KARINIEMI, Annikki (1913 - 1984)

Rovaniemellä syntyneen ja eri puolilla Lappia asuneen Kariniemen (1913-1984) teokset kuvaavat ihmis- ja luontosuhteisiin liittyvien tunteiden, intohimojen ja konfliktien vaikutusta pohjoisen ihmisten arkeen. Kuvauksissa kietoutuvat toisiinsa Lapin luonto, sen ihmisten tukahdutettu tai avoin läheisyyden ja seksuaalisuuden tarve sekä uskonnollisuuden - erityisesti lestadiolaisuuden - vaikutukset. 

Teosten tapahtumat sijoittuvat vaihtelevasti vanhaan ja nyky-Lappiin. Vanhan Lapin kuvausta edustuvat muun muassa romaanit Riekon valkea siipi 1967, Matkalla maan ääreen 1970 ja Laulu Lapista ja Lapin papista 1972. 

Nyky-Lappia kuvaavat muun muassa Salakaato 1969, Pato 1972 ja Erään virkanaisen lapinrakkaus 1976.

Pohjolan murros

Ensimmäiset kuusi teostaan Kariniemi julkaisi nimellä Annikki Kariniemi-Willamo. Poro-Kristiina (esikoisromaani, 1952), Lohisiima ja silkkiliina (eräaiheinen novellikokoelma, 1954), Murros (romaani, 1955), Metsä elää (luonto- ja eräaiheisia kertomuksia, 1958), Morgam, punaisen kullan maa (romaani, 1959), Laulu lohesta ja auringosta (erä- ja kalastusaiheinen kertomuskokoelma, 1962).

Tunnettu tunturien maan kirjailija Annikki Kariniemi-Willamo on Lapin puolesta puhuja jos kuka. Mutta hän on myös mainio lohen onkija ja muidenkin herkkukalojen armoton narraaja. Jokakesäisillä kalastusretkillä on sattunut toinen toistaan mielenkiintoisempia juttuja, jotka hän on koonnut tarinoiden kokoelmaksi nimeltään ’Laulu lohesta ja auringosta’. Paitsi mainio kokoelma se on ensimmäinen naisen kirjoittama tämän alan teos. Ja paljon muutakin. Se on mm. kaunis ja herkkä Lapin luonnon ja sen katoavan kauneuden ylistys. -- Sivistys kaikkine lonkeroineen kuristaa jo Lapin aapoja ja selkosia. Viimeiseksi kunnianteoksi katoaville, jylhille koskille ja upeille lohille on tämä kirja kirjoitettu.
(Laulu lohesta ja auringosta -kokoelman takakannesta)

Murros on luonto- ja ihmiskuvaus rajaseudulta. Teoksessa on vahvaa symboliikkaa. Salamat iskevät, ukkosmyrsky pauhaa ja puhaltaa kairojen yli. Metsä vapisee, puita kaatuu, nuoret puut palavat karrelle, tuhoutuvat, mutta vanhat, sitkeät ja hyvin juurtuneet puut kestävät myrskyn, säilyttävät metsän.

Murroksen ja Metsä elää -teoksen välillä valmistui näytelmä Morsiusmaa. Sen ensiesitys oli Rovaniemen kaupunginteatterissa 1956.

Nuorena Annikki Kariniemi haaveili muun muassa näyttelijän työstä. Hän oli jonkin aikaa työssä alkoholiliikkeen myyjänä ja hoiti kansakoulunopettajan viransijaisuuksia. Vuodet 1935-38 hän työskenteli Lapin rajavartiossa kanslistina. Vuonna 1938 hän avioitui maanviljelijä Viljo Oskari Alatalon kanssa, mutta liitto kariutui kaksi vuotta myöhemmin. Vuodet 1940-45 hän oli jälleen työssä rajavartiossa ja sen jälkeen 1947-61 kansakoulun opettajana eri puolilla Lappia.

Vuonna 1933 kaksikymmentävuotias Annikki Kariniemi osallistui Karjalan heimojuhlille tunnustaen julkisesti "värinsä".

Eräs nuoren Annikin tempauksista oli kirjeenvaihdon perusteella osallistuminen Karjalan heimojuhlille Oulussa 1933. Ainoana naisena Annikki kiskoi IKL:n mustan paidan päällensä ja marssi etunokassa miesten joukossa.
(Kaleva.fi 14.5.2003)

Murros on Kariniemen romaanien usein toistuva aihe, se on historialliseen ajanjaksoon tai yksilön tragediaan, usein kumpaakin sijoittuva kriisi, joka ravistelee niin yhteisön kuin sen yksilöiden tilaa. Yhteiskunnalliset ja yksilölliset yllätykset pakottavat miettimään omaa olemista, ottamaan kantaa tapahtumien kulkuun. 

Omassa elämässään Kariniemi joutui pohtimaan kuinka asennoitua uskonnon, kulttuurin ja isänmaallisuuden luomiin odotuksiin ja paineisiin.

Kristinuskon ja pakanallisuuden konfliktia Kariniemi kuvaa romaanissa Laulu Lapista ja Lapin papista, yhteiskunnallisten ja sosiaalisten suhteiden jännitteitä romaanissa Salakaato, luonnonarvojen ja teknologian sekä alkuperäisyyden ja ns. sivistyksen ristiriitaa romaanissa Pato ja kertomuskokoelmassa Tarina suuresta joesta, 1979.

Tarina suuresta joesta on kirja siitä Kemijoesta, jota ei enää ole, Lapin elämän valtasuonesta, Leipäjoesta, jonka varaan rakentui niin monien ihmisten elämä. Kemijoki on tarujen virta, syvän rakkauden ja murheellisen kuoleman virta. Maa, jonka halki se kulki, oli hedelmällinen. Sen kukoistavilla luonnonniityillä laidunsivat lappalaiset porojaan, suomalaiset lehmi- ja lammaskarjaansa, maan- ja vedenhaltijat omaansa. Nyt sitä maata ei enää ole. Nykyihminen patosi vedet, jätti kylät vesien alle. Pieni ihminen, ihmisparka ryhtyi leikkimään Luojansa kanssa.
(Tarina suuresta joesta -teoksen takakannesta)

Kemijoki on innoittanut kirjailijaa kertomaan tarinoita pohjoisen luonnosta ja ihmisistä. Kirjassa on toistakymmentä erillistä kertomusta, joissa aika ja ihmiset vaihtuvat mutta joki pysyy. Kirjan alku hämmentää: tuhlailevan monisanaista luonnonkuvausta, maagista Lapin taikaa. Myöhemmin sävy muuttuu realistisemmaksi ja teksti luettavammaksi. Kariniemen kuvaamat pohjoisen ihmiskohtalot ovat kai aika tavanomaisia, pari naishahmoa jää muita elävämpinä mieleen. Maailman ja Lapin muuttumista konkretisoidakseen kirjailija esittää viimeisessä tarinassa aika merkillisen ruokaan kohdistuvan rinnastuksen, toisaalla matoja kuhisevat lihavarastot, toisaalla tohtorin hienostunut herkkupöytä. Tämä kertomus mielestäni jotenkin putosi kirjan muusta sävystä, sen tarkoitusta ihmetteli.
(Vappu Karjalaisen arvostelu teoksesta Tarina suuresta joesta, Arvosteleva Kirjaluettelo 3/1980)

Tarina suuresta joesta sisältää myyttistä sävyä, uskoa luonnonvoimien henkiseen ulottuvuuteen. Tämä uskomusmaailma näkyy eriasteisesti useissa muissakin Kariniemen romaaneissa. Hänen kuvaamassaan maailmassa luonnonvoimat, ehkä jopa luonnonhenget vaikuttavat ihmisissä kykyä aistia näkymätöntä, aavistaa tulevia, kokea enteitä. Nämä lappalaisen luontomystiikan pilkahdukset tuovat tarinoihin ripauksen ajattomuuden tuntua. 

Uskomusten kuvailu tuntuu usein neutraalilta. Se kuuluu kirjojen aiheeseen, niiden henkilöiden kokemuspiiriin, eikä välttämättä kerro mitään kirjoittajan omasta uskosta, kuinka vakavasti hän lappalaisiin taruihin, myytteihin ja luonnonhenkiin suhtautuu. Toisin paikoin kuvaus on kuitenkin vahvaa, lähes lumoutunutta ja sisältää positiivisen latauksen.

Erämaat muuttavat muotoaan, soita kuivataan ja koskia padotaan, syntyy tekoaltaita ja kaupunkeja, mutta "lappalainen spritualiteetti" säilyy: teknillistymisen jalkoihin jääneenä ja pahoinpideltynäkin luonnossa ja sitä lähellä olevissa ihmisissä on jäljellä jotain aitoa, ikiaikaista.

Vanhaa ja uutta Lappia yhdistävä myyttisyys ilmenee etenkin romaaneissa Pyhä Petronella (1970) ja Villihanhien suku (1978).

Olli Nevalainen ei kaipaa ihmisten seuraa. Hän etsii apua itselleen: Lapin jätkien ja kultamiesten tarunomaista hyvää henkeä, Pyhää Petronellaa, ihmisten ymmärtämättömyyden vuoksi kauan sitten karkotettua. Silti hänen läsnäolonsa voi yhä tuntea, saattaapa nähdäkin joskus tunturin kupeilla ja jokivarsissa. -- Uudessa juoneltaan yllättävässä romaanissaan Annikki Kariniemi luo ihmisten puheiden ja ajatusten kautta elävän mielikuvan siitä Lapista, jossa Pyhä Petronella vuosia katoamisensa jälkeen yhä elää ja vaikuttaa. Pyhä Petronella on itse Lappia, jotakin mitä hädässä oleva etelän ihminenkin tulee etsimään ja löytämään.
(Pyhä Petronella -romaanin takakannesta)

Aikaisemmin lukemani Kariniemen "Veren ikävä" oli tyhjää eroottista viihdettä. Siksi "Villihanhien suku" oli myönteinen yllätys. Se on sukutarina Lapista, Pikkuailin suvusta, jota seurataan vuosisatojen kuluessa. Ihmisten elämää hallitsee alusta loppuun naiivi usko Laestadiuksen Jumalaan ja pimeydessä vaanivaan Saatanaan. Silti he yhä pelkäävät kiveliön maahisia ja joiussaan toistavat villihanhien huudon. Kielessä on värikkäitä aineksia pohjoisista murteista. Teos on rakenteeltaan rapsodiamainen, mutta sen monet henkilöt ovat persoonallisia. Koska "päähenkilönä" oikeastaan on pohjoinen elämänmuoto, jossa yhä on sadunomaisen luonnonläheisiä ja pakanallisuskonnollisia piirteitä, se säilyttää sisäisen eheytensä loppuun saakka.
(Leena Laulajainen, Arvosteleva Kirjaluettelo 4/1979)

Myyttisyydessä on myös traaginen puoli. Romaanissa Nanna ja meri (1973) tarut ja arkipäivän todellisuus sekoittuvat päähenkilön mielessä ikävin seurauksin.

Kariniemen tunnetuimmissa romaaneissa yksilöiden kriisit liittyvät sotaan ja rakkauteen. Ristiriitaa tuo ennen muuta suhde saksalaisiin. Ennen jatkosotaa saksalaismielisyys edusti isänmaallisuutta, jatkosodan päättyessä siitä tuli isänmaallisuuden vastakohta.

Kariniemen henkilökohtainen murros: Riekon valkea siipi 1967 ja Erään avioliiton anatomia 1968

Talvi- ja jatkosodan vaiheisiin sijoittuvien romaanien Veren kuva ja Veren ikävä aiheet Kariniemi ammensi työstään rajavartiossa, avioliitoistaan ja ihmissuhteistaan. Hän oli naimisissa Lapin rajavartion komentajan Oiva Willamon kanssa 1944-62 ja tutustui läheisesti myös saksalaisiin.

Jääkärieversti Willamo (1887-1967) otti osaa jo ensimmäiseen maailmansotaan Saksan armeijan riveissä ja oli tunnettu saksalaismielisyydestään. Jatkosodassa hän toimi suomalaisten ja saksalaisten välisiä yhteyksiä hoitaneen yhteysesikunta Roi:n komentajana.

Kariniemen avioliitto itseään huomattavasti vanhemman Willamon kanssa kesti vuodesta 1944 vuoteen 1962. Avioliitto päättyi eroon. Kariniemi avioitui vielä kolmannen kerran vuonna 1963, tällä kertaa itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa: poika oli 19 vuotias ja Annikki 49. Liitto kesti viisitoista vuotta ja päättyi eroon vuonna 1979.

Jo Kariniemen esikoisteoksessa Poro-Kristiina on vahvaa naiskuvaa, mutta vuoteen 1968 saakka pääpaino oli sittenkin vielä luontokuvauksessa, pohjoisen alkuvoimainen, karu ja kaunis luonto oli se, minkä kautta hän ilmensi sielunsa tuntoja, ehkä myös padottuja tunteita ja jännitteitä.

Rakkaus eversti Willamoon sekä havainnot suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden salatuista suhteista syvensivät Kariniemen seksuaalisuutta ja tietoisuutta viettien voimasta. Avioliiton ristiriidat ja paineet alkoivat kypsyttää hänestä vahvempaa naiseuden, naisen psyyken ja intohimoisten tunteiden kuvaajaa. 

Vuonna 1963 ilmestyi nuortenkirja Pikka - kirja Lapin tytöstä. Kirjasta ilmestyi T. A. Engströmin ruotsinnos seuraavana vuonna, ja vuonna 1965 teos käännettiin myös norjaksi ja tanskaksi. Saksan kielinen painos ilmestyi 1967.

Seuraavassa kirjassa, Laestadius-romaanissa Riekon valkea siipi (1967), on jo näkyvissä kirjailijan oma murros, siirtyminen luontokuvauksesta naiseuden kuvaukseen. Romaani on Kariniemen selvittelyä uskontoon ja ilmentää hänen käsitystään lestadiolaisuuden pohjavirityksestä. Minä-muotoon kirjoitetussa elämäkertaromaanissa Kariniemi lähestyy naiseutta ja seksuaalisuutta ikääntyneen, menneitä vuosiaan ja sisäisiä taistelujaan tilittävän Lars Levi Laestadiuksen kautta.

Willamon kuoltua julkaistu Erään avioliiton anatomia (1968) onkin sitten jo sitä Kariniemeä, joka teki hänet tunnetuksi ja viitoitti tietä kirjailijan tuleville teoksille. Tämän jälkeen Kariniemen romaanien päähenkilöt ovat usein vahvoja, ympäristön tabuja ja normeja rikkovia, omaa tietään etsiviä naisia. Perspektiivi on naisen suhteessa hänelle läheisiin asioihin: mieheen, rakkauteen, seksuaalisuuteen, kotipaikkaan ja isänmaahan.

Anna on puritaanisen ja uskollisen kasvatuksen saanut nuori nainen, joka rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan kenraaliin. Pitkän seurusteluajan kuluessa Anna tulee tuntemaan hellän ja huomaavaisen Einarin, joka kykenee tekemään hänet naisena niin onnelliseksi, että ympäristön puheista välittämättä avioliitto solmitaan. Einari on loistava seuramies ja Annasta tulee suuren, vieraanvaraisen kodin kadehdittu emäntä. Mutta tahrattoman julkisivun takana Annalle on heti avioliiton alusta lähtien paljastunut karmea todellisuus: Einar on neljän sodan kovettama käskijä, joka ei siedä toisinaan edes vaimon hellyydenosoituksia. -- Kariniemi on piirtänyt mieleen jäävän kuvan sensuellista, miestään kaikesta huolimatta syvästi rakastavasta naisesta ja miehestä, jossa arvokkaitten ominaisuuksien alla on jäljellä alkukantainen, ehkä sairasmielinen ihminen.
(Erään avioliiton anatomia, takakannesta)

Erään avioliiton anatomian kautta Kariniemi purkaa suhdettaan suureen rakkauteensa, pettymystään ja kaipaustaan. Romaani ei kuitenkaan ole dokumentti. Se on ehkä psykologinen romaani ja varmasti suurelta osin omaelämäkerrallinen, mutta myös viihteellinen, myyvään muotoon rakennettu kuvaus kulissien takaisesta todellisuudesta, ihmisen haavoittuneisuudesta ja kyvyttömyydestä.

Erään avioliiton anatomian jälkeen ilmestyivät romaanit Salakaato ja Matkalla maan ääreen. Salakaato on Kariniemen hienoimpia romaaneja ja valmistyi myös näytelmäksi vuonna 1975. Se on kunnianhimoinen ja runollinen kuvaus tunturin juurella olevan kylän ihmisten sosiaalisista suhteista, kamppailusta perheen elättämiseksi ja suhteesta yhteiskunnan säätämiin lakeihin.

Matkalla maan ääreen on päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani Jakob Fellmanin elämäntyöstä.

Jakob Fellman (1795-1875) toimi nuorena pappina useita vuosia Lapissa. Hän pyrki määrätietoisesti kohentamaan kansan sivistystasoa, laati mm. käsikirjoituksen lapinkieliseen aapiseen sekä käänsi lapinkielelle katekismuksen ja osia Raamatusta. Lapin aikanaan hän kirjoitti päiväkirjan, joka myöhemmin julkaistiin. Annikki Kariniemi on innoittunut kirjoittamaan Fellmanin päiväkirjan uudestaan, tyylitellen ja mukaillen. Tuloksena on kaunis ja uskottavantuntuinen kuva vilpittömästä nuoresta papista, joka elää ja kokee Lapin luonnon, näkee ihmisen sitkeyden karuissa oloissa, yrittää parhaansa mukaan lievittää kansan henkistä ja aineellistakin puutetta. Kariniemi on muovannut Fellmanin asiallisesta muistelusta melko kiintoisan taiteellisen kokonaisuuden.
(Vappu Karjalainen Arvostelevan Kirjaluettelon numerossa 10/1970)

Fellman tutki myös Utsjoen kasvistoa ja eläimistöä ja keräsi alueen kansanperinnettä muun muassa saamelaisten joikuja.  
  Utsjoelta lähdettyään Fellman oli Lappajärven kirkkoherrana 1832–1875 jonne hänet valittiin hallituksen päätöksellä ilman papinvaalia. Hän oli kuitenkin enemmän tutkija ja talousmies ja niinpä hän hoiti papin tehtäviä paljolti käyttämällä apulaisia. Seurakuntalaiset tekivät useita valituksia Fellmanista, syinä olivat muun muassa papin tehtävien laiminlyönti ja heikko lukutaito seurakuntalaisten joukossa. Fellman joutui myös myöhemmin ristiriitoihin herännäisyyttä edustaneiden apulaistensa kanssa. Lappajärvellä asuessaan Fellman harjoitti maanviljelyä usealla eri maatilalla ojittaen soita ja raivaten uutta peltoa. Hän käynnisti myös kalkkikiven louhinnan ja polton Vimpelissä rakennettuaan sinne kalkkiuunin. Fellman omisti myös rautaruukin, paperitehtaan, myllyjä ja sahan.  
  Fellman jätti jälkeensä laajan kokoelman muistiinpanoja Lapin vuosiltaan jotka hänen poikansa, senaattori ja Vaasan hovioikeuden presidentti Nils Isak Fellman (1841–1919) kokosi ja julkaisi vuonna 1910 nimellä Anteckningar under min vistelse i Lappmarken I-IV. Jaakko ja Nils Isak Fellman kokosivat myös Lappi-aiheista kirjallisuutta. Tämä Lapponica eli Fellmanin kokoelma on nykyisin Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen laitoksen kirjastossa.  
  Fellman oli naimisissa Helena Augustina Tawaststiernan (1804–1884) kanssa ja heille syntyi kahdeksan lasta joista kaksi kuoli jo nuorina. Fellmanin lapsista tunnetuimpia olivat Lahdessa asunut kartanonomistaja, valtiopäivämies ja tehtailija August Fellman (1839–1912), edellä mainittu Nils Isak Fellman ja senaattori Gustaf Esaias Fellman (1843–1916).
(Jaakko Fellman, Wikipedia)

Erään avioliiton anatomian jälkeen tekijä avaa sisäistä maailmaansa, sielunelämänsä kehitystä ja kipukohtia myös muiden romaanien tapahtumissa, erityisesti henkilöiden tunne-elämän kuvauksessa ja romaanien moraalisessa ja eettisessä pohdiskelussa.

Selkeimmin Erään avioliiton anatomian aihepiiriä ja tematiikkaa, sodan ja rakkauden intohimoja ja traumoja, jatkavat romaanit Veren kuva (1971), Herttuan naiset (1973) ja Veren ikävä (1977).

Kariniemen sotaromaanit

Veren ikävä on puhutteleva kaunokirjallinen kuvaus sodan päätösvaiheista, aseveljeyden purkautumisesta ja saksalaisten Lappiin kylvämän tuhon järkyttävyydestä heitä rakastaneiden naisten elämässä. Saksalainen Josef on lähtenyt, kadonnut, hänelle raskaana olevan Marja kokee yhteisön paineen, äänettömän halveksunnan ja vihaiset, vihjailevat puheet. Hävityksen ja orpouden keskellä evakot ja paikkakuntalaiset, rehelliset ja varkaat, hyväksikäyttäjät ja hyväksikäytetyt - erilaiset ihmisryhmät etsivät paikkaansa, miettivät keneen vihansa ja turhautumisensa kohdistaisivat, miten suhtautuisivat tähän tai tuohon uutiseen tai huhupuheeseen. Romaani kuuluu kuuluu tekijän puhuttelevimpiin teoksiin.

Veren kuva ei myöskään ole huono kirja.

-- Uskontoon minä en kuitenkaan usko! Mutta kun Sepp, mieheni, siitä puhuu en tahdo pahoittaa hänen mieltänsä olemalla eri mieltä, minä vain kuuntelen. Ja ehkä minä joskus sanon jotakin, josta hän ei pidä. Ja ehkä hänkin vuorostaan sanoo joskus jotakin semmoista mistä minä en pidä, niin että me olemme tasoissa. Emmekä riitele koskaan. Kunnioitamme toisiamme suuresti.  
  Ja vuoteessa meillä on hyvä.   
  En ole koskaan aikaisemmin tavannut miestä, joka niin täydellisesti täyttäisi minut. Ja että tätä on tapahtunut nyt jo neljännesvuosisadan, se on uskomatonta! Sillä kun olin nuori tyttö, kuvittelin aina että rakkaus loppuu silloin kun aikaihmiset menevät naimisiin. Ja kun olin ensimmäisessä avioliitossani olin havaitsevinani että tuo nuoren tytön ajatukseni on ihan totta. 

(Veren kuva, ss. 26-27)

  Miehet voivat olla sitten kummallisia!  
  He voivat itse tehdä ihan mitä vain. Ajatella kuinka huvittavaa: he voivat mennä ja maata toisten naisten kanssa, vaikka heidän oma vaimonsa saattaa olla kuolemankielissä. Sitten he voivat samalla hetkellä, kun heidän vaimonsa synnyttää, saattaa toisen, aivan vieraan naisen raskaaksi vain todistaakseen, että heidän siemenensä on kuolematon, kylvi sen mihin peltoon tahansa. Ja kun heidän vaimonsa on iltamessussa, he voivat mennä ja ottaa viereisessä kapakassa pään niin täyteen että sitä ei usko kukaan - ja usein he myös tekevät luterilaisissa maissa niin, että kun heidän vaimonsa polvistuu ehtoolliselle, nuo kaverit omassa kerhossaan ottavat viskin sen kunniaksi että heidän vaimonsa on hurskas vaimo ja aina kotona.  
  Ja olen kuullut kerrottavan tapauksista, jolloinka tuollainen miesparka on saatettuaan vaimonsa hautaan, jo samana iltana käyttänyt hyväkseen oman surutalonsa pääemännän pehmeää vuodetta itkeäkseen siellä itkunsa ja murheensa irti tyhjästä leskensängystä.  
  Kuinka huvittavia he kaikki ovatkaan.  
  Minä olen tavannut heitä runsaasti elämäni aikana.

(Veren kuva, ss. 27-28)

Veren kuva on huima lukuromaani Rovaniemen naisista toisen maailmansodan aikana. Kauniista Kaarinasta ja hänen miehestään, majuriksi nopeasti kohonneesta Jannesta, kotirintamasta ja rintamasta. Idyllisestä ja voitontahtoisesta puutalokaupungista, jonka rouvien kohtaloksi tuli iltojen pitkä ikävyys. Saksalaisista aseveljistä, jotka marssivat laulaen kaupunkiin.
(Veren kuva, takakannen teksti)

Viihteellinen rakkausromaani Herttuan naiset on Kariniemen "sotakirjoista" yksiulotteisin. Mustassa huumorissaan - jos se nyt on huumoria - romaani on groteski ja saattaa vaikuttaa jopa vastenmieliseltä, kuten Marja Paavolainen arvostelussaan toteaa:

Venäläisen emigrantin ihmeelliset seikkailut Suomen armeijan majurina. Sotilasura tosin ei ole hohdokas, mutta naistenmiehenä Rudolf Nicanoff eli Rudi Niiranen on vertaansa vailla, katsoo kerran ja jo kaatuvat naiset hänen käyttöönsä. Väritykseltään kirja on täysin mustavalkoinen. Rudi on musta, Rudin vaimo viattomuudessaan ja pahaa-aavistamattomuudessaan ylettömän valkoinen. Paikka paikoin kirjassa on tietynlaista romanttista hehkua, mutta kokonaisuutena se on vastenmielinen ja käsittämätön. Ei auta, vaikka kirjailija johtaa Rudin saamaan palkkansa auto-onnettomuudessa, ei auta vaikka kirjan rungoksi on valittu Juhana-herttuan ja Katarina Jagellonican laulut.
(Marja Paavolainen Arvostelevan Kirjaluettelon numerossa 11/1973)

Kirjailijan muut teokset

Historiallinen romaani Jakob Esaiaksenpojan Wenäjänretki (1974) jatkaa Jakob Fellmanin elämäntarinaa. Iäkäs Fellman muistelee muutama vuosikymmen aiemmin tekemäänsä retkeä Suomen ja Venäjän rajaseutujen erämaihin. Romaani kuuluu kirjoittajana usein keskinkertaisen Kariniemen parhaaseen tuotantoon. Erityisesti romaanin luontokuvaus on kaunista.

Uuno Hannula - mies pohjoisesta (1975) on Lapin kehitykseen vaikuttaneen, Lapin läänin maaherrana 1945-58 toimineen poliitikon elämäkerta. 

Uuno Hannula syntyi 1891 Alatorniossa ja kuoli 1963 Kemissä. Hän oli vähän yli kahdenkymmenen jääkäriliikkeen avustajaksi ryhtyessään. Paikalliset olosuhteet tuntevana hän auttoi jääkäreiksi matkaavia Tornionjoen yli. Vasta perustetun Pohjolan sanomien päätoimittaja hänestä tuli vuonna 1917. Hän joutui venäläisten santarmien pidättämäksi ensin epäiltynä osallistumisesta jääkäriliikkeen toimintaan ja myöhemmin arvosteltuaan Pohjolan sanomissa venäläisen rajavartioston mielivaltaisuuksia. Kansalaissotaan hän osallistui valkoisten puolella ja oli murtamassa punaisten vastarintaa Kemissä 1918.  

Sen jälkeen Hannula toimi porvarillisen puolen edustajaksi poikkeuksellisesti: Hän puolusti kemiläistä sosialistikansanedustajaa Hilda Herralaa, joka oli joutumassa tuomituksi kuolemaan väärän todistuksen perusteella. Laillisuuden miehenä Hannula ajoi asian loppuun asti, ja kansanedustaja Hilda Herrala vapautettiin presidentin armahduksella. Vaikka Hannula ja hänen lehtensä Pohjolan Sanomat olivat suhtautuneet punaisten kapinaan kielteisesti, lehti joutui vastakkain valkoisten kanssa. Suojeluskunnan paikallisesikunta takavarikoi lehden numeron, jossa julkaistiin Hannulan kirjoitus "Lopetettakoon teloitukset" ja "Toisenlainen menettely tarpeen". 1920-luvulla Hannula suhtautui kriittisesti virkamieskuntaan, joka oli vielä pääosin Venäjän tsaarivallan ajalta. Hän vaati tiukempia otteita muun muassa kieltolain rikkomisen ja salakuljetuksen valvontaan. Hän kirjoitti kolme kirjoitusta silloista Oulun läänin maaherraa Matts von Nandelstadtia vastaan. Maaherra nosti herjauksesta painokanteet, jotka johtivat Hannulan neljäksi kuukaudeksi vankeuteen ja sakkoihin. Virkavallan kannanotot lisäsivät Peräpohjolassa kansan luottamusta Hannulaan, ja hänet valittiin vuoden 1927 edustakuntavaaleissa kansanedustajaksi. Näihin aikoihin hänestä tuli toimittamansa sanomalehden Pohjolan Sanomien pääomistaja omistuksen säilyessä merkittävänä aina hänen kuolemaansa saakka.
(Uuno Hannula, Wikipedia)

Hannula vastusti kommunismia, mutta suhtautui kielteisesti isänmaallisuuden nimissä suoritettuihin laittomuksiin. 1930-luvulla hän nousi

yhdeksi Maalaisliiton vahvoista miehistä, Kyösti Kallion ja Juho Niukkasen kanssa. Hän terävöitti kannanottojaan äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen toimiin, kuten hän kirjoittaa oheisessa 10. huhtikuuta 1930 Pohjolan Sanomien pääkirjoituksessa:
  "Jos me lähdemme ymmärtämyksellä ja myötätunnolla suhtautumaan lainvastaisiin tekoihin ja näemme tällaisten tekojen suorittajissa isänmaallisen innostuksen miehiä, niin totisesti joudumme luisuvalle pinnalle, niin luisuvalle, että sen pitäisi jokaista ajattelevaa kansalaista peloittaa."
  Taistelu äärioikeistolaisuutta vastaan jatkui vahvana vielä senkin jälkeen. Keväällä 1933 ennen eduskuntavaaleja hän julkaisi poliittisen pamfletin "Me teemme mitä tahdomme!", jossa käytiin läpi Lapun liikkeen pahimmat rötökset. --
  Uuno Hannula toimi Kyösti Kallion IV hallituksessa pääministerin sihteerinä 30.10.1936 – 12.3.1937. Kun Kallio oli valittu presidentiksi, uuden hallituksen muodostamisessa Hannulalla oli yhdessä sosiaalidemokraattien puoluesihteerin Aleksi Aaltosen kanssa keskeinen rooli hallitusohjelmaa määriteltäessä. Seuraavassa, A. K. Cajanderin III:ssa eli niin sanotussa punamultahallituksessa hän toimi opetusministerinä 12.3.1937 – 1.12.1939. Tältä ajalta hänet tämän päivän Kemi–Tornio-alueella muistettaneen parhaiten Tornion kohdalla Tornionjoen ylittävästä maantiesillasta, joka vihittiin käyttöönsä kesäkuussa 1939. Siltaa kutsuttiin epävirallisesti jo alun perinkin Hannulan sillaksi. Myöhemmin silta on saanut tämän viralliseksikin nimekseen.
  Uuno Hannula jatkoi samassa opetusministerin tehtävässä talvisodan syttyessä muodostetussa Risto Rytin hallituksessa 1.12.1939 – 27.3.1940. Talvisodan aikaisessa Rytin hallituksessa Hannula kannatti läntisen avun vastaanottamista ja samalla sodan jatkamista maaliskuussa 1940. Hän jäi päätöstä tehtäessä vähemmistöön: rauha solmittiin 13. maaliskuuta 1940 Moskovassa. Rauhan jälkeen muodostetusta hallituksesta Hannula jäi syrjään, ja hän palasi eduskuntatyön lisäksi enemmän Pohjolan Sanomien pariin.
(Uuno Hannula, Wikipedia)

Oi Juutua (1975) on Seppo Polameren kuvittama kokoelma eräkertomuksia.

Satakielien syksy (1981) muistuttaa pari vuotta aiemmin ilmestynyttä Tarina suuresta joesta -teosta. Kokoelman kertomuksilla on yhteinen nimittäjä, ne ovat kuvitteellisen lapinäijän muisteluja kokemistaan ja kuulemistaan tapahtumista ja asioista. Aiheet ovat paljolti samat kuin aiemmassa kokoelmassa: vanhan ja uuden ristiriita, aikojen muuttuminen. Lapinäijän muisteluissa todellisetkin tapahtumat värittyvät, etsivät itselleen syvempää merkitystä uskomuksista ja taruista. Lapin myyttisyys on vahvasti läsnä.  

Akseli Kinisjärvi on vanha lapinäiji, monia nähnyt ja kokenut. Nyt hänellä on aikaa miettiä maailmanmenoa, miksi kaikki halutaan muuttaa, aviopuolisoakin vaihtaa, kalaiset vedet padota, luonnon kiertokulkua ehdoin tahdoin häiritä. Hänellä on rauha muistella menneitä, aikoja jolloin luontoa ja ihmistä kunnioitettiin, kaikki aina selitettiin parhain päin. Akselin myötä avautuvat lukijalle Ounasjoen kairojen maisemat, saamme lukea kertomuksia elämänmuodosta johon ei enää ole paluuta, uudenajan kotiutumisesta erämaahan, Kinisjärven asujain moninaisista, värikkäistä, välillä oudoistakin kohtaloista, salaperäisistä voimista jotka liikuttavat ihmisiä mielensä mukaan, lupia kyselemättä.
(Takakannen tekstistä)

Luonto uumenineen ja vanha kulttuuri syvyyksineen yhdistyvät näissä tarinoissa. Suuret voimat, rakkaus ja kuolema elämän mahtimäärääjinä, ovat taustalla silloinkin, kun otetaan kantaa: tekoallas ei saa tuhota ikivanhaa asutusta: kun vanha pappila siirretään - eikä sitä hävitetä - se on kulttuuriteko ja sitä seuraa siunaus: omat haltiat tulevat ihmismuotoisina Kinisjärven rantamaisemiin.
(Terttu Tupala Satakielien syksystä Arvostelevassa Kirjaluettelossa 1/1982)

Maanpakolaisen poika (1972), Tupsukorva (1974) ja Pikku Jounin tarina (1976) ovat lasten- ja nuortenkirjoja. Tupsukorvan päähenkilönä on Ilves.

Minä aina kompuroin (1980) ja Ristisiipi (1982) ovat muistelmateoksia. Edellinen on ikääntyneen kirjailijan nostalgista ja kaihoisaa muistelmaa lapsuudestaan ja sen aikaisesta Lapista.

Kariniemi kirjoittaa lapsuudestaan suuren perheen nuorempaan päähän kuuluvana Pikkuannana. -- Muutamasta tällaisesta varhaislapsuuden kiinnekohdasta lähtien AK kehittelee välillä aivan hellyttävää tarinaa, lukijakin samaistuu Pikkuannaan tai ainakin rakastuu häneen. Mutta sitten, tarpeettoman usein, aikuinen muistelija tunkeutuu esiin jälkiviisauksineen ja selittelyineen ja rikkoo tunnelman. Lapsikuvauksena voi Kariniemen kirja jonkun mielestä olla turhankin "suloinen", kirjailija intoutuu välillä suoranaiseen lepertelyyn. Kuitenkin kirja kuvaa samalla eloisasti pohjoisen Suomen elämää ja ihmisiä ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.
(Vappu Karjalainen Arvostelevan Kirjaluettelon numerossa 1/1981)

[Arvosteleva Kirjaluettelo oli alan järjestöjen vuosina 1908-21, sen jälkeen Kouluhallituksen 1922-88 julkaisema lehti, joka sisälsi kirjastojen kirjanvalinnan tueksi tarkoitettuja lyhyitä arvosteluja uusista suomenkielisistä kirjoista. Sitä jaettiin Kirjastolehden liitteenä.]

Ristisiipi on muistelmaluonteista pohdiskelua omasta elämästä ja elämästä yleensä ja sisältää Erään avioliiton anatomiassa kärjistetysti kuvatun avioliitton uudelleenarviointia.

Ristisiiven jälkeen ilmestyi vielä romaani Lohivene (1983).

Vuodesta 1939 alkaen Kariniemi toimi useiden lehtien avustajana ja kuului Pohjoiset kirjailijat ry:n perustajajäseniin. Hän sai Rovaniemen kaupungin taiteilijapalkinnon 1965, Valtion nuorisokirjailijapalkinnon 1977 ja Suomen kirjailijaliiton palkinnon 1983. Annikki Kariniemi -seura perustettiin Ylitorniolla maaliskuussa 1999.

Kemiläisen kuvanveistäjän, taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen (1924-2008) veistämä Annikki Kariniemi -patsas on Ylitorniossa, Aavasaksan huipulla.

Taikuuden ja kristinuskon, seksuaalisen vapaamielisyyden ja kristillisen moraalin ristiriita Kariniemen tuotannossa

Kirjailijan viimeisen romaanin painotus on pohjoisen mystiikassa, lähellä luontoa elävien ihmisten vaistoissa, enteiden toteutumisessa:

Lompolon rannalla asuva Yrjänheikki lähtee lohiveneellään etsimään etelästä tullutta vaeltajaa, jonka näkee olevan vaarassa. Yrjänheikin mukana on poika Einari ja toisen pojan Aleksin raskaana oleva vaimo, joka pakenee miehensä raivoa. Vaikka kyseessä onkin vain romaani, sisältöä voidaan ajatella myös aatteellisena. Se on kirjailijan tunnustus pohjoisen legendojen ja myyttien takana olevalle herkkävaistoisuudelle, magiaa lähenevälle luonnonyhteydelle ja shamanismille.

Tuotannossaan Kariniemi on kuvannut Lapin taikuuden ja kristinuskon välistä ristiriitaa, välillä hän on tuntunut kallistuvan kristinuskon puolelle ja välillä yhdistänyt näitä, tehnyt vastapooleista tunteenomaista synteesiä.

Lestadiolaisten käyttäytymistä ja kompleksista suhdetta seksuaalisuuteen Kariniemi kuvaa tavalla, joka antaa aihetta olettaa, että kirjailija näkee myös lestadiolaisuudessa, erityisesti sen hurmoksellisuudessa, pohjoisen ihmisten alkukantaisten vaistojen ilmentymisen. Kariniemelle kristinuskokin - tai ainakin jotkut sen ilmenemismuodot - on ekstaattista luonnontunnetta ja seksuaalimystiikkaa: länsimaisella sivistyksellä ja moraalilla, ehkä useimmiten nimenomaan kaksinaismoraalilla kuorrutettua, kristillisyyden muottiin muuntunutta tai pakotettua intohimoa? Jos tämä oli Kariniemen käsitys uskonnosta, se on psykologisten defenssien valossa varsin ymmärrettävä. Olihan hän saanut lestadiolaisilta arvostelua vapaamielisyytensä vuoksi. Kariniemen osittain ironinen tulkinta lestadiolaisuudesta pyrkii taittamaan kärjen häneen kohdistuneelta kritiikiltä. 

Ei siis ole yllätys, että tekijä viimeisissä teoksissaan kallistuu kristinuskoa edeltäneiden ja sen vaikutuksesta huolimatta elinvoimaisena säilyneiden perinteiden ja uskomusten puoleen.  

Kun tarkastellaan Kariniemen tuotannon henkistä sisältöä kokonaisuutena, merkillepantavaa on kirjailijan toisaalta eettinen painotus, kaipaus kestävien elämänarvojen löytämiseen, arvokkuudesta kiinnipitämiseen, ja toisaalta tarve oikeuttaa omaehtoiset ratkaisut, esimerkiksi seksuaalisuuden toteuttaminen vallitsevista normeista piittaamatta.

Moraalin ja tunteiden joutuessa ristiriitaan kirjailija pyrkii selvittämään tai pikemminkin häivyttämään ristiriidan vetoamalla muun muassa rakkauteen. Ajattelutapa on hyvin nykyaikainen: avioliiton ulkopuolinen seksi, jopa aviorikos on arvokasta, jos se tapahtuu rakkaudesta, koska rakkaus on arvokasta. Emotionaalinen lähestymistapa todellisuuteen tuottaa mystiikan sävyttämää eroottisuutta, haureellisuuden glorifiointia.

Ajanvieteromaaniin sopiva pseudosyvällinen tunteikkuus lienee osasyy Kariniemen teosten kaupalliseen menestykseen. Romaanit eivät silti ole pelkästään pinnallisia. Ihmiskuvauksessa on paikoitellen psykologisesti onnistunutta jännitettä, ja ansiokasta on myös sodan vaikutusten kuvaaminen Lapin ihmisten elämään.

Annikki Kariniemi on väkevä ja ristiriitainen kirjailija. Hänen teoksensa ovat valmiinakin käymistilassa. -- Hän kuvasi talonpoikaisyhteisöä, porotalousyhteisöä ja seurapiirejä, hän yhdisti erotiikan ja uskonnon, raamatullisen ja ajanvietetyylin. Hän julkaisi esikoiskirjansa 39-vuotiaana ja kirjoitti yli 30 teosta, joiden lajit vaihtelevat romanttisesta viihteestä yhteiskunnallisiin kannanottoihin, historiallisista ja kristillisesti sävyttyneistä  kirjoista eroottisiin paljastuksiin. -- Esikoisteoksessa Poro-Kristiina (1952) nimihenkilö elää kaksinaismoraalin paineessa. Omaelämäkerralliseksi tulkittu Erään avioliiton anatomia (1968) kertoo kenraalinrouva Annan elämästä seurapiirikulisseissa ja niiden takana. Veren kuvassa (1971) ja Veren ikävässä (1977) Kariniemi puuttui vaiettuun aiheeseen, suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden Lapin sodan aikaisiin suhteisiin. Näissä romaaneissa naiset ovat kirjaimellisesti kahden tulen välissä.
(Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen Aavasaksan kulttuuriviikolla kesäkuussa 2003; mrvainikkala.vuodatus.net)

Kariniemen teosten vahva naiskuvaus, eroottiset jännitteet, pohjoisen myyttisyydestä ja pakanallisuudesta ammentava väritys sekä kirjailijan omat elämänvaiheet tarjoavat runsaasti mahdollisuuksia feministisille ja new age -tyylistä henkisyyttä edustaville tulkinnoille.

Veren kuva (1971)

  Kuinka koomillista! Mistään sellaisesta ei ollutkaan kysymys. Kylmät väreet juoksivat selkäpiitäni odottaessani tapauksen huippua kun hän ensinnä erittäin ystävällisesti maanitteli minua kyselemään itseltäni oliko Jeesus sydämessäni. Kun en puhunut mitään ja kun vain itsepintaisesti tuijotin maahan kauniiden harmaiden kenkieni nokkia, hän tuntui lähestyvän ja huohotti edessäni.  
  - En minä koske sinuun Kaarina, älä pelkää, minä vain haluan että sinä tunnustat jotakin. Ja ole hyvä ja katso minua silmiin sillä minä tiedän mitä sinä olet tehnyt yhdessä tovereittesi kanssa lapsiparka, ettekö te tienneet että se on juuri se tie joka vie aivan muualle kuin sinne minne tien pitäisi viedä. Voi tyttökulta, miehet ovat ne jotka tietävät mitenkä kaikki paha tulee, meidän naisten pitäisi aina pysyä yhdessä, ihan aina ja kaikessa, niin etteivät ne pedot saisi häväistä meidän ruumiitamme, sillä siihen he pyrkivät, tarttumaan kynsin hampain kiinni valkoiseen ihoomme. Sinullakin Kaarina on niin puhdas kaunis poski, esimerkiksi, ja sitten sinä avaudut noille kurjaakin kurjemmille hävittäjille!  
  Ihmeelliseltä tuntui se, että vaikka minä en puhunut mitään hänen äänensä kiihtyi kiihtymistään kunnes se oli aivan falsetissa ja silloin minä hieman kurkistin silmäripsieni alta. Ja miltä hän näytti! Hän suorastaan pursui intohimoa, hänen poskensa, jotka oli maalattu kauniilla roosalla kuten vanhojen nukkekaunottarien posket, tärisivät kuin pihvit hyvännäköisen herkullisen nuijimisen aikana ja hänen silmissään paloi niin intohimoinen tulivuorilieska että luulin hänen syttyvän heti palamaan. Mutta ei hän tehnyt niin, vaan huomatessaan minun kurkisteluni hän tempaisi kuin tempaisikin vasemman käteni (joka oli muuten aivan kostea ja pelokas ja hikinen pelkästä jännityksestä aivan niinkuin oikeanpuoleinen sisarensakin) ja asetti painavasti sen pyylevälle rinnalleen ja sanoi: - Kuuntele rakas lapsi kuinka sydämeni on murtunut!  
  Ja sitten hän lysähti takana olevaan tuoliinsa ja laski käteni irti pienestä intohimoisesta puristuksestaan.

(Veren kuva, ss. 24-25)

  Entä mitä oli tapahtunut!  
  Emme olleet edes raskaina. Mutta olimme lapsellisesti onnistuneet tekemään kotiviiniä, tai ehkä se oli kiljua, valmistettu happamista omenista, ja aivan sattumalta olimme hieman huppelissa kun tarkastukseen hälytettiin, eikä siinä kaikki tietenkään, vaan olimme mitenkuten onnistuneet tuomaan myös pojat huoneeseemme ja ihmeellistä kyllä olimme ikäänkuin puolipukeissa, koska olimme päättäneet pitää hieman hauskaa kuten naamiaisissa tehdään ja olla puettuna dekoltee, niinkuin sanotaan. Tietenkin olisimme mainiosti ehtineet jotenkin selvittää tilanteen jos kysymyksessä olisi ollut jokin niistä opettajista, jotka olivat puolellamme, mutta pahaksi onneksemme se oli itse Pyörremyrsky joka lensi huoneeseemme. Sellainen puolisivistynyt, sietämätön kertakaikkiaan aivan brutaali tyyppi, joka alkoi nimitellä meitä heti pikkuportoiksi! Se oli kauheaa. Katastrofi oli selvä. Eikä auttanut että huusimme hänelle vuorostamme, ettemme ole porttoja vaan aiomme antaa ilmaiseksi.  
  Meidän puoleltammehan tuo kaikki oli leikkiä, oikeastaan. Sillä lyseon pojat olivat lyyrineen päivineen yhtä viattomia kuin mekin eikä vielä ollut tapahtunut mitään. Mutta se oli totta että olimme huppelissa ja olimme naamiaisasuisina ja meitä oli oikeastaan niin, että kolme tyttöä ja sitten pelkästään kaksi poikaa ja meillä taisi olla hirveän hauskaa.   Mutta opettajilla ei tietenkään ollut hauskaa.  
  Ja tuloksena oli ero. Mutta meitä lohdutettiin ettei maineemme kärsi kun anomme itse eroa, ja tietenkin teimme sen.

(Veren kuva, ss. 25-26)

  Ja oikeastaan, kun ajattelen, ei meille erotetuille käynytkään hullummin sen jälkeen, kun olimme päässeet irti Naisopistosta. Sillä sota syttyi pian ja meillä alkoi uusi elämä.

(Veren kuva, s. 29)

Veren ikävä (1977)

Täällä napapiirillä, varhain aamulla. 
Aurinko on juuri noussut. 

Rakas Josef, nyt minun on pakko kirjoittaa sinulle.  
  Vaikka en tiedä elätkö. Jotenkin kuitenkin ajattelen että sinä elät. Minulla ei muuten olisi tätä tunnetta.  
  Se on minussa sillä tavalla kuin hengittäisin sinussa, tai sinä hengittäisit minussa. Olisit ihan minun ihollani.  
  Veressä, suonissa, sielussani.  
  Ja lihassa, syvällä vatsassani.  
  Nämä, nyt alkaneet päivät kun on tullut rauha ovat olleet kauheita. Jokainen askel, äänensävy, kaikki, koko elämä on muuttunut. Nyt elämme vasta täällä surun ja murheen päivää. Monet sanovat että on kuin suuret hautajaiset olisivat alkaneet. Toinen päivä syyskuuta olemme saaneet kuulla että kaikki ystävyys ja veljeys on päättynyt maittemme välillä. Lopullinen toivo menetetty sodan voittamisesta. SUHTEET SAKSAAN KATKAISTU, ASEVELJEYS MURTUNUT. Näin se siis kävi, tapahtui, päättyi.  
  Vaikka emme vielä oikein tajua mitään niin sen ainakin että rauhanehdot tuntuvat käsittämättömiltä. Olen kuullut jo monien sanovan toisilleen:  
  - Tämä ei voi olla totta, tässä on nyt tapahtunut jokin erehdys, juuri nyt kun näytti että kaikki kirkastuu. Tämä ei voi olla muuta kuin saatanalta riivattua, huutavat toiset. - Synkkääkin synkempi syys on laskeutunut pohjoiselle pallonpuoliskolle, sanoo vanha historian opettaja, joka vielä on esikunnassa vaikka hänen piti jo viikko sitten lähteä. Mutta siellähän hän vain istuu ja jahkuu. Sama kaveri, josta joskus kerroin sinullekin. Sotilasvirkamies, hieman hilsettä aina kauluksella, silmissä harittava katse. Ja sinä niin nauroit, kun matkin häntä DEUTSCHLAND DEUTSCHLAND ÜBER ALLES ÜBER ALLES IN DER WELT - entä nyt, kyyneleet tulvivat silmiini mutta minähän en saa itkeä. Sinähän sanoit aina että niksnuut kyyneleet.

(Veren ikävä -romaanin alku, ss. 7-8)

Marja muistelee kuinka Josefin rakkaus teki hänestä, onnettomasta ja eristäytyneestä itsensä rumaksi kokeneesta naisesta rakastetun, kauniin. Häntä jopa kadehdittiin. Kaikki olisi ollut hyvin, rakkaus olisi kasvanut ja juurtunut - ellei kohtalo aseveljeyden purkautumisen muodossa olisi iskenyt väkivaltaista kouraansa pohjoisen ihmisten elämään, julmasti särkenyt vaikeissa olosuhteissa kudottuja, hauraita unelmia.

  Ja vain pieni vilkaisu peiliin antoi heti vastauksen: - Marja, olet epämiellyttävä pieni ruma nainen ja sen lisäksi pian jo kolmenkymmenen... Voit arvata että noina hetkinä peilin kuva hämärtyi ja minun oli otettava nenäliina esille, ei suinkaan siksi että hankaisin peilin pinnan kirkkaammaksi, mutta siksi että saatoin ainakin jollakin tavalla pyyhkiä katkerat kyyneleet pois silmistäni.  
  Sillä totta on että katkeroiduin.  
  Ja tulin tietenkin yhä omituisemman näköiseksi.  
  Sitten tulit sinä, Josef. Ja siinä minä sitten olin. Sylissäsi olin pehmeä rauta alasimella, hehkuva kuuma rauta, punainen heltyvä kuuma rauta, joka oli saanut oman takojansa ja kuunteli kuinka syvältä täytyi ihmisen muuttua jos ja kun se tahtoi muuttua. Alitajuisesti ensin, sitten vähitellen ikäänkuin sen sielu täytyisi ottaa kuin pähkinänsydän murtaen ankaran kovilla kuoreen suuntautuvilla iskuilla - ja että se voi irrota ihmislihasta.  
  Yhdessä mukana kärsimys ja lempeys.  
  Mutta häämarssia se oli, ja juhlafanfaari soi koko ajan. Ja Josef, aina sinä muistit sanoa: - Marja, tulet kauniimmaksi joka päivä, kyllä sinä Marja olit jo eilen kaunis, mutta nyt sinä olet vielä kauniimpi.

(Veren ikävä, s. 95)

  Josef, olet jo nyt tehnyt minusta maailman onnellisimman naisen ja tiedän etten ole enää yksin, vaan olen siinä sisäpiirissä, jossa vaihdetaan sanattomia sanoja ja jossa silmätkin puhuvat eikä kukaan katsele enää vieroksuen kuin karttaakseen seuraani. Onpa heidän katseensa toisinaan täynnä 

  - Hilleri - sinäpä sen sanoit että hilleri, se on julmin peto pikkuelukoista luomakunnassa, se saattaa pureutua joutsenenkin kurkkuun ja tappaa ison linnun kuin kissa hiiren - sitä nyt kerrotaan 'herrahillerin' olevan siitä kun on tullut tieto nyt myös tuon Tornion maihinnousun yhteydessä että saku on laittanut keittokattilat juutalaisia varten niillä keskitysleireillä ja päineen häntineen keittää jutkuja eikä malta edes nylkeä, mutta maha pystyssä olevilta juutalaistytöiltä halkaistaan maha ensin ja otetaan sikiö irti ja se nakataan pää edellä.  
  - Onhan sika!  
  - Että oikein joutsenen kurkkuun onkin siis hilleri tarttunut kun valittuun kansaan mitäs siitä sanotte - kamalaa on jos totta on, mutta kuka sitä uskoo häh?  
  Ne ovat hirveitä puheita.  
  Niin ne nakkelevat kompia toisilleen siinä Martan muonituspöydän äärellä. Se tuntuu irvokkaalta. Rakas, yritän olla ajattelematta mitä ne puhuvat, mutta ne puhuvat paljon ja isolla äänellä. Minusta on alkanut tuntua siltä että osa ei olekaan enää niin ystävällinen minuakaan kohtaan kuin mitä on ollut. Ei tässä ryhmässä ole muita kuin minä, joka olen tässä kunnossa. Aino lähestyy minua. - Kuuletko sinä mitä ne puhuvat? Sanonko minä että ei saa puhua? Olet ihan kalpea, hän huolehtii. - Ei se kannata, emme anna heidän huomata mitään, kyllä ne rauhoittuvat kun me naiset emme ole kuulevinamme.  
  - Miltä sinusta tuntuu?  
  - Ei miltään - olen kuin unessa, ei sitä jaksa olla muuten, auto töyssyyttää, olethan huomannut. Kun tulee huonoja kohtia tiessä, se on hirveintä.  
  Painan vatsaani. Se ei ole kipua siellä, mutta sielussa.  
  - Niin onkin, kuule ei sinusta huomaa oikeastaan että olet raskaana.  
  - Älä puhu, kyllä minä itse tiedän että tottakai se näkyy, mutta mistähän se johtuu että miehiä ärsyttää kun ne näkevät raskaana olevan naisen, sitäkin olen tässä miettinyt. Ikäänkuin se olisi joku kauhea asia, vaikka sen pitäisi olla maailman hienoin.  
  - Niin kait, mutta kun ne ajattelevat että siellä on saksalainen käynyt, sehän se siinä.

(Veren ikävä, ss. 153-154)

Willamo

[Kariniemen henkilöesittely on tiivistelmä pidemmästä, keskeneräisestä kirjoituksesta, jonka laitan sivulle kunhan ehdin täydentämään ja viimeistelemään.]

Historiallisesta kontekstista

Maailmanpoliittiset tapahtumat tapahtuvat historiallisessa kontekstissaan, siinä ympäristössä ja asiayhteyksissä jotka kulloinkin ovat vallitsevia, myös menneisyyden tulkinnoissa, joiden vaikutuksessa yhteiskunta ja yksilöt etsivät tietä eteenpäin. Niin myös minun tulkintani historiallisista tapahtumista ja vaiheista - aikaisemmin tapahtuneista ja nyt tapahtuvista maailmanpolitiikan ratkaisuista - tapahtuu siinä historiallisessa ja henkilöhistoriallisessa, kulttuurillisessa ja yksilöllisissä kontekstissa, jossa identiteettini kanssa tänään olen.

Hengellisestä kontekstista

Kristittynä ajattelen, että se millä tavalla identiteettiämme rakennamme ja kuinka siinä suhtaudumme toisiin ihmisiin, on riippuvainen henkilökohtaisesta suhteestamme Jumalaan. 

Historiallinen ja hengellinen konteksti liittyvät toisiinsa maailmanhistoriassa. Historia on kertomusta ihmisen suhteesta Jumalaan ja se on kertomus ihmisen suhteesta itseen. Jos suhde Jumalaan puuttuu, silloinkin suhtaudumme Jumalaan, mutta kielteisesti, niin kuin ihminen luonnostaan, viettiensä vallassa suhtautuu. Kristillisessä evankeliumissa ja arvomaailmassa esiintyvä Jumala näyttää silloin silmissämme suvaitsemattomalta alistajalta. Ilman Jumalaa ammennamme arvomaailmamme itsestämme.

Uskontokaan ei pelasta synnin hirmuvallalta ihmistä, tätä syntisyyden sokaisemaa luontokappaletta. Itsekkyys saattaa hyvinkin pukeutua hurskaalta näyttävään vaatteeseen - myös herkkyyteen, tunteellisuuteen. Uskonto voi olla alistamisen väline jopa silloin kun se saarnaa lähimmäisenrakkautta ja suvaitsevaisuutta.

Kristillisestä näkökulmasta pelastus ei ole uskonnossa, ei edes kristillisessä uskonnossa, kristillisten opinkappaleiden ja rituaalien harrastamisessa, koska ihminen luontaisessa tilassaan tulkitsee ja harjoittaa hyvääkin uskontoa itsestään käsin, siis syntisenä, pohjimmiltaan Jumalasta erossa olevana ihmisenä. 

Tästä syystä sakramentit - laajemmassa merkityksessä kaikki Jumalan armoa, läsnäoloa ja vaikutuksia välittävät seurakunnalliset tapahtumat ja toimitukset - jäävät pelkiksi rituaaleiksi ja kääntyvät tarkoitustaan vastaan, ne tulevat osaksi inhimillistä, sielullista eli järki- ja tunneperäistä uskonnon harjoittamista - jos ihminen niissä kiinnittyy vain kirkkoon ja sen välittämiin uskomuksiin. Tässä suhteessa ei ole merkitystä ovatko uskomukset ja opinkappaleet oikeita vai vääriä. Kyse on suhteesta kristillisen opin sisältöön, persoonaan. Kirkon tehtävä ei ole pyrkiä kiinnittämään ihmistä kirkkoon, instituutioon, vaan osoittaa ja julistaa Jeesusta ainoana pelastuksen lähteenä. Silloin myös kirkko saa merkityksensä, toteuttaa sille annetun alkuperäisen tehtävän.

Raamatun mukaan, johon kristillinen seurakunta oppinsa ja elämänsä perustaa ja jonka mukaan sen kristillisyyden todenperäisyys on arvioitava, pelastus on henkilökohtaisessa yhteydessä Jumalaan, Jeesuksen kautta. Se on siinä hyvyydessä ja pyhyydessä, joka Hänessä on. Tämän hyvyyden löytäminen ja siitä ammentaminen merkitsee ihmiselle aina ristiä: itsekkyyden ja minäkeskeskeisyyden murtumista antautumisessa persoonalle, ylösnousseelle Jeesukselle.

Ilman ristiä kaikki tuhoutuu. Jos ihmiseltä puuttuu Jeesus, häneltä puuttuu kaikki. Hän on vieraantunut itsestään, omasta tarkoituksestaan ja syvimmistä tarpeistaan. Itseään toteuttaessaankin hän toteuttaa Jumalasta erossa olevaa, syntistä itseään, joka on kadotettu ja hukassa, monenlaisten keskenään ristiriitaisten impulssien vietävissä. Tällaisessa tilassa ihminen on aina altis Jumalan vastustajan, persoonallisen pahan vaikutuksille ja ohjaukselle.

Maailma puhuu vallankumouksesta, mutta todellinen vallankumous tapahtuu siinä sydämen uudestisyntymisessä, että syntinen ottaa vastaan Jeesuksen vapahtajakseen, ja Hänen kanssaan suostuu elämänmittaiselle tutkimusretkelle, omaan minuuteensa ja Jumalan hyvyyteen.

[keskeneräinen]