Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Pohjoismaisia kirjallisuus- ja kulttuurihenkilöitä
Saarikoski - 

SAARIKOSKI, Pentti

[tehdään kun ehditään]

SALLA, Irja (1912 - 1966)

Taju Birgitta Tiara Sallinen syntyi Sortavalassa 5. tammikuuta 1912. Käytti kirjailijanimeä Irja Salla. Esikoisteos romaani Kaksi tietä (1939). 

Viimeiseksi jääneessä romaanissaan Isä ja minä (1958) Salla muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja kuvaa suhdetta rakastamaansa, läheiseksi kokemaansa, mutta persoonaltaan voimakkaaseen isään. Sallan äiti myös oli voimakas persoona. Kirjan alussa tekijä selostaa vanhempiensa eroon johtaneen sananvaihdon, mutta tekstistä ei käy ilmi keneltä hän on sen kuullut. Kun otetaan huomioon, että kirjailija oli neljävuotias eron tapahtuessa, ei ole luultavaa että hän muistaisi asian itse. Todennäköisemmin hän on myöhemmin kuullut keskustelun jommalta kummalta vanhemmistaan tai keksinyt sen. Jotkut arvostelijat ovatkin moittineet teosta epärehelliseksi, kiinnittäen huomiota tekijän muistikuvien ja todellisuudesta tiedossa olevien seikkojen eroavaisuuteen. Tähän tulee kuitenkin lisätä, ettei todellisuus, varsinkaan ihmissuhteiden todellisuus, ole yksiselitteinen asia. Lapsen kokemusmaailma ja vanhemmistaan - erotilanteissa usein korostuneesti toisesta vanhemmasta - muodostama ihannekuva on sekin todellisuutta.

Sallan romaani antaa ymmärtää että vanhempien avioero johtui erilaisten persoonallisuuksien yhteentörmäyksestä. Alussa näitä viehätti toisen erilaisuus, mutta lopulta se aiheutti ylipääsemättömiä ongelmia. Sallan käsityksen mukaan syytä oli isässäkin, joka oikeudenmukaisuudessaan vaati ehdotonta vilpittömyyttä ja sitoutumista, eikä tarvittavissa määrin ymmärtänyt elämäniloista ja vapaudenkaipuista äitiä, mutta ennen muuta syy oli äidin tunteellisuudessa, joka ilmeni riehakkuutena, jopa kevytmielisyytenä. 

Eron jälkeen Salla koki puutetta ja suoranaista nälkää äitinsä luona Viipurissa ja Sortavalassa. Tyko Sallinen asui eron aikaan ulkomailla mutta Suomeen palattuaan otti tytön luokseen Hyvinkäälle taitelijakoti Krapulaan.

Salla opiskeli Ateneumissa Taideteollisuusyhdistyksen Keskuskoulun Graafisessa osastossa vuosina 1929−1932 ja työskenteli tämän jälkeen jonkin aikaa mainospiirtäjänä. Hän avioitui 20-vuotiaana älykön ja filosofin Erkki Aleksanteri Rantalaisen (synt. 1908) kanssa, joka oli myös Sortavalasta kotoisin. Heille syntyi poika Mauno, joka kuitenkin kuoli jo muutaman kuukauden ikäisenä. Heidän liittonsa kariutui 1942, mutta he solmivat sen uudelleen toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1950 ja olivat loppujen lopuksi naimisissa Rantalaisen kuolemaan saakka.
(Irja Salla, Wikipedia)

Esikoisteoksen jälkeen ilmestynyt romaani Lisa-Beata on kohtalaisen hyvää, mutta ei mitenkään mestarillista kertomakirjallisuutta.  

Kokonaisuudessaan Sallan romaanitrilogia (Lisa-Beata 1940, Kohtalon päivä 1942, Unissakävijä 1943; romaanit ovat luettavissa itsenäisinä kokonaisuuksina) kuuluu sodanaikaisen kirjallisuuden mielenkiintoisimpiin tapauksiin. Etenkin Unissakävijä sisältää psykologista syvyyttä, joka kehittyessään olisi voinut tuottaa hienoa romaanitaidetta. Samalla kuitenkin on nähtävissä tietynlainen hajanaisuus, jäntevyyden puute, joka heijastelee tekijän omaa haurautta.   

Salla oli Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina Saksassa heinäkuusta 1943 tammikuuhun 1944. Hän joutui kokemaan pommituksia ja näkemään kaupunkien tuhon, sivistyksen raunioitumisen. Tuolta ajalta peräisin oleviin päiväkirjamerkintöihin perustuva Rakkautta raunioilla ilmestyi 1944 ja sen jatkoteos Hävityksen keskellä vuonna 1947. Kumpikin teos on ohitettu hämmästyttävän vähin äänin, vaikka ne sisältävät pätevää havainnointia aikakauden henkisestä ilmapiiristä. Tekstiä vaivaava sivullisuuden oloisuus, jossa tekijä ei oikein kasva tuntevaksi ja kokevaksi ihmiseksi vaan jää etäisen tarkkailijan osaan, ei haittaa teoksen laatua. Päinvastoin kirja lähenee mielenkiintoisella tavalla eksistentialistista käsittelytapaa, jossa ihminen kaiken tapahtumisen keskellä on läsnä ja kuitenkin läsnäolossaan vieras. 

Vuosina 1943-45 Salla oli naimisissa tulevan pilapiirtäjän Kari Suomalaisen kanssa. Lyhyeksi jäänyt avioliitto ei ollut helppo.

Sodan jälkeen Salla joutui Nikkilän mielisairaalaan, jossa hän vietti loppuelämänsä. Siellä hän myös kirjoitti viimeisen teoksensa Isä ja minä ja aloitti jälleen maalaamisen, jonka oli jättänyt kirjailijan uran auettua.
  Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Ilkka Malmberg sanoo että Salla kuvaa kirjassaan Isä ja minä lapsuuttaan sellaisena kuin olisi sen halunnut olevan eikä sellaisena kuin se oli, sillä Sallan kuvaus on ristiriidassa muualla kerrottujen tietojen kanssa.
  Sallalla oli kaksi sisarta, täyssisar Eva (alkuun Varpu eli Tirsu), jonka Sallinen antoi adoptioon sisarelleen Tanskaan. Eva kuoli yllättäen 39-vuotiaana Suomessa kadulla sydänkohtaukseen. Toinen sisar oli Sallisen toisesta avioliitosta, Tirsi, joka myöhemmin kääntyi mormoniksi ja muutti Alabamaan.
(Irja Salla, Wikipedia)

(Tyko Sallinen, Wikipedia)

Irja Sallan julkaistu tuotanto:

kts. Inka-Maria Laitila

SALMINEN, Runar (1912 - 1988)

Runar Salminen (1912-1988) kuuluu Ahvenanmaan kaikkein kirjallisempaan perheeseen sisarustensa Sally Salmisen, Aili Nordgrenin ja Uno Salmisen kanssa. Runar oli ainoa joka jäi kotikyläänsä Vårdön Vargataan mannerahvenanmaasta koilliseen. Hän elätti itsensä pienviljelmällään ja tuli myös tunnetuksi lahjakkaana veistäjänä. Salminen opiskeli myös maisemamaalausta kirjekurssin kautta kolme vuotta.

Salmisen esikoiskirja ilmestyi hänen ollessaan 62-vuotias. Runokokoelma Rummet fullt med svalor oli toimittajan ja kirjailijan Gustaf Widénin mielestä lähinnä sensaatio koska Salminen hänen mukaansa kuvasi Ahvenanmaata itsenäisesti ja uudella tavalla. Salminen kirjoitti kotiympäristöstään ja kokemuksistaan mutta säilytti avoimuuden ulkomaailmaa kohtaan. Jännitystä hän sai yhdistämällä karut olosuhteet ja kauniin luonnon.

Salmisen poliittiset mielipiteet näkyvät hänen runoissaan. Hänen maanläheinen sosialisminsa ei ollut dogmaattinen vaan oli lähinnä humanistista ryhmäidealismia. Hän samaisti itsensä usein erikoisiin ihmisiin joita ei oikein oteta vakavasti ja samaistui siten esimerkiksi Joel Petterssoniin.

(Maarianhaminan kaupunginkirjaston nettisivulta Ålandska författare).

Tuotanto: Rummet fullt med svalor (1974). Spånorna yr då jag hyvlar (1976). Och till sist sprack himlarna alla (1978). Lykta mig större ljus (1982). Som ett skepp efter seglats (1985).

Vuonna 2003 ilmestyi Runar Salmisen sisarenpojan Ralf Nordgrenin kirjoittama Runar Salminen - diktare i ord och trä.

kts. Nordgren, Aili ja Ralf

SALMINEN, Sally (1906 - 1976)

Ahvenanmaalaisen kirjailijan esikoisteos Katrina sai ensimmäisen palkinnon ruotsalaisessa romaanikilpailussa 1936 ja käännettiin useille kielille, myös suomenkielelle samana vuonna. Aukusti Simojoen suomennoksesta otettiin ilmestymisvuonna viisi painosta; kuudes ja seitsemäs painos 1937, kahdeksas ja yhdeksäs painos 1938. Viidestoista painos vuonna 1994.

11-lapsisen pienviljelijäperheen tytär kasvoi köyhissä oloissa Vårdössä. Isä kuoli Sallyn ollessa seitsenvuotias. 18-vuotiaana hän muutti kotiapulaiseksi Tukholmaan ja sieltä 24-vuotiaana vuonna 1930 New Yorkiin, missä asui vuoteen 1936. Esikoisteoksensa hän kirjoitti töiden jälkeen vapaa-ajalla vuosina 1934-36.

Menestyksestä huolimatta kirjan vastaanotto oli ristiriitainen. Joidenkin mielestä saaristolaiselämän kuvaus sisälsi liiallista kriittisyyttä valtaapitäviä kohtaan. Toisaalta romaanin saama menestys oli Salmiselle myös taakka. Hänen myöhemmin julkaisemansa 17 kirjaa jäivät melkein kaikki esikoisteoksen varjoon.

Katriinan menestys aiheutti paineita, eivätkä arvostelijat ottaneet Salmisen seuraavia kirjoja suopeasti vastaan. Katriinan lisäksi kaksi muuta romaania on saanut osakseen enemmän huomiota ja positiivisia arvosteluja. Kalastajakylän prinssi (1953, suom. 1953) kertoo ranskalaisesta kylästä johon saapuu pakolainen joka osoittautuu entiseksi SS-mieheksi. Meren saari (1963, suom. 1964) puolestaan kertoo nuoresta tanskalaisesta kansakoulunopettajasta, ja myös hänellä on vanha ilkityö hyvitettävänään. Molemmat kirjat käsittelevät eettisiä ongelmia, etenkin velvollisutta tehdä oikein ja miten se joutuu koetukselle.

(Maarianhaminan kaupunginkirjaston nettisivulta Ålandska författare).  

Sally Salminen (25. 4. 1906 Vårdö, Ahvenanmaa - 18. 7. 1976 Kööpenhamina, Tanska) avioitui tanskalaisen taidemaalarin Johannes Dührkop'in kanssa 1940. Pariskunta muutti Saksan miehittämään Tanskaan ja avusti vastarintaliikettä.

Sally Salmisen suomentamattomasta tuotannosta voidaan mainita matkakertomukset Jerusalem (1970) ja På fårder i Israel (1971). Sally ja Johannes asuivat jonkin aikaa Israelissa 1960-luvun puolivälissä.

Kirjailijat Uno Salminen ja Aili Nordgren sekä runoilija Runar Salminen ovat Sally Salmisen sisaruksia.

Sally Salmisen suomennettu tuotanto:

Katrina (1936, Katriina, Otava 1936). Den långa våren (1939, Pitkä kevät, Otava 1939). På lös sand (1941, Hiekalle rakennettu, Otava 1941). Prins Efflam (1953, Kalastajakylän prinssi, Otava 1953). Spår på jorden (1961, Jäljet maan mullassa, Otava 1961). Vid havet (1963, Meren saari, Otava 1964).

Ahvenanmaan itsehallinnon 75-vuotisjuhlat jättivät jälkeensä ainakin yhden pysyvän menestysteoksen: ahvenanmaalaisen Jack Mattssonin säveltämän musiikkinäytelmän Katriina. Sanat Sally Salmisen menestysromaanin ja Robert Liewendahlin dramatisoinnin pohjalta tehtyyn näytelmään on tehnyt Lars Huldén. Teosta on esitetty jo kahtena kesänä ulkoilmassa Engelin piirtämän posti- ja tullitalon pihalla Eckerössä. Tänä kesänä teos tuodaan pääsaarelle Maarianhaminaan, jossa sille on varattu esityspaikaksi jäähalli.

28. - 30. heinäkuuta Maarianhaminassa pidettävien esitysten jälkeen teos siirtyy Helsinkiin, jossa se nähdään 15. - 19. elokuuta Ruotsalaisessa teatterissa osana Helsingin kulttuurivuoden tapahtumia. Ahvenanmaalla Riian kamariorkesteria johtaa Petri Sakari. Helsingin-esityksissä sama orkesteri on Eric-Olof Cederströmin ohjaksissa. Teoksen on ohjannut Johanna Garpe.

Katriina on Pohjanmaalta Ahvenanmaalle muuttaneen naisen selviytymiskertomus. Naiselle luvattu kartano omenapuutarhoineen paljastuu kallioisella luodolla nyhjöttäväksi tönöksi. Sen sijaan, että Katriina alistuisi, hän ryhtyy taistelemaan ja onnistuukin istuttamaan mökkinsä ympärille omenapuita. Samalla hän saavuttaa saarelaisten, jopa raa'an kapteeni Svenssonin kunnioituksen.

-  Katriina kiehtoo suurta yleisöä. Siinä esiintyvä taistelu on tuttua myös mantereella asuville suomalaisille, Katrina-kulttuuriyhdistyksen puheenjohtaja Barbro Sundback toteaa.

- Katriina oli vahva. Hän oli oppositiossa epämuodollista valtaa vastaan ja eli moraalisesti arvokasta elämää. Hän korosti aina, että köyhien on kunnioitettava itseään. Siitä huolimatta hän arvosti myös kaikkia muita ihmisiä. Katriinalla oli oikea käsitys naisellisesta johtajuudesta, koska hänellä oli eettisiä periaatteita. Hänestä oli tärkeää erottaa oikea ja oikeudenmukaisuus väärästä.

- Hän ei tyytynyt vain odottamaan jotakin ihmettä tapahtuvaksi olosuhteiden paranemiseksi, vaan hän ryhtyi toimimaan. Hän hankki lapsilleen koulutuksen ja jätti köyhyyden sillä tavoin taakseen. Tämän takia Katriina on edelleen ajankohtainen, Sundback sanoo.

(Turun Sanomat 26. 7. 2000).

SALMINEN, Uno (1905 - 1991)

Uno Salminen (1905-1991) on Vårdön kuuluisia Salmisia sisartensa Sally Salmisen ja Runar Salmisen ohella. Viisitoistavuotiaana Uno Salmisen piti valita työ, jolloin vaihtoehdot olivat renki tai merimies. Salminen valitsi meren, ja oli siitä lähtien aluksilla töissä. Salminen on sanonut että on aina kirjoittanut, lähinnä säilyttääkseen muistojaan lapsilleen. Perhetuttava, joka oli kustantamossa töissä, luki Salmisen käsikirjoitukset ja tämä johti vähitellen julkaisemiseen. Salmisen ensimmäinen kirja ilmestyi hänen päästyään eläkkeelle.

Till sjöss (1977) on jokseenkin omaelämäkerrallinen kertomus nuoren miehen elämästä merillä. Seuraavissa kirjoissa För om masten (1978) ja På bryggan (1979) Salminen jatkaa kertomusta. Hän miettii miten merimiehen arjen voisi yhdistää ihmisarvoiseen elämään ja puhkaisee myytin merimiesromantiikasta kertoen muun muassa salakuljetuksesta ja juoppoudesta.

Tuotanto: Till sjöss (1977). För om masten (1978). På bryggan (1979).

SALMINEN, Seere (1894 - 1977)

Seere Salminen, nimimerkki Serp, (o.s. Sario; 6. toukokuuta 1894 Vaasa – 13. huhtikuuta 1977 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, näytelmäkirjailija ja pakinoitsija. Hän käytti myös nimimerkkejä Marja Orsi, Marja Salminen ja Seere Sario. Yhdessä Elsa Soinin kanssa hän kirjoitti nimimerkillä Tuttu Paristo. Lisäksi Seere Salminen oli toimittaja-pakinoitsijana Helsingin Sanomissa ja Valittujen Palojen päätoimittaja 1947–1963.

Salmisen nimimerkillä Serp kirjoittamat näytelmät kuvasivat mennyttä idylliä. Kaikkien näytelmien pohjalta on tehty myös elokuva. Nimimerkin Tuttu Pariston tunnetuin työ oli ensin radiokuunnelmasarjana esitetty Suomisen perhe. Sarjan pohjalta tehtiin myös useita Suomen Filmiteollisuuden tuottamia elokuvia, joihin Serp yhdessä Soinin kanssa laati myös käsikirjoitukset. Elokuvien tähtenä, Olli Suomisena, muistetaan yhä Lasse Pöysti. Suomisen perhe-elokuvien lisäksi Serp laati käsikirjoituksen myös useisiin muihin elokuviin, kuten Hannu Lemisen elokuvaan Onnelliset (1954), Edvin Laineen elokuvaan Skandaali tyttökoulussa (1960) ja T.J. Särkän viimeiseksi jääneeseen ohjaustyöhön Ihana seikkailu (1962).

Seere Salminen oli myös suomentaja. Hän käänsi erityisesti W. Somerset Maughamin, George Bernard Shaw’n teoksia, mutta myös Pearl S. Buckin viihteellisiä teoksia. Hän voitti elokuva-alan parhaan käsikirjoituksen Jussin vuonna 1950 elokuvista Katupeilin takana ja Hallin Janne.

Suomen ensimmäisen sanaristikon laati nimimerkki Suometar, jonka takana olevasta henkilöstä ei ole täyttä varmuutta. Yleisesti kuitenkin uskotaan, että kyseessä oli Seere Salminen.

(Wikipedia)

[keskeneräinen]

SANDGREN, Gustav (1894 - 1983)

Ruotsalainen kirjailija. Ensiesiintyminen antologiassa Fem unga (1929) ja samana vuonna esikoisteos romaani Gunnar. Useita lastenkirjoja, tunnetuin hahmo Katten Jaum eli Janne-kissa. Avioitui 1940-luvun puolivälissä Ria Wägnerin kanssa, jonka kanssa matkakirjat Första gången i Rom (1973) ja Första gången i Paris (1977). Salanimellä Gabriel Linde kirjoitti kaksi nuorisoscifiä: Den okända faran (1933) ja Resan till Venus (1934).

kts. Gustav Sandgren ja Wägnerit (laajempi esitys)

SANTAVUORI

Santavuoren suku (mm. kirjailija Martti Santavuori, 1901-1972) kts. täällä

SANTAVUORI, Olli (1946 - )

Psykologi, kirjailija Martti Santavuoren poika. Esittely täällä

SARAJA, Viljo (1900 - 1970)

Hausjärvellä 24. elokuuta 1900 syntynyt Viljo Anssi Saraja (syntyjään Snellman, muutti sukunimensä vuonna 1927) oli opettaja ja kirjailija. Elämäntyönsä hän teki opettajana toimien 39 vuotta Hausjärven Pursijärven koululla. Sarajan harrastuksiin kuului muun muassa runonlausunta.

Sarajan esikoisteos, romaani Taivas yllämme - meri allamme (romaani nykyajan nuorista) ilmestyi Kirjan kustantamana 1929. Sen jälkeen Sarajalta ilmestyi kaksi runonlausuntaa käsittelevää teosta Etelä-Hämeen nuorisoseurojen liiton kustantamana (1937 ja 1938) sekä näytelmä Viimeinen suvilaulu (1938).

Näiden jälkeen ilmestyi hänen tunnetuin teoksensa Lunastettu maa (Otava 1940), joka voitti palkinnon parhaasta talvisotaa 1939-40 käsittelevästä kuvauksesta. Käsikirjoituskilpailuun osallistui 62 kirjoittajaa, muun muassa kirjailija Yrjö Kokko. Kokolle kisasta putoaminen oli pettymys. Loppusuoralle palkintolautakunta valitsi kolme teosta, jotka kaikki saivatkin sitten lukijoiden suosion. Sarajan sotakuvauksen lisäksi kärkikolmikkoon pääsivät Eino Hosia (Tuliholvin alla, 1940) ja Pentti Haanpään käsikirjoitus Talvinen tarina (ilmestyi nimellä Korpisotaa, 1940).  

Lunastettua maata kohtaan esitettiin myös kritiikkiä. Vaikka teoksen kuvaus on paikoitellen raakaakin, se esittää suomalaissotilaat yksipuolisen sankarillisina. Itsekin sodasta kirjoittanut runoilija Yrjö Jylhä piti kuvausta propagandistisena.

Pian jotkut kriitikot kiinnittivät huomiota Lunastetun maan samankaltaisuuteen Erich Maria Remarquen tunnetun Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanin kanssa, joka oli ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin (alkuteos ja suomennos 1929; vuonna 1931 romaanista otettiin jo yhdeksäs lisäpainos).

Tuomaristossa oli käyty kova vääntö voittajasta, jonka ratkaisi lopulta palkintoraadin sotilasasiantuntija. Ensimmäiselle sijalle tuli Sarajan Lunastettu maa. Kritiikki kiitti teosta, mutta pian arvostelijat alkoivatkin tunnistaa romaanin juonessa jotain tuttua. Esikuva löytyi Erich Maria Remarquen ensimmäistä maailmansotaa kuvaavasta romaanista Länsirintamalta ei mitään uutta. Kirjallinen skandaali sai lisää laajuutta, kun kävi ilmi, ettei lääkintäjoukoissa palvellut Saraja ollut varsinaisesti osallistunut taisteluihin, joita hän kuvasi kirjassaan vertahyytävän raa'asti. Romaanin selvä fiktiivisyys soti kilpailun perusperiaatetta vastaan. Joka tapauksessa Saraja oli voittanut ja romaanin saksannoksesta tuli myöhemmin menestys...
(www.parkkinen.org)

Sarajan tunnetuin teos oli talvisota-aiheinen romaani Lunastettu maa, joka sisälsi hänen omia sotakokemuksiaan JR 42:n kersanttina Summan puolustustaisteluissa. Teos voitti amerikkalaisen Prentice-Hall-kustantamon yhteistyössä Holger Schildtin kanssa vuonna 1940 järjestämän kilpailun parhaasta talvisotaa käsittelevästä kuvauksesta. Sodan jälkeen 1944–1946 se poistettiin Suomen kirjastoista poliittisesti arveluttavana. Tämä kielto jatkui aina vuoteen 1958 saakka. Teos on julkaistu käännöksenä myös monissa muissa maissa.
(Viljo Saraja, Wikipedia)

Tuossa on mies, jonka käsivarsi on kuin soppalihaa. Lihanriekaleet ja luunsirut törröttävät yhtenä ainoana hakkeluksena. Sellaista saavat vain vainolaisen räjähtävät luodit aikaan, luodit, jotka ovat kansainvälisesti kiellettyjä sotimisvälineitä ja joita ei sivistynyt ihminen millään ampuisi. Mutta vihollisellamme ei ole sydäntä eikä sivistystä.
  Lääkintäkersantti paljastaa eheän käsivarren, puhdistaa siitä pehmeän paikan spriihin kastetulla puuvanutupolla ja työntää morfiiniruiskun kärjen ihon alle. Morfiini lievittää tuskat, huumaa muutamaksi ajaksi ja tekee elämän siedettäväksi. Onnellista, että sellainenkin aine on keksitty, löydetty oopiumin alkaloideista. Monta hetkellistä taivasta se on luonut ja monta helvettiä pystyttänyt. Mutta sen nautinnoissa piilee myöskin vaara. Monet jäävät tällä tavoin sen orjaksi.
  Sanitääri jatkaa edelleen työtänsä. Hän avaa hätävaltimonpuristeen ja sitoo sen toisesta kohdasta uudelleen kiinni. Sitten hän kokoaa kädenrippeet, käärii ne taitavasti valkoiseksi paketiksi ja saa sitten puuvanulla pehmustetun lastan sairaankantajalta.
(Lunastettu maa, ss. 62-63)

Todellakin, kuinka mielettömästi sota tuhoaa sen elämän, joka on kasvamista ja rikastumista varten luotu, ja meidän sielumme. Kaikki, mikä on ollut toteutettua kauneutta, se on pommeilla ja kranaateilla tuhottu. Monta nuorta, puhdasta, viatonta elämää on hävitetty, ja tilalle on astunut mykkä suru meitä varjostamaan. Huomisesta päivästä emme mitään tiedä, emmekä siltä mitään odota. Me kuljemme kaihisin silmin, eivätkä meidän kyyneleemme enää virtaa, sillä ahdistus ja tuska ovat ne padonneet ja vangittu surumme pakahduttaa meidät. Sellaista on tuleva elämämme.
  Huoneeseen kannetaan sotilas, jonka päästä kranaatinsiru on yrittänyt tehdä kaksi kissankuppia. Syvä, ammottava haava ulottuu otsasta päälakeen asti. Kasvot ja vaatteet ovat verestä märkänä. Verta ja taaskin verta pulppuaa lakkaamatta. Sen haju on niin etova, että minua alkaa oksennuttaa. Taistelussa en pelkää tehdä ruumiita, mutta sodan keskenjääneet tuhot minua kauhistuttavat. En haluaisi olla lääkintämiehenä, melkeinpä säälin heitä.
(Lunastettu maa, ss. 67-68)

Työntäydymme ovesta ulos, mutta siellä odottaa meitä uusi näky. Kuun kalpeassa, kuolemanvärisessä kajossa lähtee pitkä karavaani kiemurtamaan huoltotietä pitkin. Se on haavoittuneiden tuskallinen paraati, koko yön kestävä pitkä ja äänetön näky. Meidän täytyy kuljettaa sairaamme pimeän turvin, sillä päivällä ryssä pommittaa kaikkia liikkuvia kolonnia. Ja varsinkin punainen risti on sen ahnaiden hyökkäysten maalitaulu. Siksi täytyy haavoittuneidenkin tuskissaan useasti odottaa joukkosidontapaikassa aamusta iltaan saamatta sitä hoitoa, joka heille sairaalassa voitaisiin antaa.
(Lunastettu maa, ss. 68-69)

Lunastetun maan jälkeen ilmestyivät:
Kuorolausuntatehtäviä (Suomen nuorison liitto 1943), Tyttö lähtee meren yli (pienoisromaani heräävästä rakkaudesta, Aura 1944), Unilaiva (satuja, Aura 1944), Ahdistettu nuoruus (romaani, Kirjokansi 1945), Osuusliike Vakava r.l. 1921–1946 (historiikki, Osuusliike Vakava 1946), Kuningaslintu (satuja, Karisto 1951), Vapaita poikia (nuorisokertomus, Suomen opettajain raittiusliitto 1957), Tunturin tie (nuorisokertomus, Suomen opettajain raittiusliitto 1958), Sammuttamaton (satuja, Suomen opettajain raittiusliitto 1961), Kullanetsijä (nuorisokertomus, Suomen opettajain raittiusliitto 1964), Vesivaa’alla (Petrarca 1967), Kadonnut runo (Petrarca 1968).

kts. Eino Hosia, Yrjö Kokko, Erich Maria Remarque

SAURI, Markus (1925 - 2011)

Sauri osallistui jatkosotaan nuorena lukiolaisena vuonna 1944 palvellen rannikkotykistössä ja kirjoitti ylioppilaaksi seuraavana vuonna. 

Filosofian maisteriksi vuonna 1952 valmistunut ja opetusneuvoksen arvonimen vuonna 1995 saanut Sauri teki pitkän ja arvostetun työuran koulualalla, toimien mm. ammattikasvatushallituksen ylitarkastajana ja Ammattikoulujen ammattiopiston (nyk. Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitos) yliopettajana. Pekka Saurin mukaan "oppilaat arvostivat korkealle hänen persoonallista ja vuorovaikutteista opetustyyliään" (Markus Saurin muistokirjoitus, HS).

Työstään suomalaisen oppikirjatuotannon hyväksi Sauren sai Suomen Tietokirjailijat ry:n tunnustuspalkinnon vuonna 1987.

Sauri oli Suomen ensimmäisiä laillistettuja psykologeja. Yhdessä Arvo Lehtovaaran kanssa hän suomensi 675 sivuisen Käytännön ihmistuntemus - arkipäivän psykologiaa teoksen, 1963 (alkuteos rup ja Poul W. Perch: Menneskekundskab I-II).

Sauri kuului Hämeenlinnan kulttuurielämän vaikuttajiin ja oli vaimonsa Einikin kanssa epävirallisen keskusteluryhmä Keskinkertaisten aktiivijäsen. Keskusteluryhmään kuuluivat muun muassa Tauno Marttinen, Taisto Ahtola, Liisa Majapuro ja Martti Qvist.

Kunnallispolitiikkaan Sauri osallistui Liberaalisen kansanpuolueen ja myöhemmin Vihreän liiton edustajana. Hämeenlinnan kaupunginvaltuutettu 1993-2001.

Markus Saurilla oli hämmästyttävä kyky seurata aikaansa: hänen elämänsä mittaan Suomi muuttui toista maailmansotaa edeltäneestä agraaritaloudesta 2000-luvun tietoyhteiskunnaksi, johon hänen avoimeen keskusteluun ja parhaan argumentin voittoon perustuva elämänkatsomuksensa antoi hyvät valmiudet. Tästä avaramielisyydestä ja ennakkoluulottomuudesta olemme isällemme kiitollisia. (Pekka Sauri, HS:n Muistot-osasto)

Tuotanto: Äidinkielen opas ammattillisia oppilaitoksia varten (1962; teoksen kuudes, uudistettu painos ilmestyi vuonna 1975 Pekka Saurin kuvittamana), Tavoitetaksonomioiden arviointia oppimistapahtuman kannalta (Ammattikoulujen Hämeenlinnan opettajaopiston julkaisu 1979), Matkan varrelta - AHO 30 vuotta (Ammattikoulujen Hämeenlinnan opettajaopiston 30-vuotishistoriikki 1989).

kts. Pekka Sauri

SAURI, Pekka (1954 - )

Psykologi, kirjailija ja toimittaja. Helsinkiläinen kunnallispoliitikko, vuodesta 2003 apulaiskaupunginjohtaja. Vihreän liiton puoluesihteeri 1990–1991, puheenjohtaja 1991–1993.

Opetusneuvos Markus Saurin poika.

Saurin vaimo Pirjo Hiidenmaa (syntynyt 1959 Anttolassa) on suomenkielen erikoistutkija sekä oppi- ja tietokirjailija. Toiminut Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian johtajana syksystä 2013. Hiidenmaan edellinen puoliso oli Subutex-lääkärinä tunnettu Pentti Karvonen.

Toukokuussa 2011 Pekka Sauri valittiin kolmannelle kaudelleen Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtajana. Suomiareenan keskustelussa Porissa heinäkuussa 2013 Sauri puhui onnistumisen kulttuurin aiheuttamista paineista ja kehotti "jokaista laskemaan rimaa, jos oman elämän haaveet karkaavat liian kauas".

- Minun mielestäni masennuksen sisällöstä olisi tärkeä puhua. Käsitykseni on, että se masennus johtuu usein odotusten ja toteutuneen elämän ristiriidasta, joka tuottaa pettymystä, syyllisyyttä ja häpeää. Meillä vallitsee onnistumisen kulttuuri ja meille esitellään onnistuneita suomalaisia ihmisiä. Siitä voi seurata monelle riman nousua. Jokaisen tulisi miettiä, kuinka korkealla tämä oman onnistumisen rima on. Tärkeämpää on päästä oman riman yli kuin tehdä limboamisen maailmanennätys. Kannattaa asettaa sellaisia tavoitteita, joita voi saavuttaa ja sen jälkeen voi aina asettaa uusia päämääriä. Pienet elämän askeleet ovat tärkeitä.
(Onnistumisen kulttuuri tuottaa masentusta, www.mtv.fi/suomiareena)

Sauri oli yksi kulttuurilehti Suomen päätoimittajista. Suomalaisen ja ulkomaisenkin kulttuurin tapahtumia vaihtoehtokulttuurillisin painotuksin tarkasteleva lehti ilmestyi 1982-96. Lehteä on sanottu "1980-luvun suomalaisen vaihtoehtoliikkeen keulakuvaksi" ja "osaksi vihreän liikkeen esihistoriaa".  

Kirjoittanut:
The production of psychological knowledge as communicative interaction (Brunel University, 1990), Just joo - valitut piirrokset 1988-1994 (Perusta 1994), Hyvä mies (Wsoy 1998), Rakennetaan reilua maailmaa - lähtökohtia vihreälle ja globaalille politiikalle (toimittaneet Pekka Sauri, Tapani Hietaniemi, Pirjo Hiidenmaa), Toisen kanssa - ihmissuhteet sopimuksina (Wsoy 2000), Politiikan psykologia (Wsoy 2002), Suomen demokratisoiminen (Kunnallisalan kehittämissäätiö 2003), Yölinjalla - selviytyjän käsikirja (Wsoy 2004).

kts. Pekka Sauri (laajempi esitys)Pirjo Hiidenmaa, Heidi Hautala, Markus Sauri, Suomi-lehti

kts. myös Pirjo Hiidenmaa (Wikipedia)

SEPPÄLÄ, Arto (1936 - )

Arto Seppälä syntyi Ulvilassa, muutti myöhemmin Tampereelle. Näytelmä- ja romaanikirjailija. Kirjoittanut myös aforismeja, esseitä, nuortenkirjoja, lastennäytelmiä ja kuunnelmia. Saanut useita Porin ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkintoja. Valtion kirjallisuuspalkinto 1979 ja Nortamo-palkinto 2004. Tuotantoa on käännetty useille kielille.

Arto Seppälän näytelmä Viisi naista kappelissa esitettiin Broadwaylla 1992.

Suomen näytelmäkirjailijaliiton puheenjohtaja 1987-96. Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa 1987-95. Väinö Linna -seuran hallituksessa 1982-2000. Kriittisen korkeakoulun johtokunnassa 1998-2001. Arto Paasilinna -seuran hallituksessa 1998-2004. Valtion kirjallisuustoimikunnan varapuheenjohtaja 1998-2000. Arkadia-seuran johtokunnassa 1999-.

Arto Seppälä kertoo, että kirjoittaminen alkoi lapsuuden harrastuksesta. Itselleen merkittäviä kirjailijoita hän mainitsee Pentti Haanpään, Antti Hyryn, Martti Joenpolven, Maria Jotunin ja Mirkka Rekolan. 

Seppälän esikoisromaani oli v. 1961 ilmestynyt humoristinen maaseudun kuvaus Kukkopojat.

Pienoisromaani Pohjantähti on aina pohjoisessa ilmestyi vuonna 1974 ja sitä on esitetty myös monologinäytelmänä nimellä Pruuno Karppisen sota ja rauha. Pruuno Karppinen on ollut talvisodassa ja siellä saatujen vaikeiden kokemusten takia jäänyt jatkosodasta käpykaartiin. Pruuno päätyy vankilaan ja sodan loputtua takaisin kotikyläänsä. Hän joutuu yhteisönsä painostamaksi ja sen ulkopuolelle... 

Arto Seppälä sai Valtion kirjallisuuspalkinnon v. 1979 nuortenromaanistaan Kättä päälle, Vasco da Gama. 

Seppälän tunnetuin näytelmä on Viisi naista kappelissa, joka sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa  vuonna 1979. Sitä on esitetty n. 70 suomalaisella näyttämöllä ja se on käännetty noin kymmenelle kielelle, viimeksi tataariksi ja slovakiaksi. Se on ensimmäinen ammattiteatterivoimin esitetty suomalainen näytelmä off-Broadwaylla. 

Arto Seppälän aforismikokoelmat Aika on oravanhammas (1992) ja Unet kuin rakkaus (1999) saivat hyvän vastaanoton. "V. A. Koskenniemi piti aforismia varttuneemman ikäkauden kirjallisuudenlajina. Oikeaksi hänen koetellun väitteensä todistaa myös Arto Seppälä julkaisemalla ensimmäisen aforismikokoelmansa Aika on oravanhammas 55-vuotiaana. Lauseiden muotoilussa ei sitten olekaan paljon hapuilua: ajatukset tiivistyvät hallitusti ja tarkasti." (HS 15.7.1992, Tero Liukkonen). 

Meren veljet -näytelmässä (1984) on samaa tematiikkaa kuin Seppälän v. 1995 ilmestyneessä, lyhyistä monologeista koostuvassa teoksessaan Selkeemmille vesille (1995). Teoksissa puhutaan saaristomme ihmisistä, kalastajista, katoavasta elämänmuodosta, muutoksesta. "Seppälä on onnistunut pelkistyksessään ja leikkauksessaan, ja irrallisista episodeista kasvaa isompi kertomus..." (HS 14.9.1995, Tero Liukkonen). 

Markku Huotari toteaa arviossaan: "Seppälän kerronta on sillä tavalla herkkää, että hän kuuntelee kertojansa luonteenomaista ääntä ja samalla rakentaa siitä teoksen vakuuttavan maailman." (AL 27.12.1995, Markku Huotari).

(Pirkanmaalaista kaunokirjallisuutta, Tampereen Kaupunginkirjaston nettisivu)

Romaanituotanto ja lyhytproosa:
Kukkopojat (1961). Minäminä ja Koistinen (1969, nuortenromaani). Pohjantähti on aina pohjoisessa (1974). Kättä päälle, Vasco da Gama (1978, nuortenromaani; kuunnelmana 1986. Viisi naista kappelissa (1981, lyhytproosaa). Selkeemmille vesille (1995).

Essee- ja aforismikokoelmat:
Mitä Waltari vastasi - kirjoituksia kirjoista, kirjailijoista, kirjallisuudesta, kirjoittamisesta (1989, esseitä). Aika on oravanhammas (1992, aforismeja). Unet kuin rakkaus (1999, aforismeja). Sateenkaari - mietelmiä, mielentiloja, luontokuvia ja tokaisuja (2005).

Kuunnelmat:
Kättä päälle, Vasco da Gama (1986). Runebergin päivänä 1918 (1988). Aviopuolisot, F. E. Sillanpään novellin pohjalta (1988). Miehen mieli on kirveensilmä (1989). Jäljet sulan reunalla (1990). Merivettä paatin alla, 26-osainen lyhytkuunnelmasarja (1995-). Viisi naista kappelissa (1996). Valkeat joutsenet ja mustat (1998). 

Muuta tuotantoa mm.: Krapula (1970, raporttikirja). Ajatus on hiirihaukka (1975, Veikko Huovisen elämäkerta). Sanasi sun - luovan kirjoittamisen opas ja lukemisto (yhdessä Markku Hattulan kanssa, 2006).

Lisäksi useita näytelmiä sekä dramatisointeja ja osallistumisia antologioihin ja kokoelmiin.

SEPPÄNEN, Unto (1904 - 1955)

Aloittaessaan kirjallisen uransa novellistina Tulenkantajissa 1920-luvulla Seppänen etsi vielä omaa kirjallista ilmaisuaan. Esikoisteos novellikokoelma Taakankantajat, 1927. 

Seppänen kehittyi nopeasti prosaistina. Omimmaksi alakseen hän koki karjalaisen elämänmenon, kannakselaisen ympäristön ja perinteiden kuvaamisen. Hänen romaaninsa ovat usein humoristisia ja varsinkin alkutuotannossa myös romanttisia. Häntä on sanottu merkittävimmäksi sotaa edeltävän karjalaisuuden prosaistisista kuvaajista.

Valtion kirjallisuuspalkinnon Seppänen sai 1929, 1930 ja 1934. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinto 1930, 1933 ja 1948.

- - -

Unto Kalervo Seppänen syntyi Helsingissä 15. 5. 1904. Hänen isänsä Robert Seppänen oli Viipurin lääninhallituksen apulaiskielenkääntäjä ja Viipurin kieltenopettaja vuoteen 1917 sekä toimittaja. Robert Seppänen käänsi suomeksi venäläistä kirjallisuutta, mm. Tolstoita. Perhe muutti Kanneljärven Temisevään 1917.

Seppänen kirjoitti ylioppilaaksi Terijoella 1925 ja kirjoittautui samana vuonna Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan, mutta kirjallisten harrastusten tultua opiskelua mielenkiintoisimmiksi ei koskaan suorittanut loppututkintoa.

Esikoisteosta seurasi romaani Iloisten ukkojen kylä, kuvaus Kannaksen elämästä (1927).

Työskenneltyään Helsingin sanomien toimittajana kolme vuotta Seppänen muutti Kouvolaan ja ryhtyi Kouvolan sanomien päätoimittajaksi. Päätoimittajavuosinaan 1933-50 häneltä ilmestyi lehdessä yli tuhat pakinaa nimimerkillä Riimu.  

Työhuoneensa somistukseksi Seppänen keräsi vanhoja kansanomaisia esineitä, puupuntareita, tuohisaappaita ym. Huoneen ulkopuolella riippuva rekivyö oli kirjailijan inspiraation merkki, vyön ollessa ripustettuna häntä ei saanut häiritä. Seppänen olikin erityisen tuottelias kirjailija. Yhdeksän vuoden aikana 1927 - 1935 ilmestyi 12 kirjaa ja vuosina 1939 - 1954 keskimäärin kirja vuotta kohti.

Seppäsen viimeiseksi romaaniksi jäi Evakko (1954). Kirjailija kuoli 51-vuotiaana 22. 3. 1955. Kesken jäi useita kirjallisia suunnitelmia, mm. Larin Parasken elämäkerta.

Kouvolan kaupunki päätti 1956 hankkia patsaan kirjailijan muistoksi. Vuonna 1958 suoritettiin valtakunnallinen keräys ja vielä kesällä 1960 kerättiin varoja arpoja myymällä. Patsas-kilpailun voittajan kuvanveistäjä Viljo Savikurjen suunnittelema pronssipatsas pystytettiin 30. 10. 1960 kiitokseksi Unto Seppäsen kirjallisesta elämäntyöstä ja karjalaisille symboliksi kadotetusta Karjalasta. Patsas sijaitsee Kouvolan teatterin edustalla.

- - - 

Tulenkantajien sukupolven harvoja prosaisteja oli Unto Seppänen, joka tunnetaan ennen muuta Karjalankannaksen huolettomien talonpoikien ja ajuriukkojen elämänpiirin kuvaajana. Hän vietti lapsuutensa ja kouluaikansa Kanneljärvellä, jonne palasi kesäisin myöhemminkin. Paavolaisen ja Pimiän ohella Seppänen kuului Tulenkantajien itäiseen siipeen. Seppäsen on todettu aluksi kuvanneen karjalaista maailmaansa haaveksivan romanttisesti, sitten yhä enemmän huumorille sijaa antaen, vihdoin kansanperinnettä muuntaen ja tallentaenkin.

Hänen esikoisnovellikokoelmassaan Taakankantajat sekä Kannaksen huvilakauden kuvauksissa Juhla meren rannalla ja He janosivat elämää näkyy 1920-luvun romanttista urbanismia ja piirteitä sentimentaalisesta erotiikasta. Kaskuilevien kannakselaisukkojen värikkään maailman Seppänen oli löytänyt jo esikoisromaanissa Iloisten ukkojen kylä. Fabuloiden ja satiiria viljellen hän tekee matkan tähän pienoismaailmaan romaanissa Pyörivä seurakunta, kuljettajina kaksi miestä, varis ja hevosluuska. Kannakselle Seppänen palasi myös synkässä rikoksen ja rangaistuksen kuvauksessa Synnin miilu sekä sadunomaisissa ja aurinkoisissa tarinoissa Myllytuvan tarinoita ja Myllykylän juhlaa. Parhaimmillaan hänen on sanottu olleen yksilöllisten ja perinnekantaisten tapojen, rituaalien ja seremonioiden kuvaajana. Myöhemmistä teoksista viehättävimpiä on kannakselaisfantasia Punajuupeli rakkaus.

1930-luvulla Seppänen kirjoitti omaelämäkerrallisen teossarjan, jonka myöhemmin yhdisti suku- ja kehitysromaaniksi Markku ja hänen sukunsa. Teos kertoo myös onnettomista lahjoitusmaaoloista 1870-luvulla. Unto Seppäsen kirjalliseksi testamentiksi muodostui Evakko, kuvaus siirtolaisten kohtalosta. Kai Laitinen toteaa Evakko-romaania heikentävän sen kohdittaisen sentimentaalisuuden, mutta sen vahvana puolena on tunnelman aitous; se on haikea kunnianteko Seppäsen rakastamalle heimolle ja hyvästijättö hänen keskeiselle aihepiirilleen.

(Lappeenrannan kaupungin verkkosivut, Eteläkarjalaisia kirjailijoita).

- - -

Tuotanto:

[laitamme kun ehdimme]

Serp

kts. Seere Salminen

SETÄLÄ, E. N. (1864 - 1935)

Emil Nestor Setälä (syntynyt 27. 2. 1864 Kokemäellä, kuollut 8. 2. 1935 junassa matkalla Helsingistä Järvenpäähän) oli monipuolinen yhteiskunnallinen vaikuttaja (kansanedustaja ja ministeri, Helsingin yliopiston professori) ja lahjakas uimari, olympiamitalisti.

Vanhemmat ratsutilallinen Otto Setälä ja Sofia Heikkilä.

E. N. Setälä kuului satakuntalaiseen talonpoikaissukuun joka oli vuosisatojen ajan viljellyt Kokemäen Sonnilan kylässä isoa Sonnin tilaa. Yhtenäinen sukuselvitys Sonnin (Setälän) isännistä ulottuu 1400-luvulle. Ensimmäinen opintielle lähtenyt suvun jäsen oli E. N. Setälän setä Adolf Setälä, joka Turun ruotsalaisessa koulussa otti sukunimeksi Cedberg. Punkalaitumen kirkkoherraksi päätyneen Adolf Cedbergin pappispojat palasivat suomen kieleen ja ottivat sukunimekseen Leivo. 

E. N. Setälän vanhempi veli Edvard Optatus kävi ruotsinkielisen oppikoulun Turussa, mutta säilytti Setälä-nimen. Hänestä tuli Kokemän kirkkoherra.

E. N. Setälä sai kasteessa nimen Nestor Emil Setälä, mutta käänsi myöhemmin etunimien järjestyksen. Hän osoittautui jo pienenä luku- ja opinhaluiseksi. Suvussa kulkevan tiedon mukaan hän oli kolmivuotiaana ensimmäisen kerran kirkossa kuunnellut hartaasti papin saarnaa, kotiin palatessa noussut viljapellon vieressä olevalle kivelle ja kanssakulkijoiden hämmästykseksi toistanut saarnan sanasta sanaan.

Isän kuoltua lavantautiin 1867 äiti katsoi viisaimmaksi antaa lahjakkaan pojan kasvatiksi lapsettomalle sisarelleen Vilhelmiina Heikkilälle (1836 - 1907) joka oli naimisissa Nakkilasta kotoisin olevan serkkunsa Lauri August Palosen (1837 - 1908) kanssa. Brandereiden sivistyssukuun kuuluva Palonen toimi kappalaisena Lopella, myöhemmin Kauvatsassa.

Uudessa kodissa E. N. Setälä tutustui nuoriin Brandereihin, joista sittemmin Paloheimo-nimisinä tuli merkittäviä talouselämän vaikuttajia. Brandereiden kulttuuripiiriin Lopella kuului suomalaisuusmies Georg Zacharias Yrjö-Koskinen (1830 - 1903).

Kasvattivanhemmat lähettivät Lopella kansakoulun käyneen Nestor Emilin Hämeenlinnan normaalilyseoon josta hän kirjoitti laudatur-ylioppilaaksi kymppiä hipovalla koulutodistuksen keskiarvolla.

Suomen kielestä kiinnostunutta Emil Nestor Setälää harmitti suuresti kun kieltä oli opiskeltava Eurénin ruotsinkielisen kieliopin avulla. Koulussa suomea ja ruotsia opettavan dosentti Arvid Genetzin rohkaisemana Setälä laati omatoimisesti vaikeaselkoisiin saksankielisiin lähteisiin perehtymällä suomen kielen lauseopin, joka julkaistiin 1880 ja jota luettiin Hämeenlinnan lyseon yläluokilla tekijän ollessa itse koulun seitsemännellä luokalla.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran stipendiaattina Setälä teki murrekeräyksiä kotiseudullaan. Näiden perusteella julkaistiin Munapoika (1882) ja Lauseopillinen tutkimus Koillis-Satakunnan kansankielestä (1883).

Väitöskirja suomalais-ugrilaisten kielten modusten ja tempusten kehityksestä valmistui vuoden 1886 lopussa. Väitöskirjallaan Setälä aukoi uusia uria tuomalla suomalaiseen kielentutkimukseen Saksasta uudenaikaisen "nuorgrammaattisen" tutkimusmenetelmän. Väitöskirjan ansiosta hänestä tuli 23-vuotiaana dosentti ja sittemmin vuoden 1890 promootion priimustohtori.

[ keskeneräinen ]

SETÄLÄ, Vilho (1892 - 1985)

Vilho Setälä (4. 8. 1892 Helsinki - 11. 4. 1985 Espoo) kuului suomalaisen valokuvataiteen pioneereihin. Hänen isänsä oli kielitieteilijä ja tutkija E. N. Setälä, äiti kirjailija Helmi Krohn. Vilho Setälän sisarista Salme (1894-1980) tuli tunnetuksi arkkitehtinä ja sisustussuunnittelijana ja Annikki (1900-1970) lastenkirjailijana. 

Setälän vuonna 1940 ilmestynyttä teosta Valokuvaus tieteenä ja taiteena pidetään edelleen yhtenä alan perusteoksista Suomessa. Kirjailijana ja toimittajana Setälä on tunnettu erityisesti rakentamiseen ja askarteluun liittyvistä tietokirjoista, mm. Kodin taitosanakirja (1945) ja Oman kodin rakentaja (1959).

Vilho Setälä aloitti kuvaamisen 14-vuotiaana vuonna 1906. Vuosina 1909 ja 1912 hän kuvasi vatjalaisten ja liiviläisten elämää isänsä mukana tämän kielitieteellisillä tutkimusmatkoilla.

Valokuvauksen tekniikasta kiinnostuneena Setälä määritteli objektiivin aukon täsmällisen vaikutuksen kuvan terävyysalueeseen ja kaiversi kehittämänsä terävyysalueasteikon Leica-kameransa objektiiviin. Hänen lähetettyään kameran Saksaan huollettavaksi 1920-luvulla keksintö herätti kiinnostusta tehtaalla. Leica kopioi asteikon ja otti sen käyttöön uusimmissa, kehittyneissä objektiiveissaan. Palkkioksi keksinnöstä Setälä sai tutustumiskäynnin Leican tehtaalle ja yhden objektiivin.

Setälä työskenteli toimittajana Otavassa vuosina 1918-32. Taideteollisuuskoulun valokuvateorian opettaja 1935-39.

Oman valokuvaamon Setälä avasi Helsingissä 1935. Kymmenen vuoden aikana 1935-45 syntyi yli 20 000 kinofilmiruutua käsittävä suomalaisen henkilöhistorian kokoelma.

Lopetettuaan vuonna 1945 ammattimaisen valokuvauksen Setälä keskittyi esperanton harrastukseen ja kehittämiseen. Hän oli esperanton suomalaisia uranuurtajia ja kuului vuonna 1955 toimintansa aloittaneen Esperanto-säätiön perustajiin.

Setälä toimi aktiivisesti myös Helsingin vapaa-ajattelijoiden yhdistyksessä ja kuului oman aikansa rauhanaktivisteihin.

Vilho Setälän kirjallista tuotantoa:

Valokuvaus-aihe:
Pieni kuvakirja valokuvauksen harrastajille (Otava 1929, 14 sivua). Valokuvauksen taito - eteenpäin pyrkivän harrastelijan opas (Otava 1929, 308 sivua). Oman kameran opas - näppäilijän käsikirja (Otava 1936, 2 + 84 sivua, sisältää 80 kuvaa sekä valotustaulukon, toinen painos 1939; viides painos 1958, 2 + 87 sivua, sisältää 85 kuvaa sekä valotustaulukon). Valokuvaus tieteenä ja taiteena (Otava 1940, 526 sivua + liitteet; vuonna 1929 ilmestyneen Valokuvauksen taito -kirjan uudistettu laitos). Umpuja - kuvakirja Suomen lapsista (yhdessä Arja Setälä-Kaartotien ja Aini Setälän kanssa, Otava 1950, 80 sivua, kuvat Vilho Setälä ja Arja Setälä-Kaartotie, tekstin laatinut Aini Setälä).

Esperanto:
Maailmankielikysymyksen alalta (Vilho Setälän kustantama 1913, 30 sivua). Esperanto legolibro (esperanton lukukirja, Otava 1917, 108 sivua; toinen painos 1919, 112 sivua; kolmas painos 1921, neljäs painos 1924). Pieni esperanto-opas (Otava 1919, 10 sivua, Otavan esperantosarja n:o 1). Esperanto maailmankirjallisuuden kielenä ynnä kirjallisuusluettelo (Otava 1919, 15 sivua, Otavan esperantosarja n:o 3). Esperanto ja sen kilpailijat (Otava 1919, 29 sivua, Otavan esperantosarja n:o 8). Partiolaiset esperantoa oppimaan! (Otava 1919, 13 sivua, Otavan esperantosarja n:o 9). Tieteen yhteiskieli (Otava 1919, 13 sivua, Otavan esperantosarja n:o 10). Esperanto-suomalainen sanakirja - Vortaro esperanto-finna (Otava 1919, 156 sivua; toinen painos 1922, 235 sivua). Kaupan yhteiskieli (Otava 1920, 23 sivua, Otavan esperantosarja n:o 12). Täydellinen suomi-esperanto sanakirja - Plena vortaro finna-esperanto (Otava 1923, 831 sivua). Lyhyt esperanton kielioppi (Otava 1927, 13 sivua; neljäs painos Otava 1959, 15 + 1 sivua; viides painos Esperanto-säätiön toimesta 1968 ja kuudes 1972). Privilegia vojo al lingvoscio - Esperanto internacia lingvo (Fondumo Esperanto, Universala esperanto asocio 1960, 128 sivua, kuvitus Asmo Alho ja Kyllikki Koski; kouluhallituksen 27. 8. 1960 hyväksymä esperanton oppikirja). Esperanton kielioppi - Gratiko de esperanto por finnoj (Fondumo Esperanto 1969, 64 sivua). 

Muuta:
Kodin taitosanakirja (toimittanut Vilho Setälä, Otava 1930, 656 sivua + kuvaliitteet, sisältää 2305 hakusanaa, 2709 kuvaa ja piirrosta sekä 20 sivua liitekuvia, laitoksesta ilmestyi neljä painosta, neljäs vuonna 1946; viides, täysin uusittu painos nimellä Taitokirja, Otava 1952, 1215 sivua + kuvaliitteet, sisältää 3700 hakusanaa, 1875 kirjoitelman otsikkoa, 1825 viittaussanaa, 4300 kuvaa ja piirrosta, 200 koko sivun kuvaryhmää, 5 väriliitettä, aineenmukainen hakemisto, tarvikkeiden, työkalujen ja hankkijoiden luettelo, kirjallisuusluettelo; Taitokirjan toinen painos 1957, kolmas painos 1959; nimellä Suuri taitokirja, Otava 1965, 1040 sivua + kuvaliitteet.) Nuorten työpaja - metallien, lasin, eboniitin, kumin y.m. käsittelyn työohjeita (yhdessä Yrjö Aarnen kanssa, Otava 1936, 104 sivua, runsaasti kuvitettu, Otavan Oma kirjasto -sarja n:o 2; toinen painos 1950). Oma maalarini - ohjeita joka miehelle (yhdessä Armas Estin kanssa, Otava 1938, 80 sivua, Otavan Oma kirjasto -sarja n:o 5; toinen painos 1939, kolmas painos 1951). Oma kotiapulainen - ohjeita talousaskareissa (yhdessä Salme Setälän kanssa, Otava 1939, 64 sivua, Otavan Oma kirjasto -sarja n:o 7). Kätevyysharrastelun opas (Otava 1944, 32 sivua, Nuoren voiman liiton Kätevän kerhon julkaisu). Oman kodin rakentaja - rakennusohjeita jokamiehelle (Otava 1955, 4 + 384 sivua, toinen painos 1959).

Setälän suomennksia:
William M. George: Amerikkalainen nuorisotasavalta (Otava 1918, 189 sivua, Suomen koulunuorisoliiton toimesta suomentanut Vilho Setälä). Cleveland Moffet: Vaarantöitä ja rohkeita miehiä (Wsoy 1923, 433 sivua, englannista suomentaneet Vilho Setälä ja O. A. Joutsen). Hj. Tallqvist: Maailman valtiatar ja hänen varjonsa - energia ja entropia (Otava 1925, VI + 168 sivua, Otavan Luonto ja me -sarja n:o 2). Elis Strömgren: Kaikkeuden tähtitarhat (Otava 1926, 102 sivua, Otavan Luonto ja me -sarja n:o 5). Werner Wurst: Exakta ja pienkamerakuvaus (Valokuvaustarpeisto Helios 1957, 421 sivua, neljännestä saksankielisestä painoksesta suomentanut Vilho Setälä).

Setälän esperantoksi kääntämiä:
Johannes Linnankoski: Batalo pri la domo Heikkilä (Taistelu Heikkilän talosta, esperantoksi kääntänyt Vilho Setälä, Otava 1919, 60 sivua). J. H. Erkko: Spegulo homarana dedicita al la koroj maljunaj kaj junulaj (Suomalainen huoneentaulu wanhoille ja nuorille sydänten luettawaksi, esperantoksi kääntänyt Vilho Setälä, kustantanut Vilho Setälä 1946, 18 sivua). Aleksis Kivi: Sep fratoj (Seitsemän veljestä, esperantoksi kääntäneet Ilmari Ekström ja Vilho Setälä, kustantanut Vilho Setälä 1947, 360 sivua).

SNELLMAN, Aku (1896 - 1961)

Kansakoulunopettaja ja sanomalehtimies. Syntymänimeltään August Snellman. Vuonna 1919 tapahtuneen nimenmuutoksen jälkeen August Sampola. Syntyi Karttulassa 3. 11. 1896, kuoli Kuopiossa 3. 9. 1961. Vanhemmat torppari Simon Snellman ja Retriikka Voutilainen.

Ensimmäinen puoliso Linda Laina Jakku. Vuonna 1923 alkanut avioliitto päättyi eroon. Toinen puoliso Eila-Inkeri Kokko vuodesta 1944.

Kirjoitti mielenkiintoisen, lupaavan romaanin: Kohtalon tikka, Wsoy 1938. Kirja on omaperäinen kertomus traagisesta tapahtumasarjasta. Suomalaisen maalaiselämän kuvaus yhdistyy päähenkilön unenomaiseen hourailuun. Romaani jäi tekijän ainoaksi.

Muu tuotanto:

"Lastiikkaa" ja vähän muutakin (kaksiosainen huvinäytelmä, 50 sivua, julkaissut Suomen naisten liikuntakasvatusliitto 1930), Elämän kirjo (runosikermä, kirjoitettu juhlarunoksi Äänekosken kauppalan kansakoulun 50-vuotisjuhlaan, 11 sivua, Jyväskylä 1935), Tähtiä etsitään (kirjoitettu salanimellä Samuli Sala, yksinäytöksinen huvinäytelmä, 53 sivua, Gummeruksen näytelmiä n:o 51, Gummerus 1938).  Siikaisten osuuskauppa r. l. 1907 - 1947 (Siikaisten osuuskaupan historiikki, 62 sivua, julkaissut Siikaisten osuuskauppa 1947).

Lisäksi lehtikirjoituksia nimillä Jere ja Veto.

SOMERSALO, Aili (1887 - 1957)

1910-luvulle saakka nuortenkirjat olivat yleensä vielä poikakirjoja (joitain yksittäisiä tapauksia lukuunottamatta kuten Louisa M. Alcottin Pikku naisia, joka ilmestyi 1868-69; L. M. Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi 1908 ja suomennos 1920).

- - -

Poikakirjallisuuden alku voidaan ajoittaa 1800-luvulle vaiheeseen jossa nuortenkirjallisuus alkoi kehittyä kasvatuksellisista opetuskertomuksista toiminnalliseen, seikkailulliseen suuntaan. Kyseessä oli jo enemmän viihde ja jännitys kuin opetus. Tästä nuorisokirjallisuus jatkoi sitten kehitystä enemmän nuorten omaa maailmaa ja ajattelua kuvaaviin kertomuksiin, joissa päähenkilöt ovat itsenäisiä subjekteja, nuorten kokemusmaailmaa ilmentäviä, jopa vanhempien auktoriteettia vastaan kapinoivia. 

Tyttökirjojen selkeä tuleminen alkoi 1910-luvulla ja laajemmin 1920-luvulla. Vaikka tämä ajoittuu yhteen kansainvälisen naisasialiikkeen kasvun kanssa, mm. Englannin suffragettien vaikutus 1900-luvun alusta 1920-luvulle, olivat tyttökirjojen kuvaukset vielä tiukasti sukupuoliroolissa pysyviä.

1960-luvulla nuorten ristiriitojen ja kapinallisuuden kuvaamisesta tuli luonnollista, tietyssä mielessä jopa ihanteellista. Jako poikien ja tyttöjen kirjoihin ei enää ollut niin selkeää. Keskiössä ei ollut sukupuoli vaan kasvuun ja elämäntapaan liittyvät kysymykset. Samalla nuorisokirjallisuuden jako varhaisnuorisolle ja varttuneemmalle nuorisolle tarkoitettuihin teoksiin tuli selkeämmäksi. Varhaisnuorisolle suunnatussa kirjallisuudessa jako tyttö- ja poikakirjoihin säilyi.

1970-luvun nuorisokirjallisuudessa saatettiin kuvata ja käsitellä nuoren itsemurhaa, seksikokemuksia, jopa aborttia. Aiheiden vakavuus ja juonenkehittely lähestyi aikuisten kirjallisuutta.

1990-luvulla muotoutui uusi lajityyppi, joka 2010-luvulla kehittyi kansainväliseksi genreksi: "nuorten aikuisten kirjallisuus".

Nuorisokirjallisuuden satavuotinen kehitys on johtamassa mielenkiintoiseen ilmiöön. Vanhaa nuorisokirjallisuutta eivät enää kerää ainoastaan jotkut omituiset aikuiset, vaan yhä useammin sitä suosittellaan nuorillekin. Osaltaan kyseessä on toki nostalginen hyväntahtoisuus, mutta ilmiön taustalla on muutakin. Kun 1910-40 -lukujen nuorisokirjallisuus 1970-90 -luvuilla nähtiin kärjistyneesti naurettavan vanhanaikaisena sukupuolirooleja ylläpitävänä töherryksenä, nyt siihen osataan suhtautua terveemmin. Nuoret itse ovat löytämässä vanhan nuorisokirjallisuuden.

Jos tytöt 1900-luvun alussa joutuivat piilottelemaan ja salaa vanhemmiltaan lukemaan seikkailukirjoja, koska se ei ollut tytöille sopivaa lukemista - joidenkin mielestä tyttöjen ei sopinut lukea muuta kuin tulevasta aviomiehestä huolehtimiseen ja lastenkasvatukseen tähtävää kirjallisuutta! - ja vielä 1950-luvulla salaa lukivat "sopimattomia" kirjoja (esim. Räsäsen Helena-sarja) - on tilanne kääntynyt päälaelleen.

Yhä useampi saattaa piilottaa pöytälaatikkoon tai tyynynsä alle L. M. Montgomeryn Anna-sarjaa, Laura Ingalsin Pientä taloa preerialla, Mary Marckin tai Aili Somersalon tyttökirjoja?

1910-40 -lukujen tyttökirjojen lukeminen tuskin on vain pakoa nykyajan liian monimutkaisista ja haastavista kysymyksistä. Ehkä niinkin. Ehkä kyseessä on myös eräänlainen vastaliike: toisaalta vilpitön kaipaus oikeisiin ja tasapainoisiin elämänarvoihin. Olkoonkin että vanhan hyvän ajan tyttökirjallisuudessa nuo arvot ovat kärjistyneessä, elämää yksinkertaistavassa muodossa, ja vaikka rivien välissä useinkin on luettavissa, kuin pinnanalaisena virtauksena ja viestinä, halu siihen "vapauteen" minkä ongelmia nyt saadaan niittää. 

- - -

[Aili Somersalo ... mary marckin ja montgomeryn ehkä myös anni swannin ... aikakauden innoittamana..... KESKENERÄINEN, täydennetään kun ehditään]

Suomi-lehti

Vuosina 1982–1996 ilmestynyt suomalainen kulttuurilehti, jonka päätoimittajia ovat olleet muun muassa Pekka Haavisto, Heidi Hautala, Pekka Sauri, Teppo Turkki, J.O. Mallander, Olli Wehkala, Elina Heino ja Jyrki Räikkä.

kts. Pekka Sauri, Pekka HaavistoHeidi Hautala