Giovanni Papini (1881-1956)

Papini: ”If it is certain that in each friend is probable enemy. Why it cannot be that each enemy hides a friend who waits for his hour?”

Lienee yksinkertaisen selvää, että jokainen ystävä on mahdollinen vihollinen - mutta jos näin on, miksi ei jokaisessa vihollisessa yhtä hyvin piile ystävä, joka vain odottaa aikaansa päästäkseen esille?

Giovanni Papini oli italialainen kirjailija, esseisti ja kriitikko. Hän oli ennen ensimmäistä maailmansotaa alkaneen modernismin keulakuvia kotimaassaan, ottaen vaikutteita aikansa eurooppalaisen ja amerikkalaisen nykykirjallisuuden uusista virtauksista ja vaikuttaen länsimaisen ajattelun uuteen, perinteistä vapautuvaan sukupolveen Italiassa.

Papinin vaikutus 1900-luvun alun italialaisena kulttuuriradikaalina on kiistaton. Hän ei kuitenkaan juuttunut vain yhteen kapinallisuuden muotoon. Papinin uudistusmielisyys oli eteenpäin menevää ja levotonta ilmiöiden tarkastelua, niiden takana olevien perusteiden etsintää.  Jokainen traditio, myös uusi ja muodostumassa oleva, oli asetettava rehellisen tarkastelun valoon: mikään ei voi olla totta ja oikeaa vain siksi, että sitä on totuttu pitämään sellaisena tai että sitä nyt pidetään sellaisena. Kyseenalaistava, intohimoisesti totuutta ja käytännöllistä toimivuutta etsivä asenne vei Papinia äärilaidasta toiseen. Välillä nationalismin kyseenalaistamiseen, kohta taas äärinationalismiin.

Papinin levoton intellektualismi ja sisäinen tyytymättömyys näkyy parhaiten suhteessa uskontoon ja kirkkoon. Kirkollisten rakenteiden vastustaja kääntyi 1920-luvulla vakaumukselliseksi katolilaiseksi.

- - -

Giovanni Papini syntyi Firenzen maaseudulla. Isä oli ankara ateisti. Giovanni kiinnostui kirjallisuudesta jo lapsena ja vietti mielellään aikaa isoisänsä kirjastossa. Siellä hän mielenkiintoisista tiedoista ja yksityiskohdista vaikuttuneena alkoi 15-vuotiaana laatia ensyklopediaa.

22-vuotiaana kirjalliset harrastukset johtivat Papinin muutamien firenzeläisten nuorten kirjoittajien ja taiteilijoiden yhteyteen. Giuseppe Prezzolin ja Giovanni Amendolan perustaessa kantaaottavan kirjallisuuslehti Leonardon myös Papini liittyi toimituskuntaan ja hänestä tuli lehden keskeisiä kirjoittajia. Leonardo ilmestyi Firenzessä 1903-07.

Samoihin aikoihin Prezzoli ja Papini perustivat La Voce -lehden, jonka tavoitteena oli uudistaa italialaista kulttuuria. Useat Papinin alkuaikojen kirjoituksista ovat hyökkääviä. Hän kirjoitti, ettei ole niinkään merkitystä sillä kirjoittaako hyvin vai huonosti, kunhan vain on sanottavaa. Hänen mukaansa taiteellinen muoto oli toissisijaista, tärkeintä oli ajatuksen sisältö.

Il Leonardon ja La Vocen kirjoittajat osoittivat tyytymättömyytensä rationalismia kohtaan. He ottivat vaikutteita uusista ranskalaisista, englantilaisista ja amerikkalaisista ideoista ja vastustivat perinteellisiä kirjailijoita, tyhjänpäiväistä akateemisuutta ja oppiarvojen kumartamista.

Prezzolinin ja Papinin suosikkeihin kuuluivat uuden filosofisen ajattelun kärkinimet William James ja Henri Bergson. Papini tapasi kummatkin ja James sai häneltä vaikutteita kehittämäänsä pragmatismiin.

Bergson oli Lontoossa vuonna 1882 perustetun Society for Psychical Researchin jäsen, yhdistyksen, jonka tarkoituksena oli edistää paranormaaleiksi kutsuttujen ilmiöiden tutkimusta, tutkimuksen kohteina olivat mm. telepatia, poltergeist-ilmiö ja hypnoottinen regressio. Yhdistys toimii vielä nykyäänkin ja käyttää meedioita ja spiritistejä sekä näiden kautta saatua ”tietoa”. Yhdistyksellä on ollut useita kuuluisia jäseniä, mm. Henry Sidgwick, Sigmund Freud, C. G. Jung ja Arthur Conan Doyle.

Bergson kyseenalaisti perinteisen rationaalisen maailmankuvan ja pohti luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ja tajunnan suhdetta – millaista se minkä tiedostamme on tietoisuutemme ulkopuolella ja voitaisiinko se tiedostaa toisella tavalla, johon emme ole tottuneet ja joka kuitenkin olisi yhtä totta? Bergsonin keskeinen tutkimuskohde oli aika ja ajan olemus, jossa hän erotti toisistaan ulkoisen, mitattavan ajan ja sisäisen keston. Bergsonin teoria ajasta innoitti mm. Edmund Husserlia ja Martin Heideggeria, kaunokirjailijoista Marcel Proustia.

Suhteessaan uskontoon Papini oli agnostikko, mutta arvosteli kirkkoa. Hänen spekulaationsa Jeesuksen ja apostoli Johanneksen mahdollisesta homoseksuaalisesta suhteesta aiheuttivat jonkinasteisen skandaalin.

Leonardon jälkeen Papini perusti lehden Anima yhdessä Giovanni Amendolan kanssa. Amendola (1882-1926) oli politiikasta kiinnostunut journalisti, josta tuli merkittävä poliittinen vaikuttaja Mussolinin ja fasismin vastaisessa liikkeessä.

Myös Giuseppe Prezzolini oli Animan toimituskunnassa ja yksi sen rahoittajia. Papinin kyllästyttyä Prezzolinin holhoukseen ystävät ajautuivat välirikkoon ja lehti lakkasi ilmestymästä.

Vuonna 1912 ilmestyi Papinin ensimmäinen pääteos, ironinen itsetilitysromaani Un uomo finito (suom. Sanoivat miehen sammuneen, Otava 1925).

Kristillisen Tieteen kannattajiin kuuluvalla (nimestään huolimatta liike ei ollut kristillinen, vaan okkulttinen) englantilaisella runoilijalla ja taidemaalarilla Mina Loylla (1882-1966) oli avioliiton ulkopuolinen suhde italialaiseen Filippo Marinettiin - anarkismin ja fasismin elementtejä sisältävän futuristisen liikkeen johtajaan, jonka "Futuristinen manifesti" oli julkaistu ranskalaisessa Le Figarossa 20. 2. 1909. Marinetti oli ateisti mutta pyrki sovintoon roomalaiskatolisen kirkon kanssa saadakseen taiteelleen kirkon tuen ja yleisen hyväksynnän.

Giovanni Papini liittyi Italian futuristiseen liikkeeseen, ihaillen suuriäänisesti teräksen ja koneiden lumovoimaa, ärjyvämoottoristen autojen kauneutta. Kuten Tulenkantajat Suomessa kymmenen vuotta myöhemmin.

Mina Loyn vieraillessa Italiassa myös Papini tutustui häneen ja heillä oli lyhyt romanttinen suhde. Mina Loy tilitti pettymystään Papiniin avantgardistisessa rakkausrunojen kokoelmassaan Songs to Joannes vuonna 1915. 

Vuonna 1917 Papini avioitui maalaistyttö Giacinta Giovagnolin kanssa. Nämä saivat kaksi lasta.

Muutama vuosi myöhemmin Papini yllättäen kääntyi katoliseksi, ja vuonna 1921 ilmestyi hänen toinen pääteoksensa, Jeesuksen elämää, moraalista esikuvaa ja evankeliumin sanomaa esittelevä Storia di Cristo (suom. Kristuksen historia, 1924). Teoksen englanninkielisestä käännöksestä The Story of Christ (1923) tuli kansainvälinen bestseller ja se oli myyntilistojen kärjessä samoihin aikoihin ilmestyneiden H. G. Wellsin The Outline Historyn ja Sinclair Lewisin romaanin Babbit kanssa.

- - -

H. G. Wells oli yliluonnollisiin ideoihin ja ihmisen "jumalallistumiseen" eli "sisäiseen jumaluuteen" viehtymystä tunteva ajattelija, jonka kirjoista useat voidaan luokitella tieteiskirjallisuuteen tai fantasiaan. Hän ei kuitenkaan paennut mystiikkaan, vaan keskittyi tämänpuoleisuuteen ja vaati yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Uskonnolliselta aatemaailmaltaan Wells häälyi agnostismin ja jonkinlaisen panteismin, kaikkeudessa ilmenevän jumalallisen olemuksen tai periaatteen välillä. Poliittiselta aatemaailmaltaan hän oli sosialisti. Ihmisen mahdollisuuksiin itsensä ja tulevaisuutensa muokkaajana uskova Wells kannatti mm. rodunjalostusta, mutta toisaalta ymmärsi autoritäärisyyden vaarat. Viimeisinä vuosinaan H. G. Wells arvosteli voimakkaasti katolista kirkkoa.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä amerikkalaisena kirjailijana saanut Sinclair Lewis kritisoi kapitalismia, amerikkalaista materialismia ja kirkkoa. Työläisnaisten oikeuksien ja rotujen välisen tasa-arvon puolestapuhujana hän oli edellä aikaansa. Vakavasti alkoholisoitunut Lewis oli useita kertoja hoidossa päihderiippuvuutensa vuoksi ja kuoli 66-vuotiaana vuonna 1951.

Tavan takaa kuulee puhuttavan "historiallisesta välttämättömyydestä". Jonkin asian selitetään tapahtuneen sen vuoksi, että olojen kehitys ja vallitsevat edellytykset olivat siihen pakosta johtaneet, s.o. kehityksen lopputulos oli ollut historiallinen välttämättömyys.

Niin paljon kuin tätä "historiallista välttämättömyyttä" poliittisessa tarkoituksessa väärin käytetäänkin, on kuitenkin myönnettävä, että historiallisia välttämättömyyksiä on olemassa, s.o. määrätyt edellytykset aikaansaavat ikäänkuin olojen pakosta määrätyn lopputuloksen.

Maailmansodan jälkeinen poliittinen kehitys Euroopassa on tämän kirjoittajan mielestä vakuuttavana todistuksena siitä, että Suomen valtiollinen elämä sisältää ainekset kahteen historialliseen välttämättömyyteen.

Toinen niistä on se, että sosialismin vaikutusvallan kasvaminen ja sen turvin tapahtuva epäkansallisen suunnan jatkuva vallassaolo meillä tasoittavat tietä väkivaltaoppien menestymiselle.

Ja toinen niistä on tämä: jos ulkolaisia diktatuurioppeja apinoivat poliittiset liikkeet vaikkapa kansanvallan puolustamisen merkeissä saavat meillä valtiovallan käsiinsä, on välttämättömänä seurauksena valtiollisen vapauden säälimätön lopettaminen ja kaiken vastustuksen väkivaltainen kukistaminen.

Edelläesitetyt toteamukset eivät perusteluja kaivanne. Jos kansallisten arvojen jalkoihin tallaaminen saa esteettömästi jatkua, mikä on seurauksena, mikäli kansainvälinen sosialismi pääsee yhä määräävämmin vaikuttamaan valtiollisiin oloihimme, silloin ei voida ehkäistä katkeroitumisen leviämistä yhä laajempiin ja laajempiin kansankerroksiin.

-- Tapahtumien kehitys niinhyvin Italiassa kuin myöskin Saksassa osoittavat meille, mihin sosialismin kasvaminen ja sosialistinen politiikka johtavat: valtiollisen vapauden surmaan. Viimeaikaiset tapahtumat Espanjassa ja Ranskassa ovat myöskin omiaan varoittamaan jokaista rauhallista yhteiskuntaelämää suosivaa kansalaista. Sosialismin vaikutusvallan kasvu nimenomaan kansanvallan säilymisen nimessä on estettävä.

Mutta yhtä varmasti kuin sosialismin kasvu tuo mukanaan kansanvallanvastaisten voimien lisääntymisen, yhtä varmasti näiden ulkolaisia diktatuurioppeja apinoivien liikkeiden valtaanpääsy toisi mukanaan valtiollisen toimintavapauden lopettamisen ja väkivaltaan perustuvan hallituksen. Esimerkit Venäjältä, Saksasta ja Italiasta osoittavat, että kansanvallan kukistaminen ja yhden puolueen yksinvalta historiallisella välttämättömyydellä johtavat kansalaisvapauksien riistoon -- . Valtaanpääsy, joka on tapahtunut suvaitsemattomuuden merkeissä, tuo mukanaan väkivaltakeinojen ihannoimisen, ja siitä seuraa, että vihan propagandalla yksinvaltiaaksi päässyt puolue on kypsä hirmuhallitukseen vallassapysymisensä turvaamiseksi.

Tässä esittämäni johtopäätös tuli minulle kirvelevän todeksi luettuani äskettäin suomeksi ilmestyneen amerikkalaisen Nobel-palkinnonsaajan Sinclair Lewisin voimakkaan kirjan "Meillä sitä ei voi tapahtua". Tässä kirjassa Sinclair Lewis tahtoo varoittaa koko maailmaa siitä onnettomuudesta, johon väkivaltaoppien julistajien valtaanpääsy johtaa. Hän kuvaa, kuinka kansanvaltaisuutta suullaan tunnustava, mutta armotonta vihaa julistava valtiollinen keinottelija, joka antaa taloudellisessa hädässä oleville mitä mahdottomimpia lupauksia, pääsee valtaan ja kuinka hän samassa hetkessä lopettaa kaiken kansanvaltaisuuden ja aloittaa kauhistuttavan hirmuhallituksen. Lewisin kirja on lukemisen arvoinen, se paljastaa sen henkisen pohjan, jolle väkivaltaopit kaikkialla maailmassa rakentuvat.

Meille suomalaisille valmistaa tuo kirja erikoisen mielenkiinnon eräiden yllättävien vertauskohtien vuoksi. Kaikki muistavat ikl:n johtajan Vihtori Kosolan tunnetut sanat: "me teemme, mitä me tahdomme". Lewisin kirjassa lausuu eräs väkivaltasuunnan profeetoista: "olipa asian moraalinen puoli mikä tahansa, meillä on mahtia, ja mahdillamme teemme ei ainoastaan mitä voimme, vaan myöskin mitä tahdomme". Kaikki muistavat myöskin asessori Kareksen todistuksen Väinö Hakkilan kyydityksen jälkeen: "On muistettava, että sittenkin on kysymyksessä eräänlainen vallankumous ---. Ei mikään valta näy astuvan sijaltaan ilman jonkinlaista pakkoa ja väkivaltaa. Se on historiassa säännöllisesti osoittautuva ilmiö. Olemme erinomaisen onnellisessa asemassa, jos selviydymme joillakin kirjapainojen rikkomisilla ja kuljetuksilla". (Hän jätti murhat mainitsematta). Lewisin kirjassa lausuu eräs väkivaltahallituksen suosija: "Loppujen lopuksi tämä on vallankumousta, ja onko milloinkaan historiassa tapahtunut vallankumousta, jossa olisi niin vähän verta vuodatettu".

Nämä yllättävät rinnastukset antavat jokaiselle kansalaiselle ajattelemisen aihetta. Se ajatuspohja, jolta ikl:n "uusi näkemys" lähtee, on kansainvälistä väkivaltaoppia. Nerokas kirjailija, kaukana Amerikassa kuvatessaan diktatuuriliikkeen toimintaa ja päämääriä, on sen tehnyt tavalla, että me tuossa diktatuuriliikkeessä tunnemme oman ikl:mme aatepohjan, vieläpä saamme lukea sanasta sanaan ikl:n johtajien lausuntoja. Niistä ei Lewisillä ole voinut olla tietoa, mutta kun poliittinen väkivaltaoppi on kansainvälistä, on sen johtajien sanat samat maailman kaikilla kulmilla.

(Urho Kekkonen, 1936)

- - -

Uudet aatteet eivät olleet tyydyttäneet Papinin levotonta sisintä.

Kyltymätön totuudenetsijä ymmärsi, että uudistumisen tarve on syvemmällä. Ei riitä että ihminen muuttaa yhteiskuntaa ja kulttuuria, hänen itsensä täytyy suostua muutettavaksi. Kristinuskossa ja nimenomaan sen katolisessa muodossa Papini näki vastauksen sekavan kulttuurielämän synnyttämiin kysymyksiin.

Emme tiedä missä määrin Papinin ratkaisu johti hänet yhteyteen kristinuskon perimmäisen sanoman kanssa vai oliko kääntymys vain pakoa kirkkoon, jonka välityksellä hän toivoi löytävänsä harmonisen perinteen, joka ei olisi ainoastaan ihmisten luoma instituutio, vaan johon sisältyisi ihmisen muuttaminen sellaiseksi mitä nykyaika ja kaikki aikakaudet tarvitsevat. Ymmärsikö hän, ettei myöskään Jeesus, pelkkänä moraalisena esikuvana ja jumalallisten totuuksien julistajana, kykene muuttamaan ihmisen sisintä - jos häneltä jää puuttumaan hengellinen vallankumous, antautuminen Jeesukselle itselleen ja Pyhän Hengen uudistavalle voimalle?

Vaarana on, että kirkko instituutiona asettaa itsensä Jumalan paikalle. Sen sijaan että välittäisi ja johtaisi Jeesuksen tuntemiseen, se peittää ja korvaa Jeesuksen kirkollisilla, omaa valtapolitiikkaa ajavilla tulkinnoillaan, sakramenteillaan ja dogmeillaan.

1931 ilmestyi Papinin ehkä hienoin teos, persoonallinen romaani Gog. Se on omalaatuinen kertomus amerikkalaisesta joka kiertäessään tapaa mm. Henry Fordin, Einsteinin, Gandhin, Freudin, Leninin, Hamsunin, H. G. Wellsin ja G. B. Shawn. Kirja koostuu Gogin keskusteluista ja elämänkatsomuksellisista pohdinnoista kyseisten henkilöiden kanssa.

Gogin välityksellä Papini ottaa kantaa modernin ihmisen henkiseen tyhjiöön ja arvojen kaupallistamiseen, pilaillen yhtä hyvin rationalismin kuin epärationalismin, tieteen ylikorostamisen ja epätieteellisten ilmiöiden, spiritismin, magian ja uskontojen moninaisuuden kustannuksella. Aiheen käsittelytavasta päätellen kaikissa näissä on kirjailijan mielestä jotakin totta ja pohtimisen arvoista, mutta vähintään yhtä paljon väärää ja outoa.

Romaanin päähenkilö Gog on innoissaan tapaamistaan mielenkiintoisista ja edistyksellisistä henkilöistä ja kuitenkin, kaiken syvällisyyden ja tietomäärän keskellä, hukassa itseltään, kunnes kirjan lopussa nälkäisenä kulkurina ja pakolaisena saa epävarmalta, sopertelevalta maalaistytöltä palan tummaa, ravitsevaa leipää.

Pohdiskeleva satiiri lienee fiktion ja faktan sekoitus, jonka eräät keskustelut pohjautuvat todellisuuteen, enimmältään kuitenkin fiktio. Alkusanoissa Papini kertoo henkilökohtaisesta tapaamisestaan Gogin – ”oikealta nimeltään kait Goggins” – kanssa ja sanoo tavanneensa hänet mielisairaalassa. Romaani heijastaa kirjailijan omaa etsintää, pettymyksiä ja turhautumista. Länsimaisen ihmisen ristiriidat sielussaan kokenut Papini oli intellektuellin elämänasenteensa johdosta joutunut 1910-luvulla lähelle henkistä luhistumista, 1920-luvulla hän sisäisessä kriisissään kääntyi hakemaan maailmankatsomuksellista selvyyttä katolisesta uskosta ja nyt, 1930-luvulla, oli saanut menneisyyteensä kylliksi etäisyyttä käsitelläkseen sitä satiirisesti. 

Hauskimmillaan kirja on Papinin keksiessä uusia uskontoja, kuten ”taudit parannuskeinoina” tai ”phthiriologia” eli täitiede, joka voidaan jakaa neljään pääosaan: 1) Täi epätieteellisenä heimona, 2) Täi valtiollisessa historiassa, 3) Täi uskonnon historiassa, 4) Täi kirjallisuudessa ja taiteessa.

Satiiri on sekä hersyvän hauskaa että viiltävän vakavaa ajankuvausta, ironinen analyysi länsimaisen ihmisen henkisestä tilasta hänen matkallaan kohti aineellista hyvinvointia ja globalisoitumista.

Ihmisen vieraantuminen omista tarpeistaan, läheisyyden ja rakkauden selittäminen ja selittely niiden kokemisen sijaan, intellektualismi, egoismi ja asioiden pohjaton kyseenalaistaminen johtavat vain yhteen suuntaan, yksilöiden ja kulttuurin henkiseen luhistumiseen.

Jeesuksen sovintotyö Golgatan ristillä on kaikkeuden koossapitävä voima, ihmiselle annettu suoja, jossa Kaikkivaltiaan armo estää pahuuden voimia tekemästä sitä mihin ne kavalasti kaiken aikaa pyrkivät, tuhoamasta inhimillistä kulttuuria ja yksilöiden välisiä suhteita.

Papinin ajatuksena tuntuu olevan, että kulttuurillisen hulluuden keskellä ihmistä puhuttelemaan pyrkivä Jumala ilmaisee itseään ja kauneuttaan myös kulttuurin välityksellä, mutta vain siellä, missä kulttuuri ei ole ristiriidassa kirkkoon nähden. Gogin välityksellä Papini kutsuu heräämään ja sanoutumaan irti kulttuuria vääristävistä haihatteluista.

Jumala on enemmän kuin kirkollisia traditioita ja rakennelmia, enemmän kuin ihmisen perinteidensä suojaksi pystyttämiä aitauksia ja valtarakenteita. Jumala on itse todellisuus. Ilman välttämätöntä ristiriitaa edellä sanottuun Papini, katolisen uskonsa mukaisesti, sitoutuu näkemykseen että rakenteidemme yläpuolella oleva Jumala ilmaisee ja toteuttaa rakkauttaan juuri kirkossa ja sen traditioissa, sen rakenteiden pysyvyydessä...

- - -

1930-luvulla Papinin ajattelua leimasi sympatia Mussolinia ja tämän edustamaa fasismia kohtaan. 1937 ilmestyneen Storia della letteratura italianan Papini omisti "Duce:lle, runouden ja runoilijoiden ystävälle". Papinin ajatteluun ja julkisiin kannanottoihin tuli vahvasti antisemitistisiä piirteitä. Hänen mukaansa juutalaisten kansainvälinen salaliitto uhkasi katolista kirkkoa ja sen edustamia arvoja.

1942 Papini valittiin Joseph Göebbelsin perustaman ESV:n (Europäische Schriftsteller-Vereinigung - Euroopan Kirjailijaliitto) varapuheenjohtajaksi.

Jälkikäteen tarkasteltuna on selvää että Saksasta johdetun kulttuurijärjestön tarkoitus oli puhtaasti propagandistinen. Tarkoituksena oli osoittaa eurooppalaisille Saksan kansallissosialistien kulttuurimyönteisyys - ja johtaa eurooppalaista kirjallisuutta natsi-ideologian mukaiseen suuntaan.

Fasistisen hallinnon romahdettua Papini vetäytyi (vuonna 1943) fransiskaaniluostariin La Vernaan. Siellä hän piti luentoja filosofisista ja teologisista aiheista.

Vuonna 1951 - kaksikymmentä vuotta Gogin jälkeen - Papini julkaisi romaanin Il libro nero, joka voidaan nähdä Gogin jatko-osana. Teos ei yllä Gogin tasolle. Päiväkirjanomainen romaani koostuu tunnettujen henkilöiden - mm. Hitler, Dali ja Picasso - haastatteluista. Haastattelut eivät ole todellisia vaan fiktiota, mutta esimerkiksi Picasson "haastattelusta" on myöhemmissä yhteyksissä esitetty hänen todellisena lausumanaan kohta, jossa hän kertoo olleensa ainoastaan julkinen viihdyttäjä, joka osasi oikeaan aikaan ja oikealla tavalla hyödyntää typeryyttään ja turhamaisuuttaan. 

Il libro neron ilmestymistä seuraavana vuonna Papini, joka jo aiemmin oli menettänyt näkökykyään, alkoi saada pahenevia fyysisiä oireita. Tunnistamattomaksi jäänyt sairaus vaikutti kirjailijan puhekykyyn ja aiheutti osittaista käsien halvaantumista.

Vuonna 1953 ilmestynyt Il Diavolo ilmentää kirjailijan vankkaa sitoutumista katoliseen kirkkoon.

Papini kuoli 8. heinäkuuta 1956.

Giovanni Papinilta ilmestyi useita kymmeniä teoksia: kirjallisuutta, filosofiaa, uskontoa ja politiikkaa käsitteleviä kirjoja sekä romaaneita ja novelleja.

Suomennettu tuotanto:
Kristuksen historia (Karisto 1924, VII + 564 sivua, suomentanut Valfrid Hedman, toinen painos 1989; alkuteos Storia di Cristo 1921), Sanovat miehen sammuneen (Otava 1925, 318 sivua, suom. J. Hollo; alkuteos Un uomo finito 1912), Gog (Wsoy 1934, 240 sivua, suom. A. Carling; alkuteos 1931).

- - -

Euroopan Kirjailijaliiton puheenjohtajana toimi saksalainen Hans Carossa. Useimmat lähteet mainitsevat varapuheenjohtajaksi Giovanni Papinin, jotkut V. A. Koskenniemen. Jotkut lähteet mainitsevat varapuheenjohtajiksi Papinin ja Koskenniemen. 

Kirjailijaliiton Suomen osaston puheenjohtaja oli Arvi Kivimaa ja osastoon kuului 40 suomalaista kirjailijaa, joista 15 oli suomenruotsalaisia. Muun muassa Mika Waltari, V. A. Koskenniemi, Tatu Vaaskivi, Maila Talvio, Viljo Kajava, Örnulf Tigerstedt, Tito Colliander, Bertel Gripenberg, Hjalmar Dahl, Harald Hornborg, Lorenz von Numers, Jarl Gallén, E. R. Gummerus, Ulla Bjerne-Biaudet, Joel Rundt, Ture Janson, Göran Stenius, Olof Enckell ja Jarl Hemmer.

Euroopan kirjailijaliitto järjesti lokakuussa 1942 Weimarissa kirjailijakokouksen johon osallistuivat Suomesta Viljo Kajava, Mika Waltari, Maila Talvio, Örnulf Tigerstedt, Tito Colliander ja Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Yrjö Soini.

Euroopan kirjailijaliitto myönsi ulkomaisille kirjailijoille myös vierailustipendejä Saksaan. Kirjailija Irja Salla oleskeli liiton stipendin turvin Saksassa heinäkuusta 1943 tammikuuhun 1944 ja myös Helvi Hämäläiselle myönnettiin stipendi mutta hän jätti sen käyttämättä.

(Wikipedia, Euroopan Kirjailijaliitto)

Saksan sotilaallista mahtia ja hyökkäyssotaa kannatettiin Suomessa laajalti. Myöhemmin natsimyönteisiksi leimattujen kirjailijoiden, taiteilijoiden, kirkonjohtajien, filosofien ja muiden kulttuurihenkilöiden puolustukseksi on sanottava, että harva heistä 1930-luvulla tai välttämättä edes 1940-luvun alussa oli tietoinen systemaattisesta juutalaisvainosta ja keskitysleirien karmeasta todellisuudesta. Saksan ystäviä oltiin monesta eri syystä.

Saksan ystäviin kuuluminen esimerkiksi kirjailijaliiton kautta ei tarkoittanut kaikkien sen tavoitteiden tai niiden toteuttamiseksi käytettyjen keinojen hyväksymistä.

Henkilökohtaisten intressien vuoksi monet niistäkin, joilla olisi ollut mahdollisuus puolueettoman ja objektiivisen tiedon saantiin, sulkivat silmänsä ja kieltäytyivät vastaanottamasta tietoa julmuuksista ja Hitlerin suuruudenhulluudesta. Jotkut halusivat viimeiseen saakka nähdä Saksan eurooppalaisen kulttuurin ja sivistyksen, jopa kirkon pelastajana - tai ainakin Suomen pelastajana Venäjältä! - ja värittivät saamaansa tietoa oman ideologiansa mukaiseksi, kyetäkseen säilyttämään toiveajattelunsa ja ihanteensa. Nykyisen tiedon ja ajattelun valossa - kun natsismi on, pääosin syystäkin, leimattu pahuuden ruumiillistumaksi eikä monikaan enää osaa nähdä Hitleriä ihmisenä ja valtionjohtajana, vaan jonkinlaisena arkkityyppinä - kulttuurihenkilöiden sinisilmäisyys tuntuu käsittämättömältä.

Vuonna 1943 ihanteellisimmankin isänmaan ystävän olisi luullut olevan selvillä niiden keinojen demonisuudesta, joilla Saksa teki itsestään sivistyneen maailman pelastajaa eli vapahtajaa maailmaa rappeuttavilta (bolshevistisilta, juutalaisilta, antikristillisiltä ja minkä itse kukin halusi nähdä rappeuttavana) voimilta.

Toiseen äärimmäisyyteen menivät suomalaiset kommunistit, jotka Saksan kukistuttua tuomitsivat kaikki "saksalaismielisyyden" ja/tai "valkoisen suomen" edustajat vaarallisiksi fasisteiksi. Pitkän aikaa sodan jälkeen se olikin yleisnimitys kaikille Neuvostoliittoa tai työväenliikettä arvosteleville. Hella Wuolijoen erottaminen Yleisradion johdosta nähtiin fasistien toimenpiteeksi. Samoin leimattiin Viron itsenäistymistä neuvostovallan aikana ajaneet henkilöt fasisteiksi ja isänmaan pettureiksi. 

Heikki Länsisalon siteeraama Raoul Palmgrenin kirjoitus on hyvä esimerkki äärimmäisyysajattelusta, saksalaismielisyyden käyttämisestä lyömäaseena niitä vastaan, joista ei muutenkaan haluttu pitää:

Vasemmisto hyökkäsi Koskenniemeä vastaan pian jatkosodan jälkeen. Sosialistinen kirjallisuuskriitikko Raoul Palmgren julkaisi vuonna 1947 artikkelin ”Hautakirjoitus Koskenniemelle”. Palmgren leimasi Koskenniemen vallanpitäjiä mielistelevän opportunistin perikuvaksi, joka oli sodan aikana liehakoinut natseja varmistaakseen itselleen loistavan tulevaisuuden Hitlerin orjuuttamassa Suomessa. Hän kirjoitti:

"Koskenniemen fasistisen Euroopan haave hukkui kuitenkin Berliinin raunioihin. Nürnbergissä tuomittiin tämän Euroopan vallananastajat, historian suurimmat pyövelit, ja Helsingin säätytalossa [sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä] saivat tuomionsa myös Hitlerin suomalaiset satelliitit. V.A. Koskenniemeä, joka johdonmukaisena venäläisenä kulttuurin vihollisena ja neuvostovastaisen shovinismin edustajana, luokkavaltio-Suomen virallisena laulajana, oli eräs suurimpia ideoloogisia sotasyyllisiä, ei tuomittu, valittiinpa hänet vielä syksyllä 1944 uudelleen Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajaksi, ja hänellä oli otsaa ottaa tämä luottamustehtävä vastaan."

(Länsisalo, Sarastus 24.7.2013)

- - -

”Tapasin Gogin mielisairaalassa”, kertoo Papini. Se on ivallinen kannanotto 1930-luvun - mutta samalla kaikkien vuosikymmenten, joissa ihminen omasta rationaalisuudestaan ja epärationaalisuudestaan ammentaen yrittää rakentaa unelmayhteiskuntaa, vaihtelevin muodoin - henkiseen ilmapiiriin ja aatteiden moninaisuuteen, ihmiskunnan jakomielitautiin?

Gog on allegoria jossa maailmasta on tullut hullujenhuone. Tässä mielettömässä sairaalassa sekä hoitajat että potilaat ovat kadottaneet suhteellisuudentajunsa, kosketuksen yksinkertaisiin, käytännöllistä elämää ja henkistä hyvinvointia rakentaviin tosiasioihin.

On vain yksi tie ulos keinotekoisen todellisuuden vankilasta, kulttuurillisen mielettömyyden hullujenhuoneelta. On päästävä kosketukseen sen olemassaolevan kanssa, jota Jumalaksi sanotaan. Vasta Hänen katseensa alla voimme nähdä itsemme ja löytää jotakin olennaista todellisuudesta, myöntäen, ettei kaikki sittenkään ole ihmisen ja hänen tiedostamisensa varassa!

Summa summarum. Aikakaudet muuttuvine virtauksineen tulevat ja menevät, kirkkokunnista ja niiden oikeallisuudesta voimme olla montaa mieltä, mutta muuttumaton Jumala pysyy. Hän pysyy siellä, missä Hän on: syntien ja syntisten vuoksi ristille naulittuna, ylösnousseena mutta yhä ristin kautta ylösnousemusvoimaansa ilmentävänä, ihmistä nostavana ja uudistavana Herrana.

Todellinen ratkaisu ei ole katolisessa eikä missään muussakaan kirkossa, ratkaisu ja vastaus ihmisen hätään on löytyy tästä todellisuuden ytimestä, sovituksen sanomasta, joka on evankeliumin kokoava voima ja jota kaikki kristilliset kirkkokunnat on kutsuttu julistamaan: Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa.

Näin ollen, jos ja kun kristinuskon sanoma on pohjimmiltaan Jeesus Kristus, kristilliset kirkkokunnat ja herätysliikkeet toteuttavat alkuperäistä kutsumustaan ja tarkoitustaan vain siinä määrin kuin julistavat Hänen evankeliumiaan, siis Kristusta itseään, ei ainoastaan Hänen opetuksiaan ja niiden tulkintoja.

Gogin luettuani olen jälleen kerran syvästi vakuuttunut siitä minkä jo pitkään olen ymmärtänyt, että ihmisen henkinen terveys ja todellisuudentaju riippuu pohjimmiltaan hänen suhteestaan Jumalaan ja sitä kautta suhteesta omaan itseensä. Ihminen ilman Jumalaa on irrallinen ja elää illuusiossa. Yksinkertaisesti kyse on tästä, pidänkö totuuden lähtökohtana omaa itseäni ja ajatteluani, kuvitellen että maailma voidaan määritellä minusta käsin, vai itseäni suurempaa Jumalaa, joka ainoana kykenee täysin määrittelemään mitä ja kuinka oikeassa kulloinkin olen? On jotakin ihmisen ja hänen hullujenhuoneensa yläpuolella.

- - -

Runoilija julkaisi läpi elämänsä antiikista ja eurooppalaisesta kulttuuriperinteestä ammentavaa lyriikkaa, jossa oli epäkristillisiä teemoja. Tästä huolimatta hänen kirjailijakuvansa muuttui sisällissodan jälkeen. Hän alkoi käsitellä myös kansallisia aiheita, jotka olivat ajankohtaisia vasta itsenäistyneessä, vihamielisen Venäjän uhkaamassa Suomessa. Osa hänen kansallismielisestä tuotannostaan oli isänmaallisia juhlapäiviä varten tilaustyönä kirjoitettua runoutta, osa kirjallisesti kunnianhimoisempia teoksia.

Koskenniemen kenties kuuluisimmat nationalistiset runoteokset ovat vuoden 1918 valkoisten isänmaantunnetta pönkittävä runoelma Nuori Anssi (1918) ja talvisotaa käsittelevä kokoelma Latuja lumessa (1940). Nuori Anssi myötäili sisällissodan jälkeistä mielialaa, jolloin työväestöön pettynyt valkoinen sivistyneistö näki jäyhät ja uskonnolliset pohjalaiset nuoren kansakunnan selkärankana. Aiemmin epäkristillistä lyriikkaa kirjoittanut Koskenniemi idealisoi Nuoressa Anssissa talonpoikaisen kansan maanläheisen luterilaisuuden, vaikka hän oli vain vuotta aikaisemmin ilmestyneessä kokoelmassaan Elegioja (1917) kuvannut jumalansa kadottaneen yksilön kokemusta. Nuori Anssi puolestaan kertoi valkoisten riveissä kaatuvasta körttipojasta, jonka muisto velvoitti jälkipolvia puolustamaan maataan ”pirua ja ryssää vastaan”.

Klassiseen tyyliin kirjoitettu Nuori Anssi vaikuttaa propagandistisuudestaan huolimatta vakavasti otettavalta lyriikalta toisin kuin monet niistä hengentuotteista, joita valkoiset kirjailijat julkaisivat sodan aikana tai pian sen jälkeen. --

Toisen maailmansodan jälkeen Koskenniemi säilytti arvovaltaansa, vaikka vasemmisto hyökkäsikin häntä vastaan poliittisista syistä. Niinpä hänen mielipiteensä otettiin vakavasti, kun hän kritisoi jyrkästi suomalaisia modernistikirjailijoita ja vapaamittaista runoutta. Kirjailijan vihamielinen asenne suomalaista modernismia kohtaan on heikentänyt hänen historiallista mainettaan vähintään yhtä paljon kuin hänen myönteinen suhtautumisensa kansallissosialistiseen Saksaan. --

V.A. Koskenniemi oli manner-Euroopan kulttuurin ohella kiinnostunut maanosan poliittisista tapahtumista. Nykynäkökulmasta kiinnostavinta on, kuinka hän suhtautui natsismiin ja sen seurauksiin. Hän kirjoitti uransa aikana useita lehtiartikkeleita ja yhden matkakirjan, joissa hän selitti, miksi uskoi Adolf Hitlerin järjestelmän vaalivan eurooppalaisen humanismin perintöä.

Koskenniemi oli saksalaisen kulttuurin ystävä, joka samastui myös Saksan valtion kohtaloon. Koska hän oli Suomen sisällissodan aikana toivonut, että maallamme olisi turvattu tulevaisuus Saksan keisarikunnan rinnalla, hän järkyttyi ensimmäisen maailmansodan lopputuloksesta, jota piti syvästi epäoikeudenmukaisena. Saksaa nöyryyttänyt Versailles’n rauhansopimus oli hänestä rikos koko ihmiskunnan sivistysperinnettä vastaan. Vaikka hänen nuoruuden runonsa osoittavat hänen olleen Ranskan kirjallisuuden ja kulttuurin tuntija, hän katsoi, että ranskalaisten alhainen kansanluonne oli syy Versailles’n rauhan ankaruuteen. --

Koskenniemi uskoi, että natsit tekisivät lopun Saksan kansallisesta alennustilasta. Hän ryhtyi lehtikirjoituksissaan kommentoimaan natsismia myönteisesti heti Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933. Mitä pidemmälle 1930-lukua kului, sitä uskollisemmin hänen kommenttinsa myötäilivät natsi-Saksan politiikkaa. Kun hän tuolloin arvosteli Uudessa Suomessa kansallissosialistisen puolueen virallisen ideologin Alfred Rosenbergin teoksen Der Mythus des 20. Jahrhunderts (”Kahdennenkymmenennen vuosisadan myytti”, 1932), hän kritisoi teoksen antisemitismiä ja sanoi juutalaisten tehneen suuria palveluksia saksalaiselle kulttuurille. Vuonna 1937 hänen asenteensa oli muuttunut. Matkakirjassaan Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakunnasta (1937) hän selitti, ettei suomalaisilla ollut oikeutta arvostella Saksan juutalaispolitiikkaa, vaikka se tuntuikin ylilyövältä.

Sodan päätyttyä Koskenniemi ei julkisesti katunut mielipiteitään eikä tuominnut kolmannen valtakunnan sotarikoksia vaan katsoi asioita yksipuolisesti tappion kärsineiden saksalaisten näkökulmasta. Kommentoidessaan sodanjälkeisen Saksan tilannetta hän katsoi maan olevan voittajien kostonhimon kohde, kuten se oli ollut ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin. Hän julkaisi vuonna 1949 artikkelin ”Saksan pääsiäinen”, jossa hän selitti, että Saksaa nöyryytettiin toisen maailmansodan jälkeen vielä pahemmin kuin Versailles’n rauhansopimuksen aikaan. Hän kommentoi natsien sotarikoksia vain lyhyesti:

"Kukaan ei voi kieltää niitä rikoksia inhimillistä oikeutta ja juh-
lallisesti vahvistettuja sopimuksia vastaan, joihin kansallisso-
sialistisen kauden hallitussysteemi teki itsensä syypääksi, mut-
ta saattaa kysyä, ovatko myöskään ne oikeudenkäynnit saksa-
laisia sotasyyllisiä ja sotarikollisia vastaan, jotka edelleen hirt-
totuomioineen jatkuvat Saksassa, aina olleet täysin sopusoin-
nussa niiden 'inhimillisten oikeuksien kanssa', joiden nimissä
niitä suoritetaan."

Koskenniemeä on väitetty sekä kolmannen valtakunnan todellista luonnetta ymmärtämättömäksi sinisilmäiseksi myötäjuoksijaksi että veriruskeaksi natsiksi, joka tietoisesti hyväksyi kaikki Hitlerin julmuudet. Näitä syytöksiä perustellaan usein sillä, että hän oli vuosina 1941–44 Saksan ja sen liittolaismaiden asiaa ajavan Euroopan kirjailijaliiton varanpuheenjohtajana. Euroopan kirjailijaliitossa toiminen ei vielä tee Koskenniemestä natsia. Kirjailijaliitto ei ollut ideologisten natsien yhteenliittymä, vaan siihen kuului ihmisiä, jotka suhtautuivat Hitlerin hallintoon välinpitämättömästi tai jopa nuivasti.

(Nuoresta jumalankieltäjästä kolmannen valtakunnan ystäväksi? Heikki Länsisalon kirjoitus V. A. Koskenniemestä nettilehti Sarastuksessa 24.7.2013)

Kansallissosialismi (saks. Nationalsozialismus) eli natsismi (saks. Nazismus) oli Adolf Hitlerin johtaman Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP) radikaali ideologia, jossa rotuopilla ja antisemitismillä oli keskeinen rooli. Kansallissosialismin on myös monissa suhteissa katsottu muistuttaneen fasismia ja se luetaan toisinaan yhdeksi fasismin muodoksi.

NSDAP hallitsi totalitaristisesti Saksaa vuosina 1933–1945, jolloin Hitler oli maan diktaattorina. Kansallissosialistisia puolueita perustettiin myös useisiin muihin maihin. Useimmat niistä kiellettiin toisen maailmansodan jälkeen; myöhemmistä kansallissosialistisista ryhmistä on yleensä käytetty nimitystä uusnatsismi.

Puolueen kannattajia ja jäseniä nimitetään natseiksi Erityisesti Etelä-Saksassa kansallissosialistien vastustajat suosivat sanaa, koska lempinimeen Nazi (nimestä Ignatz) liittyivät mielleyhtymät hölmö, kömpelö tai jälkeen jäänyt. NSDAP pyrki ottamaan sanan käyttöönsä, mutta myöhemmin puolueen on sanottu välttäneen sen käyttöä. Natsi-sanaa levittivät Saksasta pakolaisiksi ulkomaille 1930-luvulla lähteneet. Englannin kielessä sanaa Nazi ei käytetty 1923–1930, vaan sanaparia National Socialists. Neuvostoliitossa sanan Nazi tai kansallissosialismi käytön on sanottu kielletyn 1932 oletetusti siksi, että se ei pääsisi mitenkään pilaamaan sanaa sosialismi. Neuvostokirjallisuus käytti sanaa fasismi.

Kansallissosialismi on tyypillisesti luokiteltu äärioikeistolaiseksi politiikaksi. Kansallissosialismi käsittää kuitenkin sekä vasemmistolaisiksi että oikeistolaisiksi miellettyjä elementtejä. --

Kansallissosialismi kieltäytyi myös vapaakauppaliberalismille tyypillisestä internationalismista. Kansallissosialismi Saksassa korosti saksalaista kansallisuutta valtakunnankansleri Bismarckin tapaan: saksalainen oli jokainen saksalaisen kulttuurin piirissä oleva riippumatta siitä, missä saksalaisista valtiosta hän asuu ja siitä, asuuko hän ensinkään saksalaisessa valtiossa. Saksalaisia vähemmistöjä oli monissa valtioissa, kuten Puolassa, Romaniassa ja Neuvostoliitossa, niin sanotut Volgan saksalaiset, jotka olivat muuttaneet Venäjän keisarikuntaan Katariina II Suuren ajoista alkaen. --

Puolueen kansallissosialistinen puolueohjelma julkaistiin vuonna 1920. Natsismiin on liitetty kollektivismi, totalitarismi, pangermanismi, rasismi, eugeniikka, antisemitismi, antikommunismi, sekä vapaan markkinatalouden ja liberalismin vastustaminen. Hitlerin julistama puolueohjelma painottaa erityisesti äärimmäistä nationalismia, vahvaa valtiota, rotupolitiikkaa, saksalaisen työväestön asiaa, keskiluokan oikeutta omaisuuteensa ja kapitalismin vastustamista. --

Käsitteen kansallissosialismi nostivat jo 1800-luvun lopulla esiin papit Friedrich Naumann ja G. Göhre, jotka perustivat ”Kansallis-Sosiaalisen Yhdistyksen”. Hieman myöhemmin nimi muutettiin ”Kansallis-Sosiaaliseksi Puolueeksi”. Göhre ehdotti jo tuolloin järjestölle nimeksi ”Kansallisen Sosialismin Yhdistystä” ja Naumannin tavoitteena oli todistaa, että ”nationalismi ja sosialismi voidaan sulauttaa yhdeksi poliittiseksi liikkeeksi”.

Vuonna 1891 perustettu ”Suursaksalainen liitto” (Alldeutscher Verband, ADV) ja sen johtajan Heinrich Classin kirjoitukset pohjustivat myös osaltaan hitleriläistä kansallissosialismia.

Itävalta-Unkarin alueella perustettiin ADV:n tukemana 1903 ”Itävaltalainen työväenpuolue”, jonka ideologi Rudolf Jung nosti esiin käsitteen ”kansallissosialismi”. Jung ja Itävallan kansallissosialistit toimivat sittemmin Hitlerin NSDAP:n innoittajina. --

Varhaiset kansallissosialistiset järjestöt olivat konservatiivisia tai nationalistisia, mutta ne omaksuivat sosialistisia tunnuksia ja tavoitteita. Luokkataistelun ja marxilaisuuden sijaan ne kuitenkin julistivat Otto Glagaun muotoilemaa teoriaa ”riistävän” (= juutalainen, kansainvälinen) ja ”tuottavan” (= saksalainen; kansallinen) pääoman ristiriidasta.

Kansallissosialismin ideologia pohjautui esimerkiksi Georges Sorelin, Joseph de Gobineaun, Houston Stewart Chamberlainin, Herbert Spencerin, Friedrich Nietzschen, Heinrich von Treitschken, Henri Bergsonin ja Alfred Rosenbergin ajatuksiin. Kuitenkin esimerkiksi Nietzschen ja kansallissosialismin välinen yhteys on monimutkainen. --

Hitlerin mukaan hän kehitti poliittiset oppinsa tarkkaillessaan Itävalta-Unkarin keisarikunnan käytäntöjä. Syntyperäisenä itävaltalaisena Hitler oli tarkkaillut hallinnon politiikkaa ja havainnut kuinka kielellinen ja kansallinen hajanaisuus hajotti keisarikuntaa. Lisäksi hän näki demokratian haitallisena, koska se antoi valtaa hallinnolle vihamielisten vähemmistöjen käsiin.

Puolueen alkuperäiseen ohjelmaan, jota Hitler oli yhtenä kolmesta mukana laatimassa, kirjattiin lähes kaikki mahdolliset ja ristiriitaisetkin vaatimukset, kuten lisää elintilaa, uhrauksia valtiolle, kansalaisuutta vain saksalaisille ja maahanmuuton lopettamista ja toisaalta korkojen ja pääomatulojen lakkauttamista ”kuolemanrangaistuksen uhalla”, maan, suurmyymälöiden ja trustien sosialisoimista, sosiaalietujen suurta kasvattamista ja vahvaa valtiota. Ohjelmaa ei ikinä pyrittykään toteuttamaan Hitlerin päästyä puolueensa diktaattoriksi, vaikka se julistettiin myöhemmin ”muuttumattomaksi”.

Yleinen selitys kansallissosialismin suosiolle on se, että se yhdisti eri aatteista populistisia piirteitä, vieläpä otollisena ajankohtana Saksan kärsiessä Versaillesin rauhanehtojen tuomasta köyhyydestä ja nöyryytyksestä, ja keskiluokan menetettyä varallisuutensa Weimarin aikaisen hyperinflaation aikana.

Maailmalle tutuksi tulleen ”hitleriläisen” kansallissosialismin lisäksi alussa suosiota nautti Gregor ja Otto Strasserin johtama vasemmistosiipi, jonka aatesuuntausta on kutsuttu strasserismiksi. --

On kiistelty paljon siitä, miten sosialistisia kansallissosialismi ja natsi-Saksa olivat, eikä asiasta ole yksimielisyyttä.

-- Hitler julisti: ”me olemme sosialisteja, me olemme nykypäivän kapitalistisen talousjärjestelmän vihollisia”, mutta hän korosti, ettei hänen sosialisminsa ole marxilaista sosialismia, jota hän vastusti. Hitlerin puheita on pidetty ristiriitaisina ja tilanteeseen ja yleisöön sovitettuina.

Kansallissosialismin kapitalismin vastaista aspektia voimakkaammin korostaneet strasseristit – joilla oli kannatusta erityisesti SA-järjestössä – olivat tyytymättömiä NSDAP:n valtaannousua seuraanneeseen politiikkaan ja vaativat "toista vallankumousta". Heidät kuitenkin hävitettiin puolueesta pitkien puukkojen yön verilöylyssä vuonna 1934.

Valtiojohtoisen politiikan seurauksena työllisyys parani mutta reaalipalkat laskivat 25 % vuosina 1933–1938. --

Taloudellisesti fasismin ja kansallissosialismin välillä on selkeät siteet, koska kumpaankin kuuluu valtion hallinnassa oleva sijoitusmaailma, rahamarkkinat, teollisuus ja maanviljely. Kummassakin talousmallissa on kuitenkin myös yksityisiä yrityksiä ja osittain markkinatalouteen perustuva hinnanmääräytyminen. Italian fasismi oli kuitenkin selvemmin korporativistinen, jossa työnantajat ja työntekijät sopivat asiat valtion tiukassa kontrollissa, mutta silti erillisinä toimijoina. Konfliktit, kuten lakot olivat kuitenkin estettyjä.

(Kansallissosialismi, Wikipedia)

kts.

kts. myös Kansallissosialismi (Wikipedia)