Katso myös:
Kirkko vedenjakajalla 2020

Suomen historia postikorteissa. Kortti nro 1. Knivsbergin Bismarck.

Slesvig-Holsteinin kysymys oli tosiasiallisesti ratkaisematon, koska herttuakuntia ei voinut irroittaa Tanskasta, ei Saksasta eikä toisistaan, eikä liioin mitenkään jakaa turvautumatta väkivaltaan.

(Kansakuntien vaiheet, osa IV, Wsoy 1955, s. 96)

SLESVIG, HOLSTEIN JA LAUENBORG

Kansallisten identiteettien ja kansallisvaltioiden uusi Eurooppa

img_20180919_150913_3cs_2img_20180919_150711_3cs_2

Napoleonin raiskaama Eurooppa tarjosi Ranskan kukistumisen jälkeen kokoontuneelle tanssivalle kongressille, ensimmäiselle YK:lle, syyn järjestää eurooppalaisten valtioiden rajat. Venäjän, Preussin ja Itävallan solmima "Pyhä Allianssi" muodostui yleiseurooppalaiseksi liitoksi, jonka tarkoitus oli vaalia Rooman valtakunnasta ja sen kirkon kanssa tekemästä liitosta periytyvää ihannetta yhdestä yhtenäisestä kristillisestä Euroopasta.

Euroopan kristillisyydellä tosin oli hyvin vähän tekemistä kristillisyyden kanssa, siis sen kristillisyyden, joka sai alkunsa ensimmäisten opetuslasten todistaessa Jeesuksen ylösnousemusta - voittoa synnistä, kuolemasta ja perkeleestä. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen synnyttämä usko ei ollut juuristaan irrallinen uusi uskonto, vaan Jumalan ensimmäisille ihmiselle antaman lupauksen ja juutalaisen kansan säilyttämien Messias-profetioiden täyttymys. Tästä alkuperäisestä kristinuskosta kirkko lahkoutui katkaistessaan messiaanisen uskon juutalaiset juuret ja tehdessään siitä Kreikan, sitten myös muiden kansojen pakanallisten uskomusten sekoittaman uskonnon. 

Jos evankeliumi ehkä välittyikin kirkon saarnaamassa Sanassa ja moni kirkon jäsenistä myös Euroopassa uskoi Jeesuksen sovitustyön ja Jumalan armon, laajemmassa mittakaavassa kyse oli kuitenkin politiikasta, valtapolitiikasta ja suurvaltapolitiikasta, jossa kansalaisen tärkein tehtävä oli olla toisiaan tukevan valtion ja kirkon kuuliainen jäsen. Marx oli jokseenkin oikeassa puhuessaan uskonnosta ooppiumina kansalle. 

Ranskan kukistaneiden "voittajavaltioiden" Venäjän, Preussin, Itävallan ja Britannian Wienissä 1814-15 järjestämä kongressi painotti kolmea sinänsä tärkeää periaatetta, laillisuutta, tasapainoa ja turvallisuutta, mutta kongressin järjestäjät eivät ainoastaan pitäneet Napoleonin valloituksia laittomina, vaan kyseenalaistivat Ranskan vallankumouksen oikeutuksen kokonaisuudessaan. Kyse oli paitsi rajojen palauttamisesta antikristillisenä pidetyn Napoleonin sotaretkiä edeltäneeseen aikaan, myös ja ennen muuta jumalallisena säätämyksenä pidetyn monarkismin periaatteiden vahvistamisesta.

Venäjän aloitteesta syntyneeseen Pyhään Allianssiin kuuluivat Venäjän lisäksi Preussi ja Itävalta. Euroopan valtiot liittyivät allianssiin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Venäjä, Preussi ja Itävalta käytännössä määrittelivät uuden Euroopan rajat ja hallitsijat.

Uuden suurvaltapolitiikan seurauksena syntyi mm. Ruotsin ja Norjan liitto, jossa Ruotsi sai aiemmin Tanskalle kuuluneen Norjan. Kongressin näkökulmasta tämä oli kohtuullista. Kongressi hyväksyi ja vahvisti Suomen sodan seurauksena syntyneet, jo viisi vuotta ennen kongressia Haminan rauhassa 1809 vahvistetut rajat, joiden mukaan Suomi kuului Venäjään. Ruotsi sai Norjan tavallaan korvauksena Venäjälle luovuttamastaan Suomesta.

Tanska puolestaan sai Preussin rajalla sijaitsevan Lauenburgin korvauksena Norjan menettämisestä Ruotsille. 

Britannian aloitteesta solmittiin Venäjän, Preussin, Itävallan ja Britannian neliliitto 20. marraskuuta 1815. Neliliiton tarkoituksena oli huolehtia Ranskan puskuroinnista, mutta liiton syntymisen taustalla oli Britannian huoli Venäjän voimistuvasta asemasta Euroopassa.

Suurvaltoja ohjasivat päätöksenteossa eräät yleiset periaatteet ja tavoitteet, jotka eivät kuitenkaan sopeutuneet joka suhteessa kitkattomasti yhteen. Ensimmäisenä oli Ranskan tehokas valvonta yhteistoimin, jottei vallankumous pääsisi uusiutumaan. Vallankumous ja sota kytkeytyivät syy-seuraus-suhteessa toisiinsa; ensin mainittu nähtiin täten varsinaisen pahan lähtökohtana. Vallankumouksen demoni ohjasi siten rauhantekijöitä. Sitä pelättiin sitäkin enemmän, kun kaikki suuret poliittiset muutokset Ranskassa v:sta 1789 lähtien aina Napoleonin valtaantuloon asti oli siivitetty "kansan myötävaikutuksella — ei vastoin sen tahtoa".

Vallankumouksen ja Napoleonin vallan tuomitsemiseen kytkeytyi voittajien katsantokannassa legitimiteettiperiaate eli pyrkimys palauttaa olot Euroopassa vuotta 1789 edeltäneeseen tilaan. Kysymys koski sekä valtioiden rajoja että valtaistuinten haltijoita. Tässä yhteydessä pienten valtioiden olemassaolo periaatteessa tunnustettiin ja myös (hyvin suuressa määrin) niiden olemassaolon palautus. Taakse jäänyt neljännesvuosisadan pituinen murroskausi oli kuitenkin aikaansaanut siinä määrin syvällisiä muutoksia, että kehityksen yleinen keriminen takaisin ei käytännössä ollut joka suhteessa mahdollista, niin "vanhan järjestelmän" palauttamisen periaatteellisia kannattajia kuin Wienin kongressissa oltiinkin. Joka tapauksessa ruhtinaskeskeinen legitimiteettiperiaate muodosti siinä määrin hallitsevan linjan, että se jätti syrjään kansojen itsemääräämisoikeuden.

Voittaneiden suurvaltojen intressit kulkivat yhdensuuntaisesti, sikäli kuin oli kysymys Ranskan valvonnasta, mutta niiden keskinäisistä suhteista ei puuttunut intressivastakohtaisuutta. Venäjän armeijat olivat kahdesti marssineet aina Pariisiin asti; se antoi keisari Aleksanterille poikkeuksellisen arvovallan ja aseman Napoleonin kukistumisen jälkiselvittelyissä. Tilanne johti muiden voittaja-suurvaltojen taholla tasapainon korostamiseen tehtävissä ratkaisuissa. Tätä linjaa veti erityisesti Itävallan politiikan johtaja Metternich sekä Englannin ulkoministeri Castlereagh, joka näin toimi Englannin Manner-Euroopan politiikan perinteiden mukaisesti.

(Juhani Paasivirta: Pienet valtiot Euroopassa, ss. 22-23. SHS 1988)

[ tähän lisätään kuva ]

kuvateksti

Euroopan suurvaltapolitiikkaa säätelevä neliliitto muuttui viisiliitoksi loppuvuodesta 1818, kun Ranska hyväksyttiin mukaan eurooppalaiseen yhteistyöhön. 

Pyhän Allianssin suorittama restauraatio jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. 1800-luvun kuluessa yksilöt heräsivät vaatimaan oikeuksiaan ja kansallistunto, kansallisen identiteetin herääminen, syrjäytti kirkon asemaa. Kansakunnan olemassaolo ei enää ankkuroitunut ylimaalliseen instituutioon, vaan etniseen yhtenäisyyteen. Ideologiaa vahvisti 1800-luvun lopulla noussut kansallisromantiikka.

Ensimmäiseen maailmansotaan johtaneista kansallisuusselkkauksista ehkä merkittävin aiheutui Tanskan saksalaisongelmasta. Jyllannissa sijaitseva Schleswig-Holstein koostui Tanskaan kuuluvasta Schleswigin herttuakunnasta (tansk. Slesvik) ja Preussiin rajoittuvasta Holsteinin herttuakunnasta (Holsten). Perinteisen tulkinnan mukaan Schleswig ja Holstein kuuluivat yhteen. Vaikka Tanskan kuninkaalle kuului asema Schleswigin ja Holsteinin herttuana, näillä oli kuitenkin oma hallintonsa. Herttuakuntien asukkaista suuri osa oli saksalaisia. Holstein oli käytännössä kokonaan saksalaisten asuttama. Schleswigin väestöstä enemmistö oli alkuperältään tanskalaisia, mutta heistäkin osa puhui kotikielenään saksaa, joka oli jo 1700-luvulla saanut pääkielen aseman. Osa tanskalaisväestöstä - etenkin papisto ja aateli - olivat omaksuneet saksalaisen kulttuurin ja tavat. Lauenborgin siirtyminen Tanskalle 1815 edesauttoi konfliktin syntymistä.

1840-luvusta muodostui Euroopassa kansallisuusaatteen vuosikymmen. Ympäri Eurooppaa levinnyt kumouksellisuuden aalto alkoi Ranskassa heinäkuun vallankumouksesta 1830 ja yltyi helmikuun vallankumouksen jälkeen 1848. Vastoin vuonna 1818 antamiaan sitoumuksia Ranska julistautui perustuslailliseksi tasavallaksi helmikuussa 1848 ja otti motokseen aiemmasta vallankumouksesta periytyvän "vapaus, tasa-arvo, veljeys", joka kuului alunperin Liberté, Éqalité, Fraternité ou la mort (vapaus, tasa-arvo, veljeys tai kuolema). Toinen tasavalta kesti vajaa neljä vuotta, joulukuuhun 1851, jolloin Ranskan presidentti Charles Louis Napoléon Bonaparte, Napoleonin veljenpoika ja perillinen, kaappasi vallan ja julistautui elinikäiseksi presidentiksi. Seuraavana vuonna Louis Napoléon kruunautti itsensä keisariksi nimellä Napoleon III. Ranskasta tuli jälleen keisarikunta.

Kaikki jännitteet olivat kuitenkin jo olemassa helmikuussa 1848 ja Ranskan helmikuun vallankumous korkeintaan joudutti kehitystä rohkaistessaan monarkian vastustajia ja kaikenlaisten kumouksellisten liikkeiden edustajia ympäri Eurooppaa.

Tanskassa kansallisuusaate ilmeni äänenpainoina, joiden mukaan Schleswig-Holsteinille myönnetty personaaliunioni ja sen mukanaan tuomat erityisoikeudet tuli perua. Schleswig tuli liittää samojen lakien alaisuuteen muun Tanskan kanssa. 

Opiskelevan nuorison keskuudessa syntyi yhteisskandinaavinen liike, joka kannatti pohjoismaista unionia. 

Saksassa nousivat samaan aikaan vahva kansallisuusaate ja yksinvaltiuden kumoamista vaativa vallankumouksellinen liike. Vallankumoukselliset vaativat kansan vapauttamista sekä monarkiasta (tai ainakin yksinvaltaisesta monarkiasta) että paikallisten hallitsijoiden ja maanomistajien harjoittamasta mielivallasta. Engelsin ja Marxin Brysselissä kirjoittama ja Lontoossa 1848 julkaistu Kommunistinen manifesti vahvisti vallankumouksellisia virtauksia ja sai monarkismin vastustajia liittymään uuteen äärivasemmistoon. 

Marxin lukuisiin vaikuttajiin lukeutui ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon, joka vuonna 1840 julkaisemassaan kirjoituksessa "Mitä on omaisuus?" julisti, että omaisuus on varkautta. 

Hänen kieltämättä huomiota herättävä omaisuuskäsitteen määrittelynsä kohotti hänet yhdellä iskulla heinäkuun monarkian kiihkeimpien ja leppymättömimpien vastustajien joukkoon. Kapitalismiinhan heinäkuun monarkia juuri nojasi. Ja kapitalismia vastaan taistelemisen Proudhon omaksui elämäntehtäväkseen. Hän halusi sen poistettavaksi. Hän halusi korvata sen täydellisellä taloudellisella yhdenvertaisuudella. Hän halusi panna toimeen uuden vallankumouksen, suurimman koko historiassa, jonka päämääränä olisi omaisuuden jako tasan kaikkien kansalaisten kesken. Hänen kirjoitustaan lukivat vallankumoukselliset seuraavina vuosina kautta maan. Näiden joukossa oli myös nuori saksalainen sanomalehtimies, joka v. 1843 oli asettunut asumaan Pariisiin saadakseen ilmaa siipiensä alle ja joka lausui sellaisen arvostelun, että Proudhonin teoksella oli yhtä suuri merkitys valtiolliselle talouselämälle kuin apotti Sieyésin kirjoituksella "Mitä on kolmas sääty?" oli ollut puhtaasti valtiolliselle elämälle. Tämän nuoren miehen nimi oli Karl Marx.

(Grimberg: Kansojen historia osa 19, Wsoy 1958, ss. 450-451)

Proudhon kuuluu anarkismin keskeisiin teoreetikkoihin ja häntä pidetään usein aatteen isänä. Proudhonin mukaan "anarkia on järjestystä". Yhteiskuntapoliittisena teoriana ja terminä anarkia merkitsee valtahierarkioista vapautettua yhdenvertaisuutta, ei kaaosta; latinankielisen anarchia-sanan juuret ovat muinaiskreikassa, jossa sana tarkoitti johtajattomuuden tai esivallan puuttumista. Anarkistinen yhteisö merkitsee hallituksesta vapaata, yhteisön jäsenten eli kansalaisten keskinäiseen vaikuttamiseen perustuvaa yhteiskuntamallia, ja on sellaisena valtiovastainen. Tästä huolimatta Proudhon itse otti osaa hallituksen työskentelyyn helmikuun vallankumouksen jälkeen syntyneen Ranskan toisen tasavallan parlamentissa.

Kapitalisminvastaisuudestaan huolimatta Proudhon ei hyväksynyt kommunismia, jonka hän näki myös anarkismin valossa ongelmalliseksi. Myöhemmin hän ajautui ristiriitoihin myös muiden anarkistien kanssa, joiden ajattelua hän piti epärealistisena.

Proudhon vastusti kaikenlaista pakkovaltaa, myös anarkismin ja vallankumouksen väkivaltaisia muotoja ja oli vakaumuksellinen antimilitaristi. Hänen tavoitteensa oli sosiaalisin uudistuksin aikaansaatava yhteiselämä, joka tekisi sodat tarpeettomiksi. Tästä näkökulmasta ristiriitaista on, että Proudhon vihasi syvästi juutalaisia ja olisi halunnut karkottaa heidät Ranskasta. Proudhonin kuoleman jälkeen julkaistut päiväkirjat paljastavat, että hän piti juutalaisia ihmiskunnan vihollisina.

Omistamista koskevassa ajattelussaan tapahtuneen muutoksen jälkeen Proudhon - joka aluksi oli vastustanut kaikkea omistamista - täsmensi, että toisten työllä hankittu omaisuus on varastamista. Omalla työllä hankittua omaisuutta Proudhon alkoi pitää vapauden edellytyksenä ja kirjoitti sen olevan "ainoa voima, joka voi toimia vastavoimana valtiolle" (Théorie de la Propriété, 1866).

"Omaisuus on varkautta". Nämä sanat "varkaiden yhteiskunnasta" tulivat omaisuutta vailla olevien henkilöiden evankeliumiksi. Proudhonin arvostelu epäkohdista on kuitenkin usein sangen terävä-älyinen, ja enimmin oikeassa hän oli silloin, kun hän esitti, että kaikkien sosialististen ja kommunististen oppien perusvirhe oli Rousseaun vanha valhe, että ihminen on luonnostaan hyvä, mutta yhteiskunta hänet turmelee.

(Carl G. Laurin: Väkivaltaa ja vääryyttä, Otava 1919, s. 18)

-- ja jos tuota kuuluisaa anarkistia P.-J. Proudhonia, joka julisti, että "Jumala on pahuus", tuskin voidaan pitää uskonnollisena -- (Väkivaltaa ja vääryyttä, s. 51). Klikkaa kuvaa.

Tanskassa helmikuussa 1848 kuninkaaksi kruunattu Fredrik VII yhtyi itsevaltiutta vastustaviin perustuslain kannattajiin. Hänestä tuli maan viimeinen absoluuttinen monarkki Tanskan siirtyessä perustuslailliseen monarkiaan 5. kesäkuuta 1849. 

Kuninkaalla ei ollut miespuolista perillistä, minkä johdosta Schleswig-Holsteinin saksalaisväestö ryhtyi pohjustamaan Augustenburgin herttuan Kristian Augustin (Kristian August II) valintaa seuraavaksi kuninkaaksi. Saksalaismielinen ja itsevaltaista monarkiaa kannattava Kristian August, joka oli Fredrik VII:n läheisin sukulainen mieslinjaisessa perimysjärjestyksessä, tunnettiin pyrkimyksestään mieluiten koko Tanskan kuninkaaksi tai vähintään Schleswig-Holsteinin herttuaksi. Kristianin mahdollisuudet valtaistuimelle olivat heikentyneet huomattavasti hänen naituaan pikkuserkkunsa Lovisa-Sophien, aatelisnaisen, joka ei ollut tunnustettua kuninkaallista sukuhaaraa. 1820 solmitun avioliiton aiheuttama epäsuosio oli luonnollisesti katkeroittanut Kristianin mieltä. Ehkä osittain tästä syytä hän oli kylvänyt Schleswig-Holsteinissa tanskalaisvastaista mielialaa vuodesta 1837 lähtien, jolloin hän nimettömänä julkaisi saksankielisen pamfletin herttuakuntien kansallisuuskysymyksestä.

Fredrik VII:n maaliskuussa 1848 säätämän kruununperimysjärjestyksen muutoksen yhtenä tarkoituksena oli estää Augustenburgin herttuan pyrkimys valtaistuimelle. Lisäksi valmisteilla oleva perustuslaki koski myös Schleswigiä. Saksalaiset kokivat tämän puuttumisena herttuakuntien itsemääräämisoikeuteen ja loukkauksena Schleswig-Holsteinin erityisasemaa kohtaan. Kansallisuusaatteen innoittamat saksalaiset toivoivat Schleswig-Holsteinin liittämistä Saksaan ja ryhtyivät kapinaan Tanskaa vastaan. Augustenburgin herttua Kristian August II asettui kapinallisten Kieliin muodostaman väliaikaishallituksen johtajaksi. Saksalaisväestöönsä aiemmin myönteisesti suhtaunut Tanska kiristi ohjaksia, kukisti kapinan ja miehitti myös Holsteinin.

Augustenburgin herttua oli vedonnut Preussiin pyytäen kuningas Fredrik Vilhelmiltä apua saksalaisten oikeuksien turvaamiseksi. Fredrik Vilhelmin sotilaalliset neuvonantajat olivat nyt sodan kannalla: hyökkäys Tanskaan lujittaisi kuninkaan suosiota ja hillitsisi Saksan vallankumouksellista liikehdintää. Preussi vaati Schleswig-Holsteinin luovuttamista, ja Tanskan kieltäydyttyä lähetti joukkoja kapinallisten tueksi.

1848-51 käyty sota tunnetaan "ensimmäisenä Saksan-Tanskan sotana". Schleswik-Holsteinin kannalta Preussin ja Tanskan sota oli myös sisällissota, joka jakoi herttuakunnat saksalais- ja tanskalaismielisiin. Kumpikin osapuoli kärsi sodassa raskaita miestappioita.

Preussin edetessä syntyi Venäjällä pelko Jyllannin joutumisesta saksalaisten miehittämäksi, mikä olisi merkinnyt merenkululle tärkeän Eiderin kanavan (Kielin kanavan edeltäjä) joutumista Preussin hallintaan. Tsaarin painostus nopeutti sodan loppumista, ja sota päättyi Tanskan "voittoon": 

vaikka he jäivät alakynteen maalla, he pystyivät kuristamaan Preussin kaupan merellä ja saivat suurta apua Ruotsilta sekä diplomaattista apua Englannilta ja Venäjältä. -- lopulta Preussi lakkasi antamasta apua kapinallisille. Tanskalaiset valloittivat Slesvigin takaisin, Itävalta ja Preussi auttoivat Holsteinin lannistamista, seurasi epävarma rauha ja Tanska ryhtyi nauttimaan suurta vapautta, jonka v:n 1849 perustuslaki oli sille myöntänyt. Tällä lailla perustettiin valtiopäivät sekä saatettiin voimaan painovapaus, uskonvapaus ja kokoontumisvapaus.

(Kansakuntien vaiheet, osa IV, Wsoy 1955, s. 97)

Venäjän ja Englannin diplomaattisen painostuksen auttamana saatu voitto voidaan kirjoittaa lainausmerkein, koska Tanskan perustuslakia ei edelleenkään saatu voimaan Schleswikissä. Sotatilan lopettanut Lontoon yleissopimus 1852 oli kummallekin osapuolelle kompromissi, joskin nöyryyttävämpi Preussin arvovallalle, joka joutui luopumaan suunnitelmastaan liittää kiistanalaiset alueet Saksaan. Saksa ilmaisikin tyytymättömyytensä pakon alla syntyneeseen sopimukseen. Tanska joutui sitoutumaan Schleswik-Holsteinin yhtenäisyyteen. Sopimus esti Schleswikin "tanskalaistamisen" ja pakotti Tanskan korvaamaan perustuslakinsa uudella lailla, joka huomioi Schleswik-Holsteinin erityisaseman. Uusi perustuslaki vahvistettiin 1855. 

Fredrik VII:n seuraajan Kristian IX:n tultua Tanskan kuninkaaksi tilanne muuttui jälleen. Tanskan valtiopäivien marraskuussa 1863 valmistelema perustuslaki oli jäänyt vaille kuninkaan allekirjoitusta tämän kuoltua äkillisesti 15. marraskuuta. Uusi kuningas allekirjoitti Tanskan kansallismielisten painostamana syntyneen perustuslain, jossa Schleswik liitettiin samojen lakien ja säädösten alaisuuteen muun Tanskan kanssa. Tämä tarkoitti Schleswikin erottamista Holsteinista. Tanskan valtiopäivien mukaan Schleswikin oli hyväksyttävä kuulumisensa Tanskaan, lakattava olemasta kiistakapulana ja sen väestön tuli integroitua muuhun Tanskaan.

Preussin pääministeriksi 1862 tullut Otto von Bismarck vastusti demokratiaa, kannatti yksinvaltaista monarkiaa ja tähtäsi Saksan yhdistämiseen yhdeksi lujaksi kuningaskunnaksi. Wienin kongressissa 1815 syntyneeseen Saksan liittoon kuului sekä saksalaisia että itävaltalaisia kuningas-, ruhtinas-, herttua- ja kreivikuntia. Bismarck vastusti liittoa, koska se haittasi saksalaisen yhtenäisyyttä ja sitoi heitä Itävaltaan. Itävallan kanssa solmittu liitto oli kuitenkin hyödyllinen toistaiseksi.

Bismarck, jolle Schleswik-Holsteinia koskeva kiistassa oli kysymys Saksan ja Tanskan rajasta, näki tilaisuuden poliittisten päämääriensä edistämiseen. 

Bismarck katsoi Tanskan loukanneen Schleswik-Holsteinin saksalaisväestön oikeuksia ja siten aiheuttaneen sotatilan Saksan ja Tanskan välille. Kyseessä oli sitä paitsi rikkominen Lontoon sopimusta vastaan. Tämän perusteella Bismarck vaati Saksan liittoa ryhtymään sotatoimiin. Augustenburgin herttuan ehdottaman ratkaisun, jonka mukaan Schleswik-Holsteinista muodostettaisiin sekä Preussista että Tanskasta erillinen valtio näiden välille, Bismarck torjui. Saksan liiton joukot ylittivät Tanskan rajan helmikuussa 1864.

Saksan ja Itävallan hyökkäys Tanskaan herätti maailmalla yleistä paheksuntaa, mutta ei saanut edes Ruotsia liittymään sotaan Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Ruotsista ja Norjasta riensi jälleen vapaaehtoisia tanskalaisten tueksi, ja myös Suomesta tuli joukko vapaaehtoisia tukemaan Tanskaa. Saksalaisten ja itävaltalaisten joukkojen ylivoima johti kuitenkin nopeasti Jyllannin miehitykseen.

Tanska piti puoliaan sankarillisesti, mutta joutui alistumaan samasta syystä kuin Puola samaan aikaan: ulkomaat antoivat vain sympatiaa ja moraalista apua. Tanskan mielipiteisiin tämä - niin kuin myöhemmin Puolan, Suomen ja monen muun pienen maan - jätti syvät jälkensä. Pettymys Ruotsin neutraalisuuteen, jota Ruotsista ja muualta tulleet vapaaehtoisjoukot eivät voineet korvata, lopetti ylioppilaspiirien innokkaan skandinavismin. Tanskassa Dybbölin puolustuksesta tuli Venäjän Sevastopolin tapaan kansallisen sitkeyden ja urhoollisuuden symboli, mutta Preussissa Dieppel tuli olemaan ensimmäinen niistä kolmesta taistelupaikan nimestä, joiden varaan uusi Saksa sotilaalliselta kannalta perustettiin. 

(Suuri maailmanhistoria, osa 14, Otava 1985, s. 296)

"Toinen Tanskan-Saksan sota" kesti noin viisi kuukautta. Wienissä allekirjoitetussa rauhansopimuksessa    

..................................... KESKENERÄINEN TOISTAISEKSI

mmmmmm 

- täydennetään -

 img_20200331_154318_1cs_2img_20200331_154346_7cs_2

m