Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

JÄNNITYS- ja RIKOSKIRJAILIJOITA K - N

LANG, Maria (1914 - 1991)

Oikealta nimeltään Dagmar Maria Lange. Syntyi 31. 3. 1914 Västeråsissa. Västeråsin kouluvuosien jälkeen jatkoi opiskelua Tukholman yliopistossa, väitteli filosofian tohtoriksi, väitoskirjan aiheena 1837-1888 elänyt uskonnollisfilosofinen ajattelija ja kirjailija, myöhemmin homoseksuaalina tunnettu Pontus Wikner.

Maria Langin romaaneita voidaan tutkia ja tulkita myös seksuaalisuuden näkökulmasta. Langin viehtymys alter egoon ja kertojan vaihtuminen henkilöstä toiseen antaa vihjeitä, tahallisia tai tahattomia, tunne-elämän kätketystä puolesta.  Esikoisteoksessa murhaaja on homoseksuaalisesti suuntautunut nainen.

1948 - 1974 Lange työskenteli tyttökoulun opettajana ja rehtorina. Esikoisteos Mördaren ljuger ensam (Murhaaja ei valehtele yksinään, 1952) ilmestyi 1949. Vuosina 1949-1988 kirjailijalta ilmestyi pääsääntöisesti jännityskirja vuodessa, lisäksi joitain lastenkirjoja ja novelleja.

Langin murhamysteerit perustuvat ihmissuhteisiin, joissa kulissien alla on perhesalaisuuksia ja konflikteja, seksuaalisia jännitteitä, petosta ja kytevää vihaa. Sopivat olosuhteet johtavat onnettomia ihmisiä traagisiin tekoihin.

Tyyliltään kertomukset ovat Agatha Christien tapaisia perinteisiä salapoliisitarinoita, kokonaisuus muodostuu palasista, jotka loksahtavat paikoilleeen juonenkäänteiden myötä. Joskus kirjailija pudottelee tarinaan vääriä vihjeitä, johdatellen lukijaa ovelasti harhaan; juuri kun ratkaisu tuntui löytyvän, se onkin muualla.

Christiellä on Poirot ja Marple. Langilla rikoskomisario Christer Wijk, jota pidetään ruotsalainen dekkarin klassisena poliisihahmona.

Alkupään tuotannossa kertojana esiintyy salapoliisikirjallisuudenharrastaja Puck Ekstedt, uppsalalaisen professorin 1925 syntynyt tytär. Ylikonstaapeli Åke Nord ja oikeuslääkäri Ahlgren, jotka esiintyvät useissa Wijkin rikostapauksissa, tulivat mukaan toisessa romaanissa Farligt att förtära (1950; Vaarallista nautittavaksi, 1951). 

Romaanissa En skugga blott (1952; Varjo vain, 1954) Puck on juuri avioitunut Einar Buren kanssa. Christer Wijk on naimisissa itseään kaksitoista vuotta nuoremman oopperalaulaja Camilla Martinin kanssa. Kirjan murhamysteeri alkaa poikkeuksellisen suorasukaisesti: Puck palaa Egyptistä ja löytää nuoren naisen kuolleena kylpyhuoneestaan.

Lang ei koskaan kirjoittanut romanssia Puckille ja Christerille, mutta neljännessä Wijk-romaanissa Rosor, kyssar och döden (1953; Ruusuja, rakkautta, rikoksia, 1954) nämä vaihtavat pitkän suudelman.

Loppukauden tuotannossa (1970-80 -luku), jossa Puck ja hänen miehensä eivät enää esiinny, kirjailijan alter ego ja karikatyyri on silmälasipäinen salapoliisikirjailija Almi Graan.

Useimpien romaanien tapahtumapaikkana on fiktiivinen pikkukaupunki Skoga (jonka esikuvana on Nora, jossa Maria Lange asui).

Suomennokset, suluissa alkuteoksen ilmestymisvuosi:

Vaarallista nautittavaksi, 1951 (1950), Murhaaja ei valehtele yksinään, 1952 (1949), Ei enää murhia, 1953 (1951), Ruusuja, rakkautta, rikoksia, 1954 (1953), Varjo vain, 1954 (1952), Kuoleman aaria, 1956 (1955), Pimeä elokuun yö, 1957 (1956), Kielojen kuningas, 1958 (1957), Vaarallisia unia, 1959 (1958), Murha vuokralaisena, 1960 (1959), Pian laulu, leikki vaikenee, 1961 (1960), Tunkeilija naistenkerhossa, 1962 (1961), Murhenäytelmä hautausmaalla, 1963 (1962), Käärmeet eivät kuole, 1964 (1963), Kolme pientä eukkoa, 1965 (1963), Silkkiä, samettia, 1966 (1964), Punaiset kissat, 1966 (1965), Musta kesä, 1967 (1966), Kahdeksastoista Lucia-neito, 1968 (1967), Ei paluulippua, 1969 (1968), Juonien talo, 1970 (1969), Kaupunki nukkuu, 1971 (1970), Murhaajan kirja, 1972 (1971), Kuka odottaa majatalossa, 1973 (1972), Meitä oli kolmetoista, 1974 (1973), Suo on täynnä taikaa, 1975 (1974), Tanskalainen kaksoisvuode, 1976 (1975), Kirsikoita marraskuussa, 1977 (1976), Albertan perintö, 1978 (1977), Camilla katoaa, 1979 (1978), Vastaus yksinäiselle Eevalle, 1980 (1979), Paras murha palkitaan, 1981 (1980), Kuoleman kultasade, 1982 (1981), Tanssi mun nukkeni, 1983 (1982), Pimennetty ikkuna, 1984 (1983), Arsenikkia aamuisin, 1985 (1984), Keltainen kissa, 1986 (1985), Murhanäytelmä, 1987 (1986), Aavejuna, 1988 (1987), Peilimurha, 1989 (1988).

LEIGH, Norman

Englantilainen huijari. Tuli tunnetuksi kirjan 13 against the Bank ilmestyessä 1976. Kirja suomennettiin samana vuonna.

Kirjassa Leigh kertoo kuinka keksi pettämättömän rulettijärjestelmän. Idean hän sai neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kirjoitetusta kirjasesta. Oli pelattava niin että pankki joutuisi pelaamaan systeemipelaajaa vastaan ja pelaaja korjaisi normaalisti pankin osaksi tulevan saldon. Täytyi vain löytää tuhoisin mahdollinen systeemi. Leighin sanojen mukaan ryhmä harjoitteli ensin lontoolaisissa kasinoissa, joista joutui savustetuksi ulos. Lopulta he tekivät pelihistoriaa ja aiheuttivat paniikin Ranskan pelikasinoissa. Ryhmän jäsenet saivat elinikäisen porttikiellon kaikkii Rivieran pelikasinoihin.  

Tämä on tosipohjainen ja yksityiskohtainen kertomus siitä, miten elämänikäinen, pakkomiellettä hipova kiinnostus johti minut saavutukseen, jota kaikki asiantuntijat pitävät mahdottomana... Minun lienee tähdennettävä, että olen muuttanut ryhmäni henkilöiden nimet suojellakseni heitä. Kuljettaessamme käteisrahaa Ranskasta rikoimme maan valuuttalakeja, ja järjestäytyneen renkaan jäseninä meillä voisi olla vero-ongelmia Englannissa. Vakuutan kuitenkin olevani valmis puolustamaan kaikkia haasteita vastaan järjestelmääni, jonka avulla on mahdollista voittaa ruletissa suuria summia. Kutsun menetelmääni käänteiseksi Labouchéren systeemiksi.
(Leigh kirjan Kolmetoista kasinoa vastaan alkusanoissa, Weilin+Göös 1976)

Kirjaa on väitetty fiktioksi. Norman Leigh ja hänen ryhmänsä on todistetusti kuitenkin pelannut Ranskan kasinoissa ja voittanut suuria summia. Avoimeksi jää mikä Leighin kertomuksessa asioiden kulusta on totta, mikä - huijausta.

Leighin veljentytär Sara Barret puolusti edesmennyttä enoaan englantilaisella kirjasivustolla 7. 10. 2004, vakuuttaen kertomuksen todenperäisyyttä ja muistellen häntä hienostuneena, sympaattisena ja rakastettavana kelminä:

I can assure you that he was a professional gambler, and that he really did have a 'cartel' of 12 ordinary people who he trained to use his roulette system, which he had developed over many years... Uncle Norman was an extraordinary man. He had no formal education and was self-taught. He spoke 6 or 7 languages fluently, had a talent for mathematics, and was a gentleman of the old sort... Norman lived as a prince but died as a pauper, alcoholic, in a bed sit, and alone, about 20 years ago. I will always remember him for his style... He was chivalrous, kind, intelligent, great company, always had a story to tell, and was a typical 'lovable rogue'.

Leighin systeemiä pidetään teoriassa mielenkiintoisena ja siitä on kiistelty. Kirja on alan harrastajien piirissä muodostunut jonkinlaiseksi klassikoksi tai lähes kulttikirjaksi, vaikkakaan teoria ei sellaisenaan voi toimia käytännössä.

Käänteinen Labouchéren systeemi mainitaan kansainvälisellä rulettisivustolla: 

"The main thing to know about roulette is that you cannot affect the percentage return by your betting strategy. Please absorb and accept that statement, it has been proven mathematically, philosophically, practically and every other 'ally' by people possessing formidable intellects. No matter what your gut instinct or what your mate told you or what 'superstitious certainty' you are deferring to, that is fact.

There are numerous articles, commercial systems and books that contradict this fact, but they are misguided. One of the most famous books about an 'infallible' staking system is Norman Leigh's, 'Thirteen against the dealer', published in 1975. It is an entertaining piece of writing that tells the story of a English roulette syndicate that was banned from all government owned casinos in France because of substantial winnings over a two week period using a system known as the 'Reverse Labouchere'. The interesting thing is that according to at least one internet site there are press clippings from the English newspapers of that time referring to the incident, so it really did occur.

I discussed this with an Australian professional gambler and we came up with several hypotheses. Firstly, it could have been luck. If a thousand roulette syndicates all launched such an attack over the years, statistically speaking some of them would be likely to win just through the vagaries of chance. The syndicates who won would of course be more likely to write a book about it. This kind of explanation invokes what is known as the anthropic principle.

The second possibility is that back in the late sixties in France when the incident occurred, the wheels were either less perfectly machined than nowadays or less regularly changed. There may have been excessive wear that produced a bias. The Reverse Labouchere is a good system as systems go, because if such a bias exists the system exploits that bias by the increasing of stakes on a winning run. I doubt this could be the entire reason though, because 1.35% is a massive disadvantage to overcome just by pocket wear.

The theory preferred by our professional gambler is that the syndicate was using the only method that can really beat roulette, some sort of mechanical attack. The casino realised this and that is why the Leigh syndicate was banned (something unlikely to occur if the casino thought they were using a staking system only). To cover their tracks so they could potentially still play elsewhere and to cash in a bit on their notoriety, Norman Leigh then writes a book which attributes their winnings to a spurious system. Brilliant! Ironically the book then comes to be regarded as a classic. I also like this theory, mostly for its sheer ingenuity and intrigue value."

MARKLUND, Liza (1962 - )

Elisabeth Marklund syntyi 9. 9. 1962. Ruotsalainen kirjailija ja toimittaja. Unicefin hyvän tahdon lähettiläs 2004. Tunnettu suosituista Bengtzon -dekkareista, joissa iltapäivälehden toimittaja Annika Bengtzon selvittää rikoksia. Tapauksiin liittyy usein yhteiskunnallisia ongelmia, poliittisen vallan väärinkäyttöä, syrjäytyneisyyttä ja epätasa-arvoa. Dekkareiden lisäksi kirjoittanut mm. naisen ja miehen kulttuurillisia rooleja ja epätasa-arvoa työelämässä käsittelevän Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (2005, suom. 2006).

kts. Liza Marklund

McCARRY, Charles (1930 - )

Syntyi Massachusettsissa, USA:ssa 1930. Aloitti kirjallisen uransa toimittajana ja kirjeenvaihtajana USA:n armeijan Stars and Stripes -lehdessä, jonka jälkeen toimi puheenkirjoittajana Eisenhowerin hallituksen palveluksessa. Työskenteli CIA:n palveluksessa 1958 - 1967.

Yhdysvalloissa suosittu poliittisten trillereiden ja vakoilujännäreiden tekijä. Teoksia on käännetty useille kielille, mutta eivät ole muualla saavuttaneet samanlaista suosiota kuin kirjailijan kotimaassa. Kirjallisesti McCarryn jännärit ovat selvästi keskitasoa laadukkaampia, eräiden kriitikoiden mielestä parasta jännitys- ja vakoilukirjallisuutta. Teosten jonkinlainen hienostuneisuus ja suoraviivaisen väkivaltakuvauksen vähäisyys lienee osasyy kirjailijan vähäiseksi jääneesen suosioon. Omaksi kirjalliseksi suosikikseen McCarry on maininnut W. S. Maughamin, erityisesti romaanin Ashenden (1928, suom. Salainen asiamies, 1958).

1982 valmistunut elokuva Wrong is Right (pääosassa Sean Connery) perustuu löyhästi McCarryn teokseen The Better Angels.

McCarryn päätyö on Paul Christopher -sarja, kokoelma eri tasoisia romaaneita yli 30 vuoden ajalta, keskushenkilönä agentti Paul Christopher.

Suomennettu:
Syksyn kyynel (Otava 1975, alkuteos The Tears of Autumn)

MILLAR, Kenneth

"Macdonaldin rikosromaaneissa kuvataan usein myötätuntoisesti köyhiä ja värillisiä, samoin nuoria, jotka heidän rikaat vanhempansa ovat hylänneet joko henkisesti tai fyysisesti. Hän kirjoittaa yhä uudestaan isien ja poikien, äitien ja poikien, tyttärien ja isien välisistä traumaattisista suhteista.  Tarinoissa kuvataan poikia, jotka etsivät isäänsä, tyttäriä jotka karkaavat kotoa isää peläten.  Macdonaldin tarinoissa syyllisyys kertautuu sukupolvien taakse, lapset kantavat mukanaan syyllisyyttä jonka alkuperää he eivät voi tietää eivätkä ymmärtää."

Ross Macdonaldin tuotantoa on ilmestynyt suomeksi eri kustantajien toimesta... Vuonna 1985 ilmestynyt Tappotuomio oli viimeinen Otavan kustantama kirja ja sen jälkeen kustantamisesta on huolehtinut Book Studio, joka on julkaissut lähinnä Macdonaldin 50-luvun tuotantoa. Kaikki Macdonaldin romaanit paitsi ensimmäiset neljä Kenneth Millarin nimellä ilmestynyttä kirjaa on suomennettu. Myös novelleja on suomennettu erilaisissa kokoelmissa. Niinpä käytännöllisesti katsoen Ross Macdonaldin tuotanto on melko hyvin suomalaisten lukijoiden saatavilla ja suomeksi. Upea tuotanto kaiken kaikkiaan, ja sitä voi suositella jokaiselle dekkarinharrastajalle, jos kirjailija ei vielä ole tuttu.
(DekkariNetti, Terttu Uusimaa, 2006)

[keskeneräinen]

NEVALAINEN, Liisa (1916 - 1987)

Näyttelijä ja dekkarikirjailija. Syntyi 2. 6. 1916 Oulussa. Toimi näyttelijänä useissa teattereissa, mm. Tampereen työväenteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa ja Intiimiteatterissa. Avioliitossa näyttelijä Hannes Häyrisen kanssa vuodesta 1939. Kuoli 10. 12. 1987 Helsingissä. Hannes Häyrinen kuoli neljä vuotta puolisonsa jälkeen 77-vuotiaana joulukuussa 1991.

Pitkän teatteriuran lisäksi Liisa Nevalainen esiintyi 23 elokuvassa vuosina 1934-62. Roolit olivat enimmäkseen sivuosia. Tärkeimmät elokuvaroolinsa hän teki elokuvissa Punainen viiva (1959, kainuulaisen mökin vaimo Riikka Romppanen), Skandaali tyttökoulussa (1960, pääosa tyttökoulun johtajattarena) ja Pojat (1962, Vesa-Matti Loirin esittämän Jaken äiti). Elokuvia paremmin Nevalainen muistetaan tv-sarjoista Me tammelat (1961-69, kotirouva Liisa Tammela) ja Hanski (1966-73, Hanskin vaimo). Edellinen sarja oli Nevalaisen ohjaama ja jälkimmäinen käsikirjoittama. Hanskin nimiroolin näytteli Hannes Häyrinen.

Televisiouran jälkeen Nevalainen alkoi kirjoittaa salapoliisiromaaneita ja esikoisteos Prinsessa ruusunen ilmestyi 1976. Sitä seurasivat Ruusunpunaiset silmälasit (1977), Punainen hattu (1979), Kultainen riikinkukko (1980), Musta sinfonia (1981), Paratiisilintu (1983), Everstin talo (1985) ja Viimeinen rooli (1986). Nevalaisen salapoliisiromaanien päähenkilö on rikoksia ratkova komisario Antti Karpalo. 

Nevalaisen poikkeuksellisen lämminhenkisissä jännitysromaaneissa on ihmiskuvausta joka rikoskirjallisuudessa usein jää ohueksi ja pinnalliseksi. Psykologisen havainnoinnin ja erittelyn mestariteoksia teokset eivät ole, mutta erottuvat rikoskirjallisuuden valtavirrasta edukseen. Hyvän dekkariperinteen mukainen juonenkehittely toteutuu arkisen realistisin sävyin ja siksi oudotkin tapahtumat tuntuvat todenmukaisilta.  

NIITTYLÄ, Antti (1945 - )

Syntynyt 10. 12. 1945 Helsingissä. Ylioppilaaksi 1965 Tuiran yhteiskoulusta. Osastopäälliköksi Säteilyturvakeskukseen 1984. Varatuomari, johtaja.

Kirjoitti 1970-luvulla kaksi jännitysromaania. Ei enää panoksia (Wsoy 1977, 491 sivua; toinen painos ilmestyi samana vuonna). Hurjan pojan laulu (Wsoy 1978, 391 sivua; toinen painos samana vuonna).

Myöhemmin on kirjoittanut säteilyturvallisuuteen liittyviä artikkeleita (mm. "Lähettävän lääkärin ja radiologin vastuu", lääketieteellinen julkaisu Duodecim, 2000) sekä ottanut asiantuntijana osaa eduskunnassa käytyihin keskusteluihin säteilyturvallisuudesta.  

Säteilyturvakeskuksen johtajana Niittylä on ollut huolissaan mm. liiallisesta kännyköiden käytöstä: 

"Eduskunnassa puuhaillaan viestintämarkkinalain uudistamista. Yksi muutoksista tulee puhelinoperaattoreiden palveluvelvoitteisiin.

Jos nykyinen lakiehdotus menee läpi, puhelinoperaattoreiden kuten Telia-Soneran ja Elisan ei tarvitse enää tarjota uusille asiakkaille kiinteää lankaliittymää. Muutos vaikuttaa syrjäisemmillä alueilla asuviin ihmisiin. Lain mahdollinen muutos huolestuttaa etenkin niitä, jotka eivät ole vakuuttuneita kännykkäsäteilyn ehdottomasta turvallisuudesta.

'Tämä on juristin kommentti. Mahdotonta uskoa, että luovuttaisiin kokonaan lankaverkostosta yhdellä kertaa ja totaalisesti ottaen huomioon säteilyturvakekuksen (STUK) varovaisuusperiaatteeseen perustuvat suositukset. Niiden mukaan vanhempien olisi valvottava lasten ja nuorten puhelujen kestoa, etenkin syrjäseuduilla', sanoo STUK:in johtaja Antti Niittylä." (Voima 9 / 2006).

NYKÄNEN, Harri ( )

Juudaspeli (1987) on Helsingin sanomien rikostoimittaja Harri Nykäsen toinen romaani. Esikoisteos Kuusi katkeraa miljoonaa ilmestyi 1986.

Nykäsen ensimmäinen Raid-romaani ilmestyi vuonna 1992.

Jännitysromaanien lisäksi Nykänen on kirjoittanut televisiolle rikosaiheisia sarjoja ja radioon kuunnelmia. Juudaspeli nähtiin kaksiosaisena sarjana MTV:llä vuonna 1990, ohjaus Timo Lamminen.

”Suosittelen kirjailijan ammattia kaikille, joilla on siihen vähänkään ominaisuuksia. Kirjailijana voi nukkua pitkään, valvoa pitkään ja puuhailla siinä välissä omiaan. Sen lisäksi saa tavata mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kuvia näkyy tämän tästä lehdissä. Vaikka liksa ei ole hääppöinen, sillä pärjäilee. Jos joitain ikäviä puolia pitää mainita, niin miettikääpä tätä: Jos olisin metallimies ja sorvaisin terästangon määrämittaan, ei kenelläkään olisi aihetta moittia työni jälkeä. Koska olen kirjailija, kuka tahansa voi tulla sanomaan, että olen paska kirjoittaja, ja että se ja se on ihan toista luokkaa. Sellainen on ikävää. Vielä ikävämpää on, jos sanoja on ammatiltaan kirjallisuusarvostelija. Sellainen voi haitata yöunia. Metallimiehenä nukkuisin aina hyvin, enkä koskaan kadottaisi uskoa siihen, että olen hyvä sorvari. Muuten tämä on ihan hyvä homma.”
(Harri Nykänen, 2006)

[keskeneräinen]