Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

1950-lukua suomalaisissa viikkolehdissä -sarjaan olen koostanut yhteenvetoa kokoelmissani olevista ja huutonetissä myymistäni lehdistä. Sarja ei pyri olemaan tieteellinen analyysi aiheestaan, mutta tarjoaa toivottavasti kiintoisaa materiaalia ainakin historiasta kiinnostuneelle. 

Aikakauslehdet ovat mielenkiintoinen tutkimuskohde. Ne ovat autenttista historiallista materiaalia paitsi kuvaamiensa aiheiden puolesta myös ja erityisesti asenteellisen sekä kirjallisen tyylin ansiosta jolla artikkelit on laadittu. Koosteita tehdessä olen viitannut myöskin tulevaisuuteen, miten aikanansa ajankohtaiset aiheet sittemmin kehittyivät, sekä antanut tilaa omille aiheita sivuaville pohdinnoilleni, joten sarja on luonteeltaan hyvinkin subjektiivinen.

Media ei ainoastaan välitä informaatiota aikansa tapahtumista, samalle se, tahattomasti tai pyrkimyksellisesti, johtaa aikakauttaan johonkin suuntaan, vaikuttaen lukijoiden usein emotionaaliselta pohjalta syntyviin tulkintoihin ja niin vahvistaen tai jopa synnyttäen ajassa liikkuvia virtauksia.  

- - -

Kultaomenassa kaikki on keskeneräistä. Lisäillään ja täydennellään pikkuhiljaa. 
Myyntini on väliaikaisesti siirtynyt huutonettiin, myyntitunnus UNBOILED. Kohteeni siellä löydät mm.:


Vanhat kotimaiset aikakauslehdet 1920 - 1959
 
Vanhahkot kotimaiset aikakauslehdet 1960 - 1979 
Kaikki lehdet 
Kirjat hengellinen eli kristillinen kirjallisuus 
Kaikki kirjat ja lehdet

Vanhat postikortit ja filatelia 


51  52  53  54  55  56  57  58  59 60 

Katso myös:
Apu 1953 - 1959
Suomen Kuvalehti ja Viikkosanomat 1953 - 1959

1950-lukua suomalaisissa viikkolehdissä: 50 (2/2)

Suomen Kuvalehti 2/50

Suomen Kuvalehti järjestää lukijoittensa kesken tänä vuonna kilpailun, jossa arvotaan tämä upea Plymouth-auto. (Kansikuva)

kirjoja_011_866x1280kirjoja_012_723x1024

On ollut onneksemme, että me suomalaiset aina olemme luottaneet enemmän miehiin kuin pelkkiin aatteisiin. Tämä suomalainen asenne kuvastuu hallitusmuotomme 2. pykälästä. Me uskomme siinä ylimmän toimeenpanovallan yhdelle miehelle, tasavallan presidentille. Me asetamme yhden miehen puoluekiistojemme yläpuolelle ja luotamme häneen miehenä.

Tämän kuun 16. ja 17. päivinä käymme valitsemaan tätä luottamusmiestämme. Silloin uskomme yhden miehen kokemuksen ja valtiomiestaidon varaan vallan johtaa maamme hallintoa; määrätä suhteistamme ulkovaltoihin; hajoittaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit, jos hän harkitsee, että kansan mieltä on suoraan kysyttävä tärkeässä asiassa; valvoa, että maata hallitaan oikein ja puolueettomasti.

Nämä ovat suuria mittoja. Ne vaativat kokeneen miehen. J. K. Paasikivi on osoittanut täyttävänsä nämä mitat. Hänen presidenttikautenaan olemme saaneet takaisin luottamuksemme kansalaisvapauksiin ja lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen, olemme sisäisesti eheytyneet...

J. K. Paasikiven taitavasti laadittu vaalimainos on Suomen Kuvalehden numerossa 2/50 sivulla viisi. Neljä sivua ennen pääkirjoitussivua. Pääkirjoituskin on tällä kertaa jätetty väliin, sen tilalla ovat kokoomuslaisen Paasikiven ja maalaisliittolaisen Kekkosen kuvat. Teksti sivun alalaidassa toteaa tylysti:

Kommunistien ehdokkaalla pääjohtaja Mauno Pekkalalla ei liene mahdollisuuksia, enempää kuin eräillä muilla julkisuudessakin mainituilla nimillä.

Pienifonttinen teksti voidaan siis tulkita niin, että Pekkalakin olisi ollut parempi jättää julkisesti mainitsematta, vaieta kuoliaaksi. Lehti ei peitellyt vasemmistovastaisuuttaan.

Vuoden 1950 vaalit olivat monella tapaa merkittävät. Yleisenä pelkona oli Suomen suistuminen Neuvostoliiton sanelupolitiikan alaiseksi mikäli kommunistit voittaisivat, mitä ei kylläkään pidetty todennäköisenä. Pelko oli kuitenkin riittävän aiheellinen, että sen eliminoimiseksi tehtiin kaikki mahdollinen.

Iäkkään ja sairaan Mannerheimin erottua presidentiksi ilman kansanvalintaa tullut Paasikivi sai taakseen Kokoomuksen, RKP:n ja Kansallisen Edistyspuolueen muodostaman vaaliliiton. Vaaliliiton ulkopuolelle jäänyt SDP kannatti myös Paasikiven valintaa. 

Suomen Kuvalehden mitätöivästä maininnasta huolimatta Pekkalan SKDL sai valitsijamiesvaaleissa lähes yhtä paljon ääniä (338 035 = 67 valitsijamiestä) kuin Paasikiven Kokoomus (360 789 = 68 valitsijamiestä). SDP jolla ei ollut edes ehdokasta sai 343 828 ääntä. Vaaliliitto takasi kuitenkin Paasikivelle voiton muiden puolueiden valitsijamiesten kautta, yhteensä 585 063 äänellä 107 valitsijamiestä.

Varmuudella ei voi voida sanoa millaiseksi tulos olisi muotoutunut ilman vaaliliittoa, tai jos SDP:llä olisi ollut vahva ehdokas eli Tanner tai Fagerholm. Olisiko Paasikiven viesti "puoluekiistojen unohtamisesta ja miehen valitsemisesta" saavuttanut kohteensa ja saanut SDP:n ja esimerkiksi RKP:n puolueuskolliset äänestäjät antamaan äänensä kokoomuslaisille valitsijamiehille? 

Kekkosen massiivinen ja tietyllä tapaa aggressiivinen, amerikkalaistyyliseksikin luonnehdittu kampanjointi ei purrut kansaan: Maalaisliitto jäi neljännelle sijalle 309 060 äänellä (19,60%).

Kun SDP:n valitsijamiehet lopullisessa vaalissa antoivat äänensä Paasikivelle, tämä sai ylivoimaisen vaalivoiton: Paasikivi 171 ääntä, Mauno Pekkala 67 ääntä, Urho Kekkonen 62 ääntä.

Kansan äänestysaktiivisuus vuoden 1950 vaaleissa oli 63,8 prosenttia, 6 prosenttiyksikköä enemmän kuin edellisissä vaaleissa vuonna 1937, jolloin istuva presidentti Kokoomuksen Svinhufvud hävisi Maalaisliiton Kyösti Kalliolle valitsijamiesten äänin 104-177. 

Me asetamme yhden miehen puoluekiistojemme yläpuolelle ja luotamme häneen miehenä.
(vaalimainos)

Kaikki parantaminen tapahtuu enimmäkseen kädenliikkein ja suggestiota käyttämällä.

Suomen Kuvalehden 2/50 varsinaisia aiheita olivat Taikuutta ja huijausta intiaanien lääkinnässä ("Kaikki parantaminen tapahtuu enimmäkseen kädenliikkein ja suggestiota käyttämällä", Hitlerin jäljet lakaistaan (Eila Jokelan kirjoitus Saksan uudesta kulttuurielämästä), 100 miljoonan markan uuni (Oulu Oy:n meesanpolttouuni on aloittanut käyntinsä), Wieninvalssia ja rumbaa (pohjoismaiset tanssikilpailut Helsingin Messuhallissa), Muikku nousee Saimaasta (nuotanvetoa Saimaalla), Näinkin asutaan (Helsingin asuntopulasta). 

Sanotaan, että asuntopula Helsingissä on helpottumaan päin. Viimeinenkin sitkeä rakennusalan lakko on saatu loppumaan ja Arava-talot nousevat taas hyvää vauhtia. Kaupungin isät ovat luvanneet, että ensin on asunnot rakennettava, sitten paikat kaunistettava.

Kehityksen kulkuun ovat näinollen tyytyväisiä ne, joilla on varaa maksaa parisataatuhatta osakkeesta tai vuokraa 95-100 markkaa neliöltä. Mutta kun on palkkaa 13 000:- kuukaudessa kuten tämän kuvasarjan perheenpäällä, nuorella valtion virkamiehellä, täytyy tyytyä asumaan ihmisasunnoiksi kelpaamattomissa oloissa.

(Näinkin asutaan)

Numeron mielenkiintoinen artikkeli on Etelä-Amerikkalaisen tupari-intiaaniheimon elämään perehtyneen tutkimusmatkailijan, juutalaissyntyisen kirjailija Tibor Sekelj'n kuvaus sademetsän intiaanien parannusmenoista. Sekelj (1912 - 1988) oli tunnettu esperanton harrastaja. Artikkelin on esperantosta suomentanut Joel Vilkki, Suomen esperantistien eturiviin kuulunut kansakoulun opettaja, joka sai esperanton oppiaineeksi Someron kouluun. Kolmesivuinen selostus on otsikoitu "Taikuutta ja huijausta intiaanien lääkinnässä". 

Pahoista hengistä vapauttaminen ulosajamalla, poistamalla tai lepyttämällä on lähes poikkeuksetta kuulunut ja kuuluu eristyksissä eläneiden alkuperäiskansojen parannusriitteihin. Sekelj kuvaa kuinka naapurikylän päällikön 10-vuotiaasta, kuolemansairaasta, jo kuolemankamppailua käyvästä tytöstä poistetaan sairaus kiskomalla:

Tällöin puhallettiin sieraimiin jotakin pulveria, joka vaikutti pyörryttävästi ja jonka vaikutuksesta muutamat heistä rupesivat näkemään henkiä ja seurustelemaan niiden kanssa. Oareté, muuan mahtava poppamies lähestyi riippumatossa lepäävää potilasta ja 'kiskoili' tämän ruumiista pahaa henkeä, sitoi sen näkymättömällä 'langalla', kantoi ulos majasta ja heitti sen kauas ilmaan sekä uhkaillen heristi sille nyrkkiään.

Seuraavana päivänä tapahtui kaikki samassa järjestyksessä ja samalla hartaudella.

Kun se oli päättynyt ei kukaan enää vilkaissutkaan potilaaseen, mutta kaikki olivat varmoja siitä, että tämän täytyi parantua. Kasvot kirkastuivat. Kujrumé itse jakeli lahjoja poppamiehille: aseita ja varsinkin lihaa aina poppamiehen arvon mukaan. 

Vähän ajan kuluttua hämmästyin nähdessäni potilaan poistuvan majasta ja leikkivän muiden lasten kanssa samalla pureskellen paistetun apinan säärtä.

(Taikuutta ja huijausta intiaanien lääkinnässä)

Ollaan intiaanien toimista tai pahojen henkien karkottamisesta sinänsä mitä mieltä tahansa, tosiasia on, että lähellä luontoa elävät alkuasukkaat luonnostaan yhdistävät sairauden ja henget. Tämä pitää yhtä myös kristillisen todistuksen kanssa, joskin länsimainen kristinusko monessa kohtaa on mukautunut humanistiseen perinteeseen ja "psykologisoinut" henget olemattomiin (toisena äärimmäisyytenä ns. äärikarismaattisissa liikkeissä on tunneperäisten, emotionaalisten ja psykologisten ilmiöiden demonisoiminen).

Tosiasia kuitenkin on, että Raamatun valossa sairaudella ja henkimaailmalla on yhteys, joko suora tai välillinen. Parantaessaan sairauksia Jeesus usein ajoi ulos henkiä ja vapautti ihmisiä niiden vallasta, ja joskus riivaajasta vapautuminen automaattisesti toi terveyden siinä kohtaa kehoa tai psyykettä, mitä riivaaja tuottamansa sairauden kautta oli hallinnut. Moni kristitty lähetyssaarnaja on joutunut tarkistamaan teologiaansa ja palaamaan raamatulliseen, alkuvoimaiseen kristillisyyteen, missä omaksutaan ja käytetään Jeesuksen nimessä olevaa auktoriteettia henkimaailmaa vastaan. Tämä edellyttää ensinnäkin henkilökohtaista, persoonallista yhteyttä Jeesukseen ja kuuliaisuutta Hänelle. Ne, jotka eivät ole tätä ymmärtäneet, ovat usein joutuneet palaamaan kotimaahan itse henkisesti nääntyneinä, painostettuina tai fyysisesti sairastuneina.

Kiertäessään toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa julistamassa Jumalan armon evankeliumia keskitysleiriltä pelastunut Corrie ten Boom yllättyi havaitessaan, että monet saksalaiset olivat pahojen henkien sitomia, jopa riivattuja. Syynä tähän oli räjähdysmäisesti kasvanut astrologian, ennustamisen, henkiparantamisen ja spiritismin kasvu kirkkoon pettyneiden etsiessä täytettä sisäiseen tyhjyyteensä. Spiritismin ja meedioiden kautta etsittiin yhteyttä kuolleisiin omaisiin, haluttiin saada heiltä jotakin viestiä, ehkä sopia menneet erehdykset. Jokainen kristitty ymmärtää tai ainakin hänen tulisi ymmärtää jo Raamatun ilmoituksenkin pohjalta, etteivät meedioiden kautta puhuvat henget - silloin kun todella on kyseessä henkimaailman kanavointi eikä liikuttuneen sielunelämän ja intuition tuottama elämys tai silkka huijaus - ole kuolleita ihmisiä, vaan sellaisiksi tekeytyviä pahoja henkiä. Kuolleet eivät ota eivätkä ole yhteydessä eläviin, koska heillä ei ole siihen valtaa eikä varmasti haluakaan. Ainoa syy yhteydenottoon olisi varoittaminen kadotuksesta ja kehotus kääntymykseen, mutta se on jätetty elävien kristittyjen, ei kuolleiden tehtäväksi.

Corrie ei ollut "äärikarismaatikko" vaan maltillinen ja tasapainoinen, hengellisen maailman suhteen totuuteen pyrkivä kristitty. Hän ymmärsi, että apua tarvitsevaa ihmistä eivät auta kristilliset dogmit ja teologia eikä uskonnollinen hymistely kirkollisine rituaaleineen. 

Sidottujen vapautumista kuvaavassa kirjassaan "Voitettu vihollinen" ten Boom kertoo saksalaisesta tytöstä, joka oli amulettia käyttämällä kylläkin parantunut fyysisestä sairaudesta, mutta sittemmin sairastunut masennukseen ja kärsi itsetuhoisista ajatuksista. Kun kirouksen sisältänyt amuletti tuhottiin, sairaus palasi. Kun tytön puolesta sitten rukoiltiin ja tämä itse kääntyi Jeesuksen puoleen, hän parantui täysin ja vapautui myös itsetuhoisista ajatuksista. Tämäkin tapaus on yhdenmukainen ns. pakanallisilla lähetyskentillä koettujen kanssa. Kokemusten myötä on syntynyt se ilmeisesti todenmukainen käsitys, että sielunvihollinen voi vetää aiheuttamiaan sairauksia magian ja henkiparannuksen kohteena olevista henkilöistä, jolloin sen päämääränä on entistä lujemmin sitoa nämä henkien alaisuuteen. Noituuden, magian tai henkiparannuksen kautta "parantuneissa" syntyykin usein vastenmielisyys, jopa vihamielisyys kristillistä evankeliumia kohtaan. Tämä henkivaltojen aiheuttama vihamielisyys voidaan voittaa vain nousemalla sielunvihollista vastaan ja julistamalla Jeesuksen nimen ja veren voimaa sen yli.

Poppamies ei koskaan saa juoda vettä, sillä heti sataisi. Siksi matkoilla poppamiesten viittauksesta nuorukaiset juoksevat valmistamaan hänelle juoman banaanista tai jostakin muusta hedelmästä, välttääkseen sadetta. Mutta kun sade tulee, poppamies voi sen keskeyttää. Magneettisin kädenliikkein hän äkkiä uhkailee pilviä, joiden täytyy heti hajaantua. Kun kerran moisen seremonian jälkeen kuitenkin satoi kuin saavista kaatamalla pari tuntia, kysyin avustavalta poppamieheltä, kuinka niin saattoi tapahtua. Ja hän vastasi:

- Jos poppamies ei olisi sitä pysäyttänyt, olisi satanut neljä vuorokautta!

Ehkäpä hän oli oikeassa. Joka tapauksessa intiaanien silmissä poppamies ei koskaan epäonnistu.

(Taikuutta ja huijausta intiaanien lääkinnässä)

Suomen Kuvalehti 8/50

Lehden pääkirjoitus otsikolla "Katseet merelle" ottaa kantaa Hollannin rannikolla tapahtuneeseen höyrylaiva Karhulan uppoamiseen myrskyssä ja laajemmin Suomen rahtialusten huonoon kuntoon. 

Sanomalehdet julkaisevat selostuksia tapahtumasta. Varustamo ilmoittaa, että laiva on vakuutettu 3/4 arvostaan. Haaksirikkoiset palaavat lentokoneessa kotimaahan. Lehdet ja radio haastattelevat. Oliko vesi kylmää? Uskoitteko veteen jouduttuanne selviytyvänne hengissä? Miten lopulta pelastuitte? Mistä saitte kuivat vaatteet? Annettiinko ruokaa? Kuka maksoi?

Merenkulkuhallitus merkitsee synkkään tilastoonsa lisää joitakin numeroita suomalaisten alusten haaksirikoista. Aikanaan annetaan meriselitykset, niistäkin vielä mainitaan lehdissä. Sitten juttu unohtuu. Sen muistavat enää muutamat lesket ja orvoiksi jääneet.

Entä asian ydin? Mitkään ennakkotiedot eivät viittaa siihen, että laiva olisi ajanut miinaan tai karille. Laiva on vain yksinkertaisesti ollut 7-8 beaufortin myrskyn kourissa, saanut vuodon ja uponnut. Mutta kun raudasta rakennettu laiva tällaisissa olosuhteissa uppoaa, on ilmeistä, että kysymyksessä on alus, joka ei ole merikelpoinen.

Meidän köyhään maahamme on vuosien kuluessa ostettu suuret määrät vanhoja aluksia, sellaisia, jotka meitä rikkaampien maiden varustamot ovat iän perusteella jo panneet viralta. Niillä toimitetuilla rahtauksilla on ansaittu huomattavia summia varustajan kukkaroon, kunnes ne sitten lopulta saavat vanhojen laivojen tavanomaisen kohtalon, vaipuvat vanhuuttaan syvyyteen...

Hallitusmuotomme puolesta jokainen Suomen kansalainen on turvattu hengen puolesta ja kansalaisen työvoima on valtakunnan erityisessä suojeluksessa. Tuntuu siltä, että nykyiset määräykset alusten merikelpoisuudesta eivät riittävässä määrin ota huomioon edellämainittuja hallitusmuodon määräyksiä. Ellei muuta syytä löydetä, on ne otettava tarkistettaviksi. Sitä vaatii Suomen merenkulun maine ja ennen kaikkea se, että jo tähän mennessä on jouduttu uhraamaan aivan liian monen merenkulkijan henki.

(Katseet merelle)

Eila Jokelan reportaasissa "Viime kesän katoalueen jokapäiväinen leipä" vieraillaan Pohjanmaan tuhoalueilla.

Viime heinä- ja elokuussa meistä kaupunkien ja lihavien rintamaiden asukkaista tuskin monikaan pysähtyi ajattelemaan, mistä oikeastaan oli kysymys, kun radio ja sanomalehdet kertoivat hallan vierailuista eri puolilla Suomea. Vaikka ilmoitettiin, että Reisjärvellä oli mitattu 11 ja Pulkkilassa 8 astetta pakkasta, meni se ohi korvien. Harva oli näkemässä, miten siellä paleltunut ruis ja vehnä niitettiin ja ajettiin sellaisinaan lantaloihin, tai miten jäätyneet tähkät ja perunanvarret jätettiin maahan odottamaan syyskyntöä.

Raskaimpana tämä murhenäytelmä toistui suuressa osassa Keski- ja Pohjoispohjanmaata. Kiertokäynti sydänhallan alueella osoittaa, että kato on ollut erittäin demokraattinen. Puolueeseen katsomatta sille on kelvannut kaikkialla rukiin, vehnän, ohran, jopa kaurankin tähkät ja perunamaat. Halla on tehnyt varakkaasta ja köyhästä viljelijästä osatoverit. Se on ulottanut säälimättömän retkensä Oulun läänin suurimpaan viljelyspitäjään Nivalaan, jossa 17 042 hehtaarin peltoalasta tuhoutui 16 041. Vielä selvempää jälkeä halla teki Pulkkilassa, Piippolassa, Kärsämäellä, Reisjärvellä, Haapavedellä, Halsualla, Vihannissa, Ylivieskassa, Kestilässä, Temmeksellä, Lestijärvellä, Lohtajalla, Rautiossa, Toholammella, Ullavassa, joissa kaikkialla kato oli 100-prosenttinen. Monissa näissä pitäjissä viime kesän kato oli toinen perättäinen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on näillä tienoilla ollut neljä täydellistä katoa...

On selvää, että rahanpuutteen keskellä kysymys hätäaputöistä polttaa jokaisen mieltä. Tähänastiset määräykset ovat sulkeneet työttömyyskortistoon pääsyn nilltä, joiden viljelmät ovat yli 3 hehtaarin. Täten pientilallinen tai Karjalan siirtolainen, joka omalla yritteliäisyydellään on laajentanut viljelmiään, ei ole päässyt käsiksi ansiotyöhön ja hänen hevosensa on saanut seisoa joutilaana tallissa. Sensijaan lähistöllä olevalla hätäaputyömaalla on saattanut olla miehiä, joilla ei ole muuta omaa kuin reppu ja jotka yhtä hyvin olisivat voineet hakeutua muuallekin töihin. Nämä epäkohdat ovat kuitenkin nyt tasoittumassa, kun työttömyyskortiston määräyksiä on lievennetty...

Kysyykin luontoa kierrellä pulapitäjien hätäaputyömailla. Varsinkin kun muistaa, miten yltäkylläisyyden Helsingissä esiintymisenhaluiset kansalaiset tohisevat liikalihavuuden vastustamisyhdistyksen parissa ja loput huokaavat lahjusaterioiden uuvuttamina.

(Viime kesän katoalueen jokapäiväinen leipä)

Väinö Aaltosen retrospektiivinen näyttely on avattu Taidehallissa. Mestari ja harmaaseen graniittiin veistetty monumentaalinen "Soturin pää".

kirjoja_006_744x1024img_20190509_195845_5cs_2

Eversti Tauno Viktor Viljasen (1901-1973; vuodesta 1956 Yleisesikunnan päällikkö ja kenraaliluutnantti) kolmesivuinen "Talvisodasta 10 vuotta" muistuttaa talvisodan sankarillisista taisteluista Kannaksella...

9. 2. Lähteen kaistalla ilmestyi näkyviin entistä suurempi venäläinen panssarivaunu, joka kulki helposti yli kiviesteen, mutta joutui epäkuntoon ja hinattiin pois. Sodan päätyttyä venäläinen sotilasaikakauslehti Vojennyi Vjestnik, kuvatessaan venäläisten Kannakselta palaavien joukkojen marssia läpi Leningradin, mainitsi mukana olleen neljä jättiläispanssarivaunua, joilla jokaisella oli oma venäläisistä merkkimiehistä saatu nimensä. Lähteellä tapahtuneen pikaesiintymisen jälkeen suomalaiset eivät sellaisia havainneet eikä sentyyppisiä vaunuja myöhemminkään ole nähty. 

m