Postikortteja keräillään kuka mitenkin. Jonkun kiinnostuksen kohteena on kortin kuvallinen aihe, toisella paikkakuntaleimat. Kolmannella kyseessä on metafyysisen perversiteetin alueelle luettava ilmiö kuten ajan patinoiman materiaalin tuottama nautinto tai vanhanaikaisella kaunokirjoituksella kirjoitetun viestin tuottama esteettinen mielihyvä.

Itse olen tyypillinen aihekeräilijä, mutta epätavallisessa määrin kiinnostunut korttien sisältämistä viesteistä, niiden tulkinnallisesta informaatiosta. Iän myötä vähentyneen urban explorer -harrastuksen tilalle on tullut henkinen kiipeily historian ja kulttuurihistorian tikapuilla kurkistellen, mikä onkin turvallisempaa. Jokainen kirjoitettu kortti muistuttaa minua siitä, että yksilön elämä on häivähtävä liekki historian pitkässä ketjussa. Kerran on ihminen elänyt arkista elämäänsä, sen keskeltä kirjoittanut rakastetulle, ystävälle, sukulaiselle...

Ja kerran meidänkin jälkeemme jää kasa kellastuvia papereita, hajanaisia muistoja ja anekdootteja sukuhistoriassa, jotka nekin haalistuvat ja vääristyvät, kunnes muistommekin katoaa. Siinä on jotain riipaisevan kaunista. Sen äärellä korostuu mikä lopulta on merkittävää, ne pienet tärkeät hetket, lapsenlapselle annettu hymy ja päänsilitys, anteeksianto, armollisuus. Rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseen tehdyillä teoilla - ja rukouksilla - on vaikutusta vielä sittenkin, kun ihminen on unohtunut. Kadonnut aikakausien virtaan ja pölyyn. L'Chaim. Elämälle...

POSTIKORTIT IKKUNOINA HISTORIAAN

Kuvaa klikkaamalla saatat päästä perusteellisempaan rönsyilyyn aiheesta.

Enhän minä kuulu mihinkään sosialistipuolueeseen

img_20200329_093223_4cs_2 img_20200329_093314_3cs_2

Epäjumalallinen henkiaihe: siivekkäät kaksospojat/enkelikaksoset, tai kahdeksi jakautunut cupido, kalassa. Leimat kaksikielinen Joensuu (suomi ja venäjä), kolmekielinen Lappeenranta (ruotsi, suomi, venäjä) ja kaksikielinen Lauritsala (suomi ja venäjä)

Joensuu 19 3/12 05. Hyvä Hilja! Anna anteeksi kun en ole ennen kirjoittanut. Enhän minä kuulu mihinkään sosialisti puolueeseen. Täällä on ollut melkein joka ilta kansan kokouksia. Minä sain vasta pyhä-aamuna sen kirjeen enkä voinut sitä korttia laittaa lauantaina. Kuulehan sinä, minä en voi nyt vielä laittaa sarja korttia, kun on pyhä, eikä saa käydä ostamassa, tämä kortti sattui olemaan kotona. Elä nyt siitä suutu jos tämä on ruma kortti! Hyvästi! Terveisiä kaikille, Emma

Kortin vastaanottaja on K. (kunnioitettu, kuten korrekti kirjoitustapa kirjeessä/kortissa kuului) Neiti Hilja Luukkonen, Lauritsalan saha. Hyvästi ei tarkoittanut, kuten nykyään joskus tarkoittaa, että henkilö tahdottiin unohtaa, vaan että häntä ajateltiin hyvällä. Hyvästi jättäminen eli hyvällä jättäminen perustui sanan tosiasialliseen merkitykseen. Kun henkilö jätettiin hyvästi, toivottiin, että hänet saataisiin vielä nähdä. Sittemmin hyvästijättö sai riipaisevan merkityksen pitkästä, ehkä lopullisesta erosta, minkä myötä sanaan tuli - ilkeässä mielessä käytettynä - sarkastinen vivahde: olisi kovin hyvä, ettei tarvitse enää tavata. Sanojen sisällöt ja vivahteet muuttuvat, joskus peräti vastakohdikseen.

Kunnioitetusta Luukkosen Hiljasta ei juuri löytynyt tietoja netistä, ja se vähä mitä löytyi, ei ollut yhdistettävissä juuri tähän Hilja Luukkoseen. Etenkin kun nimi ei ole erityisen harvinainen. Mutta kiitos Heldalle, yrittäessäni uudelleen joitain vuosia myöhemmin löysin verkkoon skannatut pari sivua Työläisnainen-lehden numerosta 6/1907. Helsingin yliopiston digitaalisen arkiston ansiosta saamme nyt lukea:

Lautritsalan sahan t.y:n nais-osaston vuosikokous pidettiin 13 p. tammik. Kokous alettiin laulamalla pari virttä »punaisesta virsikirjasta». Ensin luki kirjuri Hinni Luukkonen kertomuksen osaston toiminnasta kuluneelta toimintavuodelta, jonka kokous hyväksyi. Rahastonhoitaja Jenny Thure esitti tilin, joka yksimielisesti hyväksyttiin ja annettiin johtokunnalle tilinvapaus. Tilientarkastajina olivat neiti E. Hyle ja hra K. Kankkunen, jotka valittiin edelleenkin mainittuun toimeen, sekä varalta M. Manninen ja M. Sievänen. Neiti Hilja Luukkonen luki laatimansa kertomuksen huvitoimikunnan toiminnasta, joka myöskin kiitollisuudella hyväksyttiin. Sitten toimitettiin kahden puheenjohtajan vaalit ja rouva Ida Vägar tuli puheenjohtajaksi ja rva Hilma Manninen varalta. Johtokuntaan tuli seuraavat henkilöt: rvat Jenny Thure rahastonhoitajaksi, Sandra Leinonen taloudenhoitajaksi, Martta Vilhunen kirjuriksi ja Fanny Paananen varalta sekä Anna Vilppunen, Miina Luukas ja Hilma Korhonen. Huvitoimikuntaan valittiin rouvat Adele Tujula, Hinni Luukkonen, Eva Haikonen ja Miina Luukas sekä neidit Hilja Luukkonen, Aina Karttunen ja Anna Taivalainen. Viimeksi valittiin rakennustoimikunta. Kokous lopetettiin työväenmarssilla.

Saman lehden "Niitä näitä" -osastossa kerrotaan, että Valkeakosken tehtaan naiset kaipaavat herätystä. Työläisasialle.

Herätystä kaipaavat. Valkeakoskella ovat naiset, varsinkin tehtaalla, olleet hyvin uhrautuvaisia viime aikoina. Niinpä viime Heikinpäiväksi kokosivat rahoja joilla ostivat kultaisen kantasormuksen tehtaan pomolle, joka itse asiassa on kiivas suomettarelainen, siis työväen parannusvaatimusten vastustaja. Kun näiltä samoilta naisilta käytiin pyytämässä joku ropo Laukon häädettyjen torpparien hyväksi — ei heiltä penniäkään liiennyt. Täytyypä tästä päättää, että nuo Valkeakosken naiset ovat syvässä orjuuden unessa.

Ansiokkaasti historiaa kertaavaa Willimiehen jäljillä -blogia pitävä lappeenrantalainen taho puolestaan kertoo blogipäivityksessään 26. huhtikuuta 2014:

Saimaan kanavan avaaminen vuonna 1856 vilkastutti elämää myös Kanavansuun alueella, mutta lopullisen piristysruiskeen alue sai vuonna 1890, kun norjalaissyntyiset Salvesenin veljekset perustivat sahan Varkaansaareen, joka nykyisin on yhdistetty maakannaksella mantereeseen. Salvesenit olivat aloittaneet liiketoimet Suomessa jo vuonna 1875 Vaajakoskella, mutta yritys laajeni koko ajan. Lopulta yhtiö osti alueita myös Saimaan vesistöalueelta ja huomasi ansaitsemismahdollisuuksia Varkaansaaren alueella, mikä toimi aiemmin puutavaran lastauspaikkana.

Pikkuhiljaa Salvesenit siirsivät yrityksensä koko toiminnan Lappeenrantaan Lauritsalan alueelle. Pääpaikakseen he ostivat Lauritsalan kartanon vuonna 1905. Seuraava vuosi oli tosin yritykselle huono, koska heidän perustamansa saha paloi maan tasalle. Pian kuitenkin uusi saha nousi paikalle ja se olikin aikansa mittapuun mukaan erittäin moderni ja jopa aikaansa edellä. Se näet valmistettiin rautabetonista ja kalkkitiilestä, joten se oli huomattavasti paloturvallisempi kuin muut aikakautensa sahat.

Ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt aika oli Salvesenien sahaustoiminnan kulta-aikaa, mutta sodan syttyminen lopetti kaupankäynnin lähes kokonaan ja toiminta alkoi hiipua. Tällöin sahan myynti tuli ajankohtaiseksi ja lopulta vuonna 1916 Kaukas Oy osti koko Salvesenien liiketoiminnan Lauritsalan kartanoa myöten ja sahakin sai uuden omistajan. Kaupassa Salvesenit möivät yhteensä kuusi sahaa ja 130.000 hehtaaria metsävaroja. Kyseessä ei siis ollut mikään pieni yritys, koska se työllisti parhaimmillaan jopa 14000 työntekijää.

Isot tragediat pitävät usein sisällään lukuisia pieniä tragedioita. Käsittämättömän suurista ihmisjoukoista kuten sodan uhreista, pakolaisvirrasta tai konkurssin seurauksena työttömiksi joutuneista kertovat numerot jakautuvat ihmiskohtaloiksi, joista historia lopulta muodostuu. Etsinnästä huolimatta en löytänyt syytä Lauritsalan sahan 1906 tapahtuneeseen paloon, joka ei, suurten kokonaisuuksien kannalta, lienekään olennainen tieto. Olennaisempaa on, että uudesta sahasta tuli moderni ja yritys kasvoi.

Historiaa ihmisen tasolta katseleva kysyy, mitä sahan palo merkitsi siellä työskenneille - lomautettiinko Hilja odottamaan uuden sahan valmistumista? Pamppailiko jonkun sydän tuskasta ja pelosta. Jos saavat selville että vedin kessua lautatapulin takana?

Toinen amor/cupido-kortti tulvii niin hersyvää symboliikkaa, että kortin antaja on varustanut sen tekstillä "huvi posti". Häveliään aikakautensa ihmisiä kortin kuvasto on epäilemättä riemastuttanut tavattomasti. En väitä että symboliikka avautuisi minulle täysin, runsaan sadan vuoden välimatka on liian pitkä kurottavaksi, mutta selvää on, ettei kuvan poika saa toruja kessuttelusta tai ritsalla ampumisesta.

Haikara oli eräänlainen kukka ja mehiläinen, helppo selitys lapsille, jotka kyselivät syntyjä syviä. Symboli tarkoitti hyvää onnea aikana jolloin runsaasta synnyttämisestä puhuttiin lapsionnena. Vähitellen se pelkistyi kuvaamaan vain lasten saantia - onnea tai ei. Näyttäisi siis siltä, että jumalan selkäsaunan syy on sen tuottamassa onnessa, toisin sanoen: Amor on ollut tuhma, oikeastaan hyvin tuhma, viekoitellessaan ihmiset sellaiseen, mistä on seurannut haikara. 

Kuvasymboliikkaa enemmän askarruttaa kunnioitetusta Hilja Luukkosesta käytetty ehkä leikkimielinen titteli kansatar. Tätä täytyi lähteä selvittämään...

img_20200329_093753_2cs_2img_20200601_224846_11cs_2

Kansatar Hilja Luukkonen, Huvi posti

Helsingin kaupunginkirjaston verkossa toimiva Kysy-palvelu kertoo, että sinne on lokakuussa 2006 tullut kaksikin kysymystä samasta aiheesta, mitä tarkoittaa edesmenneen mummin sata vuotta vanhassa kortissa ja kuvassa esiintyvä ilmaus kansatar?

Koska kirjastolla ei ollut asiasta minkäänlaista hajua, se otti "ensimmäiseksi yhteyttä Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen, jossa asiaa selviteltiin sanakirjojen ja heidän käytössään olevien tietokantojen pohjalta. Sieltä vastausta ei kuitenkaan löytynyt. Koska Kotus kannusti meitä tutkimaan asiaa edelleen, käännyimme Helsingin yliopiston Kristiina-instituutin puoleen. Sieltä saimme yhteyden kahteen tutkijaan, jotka antoivat lisävalaistusta asiaan. Molemmat olivat ehdottomasti sitä mieltä, että sanaan sisältyi ideologinen lataus. Ongelmallista on vain se, ettei aatteen laadusta ole varmuutta."

Kaupunginkirjaston puolesta asiaa selvitellyt virkailija viittaa Renvall-instituutin dosentin Henrik Steniuksen artikkeliin, jossa Stenius pohtii kansalainen-käsitteen käyttöä Suomen suuriruhtinaskunnan jäsenestä, siis aikana, jolloin suomalainen oli Venäjän alainen eli alamainen. Termi "kansalainen" liittyy epäilemättä kansallistunteeseen, se on kuulumista yhteisöön, johon yksilö leimautuu. 

Stenius viittaa Rothstenin julkaisemaan latinan sanakirjaan vuodelta 1865, jossa "esitetään latinan civis-sanalle käännökseksi paitsi kansalainen myös kansakuntalainen, porvari, maamies, kunnastolainen ja naista tarkoittavina sanoina: kansatar ja jopa kunnastotar."

Rothsten on siis sitä mieltä, että käsite kansalaisuus voidaan liittää kansaan, kansakuntaan tai kuntaan. Kansatar vastaa muiden eurooppalaisten kielten naispuolista kansalaista tarkoittavia sanoja: vaikkapa ranskan citoyenne ja venäjän grazhdaninka.

Mutta mikä voisi olla kansattaren aatteellinen tausta? Näitten korttien tapauksessa ensimmäinen ja yksinkertaisin selitys voisi olla yhteys opiskelijamaailmaan. Mikäli kortin saaja oli yliopisto-opiskelija tai juuri saanut vaikkapa tiedon opiskelijaksi pääsystä, voisi ajatella arvonimeen sisältyvän huomionosoituksen. Civis academicus = akateeminen kansalainenhan on yliopiston ylioppilaskunnan jäsen.
Toisaalta kyseessä voisi olla myös vuosisadan vaihteen yleinen henkinen ilmapiiri, vaikkapa suomalaisuusliike, naisasialiike tai työväenliike. On toisaalta haluttu korostaa nuoren naisen naiseutta, mutta irrottautua myös tavanomaisista neiti-ilmaisuista. On myös ehkä haluttu korostaa sitä, että nuori nainen on ollut nimenomaan Suomen kansan jäsen. Tähän sopisi myös valokuvan ajankohta 1906, eli vuosi jolloin naiset saivat äänioikeuden.

(Kysy.fi)

Saan lisävalaistusta Ada Äijälän kirjoittamasta tutkielmasta, jossa Äijälä kysyy voiko olla rouva, kun ei ole rouva. Vuonna 1925 julkaistu kirjanen kuuluu Rouva-nimityksen yleistämiskeskuksen julkaisuihin. Kirjasesta löytyy viittaus myös kansatar-ilmaukseen. Naisasialiikkeen vaikuttajiin kuuluneen Äijälän mukaan ranskankielinen nimitys Citoyenne, suomennettuna Kansatar, oli käytössä Ranskan vallankumouksen aikana ja sitä seuranneena lyhyenä ajanjaksona. Kyseessä oli vahvasti aatteellinen käsite.

Kun tiedämme Luukkosen kuuluneen työväenaatteen kannattajiin, voimme olettaa, että nimitys on myös hänen kohdallaan sisältänyt vahvan aatteellisen latauksen. Kansalaisina ja kansattarina työväenliikkeen jäsenet edustivat kansan tahtoa, jopa olivat kansan tahto. Yhteiskunnallisia muutoksia ajava sosialismi oli ilman muuta kansan syvimpien tarpeiden näkyvä ilmaus - kahleitaan katkovan ihmiskunnan sisin olemus; ihmisen vapaudenkaipuu sai sosialismissa konkreettisen muodon. Bolshevikkien käyttämä "toveri" sisälsi sekä mies- että naispuoliset henkilöt, mutta kansatar korostaisi naisen roolia. Mitä tahansa sanoja sitten käytettiinkin korostus oli tärkeä vallankumousaatteen kannalta. Se sai ilmauksensa mm. punakapinan naiskaarteissa, joissa naisen yhtäläinen oikeus kansansa edustajana ilmeni naisen yhtäläisenä oikeutena luokkataisteluun ja väkivallantekoihin.

Korttinippuja selatessani löydän muitakin kansattarille kulkeneita kortteja. Kaikissa tuskin on samanlaista aatteellista latausta kuin Luukkoselle annetussa - siis siinä tapauksessa, että Luukkoselle annetussa kortissa lataus on. Toisaalta käsitteellä on, neutraalistikin käytettynä, jonkin asteinen sukupuolisuutta korostava merkitys, mikä ainakin jollain tasolla liittyy naisten yhteiskunnallisiin oikeuksiin. Äänioikeuden myötä naisesta tuli kansalainen, kansansa asioihin osallistuva ja vaikuttava. Tähän on syytä lisätä muistutuksena, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli osa sääty-yhteiskunnan purkamista, joka toteutettiin siirtymällä säätyvaltiopäivistä ja kaksikamarisesta valtiopäiväjärjestyksestä demokraattisesti valittavaan yksikamariseen eduskuntaan. Uudistuksen myötä kaikista täysivaltaisista suomalaisista, ei ainoastaan naisista, tuli tässä mielessä kansalaisia. Näin ajatellen kansalaisten määrä lisääntyi kymmenkertaisesti, kun äänioikeutettuja ennen vuoden 1906 uudistusta oli noin 126 000 ja ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1 272 873. Samalla äänioikeuden ikärajaa nostettiin neljällä vuodella.

Naisten kohdalla muutos oli silti äärimmäisen radikaali, kuten naisen historiaa tutkinut teologian maisteri ja Suomen historian professori Irma Sulkunen toteaa:

Vaikka äänioikeutettujen piiri laajeni uudistuksen seurauksena radikaalisti kaikissa keski- ja alemmissa väestöryhmissä, suurin hyöty koitui kuitenkin naisten osaksi, jotka valtiokansalaisina vapautuivat samanaikaisesti sääty-, varallisuus- ja sukupuolirajoitteista, aviovaimot myös puolisoidensa edusmiehisyydestä.

(Irma Sulkunen: Suurlakko ja naisten äänioikeus)

Nopeasti toteutettu yleinen ja yhtäläinen äänioikeus rajasi edelleen suuren joukon kansalaisia äänioikeuden ulkopuolelle. 

Ilman äänioikeutta jäivät vakinaisessa sotapalveluksessa olevat, holhouksen alaiset, kolmen edellisen vuoden aikana hengillekirjoittamattomina olleet, kruununverot kahden edellisen vuoden aikana maksamatta jättäneet (muusta syystä kuin todistetun köyhyyden vuoksi), vakinaista vaivaishoidon apua nauttivat, omaisuutensa velkojille luovuttaneet (”kunnes hän on pesäntilansa valalla vahvistanut”), kolmen edellisen vuoden aikana irtolaisuudesta tuomitut, tuomion nojalla kansalaisluottamusta vailla olleet sekä edellisen kuuden vuoden aikana vaalirikoksesta kuten äänten myymisestä tai ostamisesta tuomitut.

Suurin osa rajoituksista perustui siihen, että jonkinasteisen taloudellisen itsenäisyyden katsottiin edelleen olevan välttämätön edellytys yhteiseen päätöksentekoon osallistumiselle. -- . Rajoitusten kohteeksi joutuneiden tarkkaa osuutta on mahdotonta laskea, mutta henkikirjojen ja kirkonkirjojen vertailulla sen on arveltu olleen 1900-luvun alussa noin 11–15 prosenttia äänioikeusikäisistä. Verojen maksamattomuus ja vaivaishoidon apu karsivat noin 140 000 äänestäjää, loput rajoitukset koskettivat pienempää joukkoa. Myös vangit olivat pitkään vailla äänioikeutta, sillä vankiloissa ei ollut äänestysmahdollisuutta. 

Sosiaaliset äänioikeuden menettämisperusteet eli verojen maksamatta jättäminen ja vaivaishoito puuttuivat vuonna 1917 säädetyistä kunnallislaeista, mutta ne lisättiin niihin jo vuonna 1919 valtiollisia vaaleja vastaavasti. Konkurssitilaa ja irtolaisuustuomiota ei kuitenkaan lisätty kunnallisen äänioikeuden rajoitusehtoihin. Vuosina 1930–1944 olivat lisäksi voimassa niin sanotut kommunistilait, jotka epäsivät vaalikelpoisuuden ”yhteiskuntajärjestykselle vaaralliseen yhdistykseen” kuuluneilta.

(Wikipedia, lainattu 2.6.2020)

Seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä tehtiin lakimuutoksia, tarkennuksia ja korjauksia, jotta mahdollisimman suuri osa kansasta pääsisi nauttimaan laajoista kansalaisoikeuksistaan. Äänestysikärajan palauttaminen vuotta 1906 edeltäneelle tasolle, 21 vuoteen, mikä oli myös täysi-ikäisyyden raja, toteutui kuitenkin vasta sodan jälkeen 1944.

Heinäkuussa 1969 täysi-ikäisyydessä tapahtui historiallinen muutos kun vuodesta 1721 muuttumattomana säilynyt ikäraja laskettiin 20 vuoteen. Täysi-ikäisyys oli edelleen mahdollistaa saavuttaa myös avioliiton kautta: alle 20-vuotiaalle täysi-ikäisyys myönnettiin avioliittoon vihittäessä, mikä tapahtui presidentin myöntämällä erityisluvalla. Seuraavaksi äänestysikäraja laskettiin 18 ikävuoteen 1972 ja samoin täysi-ikäisyyden raja 18 ikävuoteen 1976.

[ tähän lisätään kuva ]

Suuri vallankumous alkaa taas uuden kehitysjakson, joka niinikään on ranskalaisen vaikutuksen alainen. Ranskan vallankumous oli sanoutunut irti kaikesta säätyerosta. Se näki miehessä ja naisessa vain valtionkansalaisen. Citoyen ja Citoyenne (Kansalainen ja Kansatar) ovat sentähden tämän ajan ainoat puhuttelusanat. Tosin tämä puhuttelutapa häviää samalla kuin ensimmäinen tasavalta, vanhat puhuttelusanamuodot palaavat jälleen — mutta ne eivät enää ilmaise säätyeroa. »Madame» tulee yhä enemmän naimisissa olevan naisen nimitykseksi, »Mademoiselle» naimattoman. Vain kohteliaisuusmuotona säilyy yhä vielä vanha tapa puhutella naimatontakin sanalla »Madame». Puhuttelusanojen yksinkertaistuttaminen tunkeutuu 18:sta vuosisadan lopulla myöskin Saksaan. Alkaa vaivalloinen taistelu »rouvan» puolesta »matamia» vastaan, »neidin» puolesta »mamselia» ja »neitsyttä» vastaan ja se päättyy vasta viime vuosisadan 70-luvulla sikäli, että neiti nyt tuli kaikkien säätyjen naimattomien naisten yhteiseksi nimeksi ja siten menetti viimeisenkin jäännöksen kunnioittavasta erikoissävystään. Mutta samalla kuin kaikki yhteiskunnallista arvoasemaa osoittavat sivumerkitykset hävisivät, saivat nuo kaksi sanaa »rouva» ja »neiti», jotka olivat vieneet voiton muista, ensimmäisen kerran nimenomaisen merkityksen »nainut» ja »naimaton».

(Ada Äijälä: Voiko olla rouva - 'vaikka ei ole rouva'? 1925, ss. 12-13)

"Rouva-nimityksen yleistämiskeskuksen" aatteellinen tavoite näyttää olleen eriarvoisuuden vähentäminen, joka kytkeytyi kysymykseen kielestä arvojen välittäjänä. Ylevä päämäärä saavutettaisiin yleistämällä rouva-nimitys kaikenlaisiin naissukupuolen edustajiin ikään ja siviilisäätyyn katsomatta. Asian ytimessä oli luonnollisesti avioliitto, joka jakoi naissukupuolisia kansalaisia niihin, jotka ovat naimisissa ja niihin, jotka eivät ole. Kipeimmin tästä joutuivat kärsimään lastaan ulkoiluttavat neidit, joiden kohdalla nimitys paljasti heidän siveelliseen lankeemuksensa, leimasi ja määritteli heitä sen kautta, että heillä oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi. Tämä loi epätasa-arvoa paitsi naisten välille, myös miehen ja naisen välille, ja erityisesti, koska miestä ei määritelty samoin normein. Siinä missä nainen oli pikku neiti, neiti opiskelija ja niin edelleen avioliittoon saakka, jolloin hän äkkiä muuttui rouvaksi, mies oli alusta loppuun herra: pikku herra, herra opiskelija ja naimisissakin yhä vain herra. Kuten Äijälä toteaa selostettuaan neiti-sanan käyttöä: 

Mies on kaikesta tästä vapaa. Hänen eroottisia elämyksiään ei sekoiteta hänen nimeensä, olivat ne mitä laatua tahansa.

(s. 5)

Kuulee alituiseen puhuttavan »hänen rouvastaan». Milloin sanotaan »hänen herransa?» »Herra» on saanut säilyttää alkuperäisen merkityksensä. Se on kohtelias, kunnioittava nimitys — ei mitään muuta. Mutta rouva-nimeä on alettu käyttää väärin. Ja niin on tultu siihen, että »rouva» ja »herra» ovat käsityksiä, joita ei voi rinnastaa, vaikka ne oikealta merkitykseltään ehdottomasti kuuluvat yhteen. »Hyvät naiset ja herrat», alkaa juhlapuhuja esityksensä, kun johdonmukaisuus kai vaatisi sanomaan »hyvät rouvat ja herrat», tai »hyvät naiset ja miehet!»

(s. 15)

Kaikki on kehityksen alaista, ja se uudistusvaatimus, joka pinnalta katsoen ehkä näyttää vähäpätöisimmältä, voikin kantavuudeltansa olla kaikkein tärkeimpiä. Niin on senkin uudistuksen laita, jota on tässä julkaisussa käsitelty. Se osoittaa naisen kohoamista sukupuoliolennosta täyteen personallisuusarvoon — mikä ei tietysti estä häntä olemasta myös sukupuoliolento kuten mieskin.

(s. 24)

Ada Äijälä oli jo 1923 julkaissut 14-sivuisen kirjasen "Naimisissa olevan naisen kansallisuuskysymys". Mielenkiintoista on, että Äijälä käyttää sanaa kansallisuus, ei kansalaisuus. Lieneekö kyseessä sen aikainen kieli, vai onko todella niin, että Äijälä näki kysymyksen läpäisevän ja määrittävän paitsi kansalaisuuden, myös kansallisuuden? Seuraavana vuonna hän piti aiheesta esitelmän pohjoismaisessa naisasiakongressissa, ja 1925 kiteytti pohdintansa tutkielmaan, joka on oikeastaan pamfletti. 

Ada Äijälän elämäntyötä esittelevät artikkelit kertovat hänen olleen "harvinaisuus 1900-luvun alun naisasialiikkeessä: vapaamielinen, ennakkoluuloton ja valppaasti aikaansa seuraava. Uudistaja, joka jätti jälkensä niin Suomalaiseen Naisliittoon kuin koulumaailmaan." 

Ada Äijälän (1886 Pietari - 1928 Leppävaara, Espoo) isä oli Suomen valtion rautateiden palveluksessa Pietarissa, jonne oli avattu Suomen asema radan valmistuttua 1870. Ada oli yksitoistavuotias perheen muuttaessa Pietarista Turkuun. Ylioppilaaksi päästyään Ada kävi Suomen Liikemiesten Kauppaopiston ja työskenteli jonkin aikaa mm. Osuusliike Elannossa. 

Liikemaailma ei kuitenkaan tyydyttänyt yhteiskunnallisista asioista kiinnostunutta Ada Äijälää, joka haaveili sanomalehtialasta. Toive toteutui, kun hän pääsi ”ammattineekeriksi” ensin Kotkan ja Lahden sanomalehtiin, sitten Kuopioon Savo-lehteen.

Vaikka hän kertomansa mukaan viihtyi erinomaisesti itäsuomalaisessa ympäristössä ja sopeutui hyvin savolaisten luonteen ja tapojen vivahduksiin, opinhalu toi hänet takaisin pääkaupunkiin, jossa hän aloitti historian, kansantalouden, venäjän kielen ja kirjallisuuden opinnot.

(Maija Kauppinen: Ada Äijälä - teräväkynäinen tähystäjä)

Suoritettuaan filosofian kandidaatin tutkinnon 1914 Ada sai vakinaisen viran rautatiehallituksessa, minkä ohella hän toimi opettajana Helsingin kunnallisessa yhdenpäivänkoulussa. 

Suomalaiseen naisliittoon Äijälä liittyi 1910-luvulla naisten oikeuksista käydyn keskustelun innoittamana. Liitto oli perustettu Nuorsuomalaisen puolueen aloitteesta 1907 vaihtoehdoksi liian vanhoillisena pidetylle, vuodesta 1884 toimineelle Suomen naisyhdistykselle. Suomalainen naisliitto oli alkujaan osa nuorsuomalaisten politiikkaa, ja myös Äijälä otti osaa politiikkaan Nuorsuomalaisten, sitten Kansallisen Edistyspuolueen riveissä. Poliittisella kartalla oikeistopuolueeksi luokiteltava Nuorsuomalainen Puolue sijoittui konservatiivisen, Venäjää myötäilevän Suomalaisen Puolueen ja äärivasemmistoa edustavan SDP:n välimaastoon. Nuorsuomalaisia ja SDP:tä yhdisti, erilaisesta arvopohjasta huolimatta, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ajaminen sekä tiukka vastustus oikeistolaista myöntyväisyyspolitiikkaa kohtaan.

Suomalaisen naisliiton ja SDP:läisen Suomen Sosialidemokraattisen Naisliiton tavoitteiden väliin kiilautui vallankumousaate - SDP:n naisliittolaisten radikaali siipi oli alusta saakka (liitto perustettiin nimellä Suomen Työläisnaisten Liitto vuonna 1900) esimerkiksi vastustanut kotitalouskysymyksestä käytyvää keskustelua ja kotitalouskouluja, koska niitä taantumuksellisina ja porvarillisten ihanteiden mukaisina.

Vallankumouksellisen painotuksen lisääntyessä SDP:n naisliitto käytännössä lakkasi edustamasta naisasiaa, siitä tuli työläisnaisen asiaa edustava liike; tavoitteena ei ollut niinkään naisen aseman parantaminen, vaan sosialistinen vallankumous, joka toisi mukanaan parannuksen myös naisen asemaan yhteiskunnassa. Vielä elokuussa 1917, SDP:n ajaman valtalain kaaduttua eduskunnan hajottamiseen, työläisnaisten enemmistö vastusti aseellista vallankumousta. Maltillisen linjan jouduttua puolueessa tappiolle ja punakapinan lähestyessä myös naiset alkoivat valmistautua aseellisiin yhteenottoihin. SDP:n naisliitossa vallalla ollut työläisnaisen identiteetti tavallaan valmisti yhteenottoon ja madalsi kynnystä tarttua aseeseen: työläisnainen taisteli sekä sosialismin että naisen oikeuksien puolesta, ideologisessa mielessä nämä kietoutuivat yhdeksi.

josta erosi vuonna 1927 mentyään naimisiin Kastorin perustajan, toimitusjohtaja Isak Räsäsen kanssa. Puoliso oli Teosofisen Seuran johtomiehiä, ja Adankin arvellaan olleen teosofi.

(xxx)

KESKENERÄINEN -- TÄYDENNETÄÄN

1910

”Adassa oli reformaattorin vapautuneisuutta, tunteen syvyyttä ja voimaa, suurpiirteisyyttä ja ennen muuta lujaa uskoa ja intomieltä. Valmis aina ja kaikkialla vastaamaan asiastaan. Mieleltään syvästi isänmaallinen, vapaamielinen ja ennakkoluuloton.”
   Näin alkaa vuoden 1928 Naisten Äänessä julkaistu nekrologi Ada Äijälä-Räsäsestä, joka ”oli saanut tapaturmaisen lopun työhön tullessaan Leppävaaran läheisellä ylikäytävällä”.
   Puolison lisäksi Adaa jäi kaipaamaan suuri joukko työtovereita, oppilaita ja ystäviä, joista monet naisliittolaisia. Ja koulu, jonka nimi muuttui Koulujen yhteislyseoksi ja joka muutti Teosofisen seuran taloon Kansakoulukadulle. Koulun uudeksi ylläpitäjäksi perustettiin Ada Äijälän Koulu Oy. Vuonna 1938 koulu sai oman talon Arkadiankadulta ja nimeksi tuli Arkadian yhteiskoulu.

(Maija Kauppinen: Ada Äijälän perintö elää. Minna-lehti 2/2014)

Ada Äijälä oli 1910-luvulta alkaen Suomalaisen Naisliiton jäsen. Hän kuului liiton keskushallitukseen ja oli liiton Helsingin osaston varapuheenjohtajana 1921–1927. Hän perusti myös Sippolaan Naisliiton osaston. Hän piti esitelmiä liiton kokouksissa ja avusti Naisten Ääni-lehteä käyttäen muun muassa nimimerkkiä Tähystäjä. Äijälä oli mukana myös nuorsuomalaisten ja myöhemmin edistyspuolueen toiminnassa.

Ada Äijälä sai surmansa liikenneonnettomuudessa Espoon Leppävaarassa kun hänen miehensä ohjaama henkilöauto törmäsi rautatien tasoylikäytävällä paikallisjunan kylkeen. Paikalla oli huono näkyvyys rakennusten, puiden ja pensaiden takia. Auton törmätessä junan kylkeen Ada Äijälä sinkoutui ulos autosta ja sai päähänsä kuolettavan iskun. Muut autossa olleet eivät saaneet vammoja.

(Wikipedia, lainattu 2.6.2020)

Passikuvassa Itäisellä Henrikinkadulla

yksityishenk_001 yksityishenk._001

Passikuvasta teetetty postikortti on päivätty Helsingissä 22. 1. 1920 ja laitettu postiin samana päivänä Helsingin asemalla. Toinen postimerkeistä on poistettu tai tipahtanut omia aikojaan. 

Kävin 19.1.-20 passikuvassa, kun luulin, että pidempiaikaiseen pilettiin kelpaisi vain sellainen kuva, joka esittäisi kysymyksessä olevaa henkilöä sellaisissa pukimissa, missä asianomainen siihen aikaan vuotta liikkuu. Tälläinen tuli minusta hätimiten otettu "jäljennös". Muistuttaneeko tää muidenkin mielestä omistajaansa. Paljon kiitoksia vieraanvaraisuudestanne viikko takaperin! Hauskaa talvea!

Kortti on kirjoitettu "Y.K.Y.:n hämärässä huoneustossa".

Vuonna 1899 perustettu Ylioppilaiden Kristillinen Yhdistys oli miehille tarkoitettu yhdistys, vastaava naisten yhdistys NYKY oli perustettu kaksi vuotta aiemmin, 1897. NYKY:n perustamiseen vaikutti vuonna 1895 perustettu NNKY (Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys).

Naisylioppilaiden Kristillinen Yhdistys ja Ylioppilaiden Kristillinen Yhdistys perustivat Akateemisten Vapaaehtoisten Lähetysliiton kanssa Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton, SKY, vuonna 1909. Liitto on toiminnassa edelleen. 

Mutta missähän sijaitsi tuo Y.K.Y:n hämärä huoneisto, jossa supliikki nuori mies korttiaan kirjoittaa? Uudella Ylioppilastalollako, jossa myös valokuva on teetetty? Kortissa olevan leiman mukaisesti "Valokuvaamo Uudella Ylioppilastalolla, I. Henrik. 9." Itäinen Henrikinkatu muutti nimensä Heikintieksi vuonna 1928, kunnes siitä vuonna 1942 tuli Mannerheimintie.

Tapasiko hän Lyylin vielä myöhemminkin? Talvisodan syttyessä he olivat noin 40-vuotiaita. Selvisikö kumpikin tahoillaan, yhdessä tai erikseen, rakentamaan sodan kurimuksesta nousevaa maata?

Ehiökortti Terijoelta Viipuriin 3. kesäkuuta 1938

 myyntiehiot.1_003 myyntiehiot.1_001

Ehiökortti on kulkenut metsänhoitaja Viki Huuhtaselle Viipuriin. Lähettänyt Kerttu. Lähettäjän mukaan "täällä on niin kesäistä ja kaunista" mutta touhua on paljon, kun pitää "alakerta saada kuntoon helluntaiksi". Jotain on unohtunutkin: keittokirja - se on jäänyt joko palvelijanhuoneen hyllylle tai keittiöön. Kertulla on huolestuttavia uutisia. Kajaanista on tullut tieto, että "mummo on kovasti sairas". 

Viktor "Viki" Heikinpoika Huuhtasen (1897 Kivennapa - 1985 Kuopio) puoliso Kerttu Elisabeth Helenius menehtyi 1938.

Kesähuvilassa ahertava 36-vuotias Kerttu ei aavista lähestyvää loppuaan. Elämä sykkii vielä vahvana, kirje Viipurissa metsänhoitajana työskentelevälle miehelle aloitetaan kauniisti ja asiallisesti "Rakas Viki". Viipurissa kortin vastaanottanut Viktor Huuhtanen katselee Pellervonkadun ikkunasta kadun hyörinään, ajattelee vähän huolestuneena Kajaanin mummoa, kunpa mummon tauti ei olisi kuolemaksi.

Kesäkuussa 1938 ei ole tietoa lähestyvästä sodasta, kaatuvista sukulaisista, Terijoen hallituksesta. Mainilan laukaukset ammutaan puolentoista vuoden kuluttua.

Paikkakuntakortti Kiuruvedeltä Valkeasaareen

suomi100_001suomi100_002

Valkeasaaren pommituksissa korsuun ryömineen sotamies Piiparisen asetakin taskussa repeytynyt kortti? Mikä rakennus ja missä. Kiuruvedellä? Lappeenrannassa? 

Terve Tauno. Äitis on täällä meillä tällä hetkellä ja on poismenossa sinne Lappeenrantaan ja paketin sanoo laittaneensa sinulle. Äitisi käski minun kirjoittaa kun se ei itse näe - mutta ett osaa arvella itse kuka tämä on joka kirjoitti. Minä olen se suutarin Vilho, minusta tulee ensi maanantaina sotamies. Minut määrättiin Hämeenlinnaan Pans. koul. keskus. Terve toivoo: Vilho 

Suomen posti oli aikoinaan tehokas ja nopea, se piti kunnia-asianaan vastaanottajien olinpaikkojen selvittämistä ja postin perille saattamista, vaikka mutkankin kautta. Kenttäpostikonttoreiden ja -posteljoonien toiminta oli sitä tärkeämpää, koska yhteys koteihin oli kullanarvoinen. Kirjeenvaihto piti yllä taistelumoraalia. Ikäviä uutisia ei kenttäpostissa mielellään kerrottu.

Vilhon postitettavaksi jätetty kortti on päivätty 10. kesäkuuta ja leimattu 11. syyskuuta. Päiväyksessä on virhe tai kortti on unohtunut pöydälle ja postitettu myöhässä.

Peiteluku 3793 tarkoittaa 18. tykkikomppaniaa. Syyskuussa vuonna 1941 komppania osallistui Valkeasaaren taisteluihin.

Selviytyikö sotamies Piiparinen hengissä Valkeasaaresta? Oliko äidin lähettämässä paketissa villasukat syksyn räntäsateisiin. Ehkä Piiparinen kirjoitti kiitoskortin kotiin ja vakuutti "kaikki hyvin täällä jossakin". Kuka luki kortin huononäköiselle äidille, ja miten kävi suutarin Vilhon? 

Kun Neuvostoliitto kesäkuussa 1944 aloitti suurhyökkäyksen Suomen rintamalinjoja vastaan, sen ensimmäinen tavoite oli murtautua läpi Valkeasaaressa. Valmistavassa hyökkäyksessä 9. kesäkuuta suomalaisten asemia moukaroitiin tuhansien tykkien voimalla. Seuraavana päivänä alkoi varsinainen hyökkäys, jossa Valkeasaaren lohkolla olevat suomalaisten kolme pataljoonaa saivat kimppuunsa 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa. 

Silminnäkijöiden kertomusten mukaan Valkeasaaren maastoa peitti kolmenkymmenen metrin korkeuteen nouseva pölypilvi. Valloilleen päässyt pakokauhu sai joukot lamaantumaan. Osa miehistä taisteli katkeraan loppuun saakka toisten menettäessä hermonsa ja jäädessä huutaen paikoilleen tai paetessa. Osa paenneista ryhtyi käpykaartilaisiksi. Iltaan mennessä rykmentti oli menettänyt 30% miesvahvuudestaan, noin 900 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Kalustotappiot olivat talvi- ja jatkosodan pahimmat, muun muassa tykistö oli menettänyt kummatkin järeät patteristonsa. 

Tauno Piiparinen ei luultavasti ollut Valkeasaaren lohkolla enää 1944. Ajatteliko hän, katkerasta tappiosta kuultuaan: olisinpa ollut siellä. Tai pikemminkin: onneksi en ollut siellä. Mutta sellaista ei ollut lupa sanoa ääneen. Ei ainakaan kovaan ääneen.

Neuvostoliiton läpimurto Valkeasaaressa oli kova isku jokaiselle suomalaiselle sotilaalle ja se oli kova isku kotirintamalle, joka oli lähettänyt isänsä, poikansa ja veljensä sotaan lujasti uskoen tai uskotellen suomalaisten pitävän rakkaan Karjalansa aseiden ja sisunsa tai ainakin Jumalan varjeluksen avulla.  

Isän suru

Suomen kirjallisuuden tärkeisiin teoksiin kuuluvien kansankuvausten Punaisen viivan (1909) ja Ryysyrannan Joosepin (1924) kirjoittaja Ilmari Calamnius (vuodesta 1906 Kianto) oli oman tiensä kulkija, poikkeusyksilö joka ei alistunut aikakauden normeihin, vaan loi omat sopivaisuussääntönsä. 

Kiannon suhde seksuaalisuuteen oli vapaamielinen eikä hän aina kunnioittanut avioliittoon kuuluvaa uskollisuutta vaan katsoi mahdolliseksi ja sopivaksi ylläpitää samanaikaista suhdetta useamman kanssa. Ensimmäisen avioliiton kariutuessa Kiannon uskottomuuteen kirjailija julistautui moniavioisuuden kannattajaksi ja joutui yleisen paheksunnan kohteeksi.

Kianto oli naimisissa kolme kertaa. Hildur "Hilkka" Molnberg 1904-1932 (avioero), Elsa-Maria Karppinen 1933-1954 (kuoli), Mirjam Lähteinen 1956-1961 (kuoli).

Kaksitoista lastaan Kianto jakoi näiden äitien mukaan A-sarjaan, B-sarjaan ja C-sarjaan. Luokitus ei ollut laadullinen vaan ilmaisi tapahtumien järjestystä: Hildur Molnberg oli A (kahdeksan lasta), Siviä Karppi B (kolme lasta) ja Rakel Nyman C (yksi lapsi). 

Hildurin ja Ilmarin esikoispojan kuoltua aivokalvontulehdukseen 1909 kirjailija tilitti rakkautta lapseen ja kuoleman synnyttämiä tuntemuksia teoksessa Pyhä rakkaus (1910). 

Suomussalmen maisemissa kesällä 1906 kuvattu herttainen, hellyttävä lapsikuva muuttuu myöhempien tapahtumien valossa kirpaisevaksi, koskettavaksi dokumentiksi elämän inhimillisestä arvaamattomuudesta. Calamniuksen kortti on osoitettu rouva Olla Forsmanille Hangon dynamiittitehtaalle.

Vastalahjaksi alastomasta ilman immestä Mariaanasta lähetän oman alastoman pikku-Aadamini. Kasvakoot nämät kaksi kastamatonta lapsukaista kuin kedon kukkaset kesäniityllä! Älköön parhainkaan pappi heitä koskaan kolmen jumalan nimeen kastako, vaan kastakoot heitä joka päivä omat äitinsä pyhällä sadevedellä ja paistakoon heidän päällensä alati Jumalan kirkas aurinko.

Tervehtäen: Ilmari Calamnius Suomussalmen pappilasta 14/8 1906

Kiannon toinen suuri menetys oli Turjanlinnan tuhoutuminen sotatoimissa joulukuussa 1939. Turjanlinnan tuhoutumisen ohella Kianto menetti julkisesti kasvonsa joutuessaan syytteeseen ja tuomituksi toiminnasta venäläisten hyväksi. Paetessaan Turjanlinnasta 7. joulukuuta 1939 hän oli jättänyt eteisen pöydälle sikarilaatikkoon kirjoitetun venäjänkielisen viestin, jossa pyysi venäläisiä säästämään köyhän kirjailijan talon ja neuvoi etenemään vanhemman sisarensa tyhjäksi jääneelle, kookkaalle huvilalle. Viestin päädyttyä suomalaisten sotilaiden käsiin nämä toimittivat asian eteenpäin. Seurauksena oli kuuden kuukauden kuritushuonetuomio ja kansalaisluottamuksen menettäminen. Kianto erotettiin useista seuroista, muun muassa Suomen Kirjailijaliitosta, jota hän oli ollut perustamassa. Kyösti Kallio armahti Kiannon ennen tuomion päättymistä, ja 1950-luvulla koko tuomio tunnustettiin virheeksi.

Yksityiselämässä rajojen rikkominen saattoi olla Kiannolle itsetarkoituksellista, mutta luultavimmin häntä johtivat vain inhimilliset vietit ja halut, joille hän pyrki löytämään henkisempiä perusteluja. Uskonnollisessa näkökannassa nämä perustelut johtivat Kiannon mm. tolstoilaisuuteen, lähelle teosofista elämänkäsitystä ja ehkä hetkittäin lähelle ateismia.

Kun omat tarpeet ja valloilleen ryöstäytyneet mielihalut joutuvat ristiriitaan vallitsevien moraalikäsitysten ja uskonnon kanssa, ihminen joutuu kiusaukseen ajatella, ettei vallitsevalla moraalilla ja uskonnolla ole mitään tekemistä todellisen Jumalan kanssa. Lopulta hän joko kieltää Jumalan tai määrittelee ja luo itselleen sellaisen Jumalan joka hänen tarpeisiinsa sopii. 

Kiannon suhde Jumalaan jää monilta osin arvoitukseksi. Vuonna 1966 Kianto liittyi takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon, jota oli suuren osan elämästään arvostellut. Ehkä tuhlaajapoika elämänsä lopulla palasi Isän huomaan?

Hautajaiset Helsingin Alppilan kirkossa toimitti Ilmarin ja Hilkan vuonna 1911 syntynyt poika Otso Kianto, Alppilan kirkkoherra.

Kianto kuoli keuhkokuumeeseen vähän ennen 96-vuotispäiväänsä 1970 Helsingin Auroran sairaalassa. Hänet on haudattu Turjanlinnan edustalla sijaitsevaan Niettussaareen. Kianto oli varannut tämän hautapaikan itselleen jo 1927 ja hautamuistomerkin teksti on myös hänen käsialaansa:

»Tähän minut haudataan. Katson Wanhaan pappilaan, sieltä aallot armaat pauhaa lapsuuteni hellää rauhaa. Turjanlinna tuossa on sodan jälkeen onneton. Minä kuljen onnen mailla – en oo enää mitään vailla.» 

(Wikipedia, lainattu 28.7.2014)