! Päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen jatkuu vastuunalainen työnne perheen keskuudessa. Oman itsenne useimmiten unohtaen annatte jatkuvasti omista voimistanne muille. Elämän poljento on kodin piirissä suurin piirtein aina sama, mutta jokainen hetki on täynnä yllätyksiä - lapsi kaatuu ja huutaa, kahvi kiehuu yli, sataa, vaikka pitäisi olla pyykkipouta, yllätyksiä loputtomiin. Luettelemattakin tunnette, mitä kaikkea sisältyy omaan elämän piiriinne, joka jatkuvaisuudellaan kuluttaa uskomattomasti voimia.
   Uuvutteko kesken?
   Oletteko ajatellut talvilomaa?
   Miten olisi loma järjestettävä, jotta jaksaisitte?
   Loma täyttää tarkoituksensa vasta, milloin se on oma (ei perheen yhteinen!), milloin se on suunniteltu, kyllin pitkä, mieluimmin yhtäjaksoisena 10-14 vuorokautta kestävä, ja huoleton. Tarvitsette omaa aloitekykyä ja perheenjäsenten aulista apua niin suunnittelussa ja rahoituksessa kuin loma-aikanne työsijaisten järjestelyssä.
   Tulos: oikein vietetystä lomastanne koituu hyötyä itsellenne palautuneena vireytenä, lisääntyneenä työn- ja elämänhaluna. Perhe saa lomalta palaavasta levänneen, virkeän ja onnellisen emännän. Perheelleen hän on yhä rakkaampi äiti, jolle koti on käynyt entistä rakkaammaksi.
   Eikö todella kannata suunnitella ja viettää oikein äidin omaa lomaa?

lehtimyynn_001_2lehtimyynn_002_2

Kaupunkilaislasten huono

huolimaton kieli (Kotiliesi 2/53)

Lastenkirjailija, maisteri Ilona Merikoski kaipaa maaseutujen rehevän kielenkäytön ja luonnollisten murreilmaisujen elävyyttä pääkaupunkiseudun köyhään kieleen ja kauhistelee ruotsinkielestä väännettyä slangia, joka tekee hallaa äidinkielelle ja turmelee lasten ja nuorten kielikorvan. Kiireinen elämänrytmi sinetöi negatiivisen kehityksen, kun lapset menettävät kyvyn keskittyä pitkäjänteisesti. Hyvät satu- ja seikkailukirjat korvautuvat hektisyyteen sopivilla sarjakuvilla.

Pääkaupungin nuorison kielenkäytöstä puhutaan, kirjoitetaan ja ollaan huolissaan silloin tällöin. Varmasti kysymys on kuitenkin vakavampi ja laajakantoisempi, kuin miksi se yleensä käsitetään. Se on kodin ja koulun yhteinen kysymys, ja jokainen vastuuntuntoinen kasvattaja joutuu sen eteen. Maaseudulla siitä ei synny probleemaa. Lapsi omaksuu kotiseutunsa murteen, mikä yleensä merkitsee rehevän, raikkaan ja elävän puhekielen oppimista. Koulun mukana tulee sitten kirjakieli, jota totutaan käyttämään, milloin asia sitä vaatii.  
   Joku pääkaupungin Matti tai Pekka on kotona oppinut puhumaan virheetöntä, kaunista kieltä. Hän aloittaa koulunkäyntinsä. Kuukauden, parin päästä poika luontevasti "skujaa felolla", "skulaa välkkärillä fridejä", menee "tsiidaamaan fudismatsia" ja niin edelleen. Jos kotona ollaan lujia, hänet parhaassa tapauksessa saadaan siellä puhumaan siedettävästi, mutta ulkona "hikeen vänkien jätkien (eli karjujen) kanssa rähjätessä" (tavattoman hauskojen poikien kanssa leikkiessä) slangi viettää riemuvoittoaan.
   Ei ihme, jos vanhemmat ovat ymmällä, ehkäpä ajattelevat koko kouluakin hiukan nurein mielin. Hyviä tapoja sekä tiedon ja sivistyksen pohjaahan koulun pitäisi antaa, mutta tällaista sen piiristä lähtee. Koulu sinänsä on tietysti viaton, mutta sen piha ja välitunnit näyttävät vaikuttavan liian tehokkaasti. Mieleen pilkahtaa ajatus, että joskus entisinä aikoina pienet pojat saatiin välitunneillakin puhumaan latinaa. Eikö olisi mahdollista nyt saada heidät käyttämään edes kunnollista suomenkieltä?
   Emme kuitenkaan elä keskiaikaa, jolloin opettaja patukkoineen vaanii kaikkialla. --
   Edullisessa ympäristössä kasvanut ja hyvän kielikorvan saanut lapsi ei tietysti lopultakaan kärsi vahinkoa. Slangi ja sen mukana tuomat varsinaiset kielivirheet (Ketä se oli kun soitti - kuka soitti) häviävät ajan mittaan jälkiä jättämättä. Ovatpa jotkut kasvattajat suorastaan puolustaneet slangin elinoikeuksia sillä, että lapsi tarvitsee kielessään jotakin omakohtaista, joka poikkeaa siitä mitä aikuisilla on. Onhan ennenkin väännelty ja käännelty, on ollut kaikenlaisia rima- ja konttikieliä. Oli miten oli, rumaa tämä kielivoimistelu ainakin on. Lisäksi se on erittäin arveluttavaa suomenkielisten lasten ilmaisuharjaannuksen välineenä, onhan se pääosaltaan suomeksi väännettyä ruotsia.
   Onneksi slangi ei ainakaan pahasti tartu kaikkiin, etenkin tytöt saattavat melkein täysin välttyä siltä. Mutta kaupungin nuorison kielessä, silloinkin kun sitä puhutaan suurin piirtein virheettömästi, on toinen vakavaa huomiota ansaitseva seikka - kielen köyhyys. Kieli ei ole elävää, vaan pysähtynyttä, näivettynyttä. Siitä puuttuu maaseudun puhekielen rehevyys ja täytelyys, sanalla sanoen se elävä henki, jonka oma heimo ja oman kotiseudun luonto kaikkineen antaa. Tämä ilmenee selvästi sanavaraston niukkuutena, vaikkakin kielen 'elävä henki' sulkee itseensä myös paljon muuta. --
   Nuoria itseään ei pidä syyttää niistä puutteista, joita heissä näemme. Vanhemman polven tehtävänä on ajan kulttuuriperinnön siirtäminen seuraavalle sukupolvelle. Monet vanhemmat yrittävät parhaansa, koulu yrittää parhaansa, mutta mitä muuten annetaan? Kaikilla on kiire, aikaa ei riitä lapsia varten, elämä on lyhytjännitteistä. Lyhytjännitteisyys tarttuu lapseenkin, jota moninainen tingeltangeli ympäröi pienestä pitäen. Lyhytjännitteisyys näkyy myös siinä, mitä lapsi lukee. Ennen luettiin satuja ja hyviä nuorten kirjoja, jotka rikastuttivat niin mielikuvitusta kuin kieltäkin. Luetaanhan niitä vieläkin, mutta niillä on ankara kilpailija, vuosi vuodelta uhkaavasti voimistuva - sarjakuvat. --
   Kieli on ensimmäinen ja tärkein kulttuurin välikappale, kasvavalla polvella on oikeus saada se raikkaana ja turmeltumattomana. Siihen päästään vain silloin, kun koulut ja kodit yhdessä yrittävät parhaansa, vasta kun koko varttunut polvi yhdessä tuntee yhteisen vastuun. Vuosisataamme on sanottu lasten vuosisadaksi. Lasten ruumiillisesta kunnosta pidetään oivallinen huoli, mutta nähtävää, kuultavaa ja luettavaa heille tarjotessa unohdetaan usein, että lapselle vain paras on kyllin hyvää. 

Mitä sanoisi Merikoski 2000-luvun kännykkäkulttuurista? Stadin slangi ei onnistunut tuhoamaan suomenkieltä eivätkä sarjakuvat vieneet nuorisolta seikkailukirjoja, mutta sen tuntuu tekevän 2000-luvun verkkomaailmallinen ärsyketulva, pingiksenpeluuta muistuttava surffailu ja sinne-tänne-viestittely someslangeineen, hymiöineen ja lyhenteineen.

Tekstiviestien automaattinen sanojen syöttö tarjoaa lauseetkin valmiina. Muistuu mieleen tositapaus, kun tyttö toi laivatuliaisena tuoreelle poikaystävälle lakritsipussin ja seuraavana päivänä viestitteli: - Miltä kalu maistui? 

myydscan_003_2myydscan_002_2

Professori Urpo Harva: Kotoinen

sivistys (Kotiliesi 3/53)

m.........

 

Arpa oli 1940- ja 50-lukujen kestohitti... 

myynscann_001_2

"Liittykää asiamieheksi - jättiläismenestys takaa jättiläispalkkiot" (Talven jättiläisarpajaisten mainos Kotiliesi 2/53).

Näin sanoo "Asiantuntija" Jukka Kuusisaari: "Lakritsi on minusta huisin hyvää ja kaikisten vänkempää on, kun vaikka mulla on vähänkin rahaa saan sentään lakritsia."

"Lakritsi on lasten herkku - makeisista halvin ja vatsalle se tekee vain hyvää!" mainosti Fazer 5 mk maksavaa neekerilakua Kotiliesi-lehden numerossa 3/53. Mainoksessa joulukuun 1951 rahalain mukainen uusi 5 markan kolikko, joka kuului 1953 liikenteeseen laskettuun kolikkosarjaan. Seuraavassa rahauudistuksessa kymmenen vuotta myöhemmin markat muuttuivat penniksi. 

Essi Vallan joulumarkkinoille 1952 ilmestynyt Piha-romaani oli kirjallisuusarvostelija Toini Havun mukaan "pienoinen kollektiiviromaani, jonka ihmisillä on 'kohtaloa' sekä taakse- että eteenpäin. Keskushenkilön, sodassa hermovamman saaneeseen mieheen kytketyn Ellan, hiljaisen valjun vaimon osalle, tätä kohtaloa on tullut eniten" (HS 21.12.1952). Kustantajan Kotiliesi-lehdessä 3/53 julkaiseman mainoksen mukaan romaani käsittelee naisen ongelmia, se on "tarkkanäköisen ja ja ennakkoluulottoman kirjailijattaren romaani arasta aiheesta: aviovaimon ja itsenäisen, naimattoman naisen ongelmasta". 

1953-vuoden lehtimainokset, poimintoja

Kotiliesi (ensimmäiset kaksi riviä), :

myydscan_004_2myydscan_006_2