GUSTAF J. RAMSTEDT (1873 - 1950)

G. J. Ramstedt oli suomalainen tutkimusmatkailija, kielitieteilijä ja diplomaatti, vertailevan altailaisen kielentutkimuksen uranuurtaja ja modernin mongolistiikan perustaja.

Tutkimusmatkoillaan Ramstedt keskittyi kielitieteellisen aineiston keräämiseen, mutta kiinnitti huomiota myös arkeologiaan ja maantieteeseen. Viimeisillä matkoilla argeologinen tutkimus nousi kielitieteen rinnalle.

Gustaf John Ramstedt syntyi Tammisaaressa 22. lokakuuta 1873. Perheessä oli yksitoista lasta. Lapsuutensa Ramstedt vietti Maarian kunnan Raunistulassa, joka nykyään kuuluu Turun kaupunkiin. Hän kävi Turun ruotsalaista klassillista lyseota ja valmistui ylioppilaaksi 1892.

Ramstedtin suunnitelmissa oli pappisura ja hän aloitti latinan, kreikan ja heprean opinnot Helsingin yliopistossa. Kieliopinnot saivat hänet kiinnostumaan sanksriitista ja vertailevasta kielitieteestä. Ramstedt oli kuitenkin köyhistä oloista ja toimeentulo oli niukkaa. Kun tarjolla oli toimi Turun suomalaisen lyseon ruotsinkielen opettajana hän kiirehti opintojen päättämistä, suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1895 ja sai paikan opettajan sijaisena.

Helsingin yliopiston opettajiin kuuluva kielitieteilijä, sanskriitin ja vertailevan kielitieteen professori Otto Donner, joka kuului vuonna 1883 perustetun Suomalais-Ugrilaisen Seuran perustajajäseniin, oli pannut merkille Ramstedtin lahjakkuuden ja esitti tämän lähettämistä kielitieteelliselle tutkimusmatkalle Aasiaan. 

Kun Donner ilmoitti halunsa tukea Ramstedtin opintoja, jätti Ramstedt opettajan sijaisuuden Turussa ja jatkoi keskeytyneitä opintojaan Helsingin yliopistossa. Samana vuonna (1897) hän avioitui itseään kolme vuotta nuoremman, 21-vuotiaan Ida Olivia Alexandra Josefssonin kanssa.

Ensimmäinen lapsi Sedkil Alisa syntyi 1897. 

Ramstedtin viisi ensimmäistä matkaa

Suoritettuaan maisterin tutkinnon 1898 Ramstedt vielä samana vuonna lähti Suomalais-Ugrilaisen Seuran stipendiaattina kielitieteelliselle tutkimus- ja keräysmatkalle itään.

Ensimmäinen Ramstedtin vuosina 1898-1912 tekemistä seitsemästä tutkimusmatkasta suuntautui ensin Volgan keskijuoksun alueille, missä kohteena olivat suomensukuisten kansojen kielet. Sieltä matka jatkui Siperian halki Baikal-järven eteläpuolelle ja Mongolian keskiosiin. Matka kesti kolme vuotta. Ramstedtin mukana oli puoliso ja matkalle lähtiessä yksivuotias tytär, mutta nämä joutuivat palaamaan Suomeen vuonna 1900 tyttären sairastuttua.

Pariskunnan toinen lapsi Bilge Ilmari syntyi 1900 ja kuoli 1901.

Ramstedt palasi matkalta keväällä 1901. Hänen tavarajunassa Suomeen lähettämänsä tieteelliset kokoelmat joutuivat Venäjällä varkaiden käsiin ja katosivat. Keräämiään tietoja Ramstedt olisi tarvinnut väitöskirjaa varten. 

Osa muistiinpanoista oli kuitenkin säilynyt Ramstedtin ja hänen puolisonsa mukanaan tuomien matkatavaroiden joukossa. Hyvään muistiinsa tukeutuen Ramstedt saattoi aineiston menetyksestä huolimatta laatia väitöskirjansa ja pari muutakin tutkimusta, jotka ilmestyivät painosta vuonna 1902. Tämän ja myöhempien matkojen värikkäisiin vaiheisiin voi lähemmin tutustua Ramstedtin omien muistelmien välityksellä.
 
Julkaisujensa ansiosta Ramstedtista tuli mongolikielten eturivin tutkija ja hänen teoksiaan käytettiin kymmeniä vuosia oppikirjoina mm. Venäjän yliopistoissa. Tohtoriksi väiteltyään Ramstedt oli vuosina 1903—1906 Helsingin yliopiston Rosenberg-stipendiaattina ja sinä aikana hän teki neljä eri tutkimusmatkaa Kaakkois-Venäjälle ja Keski-Aasiaan.
(Arno Forsius)

Tutkimustyönsä tuloksena Ramstedtistä tuli vertailevan altailaisen kielentutkimuksen uranuurtaja ja modernin mongolistiikan perustaja. Saamiensa stipendien ohella Ramstedt elätti perhettään edelleen toimimalla opettajana sekä vuodesta 1906 alkaen myös Aleksanterin yliopiston dosenttina.
(Historiallisia humanisteja, www.helsinki.fi)

Ramstedtien kolmas lapsi Elma Tsetsek syntyi 1902.

Toisen tutkimusmatkan Ramstedt teki vuonna 1903 kalmukkien asuma-alueille kaukaasiaan ja Kaspian meren pohjoispuolelle. Lyhyen matkan tulokset jäivät vähäisiksi.

Kolmannella, vuonna 1903 tehdyllä matkalla mukana olivat vaimo ja viisivuotias Sedkil Alisa. Matka ulottui Kaukaasian kautta Kaspianmeren yli Persian ja Afganistanin rajoille. Perillä Ramstedt sairastui malariaan. Paluumatkalla hän oli kuolla ja joutui heti Suomessa sairaalahoitoon. 

Neljännen tutkimusmatkan (1904) Ramstedt teki kaakkois-Venäjälle.

Viidennelle tutkimusmatkalleen Ramstedt lähti toukokuussa 1905. Matka suuntautui länsi-Siperian halki Kiinan Siankiangiin, silloiseen Itä-Turkestaniin. Huhtikuussa 1904 alkanut Venäjän-Japanin sota oli edelleen käynnissä. Sotatoimet Aasiassa pakottivat Ramstedtin aikaistamaan kotiinpaluuta.

Venäjän ja Japanin sota

Venäjän–Japanin sota käytiin vuosina 1904–1905 Japanin ja Venäjän keisarikuntien välillä. -- .
  Sekä Venäjällä että Japanilla, mutta myös Britannialla ja Saksalla oli laajentumispyrkimyksiä Itä-Aasiassa 1800-luvulta alkaen. Suurvaltapoliittisesti sodan mahdollisti Britannian ja Japanin välinen sopimus, joka varmisti Britannian siirtokunnat Tyynellämerellä ja salli Britannian keskittyä kilpavarusteluun Saksaa sekä Ranskaa vastaan. Japanille sopimus varmisti Venäjän jäämisen ilman liittolaisten tukea. Edellisen Kiinan–Japanin sodan jälkeen 1895 Venäjän, Saksan ja Ranskan kolmiliitto oli vienyt Japanilta sen voitot Kiinassa.

(Venäjän-Japanin sota, Wikipedia)

Venäjän ja Japanin välinen sota

alkoi, kun Japani hyökkäsi 8. helmikuuta 1904 menestyksellisesti Venäjän laivastotukikohtaan Port Arthuriin (nykyisin Lüshunkou) ilman sodanjulistusta. Venäjän laivasto menetti komentajansa amiraali Stepan Makarovin 13. huhtikuuta 1904 taistelulaiva Petropavlovskin ajettua japanilaisten miinakenttään. Tämän jälkeen vara-amiraali Wilhelm Withöft päätti odottaa vahvistuksia Euroopasta.  
  Ensimmäinen maataistelu Kiinan ja Korean rajalla Jalu-joella päättyi japanilaisten voittoon, ja venäläiset pysyivät puolustuskannalla odottaen vahvistuksia Siperian rautatietä pitkin. --
 
  Japani aloitti Port Arthurin sataman saarron. Kun Venäjän laivasto viimein tuli ulos Port Arthurista, se oli vain yritys paeta eteneviä Japanin joukkoja. Seuranneessa Keltaisenmeren taistelussa 10. elokuuta 1904 kumpikaan puoli ei kärsinyt merkittäviä menetyksiä, mutta venäläiset perääntyivät takaisin Port Arthuriin yhtä taistelulaivaa lukuun ottamatta. Withöftin lippulaiva Tsessarevitš pakeni kiinalaiseen satamaan, jonne se internointiin sodan loppuun asti, mutta Withöft itse sai surmansa.
 
  Vuoden 1904 taisteluissa japanilaiset menettivät kaksi taistelulaivaa miinoihin. Port Arthur antautui lopulta 2. tammikuuta 1905 ja japanilaiset nostivat sen satamasta neljä upotettua taistelulaivaa, jotka liitettiin Japanin laivastoon.
 
  Japanilaiset ajoivat venäläiset pois Shenyangista maaliskuuhun 1905 mennessä. Koko tämän ajan Venäjän Itämeren laivasto oli purjehtinut Itämereltä Hyväntoivonniemen kautta ja Intian valtameren läpi kahdeksan kuukauden ajan kohti Tyynenmeren rannikkoa. Joukkoon kuului 11 taistelulaivaa.
 
  Tsushiman meritaistelu käytiin 27.–28. toukokuuta 1905 Venäjän amiraali Zinovi Rožestvenskin johtaman Venäjän Itämeren-laivaston ja Japanin amiraali Tōgō Heihachirōn johtaman laivaston välillä. Taistelussa Japani tuhosi Venäjän Itämereltä lähettämät alukset. Venäjän 11:sta taistelulaivasta seitsemän upposi ja neljä jäi japanilaisille. Japanilaiset menettivät vain kolme torpedovenettä. Venäjän miestappiot olivat 4 830 miestä, Japanin 117.
 
  Venäjän laivasto menetti sodassa 28:sta taistelulaivastaan 17, loput kahdeksan olivat Mustallamerellä, josta ottomaanit eivät päästäneet niitä Bosporinsalmen läpi, ja kaksi oli vanhentuneina korjattavana Itämerellä. Tsessarevitš palasi Venäjän Tyynenmeren laivaston vahvuuteen sodan päätyttyä.

(Venäjän-Japanin sota, Wikipedia)

Venäjän ratsuväessä työläästi edenneelle, kummitädin suosituksesta chevalier-kaartiin hyväksytylle Mannerheimille Venäjän-Japanin sota merkitsi onnenpotkua, alkua menestyksekkäälle sotilasuralle:

Kun sota oli jo käynnissä, Mannerheim siirrettiin 52. Nježinin rakuunarykmenttiin everstiluutnantiksi ylennettynä 20. lokakuuta 1904. Sotaan osallistumalla Mannerheim pystyi korvaamaan yleisesikuntaupseerikoulutuksen puuttumista. Mannerheim saapui yksikköönsä 23. marraskuuta 1904. -- .
  Mannerheimin ensimmäinen suuri taisteluoperaatio oli Sandepun taistelu. Ennen varsinaisten rintamataisteluiden alkua kenraaliluutnantti Pavel Mištšenko teki suuren ratsuväen taistelu- ja tiedustelupartioretken (partioretkestä käytetään myös nimitystä Mištšenkon isku tai Inkoun hyökkäys) japanilaisten selustaan. Partioretken koko oli 77 eskadroonaa (sisältäen 4 jääkäriosastoa) ja 22 kanuunaa, miesvahvuuden ollen noin 7 000 sotilasta neljänä rivistönä, joita ratsutykistö tuki. Mannerheim liittyi joulukuussa vapaaehtoisena tähän partioretkeen johtaen kahta eskadroonaa. Mannerheimin tulikaste tapahtui 23. joulukuuta 1904. -- Mištšenkon isku suuntautui Yingkoun satamaa vastaan. Alkujaan oli tarkoituksena katkaista Port Arthurin rautatie ja estää japanilaisten täydennysjoukkojen kuljetus rintamalle. Mištšenko päättikin hyökätä Yingkoun kaupunkiin yrittäen tuhota japanilaisten varikot. Hyökkäys päättyi perääntymiseen.
 
  Retkikunnan palattua takaisin alkoi varsinainen Sandepun taistelu ja Mannerheimin ratsueskadroonat alistettiin 10. armeijakunnalle. Mannerheimin yksikkö oli varmistamassa 10. armeijakunnan hyökkäystä Sandepun kaupungin selustaan Huandu’ssa ja Labataissa.
 
  Venäjän–Japanin sodan viimeisessä suuressa maataistelussa Mukdenin taistelussa Mannerheim oli aluksi mukana tiedusteluretkellä Mongolian rajalle asti ja loppupäivinä hän taisteli Mukdenin (nyk. Shenyang) länsipuolella ja vetäytyi Venäjän armeijoiden mukana pohjoiseen. Mannerheim joutui taistelun jälkeen leikattavaksi vasemman korvan tulehduksen vuoksi. Hän palasi kuitenkin pian palvelukseen ja palveli Japanin rintamalla sodan loppuun asti. --
 
  Keisari ylensi Mannerheimin 29. marraskuuta 1905 everstiksi.

(Carl Gustaf Emil Mannerheim, Wikipedia)

Sota päättyi monien aikalaisten yllätykseksi Japanin voittoon, ja maan suurvaltakauden voi katsoa alkavan konfliktin päättäneestä Portsmouthin rauhansopimuksesta.  
  Sota aiheutti Venäjällä voimakasta yhteiskunnallista liikehdintää, niin sanottu vuoden 1905 vallankumous, ja johti lopulta perustuslailliseen monarkiaan. Suomen suuriruhtinaskunnassa levottomuudet johtivat ensimmäisen sortokauden päättymiseen ja vuoden 1906 eduskuntauudistukseen. --
 
  Venäjän–Japanin sotaa on kuvailtu ensimmäisen maailmansodan harjoitukseksi. Sitä on toisinaan pidetty ensimmäisenä nykyaikaisena sotana.

(Venäjän-Japanin sota, Wikipedia)

Rauha maiden välillä solmittiin Yhdysvaltain presidentin Theodore Rooseveltin välityksellä. Portsmouthin rauhansopimuksessa Venäjä luovutti Japanille Port Arthurin, Liaotungin niemimaan ja Sahalinin eteläosan sekä tunnusti Korean niemimaan Japanin etupiiriin kuuluvaksi. Voitto Venäjästä nosti Japanin suurvallaksi ja sotilasmahdiksi.  
  Tsushiman taistelun kokemuksia tutkittiin tarkasti jälkikäteen. Uusi merisodan taktiikka sai Ison-Britannian amiraliteetin ensimmäisen merilordin John ”Jackie” Fisherin kehittämään vuonna 1906 uudenlaisen taistelulaivan, HMS Dreadnoughtin, josta tuli kaikkien varsinaisten nykyaikaisten taistelulaivojen isä.
 
  Nikolai Rimski-Korsakovin ooppera
Kultainen kukko valmistui pian sodan jälkeen, ja se kiellettiin, koska se oli satiiri epäonnisesta Japanin-sotaretkestä. Rimski-Korsakov oli entinen meriupseeri ja oli vastustanut sotaa ankarasti.
(Venäjän-Japanin sota, Wikipedia)

Nikolai Rimski-Korsakov (1844-1908) sai meriupseerin koulutuksen Pietarin laivastoakatemiassa. Ensimmäisen sinfoniansa hän kirjoitti laivastossa ollessaan. Kultaisen kukon ohella Rimski-Korsakovin tunnettuihin oopperoihin kuuluvat mm. Iivana Julma, Lumityttö, Sadko, Tsaarin morsian, Tsaari Saltanin tarina, Legenda näkymättömästä Kitežin kaupungista ja Fevronija-neidosta. Hänen tunnetuimpia orkesteriteoksiaan ovat Espanjalainen kapriisi, Šeherazade ja Kimalaisen lento.

Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen Rimski-Korsakov erotettiin konservatorion professuurista hänen poliittisten kantojensa vuoksi. Hänen vuoden 1907 oopperansa, Zolotoi petušok (Kultainen kukko), hyökkäsi suoraan yksinvaltiutta vastaan, ja se kiellettiin ensi-iltansa jälkeen. Rimski-Korsakov kuoli vuonna 1908 angina pectoris -kohtaukseen Ljubenskissa lähellä Pietaria.
(Nikolai Rimski-Korsakov, Wikipedia)

Ramstedtin matkat 1905 - 1912

Viidenneltä tutkimusmatkaltaan palaava Ramstedt koki suurlakon aiheuttaman sekasorron Pietarissa vuoden 1905 lopulla. Kotikaupunkiinsa Lahteen hän saapui Pietarin junalla uudenvuoden aattona.

Seuraavat kolme vuotta Ramstedt toimi taas opettajana Lahdessa ja julkaisi samalla kielitieteellisiä tutkimuksia kalmukin, mongolin ja tataarin kielistä matkoillaan keräämänsä aineiston pohjalta.
(G. J. Ramstedt, Wikipedia)

Seuraavien kolmen vuoden aikana Ramstedt julkaisi tähän astisilla matkoilla kerättyyn aineistoon perustuen tärkeitä tutkimuksia kalmukin, mogolin ja tataarin kielistä. Olipa hänellä Lahdessa vuosina 1906 ja 1911 sekä Helsingissä vuonna 1908 apunaan pari kalmukkilaisylioppilasta eräiden tutkimusten viimeistelyä varten.  
  Vuonna 1906 Ramstedt nimitettiin Helsingin yliopiston dosentiksi oppiaineenaan altailainen kielentutkimus, joka tuolloin tuli ensi kerran mukaan yliopiston ohjelmaan. Vuonna 1908 hänet valittiin vasta perustetun Suomalaisen tiedeakatemian apujäseneksi.
 
  Toukokuun alussa 1909 Ramstedt lähti kuudennelle tutkimusmatkalleen, jonka Suomalais-ugrilainen Seura järjesti ensimmäisen matkan kadonneista tavaroista korvauksena saadun rahasumman turvin. Tällä kerralla Ramstedtin apulaisena oli nuori arkeologi, filosofian kandidaatti Sakari Pälsi.
(Arno Forsius)

Puoli vuotta kestäneellä matkalla Ramstedt ja Pälsi tekivät arkeologisia tutkimuksia keski-Mongoliassa. Suomeen he palasivat vuoden 1909 lopussa. Seitsemännellä, viimeisellä matkalla (1912) mukana oli ylioppilas Arvo Sotavalta, joka viisi vuotta myöhemmin avioitui Edvard Hjeltin tyttären Evi Marguerita Hjeltin kanssa.

Matkalle lähdettiin keväällä 1912 matkustamalla junalla Pietariin ja sieltä edelleen Urgaan Pohjois-Mongoliaan. Sieltä lähdettiin 10 hevosen karavaanilla tutkimusmatkalle, joka ulottui aina Selenga-joen varrella olevaan Baibalykiin asti. Matkan tarkoitus oli tutkia muinaisen Tyrk-kansan ja sitä seuranneiden uigurien historiaa sekä tutustua mongolien nykykieleen. Matkalaiset palasivat kotimaahan joulun alla 1912. Arvo Sotavalta toi matkalta mm. mongolien asusteita, jotka hän lahjoitti Kansallismuseoon. (Arvo Sotavalta, Wikipedia)

Seitsemän retkeä itään ilmestyi vuonna 1944. Kirjan lopussa on 17 sivua Ramstedtin 1898 keräämiä näytteitä mongolien kansanrunoudesta. Kirjasta ilmestyi myöhemmin, vuonna 1951 myös kuvitettu painos. Ramstedtin toinen matka- ja muistelmakirja Lähettiläänä Nipponissa 1919-1929 ilmestyi 1950. Siitä otettiin ilmestymisvuonna kaksi lisäpainosta, neljäs painos 1951.

Seitsemän retkeä itään ja Lähettiläänä Nipponissa -kirjojen yhteispainos ilmestyi Wsoy:n Ikivihreitä muistelmia -sarjassa vuonna 1967 ja Laatukirjat -sarjassa vuonna 1998. 

- - -

Kun opetusministeriön asettama ulkoeurooppalaisten kielten ja kulttuurien tutkimuksen ja opetuksen tilaa selvittänyt toimikunta jätti mietintönsä keväällä 1986, se totesi, että Aasian-tuntemuksen ja -tutkimuksen kehittämisen tulee olla yksi Suomen koulutus- ja tiedepolitiikan keskeisistä pitkän tähtäyksen tavoitteista. Taustalla oli kaksi näkökohtaa: toisaalta suomalaisen Aasian-tutkimuksen jo saavuttama pitkä ja korkeatasoinen perinne sekä toisaalta Aasian taloudellisen kehityksen ja poliittisen potentiaalin luoma käytännön tarve.

Jälkeenpäin voi todeta, että mietintö oli osuvasti ajoitettu, sillä Aasian talouden varsinainen nousukausi alkoi vasta 1980-luvun lopulla. Nousua tosin seurasi – kuten aina käy – laskukausi ja jopa romahdus, joka joillakin tahoilla Aasiassa on luonut myös poliittista epävakaisuutta. Nykytilanteessa voidaan silti jälleen olla optimistisia, sillä varsinkin Kiinan ja Taiwanin, mutta myös mm. Korean ja Vietnamin, pitkän aikavälin kehitys näyttää yhä olevan nousujohteista. Aasiaan kannattaa siis edelleen sijoittaa, ja tätä kuvastaa myös Suomen teollisuuden jatkuva ekspansio etenkin Kiinassa. -- Opetusministeriön mietintö onkin kantanut rikkaan sadon uusien Itä-Aasiaan liittyvien virkojen, ohjelmien ja organisaatioiden muodossa. Korkeimman koulutuksen tasolla Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitos on saanut sekä Itä-Aasian (1987) että Japanin (1994) tutkimuksen oppituolit, sittemmin myös japanin ja korean kielten lehtoraatit (1997). 

Kaiken tämän myönteisen kehityksen rinnalla on kuitenkin laiminlyöty kaksi tärkeää seikkaa: tutkimuksen infrastruktuuri sekä olemassaoleva tutkimusperinne. Ennen uusien Itä- ja Kaakkois-Aasiaan keskittyvien virkojen ja ohjelmien perustamista näiden alueiden asiantuntemusta ei Suomessa ollut juuri lainkaan. Kaikki nyt luodut rakenteet on siis kehitetty lähes tyhjästä. Virat ja verkostot eivät kuitenkaan yksin riitä täysin uusien tutkimusalojen istuttamiseksi maahan. Niiden tueksi tarvitaan ennen kaikkea riittävä tieteellinen infrastruktuuri. -- Jos Suomeen haluttaisiin juurruttaa klassisen sinologian asiantuntemusperinne, olisi maan kirjastoihin ensin hankittava tämän alan peruskorpus: mahdollisimman täydellinen kiinalaisten klassikoiden, niiden eri laitosten ja kommentaarien sekä niitä koskevan kansainvälisen sekundaarikirjallisuuden kokoelma. 

Voikin sanoa, että Aasian-tutkimuksen uusien linjausten toteuttamisessa tapahtui paha virhe, kun virkarakenteen ohella ei lähdetty samanaikaisesti kehittämään alan muita resursseja. Vähintäänkin tehtiin se virhearviointi, että laskettiin uuden tutkimusalan infrastruktuurin syntyvän nopeasti ja vaivattomasti. Tosiasia kuitenkin on, että suomalainen kompetenssi nimenomaan käytännön tarpeita palvelevan modernin Aasia-tietouden alalla on edelleen kansainvälisesti katsoen heikkoa. --

Toinen laiminlyönti kohdistuu suomalaiseen tutkimusperinteeseen. Nykyäänkin on tosin hyvin tiedossa, että suomalaista Aasian-tutkimusta oli olemassa jo ennen Nokian aikakautta. Kuluvana vuonna ajankohtaistuu erityisesti C. G. E. Mannerheimin Aasian-matka (1906–1908), jonka tuloksille Helsinkiin avatun uuden Kulttuurien museon avajaisnäyttely on omistettu. Viime vuonna taas muistettiin useassa yhteydessä G. J. Ramstedtia, jonka lähdöstä ensimmäiselle Aasian-matkalleen (1898–1902) tuli kuluneeksi sata vuotta. 

Kaikesta modernista Aasia-innostuksesta huolimatta näyttääkin olevan niin, että ainakin suuren yleisön mielenkiinto kohdistuu vähintään yhtä suuressa määrin suomalaisen Aasian-tutkimuksen perinteisiin. Myös poliittiset ja kaupalliset tahot käyttävät maineikkaita Aasian-tutkijoitamme tarvittaessa keulakuvanaan. Esimerkiksi Ramstedin korean kieliopista (1939) julkaistiin hiljattain uusi painos Suomen ulkoministeriön toivomuksesta. Ramstedt onkin yhä Koreassa – samoin kuin Mongoliassa – kaikkien aikojen tunnetuimpia suomalaisia.   

Kysyntää siis on runsaasti sekä Suomessa että ulkomailla siitä kieli- ja kulttuuritietämyksestä, jota klassinen suomalainen Aasian-tutkimus tuotti. Tämän tutkimuksen päätavoitteena ei suinkaan ollut modernin yhteiskunnan ja poliittisten rakenteiden selvittäminen, sillä vaikka sekä Mannerheim että Ramstedt havainnoivat myös aikansa nykypäivää, heidän tutkimuksellisena kohteenaan oli katoava ja osin jo kadonnut kieli- ja kulttuuriperintö. -- .

Se monitieteinen tutkimusala, jota Mannerheim ja Ramstedt sekä monet muut suomalaiset Aasian-tutkijat ovat edustaneet, on nykyään kansainväliseltä nimeltään altaistiikka. Altaistiikka määritellään usein Keski- eli Sisä-Aasian – tai myös Keski-Euraasian – kielten ja kansojen tutkimukseksi. Maantieteellisesti altaistiikan alue ulottuu kuitenkin pitkälle itään: Mantshuriaan, Koreaan ja Japaniin. Kaikilla tämän alueen kansoilla ja kielillä on historiallisia yhteyksiä, joiden selvittäminen on mielekäs ja haastava tieteellinen tehtävä.

Vaikka altaistiikan näkökulma on pääsääntöisesti historiallinen, monilla sen tuottamilla tutkimustuloksilla on nykypäivän ihmistä kiehtovia ulottuvuuksia. Tärkeä alue on esimerkiksi kielten ja kansojen alkuperän etsiminen. Juurikeskustelu on tyypillisesti vireää nuorissa valtioissa. Aasiassa nuoria valtioita ovat etenkin entiset Neuvostoliiton Keski-Aasian tasavallat, mutta myös Mongolia, Korea ja eräissä suhteissa jopa Japani. Nämä maat ovatkin Turkin ja Unkarin ohella niitä, joissa altaistiikka luetaan kansallisiin tieteisiin. -- .

Altaistiikkaa harjoitetaan myös Venäjän, Euroopan ja Pohjois-Amerikan yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa, muun muassa Pietarissa, Bonnissa ja Indianan Bloomingtonissa. Suomen kannalta on kuitenkin mielenkiintoista se, että suomalainen tutkimusperinne tunnustetaan kaikissa näissä keskuksissa edelleen johtavaksi ja uraauurtavaksi alallaan. Nimenomaan Ramstedtia pidetään yleisesti modernin kansainvälisen altaistiikan perustajana. Häntäkin tosin edelsi jo useita kansainvälistä mainetta saavuttaneita suomalaisia altaisteja, muun muassa M. A. Castrén. 

Suomalaisen altaistiikan perinne merkitsee sitä, että alalla on maassame yhä toimiva akateeminen infrastruktuuri. Elävän tutkimusperinteen ohella tähän infrastruktuuriin kuuluvat erinomaiset kirjanäyttelyn yhteydessä esitellään yleisölle. Toisin kuin suomalainen modernin Aasian tutkimus, altaistiikka on meillä tieteellisesti kypsää ja kansainvälisesti kilpailukykyistä. Alan asiantuntemus ja kokoelmat vetävät Suomeen myös ulkomaisia tutkijoita. 

Altaistiikkaa rasittaa kuitenkin Suomessa se paradoksaalinen seikka, että ala on Aasian-tutkimuksen yleisessä kehityksessä jäänyt ilman virallista statusta eli yliopistollista virkarakennetta. Altaistiikan virkahistoria Suomessa käsittää tarkkaan ottaen vain yhden henkilön, Ramstedtin itsensä, joka toimi Helsingin yliopistossa alan henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina (1917–1941). Altaistiikkaan liittyi tosin, vaikkakin vain osittain, myös Martti Räsäsen kausi turkkilaisen filologian henkilökohtaisena professorina (1944–1961). 

Räsäsen jälkeen, jo lähes 40 vuoden ajan, altaistiikan jatkuvuudesta ovat Helsingin yliopistossa vastanneet oman toimensa ohella muiden alojen edustajat: mm. vertailevan (indoeurooppalaisen) kielentutkimuksen henkilökohtainen professori Pentti Aalto (1963–1973 ja 1977–1981), suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Aulis J. Joki (1973–1977) sekä seemiläisten kielten professori Tapani Harviainen (vuodesta 1984). 

Kysymyksenasetteluiltaan lähinnä historiallisena ja metodeiltaan usein filologisena tutkimusalana altaistiikka on verrattavissa sellaisiin klassisen orientalistiikan aloihin kuin assyriologia ja egyptologia. Maantieteellisten ja etnokulttuuristen rajaustensa takia altaistiikkaa voidaan verrata myös esimerkiksi indologiaan. Altaistiikalle ja indologialle, laajasti käsitettynä myös sinologialle, on yhteistä se, että ne ovat nykypäivän odotusten ja vaatimusten paineessa alkaneet profiloitua niin sanotun aluetutkimuksen (area studies) suuntaan. Altaistiikan osalle lankeaa tällöin ennen kaikkea Keski-Aasian alue. 

Ajan vaatimukset on otettu huomioon myös Helsingin yliopistossa, jossa altaistiikkaa lähinnä vastaava oppiaine kulkee nykyään nimellä Keski-Aasian tutkimus. Oppiaine on siis olemassa, mutta ilman virkarakennetta, jopa aineen tuntiopetus annetaan yleensä ilmaiseksi. -- .

Voinee sanoa, että Keski-Aasian tutkimus jäi väliinputoajaksi, joka menetti viimeisetkin mahdollisuutensa laskennallisen tulosmallin tullessa akateemisen rahoituksen perustaksi. Altaistiikka – kuten myös esimerkiksi assyriologia ja indologia – on selvästi ala, joka ei tutkimuspanoksestaan huolimatta voi taloudellisesti kannattaa itse itseään.  

Miltä sitten altaistiikan tulevaisuus Suomessa voi näyttää? Tutkimuksellisesti altaistiikan haasteet ovat viime aikoina pelkästään lisääntyneet. Muun muassa kontaktilingvistiikan uudet suunnat sekä etnisen uhanalaisuuden kysymykset ovat teemoja, joille altaistiikan korpuksella on paljon annettavaa. Etnokulttuurinen kenttätyö Keski-Aasiassa on nykypäivänä yhtä ajankohtaista kuin Mannerheimin ja Ramstedtin aikoina. Ehkä hämmästyttävintä on, että pitkästä ja varhain alkaneesta kenttätyöperinteestä huolimatta Keski-Aasiasta voi vielä tänä päivänä löytää ennen tutkimattomia kieliä ja kulttuureja. 

kts. Otto Donner, Edvard Hjelt, Sakari Pälsi, Nikolai Rimski-Korsakov, Juha Janhunen: Altaistiikka suomalaisen Aasian tutkimuksen kentässä