Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Ulkomaisia kristillisen elämän vaikuttajia H-Q

KUHN, Isobel (1901-1957)

Isobel Selina Miller syntyi Torontossa 17. joulukuuta 1901. Hänen vanhempansa olivat aktiivisia presbyteerikirkon jäseniä.

Isobel Kuhn valmistui lähetystyöntekijäksi vuonna 1928 ja teki elämäntyönsä pääosin Lisu-heimon parissa Kiinan ja Burman raja-alueilla sekä Thaimaan pohjoisosassa.

Kuhnin muistelmateos AREENALLA (In the Arena, 1962; suom. 1965) on hieno persoonallinen kuvaus haastavasta työstä ja Jumalan johdatuksesta vaikeuksien keskellä, muun muassa kommunistinen vallankumous 1940-50 -lukujen vaihteessa.

Elävästi kirjoitettu ETSIMÄSSÄ (By Searching - My Journey Through Doubt into Faith, 1959; suom. 1962) kertoo lähetystyötä edeltävästä ajasta, jolloin nuoren naisen elämään laskettiin perustus tulevia haasteita varten.

Kristityn kodin kasvatti sanoutui irti lapsuusajan opetuksista, ryhtyi agnostikoksi ja yritti täyttää elämänsä "tämän maailman iloilla": tanssimisella, teatterilla ja seurustelulla. Ulkonaisesti hänen elämänsä oli kohtalaisen siistiä, joidenkin mielestä jopa kristillistä. Isobel kävi silloin tällöin kirkossa, ei polttanut eikä juonut - mutta Jumala ja Hänen ilmoituksensa eivät olleet hänen elämänsä lähde.

Lapsuuden uskosta luopunut, näkyvän maailman asioista epätoivoisesti sisältöä etsivä Isobel oli aikeissa tehdä itsemurhan rakkauselämässä kokemansa pettymyksen seurauksena. Hän muisti että kylpyhuoneessa olisi myrkkypullo, josta juominen varmasti päättäisi hänen päivänsä ja oli jo matkalla hakemaan pulloa, kun viereisestä huoneesta kuulunut isän huokaus pysäytti hänet.

Käteni oli oven kahvassa, kun syvä huokaus, kolmesti toistuen, rikkoi pimeän hiljaisuuden. Isäni voihki unissaan viereisessä huoneessa. En pelännyt sillä tunsin isän äänen, mutta hätkähdin, kun muistin hänet. Seisoin siinä miettiväisenä käsi ovenkahvassa. Jos tekisin itsemurhan, isä uskoisi, että olin joutunut helvettiin. Tietenkään ei ollut helvetti-nimistä paikkaa, mutta kuinka kauheata, että isän täytyisi ajatella niin. Hän oli ollut niin rakas, hyvä isä minulle kaikkina elämäni päivinä. Voisinko maksaa hänelle niin raukkamaisen palkan? Ei, niin halpamainen ja itsekäs en voinut olla. Tuskissani palasin istumaan vuoteelleni ja koin elämäni synkimmän hetken. En halunnut elää enkä voinut kuolla!

(Etsimässä, s. 21)

Sisäisen tyhjyyden myöntäminen sai Isobelin etsimään todellista suhdetta Jumalaan, ei paluuna lapsena opittuun vaan omakohtaisena, henkilökohtaisesti löydettynä todellisuutena. Hän ei ollut lainkaan varma Jumalan olemassaolosta, mutta nöyrtyi rukoilemaan, etsimään. Vastauksena rukoukseen Jumala osoitti itsensä todeksi ja johti hänet "sumuisilta tasangoilta" siunatuille vuoripoluille - hän sai evankelistan kutsumuksen, kävi Moodyn perustaman raamattukoulun - ja lopulta sille areenalle, missä hän sai olla todistamassa Jumalan tekoja Lisu-kansan parissa.

Isobelin tultua omakohtaiseen kristilliseen uskoon ja koettuaan sisimmässään lähetyskutsun, vastustajaksi asettui yllättäen kristitty äiti, jolla oli omat haaveelliset suunnitelmansa tyttären tulevaisuuden suhteen eikä niihin todellakaan kuulunut hänen luovuttamisensa jonkin kaukaisen maan epävarmoihin, alkeellisiin olosuhteisiin. Äiti kielsi lähetyssuunnitelmat käyttäen mahdollisimman jyrkkää kieltä: "vain minun kuolleen ruumini yli".

Isobel, joka kristittynä koki velvollisuudekseen kunnioittaa ja totella vanhempiaan, joutui ristiriitaan äidin tahdon ja Jumalan antaman kutsumuksen välillä. Hän ei vielä ymmärtänyt ettei vanhempien kunnioittaminen aina tarkoita samaa kuin totteleminen. Enemmän tulee rakastaa Jumalaa, ja jos Jumalan tahto ja vanhempien tahto joutuvat ristiriitaan, on nöyrästi etsittävä johdatusta. Joskus Jumalan tahto voi johtaa välien särkymiseen lapsen ja vanhempien välillä, mutta silloinkin tulee tehdä kaikkensa että oma sydän pysyisi vapaana kaikesta katkeruudesta ja rukoilla, että myös vanhemmat löytäisivät Jumalan ja välit eheytyisivät.

Isobelin halu kunnioittaa vanhempiaan oli sinänsä oikein, ja Jumala johti tilanteen oikeaan päätökseen, vaikka se tapahtuikin vaikeamman kautta. Äiti antoi lopulta Isobelille luvan lähteä raamattukouluun, vaikka edelleen vastusti ajatusta lähetystyöstä.

Tämä oli mitä odottamattomin käänne asioihini eikä vähääkään oman suunnitelmani tuotetta. Olin niin uskollinen kanadalainen, etten olisi koskaan valinnut Yhdysvaltoja koulutuspaikakseni. Ja ihailin professori Ellistä niin paljon, etten valmistuakseni lähetystyöhön voinut ajatellakaan muuta kuin Vancouverin Raamattukoulua. Mutta Herra otti asiat hoitaakseen.
  Kouluvuoden 1923-24 lopussa minulta yhä puuttui rahaa voidakseni opiskella missään raamattukoulussa, mutta vanhempiani ja erästä muuta henkilöä lukuunottamatta en puhunut siitä kenellekään. Ihmeellisesti toimiva Jumala saattoi tämän ystävän yhteyteen neiti Marjorie Harrisonin kanssa, jonka olin tavannut Firsissä. Ja juuri sinä hetkenä, jona hän kyseli Herralta, miten käyttäisi säästämänsä rahat, hän kenenkään tästä tietämättä sai kuulla, että tarvitsin varoja, jotta voisin saada koulutusta Kiinaan menoa varten. Marjorie, varmasti Herran johtamana, valitsi Moodyn opiston opiskelupaikakseni. -- . Marjorie selitti, ettei hänellä ollut muuta rahaa kuin se pieni säästötili. Hän maksaisi lippuni Chicagoon, muttei hän voinut kustantaa minulle paluulippua! Hän maksaisi täysihoitoni yhden vuoden aikana, muttei hänellä ollut antaa rahaa tilapäisiä menojani varten. Eikä hän voisi auttaa minua tämän ensimmäisen vuoden jälkeen. -- .
  Koska olin juuri lukenut Hudson Taylorin kokemuksia siitä, miten hän kokeili, voisiko Jumala vain rukouksen kautta täyttää kaikki hänen tarpeensa, olin haltioissani siitä että nyt olisi tilaisuus kokeilla sitä.

(Etsimässä, ss. 92-93)

Isobelin aloitettua opiskelun Moodyn Raamattuopistossa, hänen äidillään todettiin kasvain. Äiti menehtyi yllättäen leikkaukseen joulukuussa 1924.

Tämä oli murskaava isku minulle. Äitini oli vastustanut lähetystyöhön lähtöäni sen tähden, että hän rakkaudessaan takertui kiinni minuun, ainoaan tyttäreensä. Puolustelujensa tuskassa hän oli sanonut katkeria sanoja, joita en sinä aikana ollut ottanut vakavasti, koska olin huomannut, että ne johtuivat voimakkaan tunteen purkauksesta eivätkä olleet harkitsevan ajattelun tulosta. Mutta yksi hänen sanoistaan kuului näin: "Sinä rukoilet, että pääsisit Kiinaan ja Jumala vastaa rukouksiin, mutta menet sinne vain kuolleen ruumiini ylitse." Tietysti muistin tämän sanan ja se suorastaan raateli sydäntäni.
  Olen äidilleni paljosta kiitollinen. Hänellä oli syvät tunteet, korkeat ihanteet ja hän oli hyvin tunnollinen. Hän uhrasi musiikillisen uransaja monet mahdollisuutensa viettää musiikki-iltoja toisten nuorten kanssa istumalla kotona kahden lapsensa luona. Hän meni nuorena naimisiin, eikä hän ollut vielä kolmeakymmentä, kun veljeni ja minä synnyimme. Hänellä oli kunnianhimoiset suunnitelmat meistä ja hän valvoi meitä huolellisesti. Meidän ei koskaan sallittu "juosta kadulla". Hän käytti iltansa lukeakseen meille ja koetti tehdä kotimme miellyttäväksi paikaksi, jonne ystävämme olivat tervetulleita. Hän oli kristitty, eräänä ajankohtana pyhittyvä kristitty, ja hän opetti aina meitä rakastamaan Herraa ja kunnioittamaan Hänen Sanaansa. Kun tulimme vanhemmiksi, hän tahtoi, että "olisimme hyvässä seurapiirissä", ja tämä kiusaus sai hänet tekemään kompromissin maailmallisten asioitten kanssa. Mutta pohjimmiltaan se johtui rakkaudesta meitä kohtaan.
  En koskaan olisi oppinut tuntemaan elämää ilman äitiäni. Pidin hänen rakkauttaan ilman muuta selvänä, kun joka päivä elin sen lämpöisessä auringonpaisteessa, ja sellaisessa huolettomassa turvallisuudessa en ollut osoittanut hänelle hänen ansaitsemaansa kiitollisuutta. Tämä tuli mieleeni nyt, kun hän oli poissa. Oli liian myöhäistä ilmaista hänelle kiitollisuuttani, ja sydämeni oli murheellinen.

(Etsimässä, ss. 110-112)

Isobel ei päässyt hautajaisiin pitkän välimatkan vuoksi. Jo ennen äidin kuolemaa hän oli saanut brittiläisen lähetyssaarnaajan ja raamatunkääntäjän James Fraserin kautta varoituksen sanan, että Saatana käyttäisi hänelle ehkä erityisen läheistä henkilöä välikappaleena saadakseen hänet lähtemään opistosta. Tammikuussa 1925, vähän aikaa äidin kuoleman jälkeen, hän saikin veljeltään hätäisen sähkösanoman, jossa tämä käski häntä tulemaan heti kotiin. Isä oli vaikeasti loukkaantunut eikä välttämättä selviäisi hengissä. Sanoman saatuaan Isobel muisti Fraserin varoituksen. Hän mietti ja teki päätöksen. Hän varaisi matkalipun mutta ei maksaisi sitä vielä, vaan sähköttäisi ensin kotikaupunkiin herra Thompsonille ja tiedustelisi, oliko isän tila todellakin niin vakava. Thompsonin vastaus tuli samana iltana. Isä oli paranemaan päin, lähetti terveisiä ja pyysi että Isobel pysyisi paikallaan.

Mikä huojennus! Kirje, joka seurasi, kertoi, miten hissityttö ei kyennyt hallitsemaan hissiä ja hissikori oli murskautunut pudoten läpi neljän kerroksen sementtialustalle. Isä vahingoittui sisäisesti ja sai vamman, joka sitten lopullisesti aiheutti hänen kuolemansa, mutta hän eli lähes kaksikymmentä onnellista vuotta, ennen kuin se tapahtui!

(Etsimässä, s.114)

Lokakuussa 1928 Isobel matkusti laivalla Vancouverista Kiinaan ja aloitti hengellisen kutsumuksensa toteuttamisen lähetystyöntekijänä. Hän avioitui niin ikään Kiinassa lähetystyössä olevan John Kuhnin kanssa 1929. Tytär Kathryn Ann syntyi 1931. John oli ollut Kiinassa lähetystyössä kymmenen ja Isobel kahdeksan vuotta kun he vuonna 1936 lähtivät ensimmäiselle lomalleen kotimaahan. Kiinaan palattuaan he perustivat raamattukoulun tytöille, sitten myös pojille. Poika Daniel syntyi 1943.

Kommunistisen vallankumouksen pakottaessa jättämään Kiinan Isobel matkusti Danielin kanssa maaliskuussa 1950 ja John 18 kuukautta myöhemmin. He asuivat Wheatonissa Illianoisissa, koska tytär Kathryn oli opiskelemassa Wheaton Collegessa.

Isobel ja John palasivat vielä lähetystyöhön toisen Lisu-ryhmän pariin Thaimaaseen vuonna 1952. Siellä he palvelivat vuoteen 1954, minkä jälkeen jäivät eläkkeelle ja asettuivat Wheatoniin.

Isobel ja John Kuhn palvelivat lähetystyössä yli kolmenkymmen vuoden ajan, siitä useita vuosia yhteistyössä John Fraserin kanssa, joka tunnetaan ns. Fraserin aakkosista. Fraser kehitti aakkoset Lisuille burmalaisen Saran Ba Sulatan kanssa vuonna 1915.

Kuhnit kokivat monia vastoinkäymisiä ja vaikeuksia mutta saivat nähdä rakastamiensa Lisu-kansan jäsenten hengellisen heräämisen.