Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Jevgenia Ginzburg: Rajumyrskyn halki

Katso myös:
VITALIS PANTENBURG JA VENÄJÄ UHKAA POHJOLAA, 1939
Myynnissä olevat VENÄJÄ / NEUVOSTOLIITTO -aiheiset kohteeni huutonet

KESKEN !! KIRJOITETAAN LOPPUUN HUHTIKUUSSA 2019 - JOS EHDITÄÄN

JEVGENIA GINZBURG 1904 - 1977

Jevgenia Ginzburgin elämänvaiheista löytyi vain vähän tietoa internetissä suomenkielisiltä sivuilta, mistä johtuen yhtenä räntäsateisena päivänä huhtikuussa 2019 kävin läpi englannin- ja venäjänkielisiä sivuja. (Suomenkielisen tiedon vähyydellä tosin ei ollut mitään tekemistä räntäsateen kanssa, joten suonette anteeksi lauseiden kömpelön muotoilun). Internetin ihmemaailmasta löytyi jälleen ristiriitaista ja osin ilmeisen väärää tietoa, esim. jollain sivulla Jevgenian ensimmäisen puolisonsa kanssa saamaa poikaa väitettiin toisen puolison kanssa saaduksi ja ensimmäinen puoliso unohdettiin kokonaan. Yritin tarkistaa asiat mahdollisimman monesta lähteestä, mutta täytyy taaskin ottaa huomioon, että jos kymmenestä lähteestä yhdeksän perustaa tietonsa samaan väärään lähteeseen ja toistaa virhettä, ja yksi kertoo tosiasian, tosiasia luonnollisesti näyttää virheeltä. Uskon kuitenkin välttäneeni runsaimmat karikot ja välittäväni kohtuullisen oikean kuvan Ginzburgin vaiheista. 

Useissa jaksoissaan Ginzburgin kertomus kohoaa järkytyksen huipulle. Silti vaikuttavinta hänen kertomuksessaan on sen sopusointu, sen järkkymätön usko ihmisveljeyteen ja pyrkimys säilyttää lämmin ihmisyyden kipinä vielä kuolemankin rajamailla. Tämä Neuvostoliitosta salateitse länteen kulkeutunut teos on syvästi vaikuttanut tuhansiin lukijoihin.

(Rajumyrskyn halki -kirjan suomenkielisen painoksen kansipaperista, 1967)

GINZBURGIN SYYLLISYYDEN TAUSTA

Jevgenia (Yevgenia / Evgenia / Eugenia) Ginzburg syntyi moskovanjuutalaiseen perheeseen. Perheen isä farmaseutti Solomon Ginzburg (1876-1938) oli lähtöisin Valkovenäjältä ja äiti Rebekka (1881-1949) Liettuasta.

Jevgenia oli viisivuotias perheen muuttaessa nousukautta elävään Kazaniin, missä Solomon perusti apteekin. Tämä tapahtui vuonna 1909. Eräällä venäjänkielisellä sivulla perheen muuttovuodeksi mainitaan 1917, mutta tieto lienee väärä. Muuton syynä saattoi kuitenkin olla, kuten sivulla kerrotaan, halu muuttaa turvalliseen ympäristöön. Kazan oli saanut virallisen tataarikaupungin aseman 1905 ja oli muodostumassa tataarikulttuurin sykkiväksi keskukseksi. Ensimmäinen tataarinkielinen teatteri ja lehti oli jo perustettu. 

Vallankumouksen levottomuudet eivät ainoastaan saavuttaneet Kazania, siitä tuli yksi sisällissodan keskuksista. Helmikuun vallankumouksen jälkeen islaminuskoiset ryhtyivät puuhaamaan omaa valtiota turvatakseen oikeutensa. Moskovassa pidettyyn kokoukseen ottivat osaa Volgan, Kaukasian ja Krimin tataarit, bashkiirit, kirgiisit, turgmeenit sekä Hivan ja Buharan edustajat. Valtion rajoja tosin oli vaikea määritellä. Kysymys maantieteellisestä itsenäisyydestä jäi avoimeksi, kunnes Volgan tataarien johtamat ryhmät perustivat tulevalle valtiolle hallituksen ja sotaväen. Valtio sai nimekseen Idel-Ural ja sen pääkaupungiksi julistettiin Kazan. Idel-Uralin sotavoimat koostuivat viidestä tataarirykmentistä; viidennen rykmentin muodostivat Suomesta tulleet tataarit ja se sai nimekseen "suomalainen jalkaväkirykmentti". Toteutuessaan valtio olisi muodostunut lähinnä tataareista ja bashkiireista, mutta siihen olisi kuulunut muitakin alueen vähemmistökansallisuuksia, kuten suomensukuisia udmurteja ja mareja.

Bolshevikkien kukistettua Idel-Uralin kapinan, sen johtomiehiä, muun muassa Leningradin entinen imaami Lutfi Ishaki, pakeni turvaan Suomeen.

Kuten tunnettua bolshevikit kannattivat kaikkien kansojen itsemääräämisoikeutta. Alistettujen kansojen ja vähemmistökansojen vapaus oli heille sydämenasia. Bolshevikkien mukaan kansojen itsemääräämisoikeus toteutuisi parhaalla tavalla yhteisen neuvoston hallitsemassa tasavaltojen liitossa, mutta ongelmana oli, että kaikki kansat eivät ymmärtäneet omaa etuaan. Ne eivät halunneet tulla vapautetuiksi bolshevikkien hallitsemaan neuvostoliittoon. Tästä syystä rauhanomainen maailmanvallankumous oli pakotettu käyttämään vähän väkivaltaakin. Se oli isällistä rauhaanpakottamista.  

Vuonna 1920, kaksi vuotta tataarikapinan kukistumisen jälkeen, bolshevikit perustivat Tatarstanin Neuvostotasavallan. Sen sykkiväksi pääkaupungiksi tuli Kazan.

Jevgenia valmistui Kazanin itämaisesta pedagogisesta instituutista 1924 ja meni naimisiin leningradilaisen lääkärin Dimitri Fedorovin kanssa. Avioliitto päättyi eroon muutaman vuoden kuluttua.

Vuonna 1935 Jevgenia Ginzburg oli arvostettu puoleen jäsen. Hänellä oli hyvä virka Kazanin yliopistossa, minkä lisäksi hän toimi Krasnaya Tatarya (suom. Punainen Tatarstan) -lehden kulttuuriosaston johtajana. Yliopistossa hän opetti leninismiä ja puolueen historiaa. Hän oli naimisissa korkea-arvoisen neuvostovirkailijan, kaupunginvaltuuston puheenjohtajan ja aluekomitean jäsenen kanssa. Perhe asui eliittiasunnossa ja käytti miehen, Pavel Aksenjovin, henkilökohtaista autonkuljettajaa.

Sic transit gloria mundi. Aksenjovien elämä muuttui yhdessä yössä, niin kuin monen muunkin tuon ajan Neuvostoliitossa. 

Se, että Lenin viimeisinä vuosinaan kääntyi kannattamaan Trotskia Stalinin sijasta, jota hän piti liian karkeana johtajaksi, on asia, jonka henkistä merkitystä Stalinille ei ehkä ole täysin ymmärretty. Se ei välttämättä merkinnyt psyykkistä traumaa, mutta ainakin se osoitti Stalinille kiistattoman selvästi, että jopa kyvykkäimmät ihmiset olivat sokeita hänen lahjoilleen. 

1920-luvun lopulla Stalin oli pelannut puolueen johtoon omat miehensä. Voitettuaan valtataistelun pahinta kilpailijaansa Lev Trotskia vastaan hänestä tuli käytännössä Neuvostoliiton yksinvaltias. 

Stalinin ensimmäinen poliittisesti ratkaiseva siirto oli Leninin sovinnollisen NEP-talouspolitiikan lopettaminen ja siirtyminen rajoitetusta sekatalouspolitiikasta suunnitelmatalouteen. Suunnitelmaan kuului omaisuutensa "kollektivisointia" vastustavien talonpoikien, kommunistisen terminologian mukaan kulakkien (kulak = nyrkki), eliminointi. Maanviljelijä oli kulakki, jos hän omisti palan maata ja vähintään kaksi lehmää, ja etenkin jos maapalasta oli vuokratuloja ja jos hän käytti palkattua työvoimaa. Varovaistenkin arvioiden mukaan vähintään 2,5 miljoonaa kansaa riistävää "nyrkkiä" teloitettiin keinottelijoina ja riistäjinä, satoja tuhansia pakkosiirrettiin tai lähetettiin leireille.   

Suunnitelmatalous mahdollisti käytännössä minkä tahansa talouspoliittisen mielivallan ja sorron, minkä äärimmäisenä esimerkkinä oli vauraan, Neuvostoliiton leipäkoriksi sanotun Ukrainan tahallinen ajaminen nälänhätään. Stalinistinen sortopolitiikka johti yli kahden miljoonan ukrainalaisen nälkäkuolemaan 1930-1932.

Yksinvaltiaan asema ei hillinnyt vaan päinvastoin ruokki sairaan johtajan tarvetta nähdä ympärillään häneen kohdistuvaa vihamielisyyttä ja uhkaa. Stalinin käynnistämiä vainoja on myöhemmin yritetty ymmärtää ja selittää aivoverisuonten kalkkeutumisella, mutta luultavampaa on, että käyttäytymisen perustana oli lapsuuden vaikeissa, väkivaltaisissa oloissa kehittynyt psykopaattinen luonne. Stalin oli lapsena joutunut toistuvasti vanhempiensa pahoinpitelemäksi eikä voinut sietää minkäänlaisia itseensä kohdistuvia rajoituksia ja esteitä.

Trotskin jälkeen Stalinin mahdollisia kilpailijoita oli merkittävään asemaan noussut Sergei Kirov. Stalin oli pyytänyt Kirovia muuttamaan Moskovaan pitääkseen tätä silmällä, mutta Kirov oli kieltäytynyt. 

Sergei Kirovin murha Leningradissa 1. joulukuuta 1934 laukaisi poliittisten puhdistusten aallon. Murhan suorittanutta puolueen jäsentä Leonid Nikolajevia on sittemmin epäilty Stalinin kätyriksi, mutta uusimpien tutkimusten mukaan Nikolajev toimi sittenkin yksin (mm. amerikkalainen tutkija Matthew E. Leone teoksessaan The Kirov Murder and Soviet History, 2010). Kirovin murhaa seuranneena päivänä sattunut Kirovin henkivartijan kuolema on todettu oikeasti liikenneonnettomuudeksi, se ei siis ollut salaliiton peittelyä. Olkoon totuus mikä tahansa, Stalinille murha avasi mahdollisuuden massiivisiin puhdistuksiin järjestelmän sisällä. Hänen 1920-luvulla aloittamansa puhdistukset levisivät nyt puoluejohtoon saakka.

Kirovin murha leimattiin trotskilaisten tekemäksi, ja pian tämän jälkeen ympäri Neuvostoliittoa vangittin ja tuomittiin lukuisia, syystä tai toisesta epäilyttäviä bolshevikkitovereita.

Ginsburgin usko puolueeseen oli niin vahva, että - kuullessaan Kirovin murhasta - hän olisi ollut valmis antamaan henkensä puolueen edestä "kerran tai vaikkapa kolmesti" ja olisi tehnyt sen hetkeäkään epäröimättä:

Ei epäilyksen häivääkään minussa ollut puolueeni linjan oikeudesta. Stalinia vain - vaistomaisestiko? - en pystynyt jumaloimaan, kuten silloin oli käymässä muodikkaaksi. Tuon varautuvan asenteeni häntä kohtaan salasin muuten huolellisesti itseltänikin.

(Rajumyrskyn halki, s. 9)

SYYLLISYYDEN TOTEAMINEN

Krasnaya Tatarya -lehden kansainvälisen osaston johtaja, yliopistossa historiaa opettava professori Elvov kuului ensimmäisessä pidätysaallossa pidätettyihin. Todisteena professorin syyllisyydestä oli yksi hänen Tatarstanin historiaa käsittelevistä artikkeleistaan. Tarkkaan lukemalla artikkelista oli löydetty poliittista harhaoppisuutta, jota nyt käytettiin todisteena trotskilaisuudesta.

Stalinistiseen kuulustelujärjestelmään kuului saada pidätetyt ilmiantamaan joku läheinen, perheen jäsen tai työtoveri, koska kansanviholliset eivät koskaan toimineet yksin. Jos henkilö todettiin rikolliseksi, myös hänen lähipiirissään oli rikollisia. Rikollista oli jo se, että vaimo oli jättänyt ilmiantamatta miehensä, vaikka varmasti tiesi tämän neuvostovastaisuudesta. Henkilön asiaa auttoi jos hän julkisesti tunnusti syyllisyytensä, katui että oli pettänyt kansan asian ja paljasti lähipiirissään olevat kansanviholliset.

Elvovin pidätys merkitsi siis uhkaa kaikille hänen läheisilleen ja työtovereilleen. Ginzburgille se merkitsi vähintään kaksinkertaista uhkaa, koska hän oli Elvovin läheinen työtoveri sekä yliopistossa että lehdessä. Jokainen Krasnaya Tatarya -lehden toimittajista tiesi joutuvansa vuorollaan kuulusteltavaksi ja vastaamaan suhteestaan epäiltyihin.

Kaksi päivää Elvovin pidätyksen jälkeen lehden toimituksessa järjestettiin puoluejäsenten kokous. Lehden henkilökunta, joka tiesi oman kohtalonsa olevan vaakalaudalla, ryhtyi hiillostamaan Ginzburgia: kommunismin historiaa ymmärtävänä tämä oli varmasti huomannut Elvovin artikkelin virheet, miksi hän ei ollut ilmoittanut niistä puolueen johdolle, ja sitten: miksi hän puolusteli itseään työtovereille, aikoiko hän kiistää syyllisyytensä myös kuulustelijoiden edessä, eikö hänen katumattomuutensa itse asiassa todistanut, että hän olikin Elvovin liittolainen? 

Jevgenian ensimmäiset kuulustelut tapahtuivat pian toimittajakokouksen jälkeen. Kuulusteluun matkusti 32-vuotias, mutta vielä kirkasotsainen kommunisti, joka uskoi puolueen asiaan ja väärinkäsitysten selviämiseen. Kuulustelut, joissa häntä vaadittiin paljastamaan Elvovin trotskilaisuus ja muut trotskilaiseen soluun kuuluvat, kestivät kaksi kuukautta. Jevgenia kiisti syytökset ja kieltäytyi katumasta, koska ei mielestään ollut tehnyt mitään tunnustamista ja katumista vaativaa.

Toveri Beilinin ääni oli hiljainen. Puoluetoverina hän sinutteli minua. 
  - Etkö sitten lukenut toveri Stalinin kirjoitusta? Sinähän olet korkeasti sivistynyt etkä saattanut olla sitä ymmärtämättä.
  - Etkö muka tiennyt, että Elvov teki virheitä Permanentin vallankumouksen teorian kohdalla?
  - Sinä et tunnustanut puoluejäsenten kokouksessa syyllisyyttäsi. Et siis halua laskea aseitasi puolueen edessä.
  En käsittänyt, mitä tarkoitti 'laskea aseensa' ja yritin vakuuttaa Beilinille, että koskaan en ollut aseistautunut puoluetta vastaan.
  Pehmeästi hän peitti kuumat silmänsä pyöreillä luomillaan ja aloitti hiljaisella äänellä kaiken alusta. 
  - Se, joka ei halua laskea aseitaan puolueen edessä, luisuu objektiivisesti katsoen sen vihollisten rintamaan...
  Jälleen yritin epätoivoisesti pysyä pinnalla, muistutin ankaralle rippi-isälleni, että itse asiassa en ollut tehnyt muuta pahaa kuin että työssäni jouduin tutustumaan Elvoviin kuten kaikki korkeakoulumme työntekijät.
  - Taaskaan et käsitä, että sovittelupolitiikka puolueelle vihamielisiä aineksia kohtaan johtaa objektiivisesti katsoen luisumiseen...
  Vastaväitteitäni kuuntelematta hän vieritti lumipalloa eteenpäin, hän työnteli sitä eteenpäin noudattaen määrättyä ja ennalta harkittua suunnitelmaa, jota minä en vielä ymmärtänyt.
  Pian meidän jokapäiväiset keskustelutuokiomme lakkasivat olemasta kahdenkeskisiä. Moskovasta saapui toveri, jonka sukunimeä en muista mutta jota mielessäni aloin nimittää Maljuta Skuratoviksi. Tutkimusmenetelmiltään hän oli Beilinin vastakohta mutta samalla kaksoisolento - mitä tuli sadistiseen hienosteluun.
  Beilinin pulleiden luomien peittämät silmät loistivat peiteltyä iloa, jota toisen ihmisen pilkkaaminen hänelle tuotti.
  Maljutan silmät syöksivät avoimesti säkenöiviä raivokkaita kipunoita. Beilin puhui hiljaisella rintaäänellä. Maljuta karjui. Hän jopa kiroili. Kiroukset tosin olivat vielä kaukana niistä joita myöhemmin jouduin kuulemaan NKVD:ssä. Ne olivat poliittisia kirouksia. Hyssyttelijät! Oikeistovasemmistolaiset hirviöt! Trotskilaiset sekasikiöt! Rämettyneet sovittelijat!
  He kiusasivat minua kaksi kuukautta ja kevääseen mennessä hermoni todellakin alkoivat olla lopussa, lisäksi tulivat malariakohtaukset.

(Rajumyrskyn halki, ss. 18 - 19)

Hyvänä kommunistina tunnettu Ginzburg, joka kaiken lisäksi oli naimisissa korkean puoluevirkailijan kanssa ja jota vastaan ei ollut todisteita vakavasta rikoksesta, vapautettiin odottamaan oikeuden päätöstä. 

Sanomalehtien palstat polttivat, pistivät ja skorpionin piikkinä tunkeutuivat suoraan sydämeen. Jokaisen oikeudenkäynnin jälkeen asia kiristyi yhä tiukemmaksi. Käyttöön astui kammottava sanonta 'kansan vihollinen'. Jonkin hirvittävän logiikan mukaan jokaisella alueella ja tasavallalla oli oltava omat 'vihollisensa', ettei olisi jääty keskuksesta jälkeen, kuten missä tahansa kampanjassa, esimerkiksi viljan tuotannossa tai maidon toimituksissa.

(s. 26)

Sinä kesänä kuoli Maksim Gorki ja hänen hautajaisissaan näin ensimmäisen ja viimeisen kerran Stalinin. Kuljin Kirjailijaliiton riveissä, niin että saatoin hyvin läheltä nähdä hänet.
  Olisi liioittelua, jos nyt jälkikäteen alkaisin väittää itselläni olleen kovin syvällisiä ajatuksia Stalinin osuudesta puolueen ja maan kypsyvään murhenäytelmään. Ne ajatukset kohosivat mieleen myöhemmin sitä mukaa, kun käytännössä tutustuin stalinismiin. En kuitenkaan valehtele, jos sanon, että katselin silloin ilman pienintäkään jumalointia hänen kasvojaan, joiden rumuus yllätti minut samoin kuin niiden jyrkkä erinäköisyys verrattuna miljoonista kuvista mehin tuijottaviin yleviin majesteettisiin kasvoihin. 'Vailla jumalointia' on jopa liian laimeasti sanottu. Oikeammin - tunsin salaista vihamielisyyttä, joka vielä ei tosin ollut tiedostettua vaan heikosti perusteltua ja vaistomaista.
  Entä mitä tapahtuikaan ympärilläni! Vierelläni astui Fjodor Gladkov joka silloin oli jo vanhus. Hänen kasvojensa uskonnollinen hurmio hänen katsoessaan Staliniin oli näkemisen arvoinen. Toisella puolellani asteli vologdalainen nuori aloitteleva naiskirjailija. Muistan hänen äänensä ekstaattisen kiihkon hänen kuiskatessaan:
  - Olen nähnyt Stalinin. Nyt voin vaikka kuollakin...

(ss. 26 - 27)

Ginzburgin asian päätös annettiin syksyllä 1936. Jevgeniaa ei varsinaisesti tuomittu, mutta hän sai "ankaran varoittavan muistutuksen sovitteluhengestä vihamielisiä aineksia kohtaan". Samalla häneltä otettiin oikeus harjoittaa opettajan tointa.

Jossakin vaiheessa tuntui siltä kuin minua olisi hieman onnestanut Iljinkassa. Puoluekollegion jäsen Sidorov, Tasavallan Vallankumouksellisen Sotilasneuvoston Poliittisen Johdon työntekijä, kiinnitti myötätuntoisen huomionsa minuun. Hän kiihtyi Beilinin päätöksen kohdasta, jossa muun muassa 'kielletään marxilais-leniniläinen propaganda'.
  - Piru vieköön! Kieltää nyt kommunistilta marxismin propagoiminen! Eihän sellainen mahdu kenenkään järkeen. Eipä näy vastaavan äly vilpitöntä yritystä.
  Hän rauhoitteli minua, että rangaistus lievennetään. Todellakin, marraskuussa sain kirjelmän, jossa 'muutoksena Tatarian puoluekollegion päätökseen' ankara varoittava muistutus korvattiin pelkästään ankaralla. Kielto opetustoimen ja propagandatyön harjoittamisesta oli kokonaan peruutettu, perustelu 'sovitteluhengestä puolueelle vihamielisiä aineksia kohtaan' oli vaihdettu pehmeämpään - 'poliittisen valppauden tylsistymiseen'. 
  - Ja kun tilanne on hieman rauhoittunut, anokaa vuoden kuluttua peruutusta, Sidorov opasti minua myötätuntoisesti, ja hänen kasvojensa vilpittömästä ilmeestä näkyi, että tämä vakavamielinen mies jolla oli suuri menneisyys puolueessa, todella uskoi tilanteen rauhoittumisen mahdollisuuteen. Hänenkään kaltaisensa kokemuksen viisastuttamat puolueveteraanit eivät kyenneet ennalta näkemään edessä olevien tapahtumien laajuutta. Oliko sitten ihme, että sellainen onnen myyrä kuin minä, jolla oli pelkästään ankara ILMAN varoittavaa, lähdin heti palailemaan Kazaniin miltei kokonaan rauhoittuneena.
  Illuusiot näköjään haihtuvat hyvinkin nopeasti! En ollut sananmukaisesti ennättänyt edes matkalaukkuani purkaa, kun minulle tuotiin jälkeeni lähetetty Puolueen Kontrollikomission sähke.
  "Uusi kuulustelu henkilökohtaisessa asiassanne on määrätty siksi ja siksi päiväksi. Matkustakaa välittömästi Moskovaan. Emeljan Jaroslavski."
  Myöhemmin sain tietää että Beilin, joka oli Moskovassa siinä vaiheessa kun rangaistustani lievennettiin, ei jaksanut sietää tällaista itserakkautensa kolhimista vaan teki Sidorovista valituksen Jaroslavskille ja esitti vastalauseensa hänen - siis Beilinin - päätöksensä muuttamisesta. Lisäksi hän esitti Jaroslavskille täydentäviä syytöksiä minua vastaan. Rikoksenani eivät näköjään olleetkaan suhteet ainoastaan 'nyttemmin rangaistuun Elvoviin' vaan myös 'nyttemmin rangaistuun Mihail Korbutiin'.

(ss. 29 - 30)

Yöjunassa matkalla uusiin kuulusteluihin Moskovaan 7. helmikuuta 1937 Ginzburg miettii itsemurhaa, avaa vaunun oven ja katselee pimeyteen. Samassa vaunussa matkustava lastenlääkäri Makarova tarttuu häntä käsivarresta, taluttaa lempeästi sisään ja laittaa nukkumaan vaunun hyttiin. - Kaikki tämä menee ohi, mutta elämä on vain yksi ainoa, Makarova muistuttaa.

Koskaan en olisi osannut kuvitella että Jaroslavski, jota nimittettiin puolueen omaksitunnoksi, olisi osannut rakennella niin valheellisia päätelmiä. Hänen suustaan kuulin ensimmäisen kerran vuonna 1937 suosituksi käyneen teorian siitä, että 'objektiivinen ja subjektiivinen ovat itse asiassa samaa'. Olipa ihminen tehnyt rikoksen tai sitten epähuomiossaan, silkkaa valppauden puutettaan 'valanut vettä rikollisen myllyyn' - kummassakin tapauksessa hän oli syyllinen. Vaikka hänellä ei olisi ollut aavistustakaan mistään, yhtä kaikki. Minun kohdallani syntyi tällainen 'looginen' ketju: Elvov oli artikkelissaan tehnyt teoreettisia virheitä. Tahtomattaan tai tieten tahtoen - samantekevää. Te olitte Elvovin työtoveri ja tiesitte, että hän oli tällaisen artikkelin tekijä mutta ette paljastanut häntä. Se juuri onkin vihollisen auttamista.
  Tunnollisen ja inhimillisen Sidorovin kirjoittaman 'valppauden tylsistymisen' tilalle tuli nyt uusi ilkitöideni määritelmä. Se oli jo Beilinin 'sovitteluhenkeäkin' kovempi. Nyt Jaroslavski syytti minua 'kansan vihollisen avustamisesta'.
  Sillä lailla tuli vihdoin piste i:n päälle. Vihollisen avustaminen oli rikoslain mukaan rangaistava teko.

(ss. 32 - 33)

Ginzburgin mielestä kaikki kävi yhä absurdimmaksi. Hän oli kommunisti ja uskoi marxilais-leninismiin, kyllä, mutta ei enää niin kirkasotsaisesti. Kasvoja varjostavat kyynisyyden ja epäilyn varjot alkoivat muodostua katkeruuden juonteiksi, ja elämän yllä leijuva epämääräinen, pahaenteinen uhka löi kiilaa puolisoiden väliin, nyt kun he eniten olisivat tarvinneet toistensa tukea. Pavelin usko puolueeseen oli liian vankkumaton, ehdoton.

Riitti kun vain aloitin vilpittömän keskustelun käynnissä olevista tapahtumista, niin hän jo välittömästi palasi oikeaoppisiin asemiin. Minuun hän tietenkin luotti ehdottomasti, hän tiesi etten ollut syyllistynyt mihinkään. Niihin tilanteen arvioihin, joita tajunnassani verraten selkeästi alkoi hahmottua, hän kuitenkaan ei aluekomitean jäsenenä voinut yhtyä. Pikemminkin hänelle soveltui olettamus, että minun asiassani oli tapahtunut erehdys. Hän käyttäytyi varsin ritarillisesti lukuisissa kokouksissa, joissa häntä vaadittiin 'sanoutumaan irti' vaimostaan. Hän ilmoitti tuntevansa vaimonsa rehelliseksi kommunistiksi. Mutta kotona joskus...
  - Mitä meidän puolueessamme oikein tapahtuu, kuule Pasha?
  - Tietenkin se on monimutkaista, Zenja. Mutta minkä sille mahtaa. Poikkeuksellinen vaihe puolueemme kehityksessä...
  - Mikä ihmeen vaihe? Sekö että kaikki puolueen jäsenet pannaan ilman vaiheita linnaan? veistelen katkerasti. Hän raivostuu.
  - Suo anteeksi, Zenja, mutta tuollaisissa väitteissä on ikävä sävy. Jätä sinä henkilökohtainen vääryytesi sivuun, puoluetta kohtaan ei loukkaannuta.
  Tältä pohjalta

16. helmikuuta Jevgenia pidätettiin jälleen, ja heinäkuussa pidätetyksi joutui myös Jevgenian mies Pavel. Oikeudenkäynnissä Pavel tuomittiin kuolemaan (tuomio muutettiin myöhemmin 15 vuodeksi vankeutta) ja Jevgenia 10 vuoden vangeusrangaistukseen. Pariskunnan viisivuotias Vasili-poika ja Pavelin edellisestä avioliitosta oleva tytär Alysha erotettiin vanhemmistaan ja toisistaan, heidät lähetettiin kansanvihollisten lapsille perustettuihin lastenkoteihin. Myös Jevgenian vanhemmat, jotka ovat syyllistyneet kansanvihollisen isänä ja äitinä toimimiseen, vangitaan ja tuomitaan pakkotyöhön.

Näin alkoi Jevgenian RAJUMYRSKYN HALKI -kirjassa kuvaama piinallinen taival kuulustelujen, vankiloiden ja vankileirien läpi elinikäiseen karkotukseen Venäjän äärimmäisellä laidalla sijaitsevassa Magadanissa. 

VANKILEIRILTÄ TAKAISIN LAPSUUDEN MOSKOVAAN

Vuonna 1943, työskennellessään sairaanhoitajan avustajana vankileirin sairaalassa Jevgenia tutustui Anton Walteriin, joka oli koulutukseltaan lääkäri ja jonka vanhemmat olivat Krimille muuttaneita saksalaisia. Saksalaistaustainen Anton oli saanut kolmen vuoden tuomion esitettyään neuvostovihamielisiä vitsejä, mutta kohta vapautumisensa jälkeen hänet oli vangittu uudelleen ja tuomittu kymmeneksi vuodeksi työleirille.

Leiriltä vapautumisen jälkeen Jevgenian ja Antonin karkotuspaikaksi tuli Magadan. Siellä he alkoivat elää yhdessä. 

Toimiessaan musiikinopettajana orpokodissa Jevgenia laittoi ruokailussa merkille pienen Antonia-tytön, joka muista lapsista poiketen käsitteli taitavasti veistä ja haarukkaa. Jevgenia ihastui sivistyneeseen pikkutyttöön. Jevgenia ja Anton saivat luvan adoptoida tytön. 

Vankileireillä viruessaan Jevgenian tuskaa oli lisännyt epätietoisuus miehen ja lasten kohtalosta. Vangeille ei välttämättä annettu mitään tietoja omaisista, kuten ei omaisillekaan vangituista. Epätietoisuudessa eläminen oli osa systemaattista terroria. Ihmisen elämää ei hallinnut ihminen itse. Hänen kohtalostaan päätti valtio ja sen johdossa olevat kyvykkäät ja ansioituneet ihmiset. 

Jevgenia otaksui, että hänen edellinen miehensä Pavel Aksenjov oli ammuttu. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa.

Jevgenian ja Pavelin poika Vasili oli 16-vuotias matkustaessaan äitinsä luo Magadaniin. Se oli äidin ja pojan ensimmäinen tapaaminen yhteentoista vuoteen.

Jevgenia pidätettiin jälleen lokakuussa 1950, mutta vapautui kuukauden kestäneiden kuulustelujen jälkeen. Jatkuvat pidätykset olivat osa kansalaisiin kohdistuvaa terroria: kuka tahansa saattoi joutua pidätetyksi koska tahansa. Erityisesti vankeudessa olleet joutuivat elämään jatkuvassa uuden vangitsemisen pelossa. He joutuivat usein uusiin pidätyksiin ja kuulusteluihin. Tällaisessa tilanteessa oli suuri houkutus siirtyä kansanvihollisesta kansan ystäväksi, pelastaa oma nahkansa ryhtymällä määrätietoisesti urkkimaan ja välittämään tietoja hallitukselle.

Vuonna 1953 Stalin aloitti jälleen puhdistusten ja terrorin aallon. Jevgenia ja Anton odottivat uutta pidätystä. Jevgenia seisoi pienen asunnon ikkunassa ja tuijotti verhojen välistä jäiseen maisemaan milloin noutajien varjot piirtyisivät lumeen, ovi reväistäisiin auki ja pariskunta talutettaisiin ulos. 

Stalinin kuolema 5. maaliskuuta 1953 katkaisi vainojen aallon. Kuolemaa seurasi nopea sarja rehabilitointeja. Myös Jevgenia Ginzenburg puhdistettiin syytöksistä ja vapautettiin elinikäisestä karkotuksesta vuonna 1955. Anton ja Jevgenia muuttivat Lvivin kaupunkiin Ukrainaan. 

Helmikuun puoluekokouksessa 1956 Nikolai Hrutshov järkytti kuulijoitaan puheella korkea-arvoisten puoluejäsenten perusteettomista pidätyksistä ja teloituksista, maan varautumattomuudesta Saksan hyökkäykseen vuonna 1941 sekä stalinistisen henkilökultin vahingollisuudesta. Useille kuulijoista Hrutshovin puhe oli isku vasten kasvoja. Stalinin hallinnon langettamia tuomioita oli totuttu pitämään oikeina, silloinkin, kun ne näyttivät perusteettomilta ja järjettömiltä. Oli haluttu uskoa, että kaiken takana sittenkin oli kansakunnan hyvinvointia rakentava logiikka, ja että tuomitut olivat ansainneet rangaistuksensa. Kerrotaan, että jotkut kokousedustajista saivat sydänkohtauksen ja muutamat tekivät istunnon jälkeen itsemurhan. 

Ideologisessa mielessä Hrutshovin puheen seuraukset olivat vieläkin merkittävämmät. Kommunistien ideologinen rintama sai vakavia ja parantumattomia säröjä. Toisaalta jo olemassaolevat ristiriidat nousivat esiin ja lähtivät kärjistymään. Albanian Enver Hoxha sanoutui irti kommunismin asian pettäneestä revisionistisesta Hrutshovista ja liittoutui maolaisen Kiinan kanssa. Stalinin ajan virheiden myöntäminen saatettiin tulkita myös merkiksi kommunismin otteen heltiämisestä. Näin kävi Unkarissa, missä Stalinin kuoleman jälkeen oli jo alettu toteuttaa astetta kevyempää politiikkaa. Hrutshovin puheen jälkeen Unkarin kansa intoutui vaatimaan vapautta ja pääministeri Imre Nagy ilmoitti maan eroavan Varsovan liitosta. Neuvostoliiton tukahduttamassa kansannousussa kuoli arviolta kolmetuhatta unkarilaista ja noin 700 Neuvostoliiton sotilasta. Unkarin uusi kommunistihallinto teloitti satoja kansaannousuun osallistuneita, näiden joukossa pääministeri Nagy, ja tuhansia tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. 

Nikita Hrutshov yritettiin syrjäyttää hänen palattuaan Suomen vierailulta kesäkuussa 1957. Hrutshov kutsui keskuskomitean koolle ja teki yrityksen tyhjäksi. Häntä vastaan nousseet ministerit erotettiin ja heidän tilalleen keskuskomiteaan nimitettiin Hrutshovia tukeneet Breznev ja Kosygin. 

Ukrainassa Ginzenurg ryhtyi Lvivin paikallislehden avustajaksi ja alkoi kirjoittaa kertomuksia lehtiin. Vuosina 1963-66 häneltä julkaistiin osittain omaelämäkerrallinen sarja, joka alkoi kuvauksella 1920-luvun kazanilaisista nuorista yhteiskunnan murroksessa. Kertomukset saivat myönteisiä arvosteluja. Neuvostoliiton kulttuuri-ilmapiirissä tapahtunut asteittainen vapautuminen ja Stalinin henkilökultin murtuminen rohkaisivat häntä uskomaan, että aika olisi kypsä vankileirimuistelmien julkaisemille.

Jevgenia ryhtyi nyt kirjoittamaan muistelmiaan. Antonin ja Jevgenian ottotytär Antonia on kuvannut äidin päivittäistä kellontarkkaa rutiinia: herääminen kello kuusi, kirjoitustyötä seitsemästä yhdeksään, aamiainen, kävelylenkki ulkona minkä jälkeen tauotonta työskentelyä illalliseen saakka. Jevgenia ei sallinut minkään rikkoa rytmiään ja oli vihainen, jos niin tapahtui. 

Pidätyksen ja vangitsemisen pelossa Ginzenburg tuhosi muistelmien ensimmäisen, äärimmäisen kriittisen henkilökohtaisia tuntemuksia ja näkemyksiä sisältävän version, joka olisi helposti tulkittu Neuvostoliiton vastaiseksi. Säästämänsä muokatun version hän otti mukaan Moskovaan, minne muutti Antonin kuoltua 1966.

Destalinisaation ja väärin perustein tai ilman perusteita tuomittujen rehabilitoinnin myötä myös taiteilijoille annettiin aiempaa enemmän vapautta merkkinä vainojen päättymisestä. "Suojasääksi" nimetyn ajanjakson merkittävimpinä tapauksena voidaan pitää Aleksandr Solzenitsynin pienoisromaanin "Ivan Denisovitshin päivä" julkaisua moskovalaisessa kirjallisuuslehti Novyi Mirissä vuonna 1962. Vangin päivää neuvostoliittolaisella leirillä kuvaava kertomus herätti laajaa keskustelua niin Neuvostoliitossa kuin ulkomailla. Andrei Tarkovskin esikoisohjaus "Ei paluuta" (1962) käsitteli sinänsä oikeaa aihetta, Suurta isänmaallista sotaa (toinen maailmansota neuvostoliittolaisesta näkökulmasta), mutta edusti tyyliltään kaikkea muuta kuin sosialistista realismia. Elokuvan pasifismi oli peiteltyä ja hienovaraista eikä sitä voinut sanoa neuvostovastaiseksi, mutta elokuvan runollisuus ja mietiskelevä hidastempoisuus olisi jo sinällään riittänyt tuomaan tekijälle vankeustuomion Stalinin aikana, koska kerronnallinen tyyli olisi voitu katsoa aihetta vähätteleväksi.

1960-luvun modernisteihin kuului niin ikään Vasili Aksjonov, jonka esikoisromaania "Kollegat" (1959) ei nykypäivän mittapuiden mukaan voi pitää mitenkään erityisenä, mutta joka aikanaan edusti uuden tyyppistä venäläistä kirjallisuutta.

Kaikki tämä vahvisti Ginzburgin uskoa vankileirimuistelmien julkaisemisesta. Moskovassa hän ryhtyikin heti toimiin kirjansa julkaisemiseksi. Muistelmien otsikko "Kronikka yksilönpalvonnan ajoista" oli viittaus Hrutshovin helmikuussa 1956 pitämään puheeseen, jossa tämä oli nimittänyt Stalinin valtakauden mielivaltaisia pidätyksiä ja teloituksia "sosialistisen laillisuuden rikkeiksi". Hrutshovin mielestä rikkeet tai rikokset olivat seurausta Stalinin henkilökultista, jolla tästä tehtiin kaikkivoipainen ja erehtymätön. Puheensa oikeaoppisuutta Hrutshov alleviivasi siteeramalla Karl Marxia, joka oli tuominnut yksilönpalvonnan. Nyt Ginzburg alleviivasi muistelmiensa poliittista korrektiutta viittaamalla otsikossaan Hrutshovin sanoihin

Suojasään sallima vapaus oli joka tapauksessa hyvin rajattua. Ivan Denisovin päivä jäi ainoaksi julkaistuksi vankileirikuvaukseksi. Vuonna 1966 alkaneet toisinajattelevien kirjailijoiden pidätykset antoivat kuitenkin ymmärtää, että toive muistelmien julkaisusta oli ennenaikainen. 


 
Vuonna 

Stalin had fought consistently for and was one of the decisive factors of the Marxist-Leninist unity of the Communist Party of the Soviet Union. This unity in the party for which Stalin worked, was not created by means of terror, as Khrushchev and the Khrushchevites claimed later, continuing the slanders of the imperialists and the world capitalist bourgeoisie, who were striving to destroy and overthrow the dictatorship of the proletariat in the Soviet Union, but was based on the triumphs of socialism, on the Marxist-Leninist line and ideology of the Bolshevik Party and on the indisputably great personality of Stalin. The trust which all had in Stalin was based on his justice and the ability with which he defended the Soviet Union and Leninism. Stalin waged the class struggle correctly, dealing merciless blows at the enemies of socialism (and he was quite right to do so). The concrete daily struggle of Stalin, the Bolshevik Party and the whole Soviet people proves this squarely, as do the political and ideological writings of Stalin, the documents and decisions of the Communist Party of the Soviet Union, and also the press and the mass propaganda of those times against the Trotskyites, Bukharinites, Zinovievites, the Tukhachevskies, and all other traitors. This was a stern political and ideological class struggle to defend socialism, the dictatorship of the proletariat, the party and the principles of Marxism-Leninism. For this Stalin has great merits.

(Hoxha)
 
V

GINZENBURGIN LAPSET

Jevgenian ensimmäinen mies Dimitri ja heidän poikansa Aleksei menehtyivät Leningradin piirityksessä 1941. 

Pavel Aksjonovin veli löysi Vasilin lastenkodista vuonna 1938 ja sai hänet sukulaisten hoiviin. Vasili sai luvan matkustaa äitinsä luo 16-vuotiaana vuonna 1948. Hän asui Jevgenian ja Antonin luona Magadanissa, kunnes äidin vaatimuksesta kirjautui Leningradiin opiskelemaan. 

Valmistuttuaan Leningradin lääketieteellisestä korkeakoulusta 1956 Aksjonov valittiin lääkäriksi Baltic Ship Company -laivayhtiöön, mutta työ evättiin vanhempien taustan vuoksi.

Aksjonov ryhtyi kirjailijaksi. 1960-luvulla hän oli Neuvostoliiton johtavia modernisteja, merkittävä kirjailija, jonka teoksia käännettiin ja julkaistiin myös ulkomailla. Kotimaassaan jatkuvan sensuurin ja kritiikin kohteeksi joutuneelta Vasililta riistettiin Neuvostoliiton kansalaisuus hänen ollessaan Yhdysvalloissa heinäkuussa 1980.

Yh.....

Vasili vieraili Neuvostoliitossa vasta vuonna 1989. Seuraavana vuonna hänelle palautettiin Neuvostoliiton kansalaisuus. Elämänsä viimeiset vuodet hän asui Ranskassa perheensä kanssa. Vieraillessaan Venäjällä tammikuussa 2009 Aksjonov sai vakavan aivoinfarktin, minkä seurauksena hän menehtyi moskovalaisessa sairaalassa 6. syyskuuta 2009.

Vasili Aksjonovin tuotannosta on suomennettu ainakin xxx xxx xxx
 
Vasili Aksjovin sisarpuolesta Antoniasta tuli tunnustettu näyttelijä, mutta myös hänen urakehitystään varjosti vanhempien tausta. 1970-luvun lopulla Antonia muutti Minskiin kumppaninsa, Valko-Venäjän kansallisteatterin johtajan Valerian Rajewski kanssa. 1990-luvulla hän lähti Vasilyn kutsusta vierailulle Yhdysvaltoihin ja jäi maahan. Myöhemmin hän muutti Länsi-Saksaan.

MITÄ TÄSTÄ OPIMME

Stalin ymmärsi erinomaisen hyvin, että tottelemattomia lapsia piti tukistaa. Muutenhan ne hyppisivät vanhempiensa silmille. Ginzenburgin lailla miljoonat Neuvostoliiton kansalaiset saivat Stalinin aikana ja vielä sen jälkeenkin kokea mitä isällinen, kansojen ja kansalaisten hyvinvointiin tähtäävä kurinpalautus Neuvostoliitossa merkitsi. Äärimmäisyyteen saakka kansalaisten hyvinvoinnista huolehtivan johtajan on oltava äärimmäisen luja kansansa pettureita ja vehkeilijöitä kohtaan. Hämmentävää oli, että nämä kansalaiset eivät itse kokeneet rikkoneensa maataan vastaan. Stalin oli joka tapauksessa erehtymätön isä. Ympäri Neuvostoliittoa levinneet maalaukset, julisteet ja painokuvat eivät esittäneet lapsia tukistavaa, vaan heitä sylissään pitävää aurinkoista isää, koska kurinpidolliset toimet eivät koskaan olleet itse asia ja päämäärä, ne olivat välttämätön väline.

H...... Laps Suomen, että kommunismi vastaa luonteeltaan uskontoa.  .   

Vasili Aksjonovin isän Pavelin kerrotaan pysyneen vakaumuksellisena kommunistina. Leiriltä vapauduttuaan hän yritti sitkeästi, lähes epätoivoisesti ymmärtää mikä kommunismin toteutuksessa oli mennyt pieleen. Hän opiskeli Leninin tekstejä ja kommunismin teoriaa kuolemaansa saakka, yrittäen löytää ihailemiensa johtajien ajattelusta ratkaisevan virheen.

Uskonnollisen ihmisen ajattelussa uskonnon sisältö syrjäyttää ja tulkitsee kaiken muun. Se kietoutuu ihmisen identiteettiin ja luo perustan hänen toiminnalleen maailmassa. Näin uskonnosta tulee ihmisen epäjumala, hänen jumalansa. Uskonnollinen kriisi on identiteetin kriisi, joka riistää ihmiseltä elämän rakenteet, heittää hänet tyhjän päälle. Se on eksistentiaalinen, elämän perustuksia ravisteleva kriisi, jolla saattaa olla olla traumatisoivat seuraukset kuten uskonnolla itselläänkin. Toisaalta kriisi on mahdollisuus todellisemman löytämiselle, jossa epäjumalien eli korvikkeiden tilalle tulee aitoa, ei keinotekoista ja rakennettua, vaan itsessään olevaa.

Kommunistien mukaan uskonto oli ooppiumia kansalle. Heidän omia sanojaan voidaan käyttää myös kommunismista.  

 
Tähän päivään asti ovat kansainvälinen kommunistinen liike, työväenluokka ja entiset sosialistiset maat kärsineet sen tuhoisista seurauksista. Tämä revisionismin voitto 50-luvulla valmisteli maaperää peittelemättömälle ja täydelliselle vastavallankumoukselle, joka tapahtui Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopan maissa vuosina 1989-91.
 
Neuvostoliitossa teos julkaistiin ensimmäisen kerran latvialaisessa kirjallisuuslehdessä 1988-89.