KRISTITTYJEN YHTEYDESTÄ

Kristittyjen yhteys on hengenelämän tosiasia. Terve hengellinen kasvu tarvitsee yhteyttä. Yhteyteen kuuluu käytännöllinen, organisoitu seurakuntaelämä. Se vaatii useinkin nöyrtymistä, anteeksiantamista ja sovittelua.

Seurakunta ei pohjimmiltaan kuitenkaan ole organisaatio, järjestelmä, vaan "orgaaninen" eli elämään perustuva. Sama elämä yhdistää.

Taivaallisen Isän lapsina kuulumme samaan perheeseen, meitä ei yhdistä toisiimme kirkkokunta eikä oppinäkemys, vaan Pyhä Henki. Niin ei kristittyjä myöskään saa toisistaan erottaa kirkkokunta tai oppi. Uudestisyntyminen ratkaisee.

Jokainen uudestisyntynyt ihminen eli kristitty on tarkoitettu syvemmin kiintymään Herraan. Silloin löydämme joka päivä Hänessä olevat siunaukset ja avarrumme näkemään ja kokemaan, että pohjimmiltaan on vain yksi seurakunta, se muodostuu kaikista Jumalan lapsista.

Se on jotakin mitä ei tarvitse luoda, koska se on. Hengellinen yhteys on syntymässä saatu lahja, joka on yhtä totta kuin Jumala on totta, koska Hän, joka Pyhän Hengen välityksellä asuu omissaan, liittää meidät toisiimme.

Pyhä Henki ei alistu rajoituksiimme ja rajallisuuksiimme. Kenelläkään ei ole omaa Pyhää Henkeä, jonka hän voisi rajoittaa vain itselleen tai oman yhteisönsä puitteissa toimivaksi.

Jos siis olemme osallisia Pyhästä Hengestä, olemme osallisia siitä Hengestä josta kaikki Jumalan lapset ovat osallisia aivan riippumatta siitä, tunnistammeko tai tunnustammeko toisemme Jumalan perheväkeen kuuluviksi. Jumala tietää mikä kenenkin kohdalla on todellista ja mikä on uskonnollista kuvittelua ja luuloa. Hänen johtaminaan voimme tietää ja nähdä monenlaisia asioita toisistamme, mutta näkemisen lähtökohta ei ole että yritämme päästä selville toistemme asioista, lähtökohta on että tahdomme syvemmälle Kristuksessa, että Hän saa olla kaikkemme. Silloin Hän voi näyttää meille asioita, koska emme käytä näkemäämme toisen alistamiseen, vaan palvellaksemme lähimmäisiämme.

Jos todella näemme asioita Hengen valossa, silloin toimimme rakkaudessa. Ymmärrämme itse olevamme vajavaisia ja että näkemisemme on vajavaista. Ennen kaikkea tahdomme elää ristin kautta niin, ettemme sortuisi lihallisiin, yltiöpäisiin tuomioihin ja toistemme vikoiluun, vaan voisimme aina toimia Kristuksen seurakunnan parhaaksi.

Vaikka yhteys on totta Pyhässä Hengessä, sen todeksi eläminen, sen toteutuminen käytännön tasolla ei ole automaatio. Voimme toimia totuutta vastaan niin monin tavoin. Siksi jokaisen tulee rukoillen ja sanaa tutkien pyrkiä tunnistamaan itsessään väärien oppien tai yksinkertaisesti minäkeskeisyyden luomat tukokset, jotka rajoittavat Pyhän Hengen todellisuuden ilmenemistä, estävät Hänessä olevan yltäkylläisen elämän siunauksia virtaamasta meissä ja meidän kauttamme seurakunnassa. 

Jos toimimme ikäänkuin meillä ei olisi yhteyttä, ikäänkuin meitä ei olisi luotu yhteyteen, toimimme Kristuksen todellisuutta vastaan.

Yhteys ei merkitse opillisten seikkojen väheksymistä tai niistä tinkimistä, mutta yhteyttä eroavaisuuksien keskellä, niistä huolimatta.

Määrätyt edellytykset on siis oltava. Todellista yhteyttä ei voi olla ilman omakohtaista sydämen uskoa. Pyhä Henki on niissä, jotka omakohtaisesti tunnustavat Jeesuksen jumaluuden, ja Hän pysyy vain niissä, joille Raamattu saa olla ja tulla Jumalan sanaksi.

Tältä pohjalta saamme aivan käytännön tasolla elää yhteydessä, opetella ymmärtämään ja kunnioittamaan toisiamme erilaisina kristittyinä. Olemme veljiä ja siskoja Herrassa vaikka joissain kohdissa olemmekin eri mieltä ja tulkitsemme Raamattua toisin.

Pidämme kiinni siitä minkä ymmärrämme oikeaksi, mutta emme elä sen kautta. Oikeakaan oppi ei tuo elämää. Elämän tuo vain Jeesus Kristus. Jumalan tahto on että elämme Hänen kauttaan, ei minkään muun kautta. Mikään kirkkokunta, yhteisöllinen tapakulttuuri tai oppinäkemys ei ole Vapahtaja. Vain Jeesus Kristus on Vapahtaja ja Herra.

Kun ymmärrämme täydellisen riippuvaisuutemme Kristuksesta alamme palavasti rukoilla niin itsellemme kuin koko kristikunnalle syvempää totuuden tuntemista; ja sen perusta on, että tahdomme kaikessa kiinnittyä Kristukseen, koska Hän on totuus, joka menee kaikkia ulkonaisia tosiasioita syvemmälle. Hänelle ei ole tärkeää ainoastaan että pyrimme terveeseen, raamatulliseen oppiin, oikeaan kastenäkemykseen ja niin edelleen, vaan että myöskin käyttäydymme Hänen tahtonsa mukaisesti niitä kohtaan, joilla mielestämme on vähemmän oikea oppi.

Jeesuksen veressä on syntien anteeksiantamus. Tämän sovintoveren kautta Pyhä Henki valloittaa ja johtaa kristittyä, joka syntinsä anteeksi saaneena, armahdettuna lähtee kulkemaan pyhityksen, sisäisen muuttumisen tietä Kristuksen todellisuudessa:

Herra, auta minua olemaan vilpitön sinun, itseni ja lähimmäisteni edessä, puhdistautumaan kaikesta vääryydestä, rakkaudettomuudesta, oman edun tavoittelusta ja teeskentelystä; auta minua antautumaan kokosydämiseen, luonnolliseen kristityn elämään, niin että juuri tänään ja nyt saisit toteuttaa lahjojesi todellisuutta minussa, ja että tämän päivän ristiriitojen ja haasteiden keskellä voit näyttää minulle, mitä käytännössä merkitsee elää totuutta noudattaen rakkaudessa.

Otteita kirjallisuudesta

Nykykristillisyydessä on vielä puoluemieltä. Sitä on ainakin jossakin määrin kaikissa kirkkokunnissa ja eri uskonsuunnissa. Aikamme kristillisyys ei ole vielä päässyt siihen, mistä kerrotaan 1.Kor.13. luvussa. Nykyisin luetaan kyllä paljon saman kirjan 12. ja 14. lukua, mutta tuo kolmastoista lienee monille sangen kiusallinen ja siksi se sivuutetaan kiireesti --- .
  Meidän on palattava ensimmäisenä 1.Kor.13. lukuun, jos tahdomme todella pyrkiä koko totuuteen ja korkeammalle tielle. Tämä tie on rakkaus. Sitä kulkivat Jeesus ja apostolit ja sitä kaikki tosikristityt. Ja vasta tällä tiellä pyritään rauhaan kaikkien kanssa. Hebrealaiskirjeen tekijä kehoittaa uskovaisia tähän. Jos siis kehotetaan rauhaan kaikkien kanssa, niin miten sitten on selitettävissä, että uskovaisten piirit pyyhkäisevät tämän pois? Eikö ennen kaikkea uskovaisten olisi pyrittävä rauhaan keskenään?

Vaikka Herran sana selvästi opettaa, että meidän ei tule ainoastaan suvaita toisiamme, vaan rakastaa niinkuin Jeesuskin rakasti meitä, - tämä on vielä uusi, peruuttamaton käsky - on kuitenkin tämä totuus jäänyt aniharvojen kristittyjen yksityisharrastukseksi. Puoluehenkeä huomaa kaikkialla.

Tämä johtuu siis siitä, että on todella sivuutettu 1.Kor.13.luku. Siihen ei ole pysähdytty, niin että se olisi tullut tärkeimmäksi. Toisena syynä on se, ettei nykykristillisyydessä oteta sanottavasti huomioon Kristuksen mieltä.

Ken siis omien etujensa vuoksi kylvää puoluehenkeä joukkoonsa, hän kylvää sinne piikkisiä ohdakkeita. Eikö juuri rakkaudettomuus vie rauhan henkeä? Ja tästä taasen seuraa katkeruuden juuri, joka saastuttaa sydämet.

Maailma ei usko, koska se odottaa, että Herran omien tulisi rakastaa sekä toisiansa että jumalattomia. Mutta kuinka voi rakastaa syntisraukkoja, ellei voi rakastaa Kristuksen karitsoja - siis samaan huonekuntaan ja kotiin kuuluvia?
  Tämän rakkaudettomuuden syynä ovat usein oppiriidat. Monille on heidän omaksumansa oppi rakkaampi kuin itse Jumala, joka on rakkaus. He ahkeroitsevat ollakseen hyvin raamatullisia, mutta syrjäyttävät tärkeimmän - korkeimman. Ihmisten ja enkelien kielillä puhuminen ilman rakkautta on kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, suurimmat uhraukset, ruumiin kidutukset, tieto, profetoiminen, salaisuuksien tunteminen, vieläpä vuoria siirtävä uskokin ilman rakkautta ei merkitse yhtään mitään.
  Mitä sitten hyödyttää raamatullisuus opissa, jos kerran rakkaus on tarpeetonta? Mitä oppiriidat, kun tärkein oppi poljetaan tomuun? Mitä hyödyttävät suurimmatkaan ponnistukset Jumalan valtakunnan hyväksi, sillä sellainen työ ilman rakkautta on tulen ruokaa.
  Kauan on kastekysymys hajoittanut ja kylvänyt eripuraisuutta kirkkokuntien ja suuntien keskuuteen. Toiset kannattavat lasten kastamista, toiset eivät, ja molemmat kiivailevat oman kantansa pätevyydestä, jopa muutamat vihaan ja katkeruuteenkin saakka. Mutta silloin, kun oppiriidat saavat niin suuren tehon, että kylvävät katkeruuden siemeniä uskovien sydämiin, on jo poikettu rauhan teiltä. Meidän tulee aina muistaa, että vesikasteasiassa ei vielä ole päästy yksimielisyyteen ja voimme olettaa, ettei täällä alhaalla päästäkään niin kauan kuin me ihmiset käsitämme hengellisiä totuuksia vain puolittain. Miksi sitten riidellään ja saastutetaan sydäntä katkeruudella?
  Me tiedämme, että Herra on tunnustanut omikseen sekä niitä, jotka ovat omanneet lapsikastekäsityksen, että niitä, jotka ovat antaneet kastaa itsensä tultuaan uskoon. --- . Ei kukaan voi väittää turhaksi esim. Lutherin voimakasta työtä keskiajan pimeydessä, jolloin paavilaisuus oli vienyt kristikunnan harhaan. Ja Luther oli lapsikasteen kannattaja. Suurena välikappaleenaan Herra on käyttänyt John Wesleytä - metodistikirkon perustajaa, samoin monia muita, jotka ovat olleet lapsikasteen kannattajia.
  Samoin on Herra antanut valtavia siunauksia semmoisten miesten, kuin esim. englantilaisen saarnaajien kuninkaan Spurgeonin, John Bunyanin, ja lukemattomien muiden kautta, jotka ovat uskoon tultuaan antaneet kastaa itsensä. Tietysti jokaisen kristityn tulee ottaa nämäkin kysymykset vakavalta kannalta ja tutkia, mikä on Herran sanan mukaista, ja omaksua se. Mutta riitaväittelyihin antautuminen ei hyödytä ketään.

Mutta sitten on toinenkin kaste, joka on synnyttänyt riitaa ja hajaannusta Herran seurakunnassa. Tämä on Henkikaste. Tästäkin on erilaisia mielipiteitä. Toiset käsittävät, että Henkikaste on uusi syntyminen, jolloin Herran Henki kastaa ihmisen uuteen elämään. Sanat: "Ellei joku synny vedestä ja Hengestä, ei voi tulla Jumalan valtakuntaan", osoittavat, että Henki on uudestisyntymisessä mukana. He nimittävät samalla uuden syntymisen jälkeisiä siunauksia Hengellä täyttymiseksi.
  Toiset taasen opettavat, että Henkikaste on toinen siunaus, joka ei tapahdu uudestisyntymisen yhteydessä, ja sen merkkinä on kielillä puhuminen. Jälkimmäinen kanta on nykyisin Suomessakin eräissä piireissä saanut suurta kannatusta.
  Mutta jos tarkoin tutkitaan asiaa, niin ero on oikeastaan vain sanamuodossa, sillä molemmat tunnustavat, että Herra voi siunata Pyhällä Hengellä kansaansa uudelleen. Uusi Testamentti kehoittaa uskovaisia etsimään Hengen täyteyttä. Se nimittää uudestisyntymisen jälkeistä ja jälkeisiä siunauksia Hengellä täyttymiseksi. Tämän jokainen Raamattua tunteva kiihkoton uskova myöntänee. Tämä ei kiellä suinkaan sitä, mitä nykyisin nimitetään Henkikasteeksi, sillä Henki on sama ja siunaus on sama. Molempien käsitteiden omistajat etsivät sydämestään Jumalan Hengen siunausta, ja jos ruvetaan riitelemään, syntyy siitä vain katkeruuden juuria. Tämä kysymys on kylläkin nykyhetken tärkeimpiä, mutta vain rakkauden hengessä ja koko Herran seurakunnan parasta tarkoittavassa mielessä voisimme ottaa tämän kysymyksen suuremman tarkistelun alaiseksi, samoin kuin vesikasteenkin.

Mutta meitä lohduttaa ajatus, että Herra ei tässäkään vaadi ensimmäiseksi täydellistä opinselvyyttä. Monen moni, jolle asia oppina on selvä, ei elä Hengen täyttämää elämää --- . Moni taasen, joka opillisesti on --- jopa harhassa, on kokenut Pyhällä Hengellä täyttymisen salaisuuden. Herra katsoo mielenlaatua ja sen perusteella hänen siunauksensa kohtaavat meitä.
  On todettu, että sellaiset henkilöt, jotka voivat opillisesti olla melkoisesti harhassa, ovat Hengessä palavia ja heidän elämänsä on todistanut Jeesuksen rakkaudesta siunaavasti, kun sen sijaan moni puhdasoppinen on ollut kirouksena.
  Tämä todistaa, kuinka runsaskätinen Herra on kaikille, jotka häntä puhtain sydämin avuksi huutavat.
  Varmin todistus siitä, että olemme todella saaneet Pyhän Hengen, on rakkaus, sillä Jumala on rakkaus. Pyhä Henki on vain tämän Rakkauden kolmas persoona. "Hengen hedelmä on rakkaus", totetaa Paavali. Missä rakkautta ei ole, siellä ei ole Pyhällä Hengellä sijaa. "Rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta." Pyhä Henki siis tuo rakkauden, sillä hän on Rakkauden kolmas persoona.

Milloin pääsemme niin pitkälle tosikristillisyydessä, että uskallamme tunnustaa Herran työn kaikessa, missä Herra todellakin toimii? Jos heitämme kaiken puoluemielen pois, niin täytyy havaita Herran työtä niin hyvin valtiokirkon piirissä kuin vapaissakin, vaikka ehkä erilaisessa muodossa. Olen kuullut kansankirkossa monia puhujia, jotka julistavat Herran sanaa, ja totuus on, että siellä on monta tosikristittyä. Kun me kerran tulemme Herran luokse, saamme tämän nähdä. Emme myöskään voi kieltää, ettei Herra toimisi kirkosta erossa olevien piireissä, vieläpä niissäkin, joissa käsityksemme mukaan olisi paljon parantamisen varaa.

Apostoli kehottaa ennen kaikkea harrastamaan "pyhitystä, jota ilman ei yksikään saa nähdä Jumalaa". Pyhitystä aikamme kaipaa. Kansamme on rappeutumassa; onko enää lainkaan pyhiä ihmisiä, joissa Kristus näkyisi? Aikamme on niin lyhyt, että jokaisen kristityn tulisi tutkia juuri tällaisia kysymyksiä.

Jos edelleen olemme Kristuksen mielisiä, niin sydämestämme ahkeroitsemme, ettei vain joku jäisi osattomaksi Jumalan siunaavasta ja pelastavasta armosta. Me unohdamme oppiriitakysymykset. Meille käy kaikkein tärkeimmäksi ihmissielun pelastus.

(William Jokinen, Siunausten virrassa, 1931,
sivuilta 103-104, 104-105, 106-109, 109-110, 110-111)