Osmo Tiililä. Evankelisluterilaisen kirkon teologi ja dogmatiikan opettaja

Sortavala Kirjavalahti. Nimipäiväonnittelut 9-vuotiaalle koululaiselle Osmo Tiililälle Tampereen Koulukadulle toukokuussa 1913. 

Osmo Tiililä syntyi Tampereella vanhempiensa toisena lapsena. Tampereen suomalaisen yhteiskoulun rehtorina elämäntyönsä tehnyt isä Kaarlo Tiililä oli aktiivinen suomalaisuus- ja raittiusmies. Äidin isä Johan Wilhelm Alander (1818-1883) oli monipuolinen vaikuttaja yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa tehtävissä, muun muassa sekä Suomen Lähetysseuran että Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen perustajajäsen. Äidin vanhempi sisar Amanda Elisabeth (Betty) Alander (1859-1940) oli lastentarhatyön uranuurtaja, jolla oli yhteyksiä sekä vapaakirkollisuuteen että evankeliseen liikkeeseen. Äidin, Anna Alanderin, hengelliseksi kodiksi muodostui Tampereen Luterilainen rukoushuone, jossa myös Osmo kulki mukana 12-13 -vuotiaasta alkaen. 
   Kaarlo-isä oli ankara kasvattaja sekä kotona että koulussa. Osmo oli ahkera ja kunnianhimoinen koululainen, joka menestyi koulussa hyvin, mutta ehti myös harrastaa monenlaista: kalastusta, metsästystä, jääpalloa, luontokerhoa ja runojen kirjoittamista. Runot osoittivat Osmon omaksuneen isän suomalaiskansallisen idealismin Suur-Suomi-ajatuksia myöten.

(Timo Junkkaala. Suomen Kanssalisbiografia, osa 9, SKS 2007)

Henkilökohtainen uskonelämä Osmolle avautui 14-vuotiaana kansalaissodan aikaan kun hän rukoillessaan sai voimakkaan vakuutuksen Jumalan olemassaolosta ja läsnäolosta. Uskonelämän syventymisen kannalta merkittäväksi muodostui seuraavana talvena tapahtunut eristettynä oleminen; ollessaan sairaalassa tulirokon vuoksi Osmo syventyi lukemaan Uutta testamenttia ja hengellistä kirjallisuutta sekä otti tavakseen aloittaa päivänsä Jumalan sanalla ja rukouksella. 

Osallistuminen Hämeenlinnan kristilliseen ylioppilaskokoukseen abiturienttikesänä 1921 oli myös kokemus jonka tiedetään syvästi vaikuttaneen nuoren Tiililän teologisen ajatusmaailman muotoutumiseen. Kokous, jossa ylioppilaita johdettiin henkilökohtaisen uskonratkaisun tekemiseen, ei tehnyt Tiililästä varsinaisesti ratkaisukeskeistä eikä välttämättä edes ns. herätyskristittyä, mutta vahvisti hänen näkemystään kristillisen uskon luonteesta. Jumala oli seurakunnan ja kirkon Jumala ja sitä paitsi koko ihmiskunnan historian Jumala - Isä meidän - mutta hän oli myös ja yksilön kannalta erityisesti henkilökohtainen pelastaja, vapauttaja ja johdattaja.

Seuraavana syksynä Tiililä aloitti teologian opinnot. Hänet vihittiin papiksi Tampereen tuomiokirkossa 1926.

Seuraavien kahden vuosikymmenen aikana 1930-luvulta 50-luvulle Tiililästä muodostui yksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon merkittävimmistä teologeista 1900-luvulla. Dogmatiikan professorina ja luennoitsijana sekä lukuisten kantaaottavien kirjoitustensa ansiosta hänellä oli merkittävä vaikutus sodanjälkeiseen nuoreen papistoon.

Tiililän opetuksessa korostui toisaalta uskon hengellinen luonne, että elävä kristillisyys ei ollut pääntietoa Raamatun pelastuskertomuksesta, harrastusta niin kuin minkä tahansa aatteen tai puolueen harrastaminen, vaan se oli ennen muuta henkilökohtaista suhdetta. Suhteessa Jumalaan ihminen alistui korkeammalleen ja Hänen armonsa vaikutuspiirissä koki elämää vapauttavan ja avartavan läheisyyden. Se, että sisäinen vapautuminen ja elämän täyteys oli kiinni Jeesuksessa ja evankeliumissa, uskonelämän perustuksessa ja keskuksessa, merkitsi luonnollisesti, ettei Jumalaan uskova ihminen tai sen paremmin kirkko voinut sallia mitä tahansa armon ja kristillisen vapauden nimissä. Toisaalta ja yhteneväisesti edellisen kanssa Tiililä korosti kristillisen uskon dogmaattista luonnetta: hengellisen kokemisen perusta ei voinut olla kokemuksissa itsessään. Usko kasvoi Jumalan sanasta ja sen oli terveenä pysyäkseen yhä uudestaan pureuduttava ja juurruttava sanaan; toisin sanoen, henkilökohtaista uskoa ei voinut irrottaa kristillisestä opista. Oppi oli seurakuntaelämän edellytys. 

Tässä mielessä Tiililä oli lähellä kansanomaisen teologin ja herätyspuhuja Urho Muroman ajattelua, joka kirjansa "Kuka on kristitty?" (1954) alkulauseissa toteaa, että "Kristillisyys ei ole ensisijassa oppia, se on elämää" ja lisää sitten, että erehdykset opissa johtavat erehdyksiin myös elämässä. Oppi ja elämä kuuluvat yhteen. Kristillinen oppi kuvaa ja määrittelee hengellisen elämän perusteita, kertoo mitä elämä pohjimmiltaan on ja millaista se on tarkoitettu olemaan. Vääriä käsityksiä paljastaessaan ja oikoessaan se ohjaa toimimaan taivaallisten totuuksien, ei inhimillisten ajatteluiden mukaan. Siitä syystä on tärkeää, että kristityn omaksuma oppi perustuu Raamattuun. Vääränlainen teologia ruokkii vääriä käsityksiä elämän luonteesta ja niin johtaa poispäin Raamatun totuuksista, kun taas raamatullinen teologia johtaa syvemmälle totuudessa, syvemmälle elämässä, laajentaen ja avartaen kokemusta elämän tosiasiallisesta luonteesta. 

Tiililä oli ennen kaikkea luterilainen teologi korostaen evankelisluterilaisen kirkon tunnustusta ja perinnettä. Henkilökohtaisen uskonkokemuksen ja vakaumuksen ansiosta hän kuitenkin säilytti ymmärryksen seurakunnan universaalista luonteesta, jossa usko ei kiinnittynyt kirkkokuntaan vaan pelastajaan itseensä, Jeesukseen. Näin muodoin kristillisellä yhteydellä oli perustansa kirkkokuntaa syvemmällä. Tiilillällä olikin ystäviä ja kannattajia kirkon kaikissa herätysliikkeissä ja hän oli arvostettu teologi myös vapaan kristillisyyden piirissä, vaikkakaan ei juuri kannattannut nykyaikaista yhteiskristillisyyttä. 

Sotien jälkeen Tiililän kannanottojen kärki siirtyi kirkon ja kristinuskon apologiasta kirkon sisäisiin linjanvetoihin. Dogmatiikan professorina hän koki tehtäväkseen toimia oikean kristillisen opin puolustajana kirkossa. Hän arvosteli niin sanottua allianssikristillisyyttä. Hän piti sitä pinnallisena reformoidun kirkon tuotoksena, joka syrjäytti kirkon perinteen ja luterilaisen tunnustuksen. Ankarimman kritiikkinsä hän suuntasi lundilaisuudeksi kutsumaansa suuntausta vastaan. Lundissa toimineet teologit pyrkivät osoittamaan teologian tieteellisyyden pitäytymällä kristillisen uskonelämän osalta niin sanotussa perusmotiivitutkimuksessa. Tiililän mukaan heidän ratkaisunsa muutti teologian uskontotieteeksi ja jätti tärkeimmät kysymykset Jumalasta ja totuudesta kokonaan teologian ulkopuolelle.
   Tiililä arvosteli ankarasti myös asevelipapiston esittämää kirkollista uudistusohjelmaa, jolle oli ominaista keskittyminen sosiaalisiin ongelmiin ja yritys palvella koko kansaa uudistamalla kirkon toimintatavat. Tiililä ei torjunut sosiaalisia toimia sinänsä, mutta näki uuden suuntauksen työntävän syrjään kristinuskon varsinaisen sanoman pelastuksesta. Hänen mukaansa kirkon uudistus ei vointut lähteä työtapojen muuttamisesta vaan hengellisestä herätyksestä. Kiivaimmillaan keskustelu kävi syksyllä 1952 ilmestyneen Erkki Niinivaaran synodaalikirjan "Maallinen ja hengellinen" ympärillä. Tiililän mukaan Niinivaaran ohjelma hämärsi Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan ja merkitsi uhkaa koko kristinuskolle. Kirkossa tapahtui kahtiajako, joka johti Tiililän kokoamaan herätysliikepapistoa omiin kokouksiin ja perustamansa Teologia ja kirkko -lehden ympärille. Lehden kiinnostavimpana osana pidettiin Tiililän kirjoittamia katsauksia, joissa persoonallisella tavalla otettiin kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin.

Tiililä näki, että Suomen evankelisluterilaisen kirkon tapa esittää ja toteuttaa evankeliumia oli luisumassa pois perustaltaan, siitä oli tulossa ympäripyöreää yleisuskonnollisuutta, luonteetonta ja luonnotonta. Tämä johti Tiililän eroamaan ensinnä pappisvirasta 1961 ja sen jälkeen kirkosta marraskuussa 1962.

Näkemys Tiililästä yhtenä 1900-luvun suomalaisen kristillisyyden huomattavimmista luterilaisista teologeista vaatisi kontekstin ja aikakauden näkökulmien syvempää avaamista, mutta koska olen kirjoittanut Tiililän luterilaisesta teologiasta muissa yhteyksissä päätän tällä kertaa aikani säästämiseksi ja liiallisia rönsyjä välttääkseni Junkkaalan luonnehdintaan:

Osmo Tiililä oli kristillisen uskon tinkimätön puolustaja, jonka persoonaan ja toimintaan sisältyi monia jännitteitä. Hänessä yhdistyi avara maailmankatsomuksellinen pohdinta jyrkkiin kannanottoihin ja ankaraan kirkkokritiikkiin. Opiskelijoihin hän teki voimakkaan vaikutuksen, mutta teologina hän ei muodostanut koulukuntaa. Hän oli oppinut tutkija, mutta sai paljon kuulijoita ja ihailijoita myös tavallisen kansan keskeltä. Erityisesti herätysliikkeistä hän sai paljon kannattajia, mutta monet kokivat hänet juhlalliseksi, etäiseksi ja ehdottomaksi, ja suhteessa kirkon johtoon ja työtovereihinsa hän ajautui ristiriitoihin ja yksinäisyyteen. Hän rakasti sitä kirkkoa, josta hän protestiksi erosi.

(Timo Junkkaala. Suomen Kanssalisbiografia, osa 9, SKS 2007)

05 09 20