Huom.. Kultaomenassa kaikki on "vähän vaiheessa" eli keskeneräistä. Lisäillään ja täydennellään pikkuhiljaa.
Myyntini on väliaikaisesti siirtynyt huutonettiin, myyntitunnus UNBOILED. Kohteeni siellä löydät:

Vanhat kotimaiset aikakauslehdet 1920 - 1959 
Vanhahkot kotimaiset aikakauslehdet 1960 - 1979 
Kaikki lehdet 
Kirjat hengellinen eli kristillinen kirjallisuus 
Kaikki kirjat ja lehdet

Vanhat postikortit ja filatelia 


53  54  55  56  57  58  60  61  62  63 

Katso myös:
Apu 1953 - 1959
Suomen Kuvalehti ja Viikkosanomat 1953 - 1959

1950-lukua suomalaisissa viikkolehdissä: 59 (1/2)

Kuva-Posti 34/59

 

Tukholma kesäisenä yönä. Autoilevia lättähattuja. Turisteja ja kesäleskiä. Ihmisiä, joiden parissa poliisi saa olla varpaisillaan. Mutta myös aivan tavallisia kansalaisia...

(Tukholman yössä)

Moottoriajoneuvon kuljettaja, joka todetaan väkijuomien vaikutuksen alaiseksi, ei heinäkuun viimeisen päivän jälkeen ole voinut enää kieltäytyä alistumasta ns. verikokeeseen... Aikaisemmin oli verikokeeseen alistuminen vapaaehtoista. Kieltäytyjää ei voitu pakottaa. Kieltäytyminen katsottiin vain jonkinlaiseksi indisioksi, osanäytökseksi syyllisyydestä milloin muut seikat tukivat sitä... Koska poliisille uskottu harkintavalta ulottuu varsin pitkälle ihmisen ruumiilliseen koskemattomuuteen ja koska laki muutoinkin merkitsee suurta muutosta aikaisempaan, KUVA-POSTI on kääntynyt eräitten asiantuntijoitten puoleen ja tiedustellut heidän kantaansa asiassa.

(Promillien pakkomittaus)

Mieleen tulee väkisinkin Kyllikki Saaren tapaus, tihutyö, jonka suorittajaa ei ole vieläkään saatu selville...

Polkupyörällä suoritettava lomaretki omassa maassa oli ollut kahden jyväskyläläisneitosen haaveena. Heinäkuun 18. päivänä he, toinen 21- ja toinen 23-vuotias, lähtivät polkemaan taivaltaan ajaen Pieksämäen kautta Savonlinnaan, sieltä laivalla Joensuuhun, edelleen Kolille ja lopuksi Polvijärvelle. Jokaisesta pysähdyspaikasta he lähettivät postikorttitervehdyksiä kotiväelleen. Näistä päätellen he olivat jatkuvasti reippaalla mielellä, tyytyväisiä näkemäänsä ja kokemaansa sekä matkan edistymiseen.

Viimeinen postikorttitervehdys oli päivätty Kolilla 25.7. Siinä tytöt mainitsevat seuraavaksi varsinaiseksi pysähdyspaikakseen Varkaudessa asuvat sukulaisensa. 

(Kuin maa olisi niellyt...)

Tyttöjen todettiin ajaneen Varkauden läpi, sukulaisissa poikkeamatta. Sen jälkeen jäljet katoavat. Riitta Pakkanen ja Eine Nyyssönen ovat kadonneet jälkiä jättämättä aamun ja aamun ja aamupäivän kuluessa 29.7.      .

Kolmen sivun artikkelissa seurataan tyttöjen reittiä ja haastatellaan ihmisiä reitin varrelta. Artikkelia seuraa kuvaus 78-miehisen sotilasosaston suorittamista laajoista etsinnöistä 17. elokuuta.

Tulilahden leirialue parin kilometrin päässä Heinäveden kirkonkylästä tarjosi myös uusia havaintoja - Tulilahtihan on juuri se paikka, jossa neitoset on varmimmin nähty, sillä heidän kanssaan keskustelleet nuorukaiset muistavat heidän kutsuneet toisiaan Eineksi ja Riitaksi.

(Tilanne maanantaina 17.8.)

 img_20190516_185519_7cs_2img_20190516_185139_3cs_2 

Yes Sir - valkoisen miehen savuke. Boston on enemmän kuin hyvä savuke, sillä maailmankuulu Amer-menetelmä on jokaisen Boston-savukkeen takana. 18 miljoonaa sähkövärähdystä sekunnissa jalostaa Bostoniin käytettävän tupakan uudeksi, puhtaammaksi nautinnoksi.

Nämä pääkaupungin uimarannat autioituvat ehkä piankin, sillä kukapa haluaisi uida viemärivedessä.

Amerikkalainen psykologi, tohtori H. W. Breuer, on neljän vuoden ajan tutkinut kaikissa englantia puhuvissa maissa sekä lisäksi yhdeksässä Euroopassa maassa ensimmäisen suudelman jättämää vaikutusta. Hän on kollegojensa kanssa haastatellut 14 400 miestä ja 18 000 naista.
("Ensisuudelmanne?")

Muistatteko Tennesee Williamsin elokuvaa "Baby Doll" - ensikertalaisena naispääosan esittäjänä, vaaleana ja aistillisena lapsimorsiamena Carroll Baker, joka imee sormiaan eikä ole vielä luopunut edes nukeistaan? Tämä elokuva oli niin seksuaalipitoinen ja tympeä, että se tuotti pahennusta koko Amerikassa ja sai ankaran tuomion saarnastuolista itse kardinaali Spellmanilta, Amerikan roomalaiskatolisen kirkon päämieheltä. Mutta Amerikalla on oikeastaan aika suurikin lapsimorsianpulma, joten kelpo kardinaalien ja muiden poroporvarien suuttumus oli melkein samaa kuin pään pistäminen pensaaseen.

("Baby Doll" ei ole yksin)

Rokkitähti Jerry Lee Lewis valitsi kolmanneksi mielitykseen 13-vuotiaan englantilaistytön Myra Brownin, ja tapaus herätti aikamoista kohua, varsinkin kun aviomies oli kolmatta kertaa pyrkimässä avioliiton satamaan.
("Baby Doll" ei ole yksin)


Apu 35/59

Kadonneitten tyttöjen, Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen, mysteeri selvisi elokuun 21. pnä, klo 9:00 kaamealla tavalla. Heidän ruumiinsa kaivettiin esiin Tulilahden leirialueelta, noin 200 metrin päässä Kermajärven rannasta. 

 

Suomen Kuvalehti 42/59

 

kirjoja_004_679x1024kirjoja_009_930x1280
 

Jo kauan on tiedetty, että suomalaisella on huono viinapää. Nyt tiedetään, että hänellä on myös huono kesäpää. Hän ei kestä viinaa eikä kuumaa kesää. 

Menneen kesän rikosluettelo lienee näet kasvanut kilpaa lämpötilojen kanssa. Tapahtui murhia, tappoja, tappeluita, raiskauksia ja muita naisrauhan häiritsemisiä sekä mieliä järkyttäviä kauhutekoja. Maantiet olivat muuttuneet surmanloukuiksi muillekin kuin moottoroväelle. Kuka tahansa saattoi tulla yliajetuksi ja heitteille jätetyksi. Eikä voinut olla ehdottoman varma, ettei retkeilypaikallakin saattanut saada puukon selkäänsä tahi kiven kalloonsa.

Lukutaidostaan ylpeilevä Suomen kansa on vielä sellaisella siveellisellä tasolla, että intohimot ja vaistot helposti lyövät lävitse, niin että heikoimmat yksilöt menettävät järkensä. Heihin menee silloin riivaajia, jotka synnyttävät kauhutekoja. Ja niin ihmisestä on tullut ihmisen pahin vihollinen.

Tässä tilanteessa on korotettava ääni ihmisen puolesta.

Nyt hänellä ei tunnu olevan arvoa sinänsä. Vain massan mukana ja yhteiskunnan, järjestön tahi yhteisön jäsenenä hän on miten kuten arvokas ja hyödyllinen. Ihmisen arvo on kärsinyt inflaation. Ja jos joku nuori uskaltaa korostaa ihmisen yksilöllistä arvoa, hänet heti leimataan egoistiksi.

(Heihin on mennyt riivaaja. Suomen Kuvalehden pääkirjoitus 42/59)

Henkisen elämän kysymyksiä pohdittiin vaihtelevasti Suomen viikkolehdissä 1950-luvun aikana. Suomen Kuvalehdessä pohjavire oli Turjan ja Rislakin kaudella vahvasti moraalinen, ihmisen moraalista vastuuta painotettiin. Tämä tuli näkyviin muun muassa suhteessa rikollisuuteen. Ihmisellä oli luovuttamaton arvo, kuten 42/59 pääkirjoituksessa todetaan, mutta rikollisen ja uhrin suhteessa luovuttamaton arvo oli aina uhrilla.

50-luvun moraalinen eetos oli yleisesti ottaenkin kovaa moraalia. Rikoksen poluille sortuneita tai muuten epäonnistuneita ei tahdottu ymmärtää. Rikollisten ymmärtäminen heidän taustansa kautta ja huomion kiinnittäminen heidän oikeuksiinsa ja olojensa kohentamiseen oli edistyksellistä. Näin edistyksellisiä äänenpainoja ei Suomen Kuvalehdestä juuri löydy.

Elämänkatsomuksellisten ja uskonnollisten kysymysten painotus oli lehdessä niin ikään tämänpuoleinen, enemmän käytännön arvoja painottava kuin niiden taustalla olevia vakaumuksia ja asenteita pohtiva. Uskonnon ja kirkon merkitys oli ennen muuta kristinuskon moraalisissa arvoissa ja luterilaiseksi mielletyssä etiikassa, jossa korostuivat työn arvostaminen, rehellisyys ja lähimmäisen kunnioittaminen. Jos lehden vakiotoimittajat artikkeleissaan viittasivat uskon hengelliseen sisältöön, tapahtui se yleensä murhenäytelmien ja menetysten yhteydessä ja useinkin tavalla, josta syntyi käsitys, että uskon merkitys on lohdutuksessa minkä iankaikkisen elämän toivo antaa ajan ankarissa koetuksissa kamppailevalle ihmiselle.

Jos syvempää hengellistä näkökulmaa kaivattiin, puheenvuoron saivat vakiintunutta, perinteistä ja turvallisesti valtionkirkollista kristillisyyttä edustavat evankelisluterilaiset papit ja kirkon työntekijät. Vuosikymmenen loppupuolella, kun elämänkatsomuksellinen pohdinta ja kyseenalaistaminen lisääntyivät yhteiskunnassa yleisesti, myös Suomen Kuvalehti antoi enemmän tilaa hengellisten kysymysten monimuotoisuudelle.

Ja vielä eräs asia. Arkkipiispa vetosi äsken saarnassaan yhteiskuntamme johtopaikoilla oleviin ja vaati näiltä suurempaa vastuuntuntoa. Juuri niin pitää ollakin. Sillä huiput näkyvät kauimmas. Sen vuoksi vallan huipuilla olevien vastuukin on suurin.
(Heihin on mennyt riivaaja)

1950-luvun Suomessa koettiin muutamia suuria murhenäytelmiä, kansallisia tragedioita. Hätkähdyttävimmistä rikostapauksista media leipoi kiihdyttäviä jännityssarjoja uusine käänteineen, surunmurtamien läheisten haastatteluineen ja epäiltyjen ylle heitettyine vihjailuineen. Ykkösnumero oli  tietysti Kyllikki Saaren tapaus. Pitkään kadoksissa ollut ruumis ja tapauksen arvoituksellisuus teki murhenäytelmästä spektaakkelin. Suomen Kuvalehdessä tapausta seurattiin niin kuin muissakin lehdissä. Tunteenomaisessa purkauksessaan Ensio Rislakki, pakinoitsijana käyttämällään nimimerkillä Valentin, nimitti Kyllikki Saarta marttyyriksi ja antoi ymmärtää kannattavansa kuolemanrangaistusta.

Saaren murhan aikaansaama kansallinen trauma nousi kipeästi pinnalle, kun Isojoen rinnalle piirrettiin nimet Tulilahti (1959) ja Bodom (1960). Nainen ja etenkin nuori sellainen on luontevaa nähdä erityisen viattomana, ainakin erityisen suojelun kohteena, jota miehen kuuluu oman elämänsä uhallakin varjella - ei missään tapauksessa vahingoittaa eikä turmella. Syvälle kirjoitettu sääntö rikottiin Tulilahdella heinäkuussa 1959 kaksinkertaisesti, ja jälleen kesäkuussa 1960 Espoon Bodomilla. Bodom-järvellä tosin surmansa sai tyttöjen lisäksi myös nuori mies. 

Pastori Olavi Kares, lapuanliikkeen miehiä josta tuli myöhemmin Kuopion arkkipiispa, pohtii "sukupolvemme kriisiä":

Elämän yhteisyys havaitaan myös näissä kysymyksissä. Voidaan esimerkiksi syystä sanoa, että vieläkin säikähdyttävämpää kuin joku Heinäveden murhien tapainen raaka rikos, on se sairaalloinen harrastus, jota ihmiset tuntevat sitä kohtaan. Se pakottaa arvelemaan, että pinnanalaista huovastoa on paljon enemmän, kuin joku siellä täällä esiinpuhjennut kärpässieni osoittaisi. Yhteisvastuuta ei voida siinäkään asiassa kieltää.

(Aikamme ihminen palelee)

Numeron 42/59 muita ajankohtaisia aiheita olivat Iso-Britannian kuningatar Elisabethin neljäs raskaus, amerikkalaisen Caryll Chessmanin 11 vuotta toimeenpanoa odottanut kuolemanrangaistus, ja 4. lokakuuta 1959 Paalasmaan rannassa Pielisellä sattunut kahden veneen yhteentörmäys, jossa 15 nuorta menehtyi. Toisen onnettomuusveneen pelastuneen kuljettajan todettiin olleen tukevassa humalassa, tämä oli nauttinut veneessä pontikkaa vielä hetkeä ennen törmäystä.

Pirkko Kolben kaksisivuinen artikkeli veneonnettomuudesta keskittyy kuvailemaan kyläläisten tuntoja. Syyllisyyskysymys jätetään hienotunteisesti koskettelematta eikä kuljettajan humalatilaa mainita, ainoa viittaus siihen on artikkelin loppuun sijoitettu maininta "Ketään ei syytetä, mitäpä asia siitä paranisi."

Normaalioloissa kuuluu Juuan Paalasmaan saari maan hiljaisiin. Ennen äsleistä järkyttävää onnettomuutta lienee tuskin monikaan tiennyt sen olemassaolosta. Paalasmaalaisten elämisen ehdot ovat kovat. Pienet pellot eivät yksinään pysty kaikille elantoa antamaan. Leivän leventämiseksi hankitaan toimentuloa talvella tukkitöistä, kesällä kalastuksesta ja marjojen keruusta. Kaikesta on totuttu tinkimään, sellaisestakin, joka muualla kuuluu suorastaan välttämättömyyksiin. Edes sähköä ei ole yhdessäkään talossa. Mantereelle on 14 kilometrin vesimatka, keväisin ja syksyisin jäärikon aikoihin ollaan monesti viikkojakin eristettynä muusta maailmasta.

Paalasmaalaiset eivät ole tottuneet valittamaan, eikä heidän suustaan kuulu katkeruuden sanaa edes tällaisen, koko maata järkyttäneen Jumalan iskun jälkeenkään. Viidentoista parhaassa iässä olevan nuoren menetys on ankara suonenisku saarella, mutta Saarijärven Paavon tavoin nähdään tässäkin onnettomuudessa vain Herran koetteleva käsi, ei hylkäävä. Suuren surun lyömät ihmiset liikkuvat askareissaan niinkuin aina ennenkin. Kuolema on ottanut omansa, mutta se ei voi eikä saa merkitä muiden elämän katkeamista. Jos jonkun suru on liian raskasta yksin kannettavaksi, ovat naapurit valmiit ojentamaan auttavan käden...

Saarta kierrellessään, saattaa vieraskin huomata, että sitä hoidetaan hyvin. Talot ovat kauniit, ja luonto on villin puistomaista. Luonto on saarella kaunis, ehkäpä se on siksi muovannut asukkaiden mieletkin kauniiksi. Minkäänlaisia naapuririitoja ei tunneta, ja nytkin, suuren surun sattuessa, kannetaan sekin yhdessä. Ketään ei syytetä, mitäpä asia siitä paranisi. Ehkä ihmetellään suunnattoman onnettomuuden tarkoitusta, mutta ei hetkeäkään epäillä Korkeimman tekoja. Onhan nuorenkin ihmisen elämä kuin ruoho. Kun tuuli käy sen ylitse, ei sitä enää ole.

(Pirkko Kolbe: Surun saari) 

Onhan nuorenkin ihmisen elämä kuin ruoho. Kun tuuli käy sen ylitse, ei sitä enää ole. 

kirjoja_010_925x1280  

Englannista ei ole suotta sanottu, että se on maa, jossa kommunistitkin ovat kuningasmielisiä. Brittien syvä ja horjumaton kiintymys nuorta kuningatarta ja tämän perhettä kohtaan käy erikoisen hyvin selville aina silloin, kun tapahtuu jotakin, mikä valottaa kuninkaallisen perheen asemaa koko kansainyhteisön ensimmäisenä ja esimerkillisenä perheenä...

(Kudomme kuningattaren kanssa)

Caryl Chessmanin äly ei ole vain luistava ja nopea, se on suorastaan häikäisevä. Aivojensa ja vankilan kirjastossa hankkimansa lainopillisten tietojen avulla hän selvisi kaasukammiosta ensimmäiset kerrat. Sitten ilmestyi "Kuolemanselli 2455", josta tuli nopeasti sensaatio ja best seller ja josta saamillaan varoilla Chessman kustansi itselleen parhaat mahdolliset asianajajat. Ne rahat ovat aikapäiviä olleet lopussa, ja Chessmanilla on rasituksenaan melkoinen velkataakka. Mutta sen hän arvelee saavansa maksetuksi uudella kirjallaan "The kid is a killer", "Kaveri on tappaja".

Rikollisena Chessman ei koskaan ansainnut omaisuuksia. Hänelle rikos oli urheilua, hän nautti jännityksentunteesta, jonka takaa-ajavat poliisit hänelle antoivat. Toisin sanoen: hän on paatunut rikollistyyppi, tunteeton ja häikäilemätön. Hän teki rikoksia niiden itsensä vuoksi, ei saadakseen rikkauksia, vaan toteuttaakseen itseään.

Hän väittää muuttuneensa. Sen hän pystyy todistamaan vain vapaudessa - mutta millainen riski sisältyykään Chessmanin vapauttamiseen. Lainvartijat eivät halua sitä riskiä ottaa ja he ovat kaiken aikaa ahertaneet täyttääkseen ne todistusketjun aukot, joita hyväksikäyttämällä Chessman on onnistunut lykkäämään loppuhetkeään.

Tuomarit uskova lujasti, että viimeisimmät todistukset riittävät Chessmanin nujertamiseen, Chessman, että ne eivät riitä. Mutta vapautumiseen on silti vielä pitkä matka ja hermojännitys tulee kaikesta huolimatta jatkumaan.

- Kuolema on merkillinen tunne. Kuolema on kouristus vatsanpohjassa, hiipivä jäykistyminen.

Chessmaninhan se pitäisi tietää.

(Viikko elinaikaa)

Caryl Whittier Chessmanin (27. toukokuuta 1921 - 2. toukokuuta 1960) tapaus kuuluu Yhdysvaltain vankilahistorian tunnetuimpiin. Chessman tuomittiin heinäkuussa 1948 kuolemaan syyllisenä useisiin ryöstöihin, kidnappauksiin ja raiskauksiin. Tuomion ankaruuteen vaikuttaneet kidnappaussyytteet tulivat raiskausten suoritustavasta: Chessman oli raastanut uhrinsa autosta ja suorittanut raiskaukset ulkona. Jos raiskaukset olisivat tapahtuneet sisällä autossa, tuomio olisi ollut lievempi.

Tuomion täytäntöönpanoa Chessman joutui odottamaan lähes 12 vuotta. Teloitus peruttiin viime hetkellä useita kertoja. Lopulta Chessman tapettiin syanidilla. Teloitus olisi peruutettu tälläkin kertaa mutta peruutuksesta ilmoittava sihteeri yhdistettiin väärään numeroon, ja kun puhelu viimein saapui vankilaan, oli syanidikapseli hajonnut ja kammio täyttymässä kaasulla. Teloituksen keskeyttäminen olisi altistanut viranomaiset syanidille ja saattanut heidätkin hengenvaaraan.

Fres S. Searsin elokuvassa Cell 2544 Deah Row (1955) päähenkilöä Whit Whittieriä, Chessmanin toisen nimen Whittier mukaan, näytteli William Campbell. Myöhemmin valmistuneessa elokuvassa Kill Me If You Can (1977) Chessmania esitti näyttelijä Alan Alda. 

Chessmanin tapaus oli epäselvä monilta osin. Useiden oikeusoppineiden mielestä lakia tulkittiin väärin, kuolemantuomio oli perusteeton. Chessman olisi ansainnut lievemmän rangaistuksen. Asian viimeisessä käsittelyssä hänet päätettiin teloitettavaksi äänestyksen jälkeen 4-3.

Chessmanin kuolemanrangaistuksen kumoamista ajoivat useat tunnetut henkilöt. Vetoomuksia esitettiin niin julkisuudessa kuin Kalifornian kuvernöörin toimistoon lähetetyin armahdusanomuksin. Chessmanin tuomiota tai yleensä kuolemanrangaistusta ilmoittivat vastustavansa mm. Eleanor Roosevelt, Aldous Huxley, Ray Bradbury, Norman Mailer, Christopher Isherwood, Robert Frost ja evankelista Billy Graham.

Chessman kirjoitti neljä kirjaa odottaessaan tuomion täytäntöönpanoa, omaelämäkerralliset Cell 2455 Death Row (1954, suom. Kuolemanselli 2455, 1954), Trial by Ordeal (1955, suom. Ihmisiä kuolemankujalla, 1955) ja The Face of Justice (1957) sekä romaanin Boy Was a Killer. Romaanin käsikirjoitus takavarikoitiin "vankilan sääntöjen nojalla" 1954, mutta palautettiin tekijälle 1957 ja julkaistiin kirjana 1960. 

Caryl Chessman myönsi syyllistyneensä muihin rikoksiin, mutta kielsi loppuun saakka syyllisyytensä siihen, mistä kuolemantuomio langetettiin. Hän kertoi myös tietävänsä oikean syyllisen mutta sanoi, ettei ole hänen asiansa paljastaa toisten rikoksia...

- Mutta useinhan syyttömyys todistetaan juuri toisen syyllisyydellä, se on usein ainoa ulospääsytie.

- Niin kyllä, tapahtuuhan sellaista usein, miltei päivittäin täällä S. Quentinissakin. Mutta en minä voi, en epäröi silloinkaan, kun kaasukammio tai toisen ilmiantaminen on ainoa valinnanmahdollisuus, mikä on jäljellä. Valintani on siinä tapauksessa: kaasukammio. Ehkä ajattelisin toisin, jos tulisin muunlaisesta yhteiskunnasta.

Tämä keskustelu käytiin vastikään ruotsalaisen lehtimiehen A. Thorénin ja Chessmanin välillä. Chessman esiintyi luontevasti ja vilkkaasti, ilman mitään merkkejä siitä, että hän oli viettänyt yksitoista vuotta kuoleman odotushuoneessa, alituisessa jännityksessä. Vain kädet, hyvinhoidetut ja hermostuneesti liikehtivät, paljastavat koetun rasituksen. Ne eivät ole hetkeäkään hiljaa ja niissä kuvastuu kaikki se jännitys, jonka mies muuten niin taitavasti peittää.

"Toisenlaisesta yhteiskunnasta", sanoo Chessman. Hän on oman uskonsa mukaan vain olosuhteitten uhri, josta olisi voinut kehittyä kunniallinen kansalainen. Mutta kohtalo oli häntä vastaan. Kuulostaa tutulta.

(Viikko elinaikaa)

Nykyinen kovaksi keitetty ihminen, tuttua hemingwaylaista termiä käyttääkseni, on menettänyt elävän kosketuksen siihen evankeliumiin, joka yksin voi sulattaa jään sydämen ympäriltä. Omantunnonelämä on samalla jäänyt viljelemättä. Pahan kasvavaa valtaa kyllä valitetaan, mutta sitä katsellaan vain eräänä sosiaalisena ilmiönä, ei syntinä eikä syyllisyytenä. Se on jotakin mikä on enemmän muissa kuin minussa. Varsinkin nuorisoon kohdistunut arvostelu lähtee näiltä linjoilta...

Sukupolvemme kriisi on tietysti monien eri syiden aiheuttamaa. Meidät on pantu armottomalla tavalla "seinää vasten". Raatelevat sodat, puolen miljoonan ihmisen evakontie, ylivoimaiselta tuntunut sotakorvaus, raskas jälleenrakennustyö, "vaaran vuodet", uudet ulkopoliittiset suhteet, teollisuuden murtautuminen ennen maatalousvaltaiseen maahan ja siitä johtunut yhteiskunnan rakenteen muuttuminen, työttömyyden jatkuva painajainen jne. ovat melkein vallankumouksellisesti muuttaneet elämänkuvaamme.

Myönteisenä tuloksena tästä tapahtumien vyörystä on ollut monien piintyneiden ennakkoluulojen ja raja-aitojen kaatuminen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteisvastuun lisääntyminen sekä ihmisten keskinäinen lähestyminen, kaikki eräitä yhteiskunnan ydinasioita. Toiselta puolen edellä kuvattu kiihkeä tapahtuminen ja muuttuminen ovat saattanet ihmiset ymmälle. Eräät elämän perusarvot ovat järkkyneet. Isänmaantunne on voinut tulla suorastaan ivan aiheeksi ja, mikä vaarallisinta, huomattava osa kansastamme on menettänyt kristillisen elämänpohjan, jopa uskonsa Jumalaan.

Se "kovanaamaisuus", joka on nähty eletyn kriisin eräänä seurauksena, on suurelta osalta näennäistä. Syvimpänä turvattomuuden tunne. Aikamme ihminen palelee sisäisesti... Jatkuva puhe kylmästä sodasta, atomiaseista ja rautaesiripuista lisää ihmisten elämänpelkoa ja ahdistusta. He tuntevat, etteivät kykene rakentamaan edes pääskysenpesän veroista suojaa lapsilleen...

Ihmiset, jotka ovat ajan kriiseissä menettäneet uskonsa Jumalaan, puhuvat mielellään "tieteellisestä maailmankatsomuksesta". Se nähdään tavallisesti kristillisen elämänkatsomuksen vastakohdaksi... Varsinkin tekniikan valtava kehitys on häikäissyt ihmiset. On syytä kysellä, eikö tieteestä ole tullut suurille ihmisjoukoille epäjumala, johon naiivisti uskotaan.

(Olavi Kares: Aikamme ihminen palelee)

Apu 42/59

Heinrich Hoffmann: Olin Hitlerin hovikuvaaja. "Paljastava artikkelisarja alkaa! Hoffmannin muistelmat Hitleristä sekä hänen sensuroimattomat valokuvansa tuovat Saksan entisestä diktaattorista esiin inhimillisiä piirteitä - pyrkimättä silti silottelemaan oikukkaan tyrannin henkilökuvaa." 

Pielisjärven traagisesta onnettomuudesta kerrottiin otsikolla Suru tuli saarelle. Numeron muita aiheita: Hyvä mieli vähällä vaivalla (Apu-lehden 13-henkinen toimituskunta verenluovutuksessa ja Veripalvelun johtajan tohtori H. Nevanlinnan haastattelu), Nakkilan kirkon vaiheilla (Leinon veljekset nahkiaismertoja kokemassa Arantilan koskessa), Shamaani Nagtoralik (Grönlanti tänään osa 8), Aleko Lilius: Pyhä valkea käärme (Lilius Filippiineillä). 

Viime viikolla sattui Juuan pitäjään kuuluvan Paalasmaan saaren edustalla kahden kahden moottoriveneen yhteentörmäys, jossa viisitoista nuorta ihmistä menehtyi Pielisjärven aaltoihin vain n. 200 m:n päässä rannasta...

Onnettomuudessa menettivät henkensä: Vihtori Väyrynen, synt. 6. 1. -32; Helga Kaarina Väyrynen, 26. 12. -35; Helvi Kyllikki Väyrynen, 26. 11. -37; Jouko Veijo Gröhn, 23. 6. -38; Maire Sinikka Gröhn, 25. 4. -36; Alpo Juhani Gröhn, 18. 12. -39; Pauli Aleksi Kuiri, 31. 11. -36; Raimo Kalevi Kuiri, 3. 10. -40; Unto Lauri Kuiri, 12. 11. -25; Vesa Eino Tervo, 6. 12. -34; Ritva Terttu Kaarina Nevalainen, 24. 11. -39; Raija Kaarina Nevalainen, 24. 3. -43; Pauli Saarimaa, 21. 12. -36; Mauri Saarimaa, 28. 1. -36; Hannes Kalervo Nykänen, 17. 8. -38.

Oheisessa reportaasissa toimittajamme kertoo niistä tunnelmista, jotka saarella vallitsivat onnettomuuden jälkeen.

(Suru tuli saarelle, Apu 42/1959)

Apu 43/59

Syksyllä 1959 lehtien lukijoita kohahdutti Väinö Kilpisen tapaus. Tapaus herätti säälinsekaista hämmästelyä, mutta joku kovapintainen lukija saattoi mielessään ajatella, että lusmuilija pitäisi vieläkin laittaa vankilaan. Hänhän ei ollut ainoastaan pinnannut armeijasta, vaan oli kokonaan jättänyt väliin sodatkin, talvi- ja jatkosodan.

Väinö Kilpinen määrättiin armeija-aikanaan 1921 hevoskomppaniaan, mutta ongelmana oli, ettei nuori mies tullut alkuunkaan toimeen hevosten kanssa. Hevosten lisäksi armeijatovereiden pilkkaa ja simputusta kauhistunut Väinö-poika otti jalat alleen, pakeni metsiä pitkin kotiin ja piiloutui navettaan. Killisen pakoilu päättyi nimismiehen päästyä miehen jäljille 38 vuotta myöhemmin, ja hyvä niin, muuten Killinen olisi viettänyt navetan ylisillä loppuelämänsä. 

Killisen tapauksesta kirjoittivat kaikki viikkolehdet, jotkut kaksikin kertaa. Tapaus oli kansan huulilla viikon pari, ehkä kuukauden päivät, ja unohtui 50-luvun muiden marginaali-ilmiöiden joukkoon.

Apu-lehden 43/59 artikkeli oli otsikoitu 38 vuoden pelko. Artikkelissa Killisen armeijakauhun syyksi painottuu simputus. Samalla viikolla ilmestynyt Suomen Kuvalehti painotti epäonnea hevosten kanssa nämä kun olivat vikuroineet ja heittäneet Killisen selästään. 

Apu-lehden erikoisartikkelisarja maailman metropoleista alkoi San Franciscosta. "Seuraavilla sivuilla kerromme teille, hyvät lukijat, San Franciscosta... sen asukkaista ja heidän elämästään eilen ja tänään. 'San Francisco' on ensimmäinen kuvakertomus suuria maailmankaupunkeja esittelevässä sarjassa, jonka julkaisemiseen Suomessa APU on hankkinut yksinoikeuden."

Numeron muita aiheita olivat mm. Kummitus käpälälautaan - Kurpannevan korisevan kummituksen arvoitus ratkaistu (Apu lähetti tutkijat Kurpannevalle; teksti Matti Jämsä, tieteelliset tutkimukset Rauno Turunen, piirrokset Kain Tapper, valokuvat Kuvaveikot/Veijonen) ja Holger Pitkäsen kertoman mukaan Avulle kirjoittanut Seppo Sauri: Olin sinimopedimies (Heinäveden Tulilahden kaksoismurhasta kuulusteltu Holger Pitkänen). 

Joensuulainen autoliikkeen myyjä Holger Pitkänen ajoi sinisellä mopedilla maanantaina, heinäkuun 27. päivänä Polvijärveltä etelään vievää tietä, jota pääsee joko Joensuuhun tai - jos kääntyy Kässämän lossin suuntaan - Liperiin ja edelleen Heinävedelle. - Se matka oli koitua hänelle kohtalokkaaksi. 

(Olin sinimopedimies, Apu 43/1959)

Suomen Kuvalehti 43/59

kirjoja_011_744x1024 

Viikkolehtien aiheisiin 1950-luvulla kuuluivat kummitukset, selvännäkijät ja hypnoosi. Vuosikymmenen lopulla ja seuraavan vuosikymmenen aikana rajatiedon alueelle luettavat ilmiöt tulivat lähes muotiaiheeksi.

Vakavamieliseksi asialehdeksi profiloituneessa Suomen Kuvalehdessä aihetta esiteltiin vähemmän kuin muissa, kevyemmissä viikkolehdissä. Rajatiedon ilmiöistä ja parapsykologisesta tutkimuksesta kertoessaan Suomen Kuvalehti käytti "asiantuntijoiden" lausuntoja.

Artikkelissa Terveisiä henkien maailmasta toimittaja Maija Dahlgren kuvaa käyntiään englantilaisen selvännäkijä Ena Twiggin näytöksessä Helsingissä. Artikkeli sisältää Twiggin haastattelun, asiantuntijalausunnon antavat spiritualismiin kiinnostusta tunteva kirjailija Helmi Krohn, parapsykologiaan perehtynyt maisteri Jarl Fahler ja psykologian professori Kai von Fieandt.

Mitä on kuoleman rajan takana? Mihin ihminen menee täältä ajallisesta elämästä erottuaan? Onko henkimaailmaa olemassa? Onko meidän mahdollista saada yhteyttä poisnukkuneisiin rakkaisiimme. Ihminen kysyy.
(Terveisiä henkien maailmasta)

43/59 muita aiheita olivat mm. Juuan surujuhla noin 35 000 henkilön saattaessa paalasmaalaisten nuorten arkkuja, Kemijoen valjastaminen sähköntuotantoon: "Pian on Kemijoen kauneus vain muisto, ja sen 5500 miljoonaksi kilovattitunniksi vuodessa arvioitu energia valjastettuna",  helsinkiläisen Ässä-rykmentin 20-vuotisjuhla, ensimmäiselle miehitetylle avaruuslennolle valmistautuvat neuvostoliittolaiset avaruuslentäjät, ja 38 vuotta piilossa viettänyt renkolainen Väinö Kilpinen: "Rengon Kuittilan kylässä muuan mies nimeltä Väinö Johannes Kilpinen on vuodesta 1921 tähän syksyyn saakka onnistunut elämään täysin yhteiskunnan ulkopuolella, heinäladossa, kirkonkirjoista poispyyhittynä".

Mustiin verhotun alttarin edessä valkoisissa arkuissa lepäävät nuoret ovat aikoinaan käyneet rippikoulun tässä samassa kirkossa ja polvistuneet silloin valkoisiin verhotun alttarin eteen. Kirkkoherra Lauri Hakamiehen raskaana tehtävänä oli siunata haudan lepoon nämä 15 entistä rippilastaan. (Juuan surujuhla)

Lapselle on Kemijoesta sanottu, että se on maakunnan valtakeino. Mikä se sitten on, valtakeino? No, tietenkin tie, keino, jota myöten ensimmäiset uudisasukkaat ovat sauvoneet tännekin Rovaniemelle: Valajaskoskelle ja Paaniemeen ja tähänkin Kotatörmälle, Hirttiöön. Ja lapsi on juossut mankeliluhdin nurkan takaa tähyämään joelle sekä vilistänyt takaisin: vanhaisä, ei sieltä nyt ole tulossa kukaan uudisasukas.

Kemijoki vesistöineen on antanut maakunnan elämälle määrätyn rytmin. Sen jäätyminen on merkinnyt suurien savottatöiden alkamista. Sen mahtavat tulvat ovat olleet kevätuittoihin ja yöttömän yön kesään. Sen väylää halkoivat aikanaan tukkilautat. Rovaniemen lossirannassa huusivat Toivo ja Viiri ja Vanttaus. Kuinka upeilta höyrylaivoilta ne näyttivätkään lapsesta!

(Eila Jokela: Kemijoki valjaisiin)

Isä ja äiti kuolivat ja poika katseli hautajaissaattuetta navetan seinänraosta. Veli ja sisar pitivät Väinöä ajan tasalla halki vuosikymmenien tuomalla hänelle sanomalehtiä. Molempien sotiemme kulun hän seurasi navetassa, tallissa ja saunassa lehtiä tutkien. Autoa, radiota ja nykyajan rahaa hän ei ole tähän päivään mennessä nähnyt...

Kilpinen, jota vastaan ei ryhdytä oikeudellisiin toimenpiteisiin, on ilmoittanut menevänsä metsätöihin. Miehen kunto on melko hyvä. Hammassärky ja reumatismi ovat vain vähän vaivanneet.

(38 vuotta maan alla)

Neuvostoliitto on päästänyt julkisuuteen ensimmäiset valokuvat niiden 20 nuoren miehen koulutuskeskuksesta, joita valmennetaan avaruusrakettiin astumista varten. Samassa paikassa harjaannutetaan myös avaruuskoiria tuleviin huimiin lentoihinsa.
(Valmiina avaruuteen)

 kirjoja_015_752x1024

Mitä on kuoleman rajan takana? Mihin ihminen menee täältä ajallisesta elämästä erottuaan? Onko henkimaailmaa olemassa? Onko meidän mahdollista saada yhteyttä poisnukkuneisiin omaisiimme, rakkaisiimme, jotka tuntuvat läheisiltä vaikka ovat iäksi täältä lähteneet...

Ihminen kysyy. Hän kysyy ja on epävarma inhimillisen elämän ratkaisevasta käännekohdasta - yhä tänään niinkuin hamasta alusta lähtien. Tällä tieteen valonheittimien kirkkaaksi valaisemalla planeetalla hän haparoi vastausta umpipimeydessä, polttavimpaan kysymykseen mikä milloinkaan on esitetty, ainoina seuralaisinaan usko ja toivo.

Koko ajatteleva ihmiskunta kysyy ja odottaa vastausta. Useimmat passiivisesti omassa elämänpiirissään, kodeissaan - julkaistaanhan uutiset kuitenkin sanomalehdissä - mutta toiset aktiivisesti etsien, tutkien mitä on kirjoitettu, oli se sitten kristinuskoa, buddhalaisuutta tai vapaa-ajattelua.

Viisisataa meistä oli saapunut tuonpuoleisten asioiden merkeissä Suomalaisen kauppakorkeakoulun auditorioon kahtena iltana viime viikolla.

(Maija Dahlgren: Terveisiä henkien maailmasta)

Selvännäkijä ja spiritisti Ena Twigg tuli myöhemmin tunnetuksi episkopaalipiispa James Albert Piken pojan Jimin tehtyä itsemurhan 1966. Twigg ryhtyi kanavoimaan viestejä hengeltä, joka kertoi olevansa Jim. Epäselvää on, oliko Ena Twigg herkkävaistoinen huijari vai todella tekemisissä Jim Pikena esiintyneen hengen kanssa. James Albert Pike oli tuolloin jo tunnettu henkilö kristillisissä piireissä. Hän muun muassa kiisti Jeesuksen neitseellisen sikiämisen, kolminaisuusopin ja helvetin ja kannatti naisten pappisvihkimystä. Pike kuului myös rotuerottelun vastustajiin, ja hänet on mainittu varhaisena sateenkaari-liikkeen (seksuaalisesti poikkeavien tasa-arvoa ajava liike) edustajana. Amerikassa piispa Pike sai laajempaa julkisuutta järjestettyään Martin Luther Kingille puhetilaisuuden San Franciscon Armon Katedraaliin Alabaman mielenosoitusmarssien jälkeen 1965.

Kansainväliseen tietoisuuteen Pike nousi kuitenkin Arthur Fordin ja Twiggin kanavoimien viestien saaman mediajulkisuuden kautta, mikä lisäsi ihmisten kiinnostusta spiritismiä kohtaan. 

Jim-pojan itsemurhan jälkeiset poltergeist-ilmiöt piispa Piken kotona saivat jo ennestään enemmän teosofista kuin kristillistä elämänkäsitystä edustaneen piispan uskon kohdistumaan spiritistiseen henkimaailmaan ja parapsykologiaan. Syyskuussa 1967 amerikkalainen televisiokanava järjesti Pikelle session Amerikan tunnetuimpiin meedioihin lukeutuvan Arthur Fordin kanssa. Kirjailija Edgar Allan Poen ylistämä Ford tunnettiin kahlekuningas Houdinilta kanavoimistaan viesteistä. Televisiokanava esitti Fordin välittämässä henkiviestejä Pikelle. 

Piispa Pike oli siinä mielessä mielenkiintoinen ilmiö kirkon piirissä, että toisin kuin monet muut hän ei piilottanut epäuskoaan. Kristinuskon perustotuudet avoimesti kyseenalaistanut piispa leimattiin harhaoppiseksi, mitä hän luonnollisesti olikin, mutta hän sai myös kannatusta monilta "kristityiltä" johtajilta jotka eivät yhtä avoimesti tuoneet epäuskoaan esille. Pikea pidettiin järkevänä, modernisti ajattelevana kristittynä, joka toi kirkolle lisää kannattajia.

Tupakkaa taukoamatta polttanut ja runsaasti alkoholia käyttänyt Pike saattoi myös käyttäytyä tuhoisasti itseään ja läheisiään kohtaan. Piken elämäkerran "A Passionate Pilgrim" kirjoittaneen David Robertsonin mukaan tämän tuhoisuus ei ollut suicidaalista eikä Pike ollut varsinaisesti väkivaltainen, mutta holtiton ja piittaamaton käytös saattoi läheiset ainakin henkisesti vaaraan. Toisen avioeronsa jälkeen hänellä oli suhde sihteerinsä Maren Bergrudin kanssa, joka teki itsemurhan yliannoksella unilääkkeitä, 55 tablettia, pariskunnan riidan jälkeen kesäkuussa 1967. Pike itse toimitti Bergrudin ruumiin siunaustilaisuuden kirkossa. Piken tytär teki itsemurhan seuraavana vuonna.

Vuonna 1968 Pike meni naimisiin itseään 25-vuotta nuoremman Diane Kennedyn kanssa, joka jakoi hänen kiinnostuksensa spiritualistisiin ja mediumistisiin ilmiöihin. Pariskunta alkoi suunnitella kirjaa joka tavoittaisi todellisen Jeesuksen historiallisena henkilönä ja henkisenä opettajana niiden myyttien alta, joihin kirkko on hänet peittänyt. Piken käsityksen mukaan tuonpuoleisiin henkilöihin saadaan realistinen tuntuma, ellei peräti henkinen yhteys, ympäristössä, missä nämä ovat liikkuneet eläessään. Niinpä pariskunta lentää Israeliin elokuussa 1969. Toinen päivä syyskuuta James ja Diane päättävät ajaa erämaahan, sinne, missä Jeesus on paastonnut neljäkymmentä vuorokautta. He haluvat saada kosketuksen Jeesuksen motiiveihin - miksi tämän piti paastota ja meditoida keskellä erämaata. Pariskunta ei tarkista käyttämänsä auton kuntoa eikä matkaan kuluvaa aikaa. Ainoat eväät ovat kaksi matkan varrelta ostettua Coca Cola -pulloa. Juomavettä ei ole mukana ollenkaan. Matka Jeesuksen erämaahan päättyy katastrofiin. 

James ja Diane eksyvät reitiltä. Tulikuumassa autossa paahtunut Diane oksentaa päälleen. Hän käyttää toisen juomapulloista pestäkseen kätensä ja jalkansa oksennuksesta. Auton rikkouduttua pariskunta yrittää oikaista asutuksen pariin, mutta eksyy pahemmin. Tuntien harhailun jälkeen nääntynyt James jää kivenlohkareen tarjoamaan varjoon lepäämään, viimeisinä sanoinaan matkaa jatkavalle vaimolle vuosia raittiina ollut mies pyytää tätä tuomaan viskiä.

Loppumatkan Diane kompuroi kuun valossa, kunnes kaatuu ja menettää tajuntansa. Aamuyöllä arabit löytävät pahoin kolhiintuneen Dianen, sitovat hänen haavansa ja toimittavat hänet poliisiasemalle. Piken löytämiseksi aloitetaan suuretsinnät. Saadakseen selville Piken olinpaikan ja voinnin Diane turvautuu Tel Avivissa oleviin mediumisteihin. Mediumistin käyttämä heiluri pysähtyy kartalla tiettyyn paikkaan, kokeilu uusitaan samoin tuloksin. Pikea ei kuitenkaan löydy kyseisestä paikasta. Sama tunnettu mediumisti saa nyt viestin automaattikirjoituksella, mediumistin mukaan itse Edgar Cayce, vuonna 1948 kuollut suuri mediumisti, liikuttaa kynää hänen kädessään. Viestissä kerrotaan Piken hakeutuneen suojaan luolaan mutta olevan kuoleman partaalla. Tämäkin sanoma osoittautuu myöhemmin vääräksi. 

Viiden päivän etsintöjen jälkeen Piken ruumis löytyy rotkosta. Kuolemansyyksi todetaan katkenneiden kylkiluiden, murtuneen jalan ja nestehukan aiheuttama shokkitila. Tietoa siitä, kuinka Pike on joutunut rotkon pohjalle, ei ole. Mahdollisesti hän on vain horjahtanut ja pudonnut. Poissuljettua ei ole sekään, että hän olisi itse aiheuttanut kuolemansa. Jos uskomme demonien todellisuuteen, pidämme mahdollisena, että kiusaaja on kuiskannut nälän ja janon heikentämälle uhrille, niin kuin tämä teki Jeesukselle neljänkymmenen päivän paaston jälkeen: - Heittäydy tästä alas, niin Jumala antaa enkeleille käskyn varjella sinua. 

Emme myöskään tiedä kuinka pitkään rotkoon suistunut ja vammautunut Pike on louhikossa kitunut ennen sydämensä viimeistä lyöntiä. Ja onko hän tuskansa äärellä - elämän tilanteiden ja muistojen vyöryessä mielen läpi - vihdoin saanut tuntuman ja kosketuksen siihen armolliseen Vapahtajaan, jota on etsinyt tai paennut?

Protestanttisen pappiskoulutuksen saanut, mutta jo 1920-luvulla spiritistiksi ryhtynyt Arthur Ford on todettu ainakin osittain huijariksi. Fordin kuoleman jälkeen vuonna 1971 tämän asunnosta löytyi laaja ja yksityiskohtainen arkisto, joka sisälsi muun muassa piispa Pikea ja tämän poikaa koskevia tietoja ja muistiinpanoja, joihin Ford oli perehtynyt ennen Piken kanssa pitämäänsä televisiosessiota. 

Erämaahan kuolleen Piken puolisosta Diane Kennedy Pikesta tuli sittemmin lukuisten kirjojensa ja luentojensa ansiosta yksi New Age -liikkeen amerikkalaisista vaikuttajista. 

Professori Kai von Fieandt kommentoi Ena Twiggin Suomen Kauppakorkeakoulun luentosalissa lokakuussa 1959 suurelle yleisölle kanavoimia tuonpuoleisuuden viestejä:

"Meedioina" toimivat yksilöt sinänsä ovat useimmiten psykologille hyvin mielenkiintoisia henkilöitä, ja jokaisen tarkka persoonallisuuden tutkimus erikseen vasta voi selvittää hänen väittämiensä "kykyjen" salaisuuden. Useimmiten he ovat ainakin herkästi eläytyviä, ikäänkuin vaistonvaraisesti ihmisen pyrkimyksiä tajuavia, aisteiltaan herkistyneitä, eideettisiä yksilöitä. Tavallisesti he itse uskovat syntyvien mieleenjohtumiensa olevan korkeampien mahtien ilmoitusta.

Tämäntapaisten tilaisuuksien "onnistuminen" on selitettävissä henkimaailman yhteyttä etsivien ihmisten suuren alttiuden varassa. Jokainen läheisen omaisen tai ystävän menettänyt toivoo voimakkaasti jatkuvien yhdyssiteiden todellisuutta. -- . Yhteinen laulu ja keskittyminen ovat vanha tunnettu keino luoda yhdensuuntaista tunneviritystä ja sympaattista asennetta "meedioon". Hänkin suggeroituu yhteisistä toiveista ja odotuksista käyttäen niitä hyväkseen.

Tulos ei ole tiedemiestä vakuuttava. Muutaman sadan henkilön joukossa on aina sellaisia, joiden tuntemiin vainajiin tuossa määrin tavanomaiset tuntomerkit soveltuvat

(Maija Dahlgren: Terveisiä henkien maailmasta)  

Parapsykologian tuntija Jarl Fahler:

- Koetilaisuudesta tämä ei käy. Selvänäköisyyttä ei voi kontroloida. Näihin tilaisuuksiin tulevat pettyneet, pelokkaat tai pelkästään uteliaat ihmiset, joilta on kenties kuollut omainen. Osuvat viestit kohdalleen tai eivät, aina on niitä, jotka saavat sitä mihin uskovat. Tutkimustyön kannalta tällaisten julkisten tilaisuuksien järjestäminen ei ole eduksi. Ne pikemminkin synnyttävät kuin hälventävät vallitsevia ennakkoluuloja.

(Maija Dahlgren: Terveisiä henkien maailmasta)  

Suomen Kuvalehden asiantuntijanaan käyttämä Jarl Fahler nousi myöhemmin 1960-luvulla yhdeksi Suomen arvostetuimmista parapsykologeista ja hypnologeista. Yliaistillisiin ilmiöihin kuten selvännäkemiseen uskonut Fahler kuului 1970 perustetun Suomen Hypnoosiyhdistyksen (nykyisin Suomen Hypnoosiliitto) perustajajäseniin ja julkaisi kirjat parapsykologiasta (1961), hypnoosista (Hypnoosi - katsaus sielunelämän arvoitukselliseen maailmaan, 1963), hypnoosin tekniikasta (1968) ja rentoutumisesta suggestion avulla (1971).

Fahlerin henkilökohtaisempia elämänkatsomuksellisia teoksia olivat Harhan oivaltaminen (1965) ja Saatanaa haastattelemassa (1966). Fahlerin mukaan persoonallista pahaa yliluonnollisessa mielessä ei ole olemassa, pahuus on ihmisessä itsessään, ihmisellä on taipumus pahaan ja hän itse on vastuussa teoistaan. 

Evankelisluterilaisen seurakunnan jäsenenä sain oppia koko joukon asioita ihmisestä jolla oli omana aikanaan tavallinen nimi Jeesus. Ymmärsin häntä hyvin. Mutta ei ollut yhtä helppo ymmärtää mitä yhteistä hänellä saattoi olla kristinuskon kanssa. Sikäli kuin jo varhain saatoin käsittää hänellä ei ollut mitään tekemistä ainakaan Kirkon kanssa, tarkoitan luterilaista kirkkoa. 

Miksi kirkot eivät aseta päätehtäväkseen humanitääristä toimintaa? Vallitsee huutava puute sairaalapaikoista ja vanhainkodeista... 

Minkä takia kristinuskon harjoittajat sekaantuvat ihmislastensa sukupuolielämään? Miksi he ovat sairailla kielloillaan ja muunlaisella ymmärtämättömyydellä Jumalan nimeen saaneet aikaan, että sadat miljoonat ihmiset saavat kasvaessaan neuroottisen ja kieroutuneen sielunelämän? Eivätkö he tiedä, että sukupuolielimet ja niiden käyttö ovat yhtä Pyhiä kuin nenät, kädet, jalat, huulet, jne. Ja paljon Pyhempiä kuin esim. kirkot ja raamatut, joilla ei edes ole täytettävänään mitään luonnollista tehtävää. Nehän ovat vain museopöytäkirjoja.

Viimeisen kahden miljoonan vuoden aikana melkein jokainen kansa on luonut kuvan itselleen korkeammasta henkiolennosta. Tämän ajatuskuvan ympärille he ovat sitten rakentaneet mitä erilaisimpia organisaatioita... Kummallista kyllä, tämä ilmiö esiintyy selvimpänä kristityssä osassa maapalloa, tarkoitan sitä osaa maapallon pinta-alasta jonka kristityt ovat viekkaudella ja häikäilettömin voimakeinoin alistaneet vaikutusvaltaansa, tämä huolimatta siitä, että Jeesus henkilökohtaisesti ilmaisi syvän paheksumisensa rikkauden ja kaikenlaisen sellaisen maallisen vallan keräämistä kohtaan, joka suoraan tai epäsuorasti perustuu väkivallalle.

(Otteita kirjasta Jarl Fahler: Saatanaa haastattelemassa, 1966)

Onhan tämä historian vaihe, jolloin mikään ei enää tunnu mahdottomalta. Tekniikka ja tiede ovat kuin Aladdinin taikalamppu, jota pyyhkäisemällä kehittymätön poika hallitsee määrättömiä voimia. Mutta vaivaantuneesti tulee ajatelleeksi onko Aladdin saamansa lahjan arvoinen. Sekä tiedemiehet että valtiomiehet ovat sittenkin vain ihmisiä.

Tämä johtaa luontevasti kysymykseen, merkitseekö rajoitusta olla vain ihminen sähköaivojen, tekokuiden ja suihkukoneiden aikana. Mutta kynsin hampain kapinoin ajatusta vastaan. Juuri ihmisiksi synnyimme maailmaan. Tämä on meille olemassaolon polttavin tosiasia. Jos se merkitsee rajoitusta, niin tämä rajoitus on yhtä hyvin voimamme kuin heikkoutemme. Tässä suhteessa minusta henkilökohtaisesti tuntuu määrättömän vapauttavalta että juuri nykyisenä ajankohtana, ajattelun vapauduttua kahleista, mystikko pääsee edelle realistista. Hän ei enää ole mikään narrimainen, halveksittava hahmo. Päinvastoin mystikon intuitio on monella tavoin tutkimattomaksi jääneen ihmisen kokemuskentässä mielestäni vakavasti arvostettava ilmiö. En lainkaan häpeä tunnustaa tätä...

Määrättömien mahdollisuuksien aikana ei enää mihinkään ilmiöön sovi suhtautua oikopäätä kielteisesti. Vuorenlujaksi uskotun vanhan fysiikan kumouduttua on mielestäni vain järkevää pyrkiä tutkimaan uudelleen muutkin asiat. On hyvä muistaa että vain 70 vuotta sitten todistettiin kumoamattoman tieteellisesti ettei ilmaa painavampi lentokone voi pysyä ilmassa.

(Mika Waltari:  Enkeli vai gangsteri. Waltarin kirjoitus tanskalaisen Politiken-lehden 75-vuotisjuhlanumeroon. Julkaistu Suomen Kuvalehdessä 43/59)

Apu 46/59

Avaruusmies kävelyttää koulutettua avaruuskoiraansa yhteiseen painekammioon kokeiltavaksi. (Venäläinen lentää ensimmäisenä avaruuteen)

m

Pastori Arvo Hatakan Tapanilan kirkkoon järjestämää esitelmä- ja keskustelusarjaa "Kirkko ja aikamme ihminen" käsiteltiin artikkelissa "Ihminen kysyy ja vastaa" (48/1959).

On ollut aika, jolloin kirkko oli itsestäänselvyys... Tämän päivän ihminen kysyy kirkonkin kohdalla. Ja on hyvä, että kysytään. Ja on hyvä, että kirkon omassa piirissä on lähdetty yhdessä ihmisen kanssa kysymään.

Tapanilan kirkon puheenvuoroista lehteen pääsivät mm. teatterinjohtaja, kirjailija Arvi Kivimaa, päätoimittaja Atte Pohjanmaa ja opetusneuvos Yrjö Kallinen. Sosiaalidemokraatteihin lukeutuva Kallinen tunnettiin pasifistisesta ajattelustaan sekä teosofisesta elämänkatsomuksesta. Kallinen:

Nyt on tapahtumassa jälleen käänne, jolle on ominaista, että eturivin tiedemiehet ovat menettäneet varmuuden, jolla vuosisadan vaihteen tiedemiehet puolustivat näkemyksiään. Suurimmat tutkijat alkavat olla nöyriä maailmankaikkeuden ihmeen edessä.

Me tavalliset ihmiset katsomme tähtitaivasta ja tunnemme ihmeen läsnäolon tai tunnemme näin kirkossa tai seuratessamme parapsykologista koetta. Tunnemme olevamme erossa arjen harmaudesta. Mutta tämä kahtiajako on erheellinen. Sillä ihme on tässä, meissä itsessämme, siinä, että ajattelemme. Arkisuutta ei ole muussa kuin meidän suhtautumistavassamme.

Työläisiin istutetaan helposti se tunto, että elämme arjen keskellä, olemme työn raskaan raatajia. Tämä ei ole totta. Tarvitsee vain tapahtua tajunnan selkeytyminen, niin elämä on jumalten juomaa.

(Ihminen kysyy ja vastaa)