GUNNAR MATTSSON (1937 - 1989)

Ruotsinsuomalainen kirjailija Gunnar Mattsson aloitti kirjallisen uransa suomalaisuuteen ja ruotsalaisuuteen kantaa ottavalla humoristisella pakinoinnilla "Blott Sverige svenska krusbär har" (1963; suom. "Ruotsalaiset vastatuulessa", 1963), "Suomalaiset myötätuulessa" (1964) ja "Blott Finland finska sjöar har" (1965; suom. "Suloisesta Suomestamme - tuntematonta Suomen historiaa", 1965). Kirjojen kuvituksesta vastasi Kari Suomalainen.

Ensimmäisessä romaanissaan "Lapitip" (1964; suom. 1964) Mattsson eläytyi lapsen maailmaan. 

Samana vuonna Suloisesta Suomestamme -kirjan kanssa ilmestyi Mattssonin toinen romaani, omaelämäkerrallinen kuvaus elämästä syöpää sairastavan vaimon rinnalla ja kuinka he sairaudesta huolimatta päättävät hankkia lapsen. Prinsessan-romaanista (1965; suom. Prinsessa, 1965) tuli myyntimenestys ja se lienee edelleen Mattssonin myydyin teos.

Omaelämäkerrallinen kuvaus jatkui teoksella Prinsen (1966; suom. Prinssi, 1966), jonka kuvituksesta vastasi Henrik Tikkanen. 

img_20190406_192926_5cs_2 img_20190406_193002_4cs_2

Tahtoisin kirjoittaa pojastani niin että sanat tuoksuisivat ja hohtaisivat. Ellen ehkä onnistukaan siinä, niin uskokaa ainakin, että tarkoittamani hohde oli hänen äitinsä silmissä.

Ja mikäli teistä tuntuu siltä kuin minä pyrkisin olemaan yksi tämän tarinan päähenkilöistä, niin uskokaa kun sanon:  minä kurottelin vain käsiäni heitä kohden niin kuin kädet ojennetaan kohden nuotiotulta.

Prinsessan ansiosta myös uudesta romaanista tuli myyntimenestys. Kirjat käännettiin nopeasti useille kielille ja ne julkaistiin myös yhdistettynä laitoksena (suomeksi Suuren suomalaisen kirjakerhon toimesta 1969).

Omaelämäkerrallista ainesta sisältyi myös Mattssonin seuraavaan kirjaan, kerrostaloyhteisön elämää ilkikurisesti ja vähän satiirisesti kuvaavaan Eden-romaaniin (1967, ilmestynyt myös nimellä Sovtadsparadiset, 1968; suom. Asunto oy Eden, 1967). Kirja on luontevaa, omalla pienimuotoisella tavallaan viehättävääkin ajankuvaa kerrostaloasumisesta 1960-luvun Suomessa.

Mattssonin seuraava romaani oli Jätten (1969; suom. Jättiläinen, 1969), jota seurasi satiirinen Kungen (1971; suom. "Kuningas - romaani nuorukaisesta joka kirjoitti menestysteoksen", 1971). Romaani kuvaa nuoren kirjailijan äkillistä ja huimaavaa nousua maineeseen menestyskirjan myötä. Se ei sisällä yhtä omaelämäkerrallista kuvausta kuin Prinsessa- ja Prinssi-teokset mutta pohjana on Mattssonin kokemus Prinsessa-romaanin suosiosta ja sen vaikutuksesta.

Mattssonin 1960-luvun puolivälissä alkanut alkoholismi pahentui 70-luvulla tehden kirjailijan käytännössä työkyvyttömäksi.

1978 Matssonilta ilmestyi 78-sivuinen henkilökuvaus "Mies ja keppi - lähikuva Hannu Siitosesta", ja 1981 Helsingin kaupungin tilaama 50-sivuinen "Helsinki - vaikutelmia". Helsinki-teoksen kuvateksteistä ja toimittamisesta vastasi Leena Hakli. 

Gunnar Mattssonin ensimmäinen vaimo oli oopperalaulaja Virpi Augustin. Pariskunta vihittiin 1962 mutta liitto purkautui jo seuraavana vuonna. Vuonna 1964 Mattsson avioitui Seija Lainelan kanssa. Kummastakin avioliitosta on yksi lapsi.

Mattssonin subjektiivinen näkökulma jäi puolitiehen. Toiveet raitistumisesta kariutuivat ja eikä elämäntaisteluihin väsynyt kirjailija löytänyt tietä ulos mielensä pimeydestä. Gunnar Mattsson murhasi itsensä 9. elokuuta 1989. Hän oli kuollessaan 52-vuotias. 

img_20190406_185207_4cs_3 img_20190406_185310_9cs_3

Mattssonin viimeiseksi teokseksi jäi omaa alkoholismia, sairautta ja sen vaikutuksia avoimen suorasukaisesti tilittävä Gunnar (1987).

Kansipaperin mukaan:

Gunnar Mattssonin kirja on suora ja omakohtainen, vailla itsesääliä ja selityksiä. Gunnar pääsee lopulta eroon viinasta, mutta mitään lopullista varmuutta ei ole olemassa. Sairaus on voitettavissa, mutta poppakonstit ovat hyödyttömiä. Gunnar ei pane pistettä kirjalleen: "Hymyilimme toisillemme. Oli kuin olisin sanonut johonkin pisteen. Niin kuin kirjaan pannaan piste. Mutta tietoisuus siitä, että vihollinen kuitenkin vaanii jossain, saa aikaan sen, että tyo pistejuttu ei tunnu täysin vakuuttavalta. Olkoon sen vuoksi kolme pistettä..."

Esipuheen on kirjoittanut ylilääkäri Paavo Koistinen Järvenpään sosiaalisairaalassa 11. 6. 1987.

Jos Mattsson olisi kirjoittanut kirjansa hänmuodossa, me lukijoina tuskin joutuisimme kasvotusten itsemme kanssa. Eihän minua juuri koske, mitä jollekulle ulkopuolisille kuuluu. Mutta kun luen kirjaa minämuodossa, minun on pakko ainakin jossain kohtaa kysyä itseltäni, mitä minä teen, mitä minä tunnen. Kirjoittajaan samastumisen kannalta Mattsson tosin ei ole kovinkaan houkutteleva lukijalleen. Ensi riviltä lähtien hän tekee selväksi kuka on. Itse asiassa me pikkujuopot saatamme sen vuoksi onnistua pitämään juoppoutta "niitteen holistien" asiana ja unohdamme, että jokainen juoppo oli alkuun normaalikäyttäjä. Joka kymmenes "normaalikäyttäjä" alkoholisoituu...

Samalla kun toivon tämän teoksen saavan laajan lukijakunnan ja havahduttavan monia riittävän ajoissa, kiitän Gunnar Mattssonia tavattoman antoisasta yhteistyöstä. Hoidon menestyksellisyys edellyttää muutakin kuin pelkkää teoreettista tietoa: täydennykseksi tarvitaan potilaitten oma subjektiivinen näkökulma.

(Gunnar-kirjan esipuheesta)

Kuten tavallisesti lukiessani lapsista tai tavatessani lapsia aloin ajatella poikaa, ja syyllisyyden tunteet palasivat mieleeni.

Yöt eivät enää olleet niin vaikeita. Painajaiset olivat kadonneet. Mutta toisinaan sattui, että heräsin ja näin edessäni jättikokoisen nollan.

Olin törmännyt nollaan erästä alkoholin väärinkäyttöä koskevaa tieteellistä kirjaa lukiessani. Se oli laaja tutkimus alkoholistien lapsista.

Heistä oli 91 prosenttia vakavasti tai hyvin vakavasti häiriytyneitä, kun taas yhdeksän prosenttia oli lievästi häiriytyneitä.

Nolla prosenttia ei ollut lainkaan häiriytyneitä. 

(ss. 99-100)

- Ja jatkuvasti on vain yksi asia mitä sinä et voi antaa minulla anteeksi, minä keskeytin hänet. - Se että minä osoitan kiinnostusta myös muita naisia kohtaan. Sano se suoraan!

Mutta Seija käveli pitkään vaiti. Eikä hänen äänensä ollut vihainen, kun hän sitten sanoi:

- Kauheaa sinussa on aina ollut sinun uskottomuutesi. Kaiken muun minä voin antaa anteeksi, mutta siinä suhteessa en ole pystynyt muuttumaan - olenpa sitten yrittänyt kuinka tahansa. Ja sinä olet Kain isä, sitä ei mikään voi muuttaa. Minun suuri pettymykseni nyt kun sinä olet ollut raittiina, on varmasti sama kuin toisten alkoholistien kohdalla.

- Mutta eihän se, etten minä ihaile yksin sinua, voi tulla sinulle minään yllätyksenä, hitto soikoon.

- Eihän sen pitäisikään tulla. Asia on kuitenkin niin älyttömästi, että sitä kuitenkin uskoo ja uskoo. Kaikkien niiden vuosien aikana jolloin sinä joit, minulla oli jotain mitä saatoin syyttää. Minä ajattelin, että sinun naisjuttusi liittyivät viinaan. Mutta kun sinä nyt olet raittiina ja jatkuvasti kääntelet päätäsi sievän naisen tullessa vastaan niin se tuntuu niin toivottomalta.

(s. 155)

Ja yöllä meidän rakastellessamme minä hämmästyin. En siksi, että se tuntui paremmalta kuin aikaisemmin, vaan sen vuoksi, että meillä oli hauskaa kuin teini-ikäisillä: se ei suinkaan ollut keski-ikäisen pariskunnan kypsä ja hiljainen syleily. En ollut uskonut kokevani sellaista enää koskaan elämässäni.

Sen sijaan olin lakannut hämmästelemästä sitä, että oli kauniimpaa tehdä se selvin päin kuin alkoholin vaikutuksen alaisena. 

En tiedä miksi olin kulkenut ympäriinsä ja uskonut jotain niin idioottimaista kuin se, että kaikki on hauskempaa alkoholin avulla. Johtuiko se siitä, että olin aina tehnyt kaikenlaista juovuksissa ja sen vuoksi yhdistin hauskuudet alkoholiin. Tai ehkä asia yksinkertaisesti on niin, että halusin uskoa siihen saadakseni oikeuden juoda.

Mutta mitäpä minä tiedän. Oikeastaan en tiedä mitään siitä minkä vuoksi olin ryypännyt. Tiedän vain tehneeni niin.

(ss. 162-163)

En ole lukenut mitään muuta Mattssonin teosta kuin tämän viimeisen. Häntä lukeneet sen tietävät, onko hän todella aina kirjoittanut etupäässä naisista ja sellaisella yksinkertaisella vetoavalla tavalla, että hän aikoinaan sai sadoittain kirjeitä naisilta, kosimakirjeitä mukana, että hänellä oli naisten perustamia ihailijakerhoja ja maaseutumatineat täynnä naisia. Niin hän antaa tässä teoksessaan ymmärtää. Gunnarin terapeutti Jatta yhdisti tämän ominaisuuden alkoholisoituneiden miesten  taitavaan kykyyn löytää heistä huolehtiva nainen suojakseen.

Mattssonin teksti herättää minussa kahtiajakoisen tunteen. Tyyli on niin hyvää ja sujuvasti virtaavaa, että näkee ammattilaisen olleen asialla. Toisaalta Mattsonin kirjallinen menestys silti mietityttää, koska tekstistä välittyy kyllä valon intensiteetti, mutta värit ovat haalistuneet ja korvautuneet valkoisella valolla, sujuvalla kynänkäytöllä, joka ei kuitenkaan pureudu ihmisten naamioiden taakse. Ehkäpä nuo vuosien takaiset kirjalliset naiskuvat ovat olleet syvempiä. Ehkäpä sairaanhoidon naamiot ovat niin läpitunkemattomia Mattsoninkin silmille, että terapeutti Jatta ja ylilääkäri jäävät roolikuviksi ja muutkin naiset nykypäivän räikeässä valossa kylpevään seinään muistin projektorilla haaleasti heijastetuiksi. Tai Mattsson on taistelustaan vain niin väsynyt...

Ihmiset tarvitsevat ja joskus hyötyvätkin potilaiden itsensä kirjoittamista kertomuksista kohtalotovereilleen ja heidän omaisilleen, olipa sairaus mikä tahansa. Ehkä Gunnar saa yhden alkoholistin kymmenestätuhannesta miettimään toisenkin kerran ennenkuin pullonkorkin auki pyöräyttää joka tapauksessa. Jotta päästään me muut taas moralisoimaan ja alkoholisti tuntemaan ah niin ihanaa marttyyrin tunnetta. Kaikkihan me tarvitsemme toistemme valheita omien syntiemme peitoksi.

(Markku Siivola)

"Suloisesta Suomestamme - tuntematonta Suomen historiaa" -kirjan takakansi.

GUNNAR MATTSSON: GUNNAR (1987)

.