historiaa, nostalgiaa, tietoa ja

tulkintaa

50  51  52  53  54  55  56  57  58  59

1950-LUKU SUOMALAISISSA VIIKKOLEHDISSÄ, 1953 2/2

1953 suomalaisissa viikkolehdissä 1/2

Kannattako äidin ansiotyö -artikkeli Kotiliesi 2/53 tarkasteli työssäkäyvän naimisissa olevan naisen tuloja yhteisverotuksen ja jälkiverojen valossa ja vertasi tilannetta naimattoman naisen verotukseen. Artikkelin mukaan tilanne on korjaantunut muutaman vuoden takaisesta, ansioäiti on nyt samassa asemassa naimattoman kanssa. 

"Ollakko vai eikö olla, siinä pulma", tuumiskeli aikanaan kuulu Tanskan prinssi Hamlet. Nykyajan perheenäidin kielelle käännettynä tämä saattaisi merkitä vaikkapa: Mennäkö ansiotyöhön vai eikö mennä? Ongelma on monipuolinen ja vaikea ratkaisu. Kun Tasavallan presidentti viime syksynä radiossa julisti kodin viikon alkaneeksi, mainitsi hän puheessaan mm., että ansioäidin ongelmaa "on katsottava lapsen ja nousevan sukupolven kannalta, sitä on tutkittava äidin kannalta, kodin ja perheen ansiomahdollisuuksien kannalta, työnantajan kannalta, kansantalouden ja lopulta koko yhteiskunnan kannalta". Tässä kirjoituksessa tarkastellaan vain erästä puolta tästä monisäikeisestä kokonaisuudesta: paljonko äidin ansiotyössä ansaitsemista varoista jää kodin ja perheen hyväksi.

Lopputulosta arvioitaessa on tietysti huomioitava, että äidin ansiotyö nostaa perheen kuluja pakottaessaan useassa tapauksessa palkkaamaan apua kotitöiden ja lasten hoitoon. Kirjoittajan mukaan eniten

vaakalaudalla painaa se kysymys, minkä verran äiti ansiotyötä vastaavalla ajan ja voiman kulutuksella kotona kykenee menoja supistamaan. Ei liene liioiteltua väittää, että mitä enemmän halua ja taitoa on kaikkiin kodissa suoritettavaksi sopiviin töihiin, sitä vähemmän kannattavaa on äidin ansiotyö kodin ulkopuolella. Niin taitava kuin moni ansioäiti lieneekin myös perheenemäntänä, hän tuskin kuitenkaan toimensa ohella voi hoitaa kotiaan yhtä taloudellisesti kuin se, jolle koti muodostaa varsinaisen ja ehkä ainoan työkentän. Liialliset ponnistelut tässä suhteesssa kostautuvat aikanaan hermoston tasapainottomuutena ja fyysillisenä väsymyksenä ja vaikuttavat vahingollisesti koko perheeseen, eritoten lapsiin, joiden hermosto on herkkä ja vastaanottavainen.

Perheenäidille tuloverotuksessa huomioitavat erikoisvähennykset - vuonna 1953 enimmäismäärältään 175 000 mk - ehkä luovat naimattomalle sen harhaluulon, että naimisissa oleva on häntä paremmassa asemassa. Tosiasiassa lopputulos aivan toinen, koska vaimon tulot aiheuttavat lisäyksen myös miehen veroihin ja useassa tapauksessa maksettavaksi tulee runsaita jälkiveroja.

Veroja vertailtuaan kirjoittaja tulee päätelmään, että ansioäiti ja naimaton nainen ovat verotuksen suhteen samassa asemassa vuonna 1953.

Kun tämän kirjoittaja vuosina 1946 ja 1947 käsitteli nyt puheena olevaa kysymystä tämän lehden palstoilla, oli pakko todeta, että verotus kohtuuttoman ankarana kohdistui perheenäidin ansiotuloihin. Silloiset laskelmat osoittavat, että keskisuurissa tuloluokissa vaimon ansiotuloista jäi perheen käyttöön vain n. 60% ja pienissä vajaat 80%. Naimattomalle veronmaksajalle vastaavat luvut olivat n. 70% ja 85%. Mielenkiintoista on todeta, että tämä epäsuhde on nyt melkoisesti tasoittunut. Vain silloin kun miehen tulot ovat keskimääräistä suuremmat, kohdistuu verorasitus jonkin verran raskaampana ansioäidin tuloihin kuin naimattoman veronmaksajan tuloihin. -- . Niin raskaaksi kuin verorasitus maassamme viime vuosina onkin muodostunut, on kehitys ansioäitien osalta ollut kuitenkin sikäli suotuisa, ettei heidän ansiotuloistaan "siviilisäädyn" perusteella enää veroina lohkaista suurempaa osaa kuin huoltovelvollisuutta vailla olevilta veronmaksajiltakaan. 

(Maisteri Maisi Tamminen: Kannattaako äidin ansiotyö vai nieleekö yhteisverotus lisäansion?)

Nimimerkki Punahilkan pakinoivaa pohdiskelua Kotilieden 15/53 pääkirjoitussivulla:

On niin paljon sellaista, mitä en ymmärrä.
   Kun esimerkiksi Vihtori, joka on vanha ystäväni ja kuulunut kunnanvaltuuston runkoon niin kauan kuin kunnanvaltuusto on ollut olemassa ja ollut kirjastotoimikunnan puheenjohtaja niin kauan kuin kirjastotoimikunta on ollut olemassa, äsken syvään huokaisten suri sitä, että kirjastotoimikunnan jäsenet enimmäkseen ovat henkilöitä, jotka ikinä lue mitään kirjaa (kenties pankkikirjaa lukuunottamatta), olin aivan ällikällä päähän lyöty.
   Katsoin Vihtoriin silmät selällään ja tiedustelin, kuka valitsee kirjastotoimikunnan. Vihtori vastasi, että kunnanvaltuusto. Sitten minä koetin varovaisesti kysyä, eikö pitäjässä sentään löytyisi tarpeellista määrää kirjallisuutta harrastavia kansalaisia ja aloin luetella sellaisten nimiä, jotka ihan tosissaan rakastavat hyviä kirjoja ja hankkivat niitä kunnioitusta herättävässä määrässä koteihinsa, mutta Vihtori nujersi minut lausumalla alistuneella äänellä:
   - Mutta kun täytyy olla joka puolueesta.
   Ymmärrätteko te, miksi täytyy olla joka puolueesta, vaikka jonkin puolueen edustajissa ei olisi yhtään puustaavinystävää?
   Minä kun olin lapsellisesti kuvitellut, että eri asioita hoitelemaan koetetaan saada pätevimmät asiantuntijat meidän kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Jo valkeni moni asia!
   Että onkin tuo puolue-karsinoihin jakautuminen ja jakaminen noin perusteellisesti meidät turmellut, ettemme enää pysty näkemään asioita karsina-aitojen yli edes pienimmässä maalaispitäjässä, jossa jokainen kuntalainen on työtätekevä ja suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa maataviljelevä.
   Miten hukkaantuvatkaan voimat oman kunnian pyynnissä - kun on tärkeämpää kuka tekee kuin mitä ja miten tehdään. Paljon on sellaista, mitä en ymmärrä.

Että onkin tuo puolue-karsinoihin jakautuminen ja jakaminen noin perusteellisesti meidät turmellut, ettemme enää pysty näkemään asioita karsina-aitojen yli edes pienimmässä maalaispitäjässä.

Puoluepolitiikka oli toki ollut osa kaiken tason päätöksentekoa ennenkin, mutta yhteiskunnan toimien ja toimikuntien moninaistuessa myös politiikan merkitys ratkaisuissa korostui. Punahilkka vuonna 1953 ei ymmärtänyt miksi toimikunnissa pitää olla jäseniä joka puolueesta, parikymmentä vuotta myöhemmin eräät yhteiskunnan punahilkat eivät taaskaan ymmärtäneet miksi toimikunnissa pitää olla jäseniä muistakin kuin yhdestä puolueesta. 

Mitä sairaala maksaa potilaalle, täydentää lukija varmaan yllä olevan kysymyksen. Jos minä joudun sairaalaan, niin mitä minun on maksettava kalliin ruumiini ja sieluni hoitamisesta ja parantamisesta. Siihen seikkaan jokainen haluaa saada vastauksen.

Länsimaisen yhteiskunnan varmasti eniten närää herättäneitä kysymyksiä valtiosta ja yhteiskunnasta riippumatta on ollut ja tulemaan olemaan verotus, joka on johtanut korruption rinnalla kulkevaan taloudelliseen ilmiöön nimiltään pimeä ja harmaa talous. Suomessa närään on ollut aihettakin verotuksen suhteellisesta kovuudesta johtuen ja luonnollisesti myös rangaistukset verovilpistä ovat olleet ankarat, tosin ovat sitä muissakin maissa johtuen asian yhteiskunnallisesta vakavuudesta. Moniin muihin maihin verrattuna Suomen vähäinen korruptio johtunee rehellisyyttä itseisarvona pitävästä tai pitäneestä kansanluonteesta, joka ainakin osittain johtuu luterilaisuuden korostamasta kristillisestä etiikasta jossa totuudellisuus on kaiken muun perusta. Yksityinen verovilpillisyys ja yritysten harmaa talous ovat rehellisyyden rajoja koettelevia ilmiöitä; verotus kajoaa yksityiseen, omalla työllä ja raadannalla hankittuun, ja siksi monet niistäkin, jotka eivät lahjoisi päättäjiään, lipsuvat pimittämään tuloja. Toisinaan unohdetaan, että suomalainen hyvinvointi perustuu pitkälti juuri verotukseen ja jos niin tahdotaan sanoa, rehellisyyteen.

Mitä sairaala maksaa? -artikkelin (Kotiliesi 15/53) mukaan "tavallinen keskitason ihminen, joka ei pysty tilaamaan itselleen jotakuta määrättyä erikoislääkäriä eikä yksityissairaalaa tai yleisen sairaalan erikoisosastoa" joutuu Helsingissä maksamaan 200 mk ja kuukauden kuluttua 150 mk vuorokaudessa "yleisen sairaalan yleisestä vuoteesta, jota hänenkin verorahoillaan ylläpidetään. -- . Summaan sisältyy sitten mahdollista leikkaussalin 500 mk:n vuokraa lukuunottamatta kaikki: erikoislääkärien ja viimeisten lääkeuutuuksien parantava voima, valkoisten 'sisarien' hellä hoito, ihmisruumiin salaisuudet paljastavien kojeiden tutkimukset sekä tietenkin asunto, ruoka ja palkolliset. 200 mk:n vuorokausihinnalla kaikki tämä - ja terveys myös, valtavalla enemmistölle. Tilanne on suunnilleen sama kaikissa kunnallisissa ja valtion sairaaloissa."

Mitä sitten potilas maksaa sairaalalle ja sairaalan ylläpito yhteiskunnalle? 

Sitä ei tavallinen lukija tule usein lainkaan ajatelleeksi ja kuitenkin asian pitäisi kiinnostaa myös häntä. Jokainen veronmaksajahan on tavallaan sijoittanut varojaan sairaalaan. Hänen pitäisi myös tietää, miten valtavaa laitosta hänkin osaltaan kannattaa ja miten suuri on se taloudellinen etu, minkä hän on pahan päivän varalle säästänyt. Että hän senkin muistaisi näin kunnallisvaalien edellä.
   Vuonna 1952 käytettiin Helsingin kaupungin veroäyrituloista sairaalan ylläpitoon 15 %. Kuitenkin sairaalain puute on yksin Helsingin kohdalla väkiluvun laajenemisen takia niin suuri, että jos verrataan nykyistä tilannetta ennen sotia vallinneeseen, niin 100 000 ihmistä eli Turun suuruinen väestönosa on vielä kokonaan ilman ainoatakaan hoitopaikkaa. Niinpä edellä mainittu sairaaloiden veroäyriosuus, 15 %, on pienempi kuin vastaavasti Kööpenhaminen 33 ja Tukholman 36,4 %.
   Helsingin kohdalla tilanne on niin vaikea, että monet potilaat joutuvat odottelemaan vuoroaan paikkojen puutteessa. Lääkäri on esimerkiksi saattanut todeta, että sappi olisi leikattava, ja potilas tuntee poltot tuskallisina jokaikinen päivä. Mutta kärsittävä vain on siksi kunnes ehkä muutaman viikon päästä paikka ilmaantuu. Tilanpuute on samantapainen koko maassa. Ei siis suotta alinomaa puhuta uusien sairaaloiden, valtion keskussairaaloiden ja kunnallisten laitosten rakentamisesta.
   Tämän paikkatarpeen lisääntymisen syitä on professori Pauli Soisalo äskettäin selvitellyt eräässä kirjoituksessaan. Perustekijänä ei suinkaan ole yleinen asuntopula, niinkuin moni saattaisi luulla. Sillä tilastojen mukaan esimerkiksi Helsingissä on asumistiheys vuokrasäännöstelyn aikana pienentynyt: ennen sotaa, vuonna 1930, se oli 3,6 ja vuonna 1950 3,4 asukasta ja huonetta kohti. Nykyaikainen ihminen sensijaan turvautuu enemmän sairaalaan kuin ennen, oli sitten kysymyksessä uuden ihmisen maailmaan tulo tai viimeisen taudin koettelemukset. Sairaaloiden monet erikoiskoneet ja hoitohenkilöstö jo ovat tämän lisääntyneen pyrkimyksen vetoavana kylttinä. Pidentäessään keskimääräistä elinikää lääketieteen kehitys on samalla nostanut sairauksille alttiimpien ja sairaaloita enemmän tarvitsevien vanhojen ihmisten lukumäärää. Sodan alueluovutuksien yhteydessä menetimme sitäpaitsi noin 3 000 sairaalasijaa.

(Mitä sairaala maksaa? Kotiliesi 15/53)

Kuvatekstejä:

Leikkaussalista potilas itse maksaa sairaalalle 500 mk. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä varsinaisten kulujen, nukutusaineiden, sidetarpeiden, instrumenttien kulutuksen ja muun sellaisen korvaamiseen, vaan se tulee maksamaan sairaalalle noin 1 000 mk suurehkoa leikkausta kohti eikä siinä ole vielä lainkaan laskettu lääkärien ja hoitohenkilöstön palkkoja.

Ruoka jo maksaa potilasta ja päivää kohti 260 mk. Tämänkertaisella aamiaisella oli valittavana joko salaattia, retiisejä, savukalaa, lihamureketta, porkkanamuhennosta, kuhaa, ruispuuroa ja vehnäjauhovelliä riippuen siitä, minkälainen ruokavalio oli määrätty. Tämä potilas halusi vain munan, voileipää ja maitoa sekä kiisseliä.

On näet sellaisiakin potilaita, joita ei tahdo millään saada 'lasaretin' hoivista lähtemään, koska eläminen ei missään muualla tule niin halvaksi. Mutta tällaisiin yhteiskunnan pinnareihin eivät perheenäidit toivottavasti kuulu. (Kotiliesi 15/53)

Pohjoismaisen Emäntäliiton kongressissa Turussa kesäkuussa 1953 pohdittiin ansioäidin ongelmaa, vanhusten huoltoa ja kuluttajien kysymyksiä. Kongressi järjestettiin Turun vastavalmistuneessa (1952) konserttitalossa ja sen suojelijana toimi rouva Alli Paasikivi.

Toimittaja Mirja Huuhka summaa ansiotyössä käyvän äidin ongelmaa:

Kun puhutaan ansioäideistä, jätetään tavallisesti suuri ansioäitiryhmä huomiotta, nimittäin pienviljelijä-äidit, jotka osallistuvat kotitaloutensa ohella sekä karjanhoitoon että peltotyöhön. He joutuvat jättämään pienetkin lapsensa usein aamulla yksin mennessään navettaan ja pellot ovat monasti niin kaukana, ettei lapsia voi kuljettaa mukana. Heitä on suurin osa kaikista, mutta koska heidän työnsä ei kuitenkaan katsota tapahtuvan varsinaisesti kodin ulkopuolella, eivät heidän ongelmansa ole pohdinnan alaisina silloin, kun puhutaan ansiotyössä käyvistä perheenäideistä.
   Näiden lukumäärä lisääntyy jatkuvasti kaikissa pohjoismaissa. Norjassa lasketaan lisäyksen olevan vuosittain noin 3 000 ja syyksi sanotaan, että kodin perustamisen kustannukset ovat niin kalliit, että vaimon täytyy pysyä ansiotyössä, jotta selvittäisiin niistä ja myös suurista veromenoista. Suunnilleen samoin on Ruotsissa. Tukholmassa on esimerkiksi laskettu noin puolet kaikista 20-25 vuoden ikäisistä aviovaimoista olevan ansiotyössä. Suomessa arvellaan tarkan tilaston puuttuessa noin 1 000 perheenäidin olevan ansiotyössä kodin ulkopuolella. Lukumäärä voi olla huomattavasti suurempikin eivätkä tässä luvussa ole luonnollisestikaan pienviljelijäemännät.
   Kun ansioäitikysymystä pohditaan, tuntuu siltä kuin toinen hyvin perusteltu mielipide kumoaisi aina toisen ja keskustelun jälkeen päädytään siihen, mistä aloitettiinkin, että jokaisella ansioäidillä on oma pulmayhdistelmänsä ratkaistavanaan. -- . Naisen kulttuuritehtävä kodissa kärsii ja hänen vapaaehtoinen panoksensa yhteiskunnallisessa elämässä uhkaa lakata, jos hän on liiaksi ansiotyön sitoma. Ei myöskään kukaan nainen saisi mennä ansiotyöhön siksi, ettei kotityö kiinnosta. Jokaisen kodin perustaneen naisen velvollisuus on erikoistua kodinhoitoon viimeistään silloin, kun hän saa ensimmäisen lapsensa. Se on välttämätöntä niille, jotka hoitavat itse kotinsa, mutta ehkä vielä välttämättömämpää niille, jotka sen ohessa hoitavat tehtävää kodin ulkopuolella ja joutuvat ohjaamaan usein jotakuta nuorta ihmistä kotinsa hoitoon. Kaikkien perheenemäntäyhdistysten ensiarvoisena erikoistehtävänä olkoonkin perheenäitien ammattitaidon kohentaminen...
   Ansioäitejä on pyritty auttamaan kahdella linjalla, kotityön ja tarve-esineiden rationalisoimisella ja perustamalla hyviä lastentarhoja. Mitä viimemainittuun tulee, on lastentarhojen ja varsinkin päiväkotien todettu tulevan niin kalliiksi laitoksiksi, että on jo herätty kysymään, eikö olisi viisainta antaa niihin käytetyt varat suoraan kotien hyväksi, jotta äidit voisivat itse hoitaa lapsensa kotona. Psykologit vakuuttavat kaikissa maissa nykyisin yhteen ääneen, kuinka tärkeää äidin kotonaolo on lasten pienenä ollessa. Toisaalta kyllä on lausuttu, että kodin ulkopuolella ansiotyössä olevat äidit voivat usein antaa lapsilleen avaramman sosiaalisen elämännäkemyksen kuin yksinomaan kodissa työskentelevät. Onpa joku lausunut ansioäitien puolustukseksi, että ansioäiti on aina parempi kuin kotiäiti, koska ansioäiti kaipaa aina kotiin, kun taas kotiäiti kaipaa usein pois kodista.
   Ansioäitikysymys on tärkeä yhteiskunnallinen ongelma senkinvuoksi, että se ennenpitkää näyttää johtavan syntyvyyden alenemiseen samalla kun elintaso kohoaa. Jos vanhusten ongelma on jo nytkin suuri, on se tulevaisuudessa vielä huomattavasti suurempi, sillä väestörakenne muuttuu yhä vanhuspitoisemmaksi.

(Kolme nykyhetken ongelmaa pohjoismaisen emäntäkongressin pohdittavana. Kotiliesi 15/53) 

Onpa joku lausunut ansioäitien puolustukseksi, että ansioäiti on aina parempi kuin kotiäiti, koska ansioäiti kaipaa aina kotiin, kun taas kotiäiti kaipaa usein pois kodista.

Jonain päivänä ehkä pääsemme vanhasta loppuunkuluneesta, raskassoutuisesta keittiöstämme ja ryhdymme sisustamaan sen nykyaikaiseksi ja käytännölliseksi. Se ei suinkaan merkitse lukuisia monimutkaisia erikoisvälineitä. Meillä ei tule olemaan pyykinpesukonetta eikä liioin mitään kotitalousassistenttia. Emme leivo niin usein, että sellainen kannattaisi. Mutta sen sijaan saamme sähkölieden neljine kevytmetallisine keittolevyineen, jotka kuumenevat nopeasti. - On tilan tuhlausta tyytyä vain kolmeen levyyn. - Ja mikä ihaninta, uuniin tulee lämpösäätely, joten ei enää palaneita pullia! Sähköparila on hauska ja jännittävä, mutta ehdottomasti ylellisyyttä ja nostaa ylettömästi kustannuksia. Lieden yläpuolelle pitäisi saada jokin sellainen järjestely, joka häivyttää ruoankäryn - kaikestahan voi haaveilla.

(Ann-Mari Grönvik: Unelma uudesta keittiöstä. Kotiliesi 15/53)

Linjansa mukaisesti Kotiliesi-lehti pyrki nostamaan naisen ja myös ansiotyössä käyvän naisen arvostusta yhteiskunnassa. Mutta jos keskivertosuomalainen arvomaailma 50-luvulla oli varsin konservatiivinen ja perinteinen, niin Kotiliesi-lehdessä se oli erityisen perinteinen.

Sukupuolten välisiin ristiriitoihin ei lehdessä kajottu repimällä, vaan rakennettiin siltoja. Kun toimittaja Rita Öhguist toteaa, että vaimo usein jää miehen ymmärtämystä vaille, ja jatkaa sitten, että monesti käy päinvastoinkin, odottaisi, että alkulausetta seuraa tilitys liiallisen huomion kohteeksi joutumisesta. Mutta sitä "päinvastoin" ei tarkoita. Öhquist ottaa naisten viat päälleen tunnustaen naissukupuolen huomionkipeyden ja kateuden miehen harrastuksille:  

Useimmin varmaan vaimon hienosyinen olemus jää miehen taholta ymmärtämystä vaille. Mutta käy monesti päinvastoinkin. En nyt ajattele henkisen työn tekijää, jota vaimo ei voi seurata erikoisalan syvimpiin sopukoihin. Eihän vaimon rakkauden tarvitse silti olla vailla kunnioitusta työtä kohtaan, mitä hän ei pysty miehensä kanssa yhdessä käsittelemään. Mutta miksi me naisina niin usein suhtaudumme ilman muuta vihamielisesti miehen erilaisuuteen, hänen harrastuksiinsa, tapohinsa? Se kai on tunnustamatonta kateutta. Kateutta hänen pieniä harrastelujaan kohtaan - olipa se kalastus tai shakkikerho tai jokin keräilyvimme, josta vaimo on niin käärmeissään, että toisen on pakko harjoittaa sitä salaa. Mutta kuka siitä kärsii? Juuri vaimo, joka menettää miehensä seuran oman töykeytensä takia.
   Kukaan mies ei tahtoisi keskeyttää työtään kirjoituspöydän ääressä, vaikka tietää, että täsmällisyys on hyve. Ruoka kärsii odottamisesta, mutta tarvitseeko silti ukkospilvenä uhaten ottaa myöhästyjä vastaan keittomaljan takana jyristen "jääkylmästä" keitosta ja "tuntikausien" odottelusta? Ja kuka ei tuntisi vaimon järjetöntä mustasukkaisuutta miehen ystäviä kohtaan, joita rouva ei voi sietää, kirjaa kohtaan, joka kahlehtii toisen mielenkiinnon, jopa sanomalehteä kohtaan...

(Mieheni ei ymmärrä minua - Entä ymmärränkö minä miestäni? Kotiliesi 16/53)

m