Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Postikortteja keräillään kuka mitenkin. Jonkun kiinnostuksen kohteena on kortin kuvallinen aihe, toisella paikkakuntaleimat. Kolmannella kyse on metafyysisen perversiteetin alueelle luettavasta ilmiöstä kuten ajan patinoiman materiaalin tuottamasta nautintosta tai vanhanaikaisella kaunokirjoituksella kirjoitetun viestin tuottamasta esteettisestä mielihyvästä. Itse olen tyypillinen aihekeräilijä, mutta epätavallisessa määrin kiinnostunut myös korttien sisältämistä viesteistä, niiden tulkinnallisesta informaatiosta. Iän myötä olen joutunut vähentämään urban explorer -harrastusta. Henkinen kiipeily historian ja kulttuurihistorian tikapuilla kurkistellen on turvallisempaa. Jokainen kirjoitettu kortti muistuttaa minua siitä, että ihmisyksilön elämä on häivähtävä liekki historiassa. Kerran on tämäkin ihminen elänyt arkista elämäänsä, sen keskeltä kirjoittanut korttinsa ja kirjeensä rakastetulle, ystävälle, sukulaiselle. Kerran meistä jää jokaisesta kasa kellastuvia papereita, hajanaisia muistoja ja anekdootteja sukuhistoriaan, jotka nekin haalistuvat ja vääristyvät, kunnes muistommekin katoaa. Siinä on jotakin riipaisevan kaunista. Sen äärellä korostuu mikä lopultakin on merkittävää. Ne pienet tärkeät hetket, lapsenlapselle annettu hymy ja silitys, anteeksianto ja armollisuus. Rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseen tehdyillä teoilla - ja rukouksilla - on vaikutusta vielä sittenkin, kun ihminen on unohtunut. Kadonnut aikakausien virtaan ja pölyyn. L'Chaim. Elämälle!

POSTIKORTIT IKKUNOINA HISTORIAAN

Kuvaa klikkaamalla saatat päästä perusteellisempaan rönsyilyyn aiheesta.

Passikuvassa Itäisellä Henrikinkadulla

yksityishenk_001 yksityishenk._001

Passikuvasta teetetty postikortti on päivätty Helsingissä 22. 1. 1920 ja laitettu postiin samana päivänä Helsingin asemalla. Toinen postimerkeistä on poistettu tai tipahtanut omia aikojaan. 

Kävin 19.1.-20 passikuvassa, kun luulin, että pidempiaikaiseen pilettiin kelpaisi vain sellainen kuva, joka esittäisi kysymyksessä olevaa henkilöä sellaisissa pukimissa, missä asianomainen siihen aikaan vuotta liikkuu. Tälläinen tuli minusta hätimiten otettu "jäljennös". Muistuttaneeko tää muidenkin mielestä omistajaansa. Paljon kiitoksia vieraanvaraisuudestanne viikko takaperin! Hauskaa talvea!

Kortti on kirjoitettu "Y.K.Y.:n hämärässä huoneustossa".

Vuonna 1899 perustettu Ylioppilaiden Kristillinen Yhdistys oli miehille tarkoitettu yhdistys, vastaava naisten yhdistys N.Y.K.Y. oli perustettu poikkeuksellisesti jo kaksi vuotta aiemmin, vuonna 1897. N.Y.K.Y.:n perustamiseen vaikutti vuonna 1895 perustettu Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys.

Naisylioppilaiden Kristillinen Yhdistys ja Ylioppilaiden Kristillinen Yhdistys perustivat, Akateemisten Vapaaehtoisten Lähetysliiton kanssa, Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton, SKY, vuonna 1909. Liitto on edelleen toiminnassa. 

Mutta missähän sijaitsi tuo Y.K.Y:n hämärä huoneisto, jossa supliikki nuori mies korttiaan kirjoittaa? Uudella Ylioppilastalollako, jossa myös valokuva on teetetty. Kortissa olevan leiman mukaisesti "Valokuvaamo Uudella Ylioppilastalolla, I. Henrik. 9." Itäinen Henrikinkatu muutti nimensä Heikintieksi vuonna 1928, kunnes siitä vuonna 1942 tuli Mannerheimintie.

Tapasiko hän Lyylin vielä myöhemminkin? Talvisodan syttyessä he olivat noin 40-vuotiaita. Selvisikö kumpikin tahoillaan, yhdessä tai erikseen, rakentamaan sodan kurimuksesta nousevaa maata?

Ehiökortti Terijoelta Viipuriin 3. kesäkuuta 1938

 myyntiehiot.1_003 myyntiehiot.1_001

Ehiökortti on kulkenut metsänhoitaja Viki Huuhtaselle Viipuriin. Lähettänyt Kerttu. Lähettäjän mukaan "täällä on niin kesäistä ja kaunista" mutta touhua on paljon, kun pitää "alakerta saada kuntoon helluntaiksi". Jotain on unohtunutkin: keittokirja - se on jäänyt joko palvelijanhuoneen hyllylle tai keittiöön. Kertulla on huolestuttavia uutisia. Kajaanista on tullut tieto, että "mummo on kovasti sairas". 

Viktor "Viki" Heikinpoika Huuhtasen (1897 Kivennapa - 1985 Kuopio) puoliso Kerttu Elisabeth Helenius menehtyi 1938.

Kesähuvilassa ahertava 38-vuotias Kerttu ei aavista lähestyvää kuolemaansa, elämä sykkii vielä vahvana. Kirje Viipurissa metsänhoitajana työskentelevälle miehelle aloitetaan kauniisti ja asiallisesti "Rakas Viki". Viktor Huuhtanen katselee Pellervonkadun ikkunasta kadun hyörinään, ajattelee vähän huolestuneena Kajaanin mummoa, kunpa tauti ei olisi kuolemaksi.

Kesäkuussa 1938 ei ole tietoa lähestyvästä sodasta, kaatuvista sukulaisista, Terijoen hallituksesta. Mainilan laukaukset ammutaan puolentoista vuoden kuluttua.

Paikkakuntakortti Kiuruvedeltä Valkeasaareen

suomi100_001suomi100_002

Valkeasaaren pommituksissa korsuun ryömineen sotamies Piiparisen asetakin taskussa repeytynyt kortti? Mikä rakennus ja missä. Kiuruvedellä? Lappeenrannassa? 

Terve Tauno. Äitis on täällä meillä tällä hetkellä ja on poismenossa sinne Lappeenrantaan ja paketin sanoo laittaneensa sinulle. Äitisi käski minun kirjoittaa kun se ei itse näe - mutta ett osaa arvella itse kuka tämä on joka kirjoitti. Minä olen se suutarin Vilho, minusta tulee ensi maanantaina sotamies. Minut määrättiin Hämeenlinnaan Pans. koul. keskus. Terve toivoo: Vilho. 

Suomen posti oli aikoinaan tehokas ja nopea, se piti kunnia-asianaan vastaanottajien olinpaikkojen selvittämistä ja postin perille saattamista, vaikka mutkankin kautta. Kenttäpostikonttoreiden ja -posteljoonien toiminta oli sitä tärkeämpää, koska yhteys koteihin oli kullanarvoinen. Kirjeenvaihto piti yllä taistelumoraalia. Ikäviä uutisia ei kenttäpostissa mielellään kerrottu.

Vilhon postitettavaksi jätetty kortti on päivätty 10. kesäkuuta ja leimattu 11. syyskuuta. Päiväyksessä on virhe tai kortti on unohtunut pöydälle ja postitettu myöhässä.

Peiteluku 3793 tarkoittaa 18. tykkikomppaniaa. Syyskuussa vuonna 1941 komppania osallistui Valkeasaaren taisteluihin.

Selviytyikö sotamies Piiparinen hengissä Valkeasaaresta? Oliko äidin lähettämässä paketissa villasukat syksyn räntäsateisiin. Ehkä Piiparinen kirjoitti kiitoskortin kotiin ja vakuutti "kaikki hyvin täällä jossakin". Kuka luki kortin huononäköiselle äidille, ja miten kävi suutarin Vilhon? 

Kun Neuvostoliitto kesäkuussa 1944 aloitti suurhyökkäyksen Suomen rintamalinjoja vastaan, sen ensimmäinen tavoite oli murtautua läpi Valkeasaaressa. Valmistavassa hyökkäyksessä 9. kesäkuuta suomalaisten asemia moukaroitiin tuhansien tykkien voimalla. Seuraavana päivänä alkoi varsinainen hyökkäys, jossa Valkeasaaren lohkolla olevat suomalaisten kolme pataljoonaa saivat kimppuunsa 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa. 

Silminnäkijöiden kertomusten mukaan Valkeasaaren maastoa peitti kolmenkymmenen metrin korkeuteen nouseva pölypilvi. Valloilleen päässyt pakokauhu sai joukot lamaantumaan. Osa miehistä taisteli katkeraan loppuun saakka toisten menettäessä hermonsa ja jäädessä huutaen paikoilleen tai paetessa. Osa paenneista ryhtyi käpykaartilaisiksi. Iltaan mennessä rykmentti oli menettänyt 30% miesvahvuudestaan, noin 900 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Kalustotappiot olivat talvi- ja jatkosodan pahimmat, muun muassa tykistö oli menettänyt kummatkin järeät patteristonsa. 

Tauno Piiparinen ei luultavasti ollut Valkeasaaren lohkolla enää 1944. Ajatteliko hän, katkerasta tappiosta kuultuaan: olisinpa ollut siellä. Tai pikemminkin: onneksi en ollut siellä. Mutta sellaista ei ollut lupa sanoa ääneen. Ei ainakaan kovaan ääneen.

Neuvostoliiton läpimurto Valkeasaaressa oli kova isku jokaiselle suomalaiselle sotilaalle ja se oli kova isku kotirintamalle, joka oli lähettänyt isänsä, poikansa ja veljensä sotaan lujasti uskoen tai uskotellen suomalaisten pitävän rakkaan Karjalansa aseiden ja sisunsa tai ainakin Jumalan varjeluksen avulla.  

Isän suru

Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924) ovat tärkeitä teoksia maamme kirjallisuudessa. Niiden kirjoittaja Ilmari Calamnius (vuodesta 1906 Kianto) oli oman tiensä kulkija, poikkeusyksilö joka ei alistunut aikakauden normeihin, vaan loi omat sopivaisuussääntönsä. 

Kiannon suhde seksuaalisuuteen oli vapaamielinen eikä hän aina kunnioittanut avioliittoon kuuluvaa uskollisuutta vaan katsoi mahdolliseksi ja sopivaksi ylläpitää samanaikaista suhdetta useamman kanssa. Ensimmäisen avioliiton kariutuessa Kiannon uskottomuuteen kirjailija julistautui moniavioisuuden kannattajaksi ja joutui yleisen paheksunnan kohteeksi.

Kianto oli naimisissa kolme kertaa. Hildur "Hilkka" Molnberg 1904-1932 (avioero), Elsa-Maria Karppinen 1933-1954 (kuoli), Mirjam Lähteinen 1956-1961 (kuoli).

Kaksitoista lastaan Kianto jakoi näiden äitien mukaan A-sarjaan, B-sarjaan ja C-sarjaan. Luokitus ei ollut laadullinen vaan ilmaisi tapahtumien järjestystä: Hildur Molnberg oli A (kahdeksan lasta), Siviä Karppi B (kolme lasta) ja Rakel Nyman C (yksi lapsi). 

Hildurin ja Ilmarin esikoispojan kuoltua aivokalvontulehdukseen 1909 kirjailija tilitti rakkautta lapseen ja kuoleman synnyttämiä tuntemuksia teoksessa Pyhä rakkaus (1910). Turjanlinnan kallioilla kuvattu herttainen, hellyttävä lapsikuva muuttuu myöhempien tapahtumien valossa kirpaisevaksi, koskettavaksi dokumentiksi elämän inhimillisestä arvaamattomuudesta.

Rouva Olla Forsman

Vastalahjaksi alastomasta ilman immestä Mariaanasta lähetän oman alastoman pikku-Aadamini. Kasvakoot nämät kaksi kastamatonta lapsukaista kuin kedon kukkaset kesäniityllä! Älköön parhainkaan pappi heitä koskaan kolmen jumalan nimeen kastako, vaan kastakoot heitä joka päivä omat äitinsä pyhällä sadevedellä ja paistakoon heidän päällensä alati Jumalan kirkas aurinko.

Tervehtäen: Ilmari Calamnius Suomussalmen pappilasta 14/8 1906.

Kiannon toinen suuri menetys oli Turjanlinnan tuhoutuminen sotatoimissa joulukuussa 1939. 

Joutuessaan pakenemaan Suomussalmelta 7. joulukuuta Kianto jätti Turjanlinnan kuistille venäjäksi kirjoittaamansa viestin, jossa pyysi venäläisiä sotilaita säästämään "köyhän kirjailijan kodin" ja neuvoi tien vanhemman sisarensa tyhjäksi jääneelle mutta "kookkaalle huvilalle". Viestin päädyttyä suomalaisten sotilaiden käsiin nämä toimittivat sen eteenpäin. Oikeudessa viesti tulkittiin niin, että Kianto oli paljastanut lähistöllä olevan ison talon miehittämättömäksi, ja häntä syytettiin vakoilusta. Seurauksena oli kuuden kuukauden kuritushuonetuomio ja kansalaisluottamuksen menettäminen. Kianto erotettiin useista seuroista, muun muassa Suomen Kirjailijaliitosta, jota hän oli ollut perustamassa. Presidentti Kyösti Kallio armahti Kiannon ennen tuomion päättymistä. 1950-luvulla tuomio tunnustettiin julkisesti virheeksi.

Rajojen rikkominen yksityielämässä saattoi Kiannolle olla itsetarkoituksellista, mutta luultavimmin häntä johtivat vain inhimilliset vietit ja halut, joille hän sitten pyrki löytämään henkisempiä perusteluja. Uskonnollisessa näkökannassa nämä perustelut johtivat hänet muun muassa tolstoilaisuuteen, lähelle teosofista elämänkäsitystä ja hetkittäin ehkä lähelle ateismia.

Kun omat tarpeet ja valloilleen ryöstäytyneet mielihalut joutuvat ristiriitaan vallitsevien moraalikäsitysten ja uskonnon kanssa, ihminen joutuu kiusaukseen ajatella, ettei vallitsevalla moraalilla ja uskonnolla ole mitään tekemistä todellisen Jumalan kanssa. Lopulta hän joko kieltää Jumalan tai määrittelee ja luo itselleen sellaisen Jumalan joka hänen tarpeisiinsa sopii. 

Kiannon suhde Jumalaan jää monilta osin arvoitukseksi. Vuonna 1966 hän liittyi takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon, jota oli suuren osan elämästään arvostellut. Ehkä tuhlaajapoika elämänsä lopulla palasi Isän huomaan?

Hautajaiset Helsingin Alppilan kirkossa toimitti Ilmarin ja Hilkan vuonna 1911 syntynyt poika Otso Kianto, Alppilan kirkkoherra.

Kianto kuoli keuhkokuumeeseen vähän ennen 96-vuotispäiväänsä 1970 Helsingin Auroran sairaalassa. Hänet on haudattu Turjanlinnan edustalla sijaitsevaan Niettussaareen. Kianto oli varannut tämän hautapaikan itselleen jo 1927 ja hautamuistomerkin teksti on myös hänen käsialaansa:

»Tähän minut haudataan. Katson Wanhaan pappilaan, sieltä aallot armaat pauhaa lapsuuteni hellää rauhaa. Turjanlinna tuossa on sodan jälkeen onneton. Minä kuljen onnen mailla – en oo enää mitään vailla.» 

(Wikipedia, lainattu 28.7.2014)