Laitila, Inka-Maria

Hämeenlinnan kaupunginmuseon museoamanuenssi. Osallistunut muun muassa teoksiin:

Huoneita taloissa, taloja kaupungissa - kuvia puukaupunki-Hämeenlinnan kaduilta, pihoilta ja sisätiloista. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo 1994, 32 sivua; kuvat Rauni Heinänen.

Palanderin talo - säätyläiskoti Hämeenlinnassa. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo 1999, 83 sivua; kuvat Terho Aalto ja Rauni Heinänen.

Laitilan ja kulttuuritoimittaja Tarja Strandénin yhteistyönä kirjoittama Tukaattityttö - Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen ilmestyi vuonna 2002; 260 sivua + liitekuvasivut. Elämäkertateos pyrkii valottamaan Laitilan äidinpuoleisen isoisän siskon (isotäti) Helmi Vartiaisen elämää.

Helmi Vartiaisen ja Tyko Sallisen avioliitto 1910-luvun kuohuissa

Tyko Konstantin Sallinen syntyi 14. 3. 1879 Nurmeksessa lestadiolaisperheen esikoislapsena. Tykon lapsuudessa perhe eli Haaparannassa. Tyko kävi neljä luokkaa lyseota ja oppi räätälinammatin isältään. Neljätoistavuotiaana hän kohtuuttoman kovan selkäsaunan jälkeen karkasi kotoa - isä oli hakannut poikaa opettaakseen tälle nöyryyttä. Nuori Tyko ansaitsi elantonsa kiertävänä räätälikisällinä Ruotsissa, mutta palasi kotiin 1897 ja teki töitä isänsä verstaassa.

Tukholmassa Tyko Sallinen oli tutustunut kuvataiteisiin, kirjallisuuteen ja teatteriin. 1902 hän muutti Helsinkiin ja kirjoittautui Ateneumin piirrustuskouluun, jossa hänen opettajinaan toimivat Albert Gebhard ja Väinö Blomstedt. Isä ei hyväksynyt pojan harrastusta vaan piti sitä maailmallisena, turhana ja paheksuntaa herättävänä. Paljon myöhemmin Sallinen maalasi isästään taulun, mutta tunteet heidän välillään eivät lämmenneet.

Sallinen oli lahjakas ja itsenäinen opiskelija ja jätti koulun jo vuonna 1904. Nuoret boheemit taiteilijat pitivät tuolloin päämajaansa Brondinin kahvilassa, ja Sallinen oli heidän luonteva johtajansa. 1909 hän matkusti Pariisiin, ja tästä matkasta tuli käännekohta hänen urallaan. Tyko Sallisen vahvat ekspressionistiset värit ja muodot saivat arvostelijoilta ristiriitaisen vastaanoton ja synnyttivät ns. "sodat Sallisesta": luonnottomat värit ja rujot ihmiskuvat herättivät närkästystä ja suuttumusta.
(Tyko Sallinen, Wikipedia)

Helmi Vartiainen syntyi Sortavalassa vuonna 1888. Muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan maalausta Ateneumissa vuonna 1907 hän tapasi lahjakkaan, aloittelevan taiteilijan Tyko Sallisen. Helmi ja Tyko avioituivat 1909 ja saivat kaksi lasta: Eva syntyi 1910, Taju 1911.

Sallinen käytti Helmiä mallina useissa tauluissaan ja sanoi tätä Mirriksi. Avioliittoa rasitti kuitenkin Sallisen matkustelu. Hän oli löytämässä ominta taiteellista kieltään ja antautui nyt sen työstämiseen. Perhe oli tärkeä, mutta jäi taiteellisen työn varjoon, toiselle tilalle. Elämäniloa ja huomiota kaipaava Helmi kärsi tilanteesta.

Vuoteen 1912 asti Sallinen työskenteli vuoroin Suomessa, vuoroin ulkomailla. Keväällä 1912 järjestetyssä ryhmänäyttelyssä esillä olleet Sallisen kuusitoista fauvistista teosta herättivät "ensimmäisen sodan Sallisesta". Taiteilijaseuran kokouksessa Sallinen nimitti seuran puheenjohtajaa Akseli Gallén- Kallelaa "paskahousuksi", ja hänet poistettiin kokouksesta. Sallinen matkusti pettyneenä taiteensa saamaan vastaanottoon Yhdysvaltoihin Michiganiin työskennelläkseen piirtäjänä amerikansuomalaisissa työväenlehdissä "Työmiehessä" ja "Lapatossussa".

Vuonna 1913 Tyko Sallinen palasi takaisin kotimaahan. Hän teki kuuluisan sopimuksen taidekauppias Gösta Stenmanin kanssa. Sopimus takasi Salliselle säännöllisen kuukausitulon ja maalaustarvikkeet, ja Sallinen sitoutui luovuttamaan Stenmanille kaiken tuotantonsa. Sallinen piti yksityisnäyttelyitä Stenmanin taidesalongissa vuoteen 1927, jolloin Stenman lopetti toimintansa Suomessa ja siirtyi Tukholmaan.

Vuonna 1915 Sallinen osallistui kutsuttuna Septem-ryhmän näyttelyyn. Taideyhdistyksen kevätnäyttelyssä esillä oli Kääpiö-maalaus joka sytytti "toisen sodan Sallisesta".

(YLE teema nettisivut; Sininen laulu, Suomen taiteiden tarina)

Joulukuusta 1913 huhtikuuhun 1914 Tyko Sallinen maalasi Sortavalan Riekkalassa. Vanhempi tytär Eeva oli kolmevuotias, nuorempi tytär Taju kaksivuotias. Maatilalle, jonka Helmi Vartiaisen vanhemmat omistivat, oli kohonnut vastasalvottu asuinrakennus. --- 
 
Tyko Sallinen yritti keskittyä. Ristiriita yksityiselämän ja taiteellisten tavoitteitten välillä oli ällistyttävä. Hän löysi jälleen värin, mutta ei räikeänä ja karkeana materiaalina, jollaista se oli ollut Pyykkäreissä (1911). Maalaukset Pekan Hilma (1914), Saaren Anni (1914) ja Riekkalantyttö (1914) olivat rauhallisia, kuin itseensä vajonneita, rehellisyydessään aitoja ihmishahmoja.
 
Kevään tullessa Sallinen maalasi herkeämättä. Sivellin syöksähteli kankaalla. Se tempoi väkivaltaisesti, pysähtyi ja ravasi jälleen eteenpäin. Väriasteikko oli pelkistetty lähes äärimmilleen. Vain sinistä, violettia, aavistus vihertävää ja valkoista. Lopputalven ankaraa valoa ei aiemmin oltu kuvattu niin kiihkeästi ja totuudenmukaisesti. Sallinen maalasi maisemat vastavaloon, auringon polte verkkokalvoissa. Syntyi sarja Kevättalvi-maalauksia, ryhmä kiihkeitä, lähes abstrakteja maisemia. ---
 
Samaan aikaan perhe-elämä näytti lopullisesti raunioituvan. ---
  U
usi matka ulkomaille oli edessä. Sallinen matkusti kesällä Pariisiin. Ensimmäinen maailmansota puhkesi kuitenkin nopeasti ja yllättäen. Sallisen oli palattava Suomeen aikaisemmin kuin hän oli suunnitellut.

(Eero Laajo, "Kevättalven valo takoi Tyko Sallisen tajuntaa")

Kirjailijanimeä Irja Salla käyttänyt Taju muistelee lapsuuttaan teoksessa Isä ja minä (1958). Isäänsä hän kuvailee tavattoman lämpimästi.

Sallan mukaan isän sisar Alvi otti vaivihkaa Evan itselleen:

Alvi-täti oli ollut miehineen käymässä Suomessa. He viettivät mielellään mie-
hen pitkät loma-ajat Tanskan Kuninkaallisesta Korkeimmasta oikeudesta mat-
kustellen eri maissa, mutta etenkin Suomessa, johon he haaveilivat muutta-
vansa asumaan sitten kun mies pääsisi eläkkeelle. Alvi-täti oli ihastunut Eva-
tyttöön, jota siihen aikaan sanottiin Tirsiksi. Koska isällä ja äidillä oli paljon työ-
tä ja koska minä, Taju, olin siihen aikaan aivan pieni ja pahimmillani, he antoi-
vat Alvi-tädin helliä Evaa. Silloin oltiin Karjalassa maalaamassa. Alvi-täti mat-
kusti tytär mukanaan Helsinkiin ja sieltä Tanskaan ja kirjoitti vanhemmilleni
pyytäen Evaa ottotyttärekseen, koska hänellä itsellään ei ollut lapsia. Tyttö
saisi parhaan mahdollisen kasvatuksen, hän saisi käydä koulua kuin vain ikinä
tahtoisi ja jaksaisi. Ja hän saisi periä heidät.
   Taiteilijapariskunta oli ymmällään. Siellä tyttö nyt oli. Sellaisen tempun oli Al-
vi tehnyt. Vaikea oli saada tytärtä takaisin hakematta, ja se voisi tapahtua vas-
ta kuukausien kuluttua. Eva viihtyi hyvin tätinsä luona. Hänellä oli siellä parem-
pi koti kuin mitä vanhemmat vielä pitkään aikaan olisivat voineet hänelle tarjo-
ta. Eva olisi näin ollen varakkaan perheen ainoa tytär. Hänen elämänsä luon-
tuisi helpommaksi kuin vanhempien.
   Äiti itki. Isä oli huolissaan.
   Viimein he suostuivat siihen, että Eva saisi jäädä uuteen kotiinsa. Mutta kah-
deksantoista vuotta täytettyään hän saisi itse valita, tahtooko hän laillisesti ot-
totyttäreksi ja minkä nimen hän itselleen valitsee. Kokonaan omaksi lapseksi
eivät vanhemmat hennonneet tytärtään Alvi-tädille antaa.
   Vanhempieni avioliitto oli jo tuolloin alkanut hajota. Ehkä sekin oli yhtenä
syynä siihen, että he antoivat vanhemman tyttärensä jäädä tädin luo Tanskaan.

(Salla: Isä ja minä, Wsoy 1958, ss. 18-19)

Isä suhtautui avioliittoon vakavasti. Avioliitto oli hänelle kahden ihmisen ehdo-
ton liitto, jota ei mikään maailmassa saanut rikkoa. Avioliitossa tuli olla uskolli-
nen ja rehellinen. Kahden ihmisen täytyi voida luottaa toisiinsa. - Äidin käsitys
avioliitosta oli toisenlainen. Avioliitto oli hänen mielestään onnea, hurmaa, su-
rua, riitaa, toisen härnäämistä ja sopimista. Isä ymmärsi, että tuo kaikki oli äi-
din elämänhalun ilmausta. Äiti koki ja tahtoi kokea voimakkaasti, hän tahtoi an-
tautua tunteilleen. Ja sen hän tekikin. Mitä enemmän vanhempani pitivät toisis-
taan, sitä jyrkemmin he toisiaan kohtelivat.
   Ja lopulta kaikki päättyi näin: "Hyvä on, erotaan pois."
   Äiti oli isän turvissa alkanut tuntea itsensä voimakkaaksi. Sanoessaan että
hän tulisi toimeen paremmin ilman miestään, itsenäisenä naisena, hän taisi to-
della uskoa sanoihinsa. Miehen suoraviivaisuus oli alkanut tuntua hänestä ah-
distavalta. Hän tunsi, että hänen persoonallisuuttaan kahlittiin. Naisen yksilölli-
nen vapaus oli suitsissa, eikä äiti voinut olla vikuroimatta. Sitä paitsi hän ei saa-
nut mielin määrin käydä kahvikutsuilla ystävättärien luona juoruamassa... Äiti
jätti lasten hoitamisen isälle - isä kun kuitenkin tahtoi ja osasi kaiken aina pa-
remmin... Kyllä äiti koska hyvänsä oli valmis hoitamaan lapsiaan, hänhän ra-
kasti heitä lämpimästi, suorastaan kiihkeästi. Mutta isän poissa ollessakin hä-
nen teki niin sanomattomasti mieli mennä ystävättären luo katsomaan tämän
uutta pukua tai suunnittelemaan itselleen uutta puseroa tai hattua ja kaikkea,
mikä nuorta naista kiinnostaa.
   Kerran me lapset olimme avanneet kylpyhuoneen pesualtaan vesihanan.
Pesualtaan tappi oli paikoillaan. Annoimme veden juosta - ehkä me emme o-
sanneetkaan sulkea hanaa. Kun isä ja äiti tulivat kotiin, oli koti vedenpaisu-
muksen vallassa. Me olimme kiivenneet tuoleille ja istuimme kyyryssä katsel-
len uteliaina kuinka vesi virtasi kylpyhuoneesta.

(Isä ja minä, ss. 19-20)

Isä oli sanonut avioerotuomioistuimessa, ettei äiti osaa hoitaa lasta yhtä hyvin
kuin hän. Mutta kuten sanottu, tuomarit eivät tainneet oikein uskoa häntä, ih-
mettelivät vain. Ja uhkasivat, että ellei isä luovuta hoidossaan olevaa lasta äi-
dille, otetaan lapsi häneltä lain voimalla. Mikään isän puhe ei auttanut. Isä oli
vihainen.
   Äiti oli isän puolella. Hän oli samaa mieltä, että isä osasi paremmin hoitaa
lasta ja että tällä olisi ollut oikeus saada lapsi. Mutta äiti tunsi kaikenvaienta-
vaa, melkein ylimaallista kunnioitusta tuomioistuinta ja tuomaria kohtaan. Tuo-
marin päätös oli melkein kuin itse Herran tuomio. Siihen oli alistuttava. Vain hä-
nen rohkea, mitäänpelkäämätön miehensä uskalsi epäillä tuomioistuimen pää-
töksen oikeudenmukaisuutta ja ilmaista myös epäilynsä.
   Kumpikaan heistä ei ollut oikein tosissaan uskonut, että asiat menisivät näin
pitkälle. Mutta nyt oli ero auttamaton tosiasia. Täytyi vain koettaa totuttautua
siihen.

(Isä ja minä, s. 21)

Helmin ja Tykon avioliitto jäi lyhyeksi. Sallisen taiteilijamatrikkeli mainitsee erovuodeksi 1914, Laitilan selvitysten mukaan avioero tapahtui vuonna 1916.

Taju ei voinut hyvin äitinsä luona, äiti ja tytär kärsivät ajoittain jopa nälkää. Tyko hakikin Tajun Hyvinkäälle vuonna 1917. He asuivat Tykon rakennuttamassa, vuonna 1916 valmistuneessa ateljeekoti Krapulassa, jonka naapurissa oli Sallisten perhetutun, taiteilija Jalmari Ruokokosken samana vuonna valmistunut ateljeekoti Humala.

Avioeron jälkeen olivat Helmin ja Tykon välit kohtalaiset. Sallan mukaan vanhempien välit olivat niinkin hyvät, että he olivat jo suunnittelemassa uudelleen avioitumista.

Helmi vieraili ja hetkittäin asui Tykon ja tyttärensä luona Krapulassa. Kirjailija Irja Sallan mielikuva vanhempien aikomuksesta mennä uudelleen yhteen saattaa olla tottakin, perustua johonkin vanhempien herkkänä hetkenä toisilleen lausumaan tai sitten kyseessä on yksinkertainen lapsen haave. Niin tai näin, asia jäi lopullisesti toteutumatta kun Helmi Vartiainen sydänvian seurauksena kuoli Helsingissä vuonna 1920. Kuolinsyyksi on todettu alkoholimyrkytys. Kuollessaan hän oli yksin.  

Sallinen avioitui vuonna 1924 Katarina Tschepurnoffin kanssa, ja 1928 heille syntyi tytär Tirsi.

Taju eli Irja Salla aloitti opiskelun Helsingissä 1929. 

Irja Sallan kuva Tyko Sallisesta

Ristiriitaisessa, uskovaisessa lapsuudenkodissa koettu liian ankara kohtelu,
jota lievensi totisen äidin hellyys, vaikutti koko hänen elämäänsä. Hän tahtoi
aina tehdä oikein. Hän halveksi kaikkea vähäarvoista, halpamaista, omahy-
väistä - turhanylpeyttä, kavaluutta, petosta ja ahdasmielisyyttä. Hän halveksi
kaikkea tuollaista yhtä jyrkästi kuin konsanaan kiihkeä tosiuskovainen, mikä
hän todellisuudessa olikin. Hän halveksi kaikkea sitä, missä ihminen muka-
vuudenhalussaan antaa periksi huonommalle minälleen. Hänen maailmas-
saan ihmisten olisi pitänyt olla luonteeltaan ehdottomia.
   Isä ei muuten koskaan puhunut uskonnosta - sen hän oli jättänyt silloin kun
lähti kotoa. Uskonnon nimissä hän - niin kuin historiassa kansakunnat - oli
kokenut kauheinta, mitä senikäisen pojan osaksi voi tulla. Jos aikuista ihmis-
tä olisi kohdeltu siten kuin häntä koko lapsuuden ja varhaisnuoruuden ajan,
olisi yhteiskunta katsonut sen raskaaksi rikokseksi.
   Isän isä harjoitti räätälinammatin ohella saarnamiehen tointa. Hän rettelöi
lakkaamatta käräjillä toisinuskovia vastaan ruoskien heitä heidän synneis-
tään, jotka hän oli saanut tietoonsa, ruoskien heitä heidän itsekkäistä tarkoi-
tusperistään ja Herran väheksymisestä. Se oli kaikki oikein pojankin mieles-
tä. Oikeuttahan maailmassa oli ajettava ja pahuutta vastaan taisteltava. Rää-
tälimestari oli lahjakas mies, viulunsoittaja ja kansanrunoilija ennen käänty-
mystään. Nyt hän sepitti pilkkarunoja halpamaisten, ilkeiden ja jumalattomien
ihmisten häväistykseksi. --- .
   Mutta matkustellessaan pohjolassa tilaushankintaretkillään - häntä sanot-
tiin yhteen aikaan oikein räätäliruhtinaaksi, niin laaja oli hänen asiakaspiirin-
sä - hän saattoi hairahtua itsekin syntiin. Hän maisteli viinaa ja piti hauskaa
kiertävien komeljanttarien ja sirkusväen kanssa rikkoen siten kotielämäänsä
ja kuolettaen vakavan vaimonsa kunnioituksen itseään kohtaan.
   Poika halveksi isänsä lankeemuksia, hän ei voinut kunnioittaa isänsä perin-
pohjaista katumusta eikä kuunnella oikein vakavasti saarnoja, joissa tämä
taas moitti kiivaasti maailman pahuutta. Poika kunnioitti ja rakasti enemmän
äitiään. Äidin pidättyväinen, joskus naurahteleva suhtautumistapa räätälimes-
tarin tempauksiin vaikutti poikaan. Juorut räätälimestarin retkistä saattoivat
olla häpeällisiä, ja toisinuskovat käyttivät niitä tietysti hyödykseen ja huvik-
seen. Verstaassa naureskeltiin - mutta vaiettiin heti kun joku mestarin per-
heen jäsenistä ilmestyi näköpiiriin. Häpeää räätälimestari perheelleen toi. Hä-
nen herätyspuheissaan ja ankarassa kurinpidossaan oli karvas sivumaku.
   Sitä paitsi, heidän hihhulien olisi tullut noudattaa aivan erityistä varovai-
suutta - heidän kimppuunsa käytiin niin helposti. Jos joku yksityinen kävi syn-
tejä tekemässä, sai koko seurakunta siitä heti maineen: niin ne hihhulit elä-
vät.

(Salla: Isä ja minä, Wsoy 1958, ss. 13-15)

Isä maalasi suurta taulua, jossa istui ukkoja ja mummoja päät ylöspäin kään-
nettyinä. Jeesus oli ristillä heidän yläpuolellaan, ja Jeesusta kohti lensi enkeli
siipi kädessään.
   --- Mummo, isän äiti, oli puhunut minulle Jeesuksesta ja hänen ristinkuole-
mastaan. Jeesus kuoli ristillä ihmisten vuoksi - että heidän ei tarvitsisi mennä
ikuiseen kadotukseen, vaikka he olivatkin tehneet syntiä. Jeesus tahtoi kaikki
taivaaseen. Hän tahtoi kärsiä syntisten puolesta ja sillä tavoin päästää heidät
kärsimyksestä. Verellään hän tahtoi pestä kaikkien synnit pois.
  "Menikö Jeesus sitten yksin kaikkien puolesta kadotukseen?" olin kysynyt
isoäidiltä.
   Isoäiti oli vastannut tuokion ajateltuaan:
   "Jeesus kärsi niin paljon riippuessaan ristillä, että hän viimein tunsi itsensä
kokonaan jätetyksi ja hyljätyksi, hänet oli jätetty maasta ja taivaasta, eikä mis-
sään ollut hänelle enää mitään. Silloin hän huusi: 'Isäni - miksi minut hylkäsit!'
Niin paljon hän kärsi ihmisten takia. - Mutta kyllä hän varmasti on ikuisessa
ilossa ja autuudessa ja tuomiopäivänä hän istuu isänsä oikealla puolella jaka-
massa mustia ja valkeita lampaita erikseen. Valkeat lampaat ovat hyviä ihmi-
siä, mustat lampaat ovat pahoja ja kadotukseen tuomittuja.
   "Eihän hän sitten pelastanutkaan kaikkia", sanoin minä, ja isoäiti kertoi mi-
nulle uskosta ja kääntymyksestä ja katumuksesta...
   Siitä kaikesta isä oli maalannut taulun. Ymmärsin minä, mitä kaikki tarkoitti.
Kysyin vielä:
   "Mutta Jeesus ja enkeli eivät ole oikeita - eiväthän?"
   "Jeesus ja enkeli ovat näky, kuin kaunis uni, jonka ukot ja mummot tuossa
näkevät kun oikein kovasti rukoilevat. Isästä tuntuu pahalta kun Jeesuksen
täytyy kärsiä, kun aina vain puhutaan Jeesuksen verihaavoista... niin kuin ei
tahdottaisi koskaan päästää häntä ristiltä. Katsos, isä ei ole maalannut naulo-
ja eikä haavoja eikä verta. Isä on maalannut Kiesuksen, joka siunaa, levittää
kätensä... Kun käsiä ei ole naulattu kiinni ristiin, hän voi siunata. Hän siunaa
seurakunnan, ja enkeli tuo rauhanpalmun oksan." Isä oli selittänyt asian vaka-
vasti - nyt hän iski minulle silmää salaisen yhteisymmärryksen merkiksi: "Ei
kukaan huomaa, ettei Jeesuksella ole nauloja eikä haavoja. Nuo ovat hihhu-
leita, nuo ukot ja mummot."
   Isoäiti oli puhunut paljon verihaavoista. Ei, isän maalaamassa taulussa ei
ollut mitään sellaista.
   "Ovatko Jeesuksen kädet kokonaan parantuneet?" kysyin.
   "Voi niissä arvet olla..." tuumi isä. "Niin kuin muistot entisistä nauloista."
   Keskustelu oli päättynyt. Isä oli selittänyt kaiken tyydyttävästi.

(Isä ja minä, ss. 47-49)

   Ensi sijalla hänen nykyisessä elämässään oli lapsi, lapsen syöminen, uni
ja kaikinpuolinen hyvinvointi. Enää ei hänen lapsensa saanut nähdä nälkää
eikä puutetta. Isä ajatteli lakkaamatta lapsensa kokeman nälän mahdollisia
seurauksia. Huono ruokahalu oli varmaan yksi niistä. Isän oli oikein opetta-
malla ollut opetettava lapsensa syömään. Ja isä toisti monet kerrat päivittäin:
"Isä on sitten oikein hyvillään kun sinä syöt. Syö nyt lautasellinen velliä. Kat-
sopas, mitä isä on sinulle laittanut!"
   Isän kehotteleminen oli aina myönteistä. Hänen ilmeensä olivat hyvät, hän
ei koskaan uhannut olla surullinen tai pahoillaan, jos en tekisi hänen toivo-
mustensa mukaisesti. Hän lupasi olla hyvillään, jos uskoisin häntä ja noudat-
taisin hänen pyyntöjään. Uhkaukset ja pelottelemisen hän oli kerrassaan jät-
tänyt pois kasvatuksellisesta ohjelmastaan.

(Isä ja minä, ss. 50-51)

   Isän joulu oli karu. Kuusi sai olla sellaisenaan. Isä sanoi, että kuusi oli kau-
nis eikä tarvinnut mitään koristeita.
   "Onhan se nyt hyvä, tämä kuusi? Onhan kaikki kunnossa? Onhan sinulla
nyt joulu?" isä kyseli huolissaan.
   "Kaikki on hyvin. Kaikki on kaunista." Mielestäni koristeeton kuusi oli hyvä,
koska isä piti sitä hyvänä. Isä oli oikeassa. Isä oli paljon viisaampi kuin kukaan
muu.
   Mutta jouluilta toi yllätyksen!
   Isä kehotti minua tulemaan keittiöstä katsomaan jotakin. Menin ja etsin kat-
seellani sitä mitä isä varmaan oli tarkoittanut. Kuusen alla huomasin laatikon.
Se oli ilmestynyt sinne yhtäkkiä.
   Isä hymyili veikeästi ja ujosti. Hän sanoi:
   "Menehän ottamaan tuo laatikko ja katso, mitä siellä on!" - Isän sisu ei anta-
nut sentään niin paljon periksi, että hän olisi syöttänyt minulle vielä kaiken kuk-
kuraksi joulupukkisatua. Hän ei ollut koskaan kertonut minulle epätosia satuja.
   Äiti oli kyllä sen sijaan kertonut minulle joulupukista, --- .
   Avasin paketin. Siinä oli kaunis nukke. Se oli melko uusi ja se sulki silmänsä,
kun sitä kallisti. - Niin, mitäpä tyttölapselle olisi asiallista ostaa jouluksi, ellei
nukkea? Isä koetti täyttää vallitsevien tapojen vaatimukset joka suhteessa.
Nukkea oli ollut muuten vaikea piilottaa minulta, sillä aina kun isä tuli kau-
pungista, minä tahdoin nähdä hänen pakettinsa. Mutta isäpä olikin jättänyt pa-
ketin Ruokokosken rouvan huostaan jouluun saakka.
   "No", kysyi isä odottavana, "onko nukke mieluinen?"
   Olin niin hämmästynyt odottamattomasta lahjasta, että en aluksi osannut sa-
noa mitään. Naisethan vain antoivat joulupukin lahjoja! Olin luullut, ettei isä
välittänyt sellaisista asioista. Tunsin omituista liikutusta.
   "Isä!"
   "Sano nyt, pidätkö sinä nukesta!"
   Menin isän luo ja kiedoin käsivarteni hänen polviensa ympäri.
   "Pidän minä siitä. Se panee silmät kiinni."
   Isä huoahti huojentuneena. Hänen lapsensa oli iloinen. Isän oli onnistunut
järjestää lapselleen jouluiloa.

(Isä ja minä, ss. 89-90)

Inka-Maria Laitilan Sallis-kuva

Tuolilla istui hoikka pienikokoinen Helmi, mutta kankaalle syntyi rehevä naishahmo leveine nenineen ja pyöreine kasvoineen, joiden turpeaa olemusta korvallisille kierretyt letit korostivat. Helmi oli se mallinukke, jonka Tyko asetteli haluamaansa asentoon ja jonka ympärille hän alkoi luoda aivan omaa luomustaan, muotoja ja olemusta muuttaen, värejä muokaten. Ruskeista silmistä tuli toisinaan siniset, kiinteä katse muuttui pälyileväksi, ilme tyhjänpäiväiseksi.

(Inka-Maria Laitila ja Tarja Strandén: Tukaattityttö, Wsoy 2002)

Mirrin siankärsää muistuttava nenä, punaiset turpeat huulet ja kaukana toisistaan harittavat silmät toljottavat useasta Tyko Sallisen (1879-1955) maalauksesta. Hän on ehkä Suomen taiteen tunnetuin naismalli, modernistisen väriloiston ikoni.

Mirri näyttää vähä-älyisen, ruumiillisuudessaan karkean maalaisen perikuvalta. Kuitenkin mallina ollut taiteilijan vaimo Helmi Lydia Sallinen os. Vartiainen (1888 - 1920) oli viime vuosisadan alun koulutustasoon verrattuna keskimääräistä sivistyneempi, tyttökoulun lisäksi opiskellut muun muassa Ateneumissa.

Mirri-kuvaa tulkitaankin nykyään lähinnä osana Sallis-myyttiä, mikä alkaa paolla lestadiolaisen, juopottelevan ja väkivaltaisen isän kynsistä ja jatkuu räätälintöillä itsensä elättämisellä. Tie vaikeuksista voittoon kirkastui pyyhkäisemällä vanhoilliset pois taiteen taivaalta ja sytyttämällä sinne räiskyvän ja villin, värit ja muodot vapauttaneen modernismin tähden.

Maalausten rumuuden laukaisemat riidat Sallisen taiteesta ja raju elämä vahvistivat aseman tavallisen kansan omana poikana, joka katkoi ruotsinkielisen eliitin ylläpitämät kahleet. Hän tuli myös marraskuulaisen ekspressionismin airut, harmaanruskean ja muodoiltaan vankan kansallisen tunneilmapiirin tulkki.

Sallisen elämäkerran kirjoittaja Tito Colliander tiesi kuinka äkkipikainen taiteilija häpäisi ja alensi vaimoaan kaikkien silmissä... Vaimosta tuli ilmaisutarpeen välikappale, näennäisesti vain värien ja muotojen kokeilukenttä, jonka tunteilla ei kenellekään ollut merkitystä. Taide ja aito taiteilijaelämä oli ainoa mikä merkitsi jotakin.

Maalausten Mirri alkoi merkitä samaa kuin Sallisen vaimo, vaikka Helmiä nimitti Mirriksi vain aviomies. Helmistä tehtiin kummallisen kyvytön nainen, joka ei pystynyt hoitamaan edes pariskunnan lapsia, ja tämä käsitys jäi elämään yleisenä totuutena. Vasta viime vuosina on alettu selvittää, kuka saattoi todellisuudessa olla tämä Mirri, jolta jopa räyhäämisestään ja juopottelustaan tunnettu boheemi joutui isyyden velvoittamana ottamaan lapset pois.

Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin kirja purkaa taiteilijan vaimon roolia osana Sallis-myyttiä. Taustalla on pitkä rupeama aiheen parissa, arkistotyötä ja mm. Strandénin ohjaama tv-dokumentti Nainen kuvien takana (1997). Laitila on lisäksi hyödyntänyt työssään taidehistoriallista ammattitaitoaan ja haastatellut Vartiaisten sukuhaaraan kuuluvia omaisiaan.

Tarkoituksena oli löytää Mirri-hahmon takaa Helmin oma historia. Vähäisen lähdemateriaalin perusteella on saatu valotettua ja tarkennettua myös Sallisen ja heidän tytärtensä elämäkertoja. Kirja hahmottelee viime vuosisadan alun elinolosuhteita, taideopintojen ja taiteilijaelämän raameja. Pieniin yksityiskohtiin ja haastattelun kommentteihin tarttumalla on saatu kootuksi koskettavia elämänkäänteitä.

--- Tarina etenee vuosi vuodelta, mukana on niin nuoren parin Pariisin-matka kuin Karjalassa vietetyt kaudet, lasten syntymät, taloudelliset vaikeudet ja elintarvikepula sekä yhteiskunnalliset levottomuudet sisällissotineen.

Helmin elämäntyö taiteilijana on jäänyt hämärään, vain muutama maalaus vahvistaa hänen olleen alalla vakavissaan. Sallisen vaimona hän kuitenkin menetti alulle päässeen taiteilijauransa, lapsensa ja oikean nimensä lisäksi myös kasvonpiirteensä, itsetuntonsa ja maineensa.

Kuolema mahdollisesti myrkyllisen alkoholin aiheuttamaan kohtaukseen sinetöi hänen kohtalonsa historian lehdillä. Kun jopa omaisten oli mahdoton käsitellä hänen elämänkohtaloaan, se muuttui vaietuksi tabuksi.

Avioliittodraamaa syventää myös murhenäytelmän vaikutus lapsiin. Sallisen sisaren kasvatiksi Tanskaan viety Eva ei varhaislapsuutensa jälkeen tavannut oikeaa äitiään. Hänelle paljastettiin todellisten vanhempien henkilöllisyys vasta aikuistumisen alla.

Vaikka Eva sittemmin tutustui oikeaan isäänsä, ei tämä koskaan oppinut pitämään Helmiä ulkoisesti muistuttavasta tyttärestään. Eva muutti sotien jälkeen Suomeen ja kuoli epävakaisen elämän päätteeksi sairaskohtaukseen isänsä Krapulaksi nimeämän ateljeetalon polulle.

Taju-tyttären Sallinen haki Helmi-äidiltä itselleen. Taju purki taiteilijanimellä Irja Salla lapsuutensa traumoja kirjoittamiseen. Palkintomatka keskelle toisen maailmansodan Saksaa oli hänelle liikaa ja hän joutui mielisairaalahoitoon.

Hän kirjoitti myöhemmin isäsuhdetta ihannoiden Isä ja minä -teoksen, joka on osoitettavissa faktoiltaan ja tulkinnoiltaan vääristyneeksi. Suhde vanhempiin ja etenkin kadotettuun äitiin sai paremmin ilmaisukanavia romaaneissa. Taju ei enää koskaan saavuttanut henkistä tasapainoa ja hänen elämänsä päättyi sairaskohtaukseen mielisairaalan pihalla.

(Tukaattityttö hakee naista Mirrin takaa, Turun Sanomat 9.9.2002)

Tyko käsitteli myös tyttäriään omistavasti. Nuorimman hän lähetti puolitoistavuotiaana lapsettomalle sisarelleen Tanskaan ja eron jälkeen otti huostaansa Tajun, vanhemman sisaren, jonka kuitenkin lähetti 12-vuotiaana pois kotoa kouluun. Helmi oli silloin jo kuollut. Kirjan loppupuolella käsitellään seikkaperäisesti Tajun l. Irja Sallan kirjailijanuraa ja eteenkin hänen Sallisesta kirjoittamiaan kirjoja Unissakävijä ja Isä ja minä.

(Tukaattityttö, Pirkkalan kirjaston uutuudet 2002 vk 26)

Vastapainona perinteisille asioiden "tietämistä" painottaville elämäkerroille Tukaattityttö paljastaa avoimesti kirjoittajiensa epätietoisuuden jättäen tarinaan aukkokohtia. Yhteys "todelliseen Helmiinhän" on katkennut jo ajat sitten. Runsaalla taustoituksella on luotu uskottava tarina taiteilijaksi aikoneesta naisesta, historiassa "mahdollisesta Helmistä".

Vaiettu historia on saanut kirjoittajat asettumaan hieman paatoksellisesti Helmin puolelle, "puhdistamaan" hänen mainettaan. Esille tuodut faktat ja taidehistorian sukupuolijärjestyksen kuvaaminen olisivat sinänsä riittäneet paljastamaan epäoikeudenmukaisuuden.

--- Ongelmia selittää myös Vartiaisen perheen vapautta korostavan uskonnollisuuden ja Sallisten ankaran lestadiolaisuuden välinen jännite. Eroottisesti kiihottava ja itäsuomalaisen eläväinen Helmi edusti moraalista rappiota. Mirri on kuva synnilliseksi tulkitusta halusta ja haluttavuudesta, joka kunniallisen naisen olisi pitänyt tukahduttaa. Sallisen uskonnollisuudessaan maallisen turhuuden tuomitseva äiti ei ilmeisesti myöskään arvostanut taiteilevaa miniänsä.

Kotinsa henkeä arvostaen Sallinen esittikin äitinsä ja lastaan kannattelevan siskonsa Pyhä Anna kolmantena -aiheen lestadiolaismuunnelmana. Säädyllinen harmaa madonna ja hänen pyhitetty äitinsä istuvat gloorianaan taustalla haaleana hohtava romaanisen holvikaaren aukko. Halua kuvaava nainen ja värihehku hävisi Sallisen taiteesta eron myötä.  

(Turun Sanomat 9.9.2002, Riitta Kormano) 

Taiteilijan vaimosta tukaattitytöksi (HS 14.7.2002)

Tukaattityttö, Tyko Sallisen maalaus vuodelta 1914, kuuluu nykyisin Ateneumin taidemuseon kokoelmaan. Maalauksen nimi muistuttaa valtion dukaattikilpailun palkinnosta, jonka Sallinen sai maalauksen valmistumisvuonna. Tukaattityttö on Sallisen maalaama kuva vaimostaan, Helmi Lydia Vartiaisesta, --- .

Tukaattityttö on nyt myös alkukesästä ilmestynyt kirja Helmi Vartiaisesta, naisesta tuon kuvan takana. Moni tietää Sallisen pääteoksina pidetyt Mirri -maalaukset museoiden seiniltä, vaikka harva on kuullut mitään niiden mallista.

Kirja on vastapaino taiteilijan luomalle kuvitteelliselle Mirri-hahmolle, jonka kautta myös käsitykset mallista ovat jääneet elämään. Sekin vähä, mitä Helmi Vartiaisesta tähän asti on tiedetty, on ollut osa kansallistaiteilijan elämäkertaa.

Hän on ollut "rouva Mirri Sallinen", kuten Jalmari Ruokokosken hänestä 1912 maalaamassa muotokuvassa, joka toki on inhimillisemmän näköinen kuin yksikään Sallisen kuvista. Mutta samoin eri kirjoittajat ovat muovanneet vaimon kuvaa Tyko Sallisen maalausten ja kertomusten perusteella.

Nyt ilmestyneeseen kirjaan Tukaattityttö - Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen ovat vaikuttaneet Suomen taidehistorian uudelleentulkinnat 1990-luvulta, jolloin myös Sallisen naiskuva otettiin lähiluvun kohteeksi.

Aikoinaan kohutuista maalauksista löytyi myös eroottisia merkityssisältöjä: Mirrin naishahmo oli kuvattu samalla kertaa sekä himoittavaksi että rumaksi. Hyvin toisenlaisiksi osoittautuivat Sallisen karut kuvat omasta, fyysisyydestä riisutusta lestadiolaisäidistään.

Sallisen Mirri -maalauksilla oli vahva yhteys senhetkisiin taidekäsityksiin. Tuolloin esimerkiksi Edvard Munchin miehen ja naisen vaikeaa suhdetta käsitteleviä maalauksia nähtiin muutamaankin otteeseen Helsingissä.

Mirrien taiteellista kontekstia on ollut mahdollista selvittää. Tyylillisestihän maalausten lähtökohdat ovat ranskalaisessa fauvismissa ja erityisesti Kees van Dongenin tunnetta ilmaisevassa värimaalauksessa.

Mutta miksi maalausten kuva on määritellyt käsitystä myös niiden mallista, oikeasti eläneestä Helmi Vartiaisesta? Hänet on kuvattu myös Pyykkäreissä (1911), Sallisen kenties tunnetuimmassa maalauksessa.

Legenda Mirristä on jäänyt elämään osittain ainakin siksi, että taiteen on kuviteltu vastaavan elämää peilikuvana. ---

Jo Sallis-kirjallisuuden antama kuva Helmistä oli Vartiaisen suvulle vaikea kestää. Varsinaisesti perheen vaikenemisen aiheutti hänen outo kuolemansa 32-vuotiaana; sen syyksi kuviteltiin itsemurhaa.

Laitila löytää toisen selityksen. Kuolemaan johti sairauskohtaus ja myrkytys, joka aiheutui lääkkeeksi saadusta epäpuhtaasta alkoholista.

"Helmi oli Tykon elämän sokea piste", Strandén kirjoittaa. Hän viittaa myös Sallis-elämäkertaa kirjoittaneeseen Tito Collianderiin, jonka tiliin hän panee sitkeästi eläneen asenteen: "Mirrin huostaan hän ei lapsiaan uskonut."

On paljolti myös Collianderin ansiota, että Helmi on jäänyt historiaan vain Mirri-nimellä, vaikka hänen lähipiiristään nimeä käytti vain Sallinen.

Jo valokuvien perusteella tumma, pieni ja siro Helmi Vartiainen osoittautuu tarkemmin tutkittaessa rohkeaksi ja eloisaksi naiseksi, jolla on vakaa halu tulla taiteilijaksi. ---

Kirjoittajat tunnustavat, että joutuvat kuvittelemaan tapahtumia ja tekemään päätelmiä niistä.

Ajankuvan hahmottelemisessa heitä ovat auttaneet aikalaiskirjallisuus, tutkimukset ja muistelmat, viittauksia on Juhani Ahosta Viljo Kojoon, Mikko Oinoseen ja Annikki Arniin, Lasse Pöystiinkin.

He kumoavat moneen otteeseen kirjailija Irja Sallan romaanien äitikuvan. Järkyttävästi se noudattelee osin Sallisesta tehtyjä kertomuksia tai perustuu äidistään väkivalloin erotetun pikkutytön mielikuvitukseen.

(Helsingin Sanomien Kulttuuri-osasto 14. 7. 2002, Marja-Terttu Kivirinta)

Tyko Sallinen tänään

Tyko Sallisen taide ja persoona kohahduttivat suomalaista taide-elämää hänen eläessään ja vielä hänen kuoltuaankin. Elinaikanaan hänen taideteoksensa aiheuttivat paljon kritiikkiä rumuudellaan ja rujoudellaan. Monien mielestä ei ollut hyvä kuvata suomalaisia niin rujolla tavalla, kuin Sallinen sen teki. Sallisen maalaustapaa pidettiin raakana ja brutaalina. Hän otti kuvaukseensa mukaan ajan henkeä niin sisällissodasta, kuin puutteesta ja omista tunteistaan. Sallista pidettiin suomalaisen maalaustaiteen perinteiden murskaajana. Kuitenkin hänen maalauksissaan toteutuvat suomalaiset kansallisromanttiset ajatukset uudella tavalla.
(Tyko Sallinen, Wikipedia)

Tyko Sallisen taide ja persoona kohahduttivat suomalaista taide-elämää hänen eläessään ja vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Sallisen taiteen aikalaiskritiikki tuomitsi hänen tapansa kuvata ihmisiä: näin rujona ja rumana ei suomalaisia, suomalaisuutta haluttu nähdä. Ihmiskuvaajana Sallinen tuli kuitenkin kansasta ja uskalsi maalata suomalaisia sellaisina kuin he olivat. ---  

Tyko Sallinen pyrki maalauksessaan rikkomaan tietoisesti sen naturalistisen ihmiskuvauksen jonka kultakauden maalarit olivat luoneet. Sallisen taiteessa piirustuksen naivistisuus ja primitiivisyys sekä rytmi oli tärkeämpää kuin se miltä mallit "oikeasti" näyttivät. Sallinen ei maalatessaan tavoitellut sulavuutta tai eleganssia, vaan sekoitti väreihinsä jopa tervaa saadakseen siveltimenvetoihin vastusta. Kaikessa rosoisuudessaan Sallisen taide on hyvin hienostunutta. Sallinen on ennenkaikkea ekspressionisti, "väkevän ilmaisun ja häikäilemättömän tekniikan mestari, mutta samalla herkkä ja hieno koloristi", toteaa Sakari Saarikivi.

Tito Colliander kirjoittaa vuonna 1979 pidetyn Tyko Sallisen satavuotisnäyttelyn näyttelyluettelossa että Sallisen pyrkimyksenä oli maalauksessaan vapauttaa väri varjojen ja vastakohtien taakasta. "Hän etsi absoluuttista: ilman heijastumista väriin ja värin heijastumista ilmassa."  

(YLE teema nettisivut; Sininen laulu, Suomen taiteiden tarina)

Sigurd Frosterus suhtautui suopeasti ja luonnehti Sallisen taiteilijanlaatua, joka ”Saaren Annissa saavuttaa perverssin raffinoituja piirteitä, aleksandrialais-hellenistisen sävyyn, mitä vielä vahvistaa maalauksen arkaisoiva enkaustiikka”. Sallinen vie Frosteruksen mukaan ”tutkitusti ja harkitusti läpi armottomia pelkistyksiään, kunnes hän pääsee tehtävän ytimeen”.

Frosteruksen suhtautuminen tuli yllätyksenä. Pilalehti Fyrenin pakinoitsija ei hyväksynyt tätä ”perverssin raffinoitua” taidekritiikkiä. Frosterus oli pakinoitsijan mielestä tehnyt naurettavaksi sekä itsensä että Sallisen.

Ludvig Wennervirta katsoi Sallisen edustavan nykyaikaa, ekspressionismia ja syvällistä omakohtaista havainnointia. ”Kuinka tavattoman intensiivisesti heijasteleekaan Pohjolan kylmä ja kirkas valo ruskeanvihreitten männynlatvojen yläpuolella ’Helmikuun aamussa’ ja kuinka ilmava ja kevyt on taivas mestarillisesti hahmotellussa ’Tuulinen huhtikuun päivä’.”

Heikki Tandefelt asetti Sallisen vanhojen mestarien, Edelfeltin, Gallen-Kallelan ja Enckellin rinnalle. ”Pikkunättiin kauneuteen, keveään koristeluun ja naisellisiin tunteisiin hän suhtautuu kuin laestadiaanit tai heränneet ’suruttoman’ maailman menoon. Taide-elämässämme onkin hän samantapainen ilmiö kuin herännäisyys oli uskonnollisessa elämässämme ja hänen psykologiansa ymmärtämiselle onkin tärkeää tietää, että hän suorastaan polveutuu Paavo Ruotsalaisen henkiystävistä.”

Suuri yleisö kieltäytyi ymmärtämästä. Sen mielestä Sallisen maalaukset olivat sivistymättömän huijarin häpeämätöntä ilveilyä. Gustaf Strengellin asialliset selvitykset ekspressionismin luonteesta eivät ottaneet tulta. Strengellin mukaan itse kuvaustapa, maalaustyyli, muodostui taiteen aiheeksi, ei se mitä teos näennäisesti esitti.

--- Tyko Sallisen intensiivisin työskentely-vaihe oli 1910-luvulla. Hän oli tuolloin 30-40 -vuotias. Myöhempi tuotanto oli luonteeltaan seesteistä, toisinaan jopa sovinnaista ja hapuilevaa. Taidehistorioitsija Aimo Reitalan mukaan Sallisen juuret olivat vanhan maatalousyhteiskunnan uskonnollis-moralistisessa maailmankatsomuksessa. Sallisen ihmiskuvauksessa heijastui kansakunnan murrosvaihe. Hän oli kapinallisessa oppositiossa kaikkea sitä vastaan minkä hän kaunisteluksi koki.

(Eero Laajo: "Kevättalven valo takoi Tyko Sallisen tajuntaa".  Kaakkois-Suomen taidemuseoiden tiedotuslehti Kaakkuri, 2006, sivu 9.)

Raskaiden sotavuosien aikana ja niiden jälkeen tapasimme toisemme vain harvoin, isä ja minä. Vaihdoimme joskus muutaman yksinkertaisen sanan merkiksi siitä, että kyllä me tässä sentään vielä seurustelemme, niin kuin isän ja tyttären tuleekin. Minun oli yhä vaikeampi keksiä, mitä sanoisin isälle. Hän oli niin pitkällä elämässään, hänen ajatuksensa olivat niin vakavat, että minun kerrottavani tuntuivat vähäarvoisilta. Koetin vaivata häntä niin vähän kuin suinkin. --- .
   Keväällä 1955 me sairastuimme molemmat yhtaikaa ja otimme sairaaloissa vastaan ihanan kevään ja kesän.
   Olin katkaissut jalkani ja onnuin nyt vaivaalloisesti sairaalan ikkunasta toiseen. Kuinka kaunista kaikki olikaan mielestäni. Katselin hennon vehreyden elpymistä tiheän pensaan oksissa. Aamuaurinko sädehti kuin kehä oksien ympärillä ja kimalteli punertavana kasteisilla lehdillä. Olin näkevinäni isän valkean pään ja lempeästi hymyilevien kasvojen heijastuvan valossa oksien lomitse. Ajattelin: sinulle puhkeavat lehdet silmuistaan, rakas isä. Sinua varten pukeutuu luomakunta juhla-asuunsa. Onnellista kesää sinulle.

(Irja Salla: Isä ja minä, ss. 275-276)

  Istuin kauan hiljaa. Krematorion kellot alkoivat soida. Kreikkalaiskatolisen kappelin ja juutalaisen hautausmaan kappelin kellot alkoivat soida. Katsoin aurinkoa. Se oli Krematorion yläpuolella. Pilvet hajosivat auringon edestä ja painuivat hitaasti kohti taivaanrantaa. Utuinen, säteilevä usva täytti ilman. Taivas nousi nousemistaan, avartui korkealle täynnä ylimaallista kirkkautta.
  Sitten kellojen soitto lakkasi.
  Jonkin ajan kuluttua nousin ja menin takaisin Krematorion mäelle. Kävelin hiljaa ja silmäilin kappelin torneja.
  Miehet, jotka olivat avoimella ovella, katsoivat minua kysyvästi. Minä sanoin:
  "Minun isäni poltettiin tänään. Minun on kovin ikävä häntä. Sen vuoksi minä kävelen täällä."
  "Teidän isänne. Mikä hänen nimensä oli?"
  "Tyko Sallinen."
  "Tyko Sallinen - hän on valmis. Tuhka on jäähtymässä."

(Isä ja minä, s. 277) 

Tyko Salliselle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 1942 ja professorin arvonimi 1948. Hän asui ja työskenteli ateljeessaan vuoteen 1951, jolloin muutti Lallukan Taiteilijakotiin Helsinkiin, jossa kuoli 1955. Taju Birgitta Tiara Sallinen kuoli vuonna 1966.

Sallisen ja hänen tyttärensä Tajun uurnat siirrettiin Hietaniemen hautausmaalta Sallisen ateljeekodin pihapiiriin kesällä 2001.

Irja Sallan viimeiseksi jäänyt romaani Isä ja minä todistaa kirjailijan lahjakkuudesta. Sairaalloisen haaveellisesta, itsekseen puhuvasta sävystä huolimatta se on hyvin kirjoitettu, onnistunut kirja. Kirjailijan taustan huomioiden se on sitä paitsi riipaiseva sairauskertomus, jossa se, mistä ei haluta puhua, tulee näkyviin muokattuna ja peiteltynä siinä, mitä puhutaan.

kts. Irja Salla