Kenttäpostit historiallisina kurkistusikkunoina Suomen sotiin ja kotirintaman arkeen

Lisäilen aiheeseen liittyviä kohteita ja selostuksia vähitellen tähänkin. Suomen historiaa käsittelevään kokoelmaani kuuluvia sota-ajan kohteita on runsaasti; osa kirjeistä ja korteista on kulkenut normipostissa ennen sotaa tai talvi- ja jatkosodan välissä, mutta linkittyvät aiheiseen vähintäänkin aasinsiltojen kautta. Osa sota-aiheisista kokoelmakohteista myynnissä huutonetissä

Katso myös:
Poimintoja sota-ajan kirjeenvaihdoista ja lennätinlottien päiväkirja

Ehiökortti Terijoelta Viipuriin 3. kesäkuuta 1938

 myyntiehiot.1_003 myyntiehiot.1_001

Ehiökortti on kulkenut metsänhoitaja Viki Huuhtaselle Viipuriin. Lähettänyt Kerttu. Lähettäjän mukaan "täällä on niin kesäistä ja kaunista" mutta touhua on paljon, kun pitää "alakerta saada kuntoon helluntaiksi". Jotain on unohtunutkin: keittokirja - se on jäänyt joko palvelijanhuoneen hyllylle tai keittiöön. Kertulla on huolestuttavia uutisia. Kajaanista on tullut tieto, että "mummo on kovasti sairas". 

Viktor "Viki" Heikinpoika Huuhtasen (1897 Kivennapa - 1985 Kuopio) puoliso Kerttu Elisabeth Helenius menehtyi 1938.

Nippelitietoja ja kuriositeetteja, arvailua ja päättelyä. On mahdollista, että Kerttu menehtyy onnettomuuden tai äkillisen sairauden johdosta aiemmin kuin mummo, joka yhtä mahdollisesti toipuu. Päättelyä on, että leskeksi jäänyt metsänhoitaja Huuhtanen pakenee sodan jaloista Kuopioon.

Kesähuvilassa ahertava 36-vuotias Kerttu ei aavista lähestyvää kuolemaansa, elämä sykkii vielä vahvana. Kirje Viipurissa metsänhoitajana työskentelevälle miehelle aloitetaan kauniisti ja asiallisesti "Rakas Viki". Viktor Huuhtanen katselee Pellervonkadun ikkunasta kadun hyörinään, ajattelee vähän huolestuneena Kajaanin mummoa, kunpa mummon tauti ei olisi kuolemaksi.

Kesäkuussa 1938 ei ole tietoa lähestyvästä sodasta, kaatuvista sukulaisista, Terijoen hallituksesta. Mainilan laukaukset ammutaan puolentoista vuoden kuluttua.

img_20200520_130914_4cs_2img_20200520_130950_4cs_2

Reservin korpraali Mauno L:n koti-ikävä, helmikuu 1940

Iida rakas! Terveiset täältä niin kuin tiedät on koti ikävä. Ei tiedä koska päästään kotiin. Äiti kyllä jumala auttaa meitä on vastustajamme rikollinen ja uskon että jumala rankaisee sen. Niin ei muuta kuin odotamme ja rukoilemme että kaikki kääntyy hyväksi Suomelle. terv. Mauno

Tykkimiehen keltatauti elokuussa 1940

img_20200520_191810_3cs_3img_20200520_191832_5cs_3

Torpedoveneen tykkimiehen kortti Liinavaateliike Selinille Turkuun. Peiteluku 8653 = Torp.V/Tur.LA = Turun laivasto torpedovene. Kortissa mainitut Saimaan maisemat tarkoittanevat lähetettyä postikorttia.

2.8.40.
Terve vaan, liikeväki! Minä otan tämän sotaväen nyt vähän aikaa niinkuin levon kannalta. Toisinsanoen minä en nyt muutamaan viikkoon aijo tehdä mitään. "Tiirailen" vai noita kauniita Saimaan maisemia keltaisilla silmilläni. Minä sairastan nimittäin keltatautia. Luulen sen olevan kyllä aika lievää, sillä en minä itse tunne mitään erikoista vaivaa. Ainoa paha on se, ettei ruoka maistu. Jos joku maistuisikin niin se voi taas olla kiellettyä. Esimerkiksi mitään rasvaista ei saa syödä. Kyllähän täällä sitten muuten jo rupeaisi olemaankin, mutta aika vain tahtoo tulla pitkäksi. Kirjoitin äsken isällekin ja käskin hänen lähettää tänne vähän tavaraa, mutta jäi sanomatta että hän pistäisi jotain lukemista myös, vaikka jotain vanhoja lehtiä. Viitsiikö joku teistä mennä sanomaan hänelle. Kuulemiin. Jokke

Meidän tääll' on niityt, pellot,
meidän rannat, salmensuut.
Meidän karjan kuulun kellot -
meidän maata ei saa muut!

Kohti Rukajärveä. Kauppaneuvos Kärkkäisen poika, vävy ja pojanpoika sodassa

kortiksikin_001_2korttejakin_001_2

Kortteja kotirintamalle. Oski Seppänen pojalleen Jyrkille 21.7. ja vaimolle Inkerille 29.7. Jaakko Seppänen Jyrki-veljelle 1.8.1941

Oski Seppänen, tämän 19-vuotias Jaakko-poika ja vaimon veli Yrjö taistelevat Rukajärveä kohti etenevässä JR 52:ssa. Sotasampo-tietokannan mukaan rykmentistä kaatui 63 miestä puolentoista viikon aikana 16.-29.7., minkä lisäksi menehtyi 11 haavoittunutta.

Sano äidille, että pojat olivat iloisia paketeista. Pojat ovat nyt tuolla jossain järven takana. Tulee kai aivan pian lähtö eteenpäin... Olehan reippaana ja kilttinä poikana. Sano terveiset kaikille, isä. (Oski Seppänen 21.7.1941)

Rakas Inkeri! Voimme kaikki hyvin. On kovaa kiirettä yötä päivää menoa. Ei jouda enempää kirjoittamaan... (Oski 29.7.1941)

Hei Jyrki. Terveisiä sinulle täältä uudesta Suomesta. Ryssälle annetaan kovasti selkään. Kiitoksia kortista. Koetahan nyt pitää isännyyttä talossa ja muista, että olet siellä ainoa mies, ja että siellä tehty työ on yhtä tärkeää kuin täälläkin tehty. Voi hyvin ja terv. Jaakko. (1.8.1941)

Elin Augusta (o.s. Wahlberg) ja kauppaneuvos Lauri Olavi Kärkkäisen poika Yrjö kirjoittaa siskolleen Inkerille ja tämän Jyrki-pojalle 18.8.1941. Yrjö kertoo kirjoittaneensa "Olaville pitkän epistolan täkäläisistä tapahtumista" ja päättää: "Tänään pääsee komppania päivän lepoon. Se on tervetullutta." 

Miesten ollessa sodassa lankesi isännän rooli keskenkasvuisille pojille. Isoveljen lisäksi enokin muistuttaa 8-vuotiasta Jyrkiä tämän vastuusta talon ainoana miehenä:

Oletkos ollut reippaana poikana. Eno on ollut kovissa taisteluissa. Hoida sinä nyt hyvin sitä kotirintamapuolta. Se on yhtä tärkeä kuin tämä sotarintamakin. Marjat täytyy tulla poimituksi... 

kortikks_001_2kortikkss_001_2

Yrjön ja Inkerin Lyyli-sisko vastaa Inkerin mieheltä Oski Seppäseltä tulleeseen tervehdykseen 27.8.1941. Suuria asioita on tapahtunut, Sortavala ja Käkisalmi vallattu. Käkisalmen valtauksesta ei ole vielä viikkoakaan. Mielialat ovat toiveikkaat. Näyttäisi että Suur-Suomi on syntymässä, kiitos Suomen pelottomille sotilaille, mutta ihanteiden täyttymisellä on hintansa. Lyyli pelkää sotaan lähteneiden poikiensa Sepon ja Kalevin puolesta. Sepolle ja Kaleville kopioitu kirje tarkoittanee Yrjön "pitkää epistolaa".

Haapaniemi 27/VIII -41. 
Kiitos, Oski, tervehdyksestäsi. Paljon suurta ehtinyt siitä tapahtua: Sortavala, Käkisalmi. 
   Ehkä voitte hyvin, niinkuin sodassa voi voida. - Yrjön yksi kirje Olaville kopioitiin ja lähetettiin Sepolle ja Kaleville. Kalevi ollut koko ajan hyökkäysjoukoissa Kannaksella, kovissa, kauheissa paikoissa, jalkaväessä. Seppo samoilla seuduin, vielä kauempana Kalevia. - Läheisimmän naapurimme, ystävien, poika kaatui Sortavalan luona. 
   Syd. terveiseni. Lyyli
   Lyyli Airaksinen, Kuopio. S/S Riistavesi, Tuliniemen laituri, Haapaniemi.

Yrjö Kärkkäisen isä kauppaneuvos Lauri Kärkkäinen oli aikanaan Suomen huomattavimpia liikemiehiä ja Pohjois-Savon vaikuttajia. Lauri ei ehtinyt nähdä poikiensa ja pojanpoikiensa kunniakasta taistelua Suomen puolesta: 

Elämä, joka on täynnä työtä ja vaivaa, on siunaus. (Kauppaneuvos Lauri Kärkkäisen kuolinilmoituksessa 28.12.1922)

Kärkkäinen palaa palvelukseen

Yrjö Kärkkäinen palaa lomilta juuri parahiksi osallistuakseen 14. divisioonan hyökkäykseen Rukajärvellä.

6. syyskuuta alkanut hyökkäys päättyy Rukajärven kylän valtaukseen viisi päivää myöhemmin. Yrjö kirjoittaa siskolleen Inkerille Iisalmeen 10. syyskuuta:

Saavuin onnellisesti ja suurin piirtein ajoissa joukko-osastoon. Olen loistokunnossa. Ryssä ajettiin tiehensä edessä olevista asemista.

Jatkosodassa 1941–1944 Rukajärven piiri oli suomalaisten miehittämä. Venäjä teki omalla puolellaan liikekannallepanon ja alueen siviiliväestö evakuoitiin Arkangelin ja Kirovin alueille sekä Uralille. Suomalaiset lähettivät Rukajärvelle 14. divisioonan, johon kuluivat muun muassa jalkaväkirykmentti 10, JR 52 ja JR 31. Rukajärven alueen komentaja oli eversti Erkki Raappana. Rukajärven–Ontajärven alueella käytiin kovia taisteluja varsinkin vuonna 1941 ja vuosina 1943–1944. Rukajärven kylä vallattiin 11.9.1941.  

(Wikipedia. Lainattu 15.7.2020)

Samanaikaisesti kun saksalaisten sotatoimet Lapissa kompuroivat ja epäonnistuivat, Suomen armeija oli ryhtymässä hyökkäykseen etelässä. Ensimmäisenä toimeen ryhtyisi yksi erillinen divisioona, eversti Erkki Raappanan johtama 14. Divisioona, joka operoi Saksan Norjan-armeijan ja Suomen Karjalan Armeijan välisellä raja-alueella. Heinäkuun 4. päivänä Raappanan miehet olivat ensimmäiset suoraan suomalaisen johdon alaiset miehet, jotka ylittivät rajan ja aloittivat näin virallisesti Suomen hyökkäyksen Neuvostoliittoon. --

Eversti Raappanan miehet kukistivat neuvostojoukot nopeasti Kolvasjärvellä ja valtasivat Repolan kylän 8. heinäkuuta. Sieltä divisioona jatkoi kohti Omelian kylää, missä Raappanan molemmilla sivuilla toimineet erilliset osastot auttoivat everstiluutnantti Stepan Tsurilovin 337. Rykmentin saartamisessa mottiin. Juuri ennen saartorenkaan sulkemista 20. heinäkuuta Tsurilov oli saanut täydennyksekseen 1047 tuoretta taistelijaa. Valitettavasti suurimmalta osalta puuttui sotilaskoulutus. Heinäkuun 24. päivään mennessä suurin osa Omelian neuvostojoukoista oli tuhottu. Kaikkiaan 2170 miestä onnistui pakenemaan kohtaloaan pääasiassa ylittämällä lauttakyhäelmillä Roukkulanjärven. Tähän saakka Puna-armeija oli menettänyt yli 4000 miestä lohkon taisteluissa. Omeliassa suomalaiset saivat haltuunsa 300 sotavankia ja mittavan määrän sotilastarvikkeita, muun muassa 24 kenttätykkiä ja 26 muuta tykkiä, 40 kranaatinheitintä, 50 autoa, tusinan verran traktoreita ja yli 300 hevosta.

Omeliasta 14. Divisioona jatkoi kohti Rukajärveä 9. elokuuta. Suomalaiset saavuttivat Rukajärven kylän 6. syyskuuta. Sieltä Raappana jatkoi vetäytyvän vihollisen seuraamista Ontojokea kohti. Raappanan hyökkäys pysähtyi lopulta sinne Mannerheimin käskystä 17. syyskuuta. Rukajärveltä suomalaiset saattoivat muodostaa yhtenäisen rintaman Karjalan Armeijan kanssa Seesjärven ohi Paateneeseen saakka. Yhteyden täydensi lopulta etelästä 26. lokakuuta edennyt 8. Divisioona. 14. Divisioona asettui lähes kolme vuotta kestäneeseen asemasotavaiheeseen ja lähti vetäytymään kohti vanhaa rajaa vasta syyskuussa 1944.

(Vesa Nenye: Jatkosota ja Lapin sota 1941-1945. Gummerus 2017. s. 65)

Paikkakuntakortti Kiuruvedeltä Valkeasaareen

suomi100_001suomi100_002

Valkeasaaren pommituksissa korsuun ryömineen sotamies Piiparisen asetakin taskussa repeytynyt kortti? 

Terve Tauno. Äitis on täällä meillä tällä hetkellä ja on poismenossa sinne Lappeenrantaan ja paketin sanoo laittaneensa sinulle. Äitisi käski minun kirjoittaa kun se ei itse näe - mutta ett osaa arvella itse kuka tämä on joka kirjoitti. Minä olen se suutarin Vilho, minusta tulee ensi maanantaina sotamies. Minut määrättiin Hämeenlinnaan Pans. koul. keskus. Terve toivoo: Vilho. 

Suomen posti oli aikoinaan tehokas ja nopea, se piti kunnia-asianaan vastaanottajien olinpaikkojen selvittämistä ja postin perille saattamista, vaikka mutkankin kautta. Kenttäpostikonttoreiden ja -posteljoonien toiminta oli sitä tärkeämpää, koska yhteys koteihin oli kullanarvoinen ja piti yllä taistelumoraalia. Ikäviä uutisia ei kenttäpostissa mielellään kerrottu. 

Vilhon postitettavaksi jätetty kortti on päivätty 10. kesäkuuta ja leimattu 11. syyskuuta 1941. Vilholle on tullut virhe päiväyksessä, tai kortti on unohtunut pöydälle ja postitettu myöhässä.

Kortin osoitteena on kenttäpostikonttori nro 1 ja peiteluku 3793. Kenttäpostikonttorin päiväkirja seuraavalta päivältä, 12. syyskuuta, kertoo konttorin kuorma-auton ajaneen yhteen toisen kuorma-auton kanssa ja vahingoittuneen pahoin. Tämä tuskin on hidastuttanut postin kulkua, joten voimme päätellä Taunon saaneen korttinsa syyskuun puolivälissä. 

Peiteluku 3793 tarkoittaa 18. tykkikomppaniaa. Syyskuussa vuonna 1941 komppania osallistui Valkeasaaren taisteluihin.

Selviytyikö sotamies Piiparinen hengissä Valkeasaaresta? Oliko äidin lähettämässä paketissa villasukat syksyn räntäsateisiin. Ehkä Piiparinen kirjoitti kiitoskortin kotiin ja vakuutti "kaikki hyvin täällä jossakin". Kuka luki kortin huononäköiselle äidille, ja miten kävi suutarin Vilhon?

Valkeasaaren kuolemannäytelmä näyteltin vajaa kolme vuotta myöhemmin: 

9. kesäkuuta 1944 puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen Suomen rintamalinjoja vastaan. Vihollisen ensimmäinen tavoite oli murtautua läpi Valkeasaaressa, johon se keskitti kaiken mahdollisen tulivoimansa. Valmistavassa hyökkäyksessä suomalaisten asemia moukaroitiin tuhansien tykkien voimalla. Komentaja Jussi Sihvo ei uskonut suurhyökkäykseen. Pahaa enteilevästä tulihelvetistä huolimatta. 

Varsinainen hyökkäys alkoi 10. kesäkuuta. Valkeasaaren lohkolla olevat suomalaisten kolme pataljoonaa saivat kimppuunsa neuvostoliittolaisten 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa. Hyökkäystä edelsi kaksi tuntia kestänyt tykistökeskitys, minkä jälkeen panssarivaunut raivasivat tien hurjasti tulittavalle ja käsikraneetteja sinkoilevalle jalkaväelle. 

Silminnäkijöiden kertomusten mukaan Valkeasaaren maastoa peitti kolmenkymmenen metrin korkeuteen nouseva pölypilvi. Valloilleen päässyt pakokauhu sai joukot lamaantumaan. Osa miehistä taisteli katkeraan loppuun saakka toisten menettäessä hermonsa ja paetessa tai jäädessä huutaen paikoilleen. Osa paenneista ryhtyi käpykaartilaisiksi. Iltaan mennessä rykmentti oli menettänyt 30% miesvahvuudestaan: noin 900 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Kalustotappiot olivat talvi- ja jatkosodan pahimmat, tykistö oli menettänyt kummatkin järeät patteristonsa. 

Valkeasaaren läpimurron myötä venäläiset saivat lyötyä suomalaisten puolustukseen 20 kilometriä syvän ja 15 kilometriä leveän railon. Mannerheim sanoi kesäkuun 10. päivää vuonna 1944 Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.  

Tauno Piiparinen ei luultavasti ollut Valkeasaaren lohkolla enää 1944. Ajatteliko hän, katkerasta tappiosta kuultuaan: olisinpa vain ollut siellä? Tai pikemminkin, onneksi en ollut siellä. Mutta sellaista ei ollut lupa sanoa ääneen.

Neuvostoliiton läpimurto Valkeasaaressa oli kova isku suomalaiselle sotilaalle ja se oli kova isku kotirintamalle, joka oli lähettänyt isänsä, poikansa ja veljensä sotaan lujasti uskoen tai uskotellen suomalaisten pitävän rakkaan Karjalansa aseiden ja Jumalan tai ainakin sisunsa voimalla. 

"Mistä me saadaan selville onko Tauno enää hengissäkään?"

myyntikorrr_002_2myyntikorrr_003_2

Oulu 16/7 -41. Terveiset taas ja kiitos kortistasi, vastaamme nyt heti että saat sen pian perille. Taunosta emme ole saanut mitään tietoa koko sota-aikana, eikä Tauno ole kirjoittanut meille kun 28/6 -41 lähetti meille kortin jossa oli kenttäposti osoite ensikerran nyt tämän sodan aikana. Meillä on ollut sellainen hätä että mistä me saadaan selville onkos Tauno enää hengissäkään. Äiti on jo niin hermostunut ja me kaikki. Taunon viime osoite oli näin: Stm. Uksila 5615 6 Kpk. Kirjoita pian. Äiti.

Eteenpäin!

Kulkenut kenttäpostissa maaliskuussa 1942.

Äiti rakas! Sydämelliset kiitokseni kirjeestäsi. Olen nyt patterissa pari päivää jalkojani parantamassa eikä ole kirjoitusvehkeitä täällä, mutta kun palaan takaisin omaan joukkoon kirjoitan ja selitän hiukan tarkemmin. Älä vain pelästy ei se ole kuin mätäpaiseista.

Arvoitukseksi jää, kuinka kortti on kirjoitettu ilman välineitä – mustekynällä näkyy kirjoitetun, joten lainavehkeet kyseessä? Tai ehkä kirjoittaja vehkeillä tarkoittaa kirjepaperia ja -kuorta. Mätäpaiseet olivat asia sinänsä: kaikenlainen mätä oli vaarallista aikana ennen antibiootteja, mutta varmastikaan se ei ollut yhtä vakavaa kuin jalkojen repeytyminen kranaattikeskityksessä. 

Peiteluvun 2031 mukaan alikersantti Pohjanen kuului raskaaseen patteristoon. Pohjasen patteri taisteli Syvärillä helmikuusta 1942 kesäkuuhun 1944. Patteriston haupitsit olivat järeitä aseita. Haupitsi painoi 3 tonnia ja ammus yli 40 kg. Ammusten tuhovoima näkyy yhä syvänteinä Karjalan metsissä.

Vänrikiksi Poventsaan

kordei_001_2kordei_002_2

Vuosi 1942 kutsui sotaan ikäluokan 1923. Isänmaallinen Heikki Rantasalo oli astunut palvelukseen jo edellisenä vuonna täytettyään 18 vuotta tammikuussa 1941.

Peiteluvun perusteella (9438 = E/Ps.Koul.K) voisimme kuvitella että kansanperinteen tutkijan lehtori A. V. Rantasalon (ennen nimenmuutosta Durchman) poika on päässyt mukaviin toimistotöihin panssarintorjunnan koulutuskeskuksen esikuntaan. 

Elokuun ensimmäisellä viikolla kotiväelle lähettämässään kortissa sotamies Heikki Rantasalo kiittää Raili-siskoa tältä saamastaan kolmannesta kirjeestä, ja kertoo, että täällä on satanut paljon. "Täällä", koska joukkojen ja sotilaallisten kohteiden sijaintia ei saanut paljastaa, ei sittenkään, vaikka kyseessä olisi ollut kaikkien tietämä koulutuskeskus juuri siellä. Lyhyt tilannetiedotus kotiväelle päättyy sanoihin: "Tänään oli taas rokotus".

Heikin mainitsemat rokotukset tarkoittanevat kampanjaa lavantautia vastaan. Laajamittaisen rokotuskampanjan ansiosta lavantautia esiintyi rintamalla vain vähän.

Rokotukset epidemiaksi yltynyttä tuberkuloosia vastaan aloitettiin palvelukseen astuville 1943. Vaatetäiden levittämään pilkkukuumeeseen oli myös rokote, mutta sen laajamittaiseen käyttöön ei voitu ryhtyä rajallisen saatavuuden vuoksi; pilkkukuumeen leviäminen pystyttiin estämään tappamalla täit vaatteita kuumentamalla ja desinfioimalla sekä eristämällä sairastuneet. Tuberkuloosin ohella miesten taistelukuntoa heikensivät muun muassa keltauti, punatauti, keripukki ja kuppa.

JR 35:een komennettu Rantasalo joutui rykmentin mukana taisteluihin syksyllä 1941. Mahdollisesti jo elokuussa.

JR 35:n pataljoonia oli erotettuna taisteluihin eri puolille Karjalaa, kunnes rykmentti maaliskuussa 1942 sai vastuulleen Poventsan lohkon. Rykmentti oli osallistunut myös Poventsan valtaukseen joulukuussa 1941.

Suomalaisten vallattua Poventsan itsenäisyyspäivänä 1941 neuvostoliittolaiset räjäyttivät Vienanmeren-Itämeren kanavan viimeiset sulut Vuolijärvellä, minkä johdosta Poventsaan syöksyvät vesimassat repäisivät mukaansa satoja miehiä ja suuren määrän kalustoa. Veden paineesta ja jäämassojen puserruksesta selvinneillä oli kiire saada itsensä kuivaksi pakkasessa.

JR 35:ssä taisteli myös Suomen tuleva presidentti, Rantasalon kanssa samana vuonna syntynyt Mauno Koivisto. 

Koivisto saapui Äänisjärven pohjoisrannalle heinäkuun lopussa 1942. Syksyllä matka jatkui idemmäksi, JR 35:n kolmannen pataljoonan yhdeksännen komppanian neljänteen joukkueeseen, Poventsan kaupunkiin.

- Aika heti meille kävi selville, että olimme joutuneet yhteen kaikkein hankalimmista ja paljon tappioita vaatineista rintamaosista.

(Iltasanomat 12.5.2017)

Poventsan jälkeen JR 35 kunnostautui Tali-Ihantalan taisteluissa kesällä 1944. JR 35:n killan hallituksen puheenjohtaja Taisto Tähkämaa Turun Samonien Lukijoilta-osastossa 15.12.2002:

Haluan oikaista ja täydentää Turun Sanomissa 13.12. kulttuurisivulla ollutta uutista "Åke Lindman ohjaa kaksi sotaelokuvaa" Tali-Ihantalan suurtaistelujen osalta.
   Osoitamme kunniaa kaikille kannaksen taisteluissa olleille veteraaneille. Viitaten mainittuun kirjoitukseen haluamme todeta, että olimmehan siellä mekin.
   JR 35 irrotettiin Maaselän kannakselta ja liitettiin 6. divisioonaan, jota johti jääkärikenraalimajuri Einar Vihma. Tässä taistelivat Lapissa koottu JR 12 ja Varsinais-Suomessa koottu JR 35. Ihantalan ratkaisutaistelujen rungon muodostivat siis Lapin ja Varsinais-Suomen miehet.
   JR 35:n joukot sijoitettiin Ihantalan Kirkonmäelle 3. pataljoona Pyöräkankaalle 1. pataljoona ja Tähtelän maastoon 2. pataljoona ja myöhemmin myös 3. pataljoona.
   Täällä Tähtelän maastossa JR 35 kärsi suurimmat tappionsa johtuen jatkuvista vastaiskuista. Eräinä päivinä maasto jouduttiin jopa luovuttamaan neljä-viisi kertaa ja sitten vastaiskuilla takaisinvaltaamaan.
   Ensimmäisen kymmenen päivän aikana 6. divisioona menetti kolmanneksen taisteluvahvuudestaan eli 2 600 miestä.
   Kaikki Tali-Ihantalan taisteluissa mukana olleet veteraanit pitävät heinäkuun 2. päivänä vuonna 2004 Ihantalan muistomerkin luona Tali-Ihantalan suurtaistelun 60-vuotismuistojuhlan. Sinne kutsutaan kaikki veteraanit perheineen.

Lehtori Rantasalon poika vaikuttaa olleen upseeriainesta. Veli Heikki Vilhelmi Rantasalo yleni vänrikiksi melko tarkkaan puolessatoista vuodessa. Toisaalta vänrikiltä ei edellytetty ihmeellisiä strategisia taitoja, tärkeintä oli joukon johtaminen, ja komentoketjun ymmärtäminen. Käytännössä se tarkoitti syöksymistä ensimmäisten joukossa pistimiä päin. Tali-Ihantalaan vänrikki Rantasalo ei enää ehtinyt osallistua, eikä paljon muuhunkaan. Laskutavasta riippuen hän eli silti yhtä pitkän elämän kuin jokainen meistä: alusta loppuun saakka. 20-vuotias Heikki Rantasalo kaatui 20. helmikuuta 1943. Sotapolku.fi ilmoittaa kuolinpaikaksi "Vienan kanava".

Me hoidamme leiviskämme

Rauni hyvä! Kirjoitan tätä korttia paikkakunnalla, jossa olimme viime talvena hiihtoleirillä. Olemme täällä muutaman päivän ja lähdemme sitten itään päin. Lähetin edellisestä paikasta paketin, jossa on siviilivaatteeni ja Ilkan kypärä. Sain täältä samanlaisen. Tulimme tänne 6.30 edellisestä paikasta lähteneellä junalla. Olemme majoitettuna erääseen koulurakennukseen. Lotat keittävät ruoan, tänään oli lammaskaalia! Kirjoitan taas parin päivän päästä lisätietoja. Terv. Heikki

Sotamies Heikki Rantasalon kortti vanhimmalle siskolle, 1911 syntyneelle Raunille, päivätty 19.8.-41. Rintamalle siirtyvä joukko johon Rantasalo kuuluu, on peiteluvusta 0591 (E/Jv.Koul.K 2) päätellen pysähtynyt jalkaväenkoulutuskeskukseen Hyvinkäälle. 

Suomen kotien raskas ja lohduton suru

Kaksi Suomen Aliupseerin vuonna 1940 julkaisemaa postikorttia. Kortit ovat kulkeneet samaan osoitteeseen 9/12 ja 11/12 1941. Ensimmäisessä kortissa vanhemmat ilmoittavat pojan menehtyneen vammoihinsa kenttäsairaalassa eivätkä tiedä milloin ruumis tulee ja hautajaiset voidaan pitää; kaksi päivää myöhemmin lähetetty kortti on kutsu 14/12 pidettäviin hautajaisiin. 

9/12 -41. Ilmoitan raskaan ja lohduttoman surumme. Pentin taistot päättyi Itäkarjalassa kenttäsairaalassa 30/11. Hän on kuollut pian ehkä, että ei kauan joutunut haavoissaan kärsimään. Eilen vasta saimme tiedon. Ruumis ei vielä ole täällä, enkä voi kertoa hautaamisesta mitään. Ilmoitan myöhemmin.

Helsinkiläinen Pentti Ilmari Takala, agronomian ylioppilas ja vänrikki, haavoittui Karhumäen valtausta edeltävissä taisteluissa 29. marraskuuta 1941, ja kuoli seuraavana päivänä kenttäsairaalassa. Hän oli kuollessaan 27-vuotias. Ruumis laskettiin sankarihautaan Helsingissä 14. joulukuuta. 

Vänrikki Takala kuului everstiluutnantti Valter Nordgrenin komentamaan JR 4:ään. Nordgren nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi toukokuussa 1942 (muun muassa ansioistaan Karhumäen valtauksessa joulukuussa 1941) ja ylennettiin everstiksi 6.8.1942.

Suomalaisten suuriin voittoihin jatkosodan taisteluissa kuuluneessa Karhumäen valtauksessa "neuvostojoukkojen tappiot olivat 8 000 kaatunutta ja 2 800 antautui suomalaisille. Suomalaisten kokonaistappiot olivat noin 1 500" (Wikipedia). 

Karhumäen taistelu voidaan luokitella suureksi voitoksi paitsi suhteellisen nopeasti tapahtuneen valtauksen ansiosta, myös ja erityisesti siksi, että valtauksen vaatimat miestappiot olivat vähäiset, ainakin suhteessa vastapuolen tappioihin.

Miestappioiden perusteella laskettu "voitto" tai "vähäisempi tappio" merkitsee sitä, että vastapuolen kodeissa itkettiin enemmän. 

Karhumäki kuten muutkin Suomen jatkosodassa valtaamat alueet luovutettiin Neuvostoliitolle Moskovan välirauhassa 19. syyskuuta 1944. Alueluovutusten lisäksi rauhanehtoihin kuului - lainattu Wikipediasta 26.6.2020:

  • 300 miljoonan Yhdysvaltain dollarin (vuoden 1938 rahanarvon mukaan) arvoiset sotakorvaukset,
  • kommunistien poliittisen toiminnan salliminen ja poliittisista syistä vangittujen henkilöiden – enimmäkseen juuri kommunistien – välitön vapauttaminen sekä kaikkien syrjivien lainsäädännöllisten määräysten ja niistä johtuvien rajoitusten kumoaminen
  • sitoutuminen yhteistoimintaan liittoutuneiden kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi sekä tuomitsemiseksi
  • fasististen ja ylipäätään kaikkien Neuvostoliiton vastaista kiihotusta harjoittavien järjestöjen toiminnan lakkauttaminen ja sellaisten olemassaolon estäminen vastaisuudessa
  • Suomen armeijan saattaminen rauhanaikaiseen vahvuuteensa kahden ja puolen kuukauden kuluessa välirauhansopimuksen allekirjoittamisesta
  • diplomaattisuhteiden katkaiseminen kaikkiin Saksan vasallivaltioihin; sopimustekstissä todettiin Suomen katkaiseen suhteensa Saksaan jo syyskuun alkupäivinä
  • Suomessa oleskelleiden Saksan ja Unkarin kansalaisten internointi ja heidän omaisuutensa takavarikointi
  • Suomessa vielä tuolloin olleiden saksalaisten joukkojen riisuminen aseista, mikä johti Lapin sotaan.

Kiellettäviin järjestöihin kuului lotta-järjestö, joka tulkittiin "Yhdistyneille kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa harjoittavaksi hitleriläiseksi ja fasistiseksi" järjestöksi.

Sodanjälkeinen vasemmistopolitiikka pyrki aktiivisesti häpäisemään lottia pitäen yllä mielikuvaa järjestön natsimielisyydestä, ja sodanaikaisten yksittäistapausten perusteella leimasi lotat moraalisesti epäilyttäviksi, saksalaisten ja suomalaisten sotilaiden rintamaheiloiksi. Monet lotat polttivat lottapukunsa ja vaikenivat rintamalla tekemästään uhrautuvasta ja raskaasta työstä vuosikymmenten ajaksi.

Vasta Neuvostoliiton romahtaminen 1990-luvulla teki mahdolliseksi Lotta-järjestön arvonpalautuksen.

Heinäkuussa 1991 silloinen Mikkelin läänin maaherra J. Juhani Kortesalmi herätteli henkiin Lotta Svärd-järjestöä tai sitä vastaavaa naisten vapaaehtoista maanpuolustustyötä tekevää järjestöä. Kortesalmen mielestä Lotta Svärd -järjestö oli lakkautettu oloissa, joissa "ahdistetun kansan moraalista ryhtiä haluttiin murtaa", ja Neuvostoliitossa vuoden 1991 aikana tapahtuneet muutokset antoivat Suomelle aiheen "tehdä asiaankuuluvat johtopäätökset ja korjata lottajärjestöämme kohdannut vääryys ja häpäisy”" Helsingin Sanomat ampui pääkirjoituksessaan 10. heinäkuuta 1991 Kortesalmen esityksen alas: "Lotta Svärd -järjestö levätköön rauhassa ja vapaaehtoinen maanpuolustustyö hoidettakoon muulla tavoin."

Lottien virallinen maineenpalautus tapahtui kuitenkin jo pari kuukautta myöhemmin syyskuussa 1991, jolloin Finlandia-talossa järjestettiin Lotta-Svärd-järjestön 70-vuotismuistojuhla. Pääministeri Esko Aho puhui tilaisuudessa, tuoden mukanaan valtiovallan tervehdyksen ja kiitoksen lottien tekemästä työstä, todeten Lotta Svärd -järjestön lakkautetun pakon edessä. Myös silloinen puolustusministeri ja entinen pikkulotta Elisabeth Rehn esitti valtiovallan kiitoksen lotille. Tilaisuudessa olivat läsnä presidentti Mauno Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto.

(Wikipedia. Lainattu 26.6.2020)

Lottia ajatellen järjestön dekriminalisointi tapahtui liian myöhään. Suurin osa lotista ja myös pikkulotista oli kuollut tai ikääntymisen tuoman dementoitumisen vuoksi siinä kunnossa, ettei arvonpalautus tavoittanut heitä.

Muistan 2010-luvulla käymäni keskustelun entisen pikkulotan kanssa. Vaikkakin henkilö oli ylpeä kuulumisestaan isänmaalliseen järjestöön ja ymmärsi että lottien tekemä työ nykyisin tunnustetaan, vuosikymmenten häpeä oli jättänyt jälkensä. Vanhus kertoili kokemuksistaan lähes kuiskaamalla ja totesi sitten, että ehkä olisi parempi olla vaiti, kun eihän sitä tiedä jos vaikka Neuvostoliitto vielä vaatii heidät luovutettaviksi Siperiaan. 

27-vuotiaan vänrikin vanhemmat toivoivat rakkaalleen nopeaa vapautusta ajallisista kärsimyksistä. Toisaalta kristikunnan vanhoihin rukouksiin kuuluu "varjele minut pahalta äkkikuolemalta". Rukous asettaa kuoleman ja tilinteon oikeaan suhteeseen elämän, niin ajallisen kuin iankaikkisen kanssa. Se sisältää toiveen mahdollisuudesta vielä luovuttaa kaikki Jumalan käsiin ja ehyellä sydämellä jättäytyä Hänen armonsa varaan. Uskonsa tähden vainotut, monella tapaa häpäistyt ja pahoinpitelyjä kärsineet alkuseurakunnan kristityt, joista monet kuolivat julkisissa teloituksissa, eivät vähätelleet kärsimyksiä sanoessaan: 

"Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia." (2.Kor.4:16-18)

Raja idemmäksi. Kortteja Taunolle

Kaksi sotapropagandistista korttia sotamies Tauno Karpolle. Peitelukujen mukaan Karpon sijoituspaikka oli syksyllä 1941 Kevyt Osasto 12 konekiväärikomppania, mistä hänet on siirretty JR 1:n konekiväärikomppaniaan.

"Mikä tämä on, tavaritsh?" "Se on saippua, veliseni."

Vihollinen oli tärkeää nähdä jonain muuna kuin kuin ihmisenä, mieluiten sivistymättömänä, likaisena ja alikehittyneisyydessään tuhoontuomittuna puoliapinana - rikollisena, kotien piiriin luvatta tunkeutuneena petona, joka oli säälimättä lopetettava. Vihollisen puutteelle irvailtiin, vaikka samaan aikaan ja osittain samoista syistä eli sodan vuoksi omakin kansa kituutti ostokuponkien varassa ja monet näkivät nälkää.

Propaganda auttoi unohtamaan vihollisen ihmisyyden, ja vahvisti luottamusta oman armeijan voimaan sekä vastapuolen vääjäämättömään häviöön. Neuvostoliittolainen oli vanja, ryssä, syöpäläinen. Sama viholliskuvien luominen ja retoriikka toimi myös toisella puolella, missä suomalaiset nähtiin entisen emämaan lonkkaa järsivinä, sen hyvinvoinnista ja turvallisuudesta piittaamattomina tuholaisina. Suomalaisten päämäärä oli rakentaa Suur-Suomi, josta käsin Saksa jatkaisi rauhanomaisen Neuvostoliiton ahdistamista ja terrorisointia.

Ensimmäisessä maailmansodassa sotapiirtäjänä toiminut saksalainen Otto Dix totesi aikanaan lakonisesti: "Syöpäläisiä, rottia, piikkilankaa, kranaatteja, mutaa, ruumiita, verta, bunkkereita, savukkeita, säilykkeitä, sontaa, luoteja, tulta ja rautaa. Sitä oli sota. Se on paholaisesta." 

Kotirintamalta tulleet arkiset selostukset auttoivat miehiä pysymään järjissään. Ne muistuttivat, että elämässä on muutakin kuin sankarillinen (ja toiselta puoleltaan äärimmäisen perkeleellinen) sota. Kortit toimivat siis kahtalaisesti vahvistaen läheisyyttä kotiin ja isänmaahan ja näin lisäten motivaatiota ja aggressiota tuhota sitä uhkaava vihollinen. Tilanteen vaatiessa vaikka tulta päin syöksymällä. 

Sukulaispoika Jarmo Koskinen Kauhajoelta selostaa edellisenä päivänä tekemäänsä bussimatkaa, 15/8 -41:

Hei Tauno! Kirjoitan sinulle tässä kortin. Kiitos niistä korteista ja kirjeistäsi jotka olet lähettänyt. Menin eilen Vaasaan linja piilillä joka haki tavaraa Teuvalle. Siinä autossa vuoti kaasuttaja lujaa ja me päästiin 25-35 tunnissa vain. Kesti 4 tuntia ajaa Vaasaan, siis 8 - 12. Kun tultiin kotiinpäin niin puhkesi kummi, me paikattiin niin viipyi siinä 2 t. Sitten taas lähdettiin kun tuli pieni mäki niin aina piti panna kiviä pyörien taa, välistä jäätiin keskelle mäkeä ja taas laskettiin alas otettiin kova vauhti ja päästiin hädin tuskin mäen päälle, kun sitten vihdoin päästiin Teuvalle ja purettiin kuorma ja lähettiin kotiin mentiin vielä ojaan siinä meni 1 tunti. Kun vihdoin päästiin kotiin oli klo 6 aamulla. Minä nukuin heti kuin possu. Jarmo klo 1 päivällä

Uuno Karppo, Laihia 6/1 -42:

Terve! Joulu on ollut ja mennyt. Kuinka siellä nyt jaksetaan. Se Hautalan poika ei käynyt Laihialla lainkaan. Parasta on lähetellä postissa paketti. Lähiaikoina taas lähetän. Paavo on lomilla (10 vrk.) Oli uutena vuonna ristiäiset, jossa olin myös, pojasta tehtiin Reijo Heikki Kalevi. Nyt on ollut kovasti hommaa näin vuoden vaihteessa, olisit voinut pyrkiä lomille oikeastaan. Onko yhtään tietoa koska pääset? 

Leutoa talvea "täällä jossain" Toijalassa

Siellä tavaritsit oivat, toisiansa likvidoivat, matkan pää on hirsipuu. Georg Engeströmin piirtämä kortti vuodelta 1941. 

Vaikka "täällä jossain" vakiintui tarkoittamaan rintamalla taistelevia, käytännössä se tarkoitti myös rajan tällä puolen olevia sotilaallisia kohteita, joiden sijaintia ei saanut ilmaista kortissa tai kirjeessä. Niinpä Marttakin kirjoittaa tammikuussa 1942 kotiväelle olevansa "täällä entisessä paikassa". Peiteluvun 0685 mukaan Martta on ollut Tykistökoulutuskeskus 1:n kolmannessa komppaniassa. 

Terveiseni taas pitkästä aikaa täältä entisiltä laitumilta. Osoitteeni on taas hieman muuttunut vaikka olenkin täällä entisessä paikassa. Täällä on parhaillaan aivan vesisuvi, räystäistä tulee vettä kuin kesällä konsanaan. 
   Me täällä elelemme edelleenkin leppoisaa elämää. Kaikki on hyvin mennyt tähän saakka. Joko Rajasolat ovat muuttaneet pois? Kuinka koulunkäyntisi luistaa? Paljon terveisiä teille kaikille ja hyvää jatkoa, Martta

Kortti ei kerro Martan toimenkuvaa, onko Martta huolehtinut moninaisesta keittiöllä, konekirjoituksessa tai terveydenhoidollisissa tehtävissä.

Toijalassa sijaitseva Tykistökoulutuskeskus 1 lopetti toimintansa maaliskuussa 1942, jolloin viimeiset koulutettavat passitettiin rintamalle. Keskuksen tavarat ja tarvikkeet lähetettiin joko rintaman tarpeisiin, muihin koulutuskeskuksiin tai muihin tarpeisiin. Vuokralla tai lainassa olevat tavarat kuten kirjoituskoneet palautettiin omistajilleen. Yksityiskohtaisesta kirjanpidosta selviää mm. 20 lumilapion ja tyhjien kiväärinhylsyjen kohtalo - viimeksi mainitut lähetettiin Lapualle. Kanta-Hämeen suojeluskuntapiirin tarvikevalikoimaa kasvatettiin 32 hevosharjalla, neljällä loimivyöllä ja kahdeksalla kaviokoukulla, minkä lisäksi suojeluskuntapiiri sai neljä rekeä ja useita kärryjä. Rakennusmestari Kylänpää sai neljä hevosta Porin lentokenttätyömaalle.  

Taunon pyörää polkee nyt toinen 

Postikortissa lumipukuinen sotilas ampuu hyökkääviä venäläisiä suomalaisessa talvimaisemassa. Sotamies Tauno Karpolle lähetetty kortti on päivätty Laihialla 29.12.41. 

Peiteluvun 2743 mukaan Tauno Karppo kuului jääkärieversti Lauri Aleksander Maskulan komentamaan JR 1:een.

Maskula oli Jääkäripataljoona 27:n miehiä, ansainnut kannuksensa itärintamalla Misse-joella, Riianlahdessa ja Aa-joella. Suomeen Maskula saapui jääkärien pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918. Jääkäreille järjestettyjen juhlapäivällisten ja tanssiaisten jälkeen hänet komennettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi. Maskula osallistui sisällissodan taisteluihin Lempäälässä, Kämärän asemalla ja Viipurissa. Talvi- ja jatkosodassa Maskula taisteli Karjalassa.

Jatkosodan sytyttyä hänet määrättiin komentamaan jalkaväkirykmentti 1:tä, jonka hän johdatti taisteluihin Ojajärvellä, Kaukolassa ja Kaarlahdella, Räisälässä, Sakkolassa, Taipaleessa, Valkjärvellä, Kirjasalossa ja Lempaalassa.

(Wikipedia)

Sotapolku.fi -selostaa syyskuussa 1941 tapahtunutta Kirjasalon valtausta:

Vihollinen ampui tykistöllä jatkuvasti häirintäammuntaa Kirjasalon alueelta. Vastapainona monissa taistelutilanteissa osoitetulle kovuudelle alkoi tässä vaiheessa ilmetä myös tietynlaista inhimillistä turtumusta JR 1:n miesten keskuudessa. Rajajoen notkossa aika ajoin jopa noin joukkueen vahvuisia vihollisosastoja liikkui edestakaisin. Rykmentin miehet eivät niitä pahemmin häirinneet. Taustalla oli ajatus, että ”jos ei häiritä heitä, eivät hekään meitä häiritsisi”.

Etelään Kirjasalon kartanoa kohti katsellessa, oli rykmenttiläisiä hirvittänyt Rajajoesta nousseen rinteen jyrkkyys. Rinteen kuusikko oli valtavan korkea ja tiheä. Lisäksi sekä notkossa että rinteessä olivat piikkilankaesteet. Kartanon pihamaan tilannetta ei tiedetty tarkasti. Tykkikomppaniassa ja kranaatinheitinkomppaniassa oli mietitty ja suunniteltu, miten raskaat aseet olisi helpoiten saatu kartanon pihamaan tasanteelle. Helppoa tapaa ei ollut. Aseet vain oli vietävä rinnettä ylös.

Divisioonan käsityksen mukaan vihollinen oli muuttunut passiiviseksi ja sen taistelumoraali näytti olleen laskemassa. Divisioona päätti vetää hetken henkeä ja valmistautua väliaikaisessa puolustusryhmityksessä ottamaan Kirjasalon, jossa valmistauduttaisiin jatkotoimintaan eteläisemmän Maanselän suuntaan...

Väliaikainen puolustus oli järjestettävä taisteluosastojen valitsemalla pääpuolustuslinjalla siten, että Riihiö, Korpikylän itäpuolinen maasto, Lipola, Vepsä, Kärsälä ja Petäjänotkon maasto pidettiin lujasti hallussa. Valvontalinja oli työnnettävä eteen ja pidettävä valtakunnan rajalla. Voimakas taistelutiedustelu oli suunnattava syvälle vihollisen alueelle. Vihollisen varsinaisen pääpuolustuslinjan sijainti, laatu ja miehitys oli selvitettävä. Tiedusteluosastot oli muodostettava niin vahvoiksi, että ne kykenivät ottamaan haltuunsa ja pitämään vihollisen heikosti miehittämiä tukikohtia. Tykistön tuli oli järjestettävä ja tiedusteluosastojen aikaansaamaa menestystä oli käytettävä hyväksi. Tärkeimpiin tiedustelupartioihin oli sijoitettava tulenjohtoradioilla varustetut tulenjohtajat...

Taisteluosasto Maskulan tukipatteristona toimi Kenttätykistörykmentti 9:n I patteristo tuliasemistaan Vepsän alueella. Raskas Patteristo 25 toimi divisioonan yhteispatteristona. Vaikka puolustukseen ryhmittyminen oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi, säilytti divisioona taisteluvalmiutensa korkeana eikä antanut viholliskosketuksen katketa.

10. divisioonan käsky edellytti, että Jalkaväkirykmentti 1, osana Taisteluosasto Maskulaa, valtaisi Kirjasalon 5. syyskuuta kuluessa. Eversti Maskula oli käynnistänyt hyökkäyssuunnitelman teon esikunnassaan heti käskyn saatuaan. Maskulan suunnitelman mukaisesti kärjessä Kärsälän kylän alueelta hyökkäisi III pataljoona, ensimmäisenä tavoitteenaan Kirjasalon kartanon pohjoispuoleinen metsän reuna. Sieltä oli hyökkäystä jatkettava Lehtokylän suuntaan tavoitteena Lehtokylä. Pataljoonan oli lisäksi hyökättävä yhdellä komppanialla suoraan kartanon puiston kautta lounaaseen, vallattava kartanon pihalla oleva tykistö ja jatkettava hyökkäystä tavoitteena Kirjasalo–Lehtokylä tie. I ja II pataljoona hyökkäisivät Vepsän alueelta. Rykmentin hyökkäystä vahvennettiin Jalkaväkirykmentti 43:n yhdellä pataljoonalla tehtävään edetä Kirjasalon kartanon läheiseen Tikanmäkeen...  

Kirjasalossa ollut vihollinen oli ymmärtänyt yhteytensä muihin joukkoihin olevan poikki ja sen osastot jatkossa pyrkivätkin aukaisemaan pääsyn luoteesta kaakkoon. Noin kahden joukkueen vahvuinen osasto oli kiertämässä aamulla 5. syyskuuta Tungelmajoen uomaa pitkin III pataljoonan selustaan, mutta 7. komppanian kahden joukkueen ja pataljoonan jääkärijoukkueen muodostama osasto varmisti joen suunnan. III pataljoona jatkoi hyökkäystä samana iltapäivänä kello 17 kohti Lehtokylää. Tavoitteeksi määrätty risteysalue ja aukeiden länsireuna saavutettiin kello 19. Matkan varrella ei suurempia vihollisryhmiä tavattu, mutta aukeiden takana todettiin olevan varustettuja asemia. Pataljoona ryhmittyi valtaamalleen tasalle ja majoittui. Seuraavana iltana kello 18.30 Kevyt Osasto 12:n pohjoisesta edennyt hyökkäys saavutti Lehtokylän.

III pataljoonalla oli hetki aikaa luetteloida haltuunottamaansa sotasaalista 31.8.–8.9. välisenä aikana. Luetteloon sisältyi yksi tykistön vetotraktori (rikottuna), 20 rautatievaunua (rikottuna), yksi resiina, kaksi kolmen tuuman kenttäkanuunaa etuvaunuineen, yksi 37 millimetrin panssarintorjuntatykki etuvaunuineen, yksi tykin etuvaunu, 10 hevosta, kaksi ajoneuvoa, yksi konekivääri, kaksi pikakivääriä, kuusi puoliautomaattikivääriä, 60 kivääriä, seitsemän kenttäpuhelinta, 300 kranaatinheittimen kranaattia, 30 kolmen tuuman tykinammusta ja 150 panssarintorjuntatykin kranaattia. On ällistyttävää, ettei sotasaaliiseen sisältynyt yhtään 7.62 millimetrin ”tähtipistoolia” (Tulskij-Tokarev TT-33) tai ”nakania” (Nagant M1895), vaikka upseereita, politrukkeja ja raskaampien aseiden miehistöjä, joiden varustukseen näitä lyhyitä käsiaseita kuului, oli ehditty tuhoamaan ja vangitsemaan melkoinen määrä. Aseet eivät kyllä metsään olleet jääneet, vaan monilla JR 1:n miehillä oli varmaankin taskussaan oma henkilökohtainen ”hätävara”. Kaatuneita vihollisia oli laskettu 64 ja vankeja oli otettu 17.

Samana yhdeksän vuorokauden ajanjaksona III pataljoona oli menettänyt kaatuneina yhden upseerin, kaksi aliupseeria ja seitsemän miestä. Haavoittuneita oli kertynyt yksi upseeri, yksi aliupseeri ja 16 miestä.

Aiemmin mainitun ”tuoreen” sotasaalislistan jatkeena jo aiemmin vallattuna saaliina oli muun muassa kolme viiden tuuman haupitsia, neljä traktoria, neljä autoa, yksi moottoroitu kenttäkeittiö, kaksi moottoripyörää, seitsemän polkupyörää, 23 hevosta, 19 hevosajoneuvoa, 13 konekivääriä, 23 pikakivääriä, 13 puoliautomaattikivääriä 265 kivääriä, yksi 50 millimetrin kranaatinheitin, 550 käsikranaattia, 12 000 kiväärin patruunaa, 500 kranaatinheittimen kranaattia – eikä yhtään pistoolia tai revolveria. Sodan alusta alkaen III pataljoona oli aiheuttanut viholliselle laskujensa mukaan 344 kaatunutta ja ottanut 61 vankia. Hyökkäysvaiheen omat tappiot III P:ssa olivat kaatuneina neljä upseeria, kuusi aliupseeria ja 53 miestä. Haavoittuneita oli 11 upseeria, 30 aliupseeria ja 133 miestä. Pataljoona oli menettänyt vahvuudestaan 237 miestä, eli noin neljäsosan. Osa haavoittuneista palasi jo hyökkäysvaiheen aikana yksikköönsä toivuttuaan, mutta pataljoonan ja sen yksiköiden vahvuus oli laskenut merkittävästi. Sotapäiväkirjat eivät kerro, että hyökkäysvaiheen aikana olisi henkilötäydennyskeskuksesta saatu tilalle uusia miehiä.

Kirjasalon bunkkerialueen valtaamisessa kunnostautuivat sotamiehet Kalle Hagert ja Saalasti. Kasapanoksia, käsikranaatteja ja konepistooleja käyttäen miehet tuhosivat peräti kolme majoitus- ja tulikorsua miehistöineen. Vyörytyksen täydellisyyteen vaikutti se, että miehet olivat juuri menettäneet yhden tovereistaan tavalla, jota ei voitu ymmärtää. Vihollinen oli saanut vangiksi vain 18-vuotiaan II pataljoonan sotamiehen ja naulanneet hänet pistimillä jaloista, käsistä ja kaulasta Kirjasalon kartanon pihamaalle...

Kun Jalkaväkirykmentti 1 oli 3.–4. syyskuuta ryhmittyneenä Kirjasalon pohjoispuolelle Vepsän–Kärsälän alueella ja valmistautui hyökkäykseen vanhan rajalinjan yli, oli joidenkin sotilaiden keskuudessa alkanut keskustelu vanhan rajan ylittämisestä. Jotkut olivat ilmoittaneet kieltäytyvänsä. Veteraanihaastattelun mukaan II pataljoonasta olisi kieltäytynyt jopa kokonainen komppania. Rykmentistä kukaan ei kuitenkaan ollut jäänyt vanhan rajan pohjoispuolelle, vaan hetken pohdinnan, keskustelun ja kehotusten jälkeen raja oli ylitetty. Sotapäiväkirjoihin ei ole päätynyt mainintoja kieltäytymisistä eikä esimerkiksi päiväkäskyissä ole niihin liittyvistä rangaistuksista viitteitä.

Taisteluosasto Maskulalle alistettu JR 43:n pataljoona oli syyskuun 4. päivän iltaan mennessä päässyt tavoitteeseensa Tikanmäkeen. Vihollinen oli nyt motissa. Se oli huomannut, että tilanne oli hankala ja yrittänyt pienillä partioilla löytää mahdollista aukkoa motista ulos murtautumiseen, mutta turhaan. Siitä huolimatta noin komppanian vahvuinen vihollinen yritti 4.–5. syyskuuta yöllä murtautua motista Lehtokylän suuntaan. Luutnantti Ruokolahden komppania oli aamuyöllä 5. syyskuuta varmistustehtävässä ja päällikkö pyysi kello 05.45 vahvistuksia varmistusasemiinsa ja saikin 1. komppanian sekä pataljoonan kranaatinheitinjoukkueen. Vihollisyritys päättyi JR 1:n konekiväärien tuleen. Asemien eteen jäi sata kaatunutta ja vangiksi saatiin 30. Varmistusosasto menetti kaatuneina yhden aliupseerin ja neljä mistä. Haavoittuneita oli kymmenen. Rykmentin sotilaat olivat yöpyneet Kirjasalon rinteessä. Vihollinen oli ollut koko ajan lähellä. Yksi ryhmä oli huomannut vihollisen läheisyyden aamulla 5. syyskuuta. Paikan alta, missä taistelijapari oli levännyt, oli kuulunut venäjänkieltä. Sotilaat olivat hankkineet nopeasti kasapanoksen ja hiljentäneet korsun.

Taisteluosasto Maskulan ja Taisteluosasto Vänttisen välirajaa tarkennettiin 5. syyskuuta Kirjasalon mutkan puhdistamiseen liittyen. Välirajaksi määrättiin karttasanan Sepänmäki S-kirjain, siitä etelään Tikanmäki ja sen eteläpuolella oleva tienhaara (Vänttiselle kuuluen)–siitä eteläkaakkoon. Taisteluosasto Maskulalle kuului mainitun linjan itäpuolisen alueen puhdistus.

10. Divisioonan hyökkäystä oli jatkettu lähes välittömästi. Taisteluosasto Maskula valmistautui 6. syyskuuta aamulla etenemään eri käskyllä tien Kirjasalo–Lehtokylä suunnassa, vyöryttämään Lehtokylän suuntaan ja jatkamaan kaistan vasemman rajan suunnassa ensimmäisenä tavoitteena Kaitalan aukeiden pohjoisreuna.

Syyskuun 5. päivän aamulla kello 07.00 jatkettiin taas hyökkäystä. Rykmentin kranaatinheitinkomppanialla oli ammuttu kahden minuutin tulivalmistelu ja hyökkäys onnistui. Vihollinen tuhottiin lähes viimeiseen mieheen ja motti saatiin purettua 5. syyskuuta päivän aikana. Kaatuneiden joukossa oli lukuisia upseereita muun muassa yksi eversti, majuri ja kapteeni sekä kaksi politrukkia. Yhteensä kaatuneita oli noin 130. Vankeja otettiin 26. Rykmenttiä vastassa olleen venäläisen rykmentin kalusto oli jäänyt kokonaisuudessaan sotasaaliiksi. Kalustossa oli ollut kuusi raskasta tykkiä ja muutamia suora-ammuntatykkejä sekä kranaatinheittimiä.

Kirjasalon valtauksen jälkeen JR 1:n kunniakkaimpiin hetkiin kuului Munakukkulan takaisinvaltaus saman vuoden marraskuussa:

Munakukkulan laen taisteluhauta oli hirveä näky. Se saikin nimen Ruumiskuja. Lyhyessä muutaman kymmenen metrin pituisessa taisteluhaudassa oli 85 venäläisruumista. Munakukkulan rinteiltä niitä laskettiin vielä pitkälle yli sata. I pataljoona menetti kaksi kaatunutta ja toistakymmentä haavoittunutta. Jälkikäteen arvioitiin, miten se oli mahdollista. Ainoa selitys oli, että koko porukalla oli rempseä takaisinottamisen meininki ja vastatoimet käynnistyivät lähes välittömästi ja niitä tuettiin kunnon tuli-iskulla. Varsinkin vänrikki Matti Mäkisen joukkue näytti kyntensä takaisinvaltaamisessa. Mäkisen rooli korostui toiminnassa muutenkin, koska viransijainen komppanianpäällikkö, jo nelikymppinen mies, oli menettänyt jossain määrin toimintakykynsä. Vänrikki Mäkistä palkittiin kolme kuukautta myöhemmin Lauri Lehtisen vuonna 1932 Los Angelesin olympialaisissa voittamalla kultamitalilla. Palkitsemisen lisäksi joku katsoi aiheelliseksi mitalinluovutustilaisuudessa moittia Mäkistä hänen suikastaan puuttuneen leukanauhan takia.

Munakukkulan voiton jälkeen taistelut Lempaalan lohkolla rauhoittuvat pitkäksi asemasodaksi. Tauno Karpolla on aikaa vaihdella kuulumisia kotirintaman kanssa. Uuno Karpon joulukuussa 1941 lähettämä kortti saavuttaa Taunon tammikuussa.

Kotona 29/12 -41. Kiitos 3 kortista ja kirjeestä jotka kaikki tulivat samana päivänä. Ei ole näkynyt sitä Kantolan Mattia vielä, tuleeko ollenkaan? Tänään tulivat 4 kpl. pyöriä takaisin mm. sun pyörä. Oli vain parantunut, uudet kumit, satula oli vaihdettu hiukan parempaan j.n.e. ja päivärahaa -:75 vrk. = 125:-. Oli oikein hyvä, että tuli takaisin, on niin hyvä mööpeli vielä. Ei muuten ihmeempää, kirjoitan pian kirjeen. Ahtilta saimme kirjeen, poika on sairaalassa, nuhaa ja kuumetta ja polvi paisunut. Voi hyvin. Terv. Uuno

Mottimestarin kotiloma

Asemasotavaiheessa taistelut tyyntyivät rauhallisiksi jaksoiksi, joita satunnainen tulitus ja yksittäiset, toisinaan tappavan yllätykselliset hyökkäykset katkoivat. Herpaantumiseen ei ollut varaa. Muuten joutenoloa riitti välillä pitkästymiseen saakka. Vapaa-aikoinaan miehet tekivät puhdetöitä, ja osallistuivat syksyllä 1942 alkaneisiin mottitalkoisiin, kaatoivat metsää poikki ja pinoon. Mottien teossa kunnostautuneet näyttävät saaneet jopa kuukaudenkin lomaa rintamalta.

Sotamies Hepoviita kirjoittaa lokakuussa 1942:

Karjala, 3.10.-42.
Reino hyvä! Tulen tervehtimään sinua tällä kortilla. 4. päivä lähden 10 vuorokauden lomalle ja senjälkeen saan kuukauden mottilomaa minkä olen ansainnut täällä vapaalla ajallani, en siis samalla kertaa. Käyn siinä välistä yksikös ensin. Mestarin nimeä kannan vielä tänään. Sitä en vielä tiedä menevätkö edelleni kun olen lomalla. 57 metriä kohta olen hakannut. En ehtinyt siksi kun olit lomalla, mutta näkeehän sitä vielä, jollei tälle reissulle jäädä...  

Täällä sitä taas ollaan...

Nyt sitä taas ollaan täällä linjoilla, tulin eilen tiistaina perille. Kyllä vähän "risoo" mutta ehkä se aika taas alkaa täälläkin kulumaan...

"Nyt sitä taas ollaan täällä" kirjoittaa Tauno Karppo veljelleen kauppias Uuno Karpolle maaliskuussa 1942. Sotamies Karpolle "täällä" tarkoittaa JR 1:n kolmatta konekiväärikomppaniaa ja useita kuukausia kestänyttä asemasotavaihetta Lempaalan lohkolla.

Sotahistoriaan jääneiden Kirjasalon taisteluiden ja Munakukkulan kahakoiden jälkeen JR 1 on keskittynyt pitämään saavutetut asemat. Sota tuntuu juuttuneen paikoilleen, todellisuus jumiutuu epätodellisessä välitilaksi "täällä jossain". Suur-Suomi ei synny.

Valitus ajan kulumisen vaikeudesta on kuitenkin liioittelua, miehekästä kerskailua. Jumiutuneesta asemasodasta huolimatta rykmentti on kaikkea muuta kuin toimettomana, yhteydenottoja ja tulikosketuksia vihollisen partioiden kanssa on tämän tästä ja asemien pitäminen vaatii jatkuvaa varuillaanoloa.

Sotahistorian mukaan Lempaalan lohkon asemasota on ollut varsin aktiivista.

Jalkaväkirykmentti 1 toimi Lempaalassa ollessaan viisaasti. Joka kerta, kun vihollinen toimi tavalla tai toisella rykmenttiä vastaan, seurasivat vastatoimet. Jos vihollinen yritti ottaa vankeja tai jopa hyökätä, ei yritystä pelkästään torjuttu, vaan varsinkin alussa edettiin vihollisen ryhmitykseen lisätappioita aiheuttaen. Jos vihollinen valtasi Muna-tukikohdan, se otettiin nopeasti takaisin. Kun vihollisen tarkka-ampujat aiheuttivat tappioita, perustettiin jokaiseen pataljoonaan omat tarkka-ampujaryhmät. Niitä käytettiin aktiivisesti lähes päivystysluonteisina osastoina tuhoamaan vihollisen tarkka-ampujat sekä aiheuttamaan muillekin tappioita. Kun vihollisen piiskatykit aiheuttivat ongelmia, käytettiin niitä vastaan tulta tai jopa iskuosastoja. Erityisesti iskuosastojen toiminta ansaitsee jälkipolvien kunnioituksen. Osastot koulutettiin perusteellisesti ja varustettiin kutakin tehtävää varten erikseen, jopa mielikuvitusta käyttäen. Iskuosastohyökkäystä valmisteltiin pitkään ja suunniteltiin huolellisesti. Iskuosaston toiminnassa pyrittiin tehokkuuteen ja omien tappioiden minimoimiseen. Kaikilla näillä aktiivisilla toimilla oli suuri vaikutus siihen, että vihollinen onnistuttiin pitämään suhteellisen passiivisena. Vaikka rykmentin sotilaiden keskuudessa tapahtui asemasodan aikana turhautumisen seurauksena myös negatiivisia asioita, oli niiden osuus Lempaalan vaiheessa minimaalinen...

Rykmentti oli täyttänyt tehtävänsä Lempaalassa, torjunut vihollisen hyökkäykset, aiheuttanut viholliselle tuntuvia tappioita, kärsinyt niitä itsekin, mutta säilyttäen taistelukykynsä ensiluokkaisena.

(Asemasotavaihe Lempaalan lohkolla. Sotapolku.fi) 

Sota on äärimmäisen ambivalentti kollektiivinen kokemus, jossa kunnia ja häpeä kietoutuvat toisiinsa erityisellä tavalla. Se merkitsee sekä lukemattomia yksilöllisiä traumoja että valtavaa kansallista traumaa. Sodan aikaiset ja jälkeiset arvostukset sekä vuosikymmeniä myöhemmin tapahtuva uudelleenarviointi voivat muuttaa häpeällisenä pidetyn kunnialliseksi tai - niin kuin usein tapahtuu - tuovat kunniallisena pidettyyn häpeällistä säröä. Iäkkäiden sotaveteraanien haastatteluissa traumaattiset kokemukset kuoriutuvat esiin, murtavat sankarillisuuden myyttiä.

Kesäkuussa 2016 kirjailija Petri Pietiläisellä oli edessään lista nimiä. Tarkoitus oli lähteä kiertämään maata ja kerätä yhteen jalkaväkirykmentti 1:ssä (JR 1) taistelleiden sotaveteraanien tarinat. Listalla oli kaikkiaan 70 nimeä.

Pietiläinen ja rykmentin perinnekillan edustaja Jonny Gestranius hakivat Fonectasta jokaisen nimen ja soittivat kaikille.

– Jos numero ei ollut käytössä, päättelimme että veteraani on kuollut. Joskus joku vastasi kolmekin kertaa, mutta vastauksesta ei saanut mitään selvää. Ihminen oli selvästi hyvin huonossa kunnossa, Pietiläinen kertoo.

Elossa olevia, puhekykyisiä veteraaneja löytyi lopulta 30. Kukaan heistä ei kieltäytynyt haastattelusta...

– Useampi veteraani ehti kuolla prosessin aikana. Lahdessa yritimme haastatella erästä satavuotiasta kolmeen otteeseen, mutta hän nukkui aina kun kävimme siellä. Helsingissä emme ehtineet haastatella erästä veteraania, koska hän meni kuukaudessa hyvin huonoon kuntoon ja kuoli. Kilpailimme kuolemaa vastaan.

Oven avasi yleensä hyvin vaatimaton veteraani, joka kertoi heti alkuun, ettei hänestä mitään sankaritarinaa saa. Pietiläinen sanoo, että vanhojen miesten tarinat särkivät hänen sydämensä.

– Muistot saivat monet heistä purskahtamaan itkuun. Olimme hyvin vaikuttuneita heidän avoimuudestaan. He uskalsivat haukkua Mannerheimia ja omia komentajiaan ja kertoivat tarinoita johtajista, jotka menettivät hermonsa ja meinasivat ampua kaikki omat miehensä.

(Yli 30 veteraania avaa viimein suunsa jatkosodan verilöylystä: Pakokauhua, seonneita päälliköitä eikä tietoakaan organisoidusta puolustuksesta. Yle.fi 8.9.2017)

Pietiläisen haastattelemat Tauno Karjainen ja Mauno Salonen muistelevat:

Tauno Karjainen tuli suoraan mukaan Kirjasalon taisteluihin. Hänen mukaansa elämä oli jatkuvaa hyökkäämistä, yli kuukauden jatkunutta hyökkäämistä. Ensimmäiset sotakokemukset piirtyivät 5–7 miehen ryhmää johtaneen Karjaisen mieleen sekavina:

– Tuli eteen talon villiintynyt puutarha. Yli metrin korkeaa horsmaa ja kuivuneita omenapuita. Ensin oli kaivanto ja sitten tuli syvä notko. Ei tiedetty naapurista mitään. Kun edettiin notkon reunaa, paukahti ja kuula tuli. Joku naapurista pisti vahingossa, paljasti niiden asemat. Kun ensimmäinen laukaus pamahti, emme tienneet, mistä se tuli. Päät vain kääntyilivät.

– Vänrikki Simola huusi: ”Menkää perkeleet edes maahan!” Hän kaatui siihen kohta itse. Kontattiin horsman joukossa takaisin kaivannolle. Yksi ryhmäni mies oli liian innokas. Nosti päätä kaivannosta ja ampui – sai luodin otsaansa. Olimme siinä koko yön. Seuraavana päivänä piti ruokailla. Lähetti lähti hakemaan. Venäläinen oli edelleen lähellä ja ampui lähetin suolistosta läpi: siihen kaatui.

Monesti korkea-arvoisempien upseerien käytös tuntui rivimiehistä täysin kohtuuttomalta. Nämä eivät ymmärtäneet etulinjan realiteetteja.

Vänrikki Mauno Salonen muistelee tapausta, jonka seurauksena menetti viimeisetkin kunnioituksen rippeet JR 1:n komentaja eversti Lauri Maskulaa kohtaan.

Tapaus sattui lähellä Lempaalaa, Silantojärven Suomen puoleisella osalla.
Salonen kertoo, että he olivat majoittumassa pienelle peltoaukeamalle, kun hänen miehensä törmäsivät venäläiseen radistiryhmään. Kierroksilla käyneet Salosen miehet hyökkäsivät päälle.

Vänrikin estelyistä huolimatta yksi miehistä ampui pistoolillaan naisradistin. Muut venäläiset vangittiin. Salonen oli niin vihainen naisen suoranaisesta teloituksesta, että meni eversti Maskulan tykö kysymään ohjeita.

– Saimme radistiryhmän vangiksi, mutta yksi miehistäni ampui suoranaisesta kiellostani huolimatta yhden naispuolisen radistin. Mitä teen vainajalle? Salonen kysyi.

Eversti Maskula oli todennut, että haudatkaa vainaja ja kuskaa päälle.

– Mulle tuli todella paha olo. Ei voi olla totta, vaikka oli vihollinen. Radisti haudattiin mutta kunniallisin menoin. Ei ole tullut koskaan käytyä hänen hautapaikallaan. Olisi pitänyt laittaa risti, mutta jäi laittamatta. Epämiellyttävimpiä hetkiä koko sodassa. Inhimillisyys oli kaukana. Everstitason mieheltä oli melkoista kommenttia, Salonen muistelee tapahtumaa.

(Iltasanomat 23.8.2017)

Pitkien aikojen jälkeen tapahtuvaan avautumiseen pitää suhtautua varauksella, muistikuviin on tarttunut muualta kuultua ja luettua, tapahtumat saattavat mennä sekaisin ja vaihtaa paikkaa. Puhumattakaan ikääntymisen luonnollisesta vaikutuksesta muistoihin ja niitä käsitteleviin tunteisiin. Etäisyydellä on näin ollen kahtalainen merkitys. Se toisaalta vapauttaa puhumaan asioista, joista on pitänyt vaieta, ja toisaalta yksipuolistaa ja vääristää asian.

Veteraanien kertomuksissa 80 vuotta vanhat tapahtumat, yksityiskohdat ja niiden järjestykset vääristyvät ja ehkä muuntuvat, mutta kokonaiskuva laajentuu ja täydentyy. Sodassa sankarillisinkaan tapahtuma ei ole pelkästään sankarillinen, ja toisaalta myös häpeällisten tapausten keskeltä löytyy kunniallisuutta, epätoivoista pyrkimystä hyvään. Vangin ihmisarvoinen kohtelu - tai ainakin hänen ruumiinsa kunniallinen hautaaminen, kuten murhatun radistin tapauksessa - osoittaa pyrkimystä hyvän ja oikean säilyttämiseen alkukantaisten viettien hallitsemassa maailmassa.

Sankarillisuus ei lopulta olekaan siinä tai ainoastaan siinä kuinka urheasti on juostu päin vihollista, kansakunnan vapauden tähden heittäydytty vasten pistintä että lapsilla ja lastenlapsilla olisi maa missä elää. Todellista sankaruutta on murhan- ja kostonhimon voittaminen omassa sydämessä, sillä siellä on ihmisen taistelukenttä. Inhimillisyyden menettäminen taistelussa merkitsee inhimillisyyden tappiota myös laajemmassa merkityksessä: haudatut ja vaietut haavat kostautuivat riehumisina kodeissa ja kaduilla, alkoholismina ja monenlaisina holtittomuuksina. Sama kaava toistuu kaikilla taistelukentillä myös tänään ja juuri nyt.

Yleisistä leimoista ja arvostuksista riippumatta ihminen itsessään on tuuliajolla, jos häneltä puuttuu perusta, josta käsin ja jonka avulla käsitellä sielun todelliset haavat.     

Sotamies Tauno Kalervo Karppo haavoittui ja menehtyi vammoihinsa Lempaalassa 30. huhtikuuta 1942. Hän oli kuollessaan 22-vuotias.

Stalinin pumppaama valejätti (Daavid ja Goljat)

Signeerattu Aarne Nopsanen. Sotapropagandakortti, jossa Suomen sotilas ampuu ritsalla Stalinin puhaltamaa valearmeijaa. Kulkenut helmikuussa 1942. Kenttäpostia-laatikkoleima.

Neuvostoliiton sotavoimat ovat raunioina, raunioiden edessä pullistelee Stalinin pumppaama neuvostojätti, jonka Suomen sotilas tuhoaa ritsalla. Sotaprogandaan kuuluvaa huumoria on käytetty oivaltavalla mutta tyypillisellä tavalla, joka pyrkii asettamaan vastustajan naurunalaiseksi ja vähättelee tämän voimaa. Hieno taidonnäyte Nopsaselta.

Peiteluvun 2600 mukaan kortin lähettänyt luutnantti Karlsson on kuulunut VI armeijakunnan esikuntaan. VI armeijakunnan komentajana toimi tuolloin jääkärikenraali Blick (12.10.1943 – 6.7.1944) ja Blickin jälkeen Ilmari Martola. Armeijakunta osallistui Karjalan kannaksen suurtaisteluihin kesällä 1944. Luutnantti Karlssonin kohtalosta en tiedä, mutta Suomen rintamaa vastaan vyörytetty neukkuarmeija oli todellisuudessa jotain muuta kuin ritsalla kaadettava valearmeija:  

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa 9. kesäkuuta venäläiset vyöryttivät Kannakselle 270 000 miestä ja 450 panssarivaunua. Suomen linjoja moukaroitiin noin 1600 kenttätykillä ja 170 rynnäkkötykillä. Suomalaisten määrävahvuus Kannaksella hyökkäyksen alkaessa oli 75 000, "mutta kun heistä noin 5 % oli maanviljelyslomilla, suomalaisten todellinen vahvuus Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa 9.6.1944 oli noin 70 000 miestä" (Tapio Tiihonen). Suomalaisilla oli Kannaksella 100 panssarivaunua, 25 rynnäkkötykkiä ja 289 kenttätykkiä.

Suomalaisten tappiot Suomen sodissa 1939–45 menehtyneiden tietokannan mukaan 9.6–15.7.1944 olivat sekä Karjalan Kannaksella että muilla rintamalohkoilla (Laatokan Karjala, Rukajärvi): 8 173 kaatunutta, 2 135 haavoihinsa menehtynyttä, 2 595 kadonnutta ja myöhemmin kuolleiksi julistettua, 30 sotavankeudessa kuollutta. Yhteensä 12 932 sotatoimissa kuollutta suomalaista sotilasta. Arviolta 72% heistä Karjalan Kannaksella ja 27% Laatokan Karjalassa kyseisenä ajanjaksona. (Wikipedia. Lainattu 22.5.2020)

Suomen miekka vartioi talviyössä

Kulkenut kenttäpostissa ilman leimaa. Kortin lähettäneen lotan palveluspaikkana on ollut 6. divisioonan esikunta (peiteluku 5400). Lähettäjän päiväyksestä 29.VII puuttuu vuosiluku, mutta kenttäpostikonttorin perusteella voidaan päätellä kortin olevan jatkosodasta väliltä 1942-44, jolloin 6. divisioonan esikunta on käyttänyt kenttäpostikonttoria 1.   

Kalakukkoterveiset täältä savon sydämestä. Helena ja minä olemme taas komennuksella... Meillä on kiva asemapäällikkö. Tottelee meitä ja työ on oikein sopivaa, kuuntelemme "toverien jutustelua". Muuten emme ole erikoisen ihastuneita savolaisiin.

Lotan kohtalosta minulla ei ole tietoa, mutta jatkosodan kuudennen divisioonan ensimmäisenä komentajana toimi jääkäripataljoona 27:aan kuulunut Verner Viikla.

Kansalaissodassa Viikla osallistui Viipurin taisteluihin ja korotettiin sodan jälkeen komppanianpäälliköksi. Erottuaan 20-luvulla armeijasta Viikla siirtyi rajavartioston palvelukseen. Talvisodassa Viikla toimi Pohjois-Suomen Ryhmän esikuntapäällikkönä ja osallistui taisteluihin Suomussalmella ja Kuhmossa. Jatkosodassa Viikla määrättiin 6. divisioonan komentajaksi. 

Viiklan johdolla 6. divisioona osallistui saksalaisten johtamaan Operaatio Napakettuun (Polarfuchs), joka oli osa mittavaa Operaatio Barbarossaa. Napaketun tarkoituksena oli katkaista Muurmannin rautatie Kantalahden kohdalta. Heinäkuussa alkanut epäonninen, runsaasti tappioita aiheuttanut operaatio keskeytettiin marraskuussa. 

Viikla ampui itsensä 18. joulukuuta 1941 klo 0.35 komentopaikassaan Karmalammella. Hänellä kerrottiin olleen henkilökohtaisia murheita. Hän ei koskaan saanut tietää hänelle aiotusta ylennyksestä kenraalimajuriksi, tai Mannerheim-rististä, jotka myönnettiin hänelle postuumisti, mutta nimityspäiväksi kirjattiin 15. joulukuuta 1941. (Wikipedia. Lainattu 24.6.2020)

Viiklan jälkeen 6. divisioonan komentajaksi tuli kuopiolainen Einar Vihma, ennen nimenmuutosta Wichmann. Vihma oli entinen etappijääkäri ja Jääkäripataljoona 27:n miehiä kuten Viiklakin.

Mikäli kortin lähettänyt lotta on kulkenut divisioonan joukkojen mukana jo maaliskuussa 1942, hänellä saattoi olla henkilökohtaista havaintoa aikanaan julkisuudelta pimitetystä mutta hurjia huhuja herättäneestä ryöstöstä, johon osa divisioonaan kuuluvista miehistä syyllistyi:

28. helmikuuta 1942 mennessä 6. divisioonan uudelleenjärjestelyt oli saatu tehtyä --. Pataljoona pakkasi varusteensa ja siirsi ne Kajaanin rautatieasemalla odottavaan junaan. Divisioonan komentaja Einar Vihma piti illalla kello 16:45 joukoille puheen jossa hän ilmoitti pataljoonan siirtyvän nyt taistelutehtäviin Maaselän kannakselle ja lisäsi vielä että tulevista kovista taisteluista eivät kaikki tulisi elävänä palaamaan. Puhe herätti joukoissa kiihtymystä ja miehet päättivät hankkia odottamansa viina-annokset ryöstämällä Kajaanin Alkon myymälän joka oli edelleen suljettuna.

Kauppakatu 5:ssä sijainnut Alkon myymälään murtauduttiin 1. maaliskuuta aamuyöllä särkemällä liikkeen ikkuna. Myymälästä varastettiin yhteensä 184 pulloa alkoholijuomia joiden rahallinen arvo oli 12 250 markkaa (noin 2 700 euroa). Eniten vietiin Pöytäviinaa 90 pulloa ja lisäksi muun muassa Jaloviinaa 9 pulloa ja Vinettoa 21 pulloa. Pataljoonan miehet alkoivat juoda viinoja majoituspaikassaan Kajaanin yhteislyseolla ja ammuskelivat humalassa kattoon ja seiniin. Humalaiset pahoinpitelivät päivystävän upseerin vänrikki Lars Johan Söderströmin (1918–1944) ja pataljoonan komentajan majuri Solmu Kullervo Salonmiehen (1903–1988). Lisäksi erästä sotamiestä ammuttiin pistoolilla silmään. 

(Wikipedia. Lainattu 24.6.2020)

Sotaylioikeus tuomitsi kuusi ryöstöön osallistunutta, tuomiot vaihtelivat kymmenestä kuukaudesta kuuteen vuoteen. Tuomiot muutettiin ehdonalaisiksi ja miehet palautettiin rintamalle. Kovaotteisena tunnetun Vihman henkilökohtaiset kurinpalautukset ryöstöön osallistuneille tuskin olivat lievemmästä päästä. Vihma itse olisi joutunut sodan jälkeen oikeuteen muun muassa lukuisista ilman oikeudenkäyntiä suoritetuista karkureiden pikateloituksista, ellei olisi kaatunut Ihantalassa 5.8.1944.

6. divisioona siirrettiin Itä-Karjalasta Ihantalan suunnalle suomalaisten puolustusasemien romahdettua ensin Valkeasaaressa ja sen jälkeen Kuuterselässä, jolloin huomattavia suomalaisosastoja pakeni lähes kaaosmaisessa tilanteessa. Tutkimusten mukaan noin kolmasosa joukoista hajosi, pakeni, siirtyi rintamakarkureiksi tai menetti kosketuksensa joukko-osastoonsa.

Yleisesikunnan päällikön kenraali Heinrichsin käskyllä 20. kesäkuuta 1944 vaadittiin rintamakomentajia puuttumaan tarvittaessa kovalla kädellä karkuruuteen ja pakoiluun. Vihma oli teroittanut alaisilleen upseerien velvollisuutta hillitä asein epäjärjestystä jo 15. kesäkuuta 1944. Sotapäiväkirjojen perusteella Vihma käski 29.kesäkuuta 1944 komentajia "estämään karkuritapaukset mahdollisesti ankaraakin väkivaltaa käyttäen" ja kertomaan miehistölle että 20 karkuria oli ammuttu.

Ihantalan taistelussa Einar Vihma nousi keskeiseksi rintamakomentajaksi. Mannerheim krjoitti myöhemmin muistelmissaan: "Viimeinen Itä-Karjalasta siirretyistä yksiköistä eli 6. divisioona, komentajanaan urhea kenraalimajuri Vihma, joka näissä taisteluissa kaatui sankarina, saapui paikalle ajoissa ehtiäkseen vakauttaa puolustuksen Ihantalan luona."

Kenraalimajuri Einar August Vihma kaatui 5. elokuuta 1944 neuvostoliittolaisten kranaatinheitinkeskityksessä Ihantalan kirkonmäellä yhdessä esikuntapäällikkö Gösta Palkaman kanssa. Vihma oli tulossa seuraamaan kenttäoperaatioita ja hänen vaatimuksesta mukana seurasi useita korkeita upseereita. Ihantalan ratkaisevat taistelut oli tuolloin jo käyty, joten varsinaista syytä eturintamalla olemiseen ei ollut. Vihman toimintaa tutkinut sotahistorian professori Martti Turtola katsoo kaatumisen johtuneen Vihman kiivaasta ja varomattomasta, suorastaan vaaroja hakevasta luonteesta. Kuolema ilmeisesti säästi Vihman jo hankkeilla olleilta oikeustoimilta hänen rangaistusmenetelmiensä vuoksi. 

Vihman hautajaiset olivat myös erikoiset, sillä Kuopion kirkkoherra kieltäytyi aluksi siunaamasta kirkosta 30-luvulla eronnutta kenraalimajuria sankarihautaan, siitäkin huolimatta että Vihma oli pappissukua. Ongelman kantauduttua marsalkka Mannerheimin tietoon hän puuttui asiaan ja Vihma laskettiin sankarihautaan.

Einar Vihman muistolaatta on Kuopiossa Puistokadun ja Tulliportinkadun kulmassa sijaitsevan vanhan kasarmirakennuksen seinässä. Vihman on otaksuttu olleen osittaisena esikuvana Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin jääkärieversti Ilmari Salpakarille. Vihman tavoin myös Salpakari on jääkäriksi ryhtyvä papin poika, jolta puuttuu uskonnollinen vakaumus. Samoin kuin Vihma, myös Salpakari kaatuu Ihantalan taistelussa.

(Wikipedia. Lainattu 24.6.2020)

Vihman hautajaiset olivat myös erikoiset? Erikoista todella oli, että ruumis siunattiin kirkkomaalla olevaan hautaan. Taivaaseen kun ei mennä sukulaisten, edes vanhempien uskolla. Tapauksen voidaan katsoa osoittaneen halveksuntaa sekä kirkkoon kuuluvien vakaumusta, että vainajan omaa vakaumusta kohtaan. Asia voidaan tietysti nähdä toisinkin, yhteiskunnallisesti ja kansallisesti merkittävänä rituaalina. Siinä kirkon rooli asettuu uuteen, hengelliseltä perustaltaan irrotettuun kontekstiin.

Kesä jolloin sateet saapuivat

Lottien pääasiallisia palvelustehtäviä olivat ilmavalvonnassa, lennättimessä, muonituksessa ja sairaanhoidossa avustaminen, minkä ohella suuri osa lotista palveli erilaisissa toimistotöissä. Ilmavalvonta oli vaativaa ja äärimmäisen vastuullista työtä, joka vaati sopeutumista usein alkeellisiin oloihin. Suomen ilmavalvonnan kehityksestä 1930-42 väitöskirjan tehnyt Jussi Pajunen kirjoittaa Pohjois-Suomen ilmavalvonnasta talvisodassa:

Ilmavalvonnan liikekannallepanovalmius Pohjois-Suomessa oli heikko. Vain kahdella ilmapuolustusalueella, Rovaniemellä ja Kemissä, oli laadittu perustamis- ja suorituskäskyt. Yhdelläkään ilmapuolustusalueella ei ollut toimeenpantu ilmapuolustusaluekeskuksen valmistelutöitä. Tiloja ja kalustoa ei ollut varattu. Ilmapuolustusaluekeskukset turvautuivat lainavälineisiin ja saatavilla oleviin tiloihin. Osa tiloista oli täysin soveltumattomia ilmapuolustusaluekeskuksille...

Osa asemista kykeni toimimaan ongelmitta lainakaluston turvin, mutta useiden ilmavartioasemien kalusto mahdollisti vain vaivoin niiden toiminnan. Lokakuun lopulla 1939 enää kolme Salmijärven ilmapuolustusalueen ilmavartioasemista oli ilman puhelinyhteyttä, mutta useilla ilmavartioasemilla oli vain heikot puhelinyhteydet ilmapuolustusaluekeskukseen. Henkilöstömäärät olivat henkilöstöpulan vuoksi pieniä.

Ilmavartioasemien tähystysmahdollisuuksia paransivat Pohjois-Suomen kumpuileva maasto, Metsähallituksen rakentamat kulontähystyslinjat ja tähystystoimintaa varten rakennetut yhden henkilön majat, jotka mahdollistivat pitkät tähystysetäisyydet. Majat eivät tilanahtauden vuoksi soveltuneet kuitenkaan ilmavartioaseman henkilöstön majoittamiseen. Majat sijaitsivat tyypillisesti korkeiden puuttomien tuntureiden huipuilla, mikä vaikeutti huollon järjestämistä tähystyspaikoille. Tunturien huipuilla sijaitsevien tähystyspaikkojen toimintaedellytyksiä heikensivät myös olosuhdetekijät. Tunturien huipuilla puhaltaneen kovan tuulen humina esti usein lentokoneiden äänten kuulemisen ja matala pilvikorkeus esti tähystyksen matalalla lentäviin lentokoneisiin ajoittain kokonaan...

Ilmavartioasemien siirrot jatkuivat sodan aikana, kun talviolosuhteet muuttuivat ankarammiksi. Kaluston ja viestiyhteyksien toimintavarmuus oli kyseenalaista, koska välineistö oli heikkolaatuista, olosuhteet olivat epäedulliset ja puhelinyhteydet puhelinkeskuksiin olivat pitkiä ja alttiita sään vaikutuksille. Edes henkilöstön varustus ei ollut riittävä vaativiin olosuhteisiin. 

(Jussi Pajunen: Ilmatähystyspalvelusta alueelliseen ilmavalvontaan - Suomen ilmavalvonnan kehittäminen 1930-1942)

Vyörytystä-kortissa isä pohjoisesta lähettää terveisiä ilmatorjuntakeskuksessa (peiteluku 8021) työskentelevälle tyttärelle. Vastaanottaja lotta Kerttu Suopanki, leima Kemijärvi 5.VII.43.

Saan lausua että kirjeesi olen saanu josta suuriin kiitoksein. Terveenä olelemme täälä kaikki olen vain ollu Rovijärvellä (?) kalastelemassa ja viellä menen sinne ensi viikoksi sitten heitän pojes olen saanu jonku verran kalaa ainaki talven kalan muuten täälä ei ole satanu vettä koko kesänä nyt vain sataa kuivuus on tehnyt monta hallaa siis tuokohon terveiseni tämä pieni lentävä korttinen sinulle.

Isän viesti kalojen pyynnistä talven varalle ja alkaneesta sateesta sisältää vähäeleisyydestään huolimatta monen Lapin ihmisen elämän edellytykset kesällä 1943. Alkukesä oli ollut sateinen Etelä-Suomessa, mutta pohjoisessa kärsittiin kuivuudesta. Sanat "nyt vain sataa" ilmaisevat suuren odotuksen täyttymistä ja toivetta veden tulon jatkumisesta.

Vedenkorkeusarvot, jotka jo vuonna 1940 paikka paikoin olivat sivunneet aikaisempia minimiarvoja, laskivat yhä vuoden 1941 kuluessa ja lopputalvella 1942 todettiin uusia absoluuttisia minimiarvoja. Kun kuiva kausi vihdoin päättyi kesällä 1942, oli se kestänyt yhtä mittaa 4 vuotta. (Hydrologinen yleiskatsaus 1941-1945. Ymparisto.fi)

Ennätyskylmää sotatalvea 1939-40 edeltäneen kesän kuivuus jatkui kesään 1943 saakka. Vaikka sateita saatiin jo kesällä 1942, se ei riittänyt täyttämään neljän vuoden kuivuuden tyhjentämiä kaivoja. 

Suomen vienti ja tuonti oli sotaolojen vuoksi katkennut lähes täysin, joten kuivuus merkitsi katastrofaalista dominoefektiä, joka huipentui nälkätalveen 1941-42.

Saksan miehitettyä Norjan, sekä Suomen että Ruotsin normaalit meriyhteydet katkesivat. Tosin Suomelle jäi piskuinen Liinahamarin satama, jossa oli yksi 45x20m kokoinen laituri. Myös Ruotsi oli ennen sotaa tuonut osan elintarvikkeista ulkomailta; se oli 91%:sti omavarainen. Ruotsi kieltäytyi systemaattisesti myymästä elintarvikkeita Suomeen syksystä 1940 alkaen, liki vuoden päivät ennen jatkosodan syttymistä ja brittien merisaarron alkua.

Erittäin suuren uhan Suomelle asetti kansainvälinen politiikka. Kolme suurvaltaa, Saksa, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto, pystyivät kukin katkaisemaan elintarvikkeiden merikuljetukset Petsamoon. Suomalaisia aluksia oli upotettu valtamerillä (kahdeksan laivaa jo ennen talvisodan syttymistä) ja britit alkoivat kontrolloida ja sittemmin myös rajoittaa Suomen laivaliikennettä. Voimakas riippuvuus suurvaltojen myötämielisyydestä tarkoitti vääjäämättä poliittiselle painostukselle altistumista.

Suomen päättäjät joutuivat tasapainoilemaan Neuvostoliiton uhan, kansan nälkiintymisen ja poliittisen myöntyvyyden välillä.

(Seppo Jyrkinen: Nälkätalvi 1941/42 poliittisine uhkineen)

Kuivuudesta johtuva kato merkitsi koettelemusta eläimille, karja riutui rehuviljan puutteessa. Tämä heijastui ensinnä maidon ja voin tuotantoon. Miesten ollessa rintamalla vastuu maataloustöistä ja ylipäätään perheen selviytymisestä jäi äitien harteille. Muistan isoäitini kertoneen kuinka tiukilla heidänkin taloutensa oli: pienokaisten saatua niukan mutta riittävän annoksensa äiti eli mummuni nuoli lasten lautaset. Rintamalla olevalla isoisälläni asiat olivat ainakin ruoan suhteen pakostakin paremmin. Armeija ryömii vatsallaan. 

Talvisodan jälkeiset aluemenetykset merkitsivät maataloudesta elävälle Suomelle huomattavaa lisätappiota, kun maa menetti valtavan määrän viljeltyä peltoalaa.

Armeijan ja maatalousväen piti saada normaali määrä ruokaa, jotta Suomi olisi selvinnyt jatkossakin. Muille olisi pitänyt riittää se, mitä näiltä olisi jäänyt yli. Toteutuessaan tämä olisi tarkoittanut sitä, että kaksi ja puoli miljoonaa suomalaista olisi saanut alle 20% tarpeestaan. Se oli mahdoton yhtälö ja toteutuessaan olisi johtanut satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolemiin. 

Saksasta saatiin marraskuussa kauhistuttavia tietoja muuallakin Euroopassa vallitsevasta elintarvikepulasta. Kenraaliluutnantti Heunertin mukaan jo keväällä 1941 oli arvioitu, että miehitetyissä maissa 25-30 miljoonaa ihmistä tulisi kuolemaan nälkään. Siitä ei ole tietoa, oliko Heunertin viesti tarkoitettu suomalaisten pelotteluksi, vai oliko se rehellinen arvio Saksan vallassa olevien maiden elintarviketilanteesta.

Syksyllä 1941 päättäjille oli selvää, että Saksasta oli pakko saada erittäin runsaasti elintarvikkeita tulevana talvena. Ne olisi myös saatava velaksi, sillä talvisodan seurauksena valuuttaa ei ollut ja voimakkaan mobilisoinnin seurauksena oma teollisuustuotanto kävi vajaateholla.

Saksalla oli mahdollisuus asettaa elintarvikkeille poliittinen hinta.

(Seppo Jyrkinen: Nälkätalvi 1941/42 poliittisine uhkineen)

Poliittinen hinta merkitsi Suomen sitoutumista Barbarossa-suunnitelmaan ja Leningradin piiritykseen, jossa suurkaupunki tapettiin nälkään.  

Saksasta saadut toimitukset ja sateiden alkaminen pelastivat suomalaiset vakavalta nälkiintymiseltä, mutta kaikella on hintansa. Ja rajansa. 

Talvi 1942–43 oli lauha ja runsassateinen. Lumen sulaminen alkoi varhain, Etelä-Suomessa jo helmikuussa. Vesi nousi keväällä kaikkialla tavallista korkeammalle, paikka paikoin, missä talvi oli ollut varsin runsasluminen, esim. Oulujoen vesistössä, sattui valtaviakin tulvia. Kesä oli Etelä- ja Keski-Suomessa runsassateinen, Pohjois-Suomessa oli sitä vastoin alkukesä kuiva. Lämpötila oli enimmäkseen normaalin yläpuolella. Syksykin oli lämmin ja runsassateinen, joten talvi 1943–44 alkoi vesitalouden kannalta suotuisasti. (Hydrologinen yleiskatsaus 1941-1945. Ymparisto.fi)

Kevään 2003 kuivuutta on verrattu sota-ajan kuivuuteen:

Keväällä 2003 vallinnutta pohjavesien alhaisuutta hydrologit vertaavat vuosien 1941-1942 kuivuuteen. Tuolloin vuoden 1943 lähes 840 millimetrin ja vuoden 1944 lähes 950 millimetrin sateet korjasivat vesivarantotilanteen lopullisesti. (Vuositilastot. Ilmatieteen laitos) 

Alkukesästä 1943 ja pohjoisessakin myöhemmin kesällä alkaneet runsaat sateet sekä seuraavan vuoden erityisen runsas sademäärä täyttivät kaivot. Mutta kun vettä alkoi tulla, sitä tuli paikoitellen lähes rajattomasti. Osassa maata peltoja tuhoutui veden paljouteen. Heinäkuun kaikkien aikojen sade-ennätys on mitattu 21.7.1944 Espoossa, jossa vettä tuli yhden vuorokauden aikana 198,4 mm.

Helsingin Sanomat kertoi ukkosmyrskyn ja sateen aiheuttamista mittavista vahingoista:

Lauantain vastaisena yönä oli Helsingin seudulla ankara ukonilma, joka varsinkin Helsingin ympäristössä sai todellisen rajuilman luonteen. Kiivaimmillaan se raivosi kello yhden tienoissa, jolloin taivaankaaren yli risteilevät salamat valaisivat koko näköpiirin. Seurannutta kaatosadetta seudulla ei ole nähty miesmuistiin ja laajat alueet Espoossa joutuivat tulvan valtaan. Vesi aiheutti suuria vahinkoja.

Lauantaiaamuna oli koko Espoon Vanhankylän seutu eristetty ympäristöstään, sillä tulvavesi oli vienyt mukanaan neljä siltaa, joista yksi oli rakennettu sementtirenkaista ja kivestä. Kaikki kylän pellot ja puutarhat olivat vielä lauantai-iltana tulvaveden alla. Vesi mm. puhdisti 2,5 hehtaarin suuruisen heinäniityn aivan tyhjäksi heinien ajelehtiessa Vanhankylän järveen, joka täyttyi heinistä, haloista ja puista. Vahingot olivat vaikeasti arvioitavissa, mutta ne noussevat useisiin satoihin tuhansiin markkoihin. Kylän vanhimmatkaan asukkaat eivät muista kokeneensa tällaista rajuilmaa.

Leppävaarassa oli tulva aseman kohdalla syönyt ratapenkereen. Aseman lähellä virrannut puro oli paisunut todelliseksi vuokseksi. Talojen kellarit, heinäladot ja alavat paikat olivat kokonaan veden vallassa. Parin kaupan ja erään kahvilan varastot vesi pilasi kokonaan. Ihmisten yrittäessä ylittää aamupäivän kuluessa maantiesiltaa Leppävaaran aseman lähellä he joutuivat kahlaamaan polviaan myöten vedessä. Iltaan mennessä tulva jonkun verran aleni, mutta alavimmat paikat olivat edelleen veden vallassa. Myös Viherlaakson seutu oli suureksi osaksi veden vallassa.

(HS 24.7.1944)

Sodan jälkeen on todettu suomalaisten laihtuneen sodan aikana keskimäärin 10%; kaupungeissa painonpudotus on ollut keskiarvoa suurempaa. Riisitautia havaittiin joillain seuduilla 80-90% lapsista.

Lopulta nälkäkuolemat rajoittuivat pääasiassa sotavankeihin ja Itä-Karjalan siviileihin, jossain määrin myös Suomen eri laitoksissa (ainakin mielisairaalat ja vankilat) olleisiin ihmisiin. Monotoninen, valkuais- ja vitamiiniköyhä ruoka on saattanut olla kohtalokasta. Ruokaongelma oli erittäin vaikea etenkin kaupungeissa asuneiden vähävaraisten kohdalla, joilla ei ollut varaa mustan pörssin hintoihin eikä lähisukulaisia maaseudulla. Tavallisten suomalaisten kohtalosta ei kuitenkaan ole tehty perusteellista tutkimusta.

(Seppo Jyrkinen: Nälkätalvi 1941/42 poliittisine uhkineen)

Hyvinvoinnin tuottaman pintatyydytyksen rapautuessa lujatahtoinenkin ihminen joutuu katsomaan sisimpäänsä. Ruoan puute ja pelko tulevaisuudesta laittoi kansan polvilleen. Monessa kodissa ateistitkin rukoilivat, jos ei ääneen, niin salaa yön pimeydessä. Rintamalla haavoittuneet huusivat kuka Jumalaa, kuka äitiä ja isää. Harvempi kuoli mykkänä.  

Ehkä sota-ajan kärsimykset koituivat useille pelastukseksi, kuten Estonian uppoaminen syyskuussa 1994 saattoi pelastaa osan hukkuneista mittaamattomasti vakavammasta hukkumisesta. Kärsimys ei koskaan ole Jumalan tahto. Mutta joskus se on viimeinen keino Hänestä vieraantuneen herättämiseksi.