Katso myös:

Kenttäpostit historiallisina kurkistusikkunoina Suomen sotiin ja kotirintaman arkeen

Suomen historia postikorteissa


Isän kirje tyttärelle ilmatorjuntakeskukseen. Kesä jona sateet saapuvat

Vastaanottaja lotta Kerttu Suopanki. Isä pohjoisesta lähettää terveisiä ilmatorjuntakeskuksessa (peiteluku 8021) työskentelevälle tyttärelle. Leima Kemijärvi 5.VII.43.

Saan lausua että kirjeesi olen saanu josta suuriin kiitoksein. Terveenä olelemme täälä kaikki olen vain ollu Rovijärvellä (?) kalastelemassa ja viellä menen sinne ensi viikoksi sitten heitän pojes olen saanu jonku verran kalaa ainaki talven kalan muuten täälä ei ole satanu vettä koko kesänä nyt vain sataa kuivuus on tehnyt monta hallaa siis tuokohon terveiseni tämä pieni lentävä korttinen sinulle.

Viesti kalojen pyynnistä talven varalle ja alkaneesta sateesta sisältää vähäeleisyydestään huolimatta monen Lapin ihmisen elämän edellytykset kesällä 1943. Alkukesä oli ollut sateinen Etelä-Suomessa, mutta pohjoisessa kärsittiin jälleen kuivuudesta. Sanat "nyt vain sataa" ilmaisevat suuren odotuksen täyttymistä ja toivetta veden tulon jatkumisesta.

Vedenkorkeusarvot, jotka jo vuonna 1940 paikka paikoin olivat sivunneet aikaisempia minimiarvoja, laskivat yhä vuoden 1941 kuluessa ja lopputalvella 1942 todettiin uusia absoluuttisia minimiarvoja. Kun kuiva kausi vihdoin päättyi kesällä 1942, oli se kestänyt yhtä mittaa 4 vuotta. (Hydrologinen yleiskatsaus 1941-1945. Ymparisto.fi)

Ennätyskylmää sotatalvea 1939-40 edeltäneen kesän kuivuus jatkui kesään 1943 saakka. Vaikka sateita saatiin jo kesällä 1942, se ei riittänyt täyttämään neljän vuoden kuivuuden tyhjentämiä kaivoja. 

Suomen vienti ja tuonti oli sotaolojen vuoksi katkennut lähes täysin, joten kuivuus merkitsi katastrofaalista dominoefektiä, joka huipentui nälkätalveen 1941-42.

Saksan miehitettyä Norjan, sekä Suomen että Ruotsin normaalit meriyhteydet katkesivat. Tosin Suomelle jäi piskuinen Liinahamarin satama, jossa oli yksi 45x20m kokoinen laituri. Myös Ruotsi oli ennen sotaa tuonut osan elintarvikkeista ulkomailta; se oli 91%:sti omavarainen. Ruotsi kieltäytyi systemaattisesti myymästä elintarvikkeita Suomeen syksystä 1940 alkaen, liki vuoden päivät ennen jatkosodan syttymistä ja brittien merisaarron alkua.

Erittäin suuren uhan Suomelle asetti kansainvälinen politiikka. Kolme suurvaltaa, Saksa, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto, pystyivät kukin katkaisemaan elintarvikkeiden merikuljetukset Petsamoon. Suomalaisia aluksia oli upotettu valtamerillä (kahdeksan laivaa jo ennen talvisodan syttymistä) ja britit alkoivat kontrolloida ja sittemmin myös rajoittaa Suomen laivaliikennettä. Voimakas riippuvuus suurvaltojen myötämielisyydestä tarkoitti vääjäämättä poliittiselle painostukselle altistumista.

Suomen päättäjät joutuivat tasapainoilemaan Neuvostoliiton uhan, kansan nälkiintymisen ja poliittisen myöntyvyyden välillä.

(Seppo Jyrkinen: Nälkätalvi 1941/42 poliittisine uhkineen)

Kuivuudesta johtuva kato merkitsi koettelemusta myös eläimille, karja riutui rehuviljan puutteessa. Tämä heijastui ensinnä maidon ja voin tuotantoon. Miesten ollessa rintamalla vastuu maataloustöistä ja ylipäätään perheen selviytymisestä jäi äitien harteille. Muistan isoäitini kertoneen kuinka tiukilla heidänkin taloutensa oli: pienokaisten saatua niukan mutta riittävän annoksensa, äiti eli mummuni nuoli lasten lautaset. Se oli hänen päiväannoksensa. Rintamalla olevalla isoisälläni asiat olivat ainakin ruoan suhteen paremmin. Armeija ryömii vatsallaan. 

Talvisodan jälkeiset aluemenetykset merkitsivät maataloudesta elävälle Suomelle huomattavaa lisätappiota. Maa menetti valtavan määrän viljeltyä peltoalaa.

Armeijan ja maatalousväen piti saada normaali määrä ruokaa, jotta Suomi olisi selvinnyt jatkossakin. Muille olisi pitänyt riittää se, mitä näiltä olisi jäänyt yli. Toteutuessaan tämä olisi tarkoittanut sitä, että kaksi ja puoli miljoonaa suomalaista olisi saanut alle 20% tarpeestaan. Se oli mahdoton yhtälö ja toteutuessaan olisi johtanut satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolemiin. 

Saksasta saatiin marraskuussa kauhistuttavia tietoja muuallakin Euroopassa vallitsevasta elintarvikepulasta. Kenraaliluutnantti Heunertin mukaan jo keväällä 1941 oli arvioitu, että miehitetyissä maissa 25-30 miljoonaa ihmistä tulisi kuolemaan nälkään. Siitä ei ole tietoa, oliko Heunertin viesti tarkoitettu suomalaisten pelotteluksi, vai oliko se rehellinen arvio Saksan vallassa olevien maiden elintarviketilanteesta.

Syksyllä 1941 päättäjille oli selvää, että Saksasta oli pakko saada erittäin runsaasti elintarvikkeita tulevana talvena. Ne olisi myös saatava velaksi, sillä talvisodan seurauksena valuuttaa ei ollut ja voimakkaan mobilisoinnin seurauksena oma teollisuustuotanto kävi vajaateholla.

Saksalla oli mahdollisuus asettaa elintarvikkeille poliittinen hinta.

(Seppo Jyrkinen: Nälkätalvi 1941/42 poliittisine uhkineen)

Poliittinen hinta merkitsi Suomen sitoutumista Barbarossa-suunnitelmaan ja Leningradin piiritykseen, jossa suurkaupunki tapettiin nälkään.  

Saksasta saadut toimitukset ja sateiden alkaminen pelastivat suomalaiset vakavalta nälkiintymiseltä, mutta kaikella on hintansa. Ja rajansa. 

Talvi 1942–43 oli lauha ja runsassateinen. Lumen sulaminen alkoi varhain, Etelä-Suomessa jo helmikuussa. Vesi nousi keväällä kaikkialla tavallista korkeammalle, paikka paikoin, missä talvi oli ollut varsin runsasluminen, esim. Oulujoen vesistössä, sattui valtaviakin tulvia. Kesä oli Etelä- ja Keski-Suomessa runsassateinen, Pohjois-Suomessa oli sitä vastoin alkukesä kuiva. Lämpötila oli enimmäkseen normaalin yläpuolella. Syksykin oli lämmin ja runsassateinen, joten talvi 1943–44 alkoi vesitalouden kannalta suotuisasti. (Hydrologinen yleiskatsaus 1941-1945. Ymparisto.fi)

Kevään 2003 kuivuutta on verrattu sota-ajan kuivuuteen:

Keväällä 2003 vallinnutta pohjavesien alhaisuutta hydrologit vertaavat vuosien 1941-1942 kuivuuteen. Tuolloin vuoden 1943 lähes 840 millimetrin ja vuoden 1944 lähes 950 millimetrin sateet korjasivat vesivarantotilanteen lopullisesti. (Vuositilastot. Ilmatieteen laitos) 

Alkukesästä 1943 ja pohjoisessakin myöhemmin kesällä alkaneet runsaat sateet sekä seuraavan vuoden erityisen runsas sademäärä täyttivät kaivot. Mutta kun vettä alkoi tulla, sitä tuli paikoitellen lähes rajattomasti. Osassa maata peltoja tuhoutui veden paljouteen. Heinäkuun kaikkien aikojen sade-ennätys on mitattu 21.7.1944 Espoossa, jossa vettä tuli yhden vuorokauden aikana 198,4 mm.

Helsingin Sanomat kertoi ukkosmyrskyn ja sateen aiheuttamista mittavista vahingoista:

Lauantain vastaisena yönä oli Helsingin seudulla ankara ukonilma, joka varsinkin Helsingin ympäristössä sai todellisen rajuilman luonteen. Kiivaimmillaan se raivosi kello yhden tienoissa, jolloin taivaankaaren yli risteilevät salamat valaisivat koko näköpiirin. Seurannutta kaatosadetta seudulla ei ole nähty miesmuistiin ja laajat alueet Espoossa joutuivat tulvan valtaan. Vesi aiheutti suuria vahinkoja.

Lauantaiaamuna oli koko Espoon Vanhankylän seutu eristetty ympäristöstään, sillä tulvavesi oli vienyt mukanaan neljä siltaa, joista yksi oli rakennettu sementtirenkaista ja kivestä. Kaikki kylän pellot ja puutarhat olivat vielä lauantai-iltana tulvaveden alla. Vesi mm. puhdisti 2,5 hehtaarin suuruisen heinäniityn aivan tyhjäksi heinien ajelehtiessa Vanhankylän järveen, joka täyttyi heinistä, haloista ja puista. Vahingot olivat vaikeasti arvioitavissa, mutta ne noussevat useisiin satoihin tuhansiin markkoihin. Kylän vanhimmatkaan asukkaat eivät muista kokeneensa tällaista rajuilmaa.

Leppävaarassa oli tulva aseman kohdalla syönyt ratapenkereen. Aseman lähellä virrannut puro oli paisunut todelliseksi vuokseksi. Talojen kellarit, heinäladot ja alavat paikat olivat kokonaan veden vallassa. Parin kaupan ja erään kahvilan varastot vesi pilasi kokonaan. Ihmisten yrittäessä ylittää aamupäivän kuluessa maantiesiltaa Leppävaaran aseman lähellä he joutuivat kahlaamaan polviaan myöten vedessä. Iltaan mennessä tulva jonkun verran aleni, mutta alavimmat paikat olivat edelleen veden vallassa. Myös Viherlaakson seutu oli suureksi osaksi veden vallassa.

(HS 24.7.1944)

Sodan jälkeen on todettu suomalaisten laihtuneen sodan aikana keskimäärin 10%; kaupungeissa painonpudotus on ollut keskiarvoa suurempaa. Riisitautia havaittiin joillain seuduilla 80-90% lapsista.

Lopulta nälkäkuolemat rajoittuivat pääasiassa sotavankeihin ja Itä-Karjalan siviileihin, jossain määrin myös Suomen eri laitoksissa (ainakin mielisairaalat ja vankilat) olleisiin ihmisiin. Monotoninen, valkuais- ja vitamiiniköyhä ruoka on saattanut olla kohtalokasta. Ruokaongelma oli erittäin vaikea etenkin kaupungeissa asuneiden vähävaraisten kohdalla, joilla ei ollut varaa mustan pörssin hintoihin eikä lähisukulaisia maaseudulla. Tavallisten suomalaisten kohtalosta ei kuitenkaan ole tehty perusteellista tutkimusta.

(Seppo Jyrkinen: Nälkätalvi 1941/42 poliittisine uhkineen)

Hyvinvoinnin tuottaman pintatyydytyksen rapautuessa lujatahtoinenkin ihminen joutuu katsomaan sisimpäänsä, ja huomaa, toivottavasti, riippuvuutensa itseään korkeammasta todellisuudesta. 

Ruoan puute ja pelko tulevaisuudesta laittoi kansan polvilleen. Monessa kodissa ateistitkin rukoilivat, jos ei ääneen, niin salaa yön pimeydessä. Raajojen repeytyessä ja suolten valuessa ulos joku huusi Jumalaa, toinen äitiä ja isää. Harvempi kuoli mykkänä.  

Raamatun kuvaus piiritetyn kaupungin hädästä laittaa miettimään myös Leningradin kohtaloa, toivomaan, että myös siellä moni kääntyi ja löysi iankaikkisen toivon - kuten Estonian uppoaminen koitui useille hukkuneille pelastukseksi vakavammasta hukkumisesta. Kärsimys ei koskaan ole Jumalan tahto. Mutta joskus se on viimeinen keino Hänestä vieraantuneen herättämiseksi.

Toisaalta Raamattu antaa ymmärtää, ettei kukaan toiselle kärsimystä tuottanut voi lievittää syyllisyyttään sillä, että kärsimys ehkä koitui jonkun pelastukseksi. Jokainen joutuu vastuuseen omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään, ja olemme kaikki saman armon varassa.

Jumalalla on monia teitä pelastustekojensa suorittamiseen. Valitettavaa vain on, jos uppiniskaisuutemme pakottaa Hänet käyttämään äärimmäisiä keinoja, sallimaan vihollisen hyökkäyksen ja tuhotyöt niin kansan kuin ainakin yksilön sielunelämässä.

Voi! Kadonnut on kullan loisto,​ ​himmennyt sen hohto!​ ​Pyhät, kalliit kivet on viskelty​ ​pitkin katuja.​ ​Siionin rakkaat pojat olivat ennen​ ​puhtaan kullan arvoisia.​ ​Nyt heitä kohdellaan kuin saviastioita,​ ​kuin savenvalajan töitä!​ ​

Imeväisen kieli kuivuu janosta,​ ​tarttuu kitalakeen.​ ​Lapset pyytävät leipää,​ ​kukaan ei anna.​ ​Jotka ennen söivät herkkuja,​ ​nääntyvät nyt kaduilla.​ ​Jotka pukeutuivat purppuraan,​ ​tonkivat nyt tunkioita.​ ​

Sodoma hävitettiin hetkessä​ ​ihmiskäden koskematta.​ ​Mutta suurempi kuin Sodoman synt​i ​on oman kansani rikos.​ ​Siionin ruhtinaat olivat puhtaampia kuin lumi,​ ​valkoisempia kuin maito.​ ​He hohtivat kuin korallihelmet,​ ​loistivat kuin safiiri.​ ​Nyt he ovat nokea mustempia​, ​kadulla ei kukaan heitä tunne.​ ​Heidän ihonsa näivettyy luiden päällä,​ ​kuivuu kuin puu.​ ​Onnellisempia ovat ne, jotka kaatuivat miekkaan,​ ​kuin ne, jotka nälästä lyyhistyvät maahan​ ​ja riutuvat ja menehtyvät​ ​vailla pellon antimia.

Äidit, ennen hellät ja hyvät,​ ​keittivät omia lapsiaan​ ​saadakseen ruokaa hädän hetkellä,​ ​kansani luhistumisen päivänä.

Silmämme hämärtyivät ainaisesta tuijottamisesta,​ ​kun turhaan tähyilimme apua.​ ​Tähystyspaikoissa me odotimme auttajaa –​ ​kansaa, joka ei tullut.​ ​Jokaista askeltamme tarkataan,​ ​emme voi liikkua ulkona.​ Päivämme ovat luetut, loppumme on lähellä,​ ​viimeinen hetkemme on tullut.

(Valitusvirret 4: 1, 2, 4-10, 17,18)