25 pennin ehiökortti lähettäjän piirroksella SVUL 1906-46

Aseveljet perheineen. Erään maailmalla harhailleen yksinäisen miehen arvoitukselliset vaiheet

Sotaveteraanin kortti toiselle. Vääpeli e.v.p. Niemiseltä Kyröskoskelta vääpeli e.v.p. Härölle Onttolaan. Leima Kyröskoski 26. heinäkuuta 1967.

Läheisistä yhteyksistään suojeluskuntaliikkeeseen tunnettu Suomen Valtakunnan Urheiluliitto eli SVUL muodostui 1910-luvulta alkaen oikeistolaisesti painottuneeksi järjestöksi. Liitto oli toiminnassa vuoteen 1994, jolloin vuonna 1993 perustettu liikunta-alan katto- ja palvelujärjestö SLU teki sen olemassaolon tarpeettomaksi. Mutta miksi 1906-46? Onko kuvan aihe SVUL:in 40-vuotishistoriikista, vai lieneekö syynä Työväen Urheiluliiton (TUL) kanssa 1947 solmittu yhteistyösopimus, joka lopullisesti muutti järjestön toiminnan luonteen poliittisesta urheilulliseksi? Joskin politiikka aina on mukana urheilussa sitä hyödyntäen kuten urheilu hyödyntää politiikkaa.

SVUL:illa ja TUL:illa oli tosin ollut yhteistyötä jo ennen sotaa, mutta tällöin kyseessä oli Helsinkiin kaavailtujen Olympialaisten vaatima tilanne. Jos kortin kuvassa haluaa nähdä jotakin poliittista viestiä, se on, että järjestäytyessään yhteistyöhön TUL:n kanssa liitto menetti tehtävän ja tarkoituksen, joka sillä oli ollut.

Kortin viesti sinänsä on kiinnostava lähettäjän mainitessa vieraaksi saamansa E. Karvosen: 

Sain harvinaisen vieraan E. Karvosen, jonka kanssa aika on kulunut rattoisasti menneitä muistellen. Tämä monia kovia kokenut veteraani on pirteä, joskin sellaiset retket, kuten pyöräily Rooman Olympialaisiin, on jo mahdotonta. Aikansa kuluksi hän maalasi taulun, joka nyt on asuntoni seinällä...

Karvonen liittää kortin loppuun myös omakätisen tervehdyksensä:

Terve Aseveli perheinesi, olen Einon luona käymässä, terv. tuttaville! Aseveljesi Edvard Karvonen.

Erikoisena kulkurina ja seikkailijana tunnetun Karvosen vaiheista on saatavilla vain vähän luotettavaa tietoa - ylimalkaisia viitteitä ja kaskuja sekä kuulopuheisiin perustuvia väitteitä löytyy. 

Osallistuttuaan nuorukaisena heimosotiin ja Aunuksen retkikuntaan Karvonen siirtyi Saksaan, missä hän muun muassa opiskeli taidetta. Myöhemmin levotonta kulkurielämää viettäessään Karvonen maalasi pieniä tauluja saadakseen rahaa tupakkaan ja ruokaan.

Varmuudella tiedetään Karvosen tuttavapiirin Saksassa koostuneen kansallissosialisteista, joiden kanssa hän liikkui ja myös valokuvautti itsensä 1920-luvulla. Karvonen lienee itsekin ollut kansallissosialistisen puolueen jäsen Saksassa ja ottanut siellä osaa järjestön toimintaan. Suomessa hänet on joissain yhteyksissä mainittu SS-mieheksi. Suomeen palattuaan Karvonen rehenteli natsiyhteyksillään, ja talvisodan jälkeen 1940 hänen tiedetään johtaneen Teo Snellmanin perustaman Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön "propagandaosastoa", jonka nimenä oli iskumiehet. VALPO:n epäiltyä propagandaosastoa sotilaallisesta toiminnasta ja kuulusteltua sen jäseniä, osasto muutti nimensä toimintamiehiksi ja erotti joitain jäseniään epäilysten hälventämiseksi. 

1940-luvun jälkeisessä kieli- ja mielikuvamaailmassa kansallissosialismi yleisesti ottaen samaistuu natseihin, joilla yhtä väistämättömästi tarkoitetaan Hitlerin juutalais- ja ylipäätään muukalaisvihamielistä suursaksalaista kansallisuusliikettä. Tosiasiassa hitlerläinen "kansallissosialismi" oli paljon muutakin kuin kansallissosialismia, se oli oikeastaan uususkonnollinen liike, jossa saksalaisuus sai henkisen sisällön niin preussilaisesta valtakunta-ajattelusta kuin muinaisesta Rooman valtakunnasta, ja Hitlerin kansakäsitteeseen liittämästä etnisen arjalaisuuden myytistä. Poliittisena liikkeenä kansallissosialismi oli vain yksi osa keinotekoisesti luotua arjalaisuuden uskontoa ja suuruudenhullua valtakunta-ajattelua, vaikkakin koko pakettia on sittemmin totuttu nimittämään kansallissosialismiksi.

Koska poliittisen liikkeen saama luonne niin olennaisesti liittyy Saksan kolmannen valtakunnan ideologiaan, ja koska sen 1920-30 -lukujen Saksassa saamat painotukset sittemmin siirtyivät kansallissosialistiseen liikkeeseen myös muualla, lienee korrektia käyttää natsi- ja yhtä hyvin äärioikeisto-käsitettä ainakin toisen maailmansodan jälkeisestä kansallissosialismista. Muusta kansallisesta sosialismista tai nationalismia ja sosiaalipolitiikkaa yhdistävistä puolueista on olemassa muita termejä, ja etenkin, koska nykyisellään ainoastaan uusnatsit tahtovat tulla samaistetuksi kansallissosialismiin.

Toisen maailmansodan aikaisten ja sitä edeltäneiden kansallissosialismiksi itsensä nimenneiden liikkeiden suhteen yhteys natsismiin tai siihen liitetyt piirteet kuten aggressiivinen nationalismi, muukalaisvihamielisyys ja äärioikeistolaisuus - mikä ei muutenkaan ole aivan ongelmaton termi sosialismista, edes kansallissosialismista puhuttaessa - eivät ole yhtä selviä kuin myöhemmin. Selvää on, etteivät 1800-luvun varhaiset kansallissosialistit olleet natseja sanan myöhemmässä merkityksessä. 1920-luvun saksalainen kansallissosialismi ei sekään ole vielä sama asia kuin juutalaisvainot ja keskitysleirit. Se, että Hitler juutalaisista löysi syntipukin Saksan taloudelliseen romahdukseen ja kansan kurjuuteen, mihin liittyi hänen tavallaan uskonnollisluonteinen rotuajattelunsa, alemmuudentunteesta nouseva katkeruutensa ja demoninen vihansa muukalaisia kohtaan, ei tarkoita, että tämä oli ainoa suunta kansallissosialistiselle politiikalle. Mutta se on se suunta, jonka se saksalaisessa suurvalta-ajattelussa sai.

Edvard Karvosen kansallissosialistisuudesta on äärimmäisen vaikea sanoa yhtään mitään jos ajattelemme tätä viitekehystä 20-luvun Saksassa. Tarvittaisiin selkeitä dokumentteja osoittamaan että parikymppinen Karvonen ylipäätään oli kiinnostunut poliittisista teorioista ja niiden soveltamisesta. Luultavampaa on, että ajelehtivaan, jossain määrin epävakaaseen nuoreen mieheen vetosi hänen kansallissosialistisessa nuorisoliikkeessä tapaamansa voimakas yhteyden kokemus, jota läpäisi ja sääteli autoritäärinen sotilaallinen kuri. Myös natsien viholliskuva nivoutui helposti yhteen Karvosen kokemusten kanssa. Merkittävämpää kuin se, mitä kansallissosialismi poliittisena liikkeenä ja yhteiskuntateorina sisälsi, oli liikkeen tarjoama sotilaallinen yhteenkuuluvuus. Ideologisesti yhdistäviä tekijöitä oli ainakin vihamielisyys bolshevikkeja kohtaan. Ehkä vapaus ja muutos tulisi Karjalaan saman tai samanlaisen liikkeen kautta, jonka saksalaiset toivoivat tuovan muutoksen kurjistuneeseen Saksaan?

Nykyajan kriittinen historiantutkimus pyrkii avaamaan sankarimyytit, löytämään ja esittämään todellisuuden sellaisena kuin tapahtumat itsessään, kansallisen propagandan gloriasta riisuttuna, ne esittävät. Ongelmana on, että myös tutkijoita sitovat henkilökohtaisesti värittyneet ambitiot ja ennakkokäsitykset. Mennyttä aikaa on kovin vaikea tavoittaa arvottamatta ja värittämättä sitä tämän päivän totuuksilla, jotka - samalla kun ne paljastavat todellisuutta myyttien alta - peittävät sitä minkä paljastavat. Yksipuoliset näkemykset korvataan yhtä yksipuolisilla ja myyttien tilalle rakentuu toisia.

Kriittiset tutkijat Aapo Roselius, Oula Silvennoinen ja Marko Tikka ovat raaputtaneet suomalaista historiaa ansiokkaasti(kin). Kolmikon kirja suomalaisista fasisteista on, yksipuolisesti värittyneistä tulkinnoistaan huolimatta, mielenkiintoinen kokonaisesitys.

Yksi kevään 1933 näkyvimmistä kansallissosialistisista ryhmistä oli Yrjö Ruudun johtama puolue. Maan johtaviin yhteiskuntateoreetikkoihin kuulunut itsenäisyysaktivisti, valtiotieteilijä ja Yhteiskunnallisen Korkeakoulun ensimmäinen rehtori oli heti maailmansodan jälkeen kehitellyt uutta valtioteoriaa kirjasessaan Uusi suunta. Keskeisenä ongelmana hän oli nähnyt yhteiskunnan ylä- ja alaluokkien välisen kuilun: alaluokat pyrkivät itsenäisempään ja varmempaan asemaan kuin mikä vapaan kilpailun yhteiskunnassa oli mahdollista. Maailmansodan romahduttama keskiluokka oli myös joutunut kärsimään, henkinen työ oli kadottanut arvonsa:
   "Yksin raha näyttää hallitsevan yhteiskuntaa, valtiota ja määräävän niiden ihmisten elinehdot, joiden työ, harrastukset ja taipumukset eivät ole kohdistuneet rikastumiseen."
   Sosialistien lietsomalta luokkataistelulta oli katkaistava kärki "siirtämällä taloudellinen valta etuoikeutetuilta luokilta valtiolle", suurpääomalta yhteishyvälle; samalla yhteiskunnallisia oloja oli kehitettävä, itsenäisyyden säilyminen turvattava ja kansan elin- ja sivistystasoa kohotettava.
   Ajan riento oli kuitenkin nopeampi kuin teoreettinen Ruutu osasi odottaa: kansallisen sosialismin keskeisistä saksalaisista teoreetikoista, Gregor ja Otto Strasseristakin, oli Ruudun pettymykseksi tullut "hitleriläisiä" kansallissosialisteja. Siitä huolimatta monet ruutulaiset ajatukset muistuttivat hämmentävästi saksalaista kansallissosialismia.
   Puolueen perustaminen tuli ajankohtaiseksi Mäntsälän kapinan jälkeisenä radikaalien etsikkoaikana. Apuna oli Ruudun apuna oma opetuslapsi, kirjailija Juhani Konkka. Tämä oli opiskellut Ruudun johtamassa korkeakoulussa ja osallistunut Ruudun vetämiin kansallissosialistisen keskustelukerhon Vasaman tilaisuuksiin. Hyvänä puhujana Konkka oli vastavoima teoreettiselle ja harmaalle Ruudulle. Hän oli syntynyt Inkerinmaalla ja paennut vuonna 1919 perheensä kanssa Venäjän sisällissotaa Suomeen. Kun perhe muutti Tarton rauhan jälkeen takaisin kotiseudulleen, päätti 17-vuotias Konkka jäädä Suomeen. 1920-luvulla hän työskenteli toimittajana useissa lehdissä ja kirjoitti teoksia pula-ajasta, heimosodista ja yhteiskuntajärjestelmistä.
   Ruutu ja Konkka ryhtyivät innolla rakentamaan Suomen Kansallissosialistista Liittoa. Syksyn 1932 ohjelma täyttyi kokouksista ja esitelmätilaisuuksista. Sörnäisten Arbetets Vänner -salissa väiteltiin vasemmistolaisten kanssa kansallissosialismin ja sosialismin eroista. Satoja työttömiä saapui Glorian uuteen elokuvasaliin kuulemaan kansallissosialistien ratkaisuehdotuksia työttömyyteen. Mukaan tempautui moni muukin asianharrastaja, kuten entisen Lalli-liiton sihteeri Antti Salamaa sekä arkkitehti Vietti Nykänen. Tosin ruutulaisten joukossa käytiin alusta lähtien kinastelua maltillisten ja radikaalien välillä.Taisteluhenkeä ei puuttunut, mutta massojen saaminen mukaan osoittautui yllättävän vaikeaksi. Tammikuussa 1933 Konkka yritti saada aikaan väittelytilaisuutta sekä Akateemisen Sosialistiseuran että oikeiston kanssa, mutta joutui toteamaan kuulijakunnalle ettei kumpikaan taho ollut kiinnostunut ottamaan haastetta vastaan. Sen sijaan yleisö sai kuulla hänen alustuksensa teemasta: "Makkaratyöntekijäin lakko ja kansallissosialistien suhtautuminen siihen".
   Aatetovereitaan Ruutu ja Konkka kannustivat perustamaan nopeassa tahdissa uusia alaosastoja. Tuloksia tuli. Helsinkiin perustettiin talven aikana kansallissosialistinen virkamiesyhdistys, ylioppilasyhdistys, konttorityöntekijäin yhdistys ja naisyhdistys. Lisäksi ilmestyi paikallisosasto Sörnäisiin sekä kansallissosialistinen yhdistys Nuijamiehet. Helsingin ulkopuolelle perustettiin myös paikallisosastoja, kannatusta löytyi erityisesti Viipurista. Laman kourissa rimpuilevassa Kainuussa ruutulaiset saivat perustetuksi viisi uutta järjestöä. Tosin useimmat, kuten Tipasjoen Kansallissosialistinen Yhdistys, jäivät vaille suurempaa mainetta. Kansallissosialistisen liiton paikallisosastojen suuri määrä ei kuitenkaan vielä merkinnyt läpimurtoa. Usein osastot jäivät muutaman henkilön yrityksiksi, kuten Sortavalan Kansallissosialistisen Yhdistyksen vaiheista käy ilmi.
   Tyhjäntoimittajaksi haukuttu Edvard Karvonen oli ollut yhteydessä Suomen Kansallissosialistisen Liiton johtoon Helsingissä ja kutsui salamyhkäisesti kokoon muutaman henkilön perustavaan kokoukseen kotiinsa. Kansallissosialistisen herätyksen Karvonen oli saanut viettäessään ystävänsä kanssa parin vuoden ajan kulkurielämää 1920-luvun lopun Saksassa. Kotiin seikkailultaan he olivat palanneet "natsimerkein koristeltuna". Etsivän Keskuspoliisin paikallinen etsivä kuvaili Karvosta "leuhkaksi ja puolihulluksi" joutomieheksi, joka eleli naisystävänsä, Neuvosto-Venäjältä tulleen Olga Kekäläisen kustannuksella

(Roselius, Silvennoinen, Tikka: Suomalaiset fasistit, Wsoy 2016)

Suomalaiset fasistit -kirjan mukaan Sortavalan yhdistys, jota Etsivän Keskuspoliisin Sortavalan osastokin piti pelkkänä humpuukina, kuivui nopeasti kokoon. 

Edvard Karvonen ei kuitenkaan kokonaan kadonnut kuvioista. Talvisodan jälkeen samanniminen henkilö johti uuden kansallissosialistisen puolueen, Kansallisen Uudistustyön Työjärjestön, turvallisuuskaartia nimeltä "iskumiehet". Turvallisuuspoliisi joutui taas ottamaan kantaa Karvoseen ja hänen järjestötaustaansa. Sen mukaan iskumiehissä oli kysymys työttömistä huligaaneista, joita epäpätevä johto esti kehittymästä todelliseksi vaaraksi.

(Suomalaiset fasistit, Wsoy 2016)

Lars Westerlundin ruotsinkielisen Circus Collani -kirjan mukaan Karvonen sai Saksassa kahden vuoden vankeustuomion moraalittomasta käyttäytymisestä 1927. Moraalittomuus liittyy mahdollisesti Karvosen runsaaseen alkoholinkäyttöön, johon Westerlundkin samassa yhteydessä viittaa. Westerlundin lähteiden mukaan Edvard Karvonen oli "självkär, häftig, misstrogen och storkonsument och alcohol".  

19. heinäkuuta 1905 syntynyt Karvonen on esiintynyt kotipaikkansa menettäneenä evakkona ja toisaalta kertonut olevansa saamelainen. Joissain yhteyksissä hän on maininnut syntyneensä Petsamossa, joten voi olla, että hänen vanhempansa olivat Petsamon seudulla eläneitä saamelaisia ja että Karvonen on sieltä muuttanut Karjalaan. Mieltymyksestä rooleja ilmaiseviin uniformuihin kertovat hänen talvisin käyttämänsä lapinpuku ja partiopuku kesällä. Karvosen ahkerasti käyttämä aseveli-käsite kertonee myös paikkansa löytämisen tarpeesta, omaksuttu rooli pukuineen ja merkkeineen antaa turvalliset puitteet kokea yhteenkuuluvuutta tai yksinkertaisesti vain kuulumista johonkin. 

Karvonen on myöhemmin sanonut, ettei hän muuttanutkaan Saksaan suoraan Karjalasta, vaan palveli ensin Ranskan muukaislegioonassa, mistä karkasi 1923. Vuosien varrella olen tavannut yllättävän paljon iäkkäitä alkoholisteja jotka kertovat taistelleensa muukalaislegioonassa. Useimpien kohdalla kyseessä on ilmeinen sepite. Karvosesta en tiedä. Mikäli tarina on keksitty, se on helppo nähdä korvikkeena todelliselle tarinalle. Saksan hävittyä sodan ja hirvittävien rikosten kuten juutalaisten joukkotuhoamisen ja vammaisten lasten murhaamisten paljastuttua, ei ollut kovin suotuisaa rehennellä "natsimenneisyydellä". Muukalaislegioona on aina ollut kiinnostava aihe.

Tosiasioihin kuulunee Karvosen suorittama pyöräretki Rooman Olympialaisiin kesällä 1960, jolloin hän oli 55-vuotias. Siitä ei ole tietoa, minkä verran mies fuskasi eli tuliko matkan varrella käytettyä bussia tai junaa. 

Karvosen tukihenkilönä toimineen noormarkkulaisen Aino Kopin muistokirjoituksesta välittyy kuva tunne-elämältään haavoittuneesta, sitoutumaan kykenemättömästä ja varhain alkoholisoituneesta, mutta herkästä ja hyväluontoisesta miehestä. Edvard Karvosen maallinen vaellus päättyi lokakuussa 1978. 

Saimme postikortteja häneltä useammasta maasta. Reissuiltaan hän palasi aina Lapin perukoille, käyden vain meillä "investoimassa tavarat", kuten hän itse sanoi viipyen viikon tai pari ja taas maantie kutsui. 

Hän oli hyvin herkkä ihminen. Usein kimmelsi kyynel silmäkulmassa, kun hän ikävoi tytärtään. Lastaan hän ei ollut unohtanut ainakaan sisimmässään, sen me usein kuulimme. Kuinka ihmissiteet voivat katketa näin perusteellisesti, ettei omaa lastaan tapaa, en tiedä, se on heidän asiansa ei kuulu meille?

Voimavarojen huvettua oli matkaajan aika hiljentyä. Omien sanojensa mukaan hän oli menettänyt kotipaikkansa Petsamon, jäljellä ei ollut muuta kuin rikkinäinen ruumis ja aseveljet. Hänelle aseveljeys merkitsi kaikkea. Hän vietti viimeiset vuotensa lahtelaisessa vanhainkodissa, tukihenkilönään pastori Risto Rantakari. Edvard Karvonen kuoli 5. lokakuuta 1973. 68-vuotiaana.

Hänet haudattiin Lahdessa sotilaallisin kunnianosoituksin, varuskuntasoittokunnan soittaessa Porilaisten marssia. Saattomatkalle oli saapunut suuri joukko eri sotien aseveljiä ja ystäviä. Hautakummulle laskivat vapaussoturit perinteisen havumiekkansa, sekä heimosotien edustajat kukkasensa. Jatkosodan joukko-osasto ER.os.P toi myösin seppeleensä. Vääpeli evp. Karvosen siunasi haudanlepoon ystävänsä pastori Risto Rantakari. Kaunis kukkakumpu jäi haudalle muistuttamaan yhden ihmisen poistumisesta ja evakkotien loppuun kulkemisesta. 

(Aino Koppi: Mistä hän tuli ja minne taas lähti? Kurkijokelainen 26.3.2004)