Osmo Tiililä. Evankelisluterilaisen kirkon teologi ja dogmatiikan opettaja

Sortavala Kirjavalahti. Nimipäiväonnittelut 9-vuotiaalle koululaiselle Osmo Tiililälle Tampereen Koulukadulle toukokuussa 1913. 

Osmo Tiililä syntyi Tampereella vanhempiensa toisena lapsena. Tampereen suomalaisen yhteiskoulun rehtorina elämäntyönsä tehnyt isä Kaarlo Tiililä oli aktiivinen suomalaisuus- ja raittiusmies. Äidin isä Johan Wilhelm Alander (1818-1883) oli monipuolinen vaikuttaja yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa tehtävissä, muun muassa sekä Suomen Lähetysseuran että Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen perustajajäsen. Äidin vanhempi sisar Amanda Elisabeth (Betty) Alander (1859-1940) oli lastentarhatyön uranuurtaja, jolla oli yhteyksiä sekä vapaakirkollisuuteen että evankeliseen liikkeeseen. Äidin, Anna Alanderin, hengelliseksi kodiksi muodostui Tampereen Luterilainen rukoushuone, jossa myös Osmo kulki mukana 12-13 -vuotiaasta alkaen. 
   Kaarlo-isä oli ankara kasvattaja sekä kotona että koulussa. Osmo oli ahkera ja kunnianhimoinen koululainen, joka menestyi koulussa hyvin, mutta ehti myös harrastaa monenlaista: kalastusta, metsästystä, jääpalloa, luontokerhoa ja runojen kirjoittamista. Runot osoittivat Osmon omaksuneen isän suomalaiskansallisen idealismin Suur-Suomi-ajatuksia myöten.

(Timo Junkkaala. Suomen Kanssalisbiografia, osa 9, SKS 2007)

Henkilökohtainen uskonelämä Osmolle avautui 14-vuotiaana kansalaissodan aikaan kun hän rukoillessaan sai voimakkaan vakuutuksen Jumalan olemassaolosta ja läsnäolosta. Uskonelämän syventymisen kannalta merkittäväksi muodostui seuraavana talvena tapahtunut eristettynä oleminen; ollessaan sairaalassa tulirokon vuoksi Osmo syventyi lukemaan Uutta testamenttia ja hengellistä kirjallisuutta sekä otti tavakseen aloittaa päivänsä Jumalan sanalla ja rukouksella. 

Osallistuminen Hämeenlinnan kristilliseen ylioppilaskokoukseen abiturienttikesänä 1921 oli myös kokemus jonka tiedetään syvästi vaikuttaneen nuoren Tiililän teologisen ajatusmaailman muotoutumiseen. Kokous, jossa ylioppilaita johdettiin henkilökohtaisen uskonratkaisun tekemiseen, ei tehnyt Tiililästä varsinaisesti ratkaisukeskeistä eikä välttämättä edes ns. herätyskristittyä, mutta vahvisti hänen näkemystään kristillisen uskon luonteesta. Jumala oli seurakunnan ja kirkon Jumala ja sitä paitsi koko ihmiskunnan historian Jumala - Isä meidän - mutta hän oli myös ja yksilön kannalta erityisesti henkilökohtainen pelastaja, vapauttaja ja johdattaja.

Seuraavana syksynä Tiililä aloitti teologian opinnot. Hänet vihittiin papiksi Tampereen tuomiokirkossa 1926.

Seuraavien kahden vuosikymmenen aikana Tiililästä muodostui yksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon 1900-luvun merkittävimmistä teologeista. Dogmatiikan professorina ja luennoitsijana sekä lukuisten kantaaottavien kirjoitustensa ansiosta Tiililällä oli merkittävä vaikutus sodanjälkeiseen nuoreen papistoon.

Osmo Tiililän opetuksessa korostui toisaalta uskon hengellinen luonne, että elävä kristillisyys ei ollut pääntietoa Raamatun pelastuskertomuksesta, harrastusta niin kuin minkä tahansa aatteen tai puolueen harrastaminen, vaan se oli ennen muuta henkilökohtaista suhdetta. Suhteessa Jumalaan ihminen alistui korkeammalleen ja Hänen armonsa vaikutuspiirissä koki Pyhän Hengen sisäisesti vapauttavan ja avartavan työn. Se, että sisäinen vapautuminen ja elämän täyteys oli kiinni Jeesuksessa ja evankeliumissa, uskonelämän perustuksessa ja keskuksessa, merkitsi luonnollisesti, ettei Jumalaan uskova ihminen tai sen paremmin kirkko voinut sallia mitä tahansa armon ja kristillisen vapauden nimissä. Toisaalta ja yhteneväisesti edellisen kanssa Tiililä korosti kristillisen uskon dogmaattista luonnetta: hengellisen kokemisen perusta ei voi olla kokemuksissa itsessään. Usko kasvaa Jumalan sanasta ja sen on terveenä pysyäkseen yhä uudestaan pureuduttava ja juurruttava sanaan; toisin sanoen henkilökohtaista uskoa ei voinut irrottaa kristillisestä opista. Oppi oli ja on seurakuntaelämän edellytys. 

Tässä mielessä Tiililä oli lähellä kansanomaisen teologin ja herätyspuhuja Urho Muroman ajattelua, joka kirjansa "Kuka on kristitty?" (1954) alkulauseissa toteaa, että "Kristillisyys ei ole ensisijassa oppia, se on elämää" ja lisää sitten, että erehdykset opissa johtavat erehdyksiin elämässä. Oppi ja elämä kuuluvat yhteen. Kristillinen oppi kuvaa ja määrittelee hengellisen elämän perusteita, kertoo mitä elämä pohjimmiltaan on ja millaista se on tarkoitettu olemaan. Vääriä käsityksiä paljastaessaan ja oikoessaan se ohjaa toimimaan taivaallisten totuuksien, ei inhimillisten ajatteluiden mukaan. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että kristityn omaksuma oppi perustuu Raamattuun. Vääränlainen teologia ruokkii vääriä käsityksiä elämän luonteesta ja niin johtaa poispäin Raamatun totuuksista, kun taas raamatullinen teologia johtaa syvemmälle totuudessa, syvemmälle elämässä, laajentaen ja avartaen kokemusta elämän tosiasiallisesta luonteesta. 

Tiililä oli ennen kaikkea luterilainen teologi korostaen evankelisluterilaisen kirkon tunnustusta ja perinnettä. Henkilökohtaisen uskonkokemuksen ja vakaumuksen ansiosta hän kuitenkin säilytti ymmärryksen seurakunnan universaalista luonteesta, jossa usko ei kiinnittynyt kirkkokuntaan vaan pelastajaan itseensä, Jeesukseen. Näin muodoin kristillisellä yhteydellä oli perustansa kirkkokuntaa syvemmällä. Tiilillällä olikin ystäviä ja kannattajia kaikissa kirkon herätysliikkeissä ja hän oli arvostettu teologi myös vapaan kristillisyyden piirissä, vaikkakaan ei juuri kannattannut nykyaikaista yhteiskristillisyyttä. 

Sotien jälkeen Tiililän kannanottojen kärki siirtyi kirkon ja kristinuskon apologiasta kirkon sisäisiin linjanvetoihin. Dogmatiikan professorina hän koki tehtäväkseen toimia oikean kristillisen opin puolustajana kirkossa. Hän arvosteli niin sanottua allianssikristillisyyttä. Hän piti sitä pinnallisena reformoidun kirkon tuotoksena, joka syrjäytti kirkon perinteen ja luterilaisen tunnustuksen. Ankarimman kritiikkinsä hän suuntasi lundilaisuudeksi kutsumaansa suuntausta vastaan. Lundissa toimineet teologit pyrkivät osoittamaan teologian tieteellisyyden pitäytymällä kristillisen uskonelämän osalta niin sanotussa perusmotiivitutkimuksessa. Tiililän mukaan heidän ratkaisunsa muutti teologian uskontotieteeksi ja jätti tärkeimmät kysymykset Jumalasta ja totuudesta kokonaan teologian ulkopuolelle.
   Tiililä arvosteli ankarasti myös asevelipapiston esittämää kirkollista uudistusohjelmaa, jolle oli ominaista keskittyminen sosiaalisiin ongelmiin ja yritys palvella koko kansaa uudistamalla kirkon toimintatavat. Tiililä ei torjunut sosiaalisia toimia sinänsä, mutta näki uuden suuntauksen työntävän syrjään kristinuskon varsinaisen sanoman pelastuksesta. Hänen mukaansa kirkon uudistus ei vointut lähteä työtapojen muuttamisesta vaan hengellisestä herätyksestä. Kiivaimmillaan keskustelu kävi syksyllä 1952 ilmestyneen Erkki Niinivaaran synodaalikirjan "Maallinen ja hengellinen" ympärillä. Tiililän mukaan Niinivaaran ohjelma hämärsi Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan ja merkitsi uhkaa koko kristinuskolle. Kirkossa tapahtui kahtiajako, joka johti Tiililän kokoamaan herätysliikepapistoa omiin kokouksiin ja perustamansa Teologia ja kirkko -lehden ympärille. Lehden kiinnostavimpana osana pidettiin Tiililän kirjoittamia katsauksia, joissa persoonallisella tavalla otettiin kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin.

Tiililä näki, että Suomen evankelisluterilaisen kirkon tapa esittää ja toteuttaa evankeliumia oli luisumassa perustaltaan, siitä oli tulossa ympäripyöreää yleisuskonnollisuutta, luonteetonta ja luonnotonta. Tämä johti Tiililän eroamaan ensinnä pappisvirasta 1961 ja sen jälkeen kirkosta marraskuussa 1962.

Näkemys Tiililästä yhtenä 1900-luvun suomalaisen kristillisyyden huomattavimmista luterilaisista teologeista vaatisi kontekstin ja aikakauden näkökulmien syvempää avaamista, mutta koska olen kirjoittanut Tiililän luterilaisesta teologiasta muissa yhteyksissä päätän tällä kertaa aikani säästämiseksi ja liiallisia rönsyjä välttääkseni Junkkaalan luonnehdintaan:

Osmo Tiililä oli kristillisen uskon tinkimätön puolustaja, jonka persoonaan ja toimintaan sisältyi monia jännitteitä. Hänessä yhdistyi avara maailmankatsomuksellinen pohdinta jyrkkiin kannanottoihin ja ankaraan kirkkokritiikkiin. Opiskelijoihin hän teki voimakkaan vaikutuksen, mutta teologina hän ei muodostanut koulukuntaa. Hän oli oppinut tutkija, mutta sai paljon kuulijoita ja ihailijoita myös tavallisen kansan keskeltä. Erityisesti herätysliikkeistä hän sai paljon kannattajia, mutta monet kokivat hänet juhlalliseksi, etäiseksi ja ehdottomaksi, ja suhteessa kirkon johtoon ja työtovereihinsa hän ajautui ristiriitoihin ja yksinäisyyteen. Hän rakasti sitä kirkkoa, josta hän protestiksi erosi.

(Timo Junkkaala. Suomen Kanssalisbiografia, osa 9, SKS 2007)

Demokratian ongelma

Osmo Tiililä puuttui demokratian problemaattisuuteen muun muassa "Sata teesiä kirkosta" -kirjassa vuonna 1964.

Demokraattisen päätöksenteon ongelmallisuus kirkossa johtuu evankelisluterilaisen kirkon luonteesta, joka mahdollistaa kirkkoon kuulumisen myös sellaisille jäsenille jotka eivät allekirjoita kirkkonsa keskeisintä perustaa ja tärkeimpiä arvoja.

Kaiken päätöksenteon - myös demokraattisen - perustana tulee olla sitoutuminen siihen mitä kirkossa, seurakunnassa, yhdistyksessä, ryhmässä keskeisesti uskotaan. Kristillisessä kirkossa uskon sisältö ankkuroituu Raamatun ilmoitukseen, lakiin ja evankeliumiin. Evankelisluterilaisen kirkon rappio johtuu sen huolimattomasta, kevytmielisestä suhtautumisesta raamatulliseen oppiin. Kun kirkkoneuvostoihin, johtokuntiin ja työryhmiin pääsee muilla avuin kuin uskon perusteella, tulokset näkyvät päätöksissä, joita demokratiaa enemmän kuin kirkon perustaa kunnioittavat johtajat sitten noudattavat. Tämän seurauksena käsitys evankeliumista, sen sisällöstä ja luonteesta muuttuu. Kristillisyydestä tulee humanismia, joka sitten esitetään kristillisenä vetoamalla yhteydestään irrotettuihin Jeesuksen sanoihin lähimmäisenrakkaudesta.

Henkilökohtaisesti olen ottanut asiaan kantaa useilla foorumeilla, mm. maaliskuussa 2011 kirjoitin seuraavasti:

Kiitos kirkon työntekijälle selventävästä vastauksesta, Satakunnan Kansa 30. 3. Ilahduttavaa todeta, että rippikoululaisille pidetään esillä myös Raamatun kantaa, vaihtoehtoisena ajattelumallina, koska on nuoria jotka kokevat sen oikeammaksi.
   Älä lannistu -kamppanja käsittääkseni lähti niistä kirkon piiriin kuuluvista nuorista, jotka kokivat että heidän eheytymisensä tahdottiin kirkon nykylinjaa haittaavana mitätöidä?

   Jumalan luomistyö ei ole muuttuva kulttuurisidonnainen kysymys. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi, joiden yhteiselämä toisiinsa ja Kristukseen sitoutuneessa avioliitossa ilmaisee sellaista kauneutta, jonka ilmentäminen ei ole mahdollista miehelle tai naiselle yksinään. 
   Samaa sukupuolta olevat voivat olla "hyviä ja rakastavia" vanhempia, mutta asetelma on lähtökohtaisesti väärä. Lapsen kasvua ajatellen on tärkeää että hänellä on äiti ja isä - vaikka tämä ei aina toteudukaan. Se on ihanne mihin pyritään. Homoparien nostaminen heteroparien rinnalle ei ole kristillisen perhekäsityksen mukaista. Se ei ole edistystä vaan taantumista alkukristittyjä ympäröineen kulttuurin elämänmenoon.
   Itsensä homoiksi mieltävät voivat rakastaa toisiaan ja lapsiaan. Tämä on inhimillistä. Ihmisen rakkautta sinänsä ei tule jumalallistaa eikä demonisoida. Uskoontulossa ja sen seurauksena tapahtuu kuitenkin identiteetin muuttumista, koska Pyhä Henki välittää uskoontulleen sisimpään Jumalan omaa rakkautta. Roomalaiskirjeen mukaan "Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu". Kristityn tulee alistaa koko elämänsä, myös inhimilliset rakkaussuhteensa Jumalan rakkauden alamaisuuteen, mm. Roomalaiskirje 12:2: "Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta". 
   Alistuminen Jumalan tahtoon ei kristitylle ole orjuuttavaa vaan vapauttavaa antautumista. Ainoastaan puun yhteydessä oksa on vapaa tuottamaan luontonsa mukaista hedelmää.
   Raamatun ajatusta ihmisestä Jumalan kuvana voidaan hahmottaa monella tavalla. Keskeistä on, että ihmisellä niin kuin Jumalallakin on tarve yhteyteen. Yhteydentarve ilmenee kolmella tasolla: hengellisenä, sielullisena ja fyysisenä. Kristillisen kirkon ensisijainen tehtävä on pitää esillä Kristusta vastauksena hengelliseen kaipaukseen. Jumalan kuvaksi luotuna ihminen on iankaikkisuusolento, joka tarvitsee yhteyttä Jumalaan. Evankeliumiin kuuluu kutsun esillä pitäminen, että ne, jotka eivät vielä koe Jeesusta vapahtajakseen, voisivat ottaa Hänet vastaan ja pääsisivät lapseuden kokemiseen.
   Rippikoulun suhteen olennaisin kysymys ei siksi ole mitä opetetaan seksuaalisuudesta, vaan mitä opetetaan Jumalan ja ihmisen suhteesta. Evankelisluterilaisuuteen kuten kaikkeen raamatulliseen kristillisyyteen kuuluu usko kolmiyhteiseen Jumalaan. Ihminen joka uskoo vain Jumalaan, mutta ei Jeesukseen, ei todella usko Jumalaan, koska Jeesuksen sanojen mukaan elävä suhde Jumalaan syntyy vain Hänen kauttaan.
   Jos olen ymmärtänyt oikein, konfirmaatiossa nuori tunnustaa uskovansa Jeesukseen ja ilmaisee halunsa sitoutua Häneen? On eri asia mitä maailmassa hyväksytään ja pidetään oikeana, koska sen normit koskevat yhteiskunnan kaikkia jäseniä. Konfirmaation tosissaan ottava luterilainen on kahden valtakunnan kansalainen, niin kuin kristityt ovat, hän elää maailmassa sen lakeja kunnioittaen, mutta ristiriitatilanteissa noudattaa mieluummin Jumalan sanaa, vaikka joutuisi siitä tuomittavaksikin. Hän pitää esillä Jumalan valtakunnan ja maailman eroa. Ihmisten rakastamiseen kuuluu ettemme hyväksy vääristymiä, joilla nämä rikkovat jumalasuhdettaan vastaan, emme silloinkaan kun ihminen ehkä kuvittelee vääristymää Jumalan antamaksi identiteetiksi.
   Tärkein kysymys homokohun vuoksi kirkosta eronneelle on, oletko uskonut ja uskotko kirkon keskeisimpään oppiin ja sen perustaan, Jeesukseen?
   Raamatusta ei löydy opetusta jonka mukaan ihminen tulee Jumalan lapseksi kirkon jäsenyyden tai kirkon suorittamien sakramenttien kautta, vaan ainoastaan uskomalla evankeliumin, jota kirkko uskoviensa kautta pitää esillä:
   "Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut; sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan" (Room.10:9,10).
   Evankelisluterilaisen kirkon teologi Osmo Tiililä hahmottelee kirkon probleemaa kirjassaan Sata teesiä kirkosta (Wsoy 1964): "Ohjelma vaihtelee kunkin ajan haasteiden mukana, siitä käydään keskusteluja, kirkon johtohenkilöt esittelevät sitä kukin tavallaan, ja tuloksena on epävarmuus. Luterilaisen kirkon demokraattisuuden korostaminen ei ole ohjelman esittämistä, vaan ovien avaamista minkälaiselle ohjelmalle tahansa. Kirkon jäseniähän eivät ole vain uskovat, vaan myös jumalattomat."
   En kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta olen murheellinen kansankirkon tilasta ja erityisesti sen uskovien ahtaalle joutumisesta omassa kirkossaan.

Jos Jumalan luomistyöhön perustuvasta ihmiskäsityksestä, perhemallista ja seksuaalietiikasta tulee moniäänisen kirkon sisällä vain yksi mahdollinen tapa uskoa ja ajatella, selvää on, että se pyritään liberaalien taholta piankin nujertamaan. 

Kristillinen käsitys avioliitosta miehen ja naisen avioliittona ja uudenlanlainen ajattelumalli, jonka mukaan homoseksuaalisuus on Jumalan luomistyön rikkautta ja lähimmäisenrakkaus vaatii samaa sukupuolta olevien siunaamisen, eivät mahdu samaan kirkkoon, koska ne ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa. Humanistinen silmänkääntötemppu tekee kristillisestä epäkristillistä ja antikristillisestä kristillistä.

Demokraattisesti toteutettu moniäänisyys irrallaan kirkon hengellisestä ja opillisesta perustasta johtaa lopulta yksiäänisyyteen, poliittiseen totalitarismiin, jossa suvaitsevaisuuteen, ihmisrakkauteen ja kristillisyyteen vedoten kielletään kirkon kristillinen perusta, raamatullinen evankeliumi.