Katso myös:

Kenttäpostit ikkunoina Suomen sotiin ja kotirintaman arkeen

Poimintoja sota-ajan kirjeenvaihdoista

Myytävät kortit

Liisa Rosbergin piirtämä kenttäpostikortti. Viheltäen mennään.

Nyt sitä taas ollaan täällä...

Nyt sitä taas ollaan täällä linjoilla, tulin eilen tiistaina perille. Kyllä vähän "risoo" mutta ehkä se aika taas alkaa täälläkin kulumaan...

Tauno Karppo kirjoittaa veljelleen kauppias Uuno Karpolle maaliskuussa 1942. Sotamies Karpolle "täällä" tarkoittaa JR 1:n kolmatta konekiväärikomppaniaa ja useita kuukausia kestänyttä asemasotavaihetta Lempaalan lohkolla.

Sotahistoriaan jääneiden Kirjasalon taisteluiden ja Munakukkulan kahakoiden jälkeen JR 1 on keskittynyt pitämään saavutetut asemat. Sota tuntuu juuttuneen paikoilleen, todellisuus jumiutuu epätodellisessä välitilaksi "täällä jossain". Suur-Suomi ei synny.

Valitus ajan kulumisen vaikeudesta on kuitenkin liioittelua, miehekästä kerskailua. Jumiutuneesta asemasodasta huolimatta rykmentti on kaikkea muuta kuin toimettomana, yhteydenottoja ja tulikosketuksia vihollisen partioiden kanssa on tämän tästä ja asemien pitäminen vaatii jatkuvaa varuillaanoloa.

Sotahistorian mukaan Lempaalan lohkon asemasota on ollut varsin aktiivista.

Jalkaväkirykmentti 1 toimi Lempaalassa ollessaan viisaasti. Joka kerta, kun vihollinen toimi tavalla tai toisella rykmenttiä vastaan, seurasivat vastatoimet. Jos vihollinen yritti ottaa vankeja tai jopa hyökätä, ei yritystä pelkästään torjuttu, vaan varsinkin alussa edettiin vihollisen ryhmitykseen lisätappioita aiheuttaen. Jos vihollinen valtasi Muna-tukikohdan, se otettiin nopeasti takaisin. Kun vihollisen tarkka-ampujat aiheuttivat tappioita, perustettiin jokaiseen pataljoonaan omat tarkka-ampujaryhmät. Niitä käytettiin aktiivisesti lähes päivystysluonteisina osastoina tuhoamaan vihollisen tarkka-ampujat sekä aiheuttamaan muillekin tappioita. Kun vihollisen piiskatykit aiheuttivat ongelmia, käytettiin niitä vastaan tulta tai jopa iskuosastoja. Erityisesti iskuosastojen toiminta ansaitsee jälkipolvien kunnioituksen. Osastot koulutettiin perusteellisesti ja varustettiin kutakin tehtävää varten erikseen, jopa mielikuvitusta käyttäen. Iskuosastohyökkäystä valmisteltiin pitkään ja suunniteltiin huolellisesti. Iskuosaston toiminnassa pyrittiin tehokkuuteen ja omien tappioiden minimoimiseen. Kaikilla näillä aktiivisilla toimilla oli suuri vaikutus siihen, että vihollinen onnistuttiin pitämään suhteellisen passiivisena. Vaikka rykmentin sotilaiden keskuudessa tapahtui asemasodan aikana turhautumisen seurauksena myös negatiivisia asioita, oli niiden osuus Lempaalan vaiheessa minimaalinen...

Rykmentti oli täyttänyt tehtävänsä Lempaalassa, torjunut vihollisen hyökkäykset, aiheuttanut viholliselle tuntuvia tappioita, kärsinyt niitä itsekin, mutta säilyttäen taistelukykynsä ensiluokkaisena.

(Asemasotavaihe Lempaalan lohkolla. Sotapolku.fi) 

Sota on äärimmäisen ambivalentti kollektiivinen kokemus, jossa kunnia ja häpeä kietoutuvat toisiinsa erityisellä tavalla, ja joka merkitsee sekä lukemattomia yksilöllisiä traumoja että valtavaa kansallista traumaa. 

Sodan aikaiset ja jälkeiset arvostukset sekä vuosikymmeniä myöhemmin tapahtuva uudelleenarviointi voivat muuttaa häpeällisenä pidetyn kunnialliseksi tai - niin kuin usein tapahtuu - tuovat kunniallisena pidettyyn häpeällistä säröä. Iäkkäiden sotaveteraanien haastatteluissa traumaattiset kokemukset kuoriutuvat esiin, murtavat sankarillisuuden myyttiä.

Kesäkuussa 2016 kirjailija Petri Pietiläisellä oli edessään lista nimiä. Tarkoitus oli lähteä kiertämään maata ja kerätä yhteen jalkaväkirykmentti 1:ssä (JR 1) taistelleiden sotaveteraanien tarinat. Listalla oli kaikkiaan 70 nimeä.

Pietiläinen ja rykmentin perinnekillan edustaja Jonny Gestranius hakivat Fonectasta jokaisen nimen ja soittivat kaikille.

– Jos numero ei ollut käytössä, päättelimme että veteraani on kuollut. Joskus joku vastasi kolmekin kertaa, mutta vastauksesta ei saanut mitään selvää. Ihminen oli selvästi hyvin huonossa kunnossa, Pietiläinen kertoo.

Elossa olevia, puhekykyisiä veteraaneja löytyi lopulta 30. Kukaan heistä ei kieltäytynyt haastattelusta...

– Useampi veteraani ehti kuolla prosessin aikana. Lahdessa yritimme haastatella erästä satavuotiasta kolmeen otteeseen, mutta hän nukkui aina kun kävimme siellä. Helsingissä emme ehtineet haastatella erästä veteraania, koska hän meni kuukaudessa hyvin huonoon kuntoon ja kuoli. Kilpailimme kuolemaa vastaan.

Oven avasi yleensä hyvin vaatimaton veteraani, joka kertoi heti alkuun, ettei hänestä mitään sankaritarinaa saa. Pietiläinen sanoo, että vanhojen miesten tarinat särkivät hänen sydämensä.

– Muistot saivat monet heistä purskahtamaan itkuun. Olimme hyvin vaikuttuneita heidän avoimuudestaan. He uskalsivat haukkua Mannerheimia ja omia komentajiaan ja kertoivat tarinoita johtajista, jotka menettivät hermonsa ja meinasivat ampua kaikki omat miehensä.

(Yli 30 veteraania avaa viimein suunsa jatkosodan verilöylystä: Pakokauhua, seonneita päälliköitä eikä tietoakaan organisoidusta puolustuksesta. Yle.fi 8.9.2017)

Pietiläisen haastattelemat Tauno Karjainen ja Mauno Salonen muistelevat:

Tauno Karjainen tuli suoraan mukaan Kirjasalon taisteluihin. Hänen mukaansa elämä oli jatkuvaa hyökkäämistä, yli kuukauden jatkunutta hyökkäämistä. Ensimmäiset sotakokemukset piirtyivät 5–7 miehen ryhmää johtaneen Karjaisen mieleen sekavina:

– Tuli eteen talon villiintynyt puutarha. Yli metrin korkeaa horsmaa ja kuivuneita omenapuita. Ensin oli kaivanto ja sitten tuli syvä notko. Ei tiedetty naapurista mitään. Kun edettiin notkon reunaa, paukahti ja kuula tuli. Joku naapurista pisti vahingossa, paljasti niiden asemat. Kun ensimmäinen laukaus pamahti, emme tienneet, mistä se tuli. Päät vain kääntyilivät.

– Vänrikki Simola huusi: ”Menkää perkeleet edes maahan!” Hän kaatui siihen kohta itse. Kontattiin horsman joukossa takaisin kaivannolle. Yksi ryhmäni mies oli liian innokas. Nosti päätä kaivannosta ja ampui – sai luodin otsaansa. Olimme siinä koko yön. Seuraavana päivänä piti ruokailla. Lähetti lähti hakemaan. Venäläinen oli edelleen lähellä ja ampui lähetin suolistosta läpi: siihen kaatui.

Monesti korkea-arvoisempien upseerien käytös tuntui rivimiehistä täysin kohtuuttomalta. Nämä eivät ymmärtäneet etulinjan realiteetteja.

Vänrikki Mauno Salonen muistelee tapausta, jonka seurauksena menetti viimeisetkin kunnioituksen rippeet JR 1:n komentaja eversti Lauri Maskulaa kohtaan.

Tapaus sattui lähellä Lempaalaa, Silantojärven Suomen puoleisella osalla.

Salonen kertoo, että he olivat majoittumassa pienelle peltoaukeamalle, kun hänen miehensä törmäsivät venäläiseen radistiryhmään. Kierroksilla käyneet Salosen miehet hyökkäsivät päälle.

Vänrikin estelyistä huolimatta yksi miehistä ampui pistoolillaan naisradistin. Muut venäläiset vangittiin. Salonen oli niin vihainen naisen suoranaisesta teloituksesta, että meni eversti Maskulan tykö kysymään ohjeita.

– Saimme radistiryhmän vangiksi, mutta yksi miehistäni ampui suoranaisesta kiellostani huolimatta yhden naispuolisen radistin. Mitä teen vainajalle? Salonen kysyi.

Eversti Maskula oli todennut, että haudatkaa vainaja ja kuskaa päälle.

– Mulle tuli todella paha olo. Ei voi olla totta, vaikka oli vihollinen. Radisti haudattiin mutta kunniallisin menoin. Ei ole tullut koskaan käytyä hänen hautapaikallaan. Olisi pitänyt laittaa risti, mutta jäi laittamatta. Epämiellyttävimpiä hetkiä koko sodassa. Inhimillisyys oli kaukana. Everstitason mieheltä oli melkoista kommenttia, Salonen muistelee tapahtumaa.

(Iltasanomat 23.8.2017)

Pitkien aikojen jälkeen tapahtuvaan avautumiseen pitää suhtautua varauksella, muistikuviin on tarttunut muualta kuultua ja luettua, tapahtumat saattavat mennä sekaisin ja vaihtaa paikkaa. Puhumattakaan luonnollisesta ikääntymisen vaikutuksesta muistoihin ja niitä käsitteleviin tunteisiin. Etäisyydellä on kahtalainen merkitys. Se toisaalta vapauttaa puhumaan asioista, joista on pitänyt vaieta, ja toisaalta yksipuolistaa ja vääristää asian.

Veteraanien kertomuksissa 80 vuotta vanhat tapahtumat, yksityiskohdat ja niiden järjestykset vääristyvät ja ehkä muuntuvat, mutta kokonaiskuva laajentuu ja täydentyy. Sodassa sankarillisinkaan tapahtuma ei ole pelkästään sankarillinen, ja toisaalta myös häpeällisten tapausten keskeltä löytyy kunniallisuutta, epätoivoista pyrkimystä siihen. Vangin ihmisarvoinen kohtelu - tai ainakin hänen ruumiinsa kunniallinen hautaaminen, kuten murhatun radistin kohdalla - osoittaa pyrkimystä hyvän ja oikean säilyttämiseen alkukantaisten viettien hallitsemassa maailmassa.

Sankarillisuus ei lopulta olekaan siinä tai ainoastaan siinä kuinka urheasti on juostu päin vihollista, kansakunnan vapauden tähden heittäydytty vasten pistintä, että lapsilla ja lastenlapsilla olisi maa missä elää. Todellista sankaruutta on murhan- ja kostonhimon voittaminen omassa sydämessä, sillä siellä on ihmisen taistelukenttä. Inhimillisyyden menettäminen taistelussa merkitsee inhimillisyyden tappiota myös laajemmassa merkityksessä: haudatut ja vaietut haavat kostautuivat riehumisina kodeissa ja kaduilla, alkoholismina ja muina holtittomuuksina. Sama kaava toistuu kaikilla taistelukentillä myös tänään ja juuri nyt.

Yleisistä leimoista ja arvostuksista riippumatta ihminen itsessään on tuuliajolla, jos häneltä puuttuu perusta, josta käsin ja jonka avulla käsitellä sielun todelliset haavat.     

Sotamies Tauno Kalervo Karppo haavoittui ja menehtyi vammoihinsa Lempaalassa 30. huhtikuuta 1942. Hän oli kuollessaan 22-vuotias.