Katso KENTTÄPOSTIT KURKISTUSIKKUNOINA

suomi100_001suomi100_002

Valkeasaaren pommituksissa korsuun ryömineen sotamies Piiparisen asetakin taskussa repeytynyt kortti? 

Mikä rakennus ja missä? Kiuruvedellä? Lappeenrannassa? Julkisessa myynnissä ollut taustaviivaton postikortti vai korttina lähetetty yksityishenkilön valokuva? Luultavimmin jälkimmäinen.

Joku saattaa tunnistaakin kohteen. 

Kiuruvedeltä Valkeasaareen

Terve Tauno. Äitis on täällä meillä tällä hetkellä ja on poismenossa sinne Lappeenrantaan ja paketin sanoo laittaneensa sinulle. Äitisi käski minun kirjoittaa kun se ei itse näe - mutta ett osaa arvella itse kuka tämä on joka kirjoitti. Minä olen se suutarin Vilho, minusta tulee ensi maanantaina sotamies. Minut määrättiin Hämeenlinnaan Pans. koul. keskus. Terve toivoo: Vilho. 

Suomen posti oli aikoinaan tehokas ja nopea, se piti kunnia-asianaan vastaanottajien olinpaikkojen selvittämistä, postin perille saattamista, vaikka mutkankin kautta. Kenttäpostikonttoreiden ja -posteljoonien toiminta oli sitä tärkeämpää koska yhteys koteihin oli kullanarvoinen ja piti yllä taistelumoraalia. Ikäviä uutisia ei kenttäpostissa mielellään kerrottu. 

Vilhon postitettavaksi jätetty kortti on päivätty 10. kesäkuuta ja leimattu 11. syyskuuta. Vilholle on tullut virhe päiväyksessä tai kortti on unohtunut pöydälle ja postitettu myöhässä.

Osoitteena on kenttäpostikonttori nro 1 peiteluku 3793. Kenttäpostikonttorin päiväkirja seuraavalta päivältä, 12. syyskuuta, kertoo konttorin kuorma-auton ajaneen yhteen toisen kuorma-auton kanssa ja vahingoittuneen pahoin. Tämä tuskin on hidastuttanut postin kulkua, joten voimme päätellä Taunon saaneen korttinsa syyskuun puolivälissä. 

Missä Tauno taisteli syyskuussa 1941? Peiteluku 3793 tarkoittaa 18. tykkikomppaniaa. Syyskuussa vuonna 1941 komppania osallistui Valkeasaaren taisteluihin.

Komppanian päiväkirja 11. 9.: "Vih. lentotoiminta laajempaa. N. 20-30 koneen laivueitakin yhtaikaa pommituksilla linjoillamme. Suurin osa 2-tasoja. Valkeasaaren as. vallattu. Pietarin ja Kronstadtin 'ilotulitus' uusiutui. Päivälläkin kuului sieltä ankaraa jyrinää. Ilmat edelleen vaihtelevia." Seuraavan päivän merkinnän mukaan "ryssien uusimallisia hävittäjiä lenteli linjoillamme suomalaisin tunnuksin, pomm. ja tulittaen."

13. 9. klo 5.30: "Vihollisen hyökkäys ja keskitys Valkeasaaren as. As. joutui ryssille hetkeksi. Vastaiskulla vallattiin se takaisin."

14. 9.: "Ilma puolikirkas. Vih. teki tänään neljä eri hyökkäystä, jotka kaikki torjuttiin. Ryssän tykistö on myöskin ollut erittäin aktiivinen. Kaikenkokoisilla rask. aseilla, piiskatykeistä ja krh:stä Kronstadtin linnaketykkeihin on kaikki ollut äänessä. Lisäksi pommitti laivue Aleksandrovkaa ja Valkeasaaren asemaa, saaden tulipaloja aikaan. JR 49 ups. toimesta on vänr. Virtanen saanut syytöksiä pelkuruudesta ja tehtävien laiminlyömisestä. Mies, joka halveksuu kuolemaa ja on tunnollisuudessa 100%."

15. 9.: "Ilma puolikirkas. Ilmoitus 6:n henkilövaunun tulosta tykkiautoksi. Vih. lentotoiminta ja tykkituli olematonta. Illan suussa tuli 6 henk.vaunua, tyk.autoksi. Pietarin suunnassa 6 eri tulipaloa. Valtavia räjähdyspatsaita. Yöllä."

16. 9.: "Tav. tykkien vuorokeskustelua. Suomalaisvoittoisena. Vih. ampui Aleksandrovkaan useita 20-30 kpl. krh. sarjoja. Ilma sateinen, vaihteleva. Yöllä valtavia tulipaloja ja räjähdyksiä Piet. suunnassa."

Selviytyikö sotamies Piiparinen hengissä Valkeasaaresta? Oliko äidin lähettämässä paketissa villasukat syksyn räntäsateisiin. Ehkä Piiparinen kirjoitti kiitoskortin kotiin ja vakuutti "kaikki hyvin täällä jossakin". Kuka sitten luki kortin huononäköiselle äidille, ja miten kävi suutarin Vilhon?

Vajaa kolme vuotta myöhemmin näyteltiin Valkeasaaren kuolemannäytelmä.

Suomen sotahistorian musta päivä

9. kesäkuuta 1944 puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen Suomen rintamalinjoja vastaan. Vihollisen ensimmäinen tavoite oli murtautua läpi Valkeasaaressa, johon se keskitti kaiken mahdollisen tulivoimansa; valmistavassa hyökkäyksessä suomalaisten asemia moukaroitiin tuhansien tykkien voimalla. 

Komentaja Jussi Sihvo ei uskonut suurhyökkäykseen. Pahaa enteilevästä tulihelvetistä huolimatta. Tiedustelutietojen mukaan mahdollisen suurhyökkäyksen uskottiin alkavan aikaisintaan heinäkuussa. Viimeiset ilmakuvat olisivat kertoneet synkän totuuden, paljastaneet vihollisen suunnitelman, mutta kuvia ei ehditty kehittää ennen massiivisen hyökkäyksen alkua.

Suurhyökkäyksen käynnisti Neuvostoliiton 23. armeija 9. kesäkuuta kello 05.55 Suomen rintamalla ennennäkemättömällä tulivalmistelulla, tuhansien tykkien ja kranaatinheittimien tulella ja yli 200 lentokoneen pommituksilla. Jokaista rintamakilometriä kohden oli yli 200 tykkiä. Vajaata tuntia myöhemmin alkoi suomalaisten etulinjan puolustusasemien järjestelmällinen tuhoaminen suorasuuntausaseilla ja ilmavoimien iskuilla. Sen aikana pyrittiin tuhoamaan 200 ennalta määritettyä maalia ja tykistö ampui yli 81 100 ammusta.

Tykkitulen jyly kantautui päämajaan Mikkeliin ja jopa Helsinkiin asti. Puolustusasematsortuivat ja puolustajat lamaantuivat. Hiekansekainen multa tuprusi ilmaan sakeana, keltaisena pilvenä. Näkyvyys oli olematon ja jalkaväen aseet tukkeutuivat. Yleinen pakokauhu pystyttiin vielä pitämään kurissa. Iltapäivällä Sihvo kielsi takamaaston suluttamisen estääkseen sellaisen käsityksen syntymisen, että suomalaiset aloittaisivat vetäytymisen.

Illansuussa suomalaiset menettivät Mottorin ja Sormenkärjen tukikohdat. Etulinjaan sullottu JR 1 oli kärsinyt tuntuvia tappioita. 10. divisioonan kaikki reservit oli lähetetty tuloksettomiin vastaiskuihin menetettyjen asemien valtaamiseksi. JR 1 komentaja everstiluutnantti Viljanen pyysi divisioonan komentajalta vahvistuksia ”vaikka armeijakunnasta saakka”. Sihvo vastasi, ettei armeijakunnan esikuntaa voinut herättää keskellä yötä. Illalla huoltopäällikkö luutnantti Rytökoski oli pyytänyt lupaa noutaa Perkjärveltä ampumatarvikkeita mutta hänelle ilmoitettiin että määrättyjä liikennerajoja ei joukko-osastojen omilla ajoneuvoilla saanut ylittää. Joukot jäivät vaille näitä ampumatarvikkeita ja myöhemmin nämä kenttävarastossa olleet 30 000 kranaattia jäivät suomalaisten perääntyessä neuvostojoukkojen käsiin.

Armeijakunnan tilannearvio oli vielä toiveikas; suurhyökkäykseen ei uskottu vieläkään. Esikuntarakennuksen lähellä nähtiin upseerien pelaavan tennistä ja pioneerien hoitavan ruohomattoa esikunnan saunan edustalla.

(Wikipedia, lainattu 23.1.2019)

Varsinainen hyökkäys alkoi seuraavana päivänä, 10. kesäkuuta. Valkeasaaren lohkolla olevat suomalaisten kolme pataljoonaa saivat kimppuunsa neuvostoliittolaisten 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa. Hyökkäystä edelsi kaksi tuntia kestänyt tykistökeskitys, minkä jälkeen panssarivaunut raivasivat tien hurjasti tulittavalle ja käsikraneetteja sinkoilevalle jalkaväelle. 

Silminnäkijöiden kertomusten mukaan Valkeasaaren maastoa peitti kolmenkymmenen metrin korkeuteen nouseva pölypilvi. Valloilleen päässyt pakokauhu sai joukot lamaantumaan. Osa miehistä taisteli katkeraan loppuun saakka toisten menettäessä hermonsa ja jäädessä huutaen paikoilleen tai paetessa. Osa paenneista ryhtyi käpykaartilaisiksi. Iltaan mennessä rykmentti oli menettänyt 30% miesvahvuudestaan, noin 900 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Kalustotappiot olivat talvi- ja jatkosodan pahimmat, muun muassa tykistö oli menettänyt kummatkin järeät patteristonsa. 

Tauno Piiparinen ei luultavasti ollut Valkeasaaren lohkolla enää 1944. Ajatteliko hän, katkerasta tappiosta kuultuaan: olisinpa ollut siellä. Tai pikemminkin: onneksi en ollut siellä. Mutta sellaista ei ollut lupa sanoa ääneen, ei ainakaan kovaan ääneen.

Neuvostoliiton läpimurto Valkeasaaressa oli kova isku jokaiselle suomalaiselle sotilaalle ja se oli kova isku kotirintamalle, joka oli lähettänyt isänsä, poikansa ja veljensä sotaan lujasti uskoen tai uskotellen suomalaisten pitävän rakkaan Karjalansa aseiden ja sisunsa tai ainakin Jumalan varjeluksen avulla.  

Puolustus ei murtunut siksi, että suomalaiset olisivat vuodattaneet verensä kuiviin. Massiivinen tulisokki lamautti jalkaväen. Taukoamaton kranaattikeskitys mursi yksittäisten taistelijoiden henkisen kestokyvyn.

Neuvostoliittolainen sotahistorioitsija M. Frolov sanoo Valkeasaaren läpimurron olleen ”Suuren isänmaallisen sodan” neljäs isku Neuvostoliiton vapauttamiseksi. 

(Wikipedia, lainattu 23.1.2019)

Valkeasaaren läpimurron myötä venäläiset saivat 20 kilometriä syvän ja 15 kilometriä leveän railon suomalaisten pääasemaan. Mannerheim sanoi kesäkuun 10. päivää vuonna 1944 Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.