Laitila, Inka-MariaHämeenlinnan kaupunginmuseon museoamanuenssi. Osallistunut muun muassa teoksiin: Huoneita taloissa, taloja kaupungissa - kuvia puukaupunki-Hämeenlinnan kaduilta, pihoilta ja sisätiloista. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo 1994, 32 sivua; kuvat Rauni Heinänen. Palanderin talo - säätyläiskoti Hämeenlinnassa. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo 1999, 83 sivua; kuvat Terho Aalto ja Rauni Heinänen. Laitilan ja kulttuuritoimittaja Tarja Strandénin yhteistyönä kirjoittama Tukaattityttö - Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen ilmestyi vuonna 2002; 260 sivua + liitekuvasivut. Elämäkertateos pyrkii valottamaan Laitilan äidinpuoleisen isoisän siskon (isotäti) Helmi Vartiaisen elämää. Helmi Vartiaisen ja Tyko Sallisen avioliitto 1910-luvun kuohuissaTyko Konstantin Sallinen syntyi 14. 3. 1879 Nurmeksessa lestadiolaisperheen esikoislapsena. Tykon lapsuudessa perhe eli Haaparannassa. Tyko kävi neljä luokkaa lyseota ja oppi räätälinammatin isältään. Neljätoistavuotiaana hän kohtuuttoman kovan selkäsaunan jälkeen karkasi kotoa - isä oli hakannut poikaa opettaakseen tälle nöyryyttä. Nuori Tyko ansaitsi elantonsa kiertävänä räätälikisällinä Ruotsissa, mutta palasi kotiin 1897 ja teki töitä isänsä verstaassa. Tukholmassa Tyko Sallinen oli tutustunut kuvataiteisiin, kirjallisuuteen ja teatteriin. 1902 hän muutti Helsinkiin ja kirjoittautui Ateneumin piirrustuskouluun, jossa hänen opettajinaan toimivat Albert Gebhard ja Väinö Blomstedt. Isä ei hyväksynyt pojan harrastusta vaan piti sitä maailmallisena, turhana ja paheksuntaa herättävänä. Paljon myöhemmin Sallinen maalasi isästään taulun, mutta tunteet heidän välillään eivät lämmenneet. Sallinen oli lahjakas ja itsenäinen opiskelija ja jätti koulun jo vuonna 1904. Nuoret boheemit taiteilijat pitivät tuolloin päämajaansa Brondinin kahvilassa, ja Sallinen oli heidän luonteva johtajansa. 1909 hän matkusti Pariisiin, ja tästä matkasta tuli käännekohta hänen urallaan. Tyko Sallisen vahvat ekspressionistiset värit ja muodot saivat arvostelijoilta ristiriitaisen vastaanoton ja synnyttivät ns. "sodat Sallisesta": luonnottomat värit ja rujot ihmiskuvat herättivät närkästystä ja suuttumusta. Helmi Vartiainen syntyi Sortavalassa vuonna 1888. Muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan maalausta Ateneumissa vuonna 1907 hän tapasi lahjakkaan, aloittelevan taiteilijan Tyko Sallisen. Helmi ja Tyko avioituivat 1909 ja saivat kaksi lasta: Eva syntyi 1910, Taju 1911. Sallinen käytti Helmiä mallina useissa tauluissaan ja sanoi tätä Mirriksi. Avioliittoa rasitti kuitenkin Sallisen matkustelu. Hän oli löytämässä ominta taiteellista kieltään ja antautui nyt sen työstämiseen. Perhe oli tärkeä, mutta jäi taiteellisen työn varjoon, toiselle tilalle. Elämäniloa ja huomiota kaipaava Helmi kärsi tilanteesta. Vuoteen 1912 asti Sallinen työskenteli vuoroin Suomessa, vuoroin ulkomailla. Keväällä 1912 järjestetyssä ryhmänäyttelyssä esillä olleet Sallisen kuusitoista fauvistista teosta herättivät "ensimmäisen sodan Sallisesta". Taiteilijaseuran kokouksessa Sallinen nimitti seuran puheenjohtajaa Akseli Gallén- Kallelaa "paskahousuksi", ja hänet poistettiin kokouksesta. Sallinen matkusti pettyneenä taiteensa saamaan vastaanottoon Yhdysvaltoihin Michiganiin työskennelläkseen piirtäjänä amerikansuomalaisissa työväenlehdissä "Työmiehessä" ja "Lapatossussa". Vuonna 1913 Tyko Sallinen palasi takaisin kotimaahan. Hän teki kuuluisan sopimuksen taidekauppias Gösta Stenmanin kanssa. Sopimus takasi Salliselle säännöllisen kuukausitulon ja maalaustarvikkeet, ja Sallinen sitoutui luovuttamaan Stenmanille kaiken tuotantonsa. Sallinen piti yksityisnäyttelyitä Stenmanin taidesalongissa vuoteen 1927, jolloin Stenman lopetti toimintansa Suomessa ja siirtyi Tukholmaan. Vuonna 1915 Sallinen osallistui kutsuttuna Septem-ryhmän näyttelyyn. Taideyhdistyksen kevätnäyttelyssä esillä oli Kääpiö-maalaus joka sytytti "toisen sodan Sallisesta". (YLE teema nettisivut; Sininen laulu, Suomen taiteiden tarina) Joulukuusta 1913 huhtikuuhun 1914 Tyko Sallinen maalasi Sortavalan Riekkalassa. Vanhempi tytär Eeva oli kolmevuotias, nuorempi tytär Taju kaksivuotias. Maatilalle, jonka Helmi Vartiaisen vanhemmat omistivat, oli kohonnut vastasalvottu asuinrakennus. --- (Eero Laajo, "Kevättalven valo takoi Tyko Sallisen tajuntaa") Kirjailijanimeä Irja Salla käyttänyt Taju muistelee lapsuuttaan teoksessa Isä ja minä (1958). Isäänsä hän kuvailee tavattoman lämpimästi. Sallan mukaan isän sisar Alvi otti vaivihkaa Evan itselleen: Alvi-täti oli ollut miehineen käymässä Suomessa. He viettivät mielellään mie- (Salla: Isä ja minä, Wsoy 1958, ss. 18-19) Isä suhtautui avioliittoon vakavasti. Avioliitto oli hänelle kahden ihmisen ehdo- (Isä ja minä, ss. 19-20) Isä oli sanonut avioerotuomioistuimessa, ettei äiti osaa hoitaa lasta yhtä hyvin (Isä ja minä, s. 21) Helmin ja Tykon avioliitto jäi lyhyeksi. Sallisen taiteilijamatrikkeli mainitsee erovuodeksi 1914, Laitilan selvitysten mukaan avioero tapahtui vuonna 1916. Taju ei voinut hyvin äitinsä luona, äiti ja tytär kärsivät ajoittain jopa nälkää. Tyko hakikin Tajun Hyvinkäälle vuonna 1917. He asuivat Tykon rakennuttamassa, vuonna 1916 valmistuneessa ateljeekoti Krapulassa, jonka naapurissa oli Sallisten perhetutun, taiteilija Jalmari Ruokokosken samana vuonna valmistunut ateljeekoti Humala. Avioeron jälkeen olivat Helmin ja Tykon välit kohtalaiset. Sallan mukaan vanhempien välit olivat niinkin hyvät, että he olivat jo suunnittelemassa uudelleen avioitumista. Helmi vieraili ja hetkittäin asui Tykon ja tyttärensä luona Krapulassa. Kirjailija Irja Sallan mielikuva vanhempien aikomuksesta mennä uudelleen yhteen saattaa olla tottakin, perustua johonkin vanhempien herkkänä hetkenä toisilleen lausumaan tai sitten kyseessä on yksinkertainen lapsen haave. Niin tai näin, asia jäi lopullisesti toteutumatta kun Helmi Vartiainen sydänvian seurauksena kuoli Helsingissä vuonna 1920. Kuolinsyyksi on todettu alkoholimyrkytys. Kuollessaan hän oli yksin. Sallinen avioitui vuonna 1924 Katarina Tschepurnoffin kanssa, ja 1928 heille syntyi tytär Tirsi. Taju eli Irja Salla aloitti opiskelun Helsingissä 1929. Irja Sallan kuva Tyko SallisestaRistiriitaisessa, uskovaisessa lapsuudenkodissa koettu liian ankara kohtelu, (Salla: Isä ja minä, Wsoy 1958, ss. 13-15) Isä maalasi suurta taulua, jossa istui ukkoja ja mummoja päät ylöspäin kään- (Isä ja minä, ss. 47-49) Ensi sijalla hänen nykyisessä elämässään oli lapsi, lapsen syöminen, uni (Isä ja minä, ss. 50-51) Isän joulu oli karu. Kuusi sai olla sellaisenaan. Isä sanoi, että kuusi oli kau- (Isä ja minä, ss. 89-90) Inka-Maria Laitilan Sallis-kuvaTuolilla istui hoikka pienikokoinen Helmi, mutta kankaalle syntyi rehevä naishahmo leveine nenineen ja pyöreine kasvoineen, joiden turpeaa olemusta korvallisille kierretyt letit korostivat. Helmi oli se mallinukke, jonka Tyko asetteli haluamaansa asentoon ja jonka ympärille hän alkoi luoda aivan omaa luomustaan, muotoja ja olemusta muuttaen, värejä muokaten. Ruskeista silmistä tuli toisinaan siniset, kiinteä katse muuttui pälyileväksi, ilme tyhjänpäiväiseksi. (Inka-Maria Laitila ja Tarja Strandén: Tukaattityttö, Wsoy 2002) Mirrin siankärsää muistuttava nenä, punaiset turpeat huulet ja kaukana toisistaan harittavat silmät toljottavat useasta Tyko Sallisen (1879-1955) maalauksesta. Hän on ehkä Suomen taiteen tunnetuin naismalli, modernistisen väriloiston ikoni. Mirri näyttää vähä-älyisen, ruumiillisuudessaan karkean maalaisen perikuvalta. Kuitenkin mallina ollut taiteilijan vaimo Helmi Lydia Sallinen os. Vartiainen (1888 - 1920) oli viime vuosisadan alun koulutustasoon verrattuna keskimääräistä sivistyneempi, tyttökoulun lisäksi opiskellut muun muassa Ateneumissa. Mirri-kuvaa tulkitaankin nykyään lähinnä osana Sallis-myyttiä, mikä alkaa paolla lestadiolaisen, juopottelevan ja väkivaltaisen isän kynsistä ja jatkuu räätälintöillä itsensä elättämisellä. Tie vaikeuksista voittoon kirkastui pyyhkäisemällä vanhoilliset pois taiteen taivaalta ja sytyttämällä sinne räiskyvän ja villin, värit ja muodot vapauttaneen modernismin tähden. Maalausten rumuuden laukaisemat riidat Sallisen taiteesta ja raju elämä vahvistivat aseman tavallisen kansan omana poikana, joka katkoi ruotsinkielisen eliitin ylläpitämät kahleet. Hän tuli myös marraskuulaisen ekspressionismin airut, harmaanruskean ja muodoiltaan vankan kansallisen tunneilmapiirin tulkki. Sallisen elämäkerran kirjoittaja Tito Colliander tiesi kuinka äkkipikainen taiteilija häpäisi ja alensi vaimoaan kaikkien silmissä... Vaimosta tuli ilmaisutarpeen välikappale, näennäisesti vain värien ja muotojen kokeilukenttä, jonka tunteilla ei kenellekään ollut merkitystä. Taide ja aito taiteilijaelämä oli ainoa mikä merkitsi jotakin. Maalausten Mirri alkoi merkitä samaa kuin Sallisen vaimo, vaikka Helmiä nimitti Mirriksi vain aviomies. Helmistä tehtiin kummallisen kyvytön nainen, joka ei pystynyt hoitamaan edes pariskunnan lapsia, ja tämä käsitys jäi elämään yleisenä totuutena. Vasta viime vuosina on alettu selvittää, kuka saattoi todellisuudessa olla tämä Mirri, jolta jopa räyhäämisestään ja juopottelustaan tunnettu boheemi joutui isyyden velvoittamana ottamaan lapset pois. Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin kirja purkaa taiteilijan vaimon roolia osana Sallis-myyttiä. Taustalla on pitkä rupeama aiheen parissa, arkistotyötä ja mm. Strandénin ohjaama tv-dokumentti Nainen kuvien takana (1997). Laitila on lisäksi hyödyntänyt työssään taidehistoriallista ammattitaitoaan ja haastatellut Vartiaisten sukuhaaraan kuuluvia omaisiaan. Tarkoituksena oli löytää Mirri-hahmon takaa Helmin oma historia. Vähäisen lähdemateriaalin perusteella on saatu valotettua ja tarkennettua myös Sallisen ja heidän tytärtensä elämäkertoja. Kirja hahmottelee viime vuosisadan alun elinolosuhteita, taideopintojen ja taiteilijaelämän raameja. Pieniin yksityiskohtiin ja haastattelun kommentteihin tarttumalla on saatu kootuksi koskettavia elämänkäänteitä. --- Tarina etenee vuosi vuodelta, mukana on niin nuoren parin Pariisin-matka kuin Karjalassa vietetyt kaudet, lasten syntymät, taloudelliset vaikeudet ja elintarvikepula sekä yhteiskunnalliset levottomuudet sisällissotineen. Helmin elämäntyö taiteilijana on jäänyt hämärään, vain muutama maalaus vahvistaa hänen olleen alalla vakavissaan. Sallisen vaimona hän kuitenkin menetti alulle päässeen taiteilijauransa, lapsensa ja oikean nimensä lisäksi myös kasvonpiirteensä, itsetuntonsa ja maineensa. Kuolema mahdollisesti myrkyllisen alkoholin aiheuttamaan kohtaukseen sinetöi hänen kohtalonsa historian lehdillä. Kun jopa omaisten oli mahdoton käsitellä hänen elämänkohtaloaan, se muuttui vaietuksi tabuksi. Avioliittodraamaa syventää myös murhenäytelmän vaikutus lapsiin. Sallisen sisaren kasvatiksi Tanskaan viety Eva ei varhaislapsuutensa jälkeen tavannut oikeaa äitiään. Hänelle paljastettiin todellisten vanhempien henkilöllisyys vasta aikuistumisen alla. Vaikka Eva sittemmin tutustui oikeaan isäänsä, ei tämä koskaan oppinut pitämään Helmiä ulkoisesti muistuttavasta tyttärestään. Eva muutti sotien jälkeen Suomeen ja kuoli epävakaisen elämän päätteeksi sairaskohtaukseen isänsä Krapulaksi nimeämän ateljeetalon polulle. Taju-tyttären Sallinen haki Helmi-äidiltä itselleen. Taju purki taiteilijanimellä Irja Salla lapsuutensa traumoja kirjoittamiseen. Palkintomatka keskelle toisen maailmansodan Saksaa oli hänelle liikaa ja hän joutui mielisairaalahoitoon. Hän kirjoitti myöhemmin isäsuhdetta ihannoiden Isä ja minä -teoksen, joka on osoitettavissa faktoiltaan ja tulkinnoiltaan vääristyneeksi. Suhde vanhempiin ja etenkin kadotettuun äitiin sai paremmin ilmaisukanavia romaaneissa. Taju ei enää koskaan saavuttanut henkistä tasapainoa ja hänen elämänsä päättyi sairaskohtaukseen mielisairaalan pihalla. (Tukaattityttö hakee naista Mirrin takaa, Turun Sanomat 9.9.2002) Tyko käsitteli myös tyttäriään omistavasti. Nuorimman hän lähetti puolitoistavuotiaana lapsettomalle sisarelleen Tanskaan ja eron jälkeen otti huostaansa Tajun, vanhemman sisaren, jonka kuitenkin lähetti 12-vuotiaana pois kotoa kouluun. Helmi oli silloin jo kuollut. Kirjan loppupuolella käsitellään seikkaperäisesti Tajun l. Irja Sallan kirjailijanuraa ja eteenkin hänen Sallisesta kirjoittamiaan kirjoja Unissakävijä ja Isä ja minä. (Tukaattityttö, Pirkkalan kirjaston uutuudet 2002 vk 26) Vastapainona perinteisille asioiden "tietämistä" painottaville elämäkerroille Tukaattityttö paljastaa avoimesti kirjoittajiensa epätietoisuuden jättäen tarinaan aukkokohtia. Yhteys "todelliseen Helmiinhän" on katkennut jo ajat sitten. Runsaalla taustoituksella on luotu uskottava tarina taiteilijaksi aikoneesta naisesta, historiassa "mahdollisesta Helmistä". Vaiettu historia on saanut kirjoittajat asettumaan hieman paatoksellisesti Helmin puolelle, "puhdistamaan" hänen mainettaan. Esille tuodut faktat ja taidehistorian sukupuolijärjestyksen kuvaaminen olisivat sinänsä riittäneet paljastamaan epäoikeudenmukaisuuden. --- Ongelmia selittää myös Vartiaisen perheen vapautta korostavan uskonnollisuuden ja Sallisten ankaran lestadiolaisuuden välinen jännite. Eroottisesti kiihottava ja itäsuomalaisen eläväinen Helmi edusti moraalista rappiota. Mirri on kuva synnilliseksi tulkitusta halusta ja haluttavuudesta, joka kunniallisen naisen olisi pitänyt tukahduttaa. Sallisen uskonnollisuudessaan maallisen turhuuden tuomitseva äiti ei ilmeisesti myöskään arvostanut taiteilevaa miniänsä. Kotinsa henkeä arvostaen Sallinen esittikin äitinsä ja lastaan kannattelevan siskonsa Pyhä Anna kolmantena -aiheen lestadiolaismuunnelmana. Säädyllinen harmaa madonna ja hänen pyhitetty äitinsä istuvat gloorianaan taustalla haaleana hohtava romaanisen holvikaaren aukko. Halua kuvaava nainen ja värihehku hävisi Sallisen taiteesta eron myötä. (Turun Sanomat 9.9.2002, Riitta Kormano) Taiteilijan vaimosta tukaattitytöksi (HS 14.7.2002)Tukaattityttö, Tyko Sallisen maalaus vuodelta 1914, kuuluu nykyisin Ateneumin taidemuseon kokoelmaan. Maalauksen nimi muistuttaa valtion dukaattikilpailun palkinnosta, jonka Sallinen sai maalauksen valmistumisvuonna. Tukaattityttö on Sallisen maalaama kuva vaimostaan, Helmi Lydia Vartiaisesta, --- . Tukaattityttö on nyt myös alkukesästä ilmestynyt kirja Helmi Vartiaisesta, naisesta tuon kuvan takana. Moni tietää Sallisen pääteoksina pidetyt Mirri -maalaukset museoiden seiniltä, vaikka harva on kuullut mitään niiden mallista. Kirja on vastapaino taiteilijan luomalle kuvitteelliselle Mirri-hahmolle, jonka kautta myös käsitykset mallista ovat jääneet elämään. Sekin vähä, mitä Helmi Vartiaisesta tähän asti on tiedetty, on ollut osa kansallistaiteilijan elämäkertaa. Hän on ollut "rouva Mirri Sallinen", kuten Jalmari Ruokokosken hänestä 1912 maalaamassa muotokuvassa, joka toki on inhimillisemmän näköinen kuin yksikään Sallisen kuvista. Mutta samoin eri kirjoittajat ovat muovanneet vaimon kuvaa Tyko Sallisen maalausten ja kertomusten perusteella. Nyt ilmestyneeseen kirjaan Tukaattityttö - Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen ovat vaikuttaneet Suomen taidehistorian uudelleentulkinnat 1990-luvulta, jolloin myös Sallisen naiskuva otettiin lähiluvun kohteeksi. Aikoinaan kohutuista maalauksista löytyi myös eroottisia merkityssisältöjä: Mirrin naishahmo oli kuvattu samalla kertaa sekä himoittavaksi että rumaksi. Hyvin toisenlaisiksi osoittautuivat Sallisen karut kuvat omasta, fyysisyydestä riisutusta lestadiolaisäidistään. Sallisen Mirri -maalauksilla oli vahva yhteys senhetkisiin taidekäsityksiin. Tuolloin esimerkiksi Edvard Munchin miehen ja naisen vaikeaa suhdetta käsitteleviä maalauksia nähtiin muutamaankin otteeseen Helsingissä. Mirrien taiteellista kontekstia on ollut mahdollista selvittää. Tyylillisestihän maalausten lähtökohdat ovat ranskalaisessa fauvismissa ja erityisesti Kees van Dongenin tunnetta ilmaisevassa värimaalauksessa. Mutta miksi maalausten kuva on määritellyt käsitystä myös niiden mallista, oikeasti eläneestä Helmi Vartiaisesta? Hänet on kuvattu myös Pyykkäreissä (1911), Sallisen kenties tunnetuimmassa maalauksessa. Legenda Mirristä on jäänyt elämään osittain ainakin siksi, että taiteen on kuviteltu vastaavan elämää peilikuvana. --- Jo Sallis-kirjallisuuden antama kuva Helmistä oli Vartiaisen suvulle vaikea kestää. Varsinaisesti perheen vaikenemisen aiheutti hänen outo kuolemansa 32-vuotiaana; sen syyksi kuviteltiin itsemurhaa. Laitila löytää toisen selityksen. Kuolemaan johti sairauskohtaus ja myrkytys, joka aiheutui lääkkeeksi saadusta epäpuhtaasta alkoholista. "Helmi oli Tykon elämän sokea piste", Strandén kirjoittaa. Hän viittaa myös Sallis-elämäkertaa kirjoittaneeseen Tito Collianderiin, jonka tiliin hän panee sitkeästi eläneen asenteen: "Mirrin huostaan hän ei lapsiaan uskonut." On paljolti myös Collianderin ansiota, että Helmi on jäänyt historiaan vain Mirri-nimellä, vaikka hänen lähipiiristään nimeä käytti vain Sallinen. Jo valokuvien perusteella tumma, pieni ja siro Helmi Vartiainen osoittautuu tarkemmin tutkittaessa rohkeaksi ja eloisaksi naiseksi, jolla on vakaa halu tulla taiteilijaksi. --- Kirjoittajat tunnustavat, että joutuvat kuvittelemaan tapahtumia ja tekemään päätelmiä niistä. Ajankuvan hahmottelemisessa heitä ovat auttaneet aikalaiskirjallisuus, tutkimukset ja muistelmat, viittauksia on Juhani Ahosta Viljo Kojoon, Mikko Oinoseen ja Annikki Arniin, Lasse Pöystiinkin. He kumoavat moneen otteeseen kirjailija Irja Sallan romaanien äitikuvan. Järkyttävästi se noudattelee osin Sallisesta tehtyjä kertomuksia tai perustuu äidistään väkivalloin erotetun pikkutytön mielikuvitukseen. (Helsingin Sanomien Kulttuuri-osasto 14. 7. 2002, Marja-Terttu Kivirinta) Tyko Sallinen tänäänTyko Sallisen taide ja persoona kohahduttivat suomalaista taide-elämää hänen eläessään ja vielä hänen kuoltuaankin. Elinaikanaan hänen taideteoksensa aiheuttivat paljon kritiikkiä rumuudellaan ja rujoudellaan. Monien mielestä ei ollut hyvä kuvata suomalaisia niin rujolla tavalla, kuin Sallinen sen teki. Sallisen maalaustapaa pidettiin raakana ja brutaalina. Hän otti kuvaukseensa mukaan ajan henkeä niin sisällissodasta, kuin puutteesta ja omista tunteistaan. Sallista pidettiin suomalaisen maalaustaiteen perinteiden murskaajana. Kuitenkin hänen maalauksissaan toteutuvat suomalaiset kansallisromanttiset ajatukset uudella tavalla. Tyko Sallisen taide ja persoona kohahduttivat suomalaista taide-elämää hänen eläessään ja vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Sallisen taiteen aikalaiskritiikki tuomitsi hänen tapansa kuvata ihmisiä: näin rujona ja rumana ei suomalaisia, suomalaisuutta haluttu nähdä. Ihmiskuvaajana Sallinen tuli kuitenkin kansasta ja uskalsi maalata suomalaisia sellaisina kuin he olivat. --- Tyko Sallinen pyrki maalauksessaan rikkomaan tietoisesti sen naturalistisen ihmiskuvauksen jonka kultakauden maalarit olivat luoneet. Sallisen taiteessa piirustuksen naivistisuus ja primitiivisyys sekä rytmi oli tärkeämpää kuin se miltä mallit "oikeasti" näyttivät. Sallinen ei maalatessaan tavoitellut sulavuutta tai eleganssia, vaan sekoitti väreihinsä jopa tervaa saadakseen siveltimenvetoihin vastusta. Kaikessa rosoisuudessaan Sallisen taide on hyvin hienostunutta. Sallinen on ennenkaikkea ekspressionisti, "väkevän ilmaisun ja häikäilemättömän tekniikan mestari, mutta samalla herkkä ja hieno koloristi", toteaa Sakari Saarikivi. Tito Colliander kirjoittaa vuonna 1979 pidetyn Tyko Sallisen satavuotisnäyttelyn näyttelyluettelossa että Sallisen pyrkimyksenä oli maalauksessaan vapauttaa väri varjojen ja vastakohtien taakasta. "Hän etsi absoluuttista: ilman heijastumista väriin ja värin heijastumista ilmassa." (YLE teema nettisivut; Sininen laulu, Suomen taiteiden tarina) Sigurd Frosterus suhtautui suopeasti ja luonnehti Sallisen taiteilijanlaatua, joka ”Saaren Annissa saavuttaa perverssin raffinoituja piirteitä, aleksandrialais-hellenistisen sävyyn, mitä vielä vahvistaa maalauksen arkaisoiva enkaustiikka”. Sallinen vie Frosteruksen mukaan ”tutkitusti ja harkitusti läpi armottomia pelkistyksiään, kunnes hän pääsee tehtävän ytimeen”. Frosteruksen suhtautuminen tuli yllätyksenä. Pilalehti Fyrenin pakinoitsija ei hyväksynyt tätä ”perverssin raffinoitua” taidekritiikkiä. Frosterus oli pakinoitsijan mielestä tehnyt naurettavaksi sekä itsensä että Sallisen. Ludvig Wennervirta katsoi Sallisen edustavan nykyaikaa, ekspressionismia ja syvällistä omakohtaista havainnointia. ”Kuinka tavattoman intensiivisesti heijasteleekaan Pohjolan kylmä ja kirkas valo ruskeanvihreitten männynlatvojen yläpuolella ’Helmikuun aamussa’ ja kuinka ilmava ja kevyt on taivas mestarillisesti hahmotellussa ’Tuulinen huhtikuun päivä’.” Heikki Tandefelt asetti Sallisen vanhojen mestarien, Edelfeltin, Gallen-Kallelan ja Enckellin rinnalle. ”Pikkunättiin kauneuteen, keveään koristeluun ja naisellisiin tunteisiin hän suhtautuu kuin laestadiaanit tai heränneet ’suruttoman’ maailman menoon. Taide-elämässämme onkin hän samantapainen ilmiö kuin herännäisyys oli uskonnollisessa elämässämme ja hänen psykologiansa ymmärtämiselle onkin tärkeää tietää, että hän suorastaan polveutuu Paavo Ruotsalaisen henkiystävistä.” Suuri yleisö kieltäytyi ymmärtämästä. Sen mielestä Sallisen maalaukset olivat sivistymättömän huijarin häpeämätöntä ilveilyä. Gustaf Strengellin asialliset selvitykset ekspressionismin luonteesta eivät ottaneet tulta. Strengellin mukaan itse kuvaustapa, maalaustyyli, muodostui taiteen aiheeksi, ei se mitä teos näennäisesti esitti. --- Tyko Sallisen intensiivisin työskentely-vaihe oli 1910-luvulla. Hän oli tuolloin 30-40 -vuotias. Myöhempi tuotanto oli luonteeltaan seesteistä, toisinaan jopa sovinnaista ja hapuilevaa. Taidehistorioitsija Aimo Reitalan mukaan Sallisen juuret olivat vanhan maatalousyhteiskunnan uskonnollis-moralistisessa maailmankatsomuksessa. Sallisen ihmiskuvauksessa heijastui kansakunnan murrosvaihe. Hän oli kapinallisessa oppositiossa kaikkea sitä vastaan minkä hän kaunisteluksi koki. (Eero Laajo: "Kevättalven valo takoi Tyko Sallisen tajuntaa". Kaakkois-Suomen taidemuseoiden tiedotuslehti Kaakkuri, 2006, sivu 9.) Raskaiden sotavuosien aikana ja niiden jälkeen tapasimme toisemme vain harvoin, isä ja minä. Vaihdoimme joskus muutaman yksinkertaisen sanan merkiksi siitä, että kyllä me tässä sentään vielä seurustelemme, niin kuin isän ja tyttären tuleekin. Minun oli yhä vaikeampi keksiä, mitä sanoisin isälle. Hän oli niin pitkällä elämässään, hänen ajatuksensa olivat niin vakavat, että minun kerrottavani tuntuivat vähäarvoisilta. Koetin vaivata häntä niin vähän kuin suinkin. --- . (Irja Salla: Isä ja minä, ss. 275-276) Istuin kauan hiljaa. Krematorion kellot alkoivat soida. Kreikkalaiskatolisen kappelin ja juutalaisen hautausmaan kappelin kellot alkoivat soida. Katsoin aurinkoa. Se oli Krematorion yläpuolella. Pilvet hajosivat auringon edestä ja painuivat hitaasti kohti taivaanrantaa. Utuinen, säteilevä usva täytti ilman. Taivas nousi nousemistaan, avartui korkealle täynnä ylimaallista kirkkautta. (Isä ja minä, s. 277) Tyko Salliselle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 1942 ja professorin arvonimi 1948. Hän asui ja työskenteli ateljeessaan vuoteen 1951, jolloin muutti Lallukan Taiteilijakotiin Helsinkiin, jossa kuoli 1955. Taju Birgitta Tiara Sallinen kuoli vuonna 1966. Sallisen ja hänen tyttärensä Tajun uurnat siirrettiin Hietaniemen hautausmaalta Sallisen ateljeekodin pihapiiriin kesällä 2001. Irja Sallan viimeiseksi jäänyt romaani Isä ja minä todistaa kirjailijan lahjakkuudesta. Sairaalloisen haaveellisesta, itsekseen puhuvasta sävystä huolimatta se on hyvin kirjoitettu, onnistunut kirja. Kirjailijan taustan huomioiden se on sitä paitsi riipaiseva sairauskertomus, jossa se, mistä ei haluta puhua, tulee näkyviin muokattuna ja peiteltynä siinä, mitä puhutaan. kts. Irja Salla |
KULTAOMENA OSTAA, MYY JA VAIHTAA
KIRJAT, LEHDET JA POSTIKORTIT
KIRJAT, LEHDET JA POSTIKORTIT