Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

kts. myös:
kirjailijoita vallankumouksen, sotilasjuntan ja diktatuurin varjoissa

Syntyperän tai aatteen vuoksi natsien vainoamiksi joutuneet kirjailijat

[näitä on useita ja laitetaan sitä mukaa kun ehditään]

FEUCHTWANGER, Lion (1884 - 1958)

Saksanjuutalainen kirjailija. Syntyi Münchenissä 7. 7. 1884. Opiskeli kirjallisuutta ja filosofiaa Münchenissä ja Berliinissä. Ensimmäisessä maailmansodassa palveli Saksan armeijaa.

Vuonna 1925 Feuchtwanger kirjoitti ensimmäisen menestysteoksensa, romaanin Jud Süss. Teos sai kriitikoiden ja lukijoiden suosion ja käännettiin useille kielille.       

Feuchtwangerin ollessa puhujamatkalla Amerikassa vuonna 1933 natsit tunkeutuivat kirjailijan kotiin Saksassa hävittäen suuren osan hänen kirjastoaan sekä varastaen ja turmellen keskeneräisiä käsikirjoituksia.

Feuchtwanger ei palannut Saksaan. Hän asettui vaimonsa kanssa Etelä-Ranskaan Sanary-sur-Meriin. Feuchtwangerin ja Bertolt Brechtin lisäksi alueella asui muitakin natseja paenneita kirjailijoita, mm. Thomas Mann, Joseph Roth ja Franz Werfel. Väliaikaisesti Sanary-sur-Merissa asui ja vieraili kirjailijoita ja taiteilijoita kuten Jean Cocteau, Aldous Huxley, D. H. Lawrence ja Stefan Zweig.

Saksan miehittäessä Ranskan 1940 Feuchtwanger pidätettiin ja lähetettiin vankeuteen Camp des Millesiin. Vaimonsa sekä eräiden ulkomaalaisten (mm. amerikkalainen journalisti Varian Fry, joka auttoi juutalaisia ja muita natsismin vastaisia henkilöitä pakenemaan Gestapoa) avustuksella Feuchtwanger pakeni ja matkusti Marseillesta rautateitse Espanjan läpi Portugaliin. Portugalista Lion ja Marta Feuchtwanger siirtyivät ystäviensä avustuksella USA:han, mistä saivat turvapaikan ja asettuivat pysyvästi Californiaan. Siellä Lion Feuchtwanger jatkoi kirjoittamista kuolemaansa saakka.

Lion Feuchtwanger kuoli Los Angelissa 21. 12. 1958. Hänen vaimonsa Marta kuoli 1987.

Jud Süssin ohella Feuchtwangerin mielenkiintoisimmat teokset ovat Wartesaal -trilogia ja historiallinen Josephus Flavius -trilogia. Wartesaal-trilogia muodostuu romaaneista Erfolk (1930), Die Geschwister Oppermann (1933) ja Exil (1940). Josephus Flavius -trilogiaan kuuluvat romaanit Der jüdische Krieg (1932), Die Söhne (1935) ja Der Tag wird kommen (1942).  

Suomennetut teokset:

Valta. Otava 1929. 455 sivua. Romaani. Alkuteos Jud Süss. Vapauden puolesta. Wsoy 1950. 857 sivua. Romaani. Alkuteos Waffen für Amerika. Narrin viisaus - eli Jean-Jacques Rousseaun kuolema ja kirkastus. Wsoy 1953. 464 sivua. Romaani. Alkuteos Narrenweisheit oder Tod und Verklärung des Jean-Jacques Rousseau. Valekeisari. Otava 1958. 407 sivua. Historiallinen romaani. Alkuteos Der falsche Nero.

kts. Lion Feuchtwanger (laajempi selostus) 

GIORDANO, Ralph (1923 - )

Saksalainen kirjailija ja journalisti. Isä sisilialainen, äiti saksanjuutalainen. Syntyi 23. maaliskuuta 1923.

Ralph Giordanon isä muutti Saksaan ennen kansallissosialistien valtaantuloa. Nürnbergin rotulakien astuttua voimaan syyskuussa 1935 myös Ralph joutui ahtaalle. Hän kävi hyvämaineista, arvostettua koulua, mutta joutui kokemaan toisten opiskelijoiden ja opettajien kiusantekoa, jopa suoranaista vainoa. Gestapo pidätti ja kuulusteli Ralphia useita kertoja, ja lopulta vuonna 1940 hänet erotettiin koulusta.

Nürnbergin lakeihin kuuluivat Gesetz zum Schutze des deutschen Blutes und der deutschen Ehre (Laki saksalaisen veren ja kunnian suojelemiseksi) ja Reichsbürgergesetz (Kansalaisuuslaki). --

Laki saksalaisen veren ja kunnian suojelemiseksi esti juutalaisten ja ei-juutalaisten väliset avioliitot sekä sukupuolisen kanssakäymisen juutalaisen ja ei-juutalaisen kanssa. Ennen lain säätämistä solmittuihin avioliittoihin lailla ei ollut vaikutusta. Koska avioliitot juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä oli kielletty, tuomittiin lain perusteella nimenomaan sukupuolisesta kanssakäymisestä. Tätä kutsuttiin kansallissosialistisessa terminologiassa rodunhäpäisyksi (Rassenschande), ja sitä pidettiin hyvin vakavana rikoksena. Rotulakien rikkomisesta oli rangaistuksena vankeutta tai erityisen raskauttavissa tapauksissa kuritushuonetta. Tämän lisäksi rodunhäpäisystä tuomittuja halvennettiin julkisesti. Lain rikkojat voitiin kärsityn vapausrangaistuksen jälkeen lähettää viranomaispäätöksillä ”turvasäilöön” keskitysleireille määräämättömän pitkiksi ajoiksi. Rotulakien rikkomisesta rangaistiin vain miehiä, ei naisia, mutta naisiakin voitiin halventaa ja häpäistä julkisesti, mikäli he olivat olleet kanssakäymisissä juutalaismiesten kanssa.

Kansalaisuuslaki puolestaan määräsi, että vain saksalaista syntyperää olevilla tai ”lähisukulaisilla” (kansalaisuuslaki käyttää hyvin vaikeasti määriteltävää käsitettä artverwandt) oli oikeus Saksan kansalaisuuteen. Täten kansalaisuuslaki toteutti jo vuonna 1920 Kansallissosialisten puolueen ohjelmassa ilmaistun tavoitteen, jonka mukaan vain saksalaista syntyperää olevat voivat olla Saksan kansalaisia. Heitä varten luotiin uusi käsite ”valtakunnankansalainen” (Reichsbürger). Juutalaiset ja muut ei-saksalaista syntyperää olevat menettivät kansalaisoikeutensa. Heitä varten luotiin tosin käsite ”kansalainen” (Staatsangehöriger), mutta käytännössä sana ”asukas” (Einwohner) olisi kuvannut heidän asemaansa paremmin. Täysien kansalaisoikeuksien menettäminen tarkoitti muun muassa äänioikeuden menettämistä. Koska viranomaisina voivat toimia vain Saksan kansalaiset, merkitsi kansalaisuuslaki niiden juutalaissyntyisten erottamista virasta, jotka olivat saaneet pitää virkansa vuoden 1933 ammattivirkamieslain poikkeussäännösten perusteella. Kansalaisoikeuksien vieminen edesauttoi myöhempien, aina vain kovempien juutalaisvastaisten lakien saattamista voimaan. --

Kansalaisen juutalaisuudelle ja ei-juutalaisuudelle asetettiin tarkka määritelmä. Henkilöt, joilla oli neljä saksalaista isovanhempaa, olivat ”saksalaista verta”. Jos isovanhemmista kolme tai neljä oli juutalaisia, henkilö luokiteltiin juutalaiseksi. Yksi juutalainen isovanhempi teki ihmisestä 2. asteen ”sekarotuisen” (Mischling 2. Grades), kaksi juutalaista isovanhempaa tai toinen täysjuutalainen vanhempi taas 1. asteen sekarotuisen (Mischling 1. Grades). 1. asteen sekarotuiset määriteltiin kuitenkin täysjuutalaisiksi, mikäli he kuuluivat juutalaiseen seurakuntaan tai he olivat naimisissa täysjuutalaisen kanssa. Isovanhempien juutalaisuus puolestaan määrättiin sen perusteella, kuuluivatko nämä juutalaiseen seurakuntaan.

(Nürnbergin lait, Wikipedia)

Hän juoksi kaupunginpuistoon ja kätkeytyi vanhan vesitornin lähettyville. Sinä iltana satoi tyypillistä, kaiken kastelevaa marraskuun tihkua. Roman lähti pilkkopimeässä liikkeelle ja tuli kivisen pantterin ohi kuljettuaan varmasti kuin unissakävelijä ankkalammikon luona olevalle ratsastusradalle, joka oli tähän vuodenaikaan typötyhjä, heittäytyi syvään estehautaan ja hieroi nyyhkyttäen kasvojaan pehmeään ja kosteaan mutaan.
  Sinä yönä oli purevan kylmää. Roman Bertini makasi estehaudassa ja rukoili tajuttomuutta jo seuraavaksi päiväksi kaiken nälän, kylmyyden ja uupumuksen vuoksi. Hän halusi kuolla heräämättä enää koskaan. Mutta hän ei menettänyt tajuntaansa, vaikka hänellä olikin nälkä ja vaikkei hän seuraavana päivänä kyennytkään liikuttamaan jähmettyneitä jäseniään. Hän oli täysin tajuissaan vielä kolmantenakin yönä. Kertaakaan hän ei kohottautunut estehaudan reunan yläpuolelle, mutta päivisin hän oli näkevinään Lean kasvot taivaalla pilvien lomassa; hän näki nämä kasvot kaikkialla, mihin vain katsoikin. Silloin Roman työnsi sormet suuhunsa, ähki tuskissaan ja kieriskeli liejussa.

(Bertinien tarina, s. 228)

Sitten, viidentenä päivänä, kun hän ei kyennyt näkemään eikä kuulemaan mitään enää selvästi, hänet valtasi suuri varmuus. Hän oli vasta viisitoistavuotias ja ruumiinrakenteeltaan hento, mutta miltei jäätyneenä ja nälkiintyneenäkin hän oli vastustuskykyisempi kuin oli luullutkaan. Silloin hän tunsi äkisti, miten varjot väistyivät hänen yltään, ja hän oivalsi, että häntä piinattiin ilman mitään syytä ja oikeutusta. Tässä haudassa, liejun peittämänä ja vain etäisesti ihmisolentoa muistuttaen Roman oivalsi äkisti, että kaikki tämä tapahtui siksi, että hän oli juutalaisen äidin poika. -- Ja hän ponnahti pystyyn ja ihmetteli sitä, että pystyi vielä ylipäätään seisomaan. Sitten hän kiipesi pois estehaudasta, hoiperteli ratsastusradan hiekassa, Platanenalleeta, Hellbrookstrassea ja Rübenkampia pitkin yhä uudelleen polvilleen lysähtäen, keräsi itselleen rohkeutta jotakin epämääräistä laulua lauleskellen, kompuroi uudelleen pystyyn ja suistui sitten Lindenallee 113:n ulko-oven eteen kuin ammuttu eläin.
  Lea Bertini, joka oli viiden päivän aikana laihtunut luurangoksi, mutta joka ei ollut menettänyt vielä toivoaan, oli kuullut romahduksen. Hän avasi oven, lysähti poikansa päälle ja peitti hänet ruumiillaan. Ja hänen nyyhkytyksensä täytti koko suuren talon ja kuului vielä kadullekin asti.

(Bertinien tarina, s. 229) 

- - -

Giordanon perheen jouduttua aggressiivisemman vainon kohteeksi vuonna 1944, vähän ennen natsisaksan kukistumista, ja kun näytti ilmeiseltä että koko perhettä odotti pidätys, ystäväperhe piilotti heidät kellariinsa.

Nürnbergin lait julistettiin lopullisesti mitättömiksi liittoutuneiden valvontakomission 1. asetuksella kansallissosialististen lakien mitätöimiseksi 20. syyskuuta 1945. Käytännössä lait tietysti menettivät merkityksensa jo aiemmin, kun liittoutuneiden sotavoimat miehittivät Saksan ja asettivat voimaan omat sotalakinsa ja määräyksensä.

(Nürnbergin lait, Wikipedia)

Kokemustensa johdosta nuoresta Giordanosta tuli kommunisti. Sodan ja hulluuden runteleman Saksan noustessa hitaasti, hoiperrellen polvilleen ja sitten seisaalleen, Giordano liittyi puolueeseen. Hän oli 1940-luvun lopulta vuoteen 1957 aktiivinen kirjoittaja kommunistilehdissä.

Vuosien varrella Giordanon kasvava kriittisyys stalinismia kohtaan muuttui suoranaiseksi vastenmielisyydeksi. Kun hän ei enää voinut sulkea silmiään neuvostokommunismin epäkohdilta, hän erosi puolueesta 1957. Vankkumattomasta kommunistista tuli nyt kommunistisen liikkeen arvostelija.

Vuonna 1961 ilmestyneessä kirjassaan Die Partei hat immer recht (Puolue on aina oikeassa) Giordano kirjoittaa kommunistipuolueen ideologiasta ja esittää itsekriittisen kuvauksen omasta osallistumisestaan puolueen toimintaan.

Samana vuonna Giordano pääsi televisioyhtiön palvelukseen, josta hän vuonna 1964 siirtyi WDR:n (Saksan yleisradio) toimittajaksi. Hän oli WDR:n palveluksessa eläkkeelle jäämiseensä saakka vuonna 1988.

Selvitettyään suhteensa stalinismiin Giordano ryhtyi tarkastelemaan ja kommentoimaan Saksan historiaa ja kulttuuria. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän teki useita kymmeniä televisio-ohjelmia, dokumentteja ja haastatteluja sekä kirjoitti lukemattoman määrän lehtiartikkeleita ja kolumneja joissa analysoi natsismia, fasismia, stalinismia ja sosialismia sekä uudempia poliittisia ääriliikkeitä.  

Kolmannen maailman ongelmiin perehtyessään Giordano kiinnostui Saksan siirtomaapolitiikasta, saksalaisten osuudesta kolonialistiseen riistoon.

Saksa ja Italia ottivat omistukseensa suuria maa-alueita Afrikasta 1800-luvun loppupuolla alkaneessa toisessa kolonialismin aallossa. Berliinin konferenssissa vuonna 1884 "laillistettiin" valloittajavaltioiden harrastama siirtomaapolitiikka ja oikeus hankkimiinsa alueisiin. Konferenssiin otti osaa neljätoista valtiota.

Berliinin konferenssi (saks. Kongokonferenz eli "Kongon konferenssi") sääteli vuosina 1884–1885 kolonialismia ja kauppaa Afrikassa uuden imperialismin aikana, ja sen kanssa osui yksiin Saksan yhtäkkinen nousu suurvallaksi. Konferenssin kutsui koolle Portugali, ja sen järjesti Saksan ensimmäinen kansleri Otto von Bismarck. Sen tulosta Berliinin konferenssin yleisasiakirjaa pidetään usein Afrikan valloituksen virallistamisena. Konferensiin osallistui 14 valtiota, joista neljä oli siihen aikaan suuria siirtomaavaltoja Afrikassa: Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Saksa ja Portugali. Loput olivat Itävalta-Unkari, Belgia, Tanska, Italia, Alankomaat, Venäjä, Espanja, Ruotsi-Norja, Ottomaanien valtakunta ja Yhdysvallat.

Konferenssissa sovittiin, että jos joku Euroopan valtio valtaa Afrikan rannikkoa, se ilmoittaa muille asiakirjan allekirjoittajavaltioille. Rannikon valtaus oikeutti valloittajaa saamaan haltuunsa myös sisämaata sen takaa. Valtauksen sai tehdä, jos pystyi osoittamaan kykeneväänsä hallitsemaan alueen kauppaa ja merenkulkua. Sopimus takasi, ettei Euroopan maiden tarvinnut sotia keskenään valloituksista. Ajan hengen mukaisesti siinä ei otettu kantaa siihen, pitäisikö paikallisilta asukkailta kysyä, sopiko valloitus heille.

(Berliinin konferenssi (1884), Wikipedia)

Giordanon kuvaus saksalaisen siirtomaapolitiikan vaiheista ja perinnöstä (Heia Safari – Die Legende von der deutschen Kolonialidylle in Afrika; Legenda saksalaisesta siirtomaaidyllistä Afrikassa) on ensimmäisiä perusteellisia tutkimuksia Saksan osuudesta.

- - -

1982 Giordano julkaisi romaanin Die Bertinis (suom. Bertinien tarina, Otava 1983; suomennos Seppo ja Päivi Heikinheimo). Teoksesta tuli kansainvälinen menestys.

Lähes 800-sivuinen romaani on värikäs ja mukaansatempaava kertomus Bertinien muusikkosuvusta, sen tiestä Italiasta Saksaan ja "sekarotuisen" perheen ahdingosta natsivallan aikana. Kirja pohjautuu Giordanon henkilökohtaisiin muistiinpanoihin joiden kirjoittamisen hän aloitti vuonna 1940 tultuaan erotetuksi koulusta. Useimmilla teoksen henkilöistä on esikuvansa todellisuudessa, monelta osin romaani on Giordanojen tarina.

Yhtäläisyyksien ilmeisyydestä johtuen kirjailija näkee velvollisuudekseen korostaa, että kyseessä on myös fiktiivinen, kaunokirjallinen teos. Romaanin alussa hän sanoo:

Tekijän tarkoituksena ei ole missään vaiheessa ollut paljastaa niitä, joiden kanssa hän on käynyt läpi tässä kirjassa kuvatun infernon. Hän on luonut henkilöitä, kuten esimerkiksi Cesar Bertinin, joiden persoonallisuus on epäinhimillisen järjestelmän synnyttämän paineen vääristämä.
  Eräät Cesar Bertinin teot, etenkin hänen seksuaalikäyttäytymisensä, ovat tekijän mielikuvituksen tuotetta eikä niillä ole mitään tekemistä kenenkään todellisen henkilön kanssa.

- - -

Ikääntyessään Giordano koki tarvetta tutustua lähemmin isänsä kotimaahan. Matkan seurauksena syntyi kirja Sizilien, Sizilien! Eine Heimkehr (2002).

1990-luvun alussa Giordano varoitti saksalaisia uusnatsismin ja äärioikeiston vaarasta. Julkiset kannanotot toivat hänelle yli 200 tappouhkausta. Hän kääntyi poliisin ja lopulta Helmut Kohlin puoleen vaatien asian tutkintaa ja uhkausten esittäjien pidättämistä, mutta tutkintapyynnöt eivät johtaneet toimiin.

2000-luvulla Giordano on varoittanut uusnatsismin ja radikaalin islamin vaaroista. Suurimmaksi uhaksi eurooppalaiselle järjestykselle ja turvallisuudelle hän näkee islamin nousun.

New York Timesin haastattelussa vuonna 2007 Giordano kertoi vastustavansa uuden moskeijan rakentamista Kölniin, koska vaarana on "rinnakkaisen yhteiskunnan" syntyminen yhteiskunnan sisälle ja muslimeille moskeija on sen yhteiskuntajärjestyksen symboli.

Giordanon esittämää kritiikkiä ei voi vaientaa tuhahtamalla, että juutalainen siinä syyllistyy samaan kohteluun minkä kohteeksi on itsekin joutunut, vieraan kulttuurin tukahduttamiseen ja rasismiin.

Monikulttuurisuudella tulee olla rajansa ja niistä rajoista pitäisi voida keskustella ilman asiattomia syytöksiä rasismista ja suvaitsemattomuudesta. Länsimainen yhteiskunta suo maahanmuuttajille vapauksia ja oikeuksia, joiden nojalla nämä voivat harjoittaa kulttuuriaan ja uskontoaan. Se ei kuitenkaan saa johtaa kehitykseen jossa eurooppalaiset joutuvat tukahduttamaan omaa kulttuuriaan ja sen ilmauksia.   

Joissain kaupungeissa suurimmat tavaratalot ovat luopuneet jouluseimiperinteestä näyteikkunoissaan, koska seimi kristillisenä symbolina loukkaisi toisiin uskontoihin kuuluvia. Muutama vuosi sitten Suomen valtio haaskasi suuren summan veronmaksajien rahoja suostuessaan uusimaan kaikki tiekirkko-kyltit. Tiekirkoista ilmoittavat kyltit, joissa oli kirkkorakennuksen kuva, korvattiin uskonnollisesti neutraaleilla kylteillä. Uusissa kylteissä kirkkorakennusten katolta puuttuu pahennusta aiheuttava symboli, risti.

- - -

Suurimman osan elämästään Giordano on asunut ja vaikuttanut Kölnissä (alkuperäiseltä latinalaiselta nimeltään Colonia Claudia Ara Agrippinensium), kaupungissa, jonka nimi viittaa kolonialismiin.

Alun perin antiikin Kreikassa apoikia, kolonisaatio tarkoitti uuden kaupungin tai asutuksen perustamista, usein väkivaltaisin keinoin, kuten Ateenan asuttaessa uudelleen Melosin edellisten asukkaiden surman jälkeen. Roomalaiset perustivat siirtokuntia eri puolelle Eurooppaa turvatakseen valloituksensa. Esimerkiksi saksalaisen kaupungin nimi Köln tulee latinan sanasta 'colonia'.
(Siirtomaa, Wikipedia)

Ralph Giordanon läheisimpiin ystäviin kuului Hans-Jürgen Massaquoi (1926-2013), jonka äiti oli saksalainen ja isä kuului liberialaiseen vai-vähemmistöön.

In many aspects, the Vai are a unique African ethnicity. Many believe that the region inhabited by the Vai is the original home of the Poro, a male secret society known throughout West Africa. The Vai are also quite musical. They play many instruments and perform dances on special occasions. --

The Vai are predominantly Muslim, and have for centuries practiced traditions rooted in studying the Quran.

Most of the Vai are very superstitious and some practice witchcraft. They consider themselves to be surrounded by spirits that can change into living creatures or objects. These spirits are believed to have the power to do evil to individuals or to the whole tribe. The Vai perform ceremonies for the dead in which they leave articles of clothing and food near the graves of the deceased.

(Vai people, englanninkielinen Wikipedia)

Hans-Jürgenin isä opiskeli lakia Dublinissa ja tapasi perhettään vain ajoittain. Yhteydenpito harveni entisestään kun hänet kutsuttiin pääkonsuliksi Liberiaan.

Natsien valtaannousuun saakka Hans-Jürgen eli onnellista ja turvattua elämää äitinsä kanssa. Hän koki itsensä mitä suuremmissa määrin saksalaiseksi ja olisi halunnut liittyä Hitler-nuoriin, mutta joutui järkytyksekseen ulkopuolelle koska oli sekarotuinen.

Hans-Jürgen ei ollut juutalainen, joten hän välttyi pahimmalta vainolta. Lisäksi hän sai suojelijakseen erään SS-miehen, joka kehui sepän oppipoikana työskentelevää Hans-Jürgeniä, että tämä voisi palvella Saksaa suurenmoisella tavalla eräänä päivänä, kun Saksa rakentaisi junia ja rautateitä valloittamaansa Afrikkaan.

Vaikka ei ollutkaan välittömässä hengenvaarassa, toisin kuin esimerkiksi Ralph Giordano, myös Hans-Jürgen joutui kokemaan väheksyntää, pilkkaamista ja nöyryytyksiä. Häntä pidettiin toisen luokan kansalaisena, joka ei voinut olla oikea saksalainen.

Natsisaksan viimeisinä vuosina Hans-Jürgen tuli yhä selvemmin tietoiseksi natsien julmuuksista ja heidän ideologiansa heikkoudesta. Toisin kuin ystävänsä Ralph Giordano hän ei kääntynyt kommunismiin.

Hans-Jürgen muutti USA:han vuonna 1947 ja palveli kaksi vuotta armeijassa laskuvarjomiehenä. Hän jäi USA:han, opiskeli journalismia ja valmistuttuaan työskenteli useille lehdille, tehden juttuja muun muassa mustaihoisten kansalaisoikeustaistelusta, ja kohosi afroamerikkalaisen Ebony-lehden toimituspäälliköksi.  

Myöhempinä vuosina Hans-Jürgen vieraili usein Saksassa, jonka hän edelleen koki kotimaakseen.  

Ralph Giordanolta on suomennettu vain yksi teos: Bertinien tarina (ensimmäinen ja toinen painos vuonna 1983, kolmas painos 1990).

Hans-Jürgen Massaquoin omaelämäkerta (Hans J. Massaquoi: Destined to Witness - Growing Up Black in Nazi Germany) ilmestyi vuonna 2002. Teosta ei ole suomennettu.

Romanin sydämeensä saama haava ei ollut arpeutunut kaikkina näinä kuukausina; se oli avoin ja tuore aivan kuin tuona iltana syksyisten plataanien alla kaupunginpuistossa. Hän vaipui nyt usein syvään masennukseen, panssarin ympäröimään, kaameaan yksinäisyyteen, jonka syynä oli masentava ja tyrmistyttävä elämys.
  Hampaat häpeästä, katumuksesta ja raivosta täristen sekä syvästi tekonsa mielettömyydestä vakuuttuneena hän meni bordelliin, joka sijaitsi Winkelstrassella Valentinskampissa. Vielä matkalla Dammtorin asemalta Holstenwallia pitkin kulkiessaan hän oli soimannut itseään ankarasti, ja moneen kertaan näyttikin aivan siltä kuin hän olisi halunnut juosta pimeässä päänsä suoraan seinään.
  Tällä aitauksella eristetyllä kadulla hän koputti yhteen monista ikkunoista, astui sokeasti sisään, nousi portaat ja huomasi seisovansa jo hieman ikääntyneen, melko lihavan naisen edessä, jolla ei ollut mustan pitsin alla mitään muuta kuin pikkuhousut. Nainen katsoi häntä omituisesti, puolittain äidillisesti, puolittain laskelmoiden, ja käsitteli empivän Romanin sitten nopeasti - tarttui häneen kiinni, likisti hänet paksujen käsivarsiensa syleilyyn ja pudottautui sitten tällä tavalla selälleen vuoteelle.
  Se mitä nyt tapahtui, oli samalla kertaa sekä huvittavaa että kaameaa. Roman potki itsensä vapaaksi, työnsi itsensä naisesta eroon läähättäen ja hirveää inhoa tuntien, hoiperteli sitten ovelle ja romahti käytävään.

(Bertinien tarina, s. 264)

Yritettyään kahdesti löytää taskustaan rahaa tai seteleitä Roman totesi jättäneensä rahat joko kotiin tai hukanneensa ne matkalla. Se oli havainto, joka masensi hänet täysin. Kuvitelmat poliisista sekä niistä seurauksista, joita oli mahdotonta ajatellakaan jos hänen olisi todistettava henkilöllisyytensä, saivat aikaan sen, ettei hän kyennyt enää ajattelemaan selvästi. Kieriskellessään lattialla puolelta toiselle koko ajan kovasti läähättäen hän vaikutti aivan ihmiseltä, joka oli menettänyt kaiken itsehillintänsä. Lopulta hän jäi makaamaan liikkumattomana paikalleen.
  Huora silmäili tätä romahtanutta, pohjattoman surkeaksi itsensä tuntevaa nuorukaista tarkkaavaisesti kiireestä kantapäähän, vaatiakseen sitten äkisti, samalla kertaa epävarmana ja himokkaana: "Tuo sormus - minä haluan sinun sormuksesi!"
  Tällä tavoin Roman Bertini menetti isoisänsä perinnön.

(Bertinien tarina, s. 264-265)

KOSINSKI, Jerzy (1933 - 1991)

Syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen Lodzissa 18. 6. 1933. Perhe asui itäisessä Puolassa. Natsimiehityksen tapahduttua isä muutti sukunimen Kosinskiksi varjellakseen perheen keskitysleiriltä.

Toisen maailmansodan päätyttyä Jerzyn isästä tuli kiihkeä kommunisti ja myös Jerzy kannatti puolueen ideologiaa. Hän opiskeli yliopistossa sosiologiaa ja kulttuurihistoriaa. Yhteiskunnallisten olojen muotoutuessa ja iän karttuessa pettyi kommunismiin ja alkoi suunnitella muuttoa länteen. Kosinskin uusi elämä alkoi hänen loikattuaan Yhdysvaltoihin joulukuussa 1957.

Skandaalien ryvettämä ja tunne-elämältään rikkinäinen kirjailija teki itsemurhan 4. toukokuuta 1991.

kts. Jerzy Kosinski (laajempi esitys)

ZWEIG, Stefan (1881 - 1942)

[Ei joutunut suoran vainon kohteeksi, mutta pakeni Itävallasta]

Juutalaissyntyinen itävaltalainen kirjailija, muistetaan historiallisista elämäkertaromaaneistaan ja hienosta pienoisromaanista Shakkipeli sekä muistelmateoksestaan Eilispäivän maailma. Zweig oli erittäin tuottelias kirjailija ja vain pieni osa hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu. Kirjojensa myötä ja ohella hän tuli tunnetuksi kantaaottavan humanistina ja pasifistina.

kts. Stefan Zweig