SANTAVUORI, Olli (1946 -

Olli Santavuori syntyi Torniossa 12. syyskuuta 1946. Vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Helsingissä. Filosofian ja psykologian kandidaatti. Työskennellyt psykologina muun muassa Sukevan keskusvankilassa ja Porin mielenterveystoimistossa. Poriin muutettuaan kuului Satakunnan ja Porin Vihreiden perustajajäseniin. Ollut Porin Vihreiden johtokunnassa useita kertoja. Terveyslautakunnassa 1983-85. Reservin vänrikki. Asuu esi-isiensä merellisissä maisemissa Reposaaressa.

Vanhempani olivat enemmän tai vähemmän maallistuneita protestantteja, enemmän tai vähemmän oikeistolaisia, kuitenkin aina suvaitsevaisia ja vapaamielisiä patriootteja ja demokraatteja, eivät äärioikeistolaisia; Kekkonen silti oli myrkkyä, vaikka esim serkkuni Usko Santavuori sitten taas oli keskustapuolueeseen kallellaan ja kunnioitti Kekkosta. Isäni Martti Santavuori on kuuluisa suomalainen, kirjailija ja everstiluutnantti, äitini oli pääasiassa kotirouvana, merkonomi. Isä syntyi Merikarvialla vuosisadan alussa, kävi koulua ja vaikutti paljon Seinäjoella suojeluskunta-päällikkönä, ja sitten asuimme kaikki Helsingissä minun syntymäni jälkeen. Synnyin Torniossa 1946 kun isä oli siellä Lapin sodan jälkeen pataljoonan komentajana, ja siirtyi sitten vapaaksi kirjailijaksi.

Helsingissä asuimme Katajanokalla lapsuuteni ajan ja sitten Meilahdessa Pihlajatiellä nuoruuteni. Tämä oli hyvä koti ja sain onnellisen lapsuuden ja näinollen suhteellisen vahvan persoonallisuuden ja ilmeisesti myös hyvät geenit joissakin suhteissa.

Tämä perhetausta ideologisessa mielessä antoi ennenkaikkea luterilaisen ja demokraattisen kasvatuksen, minulla oli myös jonkinlainen uskonnollinen vaihe lukioaikana luettuani - isän pantua meidät tämä kirja arvostelemaan johonkin lehteen - kirjan ”Ulkopuolella leirin”. Samoin luin Rolf Arnskildin ”Perimmäisten kysymysten äärellä” ja sen jatko-osat, ja niillä oli syvä vaikutus myöhäismurrosikäiseen mieleeni. Olimme veljeni kanssa myös seurakuntanuorissa, mutta se toiminta oli melko maallista nuorten hauskanpitoa.

Poliittisesti isänmaallisuus patrioottisessa, ei nationalistisessa muodossa jätti minuun pysyvän asenteen. Isäni aina painotti, ettei vieraaseen apuun pidä luottaa vaan omin voimin on pärjättävä pääasiassa, suurvallat ajavat kuitenkin aina omia intressejään ensisijaisesti.

Varmasti äidillänikin on ollut ideologista vaikutusta, hänhän oli Pohjanmaalta, ja siellähän on tiettyjä häjyjä asenteita vaikkei lapualainen olisikaan, ja hänen vanhemmillaan oli kiinnostusta teosofiaan, mikä on antanut tiettyä vapautta ja laajakatseisuutta luterilaiseen oikeaoppisuuteen suhtautumisessa, ehkä myös taipumusta lievään – toivottavasti - lahkolaisuuteen. Hän ei halunnut paljoakaan keskustella uskonnosta vaan halusi pitää ne asiat sisällään ja tunnusti vain jollakin tavoin uskovansa. Poliittisesti hän jakoi ilmeisesti melko täysin isäni mielipiteet. Tutustuessaan he myös keskustelivat loputtomasti kirjallisuudesta ja muusta henkevästä pitkillä junamatkoilla rintamalta – äiti oli lottana - ja myös luonnon helmassa (siitä on kauniita valokuvia), kirjeissä, kotona.

Lukioaikana luin kouluopetuksen lisäksi myös paljon, meille tuli runsaasti aivan uusinta kirjallisuutta arvosteltavaksi (eniten Aamulehteen), mikä oli yksi isän työmaista. Erityisesti on jäänyt mieleen kehitysoppia käsittelevä biologian kirja, jossa tekijä, asiallinen tiedemies, evoluutioteorian silloiset vaiheet selvitettyään pohdiskeli muiden aurinkokuntien mahdollisten sivilisaatioiden kohtaloa niiden saavuttua tällaiseen kriisivaiheeseen missä ihmiskunta nyt on erityisesti atomisodan uhan takia. Samoin suomennetut Freudin kirjat saivat minut innostuman psykologiasta.

Taustastani on myös merkittävää tietää, että olin nuorena ennenkaikkea helsinkiläinen koululainen, myös katupoikien ja pultsarien tuttu suurkaupungin kaduilla, 14-vuotiaina jo joimme jallua porttikäytävässä ja lähdimme kahvibaareihin hurvittelemaan tällaisessa mielentilassa. En kuitenkaan varastellut koskaan enkä paljoa tapellut, emmekä käyttäneet huumeita, ja tottakai viinankäyttökin oli harvajaksoista. Tästä helsinkiläisyydestä huolimatta olin kaikki kesät, täydet kolme kuukautta aina maalla esi-isieni saaristossa, mikä antaa jonkin verran maaseutu- ja luontotaustaa, erityisesti meritaustaa.

(Olli Santavuori, Kotitausta. www.santavuori.com)

Oikeistolaisperheestä radikaalin vasemmiston edustajaksi

Helsingin lyseossa, Ressussa oli hyvä opetus ja lukioaikana olimme erityisen ihastuneita historianopettajamme Ranta-Knuuttilan opetuksiin. Hän sai meidät ymmärtämään historiaa ja politiikkaa ja kiinnostumaan, suorastaan innostumaan niistä. Hän selitti tarkkaan mitä Paasikiven linja ja Paasikiven-Kekkosen linja tarkoittivat, mikä olikin keskeisen tärkeä asia tietää ja ymmärtää siihen aikaan.

Myös Ranskan kielen ja kulttuurin opiskelu heti oppikoulun ensimmäiseltä luokalta alkaen antoi paljon kulttuuritaustaa. Tämähän oli isän tietoinen tarkoitus. -- .

Meillä oli luokalla yksi kansandemokraattisen perheen lapsi. Hän ei ollut millään tavalla syrjitty eikä myöskään yrittänyt puhua muita ympäri, hän oli kaikissa riennoissa poikamaisesti mukana. Mormoniperheen poika sitten taas sattui olemaan se luokan koulukiusattu. Minä en kiusannut.

Minusta piti tulla sotilasasiamies Pariisiin ja parhaasta kaveristani Risto Weltheimistä suurlähettiläs. Jälkimmäinen on ollutkin jo Pariisin lähetystössä töissä ja on jonkin Etelä-Amerikan maan suurlähettiläs.

Koulussa toimi myös Yhteiskunnallinen kerho, jossa myöhemmin maolaisten johtajaksi tullut Matti Puolakka vaikutti. Kuulimme eri puolueiden mielipiteitä ja ohjelmia, Pentti Saarikoski ja Arvo Salokin kävivät, ym mielenkiintoista järjestettiin. Muistan että kokoomuslainenkin alustaja suhtautui utooppisesti tulevaisuuteen ja ajatteli olevansa ihanneyhteiskunnan rakentamisen työssä poliitikkona ja kokoomuslaisena, vaikka nyt kunnioittikin tätä porvarillista demokratiaa ja oikeistolaisuutta tämän hetken parhaana ratkaisuna, reformien kautta tulee silti jatkuvasti pyrkiä parempaan, on siis jopa kokoomuksenkin mielipide.

Syvällisiä keskusteluja käytiin lähimpien koulukaverien kanssa monta kertaa myöhäismurrosiän tapaan kävelyillä ja iltaisin kotioloissa.

Alli Nissisen valmistavassa koulussa oli luokkatoverinani yksi myöhempi kuuluisuus, nykyinen ulkoministeri Erkki Tuomioja. Veljeni luokalla oli nykyinen yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto. Muitakin menestyneitä sieltä löytyy, esim juuri veljeni Vesa Santavuori, Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja ja internet-sivujen toimittaja. Ilkka Niiniluoto, Jarkko Sauli ja Vesa muodostivat kolme muskettisoturia ja minä nuorempana pääsin joskus mukaan D’Artagnanina. Me olimme vain hyviä kavereita kaikki siihen aikaan eikä kukaan ajatellut mitä kenestäkin tulee myöhemmin, eikä politiikkaa puhuttu päinvastoin kuin sitten lukiossa. Viimeisen luokan kansakoulusta olin Kruunuhaan valmistavassa koulussa, kun Alli Nissisen koulu lakkautettiin.

(Olli Santavuori, Kouluaika. www.santavuori.com)

Vesa Santavuoressa ei kodin vahva oikeistolaispainotteisuus synnyttänyt torjuntaa. Toisin oli puolitoista vuotta myöhemmin syntyneen Ollin laita. Opiskeluvuosinaan hänestä tuli ensin ateisti, sen ohessa jonkinlainen kulttuuriradikaali ja sitten useaksi vuodeksi vakava "maolainen" eli kommunismin kiinalaisen muodon ja kulttuurivallankumouksen kannattaja, joka ei kritisoinut ainoastaan oikeistoa vaan myös Neuvostoliittoa.

Ateisti Santavuoresta tuli filosofian opiskelun myötä. Santavuori luki rinnakkain psykologiaa ja filosofiaa ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1973.

Ilkka Niiniluodolta lainaksi saamassani filosofian perusteiden englanninkielisessä oppikirjassa kaikki historiassa esiintyneet Jumala-todistukset esitettiin ja kumottiin vastaansanomattomasti. Muutenkin filosofian laitos on ateismin linnake kaikin puolin. Me opiskelijat keskustelimme halveksivasti siitä, onko teologia tiedettä ja olimme hyvin epäilevällä kannalla.

Opinnot aloitin –67 armeijan jälkeen ja ateismin lisäksi minusta silloisessa 60-luvun yliopistoilmapiirissä tuli tietysti ensin pasifisti, sitten anarkisti ja sitten sosialisti (sama kehityskaari on historiassa nähtävissä useilla vallankumouksellisilla intellektuelleilla), sosialistina ensin uusvasemmistolainen, sitten marxilainen, sitten marxilais-leniniläinen, maolainen. Tähän viimeiseen kääntymiseen vaikutti mm Matti Puolakan ”Punakaarti”-lehti ja Jarmo Lavilan kirjoitukset Ylioppilaslehdessä. Nämähän olivat Suomen maolaisten päälliköt, joihin sitten myöhemmin tutustuin läheisesti.

Armeijan Santavuori katsoo merkityselliseksi kehityksensä kannalta, koska hänestä ensin piti tulla upseeri - "Tämä oli ehkä isän toive ja minunkin aivan aidosti, olinhan nuorempi veli, cadét, kadetti" - mutta armeijan sokea kuri ja rasittavat harjoitukset saivat miehen toisiin ajatuksiin: 

Armeijassa en kyennyt, vaikka nuori olinkin, kestämään sen sokeaa kuria. Myös jalkaväen rasitukset Oulussa olivat tosi kovia, enkä olisi halunnut kolmea vuotta lisähöykytystä kadettikoulussa. -- . Myöhemmin olen ymmärtänyt, veljenpoikani Jukka Santavuoren avulla, että Oulussa jalkaväessä he panivat minut tiukemmalle kuin muut juuri sen takia, että olin upseerin poika, hänelle ainakin oli käynyt niin. Veljeni Matti Santavuori oli myös upseeri, ilmatorjuntaupseeri aina everstiluutnantiksi asti, mikä oli isänikin sotilasarvo.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

Armeijan jälkeen Santavuori keskittyi siis opiskelijaelämään ja sen kuvioihin. Hän oli perustamassa filosofian opiskelijoiden Dilemma-yhdistystä, jonka puheenjohtajaksi tuli Terho Pursiainen. Santavuori valittiin sihteeriksi. Johtokuntaan kuuluva Ilkka Niiniluoto oli aloittanut Helsingin yliopistossa 1964 ja valmistui luonnontieteiden kandidaatiksi 1967.

Meillä oli miellyttäviä kokouksia Vanhan kellarissa, jossa Terho Pursiainen seurueen päällikkönä mm aina osasi elegantisti ja huumorilla huomioida tarjoilijattaret. Järjestöasioiden lisäksi keskustelimme usein syvällisesti filosofiasta ja politiikasta, siellä oli paljon teologian opiskelijoita ja he olivat filosofisissa keskusteluissa täysin mukana niin kuin muutkin. -- . Maolainen en vielä tähän aikaan ollut. Tiedonantajalaisia ei näistä ystävistä ilmeisesti monestakaan tullut, vaikka useimmat olivat jossain määrin 60-luvun radikaaleja.

Pastori Terho Pursiainen myöhemmin meni SKDL:n kansanedustajaehdokkaaksi ja kutsui minutkin palaveriin ja kysyi mielipidettäni, voiko mennä ehdokkaaksi niin vasemmalle, ja vastasin että sopiihan se hänelle aivan hyvin, minäkin olen vielä enemmän vasemmalla jo. SKDL:n vaaliorganisaattorit yrittivät kalastella ääniä julkkispapin avulla, mutta Terho Pursiainen tiputti Aarne Saarisen – SKP:n enemmistölinjan johtajan – eduskunnasta silloin Helsingissä ja vielä myöhemmin sitten joskus Taisto Sinisalon – SKP:n vähemmistölinjan johtajan - Kotkassa. Tämä on suuri teko ja pottuilu koko filosofikunnalta ja ehkä suoraan Jumalalta – eihän kukaan sellaista oikeasti pystynyt järjestämällä järjestämään - jäykistynyttä kommunismia kohtaan Suomenmaassa, vaikkeivät asian huumoria tuntuneet oikein ymmärtävän edes albaanialaiset kommunistit Tiranassa päivälliskeskustelussa.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

Dilemma on nykyäänkin aktiivisesti toimiva opiskelijayhdistys ja oli muun muassa tammikuussa 2014 järjestämässä Paasitornissa pidettyä nuorten filosofiatapahtumaa, jonka teemana oli Eurooppa.

Keskustelujen alustajina toimivat tällä kertaa mm.: Erkki Tuomioja, Matti Klinge, Esko Valtaoja, Pauliina Remes, Sixten Korkman, Kukka Ranta, Alpo Suhonen, Laura Kolbe, Tommi Uschanov, ja Yrjö Haila.
  Viikonlopun aikana järjestetään keskustelujen ja alustusten lisäksi Feto ry:n järjestämä Sokrates-väittelykilpailu lukiolaisille. -- .
  Tiedotusvälineet ovat tervetulleita seuraamaan, kuinka aktiiviset ja älykkäät nuoret ottavat mittaa yhteiskunnan huipuista. Odotettavissa on mielenkiintoista keskustelua, uusia ja raikkaita mielipiteitä sekä filosofista osaamista. 

  Tapahtuman järjestämisestä vastaa Prometheus-leirin tuki ry apunaan Feto ry (Filosofian ja Elämänkatsomustiedon opettajat) sekä Helsingin Yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestö Dilemma ry.

(filosofia.fi/tiedotteet)



1960- ja 70-lukujen yltiövasemmistolaisuudessa - joka koki liputtavansa uuden, vapaamman ja tasa-arvoisemman maailman puolesta vanhoja, lukkiutuneita ja alistavia järjestelmiä vastaan - ensimmäinen vihollinen oli luonnollisesti USA, sen länsimainen valtapolitiikka, imperialismi ja kapitalismi. Vietnamin sodasta tuli monille vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta käytävän taistelun symboli. Santavuori osalistui Vietnam-mielenosoitukseen vuonna 1967. Se oli ensimmäinen mielenosoitus jossa hän oli mukana. Hän muistelee tämän jälkeen tapahtunutta politisoitumistaan:

1969 lähdin pyörällä Torpparinmäestä Helsingin keskusmetsän kautta keskikaupungille maolaisten Punakaarti-lehden innoittamana johonkin kokoukseen. Laskiessani kauniissa luonnossa hiekkatietä alas pellolle ja metsään tunsin tekeväni jotain ratkaisevaa, aloittavani uuden vaiheen elämässäni, sillä hetkellä vielä vaimoni hyväksymistä vailla, seikkailun halusta, velvollisuuden tunnosta maailman pelastamista kohtaan.

Vaimoni oli SKDL:ään taipuvainen sosiaalidemokraattisen työläisperheen tytär ja opiskeli sosiologiaa. Hän oli kyllä mukana aktiivisesti erityisesti Suomi – Kiina seuran toiminnassa. Tapasimme ja rakastuimme Satakuntalaisen Osakunnan tansseissa.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

Vietnamin FNL:n tukemiseksi Suomeenkin perustettiin FNL-komitea. Minä olin siinä pitkään varapuheenjohtajana. Liike oli hyvinkin voimakas ja näkyvä, parhaimpina aikoina keräsimme näkyvästi, FNL:n lippujen alla viikottain rahaa FNL:lle kadunkulmissa keskellä Helsinkiä ja muissakin kaupungeissa.

Yhtenä vuonna olin kolme kertaa pidätettynä lentolehtisten jakamisesta (talonmiehet suuttuivat Kulttuuritalon ja makkaratalon edustalla roskaamisesta) ja laittoman mielenosoituksen yrittämisestä (USA:n ulkoministeri lentoasemalla).

Helsingissä FNL-komiteassa johdossa oli erityisesti monta korkeatasoista ruotsinkielistä intellektuellia, opiskelijaa, jotka olivat saaneet innoituksensa Ruotsin Vietnam-liikkestä, ja muotoilimme politiikkamme Ruotsin mallin mukaiseksi yhteisrintamaksi kolmen tunnuksen alle, joiden piti yhdistää kaikki jotka olivat samaa mieltä Vietnamin tukemisesta. Keräämämme rahat lähetettiin lyhentämättöminä ja ilman ehtoja niiden käyttämisestä suoraan FNL:lle Vietnamiin.

(sama)

Maolaiset ovat Suomessa lähes unohduksiin jäänyt poliittinen nuorisoryhmä, joka järjestäytyi 1960-luvun lopulla. Maolaisilla tarkoitetaan varsinaisesti kaiken ikäisiä, jotka olivat omaksuneet Kiinan ja sen johtajan Mao Zedongin aatteiden mukaisen kommunistisen ideologian. Arkipuheessa "maolaisiksi" kutsuttiin kaikenlaisia kapinallisia nuoria, vasemmistonuorista hippianarkisteihin. Suomessa maolaisuudesta ei tullut koskaan yhtä merkittävää poliittista liikettä kuin muissa pohjoismaissa, joissa perustettiin 1970-luvulla maolaiset puolueet. Myös meillä maolaiset puhuivat "todellisen kommunistisen puoleen" tarpeellisuudesta, mutta puoluetta ei koskaan saatu aikaan.

(Pirkko-Liisa Kastari)

Enver Hoxhan valitut teokset ja Suojelupoliisi

1971 Santavuori oli Suomen edustajana Albanian puoluekokouksessa.

Albaniassa oli siihen aikaan tapana, että rajalla turisteilta - turisteiksi pääsi silloinkin Albania-seurojen jäsenet maailmalla vaikka Albaniaa pidettiin suljettuna maana - leikattiin pitkät tukat pois ja vaihdatettiin pois kaikki erikoiset muotivaatteet. Minuun ei koskettu, koska olin kutsuttuna vieraana. He sitten vain vähän naureskelivat pitkälle tukalleni ja sen hetken muodin mukaisille leveille merimieslahkeille. Juuri siihen aikaan Kiinassa oli Lin Piao joutumassa tiukoille ja myös Albanian ja Kiinan välit alkoivat kiristyä. Tästä emme tienneet vielä mitään, mutta hotellin ikkunasta satuin näkemään kuinka albanialainen sotilas varjosti, tarkkaili puolisalaa, Kiinan lähetystön ihmisiä ja ihmettelin mitähän oli oikein menossa.

Norjalaisilla ja ruotsalaisilla maolaisilla oli hienot, kokouksissa päätetyt ja hiotut huolitellut tervehdykset puoluekokoukselle. Minä sutasin jotain paperille lentokoneessa.

Kokous oli pelkkiä yksimielisiä puheita ja taputuksia ja laulua ja pioneerien kukkatervehdyksiä. Enver Hoxha piti monen tunnin puheen. Yhdellä illallisella hän kävi kaikkien ulkomaalaisten kanssa kilistämässä lasia, niin myös minun kanssa, muuten puhuin päälehden, ”Zeri i Popullit”- lehden, ”Kansan äänen”, toimittajien kanssa. Iltaisin keskusteltiin kaikenmaalaisten kokousvieraiden kanssa, niin että puoluekokous kyllä toimi jonkinlaisena kansainvälisenäkin kokouksena.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

Myöhemmin n 1975-76 erottuani jo maolaisesta liikkeestä albanialaiset lähettivät jostakin syystä minulle mitään etukäteen tai jälkikäteen ilmoittamatta kasoittain venäjänkielistä kirjallisuutta, Albanian Työn Puolueen historioita ja Enver Hoxhan valittuja teoksia. En tiennyt mitä niille tekisin ja koitin keksiä kaikenlaista, älyttömiä ajatuksia, olinhan sekaisinkin siihen aikaan. Venäläisiä siirtotyöläisiä oli siihen aikaan asumassa Kaanaassa ja sinne ne olisi voinut jakaa postilaatikoista, mutten tehnyt sitäkään, kun ajattelin, että vaikeuksiinhan he olisivat saattaneet joutua. Lopulta vein kirjat vain kiltisti raumalaisten maolaisten kirjakauppaan.

Tästä syystä töihin Porin mielenterveystoimistoon tuli minua haastattelemaan kaksi suojelupoliisin etsivää. He soittivat ensin ja pyysin heidät työmaalle. Työmaalla esittelin heidät ensin vastaavalle hoitajalle, ettei minua luultaisi hulluksi kun kerron asiasta. He olivat asiallisia virkamiehiä, varsin samanlaisia kuin virkamiehet Sukevallakin. Kerroin etten tiedä miksi he ovat löytäneet kirjoja joissa on osoitteeni – muuta he eivät paljastaneet tiedoistaan - itse vein ne vain kirjakauppaan Raumalle. Sitten keskustelimme mm siitä, salakuunteleeko Suopo vasemmistolaisia, ja he väittivät ettei heillä ole sellaisia valtuuksia. Eli mielestäni he vihjaisivat, että jos joku joskus salakuuntelee niin se on yleensä joku muu. Sitten väitin, etteivät he tarpeeksi paljasta ulkomaisia agentteja, varsinkaan venäläisiä. He sanoivat, että katsopas vaan milloin lähtee diplomaatteja kotiin mistäkin lähetystöstä. Keskustelimme myös yleistä filosofiaa salaisesta poliisista ja toinen heistä oli kovasti sitä mieltä, että jokainen suvereeni valtio tarvitsee salaisen poliisin ja perusteli sitä pitkästi.

(sama)

Totuuden etsintää maolaisen vaiheen jälkeen (ufot ja mormonismi)

1960- ja 70-lukujen suomalaisessa opiskelijaradikalismissa vasemmistolaiset ihanteet ja USA:n sotatoimien vastustaminen kuuluivat yhteen aivan olennaisesti. Näin mukaan tuli voimakas pasifistinen, sodan ja ehkä yleisemminkin väkivallan vastainen ulottuvuus. 

Juuri vapauden aate ja sodanvastaisuus veti nuoria mukaan vasemmistolaisuuteen noina vuosina. Useiden silmät sitten kyllä myöhemmin avautuivat näkemään myös vietnamilaisten julmuudet, ja kommunismin alla tapahtuvan sorron - esimerkkinä Prahan kevät 1968, joka järkytti aiemmin sinisilmäisesti neuvostovaltaan suhtautuneita. Mutta maolaisethan olivat jo valmiiksi kriittisiä Neuvostoliiton suhteen.

Isä koki vasemmistolaisuuteni aika hirveänä, mikä on ymmärrettävää kun hän oli koko elämänsä uhrannut Suomen puolustamiselle ja pääasiassahan se oli tapahtunut juuri kommunisteja vastaan. Kuitenkin hän oli salaa tyytyväinen, että olin nimenomaan maolainen enkä saarislainen tai tiedonantajalainen, mistä myös näkee että pelkästä isä-kapinasta ei kohdallani ollut kysymys, muutenhan olisin nimenomaan kannattanut Neuvostoliittoa, nythän vastustin sitä yhdessä hänen kanssaan.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

Monet vasemmiston edustajista sulkivat loppuun saakka silmänsä sosialistisen ja kommunistisen liikkeen virheiltä. Toiset jättivät vasemmistolaisuuden, joka ehkä oli ollut vain nuoruuden kapinallisuutta, tai siirtyivät eteenpäin uusvasemmistoon ja vihreään liikkeeseen. Näin tapahtui myös Santavuoren kohdalla.

Aatteellisessa mielessä isä ei ollut Santavuorelle ainoastaan kiistakumppani jonka porvarillista ideologiaa piti periaatteestakin vastustaa. He olivat toisilleen myös rakentavia keskustelukumppaneita, jonka kanssa ja jota vasten saattoi peilata käsityksiään. Martti Santavuori julkaisi jo vuonna 1964 isän ja pojan kirjeenvaihtoon pohjautuvan Kirjailijan vapaus ja vastuu -teoksen, jossa pohtii yhteiskunnallista keskustelua ja osallistuvan ihmisen roolia.

Jos maolainen vaiheeni oli isä-kapinaa, niin sitten uskonnollinen kääntyminen oli isä-kaipuuta.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

Santavuori valmistui kohta isänsä marraskuussa 1972 tapahtuneen kuoleman jälkeen ja sai työpaikan psykologina Sukevan keskusvankilasta.  

Työpaikkahaastattelussa minua valitsemassa oli mm psykologi Kaarina Suonio, joka oli ollut myös opinto-ohjaajanani, ja joka oli myöhemmin jopa sosiaalidemokraattisena ministerinä. Vankeinhoito-osasto saattoi ajatella lähettävänsä minut jonkinlaisena muutosagenttina Sukevalle, mutta siellä kyllä törmäsin liian kovaan seinään, että mitään erityisiä muutoksia olisi saatu aikaan. Sosiaalidemokraattien linja vankeinhoidossa ei ehkä ollut kovinkaan järkevä, mutta kyllä vankiloissa psykologista koulutusta ja monenlaista tuuletustakin tarvittiin. Vankila on paikka, jossa demokratia ei ole ollenkaan paikallaan ja jossa kova ja luja ja linja on ainoa mahdollisuus, mutta kaikki sadistisuus ja muu epäinhimillisyys pitää samalla tietysti karsia pois.

-- Kovin turvattomaksi henkilökohtaisella, psykologisella tasolla, tunsin oloni isän kuoleman jälkeen, ja töissä Sukevan keskusvankilassa psykologina olinkin sitten aika liemessä: todella vaikea pioneerityö rankassa työyhteisössä, vaikeuksia vaimon kanssa, välirikko maolaisen lahkon kanssa, henkisesti rankka ryhmätyökurssi.

Henkilökohtaisen elämän kriisit ja työpaine johtivat unettomuuteen. Viikon unettomuuden jälkeen psykologin mieli järkkyi. Santavuoren käsityksen mukaan joku oli iltaryhmässä laittanut LSD:tä hänen kahviinsa ja tämä laukaisi "reaktiivisen psykoosin". Hänen mielestään kyseessä saattoi "olla poliittinen sortotapahtuma, niin kuin kaikki poliittiset ystäväni ovat aina pitäneet mahdollisena kun taas hoitohenkilöt ovat tulkinneet ajatuksen paranoidiseksi oireeksi, harhaluuloksi".

Lääkärikirja (www.tohtori.fi) määrittelee reaktiivisen psykoosin:

"Vaikean järkytyksen (esim. omaisen kuoleman) jälkeen ilmenevä psyykkinen häiriö."

Samoihin aikoihin Sukevalta lähdön kanssa Santavuori kiinnostui hengellisistä kysymyksistä. Hän luki UFO-kirjallisuutta, mietti korkeampien olentojen ja voimien vaikutusta maapallon sivilisaatioiden ja uskontojen syntyyn. Sitten hän kiinnostui syvemmin kristinuskosta, ja rupesi omien sanojensa mukaan "uskomaan uudestaan kristinuskoon".

Sukevan keskusvankilaan toistaiseksi sijoitetun Vankeinhoitolaitoksen ylimääräisen psykologin viransijaisuudesta hain työpaikkoja terveyskeskuksista ympäri Suomea. Niihin en kuitenkaan päässyt mihinkään, mutta lopulta sain viran Porin mielenterveystoimistosta. -- . Näihin aikoihin ajatusmaailmani oli kovassa muutoksessa ja rupesin myös uskomaan uudestaan kristinuskoon.

Perinteistä kristittyä Santavuoresta ei kuitenkaan tullut. Luettuaan mormonien selityksen uskontonsa alkuvaiheista - kuinka Joseph Smith oli löytänyt erikoislaatuiset taulut, jotka kyettiin tulkitsemaan vain taivaallisilla apuvälineillä - Santavuori kiinnostui mormonien opetuksista. Ne hän koki itselleen luontevimmaksi ja oikeimmaksi kristinuskon tulkinnaksi. 

Kristinusko ja mormonismi saivat Santavuoren luopumaan ufo-ajattelusta. Poriin muutettuaan hän ryhtyi käymään mormonien temppelissä. Poliittisesti hän siirtyi äärivasemmistolaisesta maolaisuudesta SKDL:n ja vihreän liikkeen piiriin.

Vuonna 1980 Santavuori teki toisen matkansa Albaniaan, tällä kertaa Suomi-Albania-seuran ja SKDL:ään kuuluvana. Matkakumppanina oli SKDL:n riveihin kuuluva toimittaja Reijo Härkönen. Albaniassa Santavuori esitti mielipiteenään, että "taistelua käydään myös hyvän ja pahan välillä eikä pelkästään työläisten ja porvariston välillä".

Olimme matkalla suhteellisen varmoja siitä, että meitä salakuunneltiin välillä. Niinpä päivällispöydässä välillä laskimme täyttä luikuria kahden kesken keskustellessamme, esim että SKP:n keskuskomitea johtaa kaikkia vasemmistolaisen työväenliikkeen haaroja Suomessa.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

86-87 paikkeilla työmaalla mielenterveystoimistossa esimiehet saivat minusta tarpeekseen ja heittivät minut ulos. Väittivät etten ole tarpeeksi hyvässä kunnossa psykologin työhön ja joutaisin eläkkeelle. Olin sairaalatutkimuksissa asiasta Turussa, ja siellä psykiatrit kirjoittivat lausuntoon, että pystyn psykologin työhön normaalissa työyhteisössä. Tästä huolimatta kuntainliiton hallitus erotti minut ja passitti työkyvyttömyyseläkkeelle. Voidaan vain ihmetellä, oliko se poliittinen päätös, kun ilmeisesti näin ei olisi tapahtunut, jos esimerkiksi enemmistö kl:n hallituksen jäsenistä olisi ollut vihreitä.

(sama)

Elämänkokemuksensa ja pohdiskelunsa tuloksia Santavuori on julkaissut omakustanteena ja kotisivuillaan, mm. Filosofia (1986) ja Kirja metafysiikasta ja kosmologiasta. Kotisivuilta löytyy myös Santavuoren tieteisromaani Alfa Kentauri - ensimmäiset ihmiset toisella tähdellä.

Kun rupesin epäilemään ateistista, marxilaista ja tieteellistä maailmankatsomusta ja rupesin viehättymään uskonnosta, oli tietysti pitkään suuri ristiriita mielessä näiden katsomusten välillä. Tätä ristiriitaa pyrin selvittämään ja ratkaisemaan kirjoittamalla filosofian kirjan. Kirja alkoi filosofian luennoista Porin työväenopistossa, jolloin kerroin kaikkien eri filosofian suuntausten mielipiteet filosofian peruskysymyksistä. Vähitellen rupesin laittamaan paperille omat mielipiteeni kaikista filosofian suurista kysymyksistä. Siitä syntyi v 1986 kirja, jota olen jatkuvasti korjannut ja täydentänyt, niin että sitä on jo 6 painosta ja viimeisin edelleen vasta käsikirjoituksena - kustantajia ei millään saa innostumaan ja olen hieman kyllästynyt omakustanteiden väsäämiseen -- .

Ratkaisuni tieteellisen maailmankatsomuksen ja uskonnon yhdistämiseen on yksinkertaisesti se, että koko maailmankaikkeutta ei ole kukaan luonut, se on aina ollut ja tulee aina olemaan (materialismi), mutta tämän meidän maailmamme, maapallon ja tähdet ympärillämme ja se, miten ne näemme ja ymmärrämme, tämän maailman on Jumala luonut, sellainen Jumala on olemassa (idealismi). Ja Jumala on luonut myös lukemattomia muita maailmoja, joiden auringot näemme nykyään mainiosti kaukoputkilla.

Jumala luo ja toteuttaa tulemuksessaan paratiisin, mutta ihmisen, meidän kaikkien yksilöinä ja yhteiskuntina, pitää tietysti yrittää parhaansa, vaikka tämä yritys on jo selvästi tuhoon tuomittu niin kuin Linkola ja Paloheimo profetoivat.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

Mormonismin vaikutus näkyy muun muassa tieteisromaanin Alfa Kentauri uskonnollisen pohdiskelun kuvioissa:

”Kerronko tietojani, vai haluatteko kysellä mieluummin?” Zenko aloitti.

”Haluamme tietää, kuinka uskontonne on saanut alkunsa, mitä tiedät eri uskonnoista täällä, ja mitä pidät oikeana” valisti Pertti.

”Siinä tapauksessa kerron kaikesta pitkästi ja minut voi keskeyttää milloin vain. Haluaisin olla vaatimaton, mutta totuus on, että tiedän paljon enemmän kuin temppelin ylipapit, ja olen se profeetta, jonka Jumala on kansallemme asettanut ilmoituksensaajaksi. Ylipapit kyllä tietävät tämän, mutteivät välttämättä usko sitä tai piittaa siitä. Millum kuitenkin tiesi tuoda teidät luokseni. Kuningas joskus kysyy minulta jotakin, mutta hän on myös riippuvainen ylipapeista, jotka kyllä ovat sillä tavoin hienoja, etteivät vainoa minua.”

Vieraat istuutuivat mukavasti tuoleihin, ja kaikenlaisen small talkin ja virvokkeiden jälkeen Zenko aloitti esityksensä. Hän aloitti nykyisestä tilasta ja kertoi, että nykyinen vallitseva uskonto oli rappeutunut muoto aikaisemmasta todesta uskonnosta, jolloin Karbidissa oli oikea korkeimman Jumalan uskonto. Rikastuttuaan ihmiset olivat vähitellen luopuneet oikeista asioista ja Jumala oli vetänyt pappeuden valtuuden pois kirkoilta, jotka eivät kuitenkaan halunneet tätä tunnustaa, vaan pitävät uskontoaan oikeana.

(Alfa Kentauri, luku 11.: Munkin puheilla, 2013)

Maolaisen vaiheensa mustavalkoiseen ajatteluun Santavuori suhtautuu nykyään kriittisesti:

Vietnamin sodalla oli suuri vaikutus länsimaiden nuorisoon. Silloin olimme varmoja, että vietnamilaiset olivat oikeassa ja USA väärässä. Nykyään on pakko myöntää, että kyllä kommunismin vastustamisessa ja demokratian puolustamisessa myös on jotain itua. Mutta pitikö USA:n aina tukea kaikkia äärioikeistolaisia hallituksia? Kyllä USA:n politiikassa on paljon vikaa ja puhdasta imperialismia ja kapitalismin puolustamista demokratian ja vapauden varjolla. Toisaalta kuitenkaan ei sitä vapauden puolustamistakaan halpana saa pitää.

Palestiinan kysymyksessä HMLS oli palestiinalaisten puolella Israelia vastaan. Nykyään, kun olen perehtynyt huolellisesti juutalaisten historiaan, olisin kyllä mieluummin puolueeton tai enemmän Israelin puolella. Myös arabimaat Israelin lisäksi ovat sortaneet palestiinalaisia, mitä palestiinalaisten propagandassa ei paljoakaan tuoda esille.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

Oikeudenmukaisemman maailman puolesta

Politiikan asema Santavuoren ajattelussa muuttui uskonnollisen pohdiskelun myötä. Edelleen hän pitää politiikkaa tärkeänä, mutta ei vastauksena ihmiskunnan syvimpiin ongelmiin:

Minulla on lisäksi tuo uskonnollinen kääntymys rauhoittamassa poliittista intoa. Ihminen ei pysty luomaan paratiisia maan päälle vaan se tulee tapahtumaan jumalallisena puuttumisena kun Jeesus tulee takaisin. Tämä ei tietenkään oikeuta meitä täydelliseen passiivisuuteen, vaan politiikassa on tehtävä parhaansa, pyrittävä oikeudenmukaisuuteen ja kaikkiin myönteisiin arvoihin.

Viimeisessä kahdessa lauseessa olen sataprosenttisesti samaa mieltä Santavuoren kanssa.

Ihmisellä ei ole ratkaisua maailmansa ongelmiin. Siitä huolimatta - tai juuri sen vuoksi - on syytä antautua Hänelle, jolla ja jossa ratkaisu on. Ja muutoinkin pyrkiä oikeudenmukaisuuteen ja myönteisiin arvoihin.

Pohdintaa yhteistyön perusteista ja toteuttamistavoista - politiikasta seurakuntaelämään

1960- ja 70-lukujen vasemmistolainen liikehdintä oli ja eli käymistilassa. Jotkut kannattivat sopua vasemmistolaisuuden eri liikkeiden välillä, käytännöllistä yhteistyötä ja mahdollisimman pitkälle menevää toisen puolueen edustajan ajatusten kunnioittamista, kun taas toiset tekivät myyräntyötä leimaten ja parjaten "väärää" ajatussuuntaa edustavia. Tämä ilmenee myös Santavuoren muistelmista.

Maolaiset, joiden opit tulivat enemmän Kiinasta kuin Neuvostoliitosta, joutuivat luonnollisesti napit vastakkain muiden vasemmistolaisten puolueiden kanssa, vaikka heillä itsellään ei virallista puoluetta ollutkaan. Maolaisten ajatuksia ja toimintaa kunnioitettiin ainakin alussa, mutta virallisella tasolla heidät katsottiin sopeutumattomiksi ja häiritseviksi. Ehkä heidät osaltaan koettiin jonkinlaiseksi uhkaksi siinä yleisessä vasemmistolaisessa ilmapiirissä mikä Suomessa 1970-luvulla vallitsi.

Konfliktiin oli toki syytä myös maolaisissa itsessään. Kaikki liikkeen edustajat eivät olleet kovin yhteistyökykyisiä tai edes haluisia. Santavuoren muistelmista saa käsityksen että hän kuului maolaisten jyrkempään, liikkeen omaleimaisuutta korostavaan ryhmään.

Yhteistyön ja omaleimaisuuden ristiriita on aina olemassa politiikassa, jossain mielessä myös kirkollisessa elämässä, seurakuntaelämässä. Yhteistyötä pitää tehdä, erilaisista painotuksista huolimattakin pyrkiä samoihin päämääriin - yhteisön ja yhteiskunnan rakentumiseen - niin pitkälle kuin mahdollista, keskittyä enemmän siihen mikä on yhteistä, kuin siihen mikä erottaa. Mutta jotkin puitteet, raamit pitää olla.

Lukiessani Santavuoren selostusta vasemmistoliikkeen ideologisista ristiriidoista ajatukset kulkeutuivat seurakuntaelmään. Milloin on olemassa kylliksi perusteita yhteistyölle? Jos edellytykset puuttuvat, on yhteistyökin teennäistä, falskia. Niin politiikassa kuin seurakuntaelämässä. Rehellinen pitää olla. Epärehellinen ekumenia, joka antaa vaikutelman kuin oltaisiin samassa veneessä vaikka ei olla tai - mikä vielä pahempaa - johtaa omista periaatteista luopumiseen ja identiteetin menettämiseen, ei ole kaunista. Se puhuu lempeästi niin kuin karitsa, mutta sen luonto on pedon luonto: jos et alistu ja sulaudu meihin, tuomitsemme sinut kerettiläisenä, vääräuskoisena, yhteiskunnalle vahingollisena.

Ekumenian ulkopuolella olevat liikkeet etsivät yhteyttä toisin keinoin: asioiden pohjimmaisesta sisällöstä kumpuavaa, ei sitä väheksyvää yhteistyötä. Politiikassa ja seurakuntaelämässä näiden liikkeiden edustajat leimataan yhteistyökyvyttömiksi häiriköiksi. Närkästytään siitä, että he eivät sulaudu mielestään perusteettomaan ekumeniaan tai konsensukseen, pidetään heitä tiukkapipoisina, rajoittuneina ja suvaitsemattomina - mutta samaan aikaan ollaan itse äärimmäisen suvaitsemattomia. Seurakuntaelämässä liberaalin humanismin, kaikkia ja kaikkea syleilevän ekumenian, yleisuskonnollisuuden kannattajat voivat olla hyvinkin julmia niitä kohtaan, jotka kuuluvat marginaaliin, edustavat erilaista raamatuntulkintaa tai joiden näkemys ekumeniasta on toisenlainen.

Kaikkea ei voi suvaita, suvaitsemattomuuskin on tarpeellista - emmehän voi yhteiskunnassa suvaita esimerkiksi laitonta toimintaa - mutta mihin kohtaan vedetään raja ja millä tavalla suvaitsemattomuutta toteutetaan, rakkaudessa vai jossakin muussa hengessä. Onko siinä myötätuntoa niitä kohtaan joiden kanssa ollaan eri mieltä, niitä kohtaan joita ei voi äkkiväärän asenteensa tai virheellisten käsitystensä vuoksi päästää esille, esimerkiksi julkisesti puhumaan seurakunnan tai puolueen edustajana? 

Ihminen tulee suvaita silloinkin kun ei suvaita hänen oppejaan. Häntä tulee rakastaa ja kohdella ihmisarvoisesti, hänen ihmisarvoaan tulee kunnioittaa. Näkyykö tämä asenteessamme niitä kohtaan, joiden kanssa olemme eri linjoilla, myös niitä kohtaan joilta emme itse koe saavamme ihmisarvoista kohtelua?

Ekumeniaa on pohjimmiltaan kahdenlaista eli oikeaa ja väärää. Seurakuntaelämässä nämä voidaan ainakin periaatteessa erottaa toisistaan sen suhteen kautta mikä eri liikkeillä on seurakuntaelämän perustaan, raamatulliseen evankeliumiin. Tätä perustaa ilmentävät muun muassa uskontunnustuksessa eritellyt kohdat. Suhde Raamattuun Jumalan sanana on tärkeä. Kristinuskon mukaan maailma jakautuu niihin jotka uskon kautta Jeesukseen ovat Jumalan lapsia ja niihin jotka eivät ole. Niiden jotka ovat, tulee olla todistuksena evankeliumin todellisuudesta ja kutsua ulkopuolella olevia, jotka eivät vielä ole. Pohjimmiltaan maailma jakautuu siis kahteen leiriin, jyrkästi toisistaan erilliseen valtakuntaan, joiden välillä ei ole harmaata aluetta. Eri mieltä voidaan olla esimerkiksi kasteen merkityksestä, mitä siinä tapahtuu, miksi ja kenelle se tulisi suorittaa, mutta yksimielisyys tulisi vallita ainakin tästä: ilman henkilöhtaista uskoa Jeesukseen kaste jää hyödyttömäksi, se ei sinällään pelasta. Uskoa Jeesukseen ei voi korvata uskolla kirkkokuntaan tai uskolla kasteeseen.

Yhteistyön edellytyksiä määriteltäessä joudutaan väistämättä rajanvetoihin, ja joskus tulee tarpeettomia kärjistyksiä, ylilyöntejä. Mikään liike ei kuitenkaan voi toimia jos sillä ei ole perustaa. Kristillisen seurakunnan perusta on Raamatussa. 

On hyvä muistaa, että oikeaakin oppia voidaan levittää väärällä tavalla, omalla sielunvoimalla, lihallisessa kiivailussa - toisten näkökantoja vääristellen, leimaten, jopa pilkaten. Se on väärin ja kohtalokasta.

Merkittävää ei ole ainoastaan millaisia olemme kun joudumme kasvokkain henkilön kanssa jonka tiedämme vastustavan näkemyksiämme. Paljastavaa on, kuinka tähän henkilöön asennoidumme ja kuinka hänestä puhumme silloin, kun olemme selkeästi omiemme parissa. Kuinka puhumme niistä jotka eivät ole paikalla ja joilla ei ole mahdollisuutta puolustautua väitteitämme vastaan? Juuri se paljastaa kuinka lähellä tai kaukana Kristuksen mielenlaadusta olemme.

Seurakunnallisessa elämässä rakkaudellisuus kuuluu raamatulliseen oppiin ja se kuuluu siihen olennaisesti. Voiko olla raamatullisesti oikeassa jos kiihkoilee ja lyö toisin ajattelevia? Periaatteessa voi, ulkonaisesti, mutta pohjimmiltaan henkilö itse on väärässä, vaikka hänen oppinsa olisikin oikea.

Rakkauden evankeliumia ei levitetä alistamalla - ei sittenkään, vaikka terve suvaitsemattomuus - raamatullisen ja epäraamatullisen erottaminen - kuuluvat asiaan ja vaikka se joskus, ainakin niiden mielestä jotka haluaisivat sanoa kaikkia Jumalan lapsiksi ja kuljettaa kristilliseen kirkkoon synkretistisiä näkemyksiä, voi tuntua alistamiselta.

kts. Santavuori-sukuMaolaisuus sisältäpäin 1969-74, Heli Santavuoren vastine maolaisten puolestaKastarin artikkeli maolaisuudesta Suomessa, George Verwer: Rakkauden vallankumous