Katso myös:
Naemi von Bonsdorff ja Riutulan turvakoti 

Kuolemajärveltä Juoksenkiin

Saara Pormala ja Pohjoisen lapset

Kaksi pariskuntaa koirineen ja kissoineen (?) talon kulmalla. Kaarlon valokuvaamo, Koivisto. Opettaja Saara Pormalalle Juoksengin Kaulirantaan. Kortti on lähetetty Karjalasta Kuolemajärveltä päiväyksen mukaan 20. joulukuuta 1938 eli päivälleen 29 vuotta ennen syntymääni. Jotkut keräilevät omana syntymäpäivänä leimattuja, se nyt vielä puuttuisikin laajalle rönsyilevistä keräilyaiheistani.

Kortti on kulkenut 6.9.1938 julkaistun juhlasarjan Posti 300-vuotta 1,25 mk -merkillä, lisänä saman vuoden Tub-merkki Kaisa Kallio. 

Henkilöt ja eläimet tuntemattomat kuin myös paikkakunta, mutta todennäköisesti Karjalassa, veikkaan Kuolemajärveä tai lähipitäjiä, mitä tukee kuvaamon painatus. Harmi että postileima on lukukelvoton.

Saara Pormala toimi opettajana käsivarren lapissa ainakin 1930-luvulla ja 50-luvun alussa, luultavasti myös 40-luvulla. Luettelossa "puolustusvoimain ylipäällikön talvisodassa 1939-40 antamista kunniamerkeistä ja muistomitaleista, joita ei ole voitu toimittaa saajille" mainitaan lotta Saara Pormala, joka on talvisodassa palvellut Elimäellä. Pormala on sen verran harvinaisempi sukunimi, että kyseessä saattaa olla sama henkilö, jolloin syynä kunniamerkin vastaanottamuuteen olisi opettaja Pormalan paluu Lappiin? Ja tämän enempää tietoja minulla ei sitten olekaan Saara Pormalasta. 

Koululaitoksen suorittamaa saamelaisten "suomalaistamista" on syystäkin arvosteltu. Suomalaistaminen oli osa laajempaa kokonaisuutta Lapin yhdenmukaistamisessa muun Suomen kanssa. Nykyään puhuttaisiin ehkä integroimisesta eli yhteiskunnan yhdenmukaistamisesta tai eheyttämisestä - Rinteen hallitusohjelman 2019 tavoittena esitettiin yhteiskunnan eheyttäminen, ellen väärin muista, mikä kääntää asian sävyltään toisenlaiseksi.

Parhaimmillaan integraatio on syrjäänjääneiden alueiden ja kansalaisten saattamista yhdenmukaisesti kehityksen ja hyvinvoinnin piiriin. Pahimmillaan se on asenteiden, arvojen ja uskomusten alistamista yhteen sallittuun muottiin, totalitarismia. Kiistaton tosiasia on, että hyvää tarkoittava suomalaistaminen teki laajalti vahinkoa saamelaisten kulttuurille rajoittaen sen elinvoimaisuutta ja siirtymistä seuraavalle sukupolvelle. Yhtä kiistaton tosiasia ei ole, että kyseessä oli suomalaisten ylemmyydentunto ja saamelaisten pitäminen alempana rotuna, kuten on äärimmillään väitetty. Se voi olla totta jossain kohtaa, mutta ei koko kuva.

Osatotuudet ovat totuuksia, kertovat jotain oikein, mutta jos osatotuus pyrkii esiintymään koko kuvana, se tekee hallaa totuudellisuudelleen. Esimerkkinä kokonaisuuden yksipuolisesta hahmottamisesta Sirpa Jegorow yle.fi:

Suomalainen koululaitos toimi saamelaiskulttuurin puhdistuksen välikappaleena. Pitkien matkojen ja teittömien taipaleitten takaa kouluihin tulleet saamelaislapset otettiin pois oman kodin piiristä ja laitettiin sisäoppilaitoksiin, asuntolakouluihin, joissa puhuttiin vain suomea. Saamen kielen puhuminen oli rangaistava teko. Ero kodista ja vanhemmista oli raskasta.

Saamelaisten perinteistä elinkeinoa, poronhoitoa ei pidetty yhtä arvokkaana ammattina kuin esimerkiksi kansakoulunopettajan työtä. Puhuttiin myös "likaisista saamelaisista", joiden ei haluttu pukeutuvan perinteisiin asusteisiin, joihin kuuluivat myös karvakengät ja sekä heinät kenkien lämmikkeinä.

Suomen kieli ja suomalaisuus olivat ajan käsityksen mukaan sivistystä, saame ja saamelaisuus edustivat villiä ja oppimatonta ihmistä. Toivoa Pohjolan alkuperäiskansan tulevaisuudelle ei annettu: lappalaisten uskottiin olevan sukupuuttoon kuoleva kansa.

(Sirpa Jegorowin päivitys 6.2.2019 alunperin 8.12.2011 julkaistusta tekstistä)

Saamelaislapsia ei pelkästään "otettu pois" oman kodin piiristä, asuntolat olivat myös välttämättömyys pitkien matkojen takaa tuleville koululaisille, joiden vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta lasten päivittäiseen, välttämättä edes viikottaiseen kuljettamiseen.

Pormalankin kanssa 50-luvulla toiminut asuntolanhoitaja Kaija Maijala muistelee Pyhäjoen kuulumiset -lehdessä päivälleen 33 vuotta syntymäni jälkeen eli 20.12.2000:

Siitä joulusta on jo yli neljäkymmentä vuotta. Olin silloin oppilasasuntolan hoitajana eräällä koululla käsivarren Lapissa.
   Koulu oli juuri loppunut ja Yliperän väki hakenut asuntolassa olleet lapsensa joululomalle. Kun toiset olivat menneet, jäi ympärilleni kolme sisarusta, joita ei kukaan tullut hakemaan. Kaikki muut poromiehet perheineen olivat jo viikkoja sitten muuttaneet pois tunturista, tuoneet tokkansa talvilaitumille kylien lähelle ja asettuneet asumaan väärtiensä luo tai omiin pikku asumuksiinsa, kellä sellainen oli. Mutta näiden lasten kotiväestä ei kukaan tiennyt mitään. Heidän poronsa palkivat käsivarren kaukaisessa kolkassa mahtavan Haltiatunturin maastossa. Niin kuin toisetkin saamelaisperheet lähtivät hekin aina kevään viimeisillä keleillä jutaamaan poroineen ja tavaroineen kohti kesälaitumia kauas tunturiin ja talven tullen palasivat kylään.
   Syksyllä, kun koulu alkoi, toi Maarit lapsensa asuntolaan. He olivat kävelleet neljä peninkulmaa sisnapussit selässään poikki laajojen tunturiylänköjen kiertäen jänkiä ja lampareita ja kahlaten poikki vuolaitten virtojen saapuen vihdoin maantien varteen, josta matka jatkui linja-autolla vielä lähes sata kilometriä. "Ota sie tämä Iiskokin asuntolaan. Täällä sen on parempi, kun ahku on jo niin vanha, ettei jaksa huolehtia hänestä, kun me muut olemme poroissa", sanoi Maarit.
   Ennen kuin ehdin puhua opettajien kanssa Iiskosta, oli Maarit kadonnut, eikä häntä löytynyt enää kylältäkään. Niin jäi Iisko, vasta joulun alla kuusi vuotta täyttävä ressukka talveksi asuntolaan. Asuntolassa oli oppilaita liki neljäkymmentä.
   Osa heistä pääsi joskus sunnuntaiksi kotiin. "Milloin me menemme kotiin?" kyseli Iisko monta kertaa syksyn mittaan, kun katsoi lähtijöitä. "Jouluksi mennään. Äiti tulee hakemaan", lohdutti Annin, vanhin lapsista.
   Mutta äitiä ei kuulunut, vaikka oli jo jouluaatto. Monta päivää oli Iisko istunut ikkunassa tuijottaen pimeälle pihalle ja juossut välillä toisten kanssa kylällä kuulemassa tiesikö kukaan mitään. Aina yhtä pettyneenä he palasivat asuntolaan. Oli vaikea katsoa lasten murhetta, eikä omakaan mieli ollut iloinen.
   Mieleeni ei ollut edes juolahtanut, että en pääsisi joululomalle. Koko syksyn olin kuullut puhuttavan, että kaikki lapset haetaan asuntolasta heti, kun koulu loppuu. Matkatavarat olivat valmiiksi pakattuina laukussa. Mieli malttamattomana olin odottanut lomalle lähtöä. Olin ensi kertaa näin ylhäällä Lapissa, ja vaikka en vielä etiäisiin uskonutkaan, niin monenlaista uutta ja ihmeellistä olin nähnyt ja kokenut, ja mieli paloi halusta päästä kertomaan kaikesta. Jo monta kertaa olin saanut havaita, ettei täällä parane hätäillä eikä kiirehtiä. Ankara, armoton luonto oli aina määrännyt elämisen tahdin ja muovannut ihmisetkin siinä määrin rauhallisiksi ja kiireettömiksi, että se oli malttamattomalle lannan riugulle joskus vaikea kestää.
   Jäin yksin lasten kanssa. Keittäjä ja apulainen olivat lähteneet joulujuhlaväen mukana, sillä myöhemmin heillä ei olisi ollut enää kyytiä kotiin. -- . Laitoimme yhdessä ruokaa ja leivoimme. Suuri leivinuuni lämpeni joka päivä, herkulliset tuoksut täyttivät talon ja keittiö pysyi lämpimänä.
   Aattona toimme joulumännyn keittiöön ja koristelimme sen yhdessä. Kuusia ei ollut, eikä paljon mäntyjäkään, sillä asuttiin havupuurajan tuntumassa. Leikkasimme valkeita lumitähtiä ikkunoihin ja Antti, vanhempi pojista kairasi koivuhalkoon sopivia reikiä ja niin saatiin pöydälle komea kynttilänjalka. Saunan lämmetessä laitoimme ruuat melkein valmiiksi. Kylvetin ensin pojat ja sitten saunoimme Annin kanssa. Kun kaikki olivat puhtoisissaan ja kammattuina sytytimme kynttilän ja istuimme pöytään. Lapset olivat kauniissa lapinpuvuissaan ja silmät loistivat kirkkaina. Olin varannut jokaiselle pienen paketin ja ne odottivat männyn juurella.
   Iiskon silmät olivat huolestuttavan kirkkaat, kun hän hiipi taas vakipaikalleen ikkunan pieleen. Äkkiä hän hyppäsi pystyyn ja kirkaisi: ”Eädni!” Samassa tuli ovesta punaposkinen Maarit heinäkengissään ja säpikkäisään suureen lapinhuiviin kääriytyneenä. Sitä iloa, riemua ja silmien loistetta! Maarit kertoi, että matkalle lähtö viivästyi ahkun sairauden takia. Kun oli kuljettu jo hyvän matkaa, sudet hajottivat porotokan ja meni aikaa ennen kuin se oli taas koossa. Vielä toisenkin kerran sudet hätyyttivät poroja, ja taas hukkaantui aikaa. Oli vuoden pimein aika. Paksu, upottava lumi, armoton pakkanen ja olemattoman lyhyet päivät vaikeuttivat elämistä ja matkan tekoa monin tavoin. Tämä kaikki oli liikaa vanhalle, sairaalle ahkulle. Eräänä yönä hän nukkui pois, kenenkään näkemättä. Kun toiset aamulla heräsivät kodassa, saattoivat he vain todeta, että vanha, kaikkien rakastama ja kunnioittama äiti ja isoäiti oli lähtenyt. Sinä päivänä ei voitu jatkaa matkaa. Päivä hämärtyi illaksi ennen kuin toinnuttiin edes ajattelemaan lähtöä.
   Mutta nyt olivat porot lähimmän tunturin takana viiden kilometrin päässä kylästä, ja väärtin pihassa oli pikkutupa lämmitetty. Maarit ja lapset lähtivät viettämään omaa jouluaan. Saatoin lähtijät ulos ja jäin seisomaan aavalle pihalle. Taivas oli täynnä tähtiä ja ilma tuntui pistävän kuivalta. Alhaalla väylän suunnalla loistivat valot kylän taloista, ja vastakkaisella puolella heti piha-aidan takana alkoi ääretön erämaa, jossa vain susilla ja ahmoilla oli kotinsa. Rajamiehen ja riekonpyytäjän sukset piirsivät joskus jälkensä lumeen ja poromiehet paimensivat laumojaan - jouluyönäkin. Palelin ja kiiruhdin sisään. Aamulla varhain, hyvin varhain, lähtisi auto etelään.  

(Kaija Maijala: Unohtumaton joulu. Pyhäjoen kuulumiset 20.12.2000)

Vajaa vuosi kortin lähettämisestä Kuolemajärvi joutui talvisodan kurimukseen joka ravisteli ja raastoi niin ihmiset kuin metsät juuriltaan. Ankarimmat taistelut käytiin Summa-nimisessä kylässä. Kuolemajärven kirkko tuhoutui joulukuussa 1939. Vetäytyvät suomalaiset räjäyttivät kirkon tornin, ettei Neuvostoliito olisi saanut siitä tähystys- ja tulenjohtopaikkaa. Räjäytyksen synnyttämä tulipalo jätti kirkosta jäljelle vain jykevät kiviseinät. 

Talvisodan alettua kuolemajärveläisiä evakuoitiin muun muassa Urjalaan ja Koijärvelle. Kuolemajärven "kunnantoimisto" sijaitsi Urjalassa talvisodan ajan, kunnes ihmiset pääsivät rakentamaan tuhoutuneita kotejaan. Mutta kotinsa pystyyn saaneet joutuivat taas jatkosodan alkaessa evakkoon, sisimmältään moninkertaisesti satutettuina. Heidät majoitettiin ja asutettiin nyt Turun seudulle. Kiitokseksi seurakunta lahjoitti Kuolemajärven kirkosta säästyneet ehtoollisastiansa Turun Martin kirkolle.

Sodan jälkeen Neuvostoliitto purki Kuolemajärven kirkon kivirakenteet perustuksia myöten. Kivet kuljetettiin parempaa käyttöä varten ja maa tasattiin. Kirkon paikalle rakennettiin myöhemmin neuvostoliittolainen leirikeskus.

Suomen ja Neuvostoliiton sotatoimien päätyttyä myös Lappi sai kokea sodan raskaine evakkotaipaleineen. Tällä kertaa Suomen vastapuolena oli sen entinen kumppani Saksa. Suomen ja Saksan välinen taistelu olisi saattanut jäädä osin näytösluontoiseksi - suomalaisten halu oli vain saattaa saksalaiset ulos maasta ja ryhtyä jälleenrakentamaan maata - mutta Saksan näkökulmasta taistelu koski Petsamon nikkelikaivosten hallintaa. Saksan terästeollisuudelle Petsamon nikkeli oli lähes elintärkeä.

Saksalaisten lisäksi Petsamon nikkeliä havitteli Englanti, joka tosin joutui myöntämään hävinneensä kilpailun. Saksalla oli olemassa suunnitelma Petsamon turvaamiseksi, ja viimeisenä vaihtoehtona alueelta vetäytymiseksi mikäli Suomi häviäisi sodan Neuvostoliittoa vastaan. 

Lapista oli jo ennen jatkosotaa evakuoitu 12 000 ihmistä partisaanivaaran vuoksi. Neuvostodesanttien ja -partisaanien tunnetuimpia iskuja oli hyökkäys suojattomaan Savukosken Seitajärven kylään, jossa partisaanit tappoivat toistakymmentä henkilöä pääasiassa naisia ja lapsia, kylän miesten ollessa rintamalla. 

Lapin läänin väestöstä evakuoitiin syyskuussa 1944 sodan alta turvaan arviolta 75 % asukkaista, noin 168 000 henkeä. Suomen avunpyyntöön vastannut Ruotsi suostui lopulta ottamaan yli 50 000 pakolaista, jotka se sijoitti nopeasti rakentamilleen pakolaisleireille. 

Suomalaisten sotilaiden suhtautuminen Saksaa vastaan käytäviin sotatoimiin oli ristiriitainen, siteet sotakumppaniin olivat vahvat - jossain mielessä Saksa oli isoveli, jota nuorempi luonnostaan kumartaa. Suhde oli kompleksinen ja sitä hiersi saksalaisen ylemmyydentunnon suomalaisissa aiheuttamat epäluulot ja kaunat. Saksalaisten upseerien ja sotilaiden suhteet Suomen naisväestöön, myös naimisissa oleviin, antoi monelle Suomen sotilaalle henkilökohtaistakin motivaatiota taisteluun entistä kumppania vastaan. Saksan joukkojen mukana Norjaan ja lopulta Saksaan perääntyi joukko hameväkeä, joista monet olivat paitsi raskaana uusille sulhasilleen, myös naimisissa Saksaa vastaan taistelevien miestensä kanssa.

Lapin poltetut kylät synnyttivät syvää vihamielisyyttä ja katkeruutta. Autioituneiden kylien lohduttomat näyt savuavine raunioineen leikkasivat sotakumppanuuden viimeisiäkin siteitä suomalaisten sydämissä. Isoveli erotettiin perheyhteyden ulkopuolelle. Saksasta tuli oikeasti vihollinen.

Lapin sodan kiihkeimpiä ja raskaimpia taisteluita käytiin Juoksengin Kaulirannan maastossa, missä suomalaiset onnistuneen Tornion maihinnousun jälkeen lokakuussa 1944 motittivat saksalaisia. 

Lapin sodassa Suomi menetti 774 miestä kaatuneina ja 262 kadonneina (näistä jäi 164 vangeiksi) sekä 2 904 haavoittui. Kolmasosa suomalaisista kaatuneista kuoli jalkaväkimiinoihin. Saksalaisten tappiot olivat lähes 1 000 kaatunutta, yli 2 000 haavoittunutta sekä 1 300 vangiksi joutunutta. Suomalaisten saamat vangit luovutettiin Neuvostoliittoon, josta henkiin jääneet palautettiin kotimaahansa 1950-luvun mittaan. Saksalaisten ottamat suomalaisvangit kuljetettiin Norjaan, josta useimmat vapautettiin keväällä 1945.

Tappiot eivät loppuneet sodan päättyessä. Saksalaiset asettivat maastoon huomattavan määrän räjähteitä turvatessaan vetäytymistään miinasuluilla. Miinoitteet aiheuttivat vakavia siviiliuhreja vielä vuosia sodan jälkeen, viimeiset 1970-luvulla. Vuoteen 1973 mennessä räjähteitä oli raivattu yhteensä 1 142 000 kappaletta, ja yksittäisiä räjähteitä löytyy yhä vielä yli 70 vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Yli 100 000 lappilaista pakolaista palasi sodan jälkeen takaisin kotiseudulleen. Monet olivat hävityksessä menettäneet kaiken. Läänin karjasta menetettiin yli kolmannes, 25 000 päätä. Saman verran hävisi poroja. Osa perheistä saattoi jatkaa elämäänsä tuhoamatta jääneissä saunoissa tai navetoissa. Jälleenrakentaminen oli mittavaa: Kaikkiaan Lapin läänissä rakennettiin yli 20 000 rakennusta. Erityisesti asuntotilanne oli kuitenkin pitkään vaikea ja rakennusmateriaaleista huutava pula.

Asutustoimintaa ja jälleenrakennusta johti Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasian osasto KYMRO. Merkittävin kansainvälinen avustusjärjestö jälleenrakennuksen aikana oli UNRRA, United Nations Relief and Rehabilitation Administration, joka jakoi muun muassa elintarvikkeita, tekstiilejä, lääkkeitä ja taloustarvikkeita. Suurin osa avusta tuli Yhdysvalloista ja Ruotsista.

(Wikipedia, lainattu 15.6.2020)

[ tähän lisätään kuva ]

-keskeneräinen- Lisätään tekstiä aiheesta KUOLEMAJÄRVI