Gustav Sandgren ja Wägnerit

SANDGREN, Gustav (1904 - 1983)

Ruotsalainen kirjailija. Kirjoitti noin 40 teosta alkaen antologiasta Fem unga (1929). Samana vuonna ilmestyi esikoisteos romaani Gunnar.

1940-luvun puolivälissä, noin 40-vuotiaana, Sandgren solmi suhteen itseään kymmenen vuotta nuoremman Ria Wägnerin (syntymänimeltään Maria Wägner, matkaoppaiden kirjoittaja ja 1950-luvun tv-julkkis) kanssa. Pariskunta eli avoliitossa ja heille syntyi tytär Veronica Wägner 1946.

Sandgren kirjoitti romaaneja, omaelämäkerrallisia teoksia, matkakuvauksia, runoja, satuja, lasten- ja nuortenkirjoja. Tuotteliaimmillaan hän oli 1930- ja 40-luvulla, mutta vielä 1950- ja 60-luvuillakin kirjoitti useita teoksia. Ria Wägnerin kanssa matkakirjat Första gången i Rom (1973) ja Första gången i Paris (1977).

Suomessa Sandgren tunnetaan lähinnä lastenkirjailijana, hänen tunnetuin luomuksensa on Jaum-kissa.

Suomennetut teokset:

Kaisa Tilkkutasku (kuvittanut Birgitta Nordenskjöld, Gummerus 1956, Lasten kirjava kirjasto nro 1; alkuteos Kajsa Rutlapp, 1951).
Viisaat viiksiniekat - Jaum-kissan ja hänen hauskan toverinsa seikkailuja (Gummerus 1957, Lasten kirjava kirjasto nro 3; alkuteos Katten Jaum, 1953).
Juonikas joulupila - Jaum-kissan ja hänen hauskan toverinsa uusia seikkailuja (Gummerus 1960, Lasten kirjava kirjasto nro 7; alkuteos Katten Jaums besvärliga jul, 1957).
Janne-kissa (kuvittanut Lisbeth Holmberg, Gummerus 1967, uusi painos kirjasta Viisaat viiksiniekat).
Janne-kissan joulu (kuvittanut Lisbeth Holmberg, Gummerus 1967, uusi painos kirjasta Juonikas joulupila).
Janne-kissa maailmalla (kuvittanut Lisbeth Holmberg, Gummerus 1967; alkuteos Katten Jaums underbara resa, 1954).

"FEM UNGA"

[ keskeneräinen ]

GABRIEL LINDE: DEN OKÄNDA FARAN

Gustav Sandgren kirjoitti kaksi nuorisolle suunnattua, tieteiskirjallisuuteen luokiteltavaa seikkailukertomusta, salanimellä Gabriel Linde. Den okända faran (1933) ja Resan till Venus (1934).

Den okända faran ilmestyi suomennettuna Tuntematon vaara, Otava 1936 (Otavan sahaselkäinen Seikkailujen maailma -sarja, nro 3). Aiheeltaan se on sotaisa seikkailukertomus.

Ulkoavaruuden olennot hyökkäävät maahan massiivisilla ilmalaivoilla, joita ryhdytään torjumaan lentokonein, konekiväärein ja kranaatein. Pian käy selville, että ilmalaivojen väellä on käytössä tuntemattomia aseita. Pariisin yläpuolelle ilmestynyttä alusta tutkimaan lähetetyt lentokoneet syttyvät ilman näkyvää syytä palamaan. Maasta alukseen suunnatut ammukset räjähtävät ennen osumistaan maaliin ja muukalaiset vastaavat tulitukseen lähettämällä aluksesta valkohehkuisen säteen, mikä romahduttaa useita taloja...

Insinööri Berg kidnapataan ilmalaivaan, mutta onnistuu pakenemaan, mukanaan tärkeitä tietoja muukalaisten suunnitelmista.

Lopulta Erhart Steinin kehittämä salainen ase, atomien hajoamiseen ja energia-aaltoihin perustuva laite pelastaa maailman, muukalaisten ilmalaivaeskadeeri lyödään.

Kirjan aiheessa ja ideologisessa taustassa voidaan nähdä ensimmäisen maailmansodan (Gustav Sandgren oli kymmenvuotias sodan syttyessä 1914; Saksa käytti zeppeliini-ilmalaivoja tiedusteluun ja mm. Iso-Britannian kaupunkien pommittamiseen) jälkimaininkeja, ehkä myös uuden sodan aavistelua (kansallissosialistit nousivat Saksassa valtaan 1933, jolloin presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi; toisen maailmansodan katsotaan alkaneen 1.9.1939 ja se päättyi 2.9.1945) sekä pelko uusien tuhoaseiden kehittämisestä.

Tuntemattomassa vaarassa ajatus aseteknologian kehityksestä uusille urille on kuitenkin enemmän kehitysoptimismin kuin pelon sävyttämää. Uhkaavat tapahtumat saavat kansakuntia lähestymään toisiaan ja perustetaan yhteinen komitea ulkopuolisen vaaratekijän torjumiseksi.

Päähenkilöiden ajatusmaailman kautta Sandgren viittaa ihmisen tyhjyyteen, kaipaukseen ja etsintään: onko olemassa vastaus, joka tyydyttäisi hänen sisimpänsä, ja jos tyydyttävää vastausta, uskontoa tai filosofiaa ei ole, voisiko uskonnoksi ja filosofiaksi riittää ihmisen osaan tyytyminen ja työskentely yhteiseksi hyväksi?

Uusintapainos ilmestyi 1948, Seikkailujen maailma -sarja.

Otteita teoksesta

Se alkoi niin, että maailman sanomalehdistössä kierteli pieni uutinen. Oli huomattu salaperäinen ilmalaiva - niin kertoi uutinen - korkealla Lontoon yläpuolella. Siellä se oli pysynyt liikahtamatta muutaman tunnin ajan, ja monet olivat sen nähneet. Sitten se oli kadonnut hyvää vauhtia Pohjanmerelle päin. Ilmalaiva oli silminnäkijän kertoman mukaan väriltään melkein musta.

Tämä uutinen hukkui pian siihen levottomuuteen, jonka nousevat sotahuhut herättivät yli koko maailman. Mutta viikon kuluttua nähtiin taas samantapaisen uutisen kiertelevän sanomalehdissä. Tällä kertaa oli kansallisuudeltaan tuntematon ilmalaiva ilmestynyt Santiago de Chilen yläpuolelle, seisonut kirkkaassa auringonpaisteessa tunnin ajan paikallaan ja herättänyt suurta kummastusta omituisella esiintymisellään. Sitten se oli hiljaa kadonnut näkyvistä Tyynelle merelle päin. Etelä-Amerikan valtioiden välillä suoritettiin joitakin virallisia tiedusteluja, mutta kukaan ei tuntenut sen tyyppistä ja niin huomattavan suurikokoista ilmalaivaa. Tuntematon ilma-alus vaikutti näet paljon suuremmalta kuin kaikki siihen mennessä tunnetut ilmalaivat, mukaan luettuna Amerikan suurimmat. Arvoitus alkoi tuntua yhä ratkaisemattomammalta. Muutamien arvelujen ja kyselyjen jälkeen asia kuitenkin taas unohtui toisten uutisten tieltä: murhat, haaksirikot, urheiluennätykset, vähäiset vallankumoukset ja hallituspulat täyttivät sanomalehtien palstat. Vain joku harva tiedemies rypisti otsaansa ajatellessaan tuota outoa ilmestystä. Tärkein kysymys oli: Kuinka voi ilmalaiva siirtyä noin suunnattomia taipaleita hakematta tarvikkeita ihmisiltä? Ehkä se oli uusi keksintö, jota jokin valtio salassa kokeili, tuumivat jotkut. Toiset taas pitivät sitä joka suhteessa täysin käsittämättömänä ilmestyksenä. Ja asia joutui pois päiväjärjestyksestä.

Silloin tuli kolmas uutinen.

Havasin tietotoimisto sai sähkösanoman Intiasta. Himalajan rinteellä vähän länteen Simlasta oli pieni vuoristokylä. Sen asukkaat olivat eräänä päivänä syöksyneet lähimpään englantilaiseen vartiopaikkaan ja olleet hyvin kauhuissaan. Heidän kylässään oli käynyt paholaisia, kertoivat he. Paholaiset olivat laskeutuneet maahan suuressa teräslaivassa, ryöstäneet kymmenen kyläläistä, vieneet ne laivaansa, minkä jälkeen se oli taas noussut ilmaan ja kadonnut. Lähimmän sotilasaseman englantilainen komentaja oli lisännyt sähkösanomaan oman käsityksensä asiasta: hänen mielestään alkuasukkaat olivat taas keksineet uuden keinon salata kylien keskinäisissä kahakoissa sattuneita tappoja.

(ss. 5 - 6)

Maailma hämmästyi. Englannin hallitus ryhtyi tiedusteluihin. Kukaan ei tuntenut suunnatonta, mustaa ilmalaivaa - sellaista ei ollut rakennettu missään maassa. Eräs lehti arveli, että Neuvosto-Venäjä oli kaikessa salassa rakennuttanut tuon ilman jättiläisen Ural-vuorten kätköissä käyttääkseen sitä nopeana vakoilijana vallankumouksellisen propagandan palveluksessa. Toiset taas luulivat, että joku amerikkalainen miljonääri oli ehättänyt ostamaan jonkun ilmailijan keksinnön ja huvitteli nyt lentelemällä maasta toiseen ja levittämällä kauhua ja hämmästystä ympärilleen pelkässä maailmaan kyllästymisen puuskassa.

(s. 7)

- Aivan. Olettakaamme, että noiden muukalaisten kotiplaneetta on perin juurin viljelty ja muokattu ja että sen metallivarastot ym. luonnonrikkaudet alkavat vähetä. Lyhyesti sanoen: Sen asukkaat alkavat tuntea olonsa ahtaaksi ja epämiellyttäväksi ja alkavat suunnitella uusien alueiden valtaamista mahdollisuuksiensa avartamiseksi. Maapallohan on itse asiassa aika mukiinmenevä planeetta.

- Mutta se on valitettavasti jo varattu.

- Berg, katsokaamme totuutta silmästä silmään. Kuinka kävi Amerikan intiaaniheimojen valkoihoisten tullessa maahan? Ne kukistettiin, tuhottiin, tehtiin orjiksi, hävisivät. Heillä ei ollut oikeastaan mitään sanottavaa, tultui melkein siltä, kuin uusi maanosa olisi ollut asumaton, niin peräti vähän intiaanit pystyivät tekemään vastarintaa valkoiselle rodulle. Jos otaksumme, että maapallolle tulee joku älyllisten olentojen rotu - sanottakoon sitä sitten miksi tahansa - johon nähden me ihmiset ja meidän aseemme osoittaudumme suunnilleen yhtä vaarattomiksi, kuin sen ajan intiaanit valkoihoisille, niin mitä muuta voimme odottaa kuin että meidät karkoitetaan heidän tieltään, hävitetään juuria myöten? He ajavat meidät armotta pois niiltä seuduilta, minne itse pyrkivät. Emme voi heille mitään, ellemme alusta asti pysty vastarintaan, ellemme pääse selville heidän taistelukeinojensa salaisuuksista. Intiaaneista tuli valkoihoisille tasaväkisiä vastustajia vasta sitten, kun he näiden tavoin oppivat käyttämään ampuma-asetta, kuten muistat. Kaikesta siitä päättäen, mitä nyt jo tiedämme tästä ilmalaivasta, on noilla muukalaisilla hallussaan sellaisia teknillisiä välineitä, joista meikäläiset sen alan haaveilijat vasta uskaltavat uneksia.

- Mutta jospa nuo muukalaiset eivät olisikaan lähtöisin mistään vieraasta planeetasta, vaan olisivat ihmisiä?

- No niin, silloin on meidän saatava selville, keitä he ovat ja mistä he tulevat.

- Sinä tunnut olevan ihan tungettelevaisuuteen asti kiinnostunut heidän edesottamuksistaan.

- Niin, sanoakseni sinulle totuuden ilman sarvia ja hampaita, niin soitin sinut tänne juuri sen asian vuoksi. Olemmehan aikaisemminkin työskennelleet onnistuneesti yhdessä. Asian laita on näet siten, että kaikkiin maihin on perustettu eräänlainen vartiokomitea yhteisen sopimuksen nojalla. Komitean tehtävä on ottaa selvä tuosta vieraasta ilmalaivasta.

(ss. 19 - 20)

Stein katsoi Verneriä ja hymyili.

- Puheessasi voi olla perää. Mutta haluaisinpa totisesti päästä tutustumaan tuollaiseen aivokoneistoon, joka pystyy konstruoimaan planeettojen väliä kulkevan ilmalaivan. Päästä keskustelemaan noiden muukalaisten kanssa, nauttia heidän kirkkaan älynsä syvyydestä. Mitä me itse asiassa tiedämme? Meidän aivommehan pystyvät säilyttämään jonkin ajatuksen korkeintaan viisi minuuttia. Minkä ihmeen vuoksi olet niin huolissasi ihmissuvun tähden? Jos ihmiset ovat noita muukalaisia alemmalla asteella, miksi emme antaisi heidän tuhoutua? Minä en usko ihmisiin. He muodostavat vain vioittuneen renkaan kehityksen ketjussa.

- Mutta ei ole ollenkaan varmaa, että nuo muukalaiset edustavat kauniimpaa ja suurempaa elämänmuotoa kuin ihmiset, vastasi tohtori Verner kiihkeästi. - Minä uskon itseeni ihmisenä. Uskon, että ihminen on kaunis ja suuri. Teknillinen ylemmyys ei aina todista henkistä ylemmyyttä - mitä tekniikka on muuta kuin raakaa henkisten arvojen alasrepimistä? Niin, pohjimmiltaan se on tuhoamistyötä. Jos nuo muukalaiset tulevat tänne, tulevat ne tuhoamaan maailmaa. Meidän täytyy käydä taisteluun heitä vastaan, Erhart! Etkö käsitä tämän taistelun suurenmoisuutta... etkö käsitä, kuinka loistavaa on elää tällaisella hetkellä! Juuri tänä aikana, joka on täynnä roskaisia tapauksia, riitaa ja typeriä otteita, tulee yht'äkkiä eteemme yleismaailmallinen jättiläistaistelu. Ihmissuvun on nyt joko voitettava tai kuoltava. Ja sinä saat takoa aseet tähän taisteluun. Se on sinun velvollisuutesi ihmisenä ja tiedemiehenä.

(ss. 67 - 68)

Tohtori Stein veti huulensa pilkalliseen hymyyn.

- Aina vain on kysymys ihmisten pelastamisesta, mutisi hän. - Ovatko he sen arvoisia, että heidät kannattaa pelastaa? Ovatko he kaikkien niiden arvoisia, jotka kuolevat heidän puolestaan, uhraavat elämänsä heidän edestään ja uskovat heihin? Minä en sitä usko. Ihmiskunta on kurja...

- Et saa ajatella noin. Ihmisissä on paljon hyvää. Heissä on kipinä jumaluutta, se välkähtää joskus esiin, ja vain noiden välkähdysten vuoksi heidät kannattaa pelastaa. Mitä muuta olet sinä itse kuin tuollainen kipinä? Olisitko sinä voinut tulla eläväksi ja luovaksi, ellei tuota suurta, typerää ihmismassaa olisi ollut ennen sinua ja sinun ympärilläsi? Et...

- Niin, niin, ehkäpä minä vain olen väsynyt. Koetan ponnistaa voimiani. Ehkä löydän sen aseen, jonka sinä haluat saada. Mutta en usko, että sitä vielä tarvitaan. Kenties kaikki on vain väärää hälyytystä.

- Odottakaamme siis ja katsokaamme, hyvä veli.

He puristivat toistensa käsiä. Mustapukuinen nainen saattoi Vernerin ovelle. Verner huusi auton ja ajoi lähimpään ravintolaan, missä hän kaikessa kiireessä haukkasi vähän ruokaa. Berliini kiehui ja kuohui kuten tavallisesti, tanssi ja pelasi, katuliikenteen kumea kohu kohosi kuin tyrskyjen pauhu kohti öistä taivasta.

- Mikähän kohtalo kaupunkeja odottaa? tuumi hän istuessaan taaksepäin nojautuneena autossa matkalla lentokentälle. Mikä on kaupunkien kohtalo sitten, kun ratkaiseva taistelu alkaa? Tuskin mikään on vihollisellemme niin helppoa kuin meikäläisen kaupungin hävittäminen. Kenties jo aivan lähitulevaisuudessa tämä loistava, kohiseva Berliini on vain savuava rauniokasa, jonka sortuneiden muurien alle miljoonat ihmiset ovat hautautuneet.

(ss. 71 - 72)

Silloin Amerikka päätti tehdä aloitteen. - Sitä Eurooppa juuri odottikin, rääkyivät nuo sataprosenttiset sanomalehdet, - koska Amerikka ratkaisi maailmansodan, niin sen velvollisuus oli myös tässä asiassa saada ratkaisu aikaan. Salaperäinen ilmalaiva ei ollut pitkiin aikoihin näyttäytynyt Yhdysvalloissa, ja Amerikka alkoi sen vuoksi tuntea itsensä yhä rohkeammaksi. - Me näytämme maailmalle, etteivät mitkään "avaruuden paholaiset" saa hyppiä nenällemme, kerskuivat Amerikan sanomalehdet. - Eikö meillä muka ole maailman vahvin lentolaivue ja maailman rohkeimmat lentäjät? Me päästämme maailman siitä häpeästä, että se on antanut mokomien muukalaisten pitää kurissa itseään, olivatpa nämä sitten lähtöisin Marsista tai kuusta. Yhdysvaltain presidentti antoi samantyylisen julkilausuman, ja ilmavoimat saivat virallisen käskyn valmistautua taisteluun. Kaukopuhelimet ja sähkölennättimet toitottivat uutisia yli koko maailman. Amerikka astuisi esiin, kuten niin monesti aikaisemminkin. Eläköön Amerikka!

(ss. 88 - 89)

- Aina vainoa... vainoa. Minut kukistettiin - ainakin minua yritettiin monta kertaa kukistaa vain sen vuoksi, että olin niin selvillä työni tuloksista ja sen vuoksi, niin ennen muuta sen vuoksi, että olin köyhän juutalaisen vaatekauppiaan poika. Minulle ei annettu paikkaa, missä olisin voinut tehdä kokeitani, minulla ei ollut mitään mahdollisuutta hankkia itselleni kalliita laitteita, joita tarvitsin työhöni... Jonkin aikaa olin jo työssä isäni pienessä liikkeessä, joka juuri ja juuri kannatti itsensä, myin kangasta, etten olisi kuollut nälkään. Ja sellaista oli aina siihen asti, kuin minun onnistui tehdä ensimmäiset valtaukseni tieteen alalla ja kiinnittää ulkomaiden sanomalehtien huomio puoleeni. Mutta en olisi niin pitkällä kuin nyt olen, ellen olisi saanut apua eräästä rakkaasta pienestä maasta. Juuri kun taloudelliset huolet minua pahimmin ahdistivat, kun olin valmis jättämään kaiken ja lopettamaan elämäni - juuri silloin sain Nobel-palkinnon... Voit ymmärtää, mitä se minulle merkitsi. Voin ostaa itselleni kojeita, voin hankkia erinomaisen laboratorion, voin tilata kaikki ne aikakauslehdet, joiden avulla saatoin seurata ulkomaalaisten ammattiveljieni työskentelyä... Ja voin vielä kätkeytyä muurieni taakse ja saada edes jonkin verran suojaa vihollisiani vastaan. Tuo vanha, mustapukuinen nainen, jonka näit, mutta jonka unohdin esitellä sinulle, on äitini - ainoa auttajani. En uskalla palkata avukseni ketään muuta, sillä pelkään tuovani vihollisen talooni. Me suoriudumme kyllä hyvin kaksinkin, äiti ja minä, meissä on rotumme sitkeyttä... Mutta älä puhu minulle kauniita sanoja ihmiskunnasta, joka olisi pelastettava... ihmiskunta on tuhat kertaa ansainnut tulla tuhotuksi... Niin, älä väitä vastaan, tiedän sen. Eihän ole ollut kysymys vain minusta... kuinka monta minun kaltaistani tuon tyhmän ihmislauman epäluuloisuus ja viha on jo tuhonnut? Niitä on tuhansia - miljoonia. - Nyt sinä pyydät, että minun olisi astuttava esiin, kun todellinen vaara uhkaa... että minun olisi pantava viimeiset voimani, uhrattava ylen määrin rasittuneet hermoni... No niin, minä teen sen, teen sen siksi, että siihen sisältyvät ne tieteen probleemat, joita pyrin ratkaisemaan... mutta katkeraa se on, katkeran suloista kuin viinietikka. Mutta meidän eräiden kohtalo näyttää olevan uhrautua muiden hyväksi.

- Se on ylevä kohtalo, sanoi tohtori Verner matalalla äänellä ja pudisti ystävänsä kättä. - Erhart ystäväni, eivät kaikki ole niin sokaistuneet kuin luulet. Olethan saanut minun kylmästä, sumuisesta maastani todistuksen siitä, että on vielä ihmisiä, jotka näkevät selvästi ja ymmärtävät. Ja luulisin voivani luvata sinulle, että ajan mukana saat yhä enemmän ymmärtämystä osaksesi...

- No niin, sitä asiaa en niin varsin paljon ajattele - mutta sano, mitä hyötyä tästä kaikesta on. Joskus tuntuu koko työni aivan tarkoituksettomalta. Minähän en voi enää uskoa mihinkään, ja minkä vuoksi on yhden kärsittävä monien vuoksi saamatta mitään muuta korvausta kuin itsekunnioituksen säilymisen? Elämä on täynnä tuon tapaisia kysymyksiä... enkä minä voi olla toisinaan aprikoimatta niitä. Minkä vuoksi me ehdottomasti aina haluamme eteenpäin, vain eteenpäin, kun emme kuitenkaan milloinkaan itse asiassa saavuta mitään? Mutta minut valtaa ikäänkuin jonkinlainen hulluus, kun käyn käsiksi työhöni... ääretön ilo täyttää mieleni... niinä hetkinä tunnen vasta eläväni täysin ja ehyesti...

- Etkö ole milloinkaan rakastanut ketään naista? kysyi tohtori Verner.

- Ehkä. Mutta äitiäni lukuunottamatta kukaan ei ole kestänyt koetta. Nuorena koetin solmia ystävyyssiteitä - luulen, että elämäni olisi ollut toisenlaista, jos olisin saanut vaimon, joka olisi taistellut rinnallani. Mutta ei kukaan, ei kukaan voinut kestää minun rinnallani. En usko, että naiset yleensä voivat kestää. Jälkeenpäin, sitten kun olin saanut rahaa, ovat naiset koettaneet lähestyä minua - he haluaisivat saada elää huolettomasti ja päästä kuuluisan miehen vaimoksi. Mutta noilla naisilla ei ole ollut mitään muuta luonteenominaisuutta kuin tyhmyys. Sen jälkeen, kun mies on ratsastanut ulos myrskyyn, ei hän enää voi ottaa vastaan naista. Naisen olisi pitänyt olla mukana alusta lähtien, hänen olisi pitänyt karaistua, kärsiä nälkää ja vilua, uhrautua yhdessä minun kanssani, niin että me olisimme kuin yhteen valetut - vasta silloin voisin uskoa häneen. Äitini on sellainen nainen. Hän on uskonut minuun alusta asti. Kunpa tietäisit, kuinka paljon ihmisen usko voi auttaa, kun se vain on kyllin luja ja kestävä... Vain äitini avulla olen voinut kestää kaiken.

- Tästä lähtien katselen häntä aina ihaillen ja kunnioittaen, sanoi tohtori Verner.

(ss. 102 - 105)

- Verner, ajattele, että kaikki on aaltoliikettä, liikuntaa, dynamismia. Teoreettisesti on mahdollista, jos nimittäin voi käyttää tarpeeksi voimakkaita aaltoja, hajoittaa Alppien koko vuorimassa ja lähettää se liikkeelle avaruuteen. Ei ole olemassa mitään muuta kuin aaltoja. Sinä ja minä olemme erilaisten, risteilevien aaltojen tuloksia, ja me itse puolestamme synnytämme aaltoja. Probleema on vain siinä, miten pystyä saamaan aikaan tarpeeksi voimakkaita aaltoja. Voimakkailla aalloilla voin ryhtyä taistelemaan ketä ja mitä vastaan tahansa. Kun minun on onnistunut vapauttaa atoomin aaltoenergia...

Hän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Hän istui jonkin aikaa liikahtamatta, eikä Verner uskaltanut häiritä häntä. Kenties juuri nyt hänen aivonsa tekivät ratkaisevaa työtä: asettivat viimeisiä palasia paikoilleen siihen asettelupeliin, jonka tuloksena oli aineen täydellinen hallitseminen. Rajaton, ehdoton valta.

(ss. 110 - 111)

- No hyvä, minä selitän sen teille tuhannen kerran. Toivon vain, ettei vihollinen tule keskeyttämään selitystäni, sillä se on sekä meidän että selittelyjen loppu... Siis: Nämä kojeet, joita näettä tässä kummallakin puolella ja jotka olen pystyttänyt tähän ystävieni avulla, lähettävät eräänlaisia aaltoja. Ne toimivat suunnilleen samoin kuin radiolähettäjät, mutta erilaisen periaatteen nojalla. Tiedättekö, mitä aallot ovat? Kaikki on aaltoja. Antakaa minulle aikaa, ja minä hajoitan koko maailman aalloiksi. Nämä minun aaltoni eivät ole mitään vaarattomia leikkikaluja, ne syntyvät atoomien kuolinkamppailusta näiden kojeiden sisällä. Ja kun atoomi kuolee, hyvät herrat, huomataan se kyllä maailmankaikkeuden äärissä asti, niin äänekästä on sen kuolinkamppailu ja niin valtavia aaltoja se lähettää liikkeelle. Nämä aallot voivat tehdä ilmalaivojen säteet tehottomiksi, nuo säteet, joiden tähden ei pommituksella eikä lentohyökkäyksellä ole ollut mitään voimaa ilmalaivoihin nähden. Edelleen ne vaikuttavat ilmalaivoihin siten - mikäli nämä nyt liikkuvat sähkömagneettisen energian nojalla - että ne rajoittavat niiden liikkumiskykyä. Saattaa sattua, että minä voin jopa pudottaa ilmalaivan maahan, mutta sitä en voi varmasti luvata.

(ss. 177 - 178)   

- - -

ENSIMMÄINEN MAAILMANSODAN UUSISTA ASEISTA

[ keskeneräinen ]

 

ENSIMMÄISEN MAAILMANSODAN JÄLKEINEN KEHITYS

[ keskeneräinen ]

- - -

RUOTSALAINEN WÄGNERIN KIRJAILIJASUKU

WÄGNER, SVEN (1844 - 1916)

Rehtori, filosofian tohtori. Kirjoitti useita teoksia, mm.:

[keskeneräinen]

RYDELIUS, ELLEN VIKTORIA (1885 - 1957)

Ruotsalainen kirjailija, venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäjä ja journalisti. Käänsi ruotsiksi mm. Dostojevskin, Ivan Turgenevin ja Tsehovin teoksia.

Ellen Rydelius tuli tunnetuksi matkaopaskirjojen tekijänä. 1920-luvulla ilmestynyt Rom på 8 dagar kuuluu ruotsalaisen matkakirjallisuuden klassikkoihin. Sen jälkeen (1930-50 -luvuilla) ilmestyivät muun muassa 8 tyska städer; London på 8 dagar; Holland och Belgien på 3 x 8 dagar; Finland, Estland och Lettland på 3 x 8 dagar; Paris på 8 dagar (1948; kirjasta ilmestyi Ria Wägnerin ja Ellen Rydeliuksen muokkaama uusi laitos vuonna 1955); 17 italienska städer, från Rapallo till Syrakusa (1950; kirjasta ilmestyi Ria Wägnerin ja Ellen Rydeliuksen muokkaama, uudistettu laitos vuonna 1958); Lund på 12 timmar.

Ellen Rydeliuksen viimeinen matkakirja oli yhdessä Ria Wägnerin kanssa kirjoitettu 8 spanska städer (1952).

Matkakirjojen lisäksi hän kirjoitti teokset Livet kring Tsaren (1938), Alexander den gåtfulle (yhdessä Alexandra Beloborodoffin kanssa, 1943) ja Kvinnokavalkad - en bilderbok om svenska kvinnors 1918 - 1944 (1946); sekä kaksi muistelmateosta, Souvenirer (1946) ja Leva randigt (1951).

Alexander den gåtfulle ilmestyi suomeksi Otavan kustantamana Aleksanteri I:n arvoitus (1945, suomennos Aukusti Simojoki). Epätietoisuus Aleksanteri I:n kuolemaan liittyvistä tapahtumista on antanut aihetta monille huhuille. Terveydeltään epävakaa, mahdollisesti myös psyykkisistä ongelmista kärsivä keisari matkusti lääkäreiden kehotuksesta Krimille hoitamaan terveyttään, ja kuoli virallisen selityksen mukaan malariaan 1825. Venäjän kansan keskuudessa uskotaan tarinaan, jonka mukaan keisarin kuolema oli lavastettu ja että hän muutti erakoksi Siperiaan. Huhun mukaan hän eli hurskaana erakkona vuoteen 1864 saakka salanimellä Fjodor Kuzmitsh. Huhua ovat vahvistaneet hänen puolisonsa ristiriitaiset päiväkirjamerkinnät ja lausunnot, joiden mukaan ruumista ei palautettu ja että hänen hautansa on tyhjä. Arvoitusta ratkoessaan Rydelius ja Beloborodoff tutkivat vanhoja ruotsalaisia ja ranskalaisia arkistoja.

Ihmiset rakastavat sensaatiomaisia ja salaperäisiä huhuja, ja yksinkertaisin vastaus lienee, että keisari joutui salahankkeen uhriksi ja surmattiin, kuten niin monet vaikutusvaltaiset hallitsijat ja poliitikot ennen häntä ja hänen jälkeensä. Tämä on todennäköisin selitys varsinkin kun vastustajien häikäilemätön eliminointi tuntuu olevan aivan olennainen osa venäläistä politiikan tekoa.

Ellen Rydelius kuului ensimmäisiin ruotsalaisiin naisjournalisteihin. Hän aloitti lehtityönsä Svenska Dagbladetissa vuonna 1908.

WÄGNER, HARALD (1885 Lund - 1925 Pariisi)

Vanhemmat rehtori, filosofian tohtori Sven Wägner ja smoolantilaisen papin tytär Anna Mathilda Elisabeth Ekedahl.

[keskeneräinen]