Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Myyntini on väliaikaisesti siirtynyt huutonettiin,
myyntitunnus UNBOILED. Kohteeni siellä löydät:

Vanhat kotimaiset aikakauslehdet 1920 - 1959 
Vanhahkot kotimaiset aikakauslehdet 1960 - 1979 
Kaikki lehdet 
Kirjat hengellinen eli kristillinen kirjallisuus 
Kaikki kirjat ja lehdet

Vanhat postikortit ja filatelia 


1940-lukua kotimaisissa aikakauslehdissä: 47 (2/2)

38  39  40  41  42  43  44  45  46  48  49  50  51  52

Kansan Kuvalehti 11/47

Pakinatyyppinen pääkirjoitus otsikolla "Optimistin yksinkertaisuus:
Runsauden pula" ottaa kantaa kansanedustajien tekemiin aloitteisiin.

Meidän kansaamme on joskus syytetty aloitekyvyn puutteesta. Sellainen
väite on ehdottomasti väärä. Siihen käsitykseen tulimme, kun sattumalta
joutui käsiimme eduskunnan esityslista viime helmikuun 18. päivältä. Siinä
lueteltiin nimittäin muiden käsiteltävänä olleiden asiain lisäksi ne yksityisten
kansanedustajain tekemät aloitteet, jotka oli tehty näiden valtiopäivien
alussa. Niitä oli kokonaista 476 kappaletta. Tuo määrä on kai ylitetty vain
yhden ainoan kerran koko eduskuntamme aikana. Mutta mitä
toivomusaloitteisiin tulee, niin niissä saavutettiin nyt ennätys: 399
kappaletta.

Varsinaisista aloitteista suurin osa koskee verotusta. Pääkirjoituksen lopuksi
kirjoittaja luettelee joitain toivomusaloitteita.

Luulemme, että jos ne kaikki menisivät läpi, niin täytyisi kai ottaa
käytäntöön erään SKDL:n edustajaehdokkaan viime vaaleissa esittämä
verotusohjelma: "Kaikki verot maksettakoot julkisista varoista". Ei näet
taitaisi jäädä jäljelle muita veronmaksajia...

Ei tarvinne kysyä, mikä on sen kansanedustajan erikoisharrastus, joka
toivoo koripallovälineiden hankkimista kansa- ja oppikouluihin. Kun eräs
sosiaalidemokraatti toivoo suunnitelman valmistamista sotalaitoksen
asteittaisesta lakkauttamisesta vuosien 1948-1950 aikana, niin
kommunistinen kansanedustaja ja nykyinen valtiollisen poliisin
apulaispäällikkö Aaltonen toivoo puolestaa erityisen meri- ja maasotakoulua
edeltävän oppikoulun perustamista. Tarkoituksena olisi kai siirtyä vähän
samantapaiseen järjestelmään kuin tsaarinajan Venäjällä, jossa jo
syntymästä saakka sotilasalalle predestinoidut ylhäisön poikalapset pantiin
kadettikouluun kohta, kun mahansa kynnyksen yli saivat...

Joka tapauksessa on lopuksi todettava, että optimismi elää kansan
valituissa. Olisi vain hauska tietää, kuinka suuri prosentti näistä aloitteista
tulee aikoinaan hyväksytyksi. Mutta sen asian käsittely kuuluukin sitten
paremmin pessimistin kuin allekirjoittaneen tehtäviin.

Sodan syttyminen on varsin mutkaton tapahtuma, mutta takaisin rauhaan palaaminen on nykymaailmassa osoittautunut perin hankalaksi ja aikaa vieväksi. Kolme suurta on kokoontunut sopimaan asioista jo useankin kerran; tuloksena on vasta ns. satelliittivaltioiden rauhansopimusten allekirjoittaminen. Pääkysymys, Saksan kohtalo, on vielä ratkaisematta ja siinä voittajavalloilla onkin kova pähkinä purtavana.

Taneli Tietäväisen kirjoitus "Mitä tapahtuu Moskovassa?" käsittelee rauhansopimuksen tavatonta vaikeutta.

Totesimme Suomen rauhankysymystä koskevassa kirjoituksessamme, että tavallisen kansalaisen mielenkiinto suuren maailman kysymyksiin on selvästi ollut laskusuunnassa. Uppoudutaan yhä enemmän omiin kotoisiin murheisiin, niin ettei suorastaan ennätetä sureskella suuren maailman suuria asioita - vaikkapa ne sitten ulottaisivat välittömän vaikutuksensa meihinkin...

Varsin laiskasti on tavallinen kansalainen seurannut lehtien otsikoita, joissa on tiedoitettu Moskovan ulkoministerikonferenssin lähestymisestä. Mitähän ne suuret herrat taas istunevat...

Sanomalehdet ovat kertoneet esityslistalla olevan mm. kysymykset Itävallan ja Saksan rauhansopimuksista. Voitaisiin siis ajatell, että täten ryhdyttäisiin luonnollista tietä jatkamaan rauhansopimusten sarjaa, joka jo on pantu alulle. Näiden maiden kannalta on tietysti pääkysymyksenä, että niille osoitettaisiin lopullinen paikkansa muiden kansojen joukossa.

Itävallasta on kuulunut katkeria - vaikkakin usein huumorin höystämiä - huomautuksia rauhanteon viipymisen vuoksi. Kunnon wieniläiset eivät oikein tahdo käsittää nykyisenlaista vapautustaan. Kun Itävalta Anschlussin kautta joutui sorronalaisuuteen, oli miehittäjiä yksi, Saksa. Kun maa vapautettiin sorrosta, ainoa näkyväinen muutos oli, että nyt miehittäjiä oli kokonaista neljä. Kuulemma asukkaat rukoilevatkin, ettei heitä vapautettaisi vielä kertaalleen, koska silloin miehittäjävaltoja todennäköisesti olisi kuusitoista!

(Mitä tapahtuu Moskovassa?)

Britannian edustajien esiintyminen Suomen rauhansopimusluonnoksen
käsittelyssä oli enimmäkseen hyvin passiivista. Max Jakobsonin mukaan oli
hämmästyttävää, että britit eivät kommentoineet lainkaan ihmisoikeuksia
käsittelevää 6. artiklaa. Suorastaan irvokasta oli, että tämän artiklan
sisällyttämistä rauhansopimukseen vaativat nimenomaan Neuvostoliiton
edustajat. Kyseinen artikla sisältyi täsmälleen samansisältöisenä kaikkiin
sopimusluonnoksiin, ja sen tarkoituksena oli ojentaa niitä entisiä
vihollismaita, joissa oli ollut voimassa fasistinen yhteiskuntajärjestelmä.

Samaan aikaan Britannia vaati voimakkaasti Suomen puolustusvoimien
vahvuutta ja aseistusta koskevien rajoitusten kiristämistä. Taustalla oli
ajatus, että Suomen puolustusvoimat joutuisivat tulevaisuudessa
Neuvostoliiton käyttöön, joten Britannian edun mukaista oli pitää ne
mahdollisimman pieninä. Brittien asenne Suomea kohtaan oli tuoreeltaan
pettymys suomalaisille, mutta Jakobsonin mukaan se oli sopusoinnussa
Suomen hallituksen toiveiden kanssa, sillä Suomen neuvotteluvaltuuskunta
ei pelännyt mitään niin paljon kuin läntisten liittoutuneiden voimakasta
myötätuntoa Suomelle. Tätä neuvostoliittolaiset olisivat orastavan kylmän
sodan ilmapiirissä voineet käyttää todisteena länsimaiden juonittelusta
Neuvostoliittoa vastaan.

Sopimuksiin liittyivät myös häviäjävaltioiden velvollisuus taata kaikille
kansalaisilleen ihmisoikeudet riippumatta rodusta, sukupuolesta, kielestä tai
uskonnosta sekä sanan-, paino-, julkaisu-, uskonnon-. poliittisten
mielipiteiden ja kokoontumisvapaus. Oli myös suoritettava sotakorvaukset.

Häviäjävaltiot eivät saaneet rangaista kansalaisiaan, jotka olivat toimineet
tai osoittaneet myötätuntoaan liittoutuneille, eivätkä myöskään rodullisen
syntyperän takia. Syrjivä lainsäädäntö ja sen aiheuttamat rajoitukset oli
kumottava. Oli myös sitouduttava ehkäisemään demokraattiset oikeudet
kieltävien yhdistysten olemassaolo ja toiminta.

Sotien jälkeisen ajan huomattava ulkopoliittinen vaikuttaja Max Jakobson on
luonnehtinut Pariisin rauhansopimusta "valmiina ostetuksi puvuksi, joka oli
tehty vieraiden mittojen mukaan". Jakobson huomauttaa kuitenkin, että
sopimuksen voimaantulon myötä Suomi pääsi eräänlaisesta ehdonalaisesta
vapaudesta ja oli jälleen suvereeni valtio. Hänen mukaansa oli onni, että
Suomi ehti saada rauhansopimuksensa valmiiksi ennen läntisten
liittoutuneiden ja Neuvostoliiton erimielisyyksien kärjistymistä kylmäksi
sodaksi, eikä Suomelle käynyt kuten Itävallalle, joka joutui odottamaan
omaa rauhansopimustaan vuoteen 1956 saakka. Pariisin konferenssin
tärkein saavutus olikin se, että rauhansopimus ylipäänsä saatiin aikaan,
mikä kylmän sodan puhkeamista ajatellen tapahtui aivan viime hetkellä.

(Wikipedia, lainattu 23.5.2019)

Rauhansopimus vahvisti Suomelle Moskovan aseleposopimuksessa 19.
syyskuuta 1944 asetetut ehdot. Alueluovutusten lisäksi Suomen oli
korvattava Itä-Karjalaan kohdistamillaan sotatoimilla ja miehityksellä
aiheuttamansa vahingot. Suomelle langetettu sotakorvaussumma 300
miljoonaa dollaria oli rauhansopimuksessa määritellyistä korvauksista suurin
yksittäinen summa. Saman verran joutui myös Romania korvaamaan
Neuvostoliitolle. Unkari joutui maksamaan Neuvostoliitolle 200 miljoonaa
dollaria, minkä lisäksi 100 miljoonaa Tsekkoslovakialle ja Jugoslavialle.

Rauhansopimuksen sotilaallisissa rajoituksissa Suomen maajoukkojen
miesvahvuus rajoitettiin 34 400 mieheen, merivoimies miesvahvuus 4500
mieheen ja ilmavoimien miesvahvuus 3000 mieheen. Ohjukset,
pommikoneet, sukellusveneet, moottoritorpedoveneet ja
erikoisrynnäkköalukset kiellettiin. 

Kansan Kuvalehden Poliittisia muotokuvia -sarjassa vuorossa oli Amerikan ulkoministeri George Marshall, jonka poliittisiin päämääriin kuului pyrkimys jatkaa "Amerikan tähänastisia suuntaviivoja ulkopolitiikassa lisäten niihin vielä halun lähestyä Venäjää." Taistelu atomivoimasta -artikkelista kerrottiin vakoilijoista. Merkillisiä kansanihmisiä -sarjassa aiheena oli Ilmajoen patriarkka, 95-vuotiaana huhtikuussa 1940 kuollut Jaakko Koskinen, joka oli vielä elävästi muistanut Krimin sodan ja jonka "kuollessa kokonainen aikakausi vaipui hautaan". Lisäksi kerrottiin suopellon saveamisesta...

Artikkelissa "Mitä kirjailijat sanovat arvostelijoista" arvostelijoitaan arvostelivat F. E. Sillanpää, Heikki Klemetti, Kersti Bergroth, Olli, Olavi Paavolainen, Mika Waltari, Elvi Sinervo ja Olavi Siippainen. 

Vasemmistoarvostelulta, jota Viljamin ideologinen kehitys ei töytäissyt, olisin odottanut enemmän kirjan heikkouksiin puuttumista, useilta porvarillisilta arvostelijoilta vähemmän typerää kakistelua ja voivottelua siksi, että minun ihmislapseni kulkee eri teitä kuin he. Heidän tiensä kulkijoita kuvaavat kyllin monet muut. Mielestäni kuuluu asiaan, että arvostelija suorittaa myös kirjan ideologisen arvioinnin. Mutta onko todella niin, että jos kirjailijan ideologia on arvostelijalle vieras, se tukahduttaa tämän esteettisen vastaanottokyvyn?

(Mitä kirjailijat sanovat arvostelijoista. Elvi Sinervo)

Onko todella niin, että jos kirjailijan ideologia on arvostelijalle vieras, se tukahduttaa tämän esteettisen vastaanottokyvyn?

M