Jakob Hirvi, Rock Springs.  Amerikansuomalaisten luterilainen Kansalliskirkko.

img_20200331_180507_8cs_2

1. syyskuuta 1883 Ylistarossa syntynyt Jaakko Hirvi kuului vuosisadan vaihteen suuressa siirtolaisaallossa Amerikkaan muuttaneisiin suomalaisiin. Amerikansuomalaiseen kansalliskirkkoon (Finnish Evangelical Lutheran National Church of America) liittyneestä Hirvestä tuli yksi kirkon pastoreista. Jaakon eli Jacobin vaimo Sofia, joka oli toisen polven amerikansuomalaisia ja omaa sukua Mattila, palveli niin ikään ahkerasti seurakunnassa. 

Kiitos tädille kirjeestä. Olen terve. Isä ja äiti kuuluvat olevan samoin. Toivon tädillekin terveyttä ja armoa! Kirjoitan parin viikon päästä enemmän. 

Wyomingin Rock Springsissä 23. maaliskuuta 1907 päivätty kortti on kulkenut osoitteella "Sanna Qvist, Isokyrö, Rovastintalo, Orismalan asema, Finland, Europe". 

Lieneekö kyseessä sama Sanna Qvist, joka 1930-luvulla muutti Suomesta Amerikkaan? Jaakko Hirven äiti oli omaa sukua Qvist, joten kortin vastaanottanut täti on Jaakon äidinpuoleista sukua. 

Rock Springsissä vuonna 1898 perustettu Kansalliskirkko muutti keskuksensa myöhemmin Ironwoodin, Michiganiin, lähelle Kanadan rajaa. Vuonna 1918 kirkko avasi Ironwoodiin teologisen seminaarin.

Kansalliskirkolla oli jäseniä myös Kanadassa. Kun kanadansuomalainen Canadan sanomat -lehti ensimmäisen maailmansodan aikaisessa ja jälkeisessä poliittisesti sekavassa tilanteessa oli joutua lakkautetuksi, ryhtyi Hirvi lehden toimittajaksi. Lehden toimituskuntaan alusta saakka kuuluneet Karl E. Hill ja Johan Arvid Mustonen joutuivat eroamaan. Mustonen oli Suomesta Kanadaan paennut radikaalin linjan sosialisti ja luokkataistelun kannattaja. Lehteä luotsannut Eric J. Korte jonka kautta lehdellä oli yhteys Kansalliskirkkoon, hankki itselleen lehden omistajuuden.

Kanadan hallituksen kieltäessä vieraskielisten sosialististen lehtien julkaisun Canadan Sanomat sai jatkaa - lehti ei ollut sinänsä sosialistinen, mutta luokiteltiin sellaiseksi Mustosen aiempien kirjoitusten johdosta. Lehden ilmestymisen ehdoksi asetettiin että artikkelit varustetaan englanninkielisin käännöksin. Lehti joutui ilmestymään käännöksin varustettuna noin puolen vuoden ajan, minkä jälkeen sitä koskevat rajoitukset purettiin huhtikuussa 1919. 

1920- ja 1930-luvuilla Canadan Uutiset kannatti ”kansallismielistä” linjaa, joka huipentui Kanadan Kansallismielisten Suomalaisten Liiton perustamiseen vuonna 1931. Siitä ei kuitenkaan missään vaiheessa tullut järjestön virallista äänenkannattajaa. Kansallismielisyys merkitsi lehdelle itsenäisen Suomen ja suomalaisten perinteiden kunnioitusta, mutta samalla myös uskollisuutta uudelle kotimaalle Kanadalle ja sen instituutioille. Siihen liittyi myös voimakas kommunisminvastaisuus, joka 1930-luvun alussa ilmeni myötätuntona Lapuan liikettä kohtaan. Kanadansuomalaisten keskuudessa Canadan Uutisten päävastustajat olivat Canadan Suomalainen Järjestö ja sen sanomalehti Vapaus. 1930-luvun loppua kohti lehden kannanotot laimenivat ja uskonnollinen aines lisääntyi.

(Canadan uutiset. Wikipedia. Lainattu 23.6.2020)

Amerikansuomalainen kansalliskirkko sai alkunsa vuonna 1890 perustetusta Calumetin seurakunnasta Michiganissa. Calumetin luterilaiset olivat haluttomia liittymään 1890 perustettuun Amerikan suomalaisten evankelis-luterilaiseen kirkkoon sen rakenteen ja opillisen leväperäisyyden vuoksi.

Amerikan suomalaisten evankelis-luterilaisesta kirkosta (Finnish Evangelical Lutheran Church of America), joka tunnetaan myös Suomi-synodin nimellä, muotoutui amerikansuomalaisia kokoava ja enemmän suomalaisuutta kuin hengellistä elämää ja oppia edustava kirkko. Vastakohtana tälle Kansalliskirkko painotti luterilaiseen tunnustukseen ja oppiin perustuvaa uskonelämää ja uskovien yhteyttä. Toisin kuin virkakeskeinen Suomi-synodi kansalliskirkko painotti myös yleistä pappeutta ja käytti toiminnassaan maallikkoja. Suomi-synodia ja Kansalliskirkkoa erotti myös niiden suhde Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, johon Suomi-synodilla oli kiinteä yhteys. Kansalliskirkon yhteydet suomalaiseen luterilaisuuteen rajoittuivat pääosin SLEY:läisiin, joka olivat opillisesti lähellä Kansalliskirkkoa. 

Suomi-synodin ajama Amerikan luterilaisten organisatorinen ykseys toteutui kirkkojen yhdistyessä 1988:

Vuosina 1915–1916 ja 1935–1938 käytiin keskusteluja kirkon yhdistymisestä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta nämä neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin. Kirkkojen yhdistyminen pysyi silti tavoitteena vielä ainakin 1940-luvun lopulla. -- . Suomi Synodilla oli Suomen kirkkoon liittymisen lisäksi myös toive kaikkien amerikansuomalaisten luterilaisten yhdistämisestä yhdeksi kirkoksi, kuten myös kaikkien Amerikan luterilaisten, mikä sitten toteutuikin.

Amerikan luterilaista kirkkoa oli perustamassa suomalaisten lisäksi osa saksalaisista, tanskalaisista, ruotsalaisista ja slovakeista. Tuolloin yhdistymisen tapahduttua. 1. tammikuuta 1988 Amerikan luterilainen kirkko yhdistyi yhdeksi yhtenäiseksi Amerikan evankelis-luterilaiseksi kirkoksi (Evangelical Lutheran Church in America, ELCA) yhdessä Amerikkalaisen luterilaisen kirkon (The American Lutheran Church) evankelis-luterilaisten kirkkojen yhdistyksen kanssa (The Association of Evangelical Lutheran Churches). Näin ollen amerikansuomalaiset ovat nykyään siis ELCA:n jäseniä.

(Amerikan suomalainen evankelis-luterilainen kirkko. Wikipedia. Lainattu 23.6.2020)

Kansalliskirkko jäi jäsenmäärältään Suomi-synodia huomattavasti pienemmäksi. Vuonna 1907 sen vaikutuspiiriin kuului 31 seurakuntaa. Lisäksi oli 58 itsenäistä seurakuntaa, jotka Kansalliskirkko katsoi hengeltään kuuluvan joukkoonsa. Näissä seurakunnissa ilmoitettiin olevan yli 13 600 jäsentä ja 17 pappia. Yhdysvaltojen lisäksi kirkko toimi Kanadan puolella Ontariossa. Pappeja yritettiin kouluttaa Ironwoodiin vuonna 1918 avatussa seminaarissa, mutta jo 1920-luvulla jouduttiin turvautumaan saksalaisten perustaman Missouri-synodin apuun, jonka pappisseminaariin perustettiin vuonna 1938 suomalainen osasto.

Opillisesti Kansalliskirkko oli lähellä evankelista herätysliikettä ja sillä oli kiinteät yhteydet Suomen Luterilaiseen Evankeliumiyhdistykseen. Kirkkokunnan suhteet Suomi-synodiin olivat ajoittain hyvin kireät, vaikka myös niiden yhdistymisestä keskusteltiin. Yhdistymisneuvotteluja käytiin myös Missouri-synodin kanssa, jonka seurakunnissa naisilla ei ollut äänioikeutta toisin kuin Kansalliskirkossa.

Ensimmäisen siirtolaispolven ikääntyessä Kansalliskirkon suomenkielinen toiminta alkoi kuihtua, ja jo 1940-luvulla lähes kaikki sen seurakunnat olivat kaksikielisiä. Viimeinen kirkolliskokous pidettiin vuonna 1963 ja seuraavan vuoden alussa Kansalliskirkko liittyi Missouri-synodiin. Toiminnan päättyessä kirkkokunnalla oli 6 200 jäsentä, joista 650 asui Kanadassa. Osa seurakunnista jatkoi olemassaoloaan liittymisen jälkeenkin, kun taas osa sulautui Missouri-synodin suurempiin seurakuntiin. Suomenkielisiä jumalanpalveluksia pidettiin eräissä seurakunnissa 1980-luvulle saakka ja julkaisutoiminta jatkui Amerikan Uutisten liitteenä ilmestyneen Auttajan muodossa aina 1990-luvun alkuun asti.

(Amerikansuomalainen kansalliskirkko. Wikipedia. Lainattu 23.6.2020)

Suomi-synodi sulautui siis yleisluterilaiseen/yleisuskonnolliseen Amerikan evankelis-luterilaiseen kirkkoon, jonka perustamista se oli ajanutkin.

Kansalliskirkko sulautui opillisesti täsmällisempää ja tiukempaa luterilaisuutta edustavaan Missouri-synodiin. Missouri-synodin olivat perustaneet 1830-luvulla Amerikkaan muuttaneet Saksan (Preussin) luterilaiset, joiden mielestä luterilaisuus oli menettänyt identiteettinsä Saksassa. Synodin tarkoitus oli edustaa alkuperäistä saksalaista luterilaisuutta.

Luterilaisuudesta kristinuskon edustajana voidaan olla montaa mieltä. Suomalaisen voi olla vaikea hahmottaa kokonaiskuvaa, koska täällä evankelisluterilaisen kirkon ulkopuolista kristillisyyttä - babtisteja, helluntailaisia, metodisteja, vapaakirkollisia - on totuttu pitämään "lahkolaisina". Jos verrataan evankelisluterilaisuuden ja vaikkapa helluntailaisuuden suhdetta siihen, millaisen kuvan Uusi testamentti alkuseurakunnan elämästä, kristillisen kirkon rakenteesta (ehkä olisi parempi puhua seurakunnasta kuin kirkosta) ja uskovien yhteydestä antaa, ja mitä Uusi testamentti toisaalta puhuu lahkolaisuudesta ja sen hedelmistä, nimenomaan evankelisluterilainen kirkko sisältää lahkolaisuuteen liitettäviä piirteitä. Katolilaisuudesta luterilaisuuteen periytyvä kasteoppi, jossa lapsi kastamalla siirretään Saatanan vallasta Jumalan valtakuntaan ja siinä muuttuu kadotuksen lapsesta Jumalan lapseksi, niin kuin luterilainen oppi esittää, on jo sinänsä ongelmallinen. Suuri osa kristikuntaa pitää tällaista kasteoppia epäraamatullisena ja epäkristillisenä.

Jumalan sanaan perustuva uusitestamentillinen kristillisyys näkee kristityt - kaikki Jeesukseen uskovat - veljinä ja siskoina Kristuksessa. Kristittyjä ei yhdistä samanlainen oppi, samaan puolueeseen kuuluminen tai samanlainen tapakulttuuri, vaan Pyhä Henki. Jeesukselle kuuluva ja Hänen yhteydessään elävä on Jumalan lapsi ja sellaisena liitetty toisiin Jumalan lapsiin. Tämä ei tarkoita että olemme opillisesti samaa mieltä, vaan että, kuulumme mihin tahansa kirkkoon tai seurakuntaan, palvelemme samaa Herraa ja tunnistamme toisemme Hänen synnyttämästään uudesta elämästä. Luterilaisuus sen sijaan - ainakin äärimmäisessä kirkollisessa muodossaan - pitää yhteyden lähtökohtana samaa oppia, missä keskeiseksi nostetaan kaste: luterilaisen ei tarvitse turvata Jeesukseen, riittää että hän turvaa kasteeseen. Näin luterilaisuus samaistaa kasteen ja Jeesuksen; persoonallisen Jumalan tuntemisen korvaa sakramenttiteologia.

Pyhän Hengen synnyttämää dynaamista uskonelämää väheksyvä järkeisopillinen teologia jättää kristittyjen elämään tyhjiön. Kun sisäistä elämää ei ravitse ja innoita Jeesuksen tunteminen, innoitusta etsitään sitten muualta - ja kun Pyhä Henki ei liitä ihmistä Jumalan sanan alaisuuteen hänellä ei ole mitään millä erottaisi sielunelämää ruokkivien lähteiden alkuperän ja luonteen. Seurauksena on väistämättä luopumus, uskonnollisuuden henki, jossa Jumalan sana korvataan humanismilla. Sen myötä kirkko on avoin hindulaisuudelle, joogalle ja sukupuolineutraalille avioliitolle, ylipäätään mille tahansa emotionaalisesti vetoavalle.

Luterilaista tunnustusta ja oppia korostavien vastaus luopumukseen on tiukempi opillisuus, mikä ei välttämättä tarkoita, että kristityt johdettaisiin takaisin Jeesuksen yhteyteen ja Pyhän Hengen innoittamaan elämään. Äärimmillään seurauksena on entistäkin tiukempaa lahkolaisuutta, jossa ainoastaan luterilaisen tunnustuksen varassa elävät katsotaan kristityiksi ja yhteydet toisten kirkkokuntien kristittyihin katkaistaan. 

Missouri-synodin teologia on muokkautunut keskeisiltä osiltaan ristiriitatilanteissa. 1800-luvulla Preussissa kuningas pyrki liittämään reformoidut kirkot samaksi kirkoksi. Osa luterilaisista, joihin kuului myös tulevia missourilaisia, ryhtyi vastustamaan tätä kirkkojen yhdistämistä eli unionismia. Tämä tausta on jättänyt missourilaisuuteen vastustuksen opillisesti valheellisia yhdentymiä kohtaan ja siten niin sanottu antiunionismi onkin Missouri-synodin yksi luonteenomainen piirre. Antiunionismi on läheistä sukua Missouri-synodin ekumeniakriittisyydelle. Liian läheistä yhteyttä opillisesti erilaisten luterilaistenkaan kirkkojen tai kirkkoliittojen suhteen ei hyväksytä.

Luterilaisia on kaiken kaikkiaan noin 70 miljoonaa. Luterilaista maailmaa kokoaa Genevessä päämajaansa pitävä Luterilainen maailmanliitto, johon kuuluu noin 95 prosenttia kaikista luterilaisista. Suurin kirkko, joka ei tähän liittoon kuulu, on juuri Missouri-synodi. Missourilaiset muodostavat jopa selkeän enemmistön niistä luterilaisista, jotka eivät kuulu Luterilaiseen maailmanliittoon, ja Missouri-synodin voidaankin katsoa edustavan lähes kaikkia niitä luterilaisia, jotka eivät LML:ään kuulu.

Euroopasta uudelle mantereelle lähtiessään tulevilla missourisynodilaisilla oli mukanaan piispa, joka kuitenkin karkotettiin siirtokunnasta. Oli siis pärjättävä ilman piispaa. Tässä tilanteessa päädyttiin siihen, että seurakuntien piti itsenäisesti vihkiä pappinsa. Tämä kehityskulku on vaikuttanut kahteen keskeiseen asiaan: Seurakunnallisen autonomian korostukseen eli kongregationalismiin ja siihen, että Missouri-synodi on presidenttijohtoinen, ei piispajohtoinen kirkko.

Missouri-synodin suurimpia sisäisiä kriisejä 1900-luvulla oli se, kun lähes kaikki St. Louisin seminaarin henkilökunnasta ja opiskelijoista kävelivät ulos kampukselta vuonna 1974. Kysymys oli ennen kaikkea raamatuntulkinnasta ja siitä, kuinka sitä tulisi seminaareissa opettaa. St. Louisin seminaarissa valtaosa olisi halunnut enemmän tulkinnanvaraa Raamatun opetuksen suhteen. Synodin johto ei tähän kuitenkaan antanut lupaa, ja siitä seurasi ulosmarssi ja lopulta uuden, synodista irrallisen pienen seminaarin perustaminen. Tämä konflikti kuitenkin johti siihen, että Missouri-synodin konservatiivinen ja tunnustuksellinen linja monissa teologisissa ja poliittisissa kysymyksissä vahvistui. Synodin linjaksi muodostui yhä selvemmin eräänlainen biblisismi eli kirjaimellinen raamatuntulkinta.

Missouri-synodille ominainen piirre on puhdasoppisuuden painottaminen ja eritoten tunnustuskirjojen aseman korostaminen. Papin viran roolia korostetaan eikä naispappeutta hyväksytä. Yksi hyvin paljon keskustelua herättävä tulkinta messuun liittyen on suljettu ehtoolliskäytäntö. Perussääntönä on, että kastetut ja konfirmoidut Missouri-synodin jäsenet, joiden elämä on kristitylle sopivaa, ovat oikeutettuja tulemaan ehtoolliselle. On tosin lisättävä, että ehtoolliskäytännötkin jonkin verran vaihtelevat seurakunnittain.

Kaiken kaikkiaan Missouri-synodin kirkko-opin voi sanoa olevan eksklusiivinen, poissulkeva. Kirkon rajat pyritään pitämään selkeinä.

(Missouri-synodi - antiteesi luterilaiselle valtavirralle. Perusta 2/2015)

Tien kummallakin puolella on oja. Raamatullisen opin väheksyminen johtaa tunnepohjaiseen kokemuskristillisyyteen, äärimmillään sielulliseen meuhkaamiseen, joka karismaattisena esiintyessään korvaa karismaattisuuden (Pyhän Hengen synnyttämän ja inspiroiman uskonelämän) sielun kerrostumista nousevilla impulsseilla. Liian tiukka ja yksioikoinen opillisuus taas samaistaa kirkkokunnan tulkinnan yksi yhteen Jumalan sanan kanssa, mikä johtaa lahkomieliseen, rajoittuneeseen uskonnollisuuteen. Kumpikin ääripää perustuu ihmisen toimintaan. Ääripäiden välillä on tie, Kristus. 

Ei ole niin merkittävää tai vaarallista mihin ojaan kallistumme, kunhan suhteemme Jeesukseen on vilpitön, niin että tunnustamme Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa ainoaksi uskomme perustaksi. Jeesuksen veren kautta saadaan synnit anteeksi ja Jumalan Pojan risti, joka merkitsee kuulaisuutta Hänen synnyttämäänsä uutta elämää kohtaan, pitää "veren viitoittamalla" tiellä. Tällä tiellä kristityt löytävät yhteyden. Heidän sisimmässään soi uusi laulu. Voittoisan Karitsan ja Messiaan laulu.

Sellainen kristikunta kunnioittaa sanaa, korostaa tervettä oppia ja pyrkii sitä noudattamaan - ajautumatta lahkolaisuuteen.

Jaakko Hirvi - luterilaisuuden erään suunnan edustaja ja mahdollisesti sydämen kristitty - kuoli 27. helmikuuta 1950 Ironwoodissa, Michiganissa. Sofia muutti kotiseudulleen Elyyn, missä hän menehtyi 31. toukokuuta 1979. Sofia oli kuollessaan 84-vuotias.

   

AMERICAN FINNS

1.

One of the earliest and some of the later Finnish emigrants to America were born in the northern parts of Norway, where for a long time there has been a considerable Finnish population. This explains why the first Finns to come to America accompanied a group of Swedes who made their homes in what is now the state of Delaware, near the present site of the city of Wilmington, at the beginning of the seventeenth century.

Gustavus Adolphus saw the advantages which might be expected from establishing colonies and thereby extending commerce, and in June 1626, at the instance of Willem Usselinx, a Netherlander, a commercial company was formed for this purpose. But in May 1630 Gustavus resolved to invade Germany, and the funds of the company were arbitrarily applied as resources in this war. After Gustavus's death the Swedish Government carried the original design into effect early in 1638, when the band of Swedes and Finns arrived in the Delaware Bay.

There were many Finnish settlers in Sweden in the State forest lands. They were engaged in felling timber, burning branches and bringing the land under cultivation. These activities were known as 'burn beating'. The Finns eventually fell into disfavour with the Governor, and many of their homes and fields were destroyed and their families rendered destitute. Some of them lived in the forests by hunting, and others sought employment at the mines and farms. These wandering Finns, deprived of their houses and farms, were branded as 'Finnish vagrants', and the Swedish Government proposed that they should be prevailed upon to go with their wives and children to New Sweden with the third expedition. Four Finnish peasants who had been found guilty of burn beating applied to the Government for permission to go to New Sweden. Other Finns voluntarily offered their services, and in 1640 Måns Kling hired fourteen soldiers and servants, many of whom were Finns, for the expedition. But the number of colonists was still regarded as insufficient. As settlers for the new colony the Swedish Finns seemed thoroughly well qualified, and instructions were given to offer them inducements to emigrate and, if enough would not go voluntarily, to 'capture the forest destroyers' and keep them in readiness to sail for New Sweden. More than thirty emigrants, some accompanied by their families and nearly all Finns, were collected, and in July 1641 the Kalmar Nyckel and the Charitas sailed from Gothenburg for New Sweden.

The colonists became prosperous and wrote letters to their relatives in Sweden praising the new country. More and more Finns in Sweden now applied to be taken to the colony, and soon there were more volunteers than the ships could carry. The emigration of Finns even created international complications. In 1664 a number of Finnish families made their way across Norway to Christiania and thence to Holland intent on emigration. The Swedish Government protested, as its colony had been taken by the Dutch, but the Dutch shipped the emigrants to America in spite of these objections.

The Finns continued to arrive. In 1669 an imposter known as Long Fin, who styled himself 'Königsmark, a son of Count Königsmark, the Swedish General' but whose real name was Marcus Jacobson, came with a group of Swedes and Finns, and with Henry Coleman, a Finn, as his chief accomplice incited them to an insurrection against the English, who were now in possession of the colony. Long Fin was arrested, whipped, branded and sent to Barbados as a slave.

These Finns soon turned the land upon which now stand the cities of Wilmington, Philadelphia and Chester, Pennsylvania, from a wilderness into cultivated farms, and in time they began to migrate toward Southern New York. Many names in Delaware, Pennsylvania and Southern New York testify to the existence of Finns there, and recent historical research has revealed that a number of the oldest established and best known families of the Philadelphia and Delaware valley trace their origins to these early Finnish settlers. For instance, John Morton, one of the signatories of the Declaration of Independence, boasted of Finnish ancestry. William Penn bought land from these settlers and has left written testimony to the cleanliness of their home life, their large families and their habits of hard work. He was impressed by the fact that in nearly all Finnish families there were from ten to twenty children.

After this first period of Finnish colonization there was a long interval during which no Finns are known to have come to America, and the old settlers soon merged with their neighbours. Individual cases of emigration to America in the first half of the nineteenth century have, however, been recorded.

The next notable immigration took place in Alaska. When this vast territory belonged to Russia, it was used mainly for trading purposes. The Russian merchant marine was dependent to a great extent on the services of Finns. Arvid Adolf Etholen, a Finn, who was Governor of Alaska, was also the promoter of Finnish immigration there. Several hundred Finns arrived between 1835 and 1865 and formed the majority among the Europeans who had moved there as free immigrants during the Russian rule. As fishermen, hunters and foresters in the Sitka district the Finnish settlers prospered greatly. They were accompanied or followed by a number of pastors, among whom was the late Uno Cygnaeus, who was to become famous as the founder of the system of primary education in Finland.

The Finns became more numerous in the United States after the discovery of gold in California. Several hundreds came as seamen to the Pacific coast in 1849 and afterwards settled there. In 1855, during the Crimean War, some Finnish sailors who had enlisted under the Russian flag remained in America in order to avoid being captured by the British on the high seas and stayed on in New Orleans, Philadelphia, Baltimore and New York. In 1861 more than a hundred Finns entered the United States Navy and served during the last years of the Civil War. They settled subsequently in Boston, New York and Philadelphia.

The Finnish immigration on a large scale, however, began only in 1864. A number of Finns came to the copper country in Upper Michigan, Houghton County, with the Norwegians who had been engaged by the Quincy Mining Company of Hancock to work in the mines there. A group of Finns emigrated from Tromsö in Norway in the spring of that year to St. Peter, Minnesota. Another small group sailed from Hammerfest somewhat later with Red Wing, Michigan, as its destination. A third group came from Vadsö in the same summer. Some found work in lumber camps, others took up farms in Cokato, Holmes City, and Franklin, Minnesota, and several joined the United States Army at the end of the Civil War. Duluth, Minnesota, became the central point of concentration for the Finnish immigrants in this part of the country.

After the Civil War the Finnish soldiers settled in different parts of the United States, but mainly in the Middle West. Many returned to farming or working in the newly opened mines of Michigan...

2.

From 1899 to 1930 the United States admitted 230,523 Finnish immigrants. 58,640 of these arrived between 1901 and 1910, the period when Finnish immigration reached its height. The census of 1930 recorded 142,478 persons whose country of birth was Finland and 320,563 Finns of 'foreign white stock'. Of the former number 122,710 spoke Finnish as their mother tongue. The number of foreign born Americans whose mother tongue is Finnish is raised to 124,994 by the inclusion of those born in countries other than Finland.

These figures, however, are not strictly accurate. It is difficult to determine both the exact number of Finns who have emigrated to the United States and the dates of their immigration. This is partly because when they entered the country via Norway they were frequently classified as Norwegians. Similar ethnographical inaccuracies occurred when they came in Swedish or Danish boats or entered the United States through Canada. The Finns estimate their numbers in the U.S.A. as high as 350,000 to 400,000, including the children born in America of Finnish parents.

Table 1
Distribution of Finns in the U. S. A.

State

Number

State

Number

Maine
New Hampshire
Vermont
Massachusetts
Rhode Island
Connecticut
Minnesota
Iowa
Missouri
North Dakota
South Dakota
Nebraska
Kansas
New York
New Jersey
Pennsylvania
Ohio
Indiana
Illinois
Michigan
Wisconsin
Kentucky
Tennessee
Alabama

1,355
1,378
547
11,352
322
1,222
22,876
48
77
873
847
32
32
14,892
2,067
1,845
5,526
244
3,576
25,321
4,988
23
14
38

Mississippi
Delaware
Maryland
D. C.
Virginia
North Carolina
South Carolina
Georgia
Florida
Montana
Idaho
Wyoming
Colorado
New Mexico
Arizona
Utah
Nevada
Arkansas
Louisiana
Oklahoma
Texas
Washington
Oregon
California

44
44
361
54
55
5
22
94
259
2,522
723
619
355
31
245
221
97
4
57
19
142
8,450
4,586
6,362

The Finns have always sought those regions of the United States which most closely resemble Finland. Although there are Finns in every state of the Union, three-quarters of them live in the extreme north, in Massachusetts, North Minnesota, Wisconsin, Ohio and Michigan, the only other states with large Finnish populations being California and Washington.

The distribution of American Finns is indicated by the official figures of the United States Census Bureau of 1930, in which foreign born citizens were registered according to their mother tongue. These figures are given in Table 1. Of the total number recorded there 67,628 came from urban, 33,345 from agricultural and 24,021 from rural, non-farming districts. The towns whose total population exceeded 25,000 and in which there were more than 1,000 foreign born citizens speaking Finnish as their mother tongue in 1930 are given in Table 2.

Table 2
Towns with the Largest Finnish Populations

Town

Number

Fitchburg, Mass.
Worcester, Mass.
Chicago
Detroit
Minneapolis
Portland
San Francisco
Quincy, Mass.
New York
Duluth, Minn.
Seattle

1,940
1,292
1,793
2,800
1,070
1,137
1,469
1,153
11,184
2,541
1,446

To some extent the Finns cohere in colonies. The largest Finnish population has always been found in Houghton County, with Calumet and Hancock as its chief urban centres. Another Finnish colony in Michigan is found in Marquette County and the towns of Ishpeming, Negaunee, Marquette and Republic. Thousand of Finns have moved from Duluth, Minnesota, to the mining towns on the Vermillion and Mesaba Ranges. Thousands more have taken up farming in the vicinity of mining towns, and St. Louis County contains one of the largest Finnish communities in America. On the western coast Astoria, Oregon, has attracted Finnish fishermen, and one of the chief canning factories there is owned by Finns. From there they have spread to the neighbouring farmlands, and many are farmers on the dike lands along the Columbia River. Several thousand Finns are found in Aberdeen, Washington. Many are working in the saw-mills of Eureka and Fort Bragg, California, and others as loggers in the red-wood forests. There is a settlement of raisin growers in Reedley, California. In Wisconsin Finnish farmers are found mostly at Turtle Lake, Owen and Phelps. In Illinois the majority of the Finns live in Chicago, Waukegan and De Kalb and work in the wire mills and other factories. In Ohio many have moved from the coast of Lake Erie to the inland steel mills and farms. Others own land near the manufacturing towns in Massachusetts and make a good living by growing strawberries and garden produce. Several hundred Finnish farmers live in Maine. In general, though they may serve for a time in the factories in large towns or in mines, as soon as they have saved enough money to purchase a piece of land or claim a farm or 'homestead', the Finns leave the city and make the farm their permanent home and their main source of income. Many attempts have been made to settle Finnish farmers in Florida, Georgia, New Mexico, Texas and other southern states, but the men have mostly returned to the north, not being accustomed to the southern climatic conditions and forms of vegetation.

The Finns are believers in the cooperative system, and their cooperative creameries in Minnesota and shops in New England testify to their ability in establishing this method of production and distribution. Even some of the smallest Finnish communities in America have their own osuuskauppa (cooperative stores). The first notable cooperative enterprise was the Finnish Cannery in Astoria, Oregon, where the famous Columbia River salmon and other fish are packed and canned. Many other forms of cooperative business have since been set on foot by the Finns, such as restaurants, farms, fire insurance, wholesale and retail grocery stores, newspapers, meat markets and buildings for flats.

3.

Nearly all Finns in the United States belong to the Lutheran Church, the minority being divided between other denominations such as Methodists, Baptists and Unitarians. There are three main religious groups, of which the Suomi Synod or Finnish Evangelical Lutheran Church of America is the strongest.

The first Finnish Lutheran Church was organized in 1867 at Calumet, Michigan, among the fishermen from Northern Norway. Its members were chiefly Finns, but there were also some Norwegians and Swedes, and for many years it was cared for by a .Norwegian pastor. The first ordained Finnish minister of the gospel came to the district known as the copper country in 1876 and took charge of the Finnish Lutherans in Calumet, Hancock and Allouez, Michigan. In December 1899, four Finnish Lutheran ministers present at a meeting in Hancock expressed their belief in the need of an organized Church among their countrymen in America, and, as a result, the Finnish Evangelical Lutheran Church of America was organized and held its first convention at Calumet in March 1890. Nine congregations were represented and a constitution was adopted. Although the Church is not officially connected with the Church of Finland, it is significant that at the celebrations of the fortieth anniversary of its foundation, the Archbishop of Finland was represented by a special delegate, Provost K. R. Kares.

In doctrine the Suomi Synod accepts the Apostle's, the Nicene and the Athanasian Creeds, the Unaltered Confession of Augsburg and the other symbolical books of the Evangelical Lutheran Church, and maintains as the highest law of confession that the Holy Word of God is the only standard for the doctrine of the Church...

(Joseph S. Roucek: American Finns)