SANTAVUORI

Santavuori-suku 1700- ja 1800-luvulla

Martti Santavuoren artikkeli Ahlaisten Sandberg-Santavuori-suvusta (Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja Genos n:ro 35, 1964) kertoo suvun alkavan Pastuskerin saarella luotsina toimineesta Matti Martinpojasta.

Matti Martinpojan isä Martti Matinpoika asui Sandöön saarta Ahlaisten pitäjän lähisaaristossa. Martti Matinpojasta on oikeuden pöytäkirjoissa maininta että hän laivuri Erik Inbergin mukaan on vastoin kihlakunnanoikeuden kieltoa kalastanut Ahlaisten kyllälle kuuluvassa Spjälksundissa. Isonvihan jälkeen Tukholmasta Ahlaisiin muuttaneen ja suuria maaomistuksia siellä hankkineen laivuri Inbergin syytös on vuodelta 1738. Martti on puolustaunut vetoamalla Sunniemen kartanon omistajan Karl Hermelin hänelle antamaan lupaan.

Matti Martinpoika siirtyi Sandööstä Pastuskeriin 1740-luvulla, mennessään naimisiin Riitta Niilontyttären (syntynyt 1744) kanssa, jonka vanhemmat Niilo Heikinpoika ja Kaarina Yrjöntytär asuivat Pastuskeria. Kaarina Yrjöntyttären vanhemmat, Söörmarkusta muuttanut Yrjö Hannunpoika ja tämän vaimo Kaarina, olivat Pastuskerin ensimmäiset viralliset asukkaat: Yrjö Hannunpojan asumisoikeus vahvistettiin Ulvilan käräjillä toukokuussa 1695. Yrjöltä Pastuskerin tila siirtyi vävylle, Niilo Heikinpojalle, ja hänen jälkeensä tämän vävylle, Matti Martinpojalle.

Pastuskerin tilan viljeleminen merkitsi samalla luotsipalvelusta. Matti Martinpojasta tuli vakinainen kruununluotsi (tillförordnad Krono Lotz).

Matti Martinpoika ryhtyi viimeistään elokuussa 1760 täysin valtuuksin hoitamaan tehtäviään Reposaaren ja Porin väylillä. Ainakin hän sai 5.8 Petter Stjernmanin nimityksen toimeensa, ja 16.8.1760 maaherran vahvistuksen niille eduille, jotka kuninkaalliset määräykset ja päätökset sekä kuninkaan kirje 18.4.1738 soivat luotseille. Matti teki 3.3. 1761 kihlakunnanoikeudessa luotsivalan; monien toimen hoitoa koskevien seikkojen lisäksi siinä vapaudenajan olosuhteita kuvaavasti vaadittiin, että luotsin tulisi, jos saisi jotakin kuulla hankkeista itsevaltiuden palauttamiseksi, viipymättä niistä esimiehilleen ilmoittaa.

Luotsille kuuluvat edut tulivat Matti Martinpojalle enemmän kuin tarpeeseen. Tilojen verotus oli kovaa ja Pastuskerin elinolosuhteet ankarat:

Peltoja on kertomuksen mukaan niukasti, ne kylvetään syksyllä puoleksi rukiille ja toinen puoli keväällä ohralle; ne saavat harvoin olla kesantona, koska kylvöala on niin vähäinen eikä riitä asukkaan tarpeisiin. Muuten pelto on savea ja löysää maata, vain pieni osa siitä kuuluu verotusmetodin mukaan 2. luokkaan, osa on karkeaa hiekkamaata, kovin kivistä ja kärsii kuivuudesta, osaksi hienompaa hiekkaa ja irtomaata 4. luokkaan kuuluvana. Viimemainittu pelto on parempikuntoinen ja ojitettu. Lisätilaa ei ole pelloksi raivattavissa, koska luoto on kauttaaltaan kivinen, ja asukas sitäpaitsi on joka vuosi yrittänyt kaskeamalla saada muutaman kapanalan kylvötilaa ja on sillä tavoin selvinnyt yli talvien, jolloin hänen myymällä ja vaihtamalla kalaa täytyy hankkia itselleen tarvittava lisäleipä.

Matti Martinpoika kuoli 1786 ja hänen vaimonsa Riitta vuonna 1795. Heidän yhdestätoista lapsestaan vain kaksi oli poikia. Pastuskerin tilan ja siihen liittyvän kruununluotsin toimen peri äidinisän mukaan nimensä saanut vanhempi poika, vuonna 1750 syntynyt Niilo Matinpoika. 

Niilo mainitaan 1791 Reposaaren luotsiaseman rullassa ylimääräisenä luotsina. Rovasti Lebell karhusi Niilolta 1795 tämän äidin Riitta Niilontyttären jäljiltä ruumislehmää, koska tilalla silloin hänen väittämänsä mukaan oli 7 lehmää. Niilo taas esitti todistuksen siitä, ettei kuolinpesässä silloin ollut useampaa lehmää kuin perunkirjoitus oli osoittanut, ja että rovastin pitäisi tyytyä hänelle maksettuun 2 hopeatalariin ruumislehmän asemesta. Niilo peri myös äidiltään raamatun ja ison virsikirjan, jotka tämä "lämpimällä kädellä" antoi. Valitettavasti Pastuskerin talossa on säilynyt vain antotodistus, jonka Niilon serkun poika Juho Malmquist, porilainen porvari, on laatinut, joten kirjojen kielestä ei ole tietoa.

Suvun kotikieli on kaikesta päättäen koko ajan ollut suomi. Ilman muuta on selvää, että Pastuskerin asuttanut Söörmarkun Yrjö Hannunpoika oli suomenkielinen. -- voimme pitää todennäköisenä, että talossa puhuttiin suomea, mutta osattiin jo luotsitoimenkin vuoksi ruotsia. 

Talon varallisuudesta Niilon vastaanottaessa isännyyden voi tuskin puhua. -- Arvokkain omaisuus karjan ja yhden hevosen ohella lienevät olleet kalastusvälineet, -- . Talon papereiden mukana on säilynyt myös kuitti, jonka laivuri Jaakko Wadén on antanut Lyökissä 1.heinäkuuta 1789, ja jonkun mukaan Niilo sekä Tuomas Sundholm ovat palkkaa saamatta luotsanneet Porin kenttämakasiinista Lyökkiin kuninkaallisen majesteetin ja kruunun kuljetusaluksen "Suomen Karhu". Alus oli matkalla Viaporiin; olihan parhaillaan käynnissä Kustaa lll:n sota. Lisäksi on säilynyt sopimuksia eri kalarantojen käytöstä. Eräästä kauppakirjasta selviää, että Niilo möi pojalleen Kaarlelle rantanuotan seitsemän kuparitalarin hinnasta.

Niilon vaimo Riitta Tuomaantytär oli kotoisin Ahlaisten Ylikylästä. Niilo ja Riitta saivat kymmenen lasta. Pastuskerin talon peri vanhin poika, vuonna 1744 syntynyt Kaarle, mutta luotsintoimen otti vastuulleen vuonna 1746 syntynyt Juho. 

-- kun taas Juho otti 1800 vastuulleen luotsintoimen Pastuskerin talon puolesta. Sitä varten hän 1809 osti tilasta itselleen Paavonniemen (Paavo udd) nimisen torpan luotsitaloksi. Luotsintoimen hoitamisesta veljekset olivat jo vuonna 1780 tehneet keskenään sopimuksen. Juho Niilonpoika meni naimisiin Pomarkun Kiilholmasta kotoisin olevan Kaisa Liisa Samuelintyttären kanssa (1786-1858). Hän alkoi käyttää sukunimeä Sandberg, nähtävästi jo tullessaan reserviluotsiksi 30/9 1812. 

Kun luotsivanhin, Anttoorassa asuva Juho Sjöholma, vuonna 1810 pyysi vapautusta luotsintoimesta, ehdotettiin tehtävään Juho Sandbergia. Asiapapereiden joukossa on säilynyt kirkkoherra Gabriel Krianderin vuonna 1810 antama hyvä mainetodistus Sandbergista. Juho Niilonpoika Sandberg nimitettiin luotsivanhimmaksi 1811.

Juho Sandbergin seitsemästä lapsesta luotsivanhimman tehtävän peri Kustaa Sandberg (1815-1879).

Kustaa Sandbergin kahdestatoista lapsesta viisi oli poikia, mutta näistä vain kaksi selvisi aikuisikään. Luotsivanhimman tehtävän peri pojista vanhempi, Eerik Kustaa (1849-1901). Hän meni naimisiin serkkunsa Marketta Sofia Sandbergin kanssa ja he saivat kuusi lasta.

Kustaa Sandbergin pojista nuorempi, Frans Niklas (1854-1928), on ensimmäinen Santavuori. 

Uuden vuosisadan toiselle vuosikymmenelle lähdettäessä luotsintoimi oli kokenut perusteellisia muutoksia ja yhtenäinen luotsihallinto muodostunut. Eerik Kustaa Sandberg olikin sitten viimeinen Sandbergin suvun Reposaarella toiminut luotsivanhin. Merikarvian lukkariksi 1878 tullut ja 1854 syntynyt Frans Niklas Sandberg omaksui "Snellmanin suuressa nimenmuutossa" 1906 nimen Santavuori. Hänen vaimonsa Maria Josefiina Sved kuului Merikarvian Elg-Jumpin talonpoikaissukuun. 

Luotsivanhin Kustaa Sandbergin tyttäristä tulivat Anna Sofia ja Kaisa Liisa liittymään vastaavasti Anttooran ja Lampaluodon kantatalojen sukuihin, Maria Kristiina taas, avioiduttuaan Iuotsivanhin Antti Aksel Forssin kanssa (jälkeläiset omaksuneet nimen Tyrsky), Forssin ja Veckströmin luotsisukuihin.

Lähde: Ahlaisten Sandberg-Santavuori-suvusta, Genos 35

SANTAVUORI, Martti (1901 - 1972)

Merikarvian lukkarin Frans Niklas Santavuoren ja Maria Josefina Svedin kolmessatoista lapsessa on ravintoloitsijoita, kansakoulunopettajia, virkailijoita ja tuomiorovasti. Perheen esikoinen, ravintoloitsija Frans Emil syntyi 1879. Lapsista nuorin, ammattiupseeriksi ja kirjailijaksi päätynyt Martti Jaarli Olavi Sandberg (vuodesta 1906 Santavuori) syntyi 11. marraskuuta 1901 Merikarvialla ja kuoli 8. marraskuuta 1972 Helsingissä. 

Santavuori avioiutui vuonna 1927 kansakoulunopettaja Rauha Maria Luukon kanssa, joka kuoli 35-vuotiaana 1936. Tästä liitosta Santavuorella on kaksi lasta: Liisa (s.1928) ja Matti (s.1931). Vuonna 1943 Santavuori meni naimisiin Kaino Orvokki Halmeen kanssa. He saivat kolme lasta: Vesa (s.1945), Olli (s.1946) ja Heli (s.1950).

Kirjailijana tunnetuksi tullut Santavuori oli ammattiupseeri ja useissa hänen romaaneissaan, etenkin historiallisissa romaaneissa, kuvataan sodankäyntiä. Esikoisteos novellikokoelma Rykmentin vinttikoira ilmestyi vuonna 1930 salanimellä Olavi Uola. 

Santavuori oli Suomen sisällissodan puhjetessa 16-vuotias, ja hän liittyi vapaaehtoisena sotilaaksi valkoiseen armeijaan. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1921 Seinäjoen yhteiskoulusta, minkä jälkeen hän kävi kadettikoulun vuosina 1922–1924 ja sotakorkeakoulun vuosina 1937–1939. Santavuori ylennettiin everstiluutnantiksi 1942. Puolustusvoimain upseerina hän toimi 1924–1947 opettaen loppuvaiheessa sotahistoriaa sotakorkeakoulussa. Sen jälkeen hän palveli eri siviilitehtävissä vuoteen 1955, josta alkaen toimi vapaana kirjailijana.

(Martti Santavuori, Wikipedia)

Santavuoren historiallisista romaaneista parhaiten aikaa ovat kestäneet Sylvesterinyö (1935) ja Suomen kuningas (1965). Aivan näiden tasolle eivät yllä sinänsä mielenkiintoinen Napue (1933), tekijän suuritöisin, kolmeosainen historiallinen kuvaus Petrus, kirjuri (1945-48), Hattujen ja Myssyjen sotaa kuvaava Sopivin hirteen (1959) ja Porin seudun historiaa valottava Tuli ja purjeet (1964).

Tekijän muista romaaneista mainittavimpia ovat Sen täytyi kerran tulla (1937) ja Totuuden tähden (1945).

Santavuori Suomen historian kuvaajana isostavihasta itsenäistymiseen

Ensimmäiset viisi teostaan Olavi Uomana julkaisseen Santavuoren ensimmäinen historiallinen romaani ja samalla ensimmäinen omalla nimellä julkaistu teos Napue (1933) kuvaa kuuluisaa Isonkyrön Napuen taistelua helmikuussa 1714, jolloin yhteen ottivat kohtalokkain seurauksin Venäjän tsaarin joukot ja Armfeltin ruotsalainen, Suomen talonpojilla vahvistettu armeija.

Romaani kuvailee, kuten jo nimikin ilmoittaa, Napuen taistelua, tarkemmin sanoen aikaa Kostianvirran taistelun ja Napuen taistelun välillä vv. 1713–1714. Näkökulmana on ylistarolainen Louon talo ja Louon perheen kohtalo: äiti kuolee ennen suuren tappion päivää, isä ja nuorempi poika sortuvat Napuella; vanhempi poika on niitä harvoja, jotka selviävät hengissä ja jäävät jatkamaan - vainon ajan ohi mentyä - autioituneitten maiden viljelemistä. Kaukaisen, synkän ajan elävöittämisessä auttaa tekijää paljon tarkka historiallinen ja sotilaallinen asiantuntemus. Esitystä kannattaa voimakas isänmaallinen henki. Suositellaan kirjastoihin.

(Arvosteleva Kirjaluettelo, 1933)

Runsaasti kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen toisena painoksena nyt ilmestynyt Napue kertoo Ison Vihan alun jättiläistaistelusta jossa kaksituhatta suomalaista menetti henkensä. Kirja kuuluu Kompassikirjoihin, mistä syystä sen pienehkö kirjakekoko on puolustettavissa. Vahinko vain, että tämä samalla on esteenä eräille, jotka mieluummin lukisivat paremmin näkyvää tekstiä. Lukiessani kirjaa sen eräät lehdet irtosivat, mikä antaa aihetta epäillä, että kirjastokäyttöön tällainen liimaside on heikko.

(Arvosteleva Kirjaluettelo, 1965)

Venäläisten miehityksestä 1713 alkanut isonvihan aika kesti vuonna 1721 solmittuun rauhaan, jolloin Venäjä - Ruotsin myönnyttyä rauhanehtoihin sisältyviin alueluovutuksiin - vetäytyi Suomesta. Isonvihan alkupuolen 1714-17 Suomessa vallitsi venäläisten terrori, mielivalta ja laittomuudet, mutta Armfeltin joukkojen lähdettyä loppuvuodesta 1717 ja tsaarin luovuttua aikomuksestaan hyökätä emämaahan Ruotsiin olot helpottuivat. Vuonna 1718 Venäjä lakkautti sotilashallintonsa Suomessa ja järjesti siviilihallinnon.

Santavuoren romaani Sylvesterinyö kuvaa Armfeltin mukana Ruotsiin siirtyneiden suomalaisten sotilaiden osallistumista Ruotsin sotaretkeen Norjaa vastaan.

Kaarle XII tahtoi valloittaa Norjan lähettääkseen sieltä maihinnousujoukot Skotlantiin. Niillä joukoilla piti Jaakosta tehtämän Englannin kuningas, ja Kaarlen saaman hänestä liittolainen, jonka laivaston avulla hän sitten pitäisi tsaarin kurissa... On tietenkin vain arvailujen varassa miten kuningas oli suunnitellut toiminnan jatkuvan. Kun kohtalokas luoti kaatoi hänet marraskuun viimeisenä päivänä 1718, ei kellään ollut tietoa mitä tehtäisiin. Ja niin kenraaliluutnantti Armfelt joutui keskeyttämään itse asiassa hyvin valmistellun sotaretkensä. Onnettomuudeksi se tapahtui juuri joulunpyhien aikoihin, niin että talvivarusteita vailla oleva armeija tuhoutui tuntureilla viluun ja pakkaseen... Tämän kertomuksen tarkoitus on eräiden suomalaisten kohtaloiden kuvaaminen Armfeltin Norjan-retki taustanaan.

(Sylvesterinyö, Gummerus 1935)

Kuningas Kaarle XII aloitti Norjan sotaretken hyökkäyksellä Etelä-Norjaan syksyllä 1718. Armfeltin johtaman pohjoisarmeijan piti tulla eteläarmeijan tueksi ja tehdä sivustahyökkäys Trondheimiin, mutta huonot tiet ja vaikeat maasto-olot viivästyttivät Armfeltin saapumista.

Kaarle XII kuoli päähän osuneeseen luotiin Fredrikstenin linnan piirityksessä marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1718. Ohimoon osunut luoti aiheutti välittömän kuoleman. Tapahtuneen yksityiskohdat ovat jääneet epäselviksi ja kuolemaa epäillään kuninkaan sisaren Ulrika Eleonooran ja tämän aviomiehen Hessenin Fredrikin järjestämäksi. Fredrikin adjutantti André Sicre oli lähettyvillä kuninkaan kuollessa ja lähetettiin heti viemään sanaa Tukholmaan. Ulrika Eleonoorasta tuli hallitsija. 

Saatuaan tiedon kuninkaan kaatumisesta joulukuun puolivälissä, noin kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen, Armfelt määräsi joukkonsa vetäytymään. Joulun aikaan alkanut perääntyminen tapahtui äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa ilman huoltoa, ja uudenvuodenpäivänä osastot joutuivat ankaraan lumimyrskyyn. Suurin osa noin viidestä tuhannesta sotamiehestä menehtyi perääntymisen aikana ja selviytyneet kärsivät pahoista paleltumista.

Tähän historialliseen tilanteeseen sijoittuvan, katastrofaalista vetäytymistä kuvaavan Sylvesterinyön päähenkilönä on pälkäneläisen papin poika, vääpeliksi ylennyt Matti Castren. Sotamiesten keskustelujen ja muistojen kautta valottuu myös Suomen tilanne historiallisesti vaikeana ajanjaksona.

Sopivin hirteen (1959) on elävää, sujuvasti kerrottua ja humorististakin sävyä sisältävää kuvausta "hattujen" ja "myssyjen" konfliktista; suurvaltapolitiikan kiemuroista ja Suomen asemasta idän (Venäjä) ja lännen (Ruotsi) välissä. Se on luonnollista jatkoa Armfeltin joukkojen ja venäläisten vuonna 1714 tapahtuneen taistelun (Napua, 1933) ja Armfeltin joukkojen Norjanretken 1718 (Sylvesterinyö, 1935) kuvaukselle.

Martti Santavuori on sijoittanut uuden romaaninsa tapahtumat suurten poliittisten vehkeilyjen vuosisadalle, 1700-luvulle. Hattujen ja myssyjen taistelu vallasta, poliittisen ja muun elämän mädännäisyys, salaiset neuvottelut vieraiden valtioiden edustajien kanssa muodostavat romaanin värikkään ja elävän taustan.
  Iloinen seuranpitäjä Johan Henrik Vijkman on kauniin ja kevytmielisen rouvansa, Kristiana Elisabet von Ackernin kanssa joutunut Vähä-Savoon hoitamaan kihlakunnantuomarin virkaa. Suurellinen elämä, ylimielinen suhtautuminen paikallisiin säätyläisiin ja rahvaaseen saa tuomarin asiat vähitellen rappiolle. Hän sekaantuu aikakauden hillittömiin poliittisiin vehkeilyihin ja erehtyy lopulta maanpetoksen poluille.
  Romaanin sivuilla vilahtelee aikakauden silmäntekevien nimiä, mutta ytimenä on kiinteästi Vijkmanin ja hänen vaimonsa tarina. Mikä osuus Vikjmanin kohtaloihin oli lapsuudella, luonteella, tottumuksilla, huonolla onnella?

(Romaanin takakannesta)

Martti Santavuori kuvaa eloisasti ja vauhdikkaasti 1700-luvun suomalaista elämää sekä Savon sydänmailla että Turussa; tapahtumia riittää jopa suureen ja loistavaan kuninkaankaupunkiin Tukholmaan astikin. Eletään poliittisen juonittelupelin – hattujen ja myssyjen valtataistelun aikaa ja tämä leimaa myös kirjan päähenkilön, rajun ja omalaatuisen kihlakunnantuomarin kohtalonkulkua. Historiallisuudestaan huolimatta ei Santavuoren kirjalta puutu myöskään tiettyä ajankohtaisuutta.

(Kauko Kula, Arvosteleva Kirjaluettelo 1/1960)

Myssyjen ja hattujen valtataistelu oli seurausta ruotsalaisten tyytymättömyydestä vuoden 1721 rauhan ehtoihin. Venäjän ja Ruotsin valtakuntien sodan päättävässä Uudenkaupungin rauhassa Venäjä sai Ruotsilta Baltian ja Kaakkois-Suomen. Rauhansopimuksesta huolimatta viha valtakuntien välillä kyti ja suomalaisten asema suurvaltojen pelinappulana oli kaiken aikaa turvaton ja epävarma.

Käytännössä Suomen tilanne riippui Tukholmassa tehtävistä päätöksistä, siellä tapahtuvista valtapoliittisista linjauksista, jotka taas olivat kytköksissä muuhun eurooppalaiseen politiikkaan. Maltillista, rauhanomaista politiikkaa kannattavien "myssyjen" ja aggressiivisempaa politiikkaa kannattavien "hattujen" konfliktin päätyttyä Venäjän vastaista revanssipolitiikkaa ajavan hattupuolueen voittoon, oli edessä uusi Ruotsin ja Venäjän välinen sota.  

Hattujen sodaksi nimitetty sota, joka päätti 20 vuotta kestäneen rauhan, käytiin 1741–1743. Sodassa Venäjän joukot miehittivät Suomen uudelleen. Tätä miehitysaikaa kutsutaan pikkuvihaksi. 

Ruotsin suurvalta-aika päättyi Suureen Pohjan sotaan (1700–1721), jossa se kärsi murskaavan tappion naapureilleen ja joutui myöntymään mittaviin aluemenetyksiin. Suurimmat alueluovutukset se teki Venäjälle: vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi joutui luovuttamaan sekä kaikki alueensa Baltiassa, eli Inkerinmaan, Viron ja Liivinmaan että Suomen kaakkoisimmat osat, eli Käkisalmen läänin ja Viipurin ympäristön.

Ruotsin surkean sotamenestyksen katsottiin aiheutuneen kuningas Kaarle XII:n yksinvaltaisesta politiikasta. Tämän vuoksi valtakunnan säädyt ryhtyivät määrätietoisesti rajoittamaan hallitsijan valtaa. Vuonna 1719 astui voimaan Ruotsin uusi hallitusmuoto, jossa kaikki korkein päätösvalta siirrettiin valtiopäiville. Myös valtakunnan ylimmän hallintoelimen valtaneuvoston toiminta alistettiin valtiopäiville. Hallitsija sidottiin niin tiukasti valtiopäivien päätöksiin, ettei hänellä ollut käytännössä lainkaan itsenäistä valtaa. Kun kuningas oli työnnetty syrjään, Ruotsin tärkeimmäksi poliittiseksi toimijaksi muodostui kansliapresidentti, joka oli valtaneuvoston puheenjohtaja. Tätä virkaa hoiti vaikutusvaltainen Arvid Horn, jonka politiikan päämääränä oli pitää Ruotsi puolueettomana ja eurooppalaisten suurvaltakiistojen ulkopuolella.

Hornin politiikka jakoi valtiopäiväedustajat kahteen leiriin, hänen kannattajiinsa ja vastustajiinsa. Aluksi valtiopäivien enemmistö kannatti Hornia, mutta 1730-luvun mittaan häntä vastustanut oppositio tuli yhä suuremmaksi ja äänekkäämmäksi. Tämän opposition mielestä Hornin politiikka oli liian varovaista ja saamatonta, ja se ajoi revanssipolitiikkaa Venäjää vastaan, pyrkimyksenä korvata Suuren Pohjan sodan arvovaltatappio ja Uudenkaupungin rauhan aluemenetykset uudella sodalla. Oppositio antoi Hornin kannattajille pilkkanimen "yömyssyt", joka lyheni myöhemmin pelkiksi myssyiksi. Tämän vastapainoksi oppositiota alettiin kutsua hatuiksi. Myssyt saivat politiikalleen tukea Venäjältä ja Britannialta, hatut puolestaan Ranskalta.

Vuoden 1738 valtiopäivillä valtasuhteet kääntyivät: hatut saivat enemmistön aatelissäätyyn ja porvarissäätyyn, ja myssyt joutuivat vähemmistöön. Arvid Horn joutui eroamaan kansliapresidentin virasta, ja myös häntä kannattaneet valtaneuvoston jäsenet erotettiin. Uudeksi kansliapresidentiksi nousi hattujen politiikan kannattaja Carl Gyllenborg. Valtiopäivien salainen valiokunta laati valtaneuvostolle asiakirjan, jossa määriteltiin Ruotsin uuden ulkopolitiikan suuntaviivat: asiakirjan mukaan uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä olisi väistämätön, joten Ruotsin olisi pidettävä aloite käsissään ja aloitettava hyökkäyssota Venäjää vastaan heti olosuhteiden ollessa suotuisat. Koska Venäjä oli parhaillaan sodassa Turkkia vastaan, tilanne näytti otolliselta, -- .

Tilanne muuttui 1739, kun Venäjä ja Turkki solmivat rauhan. Uudet valtiopäivät kutsuttiin koolle 1740 päättämään, tulisiko sotasuunnitelmaa jatkaa vai kotiuttaa Suomeen sijoitetut joukot. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti uudelleen, kun Venäjän keisarinna Anna kuoli. Keisariksi valittiin hänen sisarentyttärensä Anna Leopoldnovan alle yksivuotias poika Iivana VI, ja todellista valtaa käytti tämän äiti neuvonantajineen. Kruunua tavoitteli kuitenkin myös prinsessa Elisabet, kruununperimyksestä syrjäytetty keisarinna Annan serkku ja Pietari Suuren tytär, joka sai opposition kannatuksen. Ruotsi päätti auttaa Elisabetin valtaistuimelle sodan avulla, toivoen että tämä suostuisi vastapalvelukseksi luovuttamaan Uudenkaupungin rauhassa menetetyt alueet. Elisabet antoi Tukholmalle vain epämääräisiä lupauksia, mutta niihin tartuttiin innolla.

Uusien valtiopäivien maamarsalkaksi, aatelissäädyn puhemieheksi, nimitettiin kenraali Charles Emil Lewenhaupt, yksi hyökkäyssodan innokkaimpia puolestapuhujia, josta tehtiin tulevan sodan ylipäällikkö. -- Suomen sotilasylipäällikkö, kenraaliluutnantti Henrik Magnus von Buddenbrock määrättiin kokoamaan joukot Venäjän rajalle, ja muodollinen sodanjulistus annettiin heinäkuussa 1741.

Elokuussa 1741 venäläiset aloittivat sotatoimet hyökkäämällä rajan yli kohti Lappeenrantaa. Von Buddenbrock ei siirtänyt pääjoukkojaan Lappeenrannan avuksi, joten sinne sijoitetut ruotsalaiset joukot joutuivat puolustautumaan lähes kolminkertaista ylivoimaa vastaan. Ruotsalaiset lyötiin nopeasti sekasortoisessa ja verisessä Lappeenrannan taistelussa. Venäläiset valtasivat Lappeenrannan linnoituksen ja tuhosivat kaupungin, mutta vetäytyivät sitten takaisin omalle puolelleen rajaa.

Sotatoimien tauottua väliaikaisesti Ruotsista lähetettiin lisäjoukkoja, niin että armeijan vahvuus kohosi noin 23 000 mieheen. Heidän mukanaan saapui syyskuun alussa Lewenhaupt, joka otti sodanjohdon käsiinsä. Marraskuussa Lewenhaupt hyökkäsi pääarmeijalla rajan yli ja alkoi edetä kohti Pietaria. Vaikeissa syystalven olosuhteissa aloitetun hyökkäyksen tarkoituksena oli aiheuttaa sekasortoa Pietarissa ja auttaa Elisabetia nousemaan valtaistuimelle. Elisabet kaappasikin vallan sodan aiheuttaman hämmennyksen turvin, ja joulukuun alussa hän tarjosi Ruotsille aselepoa. Lewenhaupt suostui tähän ja veti joukkonsa takaisin Ruotsin puolelle rajaa.

Elisabet ei kuitenkaan aikonut luovuttaa Ruotsille maa-alueita, päinvastoin. Jo aselevon aikana venäläiset joukot terrorisoivat ja ryöstelivät Savoa ja Karjalaa. Kun Elisabet oli vakiinnuttanut asemansa hallitsijana, hän yllätti ruotsalaiset helmikuussa 1742 sanomalla aselevon irti. Lewenhaupt yritti turhaan anoa aselevon solmimista uudelleen.

Maaliskuussa Elisabet julkaisi kuuluisan manifestinsa, joka levitettiin suomeksi ja ruotsiksi painettuna Suomen puolelle. Manifestissa keisarinna syytti Ruotsia sodan aloittamisesta ja vakuutti suomalaisille hyväntahtoisuuttaan, jos nämä lakkaisivat auttamasta Ruotsin armeijaa. Keisarinna myös lupasi tukea suomalaisia, jos nämä haluaisivat irtautua Ruotsista ja itsenäistyä. Elisabetin manifestilla on perinteisesti ollut keskeinen osa kansallisessa historiankirjoituksessa, koska se on ensimmäinen kirjallinen lähde jossa ehdotetaan Suomen itsenäistymistä. Ruotsin hallitus julkaisi oman vastamanifestinsa jossa suomalaisia muistutettiin vuosisataisesta uskollisuudesta Ruotsin kruunulle.

(Hattujen sota, Wikipedia)

Sota päättyi Turun rauhaan 7. elokuuta 1743. Rauhanteossa Ruotsi menetti lisää alueita Uudenkaupungin rauhassa menetettyjen lisäksi.

Santavuoren ehkä mielenkiintoisin ja kunnianhimoisin romaani Suomen kuningas ilmestyi 1965 ja kuvaa kirjallisuudessa vähän käsiteltyä episodia: Suomea itsenäisenä kuningaskuntana.

Lokakuun 9 päivänä 1918 valitsi Suomen silloinen eduskunta maamme kuninkaaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin. Eräs saksalainen lehti kertoi paria viikkoa myöhemmin, että prinssi aikoi valtaistuimelle noustuaan omaksua vanhan mytologisen suomalaisnimen Väinö.
  Joulukuussa prinssi kuitenkin ilmoitti luopuvansa tarjotusta kuninkaankruunusta. Tilanne sekä Suomessa että muualla maailmassa oli muuttunut, eikä niitä edellytyksiä, joita hän piti vaalin hyväksymisen kannalta välttämättöminä, enää voitu saavuttaa. Näin sammui vähin äänin satu Suomen kuningaskunnasta ja sen kuninkaasta. 
  Mitkä seikat olivat aiheuttaneet sen, että Eduskunta, joka joulukuun 6. päivänä 1917 julisti Suomen itsenäiseksi tasavallaksi, kymmenen kuukautta myöhemmin valitsi – tosin vajaalukuisena – saksalaisen ruhtinaan kuninkaakseen? Ja minkälainen mies oli silloin kuninkaaksi valittu Hessenin prinssi, minkälainen hänen kuningattarensa ja perheensä?
  Näihin merkittäviin ja monenlaisia näkymiä avaaviin kysymyksiin vastaa Martti Santavuoren dokumenttiromaani Suomen kuningas.
  Suomen itsenäisyys saavutettiin ensimmäisen maailmansodan myrskyissä ja saimme aloittaa uuden taipaleemme kehityksemme tiellä vain omin edellytystemme varassa. Tuon ajan voimien ja vastavoimien kiihkeä temmellys on koko ajan tämän romaanin tapahtumien taustana.

(Romaanin takakansiteksti)

Kotiseuturakkautta ja kirjallisia kokeiluja

Kansalaissodan vaiheisiin sijoittuvat romaanit Hiiltynyt lehti (1937) ja Lähtö (1962) pohjautuvat tekijän omakohtaisiin kokemuksiin.  

"Hiiltynyt lehti" on vapaussota-aiheinen romaani, joka kertoo pohjalaisten koulupoikien vaiheista ja elämyksistä vuosien 1917 ja 1918 suurissa tapahtumissa. Romaanin koulupoikavapaustaistelijat, jotka ottavat osaa Satakunnan ja Hämeen vapauttamiseen, herättävät lukijassa elävää todellisuuden illuusiota ja tunnustavaa mielenkiintoa, vaikka kuvauksen taiteellinen teho ei ole kaikissa kohdin ehdoton. Tätä kirjaa alttiista isänmaanrakkaudesta suosittelee mielellään kansalaiskirjastoihin.

(N. P. Virtanen Arvostelevassa Kirjaluettelossa, 1937)

Kansalaissodan syttyessä Santavuori oli 16-vuotias ja hyvin intomielisesti ja mustavalkoisesti valkoisten puolella. Myöhemmin hänen asenteensa tuli tasapainoisemmaksi niin että hän kykeni näkemään virheitä valkoistenkin toiminnassa ja ymmärtämään vastapuolella olleiden motiiveja, jopa arvosti eräitä vasemmistolaisia. Kommunismin hän silti näki loppuun asti uhkana Suomelle, kuten Vesa Santavuoren äidiltään kuulema tapaus kuvaa:

Joskus sellaiset asenteet saivat huvittavia muotoja. Äitini kertoo isän ja Hertta Kuusisen kohtaamisesta eräillä coctail-kutsuilla 1960-luvun Helsingissä: Martti Santavuori oli tuolloin Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja, ja Hertta Kuusiselle lienevät olleet kiinnostavia kaikenlaiset kontaktit sen ajan taiteilijapiireihin. Niinpä hän pyrki vaihtamaan muutaman sanan myös Martti Santavuoren kanssa. Isä näki lähestymisyritykset silmäkulmastaan ja aina kun Hertta K. pääsi uhkaavan lähelle, Martti S. pyörähti äkisti kuin väkkärä sellaiseen suuntaan, että tuli kääntäneeksi H. Kuusiselle selkänsä. Siinä tilanteessa isä siis käyttäytyi kuin pahimman laatuinen tosikko, mikä oli erittäin epäluonteenomaista hänelle enää tuossa kypsässä iässä.

(Vesa Santavuori: Valkoinen suomalainen, Karisto 1999)

Samana vuonna Hiiltyneen lehden kanssa ilmestynyt Sen täytyi kerran tulla sijoittuu myös kansalaissodan tapahtumiin, mutta on tekijän voimakkaasta asenteellisuudesta ja ihanteellisuudesta huolimatta monitasoisempi, psykologisesti kiinnostava. Kirjan keskiössä ei ole niinkään kansalaissota ja sen puoluepainotukset vaan ihmisen sisäinen kamppailu ja ristiriita. Romaani kuuluu tekijän onnistuneimpiin.

1941-43 ilmestyi Santavuoren suurteos Suomen sotahistoria sekä katsaus yleisen sotataidon historian tärkeimpiin vaiheisiin. Kaksiosaiseksi jääneen teoksen ensimmäisen osan alaotsikko on Itsenäisyyden toteutumista edeltänyt aika, toinen osa Suomen vapaussota yleismaailmallisen sodan aikana. Teokseen oli suunniteltu kolmaskin osa mutta sodan päätyttyä ja ottaen huomioon tekijän asema ammattiupseerina sen julkaisemista pidettiin liian arkaluontoisena. Nytkin teos poistettiin useiden kirjastojen valikoimista - samoin romaanit Napue ja Hiiltynyt lehti. Santavuoren vuonna 1941 ilmestynyt Miesten taistelu joutui kokonaan kiellettyjen kirjojen listalle, se poistettiin kirjakauppojen valikoimista neuvostovastaisena. Sama kohtalo oli useilla tuon aikaisilla sotakuvauksilla.

Jos jo romaanissa Sen täytyi kerran tulla oli psykologisen romaanin sävyä, vähintään yhtä paljon sitä on romaanissa Totuuden tähden (1946). Lapsuutensa lastenkodissa viettänyt ja sitten vieraiden ihmisten hoidettavana ollut tyttö, nyt jo nuori nainen, ryhtyy etsimään totuutta syntyperästään. Kun hän vihdoin saa selville äitinsä henkilöllisyyden, alkaa tarina avautua. Romaaniin sisältyy myös rakkauskertomus.

Hän saa kuulla äitinsä kuolleen mielisairaana ja eläneen suurimman osan elämästään kuuromykkänä. Mutta samalla hän joutuu tekemisiin ihmisten kanssa, jotka pystyvät valaisemaan arvoitusta aivan uusilta puolilta. Elli saa yllätyksekseen tietää, että hänellä on myös veli ja sisar; tapahtumat seuraavat toistaan yhä merkillisempinä, kunnes vihdoin, talvisodan ensimmäisinä päivinä, totuus avautuu hänen eteensä järkyttävänä, mutta kuitenkin lämmittävänä ja tulevaisuudenuskoa lujittavana.

(Romaanin takakansitekstistä)

Kolmen sydämen tarina (1954) on viihteellisempi rakkaustarina, käsittelytavaltaan modernia sävyä tavoitteleva kolmiodraama. 

Vuonna 1961 ilmestyi paikkakuntahistoriikki Merikarvian historia 1920-luvun alkuun. Samana vuonna ilmestynyt Hissipoika on sävyltään humoristinen, vähän naiivikin leikittely, jossa tekijä pohtii ihmisten sosiaalisia suhteita, moraaliakin. Romaani on paikoitellen osuvaakin satiiria aikakauden yhteiskunnasta ja sen keinotekoisista rakenteista.

Hissipoika kuljettaa talon asukkaita kerroksesta toiseen, ylös ja alas, minne kullakin on asiaa. Mutta romaanin hissipoika on saanut tavallista suuremmat valtuudet. -- . Uusi asukas, romaanin minä, koettaa parhaansa mukaan sopeuttaa olonsa siedettäväksi tässä talossa, jossa ainoa paikallaan pysyvä asia on alituinen muuttuminen. Talossa on muutakin merkillistä: siellä asutaan, niin kuin hissipoika asian määrittää, projisioituina, niin että jokainen kerros on samalla jokainen muu kerros. Vielä monimutkaisemmaksi asian tekee se, että jokainen hetki on samalla jokainen muu hetki ja että kaikilla talon asukkailla on sama sukunimi. Talossa on kerta kaikkiaan asioita joita ei voi ymmärtää. Vain kaikkein tyhmimmät asukkaat luulevat ymmärtävänsä kaiken. Niinpä asuminen talossa onkin sitten eräänlaista nuorallatanssia, ja romaanin minä joutuu taloa kierrellessään tekemisiin mitä merkillisimpien asukkaiden kanssa ja kannanottojen kanssa. Kaikki he häärivät omissa ympyröissään surkutellen, vihaten, halveksien tai yrittäen auttaa toisiaan, kukin asumistavastaan riippuen.

(Takakansitekstistä)

Kirkkaina kiiltävät säilät (1963) sisältää kertomuksia kokoelmista Rykmentin vinttikoira ja Luurankotakki.

1964 ilmestynyt Tuli ja purjeet -romaani on jonkinlainen kunnianosoitus syntymäpitäjälle. 

Romaani kamppailusta kovia elämänehtoja vastaan. Aihepiirinä 1600- ja 1700-lukujen vaihde Ala-Satakunnassa, keskeisenä tapahtumapaikkana Porin kaupunki ympäristöineen. Santavuori jatkaa tässä romaanissa niitä tyylillisiä ja tekotavallisia kokeiluja, jotka alkoivat jo Sopivin hirteen -romaanissa ja jatkuivat sitten erilaisina Hissipojassa ja Lähdössä. Ohikiitävä hetki, jolla on juuret menneisyydessä ja seurauksensa tulevaisuudessa, on ihmisen tahdon ainoa vaikutuskenttä. Tämä ohikiitävän hetken vähäinen ja samalla niin kohtalokas merkitys kuvastuu unkarinkielestä vaikutteita saaneessa erikoislaatuisessa verbien käytössä...

(Takakannesta)

Yyterin, Ahlaisten ja Merikarvian vaiheille sijoittuvalla tarinoinnillaan Santavuori ilmentää ja jakaa - vähän kokeilevankin proosan välityksellä - suvun perintönä tullutta ja Merikarvian historiikin kokoamisessa saamaansa tietämystä Satakunnan historiasta. Henkilöinä ovat Porin rykmentin kapteeni Magnus von Stefken ja hänen puolisonsa Anna Beata Fleming, Ahlaisten majatalon pitäjä Heikki Pentinpoika Knuutila, Yyterin seppä Tapani, pormestari Kekonius, kirkkoherrra Fortelius ja muita Satakunnan paikkakuntien porvareita ja rahvasta sekä ulkosaariston asukkaita.

Vanhat ihmiset kutsuivat vieläkin joskus Poria kyläksi, Päärnäisten kyläksi. Kaupungin paikalla sijaitsi joskus maailmassa kylä, ja siihen kuului silloin kolme taloa.
  Mutta tuo kyläksi haukkuminen osoitti vain ulvilalaisten vähättelyä ja kateutta sen vuoksi, että kaupungista tuli suuri ja komea, niin että vain Turku ja Tukholma vetivät sille vertoja. Meriä kulkeneet rannikkolaiset tiesivät koko maailmasta löydettävän vain vähän Porin veroisia kaupunkeja.
Kaikki ne, jotka lapsuudessaan näkivät Juhana-herttuan astelevan Porin kuninkaankartanon kujasia, saivat aika päiviä sitten jo leposijansa Porin kirkon lattian alla ja vielä useammat sen hautausmaan löysässä hiekassa. Mutta herttuan käynnit ja asumiset elivät kansan kuvitelmissa niin merkillisinä tapauksina, ettei niitä hevin unohdettu. Hän se kaupungin siirsi tänne Ulvilasta, jossa se riutui vailla yhteyksiä mereen.
  Päärnäinen joutui luovuttamaan maansa uudelle kaupungille. Mutta nimensä Pori sai - vanhojen kertoman mukaan - siitä, että yhden Päärnäisten kanta-asukkaan taloa kutsuttiin nimellä Borg, eli suomalaisten puheenparren mukaan Pori, ja toista nimellä Björn eli Karhu, ja niin voudit alkoivat kutsua kaupunkia molemmista talonnimista yhdistetyllä sanalla Björneborg. Björnistä vääntyi suomalaisten puheessa Pyörni, siitä taas Pyörnäinen ja vihdoin Päärnäinen.
  Porin talo sijaitsi vanhan linnoituksen kohdalla, joka siinä vartioi Kokemäenjoen suuta. Lähelle sen sijaintipaikkaa Juhana-herttua perusti kuninkaankartanonsa. Ja vähitellen kaupunki sitten kasvoi nykyiseen suuruuteensa ja komeuteensa.

(Tuli ja purjeet, Karisto 1964)

Uskonnollisessa romaanikilpailussa menestynyt Hurskaat ympyrät (1969) kuvaa nuoren ihmisen hengellisiä pohdiskeluja ja ristiriitoja. Pohdiskeleva, osittain myös kantaaottavaa ainesta sisältävä romaani ei ole kovin hengellinen eikä uskonnollisesti merkittävä, mutta yhtenä aikakautensa ilmauksista ja tekijän henkilöhistorian kannalta mielenkiintoinen. Uskonnollinen kirjan kirjoittaminen ei ollut kovinkaan trendikäs veto 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Sellaista saattoi odottaa tunnustavilta kristityiltä, jotka olivat profiloituneet nimenomaisesti hengellisen kirjallisuuden tekijöiksi, mutta ns. normaalilta romaanikirjailijalta veto oli yllättävä. Tulos jäi kuitenkin laihaksi, päähenkilön ristiriitojen kuvauksena se on ohut ja kovin jyrkkää kantaa varotaan ottamasta mihinkään suuntaan.

Isäkään ei ollut oikeaoppinen luterilaisuudessaan, vaikka hän uskomista sinänsä puolusti rohkeasti mm. monissa paneeleissa 60-luvulla, jolloin tällainen asennoituminen ei ollut mitenkään suosiossa. Hänen uskonnollisista pohdiskeluistaan saa kuvan kirjasta ”Hurskaat ympyrät” Sisälähetysseura, 1969. Hän ei pystynyt uskomaan oikeaoppiseen kolminaisuusoppiin, mikä on pelkästään myönteinen asia. Samoin hänen taiteellisen kunnianhimonsa päätuote ”Hissipoika” Karisto, 1961, on uskonnollis-poliittinen allegoria talosta, jossa hyvää tekevät menevät ylöspäin ja pahaa tekevät alaspäin. Isän romaaneissa kantavana aatteena, sen lisäksi, että hän on romaanimuodossa(kin) kirjoittanut ylös useimmat Suomen sotahistorian ratkaisutaistelut - tuntuu olevan mahdollisimman korkealla taiteellisella tasolla ilmaista oikean rakkauden hienoutta ja totuutta sekä velvollisuutensa täyttämisestä tuskien jälkeen tulevaa mielenrauhaa ja onnea. Nämähän tuskin olivat suosittuja asioita 60-luvun radikaalidekadentissa ympäristössä, mutta isä olikin 20-30-luvun nuori, ihanteellinen, innokas taisteluvalmis valkokaartin nuori sotilas.

(Olli Santavuori: Kotitausta. www.santavuori.com)

Hurskaissa ympyröissä oli siis kannanottoa hengelliseen keskusteluun, ainakin jonkinlaista tunnustusta kristinuskoon liittyvien kysymysten merkittävyydestä suomalaisen ja ylipäätään ihmisen uskonnollisen tarpeen, yhteisöllisyyden ja moraalin kannalta. Samana vuonna ilmestynyt Ratsumies Pentti Vänskä on terävämpi kannanotto. Siinä tekijä on enemmän omalla alallaan. Tuskin kuitenkaan on sattumaa, että teokset ilmestyvät samana vuonna?

Näissä romaaneissa ikääntyvä, seitsemääkymmentä lähestyvä kirjailija kertoo mikä hänelle on tärkeää, mitä hän pitää yhteiskunnallisesti merkittävänä. Edellisessä kertomus saattaa olla tunnustelevaa, jopa hapuilevaa, mutta jälkimmäisen sävy on jämäkkä ja alleviivaava, historiallisesta kontekstista muistuttava.

Kuten Veikko Junttila Arvostelevan Kirjaluettelon numerossa 5/1969 romaania Ratsumies Pentti Vänskä arvioi:

Tekijä on katsonut asialliseksi vähäisessä alkupuheessaan todeta eräitä seikkoja: Suomen sodan erityisluonteen ja sodanaikaisten velvollisuuksien tämänhetkisen arvostuksen, väheksyvän tai rienaavan jälkiviisauden. On luonnollista, että tekijä sotilaana on viimeksimainitusta toista mieltä: maataan puolustanutta ei jälkikäteen voida häväistä. Tämä on hänen pohjansa, kun hän lähtee kertomaan erästä monista kohtaloista Kannaksen suurhyökkäyksen ajoilta vuonna 1944, ratsumies Vänskän tarinaa, joka päättyi kuolemaan vankileirillä. Tarinassa ei ole mitään erikoista, tällaisia voitaisiin kertoa useita, mutta juuri siksi tällä on oikeutuksensa. On hyödyllistä silloin tällöin muistaa aikaa, jolloin syystä tai toisesta - vaihtoehtoja ei ollut.

Historiallinen romaani Ruhtinaan tie (1971) jäi Santavuoren viimeiseksi.

Santavuori kirjoittaa kolmikymmenvuotisen sodan tapahtumista Baltiassa ja Keski-Euroopassa. Päähenkilö on Transsilvanian ruhtinas Gabor Bethlen, tärkeitä sivuhenkilöitä mm. suomalainen luutnantti ja tarttolainen kaunotar. Romaani on lavea ja monisanainen, tiivistäminen ei olisi ollut haitaksi. Nykyisellään kirja on raskaanlainen, juonen monia polveiluja on vaikea seurata. Lisärasitteena on tarpeeton eestinkielinen dialogi, jonka mukanaoloa kirjassa en käsitä: miksi tosiaan yhden eestiläisen kaikki puhe on viety kirjaan alkukielisenä kun muut - minkäkielisiä ovatkin - puhuvat suomea.

(Vappu Karjalainen, Arvosteleva Kirjaluettelo 11/1971)

Valkoinen suomalainen

Isäni Martti Santavuori kuoli syksyllä 1972 hieman ennen kuin olisi täyttänyt 71 vuotta. Olin itse silloin 27-vuotias. Koko ikäni olin tiennyt, että isä oli ollut talvi- ja jatkosotien aikana ammattisotilas, mutta koskaan hän ei kertonut meille lapsille sotakokemuksistaan. Minä tunsin hänet aina kirjailijana, ja näin hänet asepuvussa vain vanhoissa valo- ja muotokuvissa. "Isäsi mielestä muut miehet puhuivat aivan liikaa sodasta", Kaino-äitini muisteli kerran. Isää kuulemma oli myös vaivannut se, että jatkosodan aikana hän ei toiminut aivan etulinjassa vaan rintaman esikunnassa.
  -- Niinpä oli yllätys kun useita vuosia isän kuoleman jälkeen löysin hänen arkistoistaan pienen käsin tehdyn teoksen nimeltä "Suomen vapaussodassa I:n krenatöörirykmentin mukana". Alaotsikkona toisella kansilehdellä lukee: "Muistoja vapaustaistelusta". Se oli jo kellastumaan päässyt, ruutupaperille kirjoitettu 106-sivuinen vihkonen A5-kokoa. Kannen Martti Santavuori oli itse kuvittanut piirtämällä. Myös sisäsivujen piirrokset ovat hänen itse laatimiaan. Vihkonen kertoo isän omin sanoin hänen kokemuksensa Suomen sodasta 1918. Tuolloin Martti Santavuori oli siis 16-vuotias. Hän taisteli vapaaehtoisena valkoisten puolella - taatusti etulinjassa. 

(Vesa Santavuori: Valkoinen suomalainen, Karisto 1999)

Valkoinen suomalainen -kirjassa Martti Santavuoren poika kartoittaa kansalaissodan tapahtumia isän nuoruudenkokemusten kautta. Teoksen näkökulma on yksityinen, yhden ihmisen nuoruuden kokemuksiin ja idealismiin perustuva, mutta samalla yleinen. Vesa Santavuori jäljentää myös nuoren Martin virheelliset, kuulopuheisiin perustuvat muistiinpanot ja yhdistää ne ajanjakson historiallisiin puitteisiin. Näin piirtyy kuva kokonaisesta sukupolvesta, silloisesta ja nykyisestä historian tulkinnasta. 

-- valkoisten voitto vapaussodassa on hyvä asia väestön enemmistölle Suomessa. Se pelasti meidät vieraan vallan sorrolta. Sen sijaan hävinneiden punaisten kohtelu sodan 1918 jälkeen oli kovaa. Siinä kovuudessa ei ole mitään puolustelemista siltä osin kuin se ei ollut pakon sanelemaa.
  Vääryyksille on saatu hyvitystä sotien jälkeen Suomessa. Punaisia on ymmärretty, heidän kärsimyksensä tuotu esiin. Valkoisten propaganda on ammuttu niin täyteen reikiä kuin mahdollista. Katkeruutta on päästy purkamaan. Silti on vääristelyä väittää, ettei yhdessä vuodatettu veri sodassa 1939-45 Neuvostoliittoa vastaan olisi mitään pyhittänyt, kuten jotkut vasemmistolaiset ovat sanoneet. Kyllä se veri sovitti haavoja, ei ehkä punaisten mielissä mutta valkoisten mielissä kyllä, ja se on painava puoli asiaa. Valkoiset olivat tylyjä voittajia 1918 ja varmaa on, että talvisota 1939 vaikutti pehmentävästi heidän sisäpoliittiseen käyttäytymiseensä myöhemmin.
  1960-70 -luvuilla vapaussodasta tarjoiltiin jo voittopuolisesti punaisten näkökulmaa, ja tuotiin esiin hävinneiden kokemat kurjuudet. Punaisten kärsimysten rummutus oli voimakasta ja vuoden 1918 valkoisille alkoi kehittyä ruma maine. Tuskin olen väärässä jos väitän, että sen seurauksena moni nykysuomalainen mieltää sodan 1918 tapahtumaksi, jossa valkoiset löivät punaiset, vangitsivat hävinneet ja tappoivat valtaosan vangeistaan joko teloittamalla tai nälkään.
  Painotettu on esimerkiksi sitä, että valkoisen terrorin uhreja oli huomattavasti enemmän kuin punaisen terrorin. Se tosiasia työntää näkymättömiin erään toisen. Valkoiset voittivat sodan, joten heillä oli enemmän mahdollisuuksia tappaa punaisia kostoksi kuin punaisilla surmata valkoisia. Mikä olisi ollut saldo, jos punaiset olisivat voittaneet? Viipurin murhat huhtikuussa 1918 antoivat esimakua. Silloin punaiset tappoivat valkoisia vankejaan ennen pakoon lähtöä sen minkä ehtivät. Punaisessa Suomessa aikaa sellaiseen olisi ollut paljon enemmän. Lisäksi Suomi olisi ollut osa diktaattori Josif Stalinin ajan Neuvostoliittoa. Siellä tapettiin ja näännytettiin miljoonia ihmisiä. Jos taas joku uskoo, että punainen Suomi olisi voinut säilyttää itsenäisyytensä Neuvostoliiton kyljessä, niin muistelkoon mitä Stalin sanoi Helsingissä vuonna 1917. Hän puhui Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen ylimääräisessä puoluekokouksessa marraskuussa kehottaen Suomen työväkeä kapinaan. Kaikkien maiden köyhälistön on nyt liityttävä yhteen, Stalin oli sanonut: "Täydellinen oman elämänsä järjestäytymisvapaus sekä Suomen kansalle että muillekin Venäjän kansoille! Suomen kansan vapaaehtoinen, rehellinen liittyminen Venäjän kansan kanssa!" 
  On myös turha väittää, etteikö venäläisillä olisi ollut keskeistä asemaa punakapinan johdossa, vaikka he osallistuivatkin suhteellisen heikosti itse sotatoimiin. Joten olettaa sopii, että mikäli punaiset olisivat vuoden 1918 sodan voittaneet, niin Venäjä olisi vaatinut osansa voiton hedelmistä, eli pitänyt luonnollisena Suomen pysymistä tiukasti osana Moskovan valtapiiriä, jopa osana Neuvostoliittoa.
  -- Joka tapauksessa selvää, että valkoisten näkökulmaa Suomen vapaussodan syihin ja kulkuun on viime vuosikymmeninä vähäpätöistetty. Heidän syynsä tarttua aseisiin on ikäänkuin työnnetty syrjään. Tänään on helppo unohtaa tilanteen koko dynamiikka, se miltä asetelma näytti silloin kun edessä oleva sota oli vasta tulevaisuutta, vain yksi mahdollisuus monista. Eivät kaikki olleet valmiiksi valkoisia tai valmiiksi punaisia.
Miten ihmiset päätyivät ottamaan kantaa, ratkaisemaan sen, mihin leiriin he kuuluivat, tai kuuluako mihinkään? Kuinka moni meistä nykyään tietää, että Suomessa oli aikoinaan paikkakuntia, joissa päätettiin, ettei aseellisia kaarteja perusteta ja etteivät saman seudun miehet ryhdy taistelemaan aseellisesti toisiaan vastaan, ja että sodan yleinen paine teki sittemmin nuo sinänsä hienot päätökset tyhjiksi? Näin kävi esimerkiksi Parkanossa ja Kihniössä, jotka pyrkivät puolueettomien paikkakuntien asemaan vielä helmikuussa 1918. -- .
  Sotaan jouduttiin, kun keisarinvallan romahdus Venäjällä ja nälänhätä Suomessa oli laukaissut järjestysvallan murtumisen ja rettelöinnin aallon täällä tuolloisessa suuriruhtinaskunnassakin - aikana, jolloin Venäjästä irtautumisen tahto oli voimistunut sortovuosien seurauksena. Venäläiset vallankumoukselliset sotilaat ja suomalaiset punaiset lyöttäytyivät yksiin ja osoittivat mieltään vakiintunutta porvarisvaltaa vastaan. Sanasta "veljeily" kehkeytyi kirosana valkoisten suussa. Pula vaivasi, voivarastoja ryöstettiin. Paikoin esiintyi verisiä yhteenottoja. Huhut olivat hurjia - ihmiset näyttivät uskovan mitä tahansa vihollisesta. Kun valkoiset alkoivat luoda helmikuussa Kankaanpäähän Porin pataljoonaa, majapaikaksi otettiin kirkonkylän monet talot mutta ruokapaikaksi määrättiin kansanopisto Ruokojärven toisella puolen. Sinne kun vietiin suuria patoja, luulivat punaiset, että "lahtarit" aikoivat keittää vankinsa niissä! Sinänsä uskomuksen synty on johdonmukainen, vallitsihan maassa nälänhätä. Oli mahdollisesti kuultu huhuja ihmissyönnistä silloiselta Venäjältä. Sieltä on ikuistettu muun muassa torikuva, jossa paikallinen köyhälistö tarjoaa ostettaviksi osittain syötyjä ihmisruumiita: muutama lapsenpuolikas on asetettu näytille myyntipöydälle. Kauppiaiden kasvot ovat kuin kiveen valetut, niistä heijastuu tilanteen hirveys paljon enemmän kuin ihmissielun alaston pahuus.
  Uhkaavalta sekasorron täytyi tuntua suomalaisessakin yhteiskunnassa, jossa oli totuttu sata vuotta kestäneeseen vakaaseen kauteen laillisen järjestysvallan alla, tsaariin luottaen. Siinä kokonaisuudessa työväestön sinänsä ymmärrettävät vaatimukset 8-tuntisesta työpäivästä ja muusta näyttivät isäntien, tehtailijoiden ja hyvinvoivan kansanosan mielestä toissijaisilta, jopa tekosyiltä. Kansakunnan vakaampi osa kirjasi herkimmin vain rettelöinnin, ei sen takana ollutta elämisen piinaa. Mitä kirjoittikaan Merikarvian 60-vuotias kanttori Frans Niklas Santavuori 16-vuotiaalle Martti-pojalleen Satakunnan rintamalle maaliskuussa 1918: "Kauhistuu kun yhä kuulee rintamalle mennessä, että sieltä tultaessa käytellään kirosanoja. Älä sinä Martti kulta vaan totuttele sellaiseen julmaan ja inhottavaan tapaan. Pitää todenteolla ajatella, että vapaustaistelu menestyy ainoastaan Jumalan avulla ja että taistelussa, jossa on alettu taistella murhia ym. raakuuksia ja suuria paheita vastaan, tarvitaan juuri Jumalan apua ja hänen johtoaan."

(Vesa Santavuoren teoksen Valkoinen suomalainen alkuluvusta)

Martti-poika taisteli vapaaehtoisena valkoisten puolella, ja päiväkirja ja kirjeet kertovat selkeästi miksi. Hänen tavoitteensa oli vapaa, Venäjästä irroitettu Suomi. Suomalaiset punaiset hän mielsi murhaajiksi ja vallankaappaajiksi, jotka pyrkivät väkivalloin ylivaltaan Suomessa Venäjän tuella.
  Sodan jättämät arvet ja epäluulo olivat sittemmin syvät. Vihollisuuksien sisällissotaluonteesta seurasi, että hävinnyt osapuoli nujerrettiin perusteellisesti. Alusta alkaen tiedettiin puolin ja toisin, että vain täydellinen voitto riittäisi, Martti Santavuori kirjoitti myöhemmin teoksessaan Suomen sotahistoria vuonna 1942. Vasta talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan yhdessä vuodatettu veri paransi haavat, hän arvioi suhdettaan entisiin punaisiin.
  Moni valkoinen siis tunnusti vasta vapaussodan jälkeen, että myös punaisista useille 1918 oli ollut vapaussota - heille, jotka taistelivat olojensa parantamiseksi Suomessa. Sotakiihkon vallitessa, propagandan ja huhujen rumputulessa, taistelujen, ajoittaisen ryöstelyn ja mielivallan kestäessä 1918 vihollinen miellettiin roskaväeksi. Omasta mielestä kostettiin aina raakuuksia, joita vastapuoli oli ensin tehnyt. Siinä mielessä tämän raportin julkaiseminen on valkoisen suomalaisen kädenojennus punaisille suomalaisille ja heidän perillisilleen isäni haudan takaa. Kun puolin ja toisin kerrotaan miltä vihollinen näytti, vastaava sota ei ehkä koskaan toistu. Ainakaan viholliskuvan rakentaminen saman mallin mukaan tuskin onnistuu.
  Siltä kannalta on mielenkiintoista miten esimerkiksi juuri Martti Santavuori, "valkea suomalainen", muokkasi epäluulonsa kohteet uudelleen sotien jälkeen. Entisistä punikeista, vihollisista, joita aikanaan oli katseltu kiväärin tähtäimen läpi, tulikin nyt kunnon työväkeä. Heistä kehkeytyi aseveljiä, jotka olivat taistelleet Suomen itsenäisyyden puolesta Neuvostoliittoa vastaan 1939-45, ja joista parhaimmat oli vuoden 1918 sodassa petetty propagandalla ja houkuteltu sisällissotaan väärin perustein - näin siis valkoisten mielestä.
  Sotien jälkeen Martti Santavuoren epäluulon kohteiksi täsmentyivät ne suomalaiset, jotka pyrkivät valta-asemiin Moskovan tuella Suomessa. Heitä oli sekä oikealla, vasemmalla että keskustassa. Vihollisia olivat tietysti myös ne venäläiset, jotka olisivat halunneet liittää Suomen osaksi Neuvostoliittoa. Jo Urho Kekkosen toiminta suhteessa Neuvostoliitton synnytti isässäni syviä epäluuloja. Toisaalta hän myönsi Kekkosen Moskovaa tyynnyttelevien toimenpiteiden tarpeellisuuden kylmän sodan aikaisessa tilanteessa Suomessa. Sanamukaisesti punaista Martti Santavuori näki vasta epäisänmaallisissa kommunisteissa, jollaisia siis eivät hänen mielestään olleet kaikki ihmiset vasemmalla. Esimerkiksi Ele Aleniusta isä arvosti ja piti miehestä ihmisenä. Rajalinja kulki Hertta Kuusisen kohdalla. 

(Vesa Santavuoren teoksen Valkoinen suomalainen alkuluvusta)

Suomentaja ja tietokirjailija

Martti Santavuori oli myös suomentaja ja tietokirjailija. Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja 1958-64.

Suomennoksista mainittakoon mm. Erik Heinrichs: Kenraali Kleber Egyptissä - soturinkohtalo Ranskan vallankumouksen päiviltä (1948, Otavan kulttuurisarja), Heinz Schaeffer: U-977 kuusikymmentäkuusi vuorokautta veden alla (1953), Theodor Plievierin romaanit Stalingrad (1953), Moskova (1953) ja Berliini (1955), Stefan Zweig: Poliisiministeri Fouché (1953), Ernst Heinkel: Myrskyinen elämä (1955), Klaus Mehnert: Neuvostoihminen - yritys luonnekuvaksi kolmentoista matkan jälkeen Neuvostoliitossa vuosina 1929-59 (viidennestä saksankielisestä painoksesta lyhentäen suomennettu, 1959), Heinrich Gerlach: Petetty armeija - romaani Stalingradin taisteluista (1959).

Tietokirjailijana Santavuori kirjoitti mm. historiikit Sotasokeat 15 vuotta (Sotasokeiden julkaisu, 1956) ja Vara 1910-1960 (Vakuutusyhtiö Varan historiikki, perustuu paljolti Viki Vesasen kokoamaan aineistoon, 1960). 

Santavuoren varhaistuotanto nimellä Olavi Uoma: Rykmentin vinttikoira (1930), Luurankotakki (1931), Messinkiruusu (ajanvieteromaani, 1935) sekä näytelmät Kersantti Huovi ja talontyttö (1931) ja Kun kissa on poissa (yksinäytöksinen ilottelu nuotteineen, 1931).

Myöhemmin ilmestyneet näytelmät: Yksi meistä (1959), Patruuna ja emäntäpiika (1968).

Muut teokset joita ei tässä vielä ole mainittu:

Ratsuväen taistelutehtäviä (1934), Nimetön kirja (runokokoelma, 1935), Miesten taistelu - kuvauksia Suomen talvisodan rintamilta (1941), Vanhan sissikorpraalin aarre (seikkailukertomus pikkuvihan ajoilta, 1941), Tuliahon neito ja hopeasormus (kaksi historiallista kertomusta nuorisolle, 1954), Valon varjo (sotainvalidikohtaloita, 1956), Noitanukke (luentakertomuksia nuorten juhliin, 1958), Kirjailijan vapaus ja vastuu (Olli Santavuoren kanssa, 1964), Seikkailu Narvassa (nuorisoromaani 1967).

kts. Vesa Santavuori: Valkoinen suomalainen

SANTAVUORI, Matti (1931 - )

Vanhemmat Rauha ja Martti Santavuori. Kirjoitti vaikeaan kehitysvammaisuuteen johtavaan hermostolliseen, geenivirheestä aiheutuvaan INCL-sairauteen sairastuneiden lasten perheistä, näiden tunnoista ja kamppailusta sairauden kanssa: Mustat pallot, 1994. 1960-luvulla suomensi Earl F. Ziemken teoksen Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945, Wsoy 1963.

Matti Santavuori oli myös upseeri, ilmatorjuntaupseeri aina everstiluutnantiksi asti -- . Hän ei aktiiviaikanaan harrastanut tietenkään politiikkaa, heilui kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien välissä mielipiteiltään ja vaaleissa. Eläkeaikanaan hänestä tuli vihreiden kunnanvaltuutettu Kirkkonummella, kun hän sai kannatusta taitavana organisaattorina ja lehtikirjoittajana satamaa vastustavan liikkeen johdossa. Hän harrasti myös psykologisia asioita hoitaessaan ryhmäterapiassa vaimonsa, lastenneurologi Pirkko Santavuoren, kanssa tämän kuolemansairaiden lapsipotilaiden perheenjäseniä. Häneltä on tästä kirjakin: ”Mustat ympyrät”. Matti aina sanoi, että kirjastamme isäni kanssa [Martti ja Olli Santavuori: Kirjailijan vapaus ja vastuu] puuttui välistä kokonainen sukupolvi.
(Olli Santavuori)

SANTAVUORI, Vesa (1945 - 2012)

Vesa Santavuori suomensi muutamia teoksia (muun muassa Leo Frank Ensimmäinen kadettikurssi, 1969, Martin Gray Kaikkien rakkaitteni puolesta, 1972 ja Henri Carriére Banco!, 1973) sekä kirjoitti isänsä muistiinpanoihin perustuvan Valkoinen suomelainen -teoksen.

Kun asenteet ovat noin jyrkkiä, ne joko siirtyvät isältä pojalle vääjäämättä tai ne torjutaan. Minun kohdallani kävi niin, että torjuntaa ei ollut. Synnyin huhtikuussa 1945, joten varhaisesta lapsuudestani asti sodan jälkitunnelmat olivat vahvat ja julkilausutut sekä etenkin julki lausumattomat ryssänpelot vallitsevia sekä perheen sisällä että ympäristössä. Sellainen siivilöityy monin eri tavoin lapsen tajuntaan. Tunnetasolla se kaikki tiivistyi sanaan kommunismi, siihen miten ja millainen mielikuva siitä tunkeutui lapsen mieleen suomalaisessa porvarisperheessä tuolloin. Se oli sana, joka monasti kajautettiin hampaiden välistä kuin kirous, kovalla koolla.

(Vesa Santavuori lapsuudenkodin poliittisesta ilmapiiristä teoksessa Valkoinen Suomalainen, Karisto 1999)

Santavuori aloitti toimittajanuransa Uudessa Suomessa, sen jälkeen hän oli BBC:n suomenkielisessä toimituksessa ja vuodesta 1979 Helsingin Sanomissa. Hän myös suomensi useita kirjoja. 
  Santavuoren isä oli sisällissotaan osallistunut everstiluutnantti ja kirjailija Martti Santavuori, jonka elämästä ja toiminnasta hän on kirjoittanut kirjan Valkoinen suomalainen. Hänellä oli tekeillä jatko isänsä kirjeenvaihdon perusteella ja aineistoa myös BBC:n suomenkielisen osaston historiaan.

(Vesa Santavuori, Wikipedia)

Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja Vesa Santavuori menehtyi syöpään kotonaan Helsingissä 14. huhtikuuta 2012. Santavuori oli syntynyt Helsingissä 4. huhtikuuta 1945.
  Vesa Santavuori oli ainutlaatuinen sanan parhaassa merkityksessä. Hänen elämässään perhe, työ journalistina, painonnosto, ranskankielinen kirjallisuus ja avaruusfysiikka yhdistyivät tavalla, joka sekä ilahdutti että yllätti. Penkkipunnertajan raamien ja nopean tilannehuumorin takaa löytyi lempeä humanisti.
  Vesan kaunosieluisuutta epäilemättä ruokki hänen isänsä, everstiluutnantti ja kirjailija Martti Santavuori, joka pani lapsensa lukemaan pitkän ranskan. Isä vaikutti lisäksi maailmankatsomukseen, joka vieroksui 70-luvun neuvostomyönteistä vasemmistohenkeä, mutta arvioi kriittisesti myös porvarillista Suomea.
  Vuonna 1999 Santavuori julkaisi kirjan Valkoinen suomalainen, jossa hän käy läpi sisällissodan tapahtumia isänsä kirjoitusten kautta. Santavuoren mukaan punaisen Suomen historiasta oli kirjoitettu paljon, mutta oli tärkeää ymmärtää tarkemmin myös niitä syitä, joiden perusteella suomalaiset päätyivät sisällissodassa hänen isänsä tavoin valkoisten joukkoon.

(Helsingin Sanomien muistokirjoituksesta)

Santavuoren kiinnostus kosmologiaan synnytti joskus huvittavaltakin tuntuvia kysymyksiä, kyseenalaistaessaan tieteen vallitsevia käsityksiä, kuten seuraava aloitus astronomian harrastajien keskustelusivulla osoittaa:

Tiedän hyvin, että vakiintunut tieteen valtavirran käsitys on, ettei
mikään liiku valon vakionopeutta nopeammin.
  Se nopeus on mitattu useita kertoja maan päällä laboratorioissa ja muuten sekä tutkalla Aurinkokunnan puitteissa. Kaikuja Eiscat-miesten mukaan voi saada asteroidivyöhykkeltä asti. Näin he ja muut tiedemiehet ovat minulle kertoneet.
  Tietääkö kukaan ketään tutkijaa joka olisi kuitenkin - varmuuden vuoksi - yrittänyt mitata sen valon nopeuden, joka saapuu kaukaisista galakseista, sanotaan noin vaikkapa 8 miljardin valovuoden takaa?
  Kysymyksen tausta: Erään kuulemani teorian mukaan fotonilla olisi sittenkin ehkä hitunen massaa, ja jos avaruus olisikin ääretön, ikuinen, aina olemassa ollut ja bigbangitön, niin painovoima vetäisi fotoneita kiihtyvään nopeuteen joka suuntaan kohti painvoimakeskittymiä, esimerkiksi galaksien keskuksia ja tähtiä.
  Valon nopeus kaksinkertaistuisi näin noin kymmenessä miljarissa vuodessa, mutta yhdessä vuodessa nopeus lisääntyisi vain hitusen, niin vähän, että sitä nopeuden muutosta ei nykyisillä laitteilla voisi havaita aurinkokunnan puitteissa. Sen sijaan valon vakionopeuden ylitys näkyisi punasiirtymänä prismassa, koska ylinopean valon aallonhuippujen välit tulikitaan venyneiksi, mistä on saatu laajenevan maailmankaikkeuden malli.
  Tuon kuulemani vaihtoehtoteorian mukaan kosmologisen kaukaa tulevan valon punsasiirtymä ei siis nimenomaan olisi dopplerilmiö, kuten bigbangerit tulkitsevat.
  Kyseinen vaihtoehtoteoria on vallitsevimpien nykynäkemysten mukaan tietenkin kerettiläinen, mutta varmaan se on vilahtanut joidenkin tutkijoiden päässä vuosikymmenien mittaan.
  Kysyn siis, tietääkö kukaan onko joku yrittänyt tosissaan tutkia asiaa, eli mitata aurinkokuntaan saapuvan hyvin kaukaisen valon nopeutta, ihan vain varmuuden vuoksi.

kts. HS:n muistokirjoitus, Keskustelua valonnopeutta nopeamman valon mittaamisesta

SANTAVUORI, Olli (1946 - )

Olli Santavuori syntyi Torniossa 12. syyskuuta 1946. Vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Helsingissä. Filosofian ja psykologian kandidaatti. Työskennellyt psykologina muun muassa Sukevan keskusvankilassa ja Porin mielenterveystoimistossa. Poriin muutettuaan kuului Satakunnan ja Porin Vihreiden perustajajäseniin. Ollut Porin Vihreiden johtokunnassa useita kertoja. Terveyslautakunnassa 1983-85. Reservin vänrikki. 

Vanhempani olivat enemmän tai vähemmän maallistuneita protestantteja, enemmän tai vähemmän oikeistolaisia, kuitenkin aina suvaitsevaisia ja vapaamielisiä patriootteja ja demokraatteja, eivät äärioikeistolaisia; Kekkonen silti oli myrkkyä, vaikka esim serkkuni Usko Santavuori sitten taas oli keskustapuolueeseen kallellaan ja kunnioitti Kekkosta. Isäni Martti Santavuori on kuuluisa suomalainen, kirjailija ja everstiluutnantti, äitini oli pääasiassa kotirouvana, merkonomi. Isä syntyi Merikarvialla vuosisadan alussa, kävi koulua ja vaikutti paljon Seinäjoella suojeluskunta-päällikkönä, ja sitten asuimme kaikki Helsingissä minun syntymäni jälkeen. Synnyin Torniossa 1946 kun isä oli siellä Lapin sodan jälkeen pataljoonan komentajana, ja siirtyi sitten vapaaksi kirjailijaksi.

Poliittisesti isänmaallisuus patrioottisessa, ei nationalistisessa muodossa jätti minuun pysyvän asenteen. Isäni aina painotti, ettei vieraaseen apuun pidä luottaa vaan omin voimin on pärjättävä pääasiassa, suurvallat ajavat kuitenkin aina omia intressejään ensisijaisesti.

Varmasti äidillänikin on ollut ideologista vaikutusta, hänhän oli Pohjanmaalta, ja siellähän on tiettyjä häjyjä asenteita vaikkei lapualainen olisikaan, ja hänen vanhemmillaan oli kiinnostusta teosofiaan, mikä on antanut tiettyä vapautta ja laajakatseisuutta luterilaiseen oikeaoppisuuteen suhtautumisessa, ehkä myös taipumusta lievään – toivottavasti - lahkolaisuuteen. Hän ei halunnut paljoakaan keskustella uskonnosta vaan halusi pitää ne asiat sisällään ja tunnusti vain jollakin tavoin uskovansa. 

(Olli Santavuori, Kotitausta. www.santavuori.com)

Vesa Santavuoressa ei kodin vahva oikeistolaispainotteisuus synnyttänyt torjuntaa. Toisin oli puolitoista vuotta myöhemmin syntyneen Ollin laita. Opiskeluvuosinaan hänestä tuli ensin ateisti, sen ohessa jonkinlainen kulttuuriradikaali ja sitten useaksi vuodeksi vakava "maolainen" eli kommunismin kiinalaisen muodon ja kulttuurivallankumouksen kannattaja, joka ei kritisoinut ainoastaan oikeistoa vaan myös Neuvostoliittoa.

Ateisti Santavuoresta tuli filosofian opiskelun myötä. Santavuori luki rinnakkain psykologiaa ja filosofiaa ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1973.

Ilkka Niiniluodolta lainaksi saamassani filosofian perusteiden englanninkielisessä oppikirjassa kaikki historiassa esiintyneet Jumala-todistukset esitettiin ja kumottiin vastaansanomattomasti. Muutenkin filosofian laitos on ateismin linnake kaikin puolin. Me opiskelijat keskustelimme halveksivasti siitä, onko teologia tiedettä ja olimme hyvin epäilevällä kannalla.

Armeijan Santavuori katsoo merkityselliseksi kehityksensä kannalta, koska hänestä ensin piti tulla upseeri - "Tämä oli ehkä isän toive ja minunkin aivan aidosti, olinhan nuorempi veli, cadét, kadetti" - mutta armeijan sokea kuri ja rasittavat harjoitukset saivat miehen toisiin ajatuksiin: 

Armeijassa en kyennyt, vaikka nuori olinkin, kestämään sen sokeaa kuria. Myös jalkaväen rasitukset Oulussa olivat tosi kovia, enkä olisi halunnut kolmea vuotta lisähöykytystä kadettikoulussa. -- . Myöhemmin olen ymmärtänyt, veljenpoikani Jukka Santavuoren avulla, että Oulussa jalkaväessä he panivat minut tiukemmalle kuin muut juuri sen takia, että olin upseerin poika, hänelle ainakin oli käynyt niin. Veljeni Matti Santavuori oli myös upseeri, ilmatorjuntaupseeri aina everstiluutnantiksi asti, mikä oli isänikin sotilasarvo.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

1960- ja 70-lukujen vaihteen opiskelijaelämässä oli helppoa tempautua mukaan vasemmistolaiseen radikalismiin. Vasemmistolaiset ihanteet ja USA:n sotatoimien vastustaminen kuuluivat aivan olennaisesti yhteen. Näin mukaan tuli voimakas pasifistinen, sodan ja yleensäkin väkivallan vastainen ulottuvuus. Juuri vapauden aate ja väkivallan vastaisuus veti monia mukaan vasemmistolaisuuteen noina vuosina. Santavuoren kohdalla se johti aktiiviseen maolaisuuteen. 

Isä koki vasemmistolaisuuteni aika hirveänä, mikä on ymmärrettävää kun hän oli koko elämänsä uhrannut Suomen puolustamiselle ja pääasiassahan se oli tapahtunut juuri kommunisteja vastaan. Kuitenkin hän oli salaa tyytyväinen, että olin nimenomaan maolainen enkä saarislainen tai tiedonantajalainen, mistä myös näkee että pelkästä isä-kapinasta ei kohdallani ollut kysymys, muutenhan olisin nimenomaan kannattanut Neuvostoliittoa, nythän vastustin sitä yhdessä hänen kanssaan.

Monet vasemmiston edustajista - kuuluivat he sitten maolaisiin tai ei - sulkivat loppuun saakka silmänsä sosialistisen ja kommunistisen liikkeen virheiltä. Toiset jättivät vasemmistolaisuuden, joka ehkä oli ollut vain nuoruuden kapinallisuutta, tai siirtyivät eteenpäin uusvasemmistoon ja vihreään liikkeeseen. Näin tapahtui myös Santavuoren kohdalla.

Nykyään Santavuori suhtautuu "maolaisen" vaiheensa mustavalkoisuuteen kriittisesti:

Vietnamin sodalla oli suuri vaikutus länsimaiden nuorisoon. Silloin olimme varmoja, että vietnamilaiset olivat oikeassa ja USA väärässä. Nykyään on pakko myöntää, että kyllä kommunismin vastustamisessa ja demokratian puolustamisessa myös on jotain itua. Mutta pitikö USA:n aina tukea kaikkia äärioikeistolaisia hallituksia? Kyllä USA:n politiikassa on paljon vikaa ja puhdasta imperialismia ja kapitalismin puolustamista demokratian ja vapauden varjolla. Toisaalta kuitenkaan ei sitä vapauden puolustamistakaan halpana saa pitää.

Palestiinan kysymyksessä HMLS oli palestiinalaisten puolella Israelia vastaan. Nykyään, kun olen perehtynyt huolellisesti juutalaisten historiaan, olisin kyllä mieluummin puolueeton tai enemmän Israelin puolella. Myös arabimaat Israelin lisäksi ovat sortaneet palestiinalaisia, mitä palestiinalaisten propagandassa ei paljoakaan tuoda esille.

(Olli Santavuori, Maolaisuus sisältäpäin 1969-74)

Santavuori asuu Porissa, Reposaaressa. Hänellä on yksi aikuinen tytär.

kts. Olli Santavuori (laajempi esitys)

SANTAVUORI, Heli (1950 - )

Kirjailija Martti Santavuoren viidestä lapsesta nuorin.

[ keskeneräinen ]

SANTAVUORI, Usko (1922 - 2003)

Radiotempauksillaan 1950-luvulla kohua herättänyt Usko Santavuori kuoli sunnuntaina 1. kesäkuuta 2003 Espoossa pitkään sairasteltuaan.

Hän oli 81-vuotias, syntynyt tuomiorovastin perheeseen Viipurissa 16. tammikuuta 1922.

Suomalaiset muistavat Santavuoren parhaiten hänen Radio tekee murron -ohjelmastaan (1950). Siinä Santavuori teki valemurron radioliikkeeseen, koska hän halusi tarkastella poliisin toimia tositilanteessa.

Radioyleisö järkyttyi kuulemastaan: poliisit kiroilivat ja löivät Santavuorta. Ohjelma nostatti kiivaan keskustelun poliisin toiminnasta. Matti Kassila ohjasi 1951 tapahtumaan perustuvan menestyselokuvan Radio tekee murron.

Santavuori aiheutti 1950 kohua myös hyppämällä radio-ohjelmassa laskuvarjolla ja kuvailemalla tuntemuksiaan.

Hän teki noin 600 radio-ohjelmaa ja oli 1950-luvulla myös Ylen jalkapallo- ja jääkiekkomaaotteluiden vakioselostaja.

"Menneet ajat saavat usein romanttisen patinan. Raskaiden sotavuosien jälkeen radion merkitys oli valtava. Televisiota ei ollut, ja radio oli ikkuna maailmaan", Santavuori muisteli 60-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa 1982.

Santavuori kirjoitti ylioppilaaksi Porin lyseosta 1940. Hän valmistui kadettikoulusta 1941 ja työskenteli puolustusvoimissa kunnes siirtyi 1944 pariksi vuodeksi Satakunnan Kansan toimittajaksi.

Lainopin kandidaatiksi hän valmistui Helsingin yliopistosta 1962 ja siirtyi sen jälkeen öljy-yhtiö Esson palvelukseen. Hän toimi muun muassa mainos- ja myyntipäällikkönä, pr-päällikkönä, Pohjois-Suomen aluejohtajana ja pääkonttorin osastopäällikkönä.

Eläkkeelle Santavuori jäi 1982, minkä jälkeen hän toimi aktiivisesti Rotary-järjestössä.

Santavuori osallistui vapaaehtoisena talvisotaan. Jatkosodassa hän oli komppanianpäällikkö. Sotilasarvoltaan hän oli kapteeni.

Santavuorella on kolme lasta. Hänen puolisonsa on entinen syyttäjä Ritva Santavuori.

(HS MUISTOKIRJOITUS)

[ keskeneräinen ]

SANTAVUORI, Kustaa Aapo (1883-1967)


TUOMIOROVASTI Gustaf Abel (KUSTAA AAPO) Santavuori 1883-1967
(ensimm. puoliso vapaaherratar BERNA MATILDA STACKELBERG 1886-1933 [vanhemmat: Bernt Woldemar Stackelberg ja Matilda Antoinette Wahlroos]. 

toinen puoliso Ringa Helena Andersin, käsityönopettaja;

näiden poika
USKO VOLMAR ABEL SANTAVUORI 1922-2003, meni naimisiin Ritva Lehtisen kanssa (=syyttäjä RITVA SANTAVUORI), lapset:
Heikki Kustaa Santavuori
Mikko Usko Juhani Santavuori

[ keskeneräinen ]

Genealogiset kuriositeetit eli yhteyksiä muihin tunnettuihin sukuihin

Fredrik Alexander Andersin + Sofia Johanna Harthin:
1. ERNST FREDRIK ANDERSIN
2. KAROLINA HELENA ANDERSIN

Reinhold Ferninand Sahlberg + Sofia Christina Brusin:
Nanny Sahlberg

ERNST FREDRIK ANDERSIN + Nanny Sahlberg:
RINGA HELENA ANDERSIN [puoliso KUSTAA AAPO SANTAVUORI, Martti Santavuoren veli]

KAROLINA HELENA ANDERSIN (1853 Venäjä - 1893 Venäjä) + Carl Edvard Simberg (1851 Viipuri - 1917 Venäjä) [vnt. Nicolai Edvard Simberg ja Helena Sofia Witte]:

E. A. N. Simberg 1878 Moskova - 1949 H:ki [1.puoliso Lempi Maria Erikson, toinen puoliso Elin Maria Clementine Flinck]
Erna Sofia Helena (1883 Venäjä - 1936 H:ki)
Lili Emilia (1885 Venäjä - 1909 Tukholma)
Maigo Alexandra (1887 Venäjä - 1966 Espoo [puoliso PER WALLENDORFF, 1879 Ruotsi - 1943 H:ki]
Laina Karla (1891 Venäjä - 1975 H:ki)
Inge (1892 - 1963 H:ki [puoliso Connrad Valentin Huber, jonka vnt.: Jakob Robert Huber ja Emma Maria Ulrika Arvidsson] 

* Kustaa Aapo Santavuoren puolison Ringa Helena Andersinin isän sisko eli täti avioitui Carl Edvard Simbergin kanssa

jne.

[ keskeneräinen ]