Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Pohjoismaisia kirjallisuus- ja kulttuurihenkilöitä
T - Ä

TAPIO, Marko (1924 - 1973)

Marko Viktor Tapio syntyi Saarijärvellä 15. 8. 1924 Aino (o.s. Virta, 1899-1982) ja Vihtori (1897-1970) Tapperin esikoisena. Myöhemmin veljessarjaan syntyivät kirjailija Harri Tapper (1929-2012), kuvanveistäjä Kain Tapper (1930-2004) ja teatterilavastaja Yrjö Tapper (1932-).

Kuopus Yrjö oli nuorena lahjakas urheilija, mm. SM-pronssi yhdistetyssä 20-vuotiaiden sarjassa.

Marko Tapio kävi keskikoulua täydet 4 luokkaa ja suoritti sisävesiliikenteen laivapäällikön tutkinnon. Hän työskenteli Kymin Uittoyhdistyksen metsä- ja uittotyönjohtajana vuoteen 1950 ja kirjailijana vuodesta 1952 sekä tilapäisenä rakennustyömiehenä ja freelancer-toimittajana Keski-Suomen Iltalehdessä 1961–1962.

Marko Tapio oli huomattavimpia sodanjälkeisiä prosaistejamme. Saarijärven Pullistus, joka oli varsinaisesti urheiluseura, perusti kirjallisuuskerhon, jonka klassikoita ruotivia luentoja Marko Tapper seurasi aktiivisesti. Tämä "seminaari" auttoi häntä toteamaan omat mahdollisuutensa kirjailijana, ja kerhon järjestämissä kirjoituskilpailuissa hän korjasi monet voitot. Kerhon puheenjohtaja lehtori Pekka Mattila (myöhemmin fil. tri ja professori) seurasi "hovikriitikkona" lahjakkaan kirjailijanalun esikoisromaanin työvaiheita. Suuri merkitys kirjailijantyölle oli Saarijärven mehevällä kansankielellä ja metsä-, rakennus- ja uittotyömailla saaduilla kokemuksilla.

Tapion esikoisteos Lasinen pyykkilauta (1952) otettiin vastaan lahjakkaan "sillanpääläisen" kertojan romaanina, jossa kuvattiin nuoren miehen kypsymiskamppailua. Vuonna 1956 ilmestynyt Aapo Heiskasen viikatetanssi on luokiteltu moderniksi romaaniksi. Teoksessa kuvataan sodasta ja sotasairaalasta palaavan ylioppilaan henkistä kriisiä, joka laajentuu ”harmaiden veljien” pysähtyneeksi ajankuvaksi, kun koetuksella on koko elämisen mielekkyys ja usko tulevaisuuteen.
(Wikipedia)

- - -

Neljä vuotta esikoisteoksen jälkeen ilmestynyt Aapo Heiskasen viikatetanssi oli Tapion läpimurtoteos. Kolmikymppisellä Marko Tapiolla alkoi olla omaakin elämänkokemusta, ja elämän ongelmallisuuden ja ristiriitojen pohdiskelu, myös metafyysisiä ja hengellisiä arvoja koskeva, kypsyi omaleimaiseksi kirjailijan ääneksi, joka synkkäsävyisyydessäänkin hapuilee valoa ihmisen sisimpien kerrostumien taustalta tai yläpuolelta. Perimmäiset kysymykset jäävät Marko Tapion tuotannossa avoimiksi.

Wikipedian mukaan "Kirkolla, papeilla, uskonnolla ei milloinkaan ollut Marko Tapiolle itselleen oleellista merkitystä. Jumalalle hän oli jättänyt sen, mikä Jumalalle kuului. Ihmisen oli itse pystyttävä hoitelemaan sarkansa omassa maailmassaan". Tämä on vain osittain totta. Totta on, että Tapio kuvaa nimenomaan ihmistä ja hänen arkista kamppailuaan itsensä ja yhteiskunnallisen ympäristön kanssa eikä romaaneissaan askartele, ainakaan kovin laajasti tai suorasanaisesti, Jumalaa ja uskontoa koskevissa teoreettisissa kysymyksissä. Kysymys Jumalasta on kuintenkin ontologinen, ihmisen olemassaoloon ja arvoitukseen liittyvä kysymys. Sen kaiut ja heijasteet kuuluvat Tapion romaanihenkilöiden elämänahdistuksessa. 

Aapo Heiskasen viikatetanssin kolmas painos ilmestyi pokkaripainoksena Wsoy:n Kolibrikirjastossa 1985 ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Suomalaisia kirjallisuuden klassikkoja -sarjassa vuonna 2001. SKS:n laitoksessa teoksen alkuun on liitetty Sari Salinin kirjoitus "Oman elämänsä näyttelijä" ja loppuun romaanin arviointeja.

"Aapo Heiskanen, maalta kotoisin oleva lääketieteen opiskelija on haavoittunut sodassa ja paennut sotasairaalasta. Pakkomielteet, syyllisyyden ja vierauden tunnot jopa hallusinaatiot ajavat häntä hänen etsiessä ratkaisuja ongelmiinsa Rasvangin pitäjästä."
(SKS:n kirjaesittely)

- - -

Marko Tapper itse piti pääteoksenaan neliosaiseksi aikomaansa Arktinen hysteria -sarjaa, jonka ensimmäinen teos Vuoden 1939 ensilumi ilmestyi 1967. Romaanisarja on kirjailijan yritys kuvata Suomen lähimenneisyys ja sen poliittisesta sekä kulttuurillisesta ilmapiiristä sekä henkisistä ristiriidoista seurannut nykyisyys, taiteellisesti eheällä ja tinkimättömällä tavalla niin, että jokainen romaani olisi myös oma toimiva kokonaisuutensa.

Arktista hysteriaa on verrattu Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan (1959, 1960, 1962). Sitä on pidetty jopa vastineena Pohjantähti-trilogialle ja Tuntemattomalle sotilaalle (1954).

Vanhimpana veljenä Marko oli veljesten lapsuudessa eräänlainen taiteellinen esikuva ja henkinen suunnannäyttäjä. Tapio suunnitteli Arktisesta hysteriasta omaa neliosaista ”sinfoniaansa”, joka tarjoaisi monisyisemmän luotauksen ja kollaasin Suomen historian traumaattisiin tapahtumiin kuin mikään aiempi suomalainen romaani.

Marko Tapion tavoitteet kirjailijana olivatkin poikkeuksellisen korkealla. Hän oli kirjailijana niin sanotusti paikallinen ja ”saarijärveläinen”, mutta samalla vaativine teemoineen selvä universalisti, kuten Marko Tapion kirjailijalaadun hieno ymmärtäjä Anne Fried toteaakin kirjoituksissaan. Marko Tapion tuotannossa ”paikan henki” on aina filosofinen kysymys.

Markon asema veljessarjan esikuvana todentuu hyvin hienovaraisella tavalla Harri Tapperin Suomen kirjallisuudessa ainutlaatuiseksi muodostuneessa lapsuuden saagassa, neliosaiseksi rakentuneessa teossarjassa Järkäle (2009). -- Järkäle on sekin kuin oma ”sinfoniansa”. Sen partituuri muodostuu vahvojen lapsuuden elämysten ja vaikutelmien fragmentaarisista sarjoista, ihmisen, maiseman, luonnon ja sisäisen maailman leikkauspisteistä ja kohtaamisista. Kielen taju syntyy kuuntelemisesta.

Thomas Mannin Joosef-romaanisarjassa puhutaan siitä, miten ihmisellä on tarve päästä selville menneisyydestään ja halusta nähdä ihmiselämä historian tapahtumaketjuna. Tätä Mannin teosta Marko Tapio tutki loppuaikoinaan intensiivisesti.

Mannin mukaan maailman kaikkeuden ja ihmiselämän piirteet kytkeytyvät toisiinsa, ja erilaiset ideat ovat kiinni toisissansa kuin ketjun renkaat. Luomalla syvätarkan silmäyksen tuntemattomaan voi avata verhoa, jolloin ihmisten takaiset vaikutussuhteet ja salaisuudet paljastuvat.

(Hannu Waarala, Tapperien vahva henkinen perintö; Keskisuomalainen 15. 1. 2013)

- - -

Aapo Heiskasen viikatetanssin ja Vuoden 1939 ensilumen väliin jäävällä noin kymmenen vuoden ajanjaksolla ilmestyivät teokset Korttipelisatu (1958), Terassi (1962), Enkeli lensi ohi (1963), Se kesä on mennyt (1964) ja Kolmetoista mehiläistä (1964).

Hän oli hyvin nuori mies ja ihaili ja kunnioitti isäänsä rajattomasti, koska tämä oli kerran osoittanut ymmärtävänsä häntä, poikaa. Vasta nyt, vaikka ei vieläkään täysin, hän alkoi itse tajuta miten suunnattoman hyvin isä oli hänet ymmärtänyt. Hän meni ympäriinsä ja lauloi "jumal'avita!" Monet ihmiset heidän kylässään eivät jaksaneet häntä ymmärtää. Monet kunnon ihmiset. He olivat sitä mieltä, että hänen laulunsa olivat rumia lauluja. Olivat antaneet hänelle hupuloijapojan nimen, erään toisen tunnetumman hurjanpojan tarinan mukaan; olivat pahoillaan, monet sanoivat sen suoraan.  
  Mutta isä oli häntä ymmärtänyt. Ja hän meni ja mesoi ikään kuin olisi tahtonut ylistää jumalan ihmeellisyyttä jokaisella askeleellaan.

Näin alkaa vaikuttavan läpimurtoteoksen varjossa liian vähälle huomiolle jäänyt romaani Korttipelisatu. Se on suurta sisäistä tuskaa ja herkkää kauneudenkaipuuta ilmentävä teos.

xxxxx

(s. 6 - 7)

Enkeli lensi ohi... Rikosromaani...

xxxxx

(s. 15-16)

-voimakkaat odotukset ym. polttivat loppuun-
[keskeneräinen]

TUOMAS-KETTUNEN, Erik (1916 - 2001)

Alopaeus (ven. Алопеус, joskus transliteroituna muodossa Alopeus) on itäsuomalainen pappis- ja virkamiessuku, jonka jäsenet ovat kohonneet merkittäviin asemiin myös Venäjän palveluksessa. Suvun vanhin tunnettu jäsen Tuomas Kettunen asui Naukkarilassa Kerimäellä 1500-luvulla. Jotkut suvun jäsenet ovat palauttaneet nimen muotoon Kettunen tai Tuomas-Kettunen.
 
Tuomas Kettusen poika Andreas Thomae Kettunius (mainitaan 1578) oli Jääsken kappalaisena, ja tämän poika Bartholdus Andrae Kettunius (k. 1634) Jääsken kirkkoherrana 1612. Hänen pojanpoikansa Jääsken kappalainen Magnus Kettunius (k. 1692) otti neljän veljensä kanssa 1600-luvun lopulla nimen Alopaeus (kreik. alopeks, kettu); muuan toinen sukuhaara omaksui nimen Norrgren.
 
1700-luvulla Johan Alopaeus aateloitiin ja hän otti käyttöön sukunimen Nordenswan.
(Alopaeus-suku, Wikipedia)

Alopaeus-sukuun kuuluva Erik Tuomas-Kettunen kirjoitti 1980-luvulla elämäkertateokset Maria Kristina (os. Tesche) ja tuomiorovasti Magnus Alopaeuksen pojista David ja Maximilian Alopaeuksesta:

Viipurista Euroopan huipulle - David Alopaeuksen elämänuran kuvaus (Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö 1986). Keisarin omapäinen suomalainen - Maximilian Alopaeuksen dokumentaarinen elämäntarina (Wsoy 1990).

Daavid Alopaeus (1769, Viipuri - 1831, Berliini) oli suomalais-venäläinen diplomaatti, kreivi ja todellinen salaneuvos.

Alopaeus toimi Venäjän lähettiläänä Tukholmassa vuosina 1803–1808. Suomen sodan puhjettua hänet pidätettiin, mutta kykeni vankeudestaankin käsin toimittamaan arvokkaita sotilaallisia tietoja Pietariin. Hän oli yksi rauhansopimuksen allekirjoittajista Haminassa vuonna 1809. Vuonna 1810 Alopaeus kutsuttiin Aleksanteri I:n salaisen neuvoston jäseneksi. Neuvostossa käsiteltiin paitsi sotilas- ja ulkopoliittisia asioita, myös valtakunnan läntisten kuvernementtien hallintoa. Alopaeus myötävaikutti muun muassa Vanhan Suomen liittämiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan ja edisti muutoinkin Suomen asemaa Venäjän alaisuudessa.

Haminan rauhan jälkeen Alopaeuksen seuraava suuri diplomaattinen menestys liittyi Venäjän ja Turkin suhteisiin. Alopaeus määrättiin lähettilääksi Napoliin, josta käsin hän pyrki luomaan suhteita Turkkiin. Turkin jättäytymisen sodan ulkopuolelle Napoleonin hyökättyä Venäjälle vuonna 1812 katsotaan olleen suurelta osin Alopeauksen diplomatian ansiota. Napoleonin vallan väistyessä Alopaeus nimitettiin Lothringenin kenraalikuvernööriksi vuonna 1814. Nancyn kaupungista käsin hän johti nykyisin Ranskaan kuuluvia Mosellen, Meurthen, Meusen, Vosges'n ja Marnen departementteja. Hän osallistui myös Wienin kongressiin vuosina 1814–1815 Venäjän lähetystön jäsenenä.

Uransa loppuvaiheissa Alopaeuksen diplomaattisiin tehtäviin kuului muun muassa suuriruhtinas Nikolai Pavlovitshin (myöh. keisari Nikolai I) ja Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm III:n tyttären Charlotten vuonna 1817 toteutuneen avioliiton järjestely, Venäjän ja Preussin välisen tärkeän kauppasopimuksen neuvotteleminen sekä kysymykset Puolan asemasta.

Alopaeus korotettiin vapaaherraksi vuonna 1819 ja hän sai puolalaisen kreivin arvon 1820. Hän kuoli 62-vuotiaana Berliinissä.

(Frans David Alopaeus, Wikipedia)

Magnus (Maximilian) Alopeus (11. tammikuuta 1748 Viipuri – 6. kesäkuuta 1822 Frankfurt am Main), oli suomalais-venäläinen Venäjää palvellut diplomaatti ja todellinen salaneuvos.
  Viipurissa synytynyt Alopaeus oli papin poika. Hänen nuorempi veljensä, krevi Frans David Alopaeus, toimi niin ikään diplomaattina. Vuonna 1766 Alopaeus lähti opiskelemaan matematiikkaa Göttingenin yliopistoon, ja siellä hankittu Saksan asioiden tuntemus oli hyvänä pohjana hänen myöhemmälle diplomaattiuralleen. Venäjän ulkoasiainministeriön palvelukseen hän pääsi 1770. Alopaeus palveli diplomaattiuransa aikana kolmea Venäjän hallitsijaa: Katariina Suurta, Paavali I:tä ja Aleksanteri I:tä. Venäjän Berliinin-lähettiläänä toimiessaan hän pääsi Preussin kuninkaiden Fredrik Vilhelm II:n ja Fredrik Vilhelm III:n suosioon. Hän yritti neuvoa Preussin hallitsijaa muun muassa suhteissa Ranskaan, jonka johtoon vuosisadan vaihteessa noussut Napoleon pyrki saavuttamaan Euroopan herruuden. Sittemmin Alopaeus neuvotteli tsaarin asiamiehenä itse Napoleonin kanssa osallistuessaan Ranskan ja Englannin välisiin rauhanneuvotteluihin.
  Alopaeus toimi Venäjän lähettiläänä sekä Berliinissä että Lontoossa. Hänen Lontoon-komennuksensa päättyi Tilsitin sopimuksen jälkeen vuonna 1808. Vuonna 1818 Alopaeus osallistui vielä merkittävään Aachenin kongressiin, jossa Britannia, Itävalta, Preussi ja Venäjä keskustelivat erityisesti Ranskaan liittyvistä asioista.
(Magnus Alopaeus, Wikipedia)

Venäjän keisarikunnassa arvonimi salaneuvos (ven. Тайный советник, tainyi sovetnik) oli käytössä 1722–1917 osana Pietari Suuren käyttöön ottamaa rankijärjestelmää, joka rinnasti hovin ja siviilihallinnon virkamiesten arvoasteikon sotilasarvoihin. Tällä asteikolla salaneuvos oli kolmanneksi ylin arvoaste, joka vastasi kenraaliluutnanttia ja merivoimien vara-amiraalia.
 
Salaneuvosta ylempi arvonimi todellinen salaneuvos puolestaan vastasi kenraalia tai amiraalia. Toiseen arvoluokkaan kuulunut todellinen salaneuvos oikeutti puhutteluun "teidän korkeaylhäisyytenne", kun taas salaneuvosta puhuteltiin "teidän ylhäisyytenne". Todellisen salaneuvoksen yläpuolella oli rankijärjestelmässä arvonimi kansleri.
 
Salaneuvos oli virka- ja arvonimenä käytössä myös Suomessa Venäjän vallan alla. Vuonna 1897 annetussa Suomen viimeisessä Arvojärjestyksessä (29/1897) kaikki suuriruhtinaskunnan sotilas- ja siviilivirat oli jaettu neljääntoista luokkaan. Salaneuvos kuului arvojärjestyksessä kolmanteen luokkaan ja todellinen salaneuvos toiseen luokkaan. Ensimmäinen luokka oli tyhjä.
(Todellinen salaneuvos, Wikipedia)

Todellisia salaneuvoksia ovat olleet mm. paroni Paul von Nicolay (1777-1866), senaattori Lars Gabriel von Haartman (1789-1859), ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt (1794-1875) ja ministerivaltiosihteeri Theodor Bruun (1821-1888). Monrepos'n kartanon omistaja paroni von Nicolay oli uskoontultuaan merkittävä herätyskristitty, joka vaikutti aatelis- ja hienostopiirien, mutta myös tavallisen kansan heräämiseen. Hänen nimensä on yhdistetty vapaakirkolliseen herätysliikkeeseen 1800-luvun syvällisenä vaikuttajana, joka muokkasi uskonnollista maaperää uusille, tervehenkisille ja eläville suuntauksille.

Salaneuvoksia ovat olleet mm. Mannerheim-suvun ensimmäinen Suomeen muuttanut jäsen, valtiomies Carl Erik Mannerheim (1759-1837, marsalkka Mannerheimin isoisän isä), senaattori Karl August Ramsay (1791-1855), senaattori, Suomen pankin johtaja Robert von Trapp (1802-1875) ja kenraaliluutnantti, senaattori Fredrik Waldemar Schauman (1844-1911, Eugen Schaumanin isä).

Vuorineuvoksen arvonimen vuonna 1966 saanut Erik Tuomas-Kettunen (vuoteen 1935 Alopaeus) kuuluu Suomen elintarviketeollisuuden merkkihenkilöihin. Hän oli Vaasan Höyrymylly Oy:n toimitusjohtaja 1953-74 ja hallituksen puheenjohtaja vuoteen 1982. Tuomas-Kettusen kaudella Vaasan Höyrymylly (vuonna 1981 yhtiön nimi muutettiin Vaasanmyllyksi) kasvoi merkittävästi ja siitä tuli tärkeimpiä kotimaisia elintarvikeyrityksiä. Tuomas-Kettunen toimi myös Teollisuuden Keskusliitossa ja useissa järjestöissä.

1800-luvun alkupuolelle asti viljan jauhatus tapahtui pienissä kotitarvemyllyissä, joissa talonpojat jauhoivat satonsa. Vähitellen niiden rinnalle alkoi ilmestyä ammattimylläreiden omistamia alueellisia vesimyllyjä. Höyryn käyttöönotto teollisuudessa merkitsi mullistusta myös elintarviketeollisuudessa. Kotitarvevalmistuksesta siirryttiin koneellistettuun suurtuotantoon.
  
Suomen ensimmäinen höyrymylly perustettiin vuonna 1849, jolloin vaasalainen proviisori August Alexander Levón sai Vaasan maistraatilta luvan "kahdentoista hevosen voimaisen" höyrymyllyn rakentamiseen Vaasan Alkulaan. ---
  
Vaasan palon (1852) jälkeen kaupunki rakennettiin uudelleen meren rantaan. Levónin mylly oli säästynyt palolta, mutta vasta vuonna 1874 hänen onnistui saada lupa siirtää se varaamalleen paikalle uuden kaupungin sataman ääreen. Viivästyminen johtui osittain Levónista itsestään. Uutterana yrittäjänä häntä kiinnosti tuolloin mm. puuvillatehtaan perustaminen. Muista hänen yrityksistään mainittakoon tiilitehdas, höyrysaha ja höyrylaiva. Levón yritti myös perustaa leipätehtaan, mutta senaatti kielsi hankkeen, koska se piti leipomista käsityönä, jolle tehdasoikeuksia ei voitu myöntää.
  
Monella eri tavalla Vaasan historiaan vaikuttanut kauppaneuvos A.A. Levón kuoli vuonna 1875. Levónin myllyn toimintaa jatkoi vuonna 1876 perustettu yhtiö, Vaasan Höyrymylly Osakeyhtiö (Wasa Ångqvarns Aktiebolag). --- Yhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja oli Carl Stoltzenberg. Jo vuonna 1878 valittiin uudeksi toimitusjohtajaksi Paul Hugo Sölfverarm, joka vuoteen 1911 asti tarmokkaasti johti yritystä.
  
--- Sölfverarm tajusi myllyteollisuuden suhdanneherkkyyden, minkä vuoksi hän ryhtyi monipuolistamaan tuotantoa, mm. kokeilemalla vehnänjauhatusta ja riisisuurimoiden valmistusta. Näistä vehnän jauhatus osoittautui kannattamattomaksi venäläisen vehnäjauhon hallitessa Suomen markkinoita.
   
1890-luvulla alettiin Suomeen tuoda halpaa saksalaista ruisjauhoa. Esimerkiksi vuonna 1892 tuonti kasvoi 700.000 kilosta peräti 17 miljoonaan kiloon. Saksalaisen ruisjauhon hinta oli 25 % halvempi kuin kotimaisen, mikä johtui saksalaisen rukiin huonommasta laadusta ja tullikeinottelulla aikaansaaduista vientipalkkioista. Saksassa nämä väärinkäytökset saatiin kuriin vuonna 1897, mutta sitä ennen moni suomalainen mylly oli joutunut lopettamaan toimintansa.
   V
aasan Höyrymyllyn pelastukseksi koitui riisin lisääntynyt jauhattaminen. Raakariisiä ryhdyttiin hankkimaan suoraan kaukaisista maista, mm. ensimmäinen riisilasti Intiasta saapui Vaasaan vuonna 1893. "Ruisjauhosodan" pahimpana aikana jouduttiin kuitenkin kustannuksia alentamaan. Henkilökuntaa vähennettiin, ja mm. toimitusjohtaja Sölfverarm siirtyi pankinjohtajaksi ja hoiti myllyä sivutoimenaan.
  
Kilpailun lakattua ja valtion tuella yritys alkoi toipumaan lamasta. Riisiä valmistettiin koko maan kysyntää tyydyttämään ja ruista jauhettiin etupäässä Vaasan ja sen ympäristön kulutukseen. Toimitusjohtaja Sölfverarmin kuollessa vuonna 1911 yritys oli yhä vankemmalla pohjalla.
  
Uudeksi toimitusjohtajaksi tuli Wolter Lindell, jonka johtajuuden aikana puhkesi maailmansota, mikä merkitsi elintarvikepulaa ja elintarvikkeiden säännöstelyä. Alkoi myllyn hiljaisin toimintajakso. Vuonna 1917 yhtiön ainoina asiakkaina olivat kunnalliset elintarvikelautakunnat. Samana vuonna toimitusjohtajaksi tuli myllyn perustajan A.A. Levónin poika Edvin Levón.
   S
odan päätyttyä saapuivat ensimmäiset viljalaivat maahan kevättalvella 1919 tuoden amerikkalaista viljaa. 
 
Vuonna 1919 yhtiö pääsi harjoittamaan sen toimintaan läheisesti kuuluvaa leipäteollisuutta ostamalla vuonna 1904 perustetun Vaasan Höyryleipomo Osakeyhtiön. --- Hallituksen säädettyä tullin tuontivehnälle Vaasan Höyrymylly saattoi toteuttaa pitkään suunnitteilla olleen vehnämyllyn rakentamisen Vaasaan. Mylly valmistui vuonna 1931, ja yhtiöstä kehittyikin maamme teollisen vehnänjauhatuksen uranuurtaja. Samoihin aikoihin myös riisimyllyä laajennettiin ja ajanmukaistettiin.
  
Sotavuodet luonnollisesti aiheuttivat muutoksia ripeästi kehittyneelle myllyteollisuudelle. Vuodesta 1940 alkaen leipävilja oli kortilla, kun viljan tuonti ja jakelu olivat valtion käsissä ja tiukan säännöstelyn alaisia. Riisin tuotanto päättyi kokonaan. Tuotanto valjastettiin säännöstelytaloudelle, mm. näkkileipää toimitettiin sotamiehille. Toimitusjohtaja Kuntsi kuoli vuonna 1942, ja hänen tilalleen nimitettiin Artturi Orelma.
  
1950-luvulle tultaessa yhtiöllä oli mylly, kaksi leipätehdasta ja rehutehdas Vaasassa, vehnä- ja ruismylly Oulussa sekä Munkkisaaren myllylaitos Helsingissä. Orelma kuoli vuonna 1953, ja  uudeksi toimitusjohtajaksi tuli Erik Tuomas-Kettunen. 1950-luvulla yhtiö osti Turun vehnämyllyn (1955) ja Haapaniemen valssimyllyn Kuopiossa H. Saastamoinen & Pojat Oy:ltä (1956), perusti yhdessä margariiniteollisuuden kanssa Öljynpuristamo Oy:n (1958) sekä teki vuonna 1959 sopimuksen Kellogg Companyn kanssa Kellogg-tuotteita valmistavan tehtaan rakentamisesta Munkkisaaren myllyn yhteyteen. 
  
1960-luku käynnistyi pääkonttorin muutolla Vaasasta Helsinkiin vuonna 1960. Vuosikymmen oli yritykselle vireää aikaa. Uusia tuotantolaitoksia valmistui, uusia yhtiöitä tai osakkuuksia eri yhtiöihin hankittiin ja alan tuotantoa rationalisoitiin keskinäisin sopimuksin. Näistä mainittakoon mm. Munkkisaaren rehutehtaan valmistuminen vuonna 1961, Finnbrood leipätehtaan toiminnan käynnistyminen vuonna 1963, Marke Oy:n (ent. Marja ja Säilyke) osake-enemmistön ostaminen ja sulauttaminen yhtiöön vuonna 1964, makaronin valmistamisen aloittaminen ostamalla Huhtamäki Oy:ltä tarvittavat koneistot ja sen tuotteiden valmistusoikeudet vuonna 1965, Kotkan myllyn ostaminen Kesko Oy:ltä erilliselle Kauppiaitten Mylly Oy:lle vuonna 1965 ja Savonlinnan Valssimyllyn osto ja lakkauttaminen vuonna 1967.
  
Tuomas-Kettusen aikana Vaasan Höyrymylly Oy:stä kehittyi alallaan johtava valtakunnallinen elintarvike- ja rehuteollisuusyritys. Vuonna 1974 uudeksi toimitusjohtajaksi nimitettiin Pentti Rikala.

(A. A. Lévon liikemiehenä, Vaasanmylly Oy)

Kirjallisen uransa Tuomas-Kettunen aloitti vuonna 1983 suomalaisen puunjalostusteollisuuden kehityksestä kertovalla sukukronikalla Elämänpuu.

Kotipappilan vieressä kuohuva Oinaskoski, suuret järvialueet ja havupuiset takametsät innoittivat nuoren opiskelijan Karl Johan Nordenforsin tekemään uhkarohkean päätöksen: Metsät ja vedet oli saatava tuottavaan käyttöön. Niissä oli kotipitäjän tulevaisuus. Karl Johan saattaa opintonsa päätökseen. Syksyllä 1873 hänet vihitään papiksi, ja seuraavana vuonna hän aloittaa kotiseurakuntansa apupappina, isänsä apulaisena. Mutta virka ei estä häntä kehittämästä suunnitelmaansa Oinaskosken alueen teollistamiseksi. Isänsä ja hyvien ulkopuolisten neuvonantajien tukemana hän voittaa ympäristön, maanomistajien ja rahoittajien epäilyt. Vuonna 1878 perustetaan Oinaskoski Oy, ja kaksi vuotta myöhemmin aloittaa toimintansa yhtiön tuotantolaitos, yksiraaminen höyrysaha. Pitäjäläisiltä Koski-Kallen lisänimen saanut Karl Johan Nordenfors on pannut rohkeutensa ja mielikuvituksensa voimin pystyyn yrityksen, josta seuraavien sukupolvien aikana kasvaa kukoistava teollisuusyhtiö voimalaitoksineen, sahoineen, paperi- ja selluloosatehtaineen.
(Romaanin takakansitekstistä)

Kirjan alkuun Tuomas-Kettunen on liittänyt Oinaskosken Nordenforsien sukupuun. Romaani muistuttaakin siinä määrin todellista sukukronikkaa, että lukija saattaa erehtyä pitämään sitä oikeana.

Kun Tuomas-Kettunen Nordenforsien suvun vaiheiden kautta kuvaa suomalaisen teollisuuselämän puitteita 1800-luvulta 1970-luvulle, poliittisten ja yhteiskunnallisten vaiheiden vaikutusta elinkeinoelämään ja elinkeinoelämän vaikutusta politiikkaan ja yhteiskunnallisten olojen muotoutumiseen, teos varmastikin sisältää todellisia havaintoja ja kokemuksia kirjailijan omasta kokemuspiiristä ja historiasta. Romaanin viimeinen lause havahduttaa lukijan ymmärtämään että kyseessä on kaunokirjallinen tuote: "Koti- ja ulkomaisten yritysten toiminnat ovat niin aikaan kuin paikkaan nähden kirjan aiheen vaatimaa mielikuvituksen tuotetta."

Elämänpuun kirjoittaminen toimi tekijälle hyvänä harjoituksena sitä seuraavien, todellisten elämänkertateosten kirjoittamiseen.

Viipurista Euroopan huipulle ja Keisarin omapäinen suomalainen -teosten jälkeen Tuomas-Kettuselta ilmestyi vielä kaksi teosta. Vuonna 1994 ilmestynyt Keisareita, ministereitä, oppineita - Suomen tie itsenäisyyteen Narvan taistelusta Tarton rauhaan on luontevaa jatkoa edellisille, Ruotsin ja Venäjän vallan alaisen Suomen asemaa sukuhistorian kautta käsitelleille teoksille.

Viimeiseksi teokseksi jäi Karjala-lehden kustantama Merikettu kertoo, eli, Aluksen vanha kapteeni muistelee - henkilökuvia ja vähän muutakin Saimaalla kuultua ja koettua (1997).  

Teos on tekijän kirjoista henkilökohtaisin ja lähestyy esikoisteoksen teemaa. Nyt käsittelytapa ei ole fiktiivinen vaan konkreettinen. Suomen talouselämän vaikuttajien ja tarkkailijoiden henkilökuvien kautta tekijä tahtoo korostaa talous- ja elinkeinoelämän päätösten vastuullisuutta ja päättäjien usein raskastakin roolia vastuunkantajina. Muistelujen ote on rento ja välitön. Esikoisteoksen lailla tässäkin kirjassa on puutteensa, henkilökuvaus voisi sisältää enemmän kriittisiä ja itsekriittisiä sävyjä, mutta lähestymistapa on yhtä kaikki mielenkiintoinen eikä lopputuloskaan ole huono. Muistelmien, havaintojen ja kommenttien kautta piirtyy kuvaa suomalaisen talouselämän ja -politiikan vaiheista ja - ennen kaikkea - tapahtumiin osallistuneista inhimillisistä ihmisistä. Muistelmateos piirtää kaaren 1960-luvulta 1990-luvun alkuun: sodanjälkeisen jälleenrakentamisen raskaimmat vuodet ovat ohi ja talouselämä alkaa vakiintua, kunnes 1980-luvun lama raskaine vaiheineen pakottaa arvioimaan tilanteita ja tekemään vaikeita päätöksiä. 

Merikettu kertoo -muistelmakirjan pienet henkilökuvat sisältävät kymmeniä aikakauden tapahtumia aitiopaikalta seuranneita henkilöitä, mm: ylipormestari Teuvo Aura (s.1912), lähetystöneuvos Heikki Brotherus (s.1909), SAK:n toinen puheenjohtaja Arvo Hautala (s.1917), ministeri Päiviö Hetemäki (s.1913), SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen (s.1922), toimitusjohtaja Max Jacobson (s.1923), ylilääkäri Erkki Jäämeri (s.1909), ministeri Ahti Karjalainen (s.1923), presidentti Urho Kekkonen (s.1900), kenraaliluutnantti Erkki Kukkonen (s.1903), Kansliapäällikkö Keijo Liinamaa (s.1929), pääjohtaja Olavi Lindholm (s.1911), ylijohtaja Eino Lähdeoja (s.1911), vuorineuvos Ilmo Nurmela (s.1903), SAK:n puheenjohtaja Vihtori Rantanen (s.1917), kenraali Ville Poju Somerkari (s.1913), päätoimittaja Ilmari Turja (s.1901), vuorineuvos Eero Viima (s.1907), kansleri Klaus Waris (s.1914).

Erik Tuomas-Kettunen ja Maria Heikura avioituivat 1939. Heillä on kolme lasta: Anneli (1943), Merja (1945) ja Marja-Leena (1950). 

TUOMIKOSKI, Aino (1889 - 1958)

7. 5. 1889 Lahti - 18. 5. 1958 Tampere. Kieltenopettaja Vaasassa 1913-21. Suomentaja. Vanhemmat kelloseppä Johan Erland Andelin ja Matilda Johansson. Puoliso Jaakko Tuomikoski vuodesta 1913. Veli Aarne Anttila (1892-1952).

Suomensi kymmeniä teoksia pääasiassa Karistolle alkaen E. T. A. Hoffmannin satukertomuksesta Kiusanhenki (Karisto 1918, Kariston nuorison kirjoja nro 15), viimeisenä Olivia Manningin Venuksen kyyhkyset (Karisto 1956). Muita suomennoksia mm.:

H. G. Wells: Näkymätön mies (Karisto 1922). J. S. Fletcher: Kellanpunainen timantti (Karisto 1924, Englantilaisia romaaneja -sarja nro 3). Charles Dickens: Dombey ja poika (Karisto 1925, Kariston klassillinen kirjasto nro 33-34). P. G. Wodehouse: Jotakin uutta (Karisto 1925). E. Barrington: Loistava apollo - Byronin elämä (Kirja 1926). P. G. Wodehouse: Antaa Psmithin hoitaa (Karisto 1928, Uusia romaaneja -sarja nro 16). William Makepeace Thackeray: Turhuuden turuilla 1-2 (Otava 1955-1956).

kts. Aarne Anttila, Jaakko Tuomikoski

TUOMIKOSKI, Jaakko (1885 - 1971)

Vieno Jaakko Tuomikoski 28. 7. 1885 Liminka - 14. 6. 1971 Tampere. Suomentaja. Tamperelainen kaupunginvaltuutettu. Vanhemmat kunnallisneuvos Antti Tuomikoski ja Vilhelmiina Tuorila. Puoliso Aino Tuomikoski.

Vaasa-lehden päätoimittaja 1913-24, Uuden Suomen toimittaja 1924-27, Iltalehden päätoimittaja 1927-30, Aamulehden päätoimittaja 1931-56.

Kirjoitti yhden matkakirjan (Helsinkiläinen lontoossa, Kirja 1927, 212 sivua) sekä teki joitain suomennoksia:

John Keats: Runoelmia (Wsoy 1917). Ernst von Feuchtersleben: Sielun hoitoa (Karisto 1919, Elämän arvoja -sarja nro 3). Georg Brandes: Cajus Julius Caesar (Karisto 1922). Immanuel Kant: Ikuiseen rauhaan (Karisto 1922, suomentanut ja johdannolla varustanut Jaakko Tuomikoski, Kariston klassillinen kirjasto nro 21). Oskar F. Walzel: Saksalainen romantiikka (Karisto 1927, Kariston tietokirjoja-sarja nro 18). P. B. Shelley: Shelleyn runoja (Kirja 1929).

kts. Aino Tuomikoski

TUURE, Leila (1938 - )

Olen syntynyt Porissa vähän ennen talvisotaa ja olen ties kuinka monennen sukupolven porilainen. Kokemäenjokilaaksossa vaikuttaneista esi-isistä on tietoa jo 1600-luvulta.

Ylioppilaaksi pääsin Porin tyttölyseosta 1959, minkä jälkeen opiskelin historiaa Turun yliopistossa.

Valmistuttuani, ja oikeastaan jo sitä aikaisemminkin, toimin historianopettajana Porissa, pääosin Porin suomalaisessa yhteislyseossa, jonka nimi muutettiin Riihikedon kouluksi 1970-luvun poliittisesti myrskyisinä vuosina, mutta palautettiin takaisin suomalaiseksi yhteislyseoksi.

Historiallisten romaanien kirjoittamisen aloitin vuonna 1989 muutettuani uuden avioliiton myötä Espooseen, missä asun edelleen.
(Leila Tuure kotisivullaan)

Nyttemmin olen vapaa kirjoittaja ja oleskelen pääasiassa pääkaupunkiseudulla, Espoossa. Syntymäkaupungista muutto näkyy varmasti ajan mittaan yhä selvemmin kirjoissani, mutta ainakin vielä uusin kirjani Hyvä mies sijoittuu Poriin. Se ei ole tiiviisti seutuun sidottu kuten aiemmat romaanini, vaan se on ennemminkin kehityskertomus, joka kuvaa naisen pikkuisen ironisin ja ehkä kyynisinkin silmin miehen ja tämän esikuvien, isoisän ja isän, käsitystä siitä, mikä on hyvä mies. Sen tapahtumat sijoittuvat 1900-luvulle vuosisadan alusta tähän päivään.

Nuoruudessani haaveilin tutkimusmatkailijan ammatista, mutta minusta tulikin aikamatkailija - vieläpä sellainen, joka matkailee ajassa taaksepäin. Historiasta löytyy kuitenkin aina uutta ja kiinnostavaa. Kiinnostus historiaan juontui alun perin varmasti valtavasta lukuharrastuksestani. Historiaahan ei tutkita niinkään koeputkien ja vatupassien avulla, vaan kirjoista ja kirjoituksista. Kirjoittamisen suhteen olen jäänyt koukkuun, kuten lapseni asian ilmaisevat äidin nököttäessä tietokoneen ääressä. He eivät tosin tiedä, että kirjoittajan sormi eksyy liiankin usein sille näppäimelle, jonka takaa löytyy pasianssi.

Minulla on uusioperhe: miehelläni ja minulla on yhteensä 7 lasta, joista kaksi yhteistä tytärtä. Harrastan klassista musiikkia, etenkin oopperaa, myös klassista jazzia. Tätä nykyä olen Espoon kirjailijat ry:n hallituksen jäsenenä ja nautin suuresti vapaudestani.
(Leila Tuure Kariston kirjailijasivustossa).

1.1.2008 muutimme usean vuoden jälkeen takaisin Poriin, Reposaaren kainalossa olevaan Tylttyyn. Talo, jonka löysimme, oli meille sopivan erikoinen, melkein kokonaan yhtä ainoaa tilaa. Pihamaata riittää ja näköala on Eteläselälle, omaa rantaakin on. Vastapäätä muutaman kilometrin päässä iltaisin loistavat Mäntyluodon sataman valot ja vieressä tuulimyllyt suhisevat kotoisasti. Ne ovat tosiupeita, vahinko vain, että niiden tuottamat megavatit ovat vähäiset.
(Leila Tuure kotisivullaan).

Leila Tuuren perustama pienkustantamo Sunkirja aloitti toiminnan tammikuussa 2007.

Vuonna 2011 Tuure julkaisi satukirjan Tontut muuttavat kaupunkiin, johon kuvituksen on tehnyt hänen tyttärensä Matilda Tuure. Tuure on kirjoittanut myös kaksi rikosromaania salanimellä Emma Å.

Vuodesta 2008 lähtien Tuuren teokset ovat ilmestyneet hänen oman Sunkirja-kustantamonsa kautta. Se on julkaissut myös muiden kirjailijoiden tuotantoa.

Suomen kirjailijaliiton jäsen Tuure on ollut vuodesta 1991 lähtien. Hän on kuulunut myös Espoon kirjailijat ry:n hallitukseen.

Nortamo-palkinto Leila Tuurelle myönnettiin vuonna 2009.
(Wikipedia, Leila Tuure)

Leilan tytär Herttaliisa Josefiina Matintytär Tuure (27. 3. 1982 -) on suorittanut varusmiespalveluksen Hämeen rykmentissä ja on sotilasarvoltaan alikersantti. Hän on toiminut kansanedustaja Ben Zyskowiczin eduskunta-avustajana 2006-08.

Leila Tuuren tuotanto omalla nimellä:

Peiliinkatsoja (1989), Eilisen sillat (1990), Narukaruselli (1992) Tummat ja valkeat tulet (1993), Elämänkarkulainen (1994), Sinisukka (1996), Väistyvän veden kaupunki (1998), Hyvä mies (2000), Kauppamiesten sukua (2001), Kauppamiehen tytär (2003), Kauppamiehen perintö (2004), Hatuntekijä (2007), Varjojen aika (2007), Puolan prinsessa (2008), Ros-anna (2009), Piiritanssi (2009), Alfien sodat (2010), Aleksandra ja Mikael (2011), Tontut muuttavat kaupunkiin (kuvitus Matilda Tuure, 2011).

Salanimellä Emma Å.: Musta, mustempi, punainen (2007), Samuelin kirja (2008).

UNGELO, Anna (1932 - )

Vanhemmat Yrjö Kokko ja Aune Irene Ilus. Puoliso Maurice Zalcman vuodesta 1957. Asunut Ranskassa vuodesta 1957. Aamulehden kirjeenvaihtaja Pariisissa 1960-66, suomen kielen lehtori Pariisin yliopistossa vuodesta 1965.

Kirjoitti kolme romaani 1960-luvulla: Pysähtyneet kellot (1960), Naisten Jean (1961), Pieni kehtolaulu rajalla (1963).

Anna Ungelo on kirjailija Yrjö Kokon tytär. Yrjö Kokon elämäkertaa kirjoittaessani törmäsin tietenkin pitkin matkaa myös tyttären elämänvaiheisiin. Annan isälleen lähettämistä kirjeistä tulevat hyvin esille tyttären kirjoittajan taipumukset. Hän kirjoitti lapsena intiaani- ja salapoliisikertomuksia, runoja ja näytelmiä. Isä antoi niistä palautetta ja kannusti Annaa kirjoittamaan. Monipuolisesti lahjakas tyttö soitti pianoa, näytteli ja ennen kaikkea kirjoitti. Haaparannalla asuessaan hän voitti Ruotsin Kouluradion valtakunnallisen kilpailun kirjoituksellaan "Borta bra men hemma bäst" - omaa maa mansikka, muu maa mustikka. Ruotsalaisille oli melkoinen järkytys huomata, että voittaja olikin äidinkieleltään suomalainen.

Jo Annan lapsuuden kirjeistä näkyy kirjallinen lahjakkuus ja lukeneisuus. Hänen tyyliasteikkonsa oli laaja, se ulottui kepeän humoristisesta kuvauksesta vakavaan pohdiskeluun. Ei ollut mitenkään yllättävää, että WSOY hyväksyi heti hänen esikoisromaaninsa "Pysähtyneet kellot" (1960). Kustantajan ihmetystä herätti vain se, kuka tämä varmaotteinen tuntematon esikoiskirjailija oli.

Yrjö Kokon kirjoittamisen taustalla on luonnontieteellinen näkemys ihmisestä yhtenä eläinmaailman lenkkinä. Hänen kerrontansa on perinteistä, joskin siinä on hyvin omintakeista modernisuutta. Aikanaan arvostelijat eivät osanneet luokitella Kokkoa kirjailijana erityisesti hänen rakenteellisten ratkaisujensa takia. Realistiset aiheet leimasivat hänet dokumentaristiksi. Anna Ungelo on puolestaan puhdas modernisti. Eksistentialismi, psykologinen ihmisen tarkastelu on hänen lähestymistapansa, tyyli eleganttia, vähäeleistä.

(Yrjö Kokon elämäkerran kirjoittajan Jukka Parkkisen kolumnista)

kts. Yrjö Kokko

VALTIALA, Nalle (1935 - )

Suomenruotsalainen äidinkielen opettaja ja kirjailija Kaarle-Juhani Bertel Valtiala syntyi 2. tammikuuta 1938 Helsingissä. Vanhemmat Pertti Virko Valtiala ja Margareta Neovius.

Ylioppilaaksi Munkkiniemen ruotsalaisesta yhteiskoulusta 1955. Englantilaisen filologian, ruotsinkielisen kirjallisuuden, pohjoismaisen filologian ja filosofian opintoja Helsingin Yliopistossa. Filosofian tohtoriksi Valtiala väitteli James Fenimore Cooperin tuotannosta vuonna 1999.

Harrastuksikseen Valtiala on kertonut muun muassa teatterin, saaristoluonnon, pyöräilyn, murtomaahiihdon ja retkiluistelun.

Allekirjoittanut kehottaa kaupungin viranomaisia pysyvästi päättämään Kauniasten keskustan ja Koivuhovin välisen perinteellisen hiihtoladun säilyttämisestä, vaikka Ymmerstaan suunnitellaankin rakentamista lähitulevaisuudessa. Hiihtolatu on elintärkeä lukuisille kuntoilijoille ja lapsiperheille, ja on myös paikallisten koululuokkien ahkerassa käytössä. Ladun katkaiseminen lisäisi autoliikennettä Kasavuorelle, mikä olisi negatiivinen kehitys. Sitä paitsi kaupungin on syytä, yhteistyössä Espoon kanssa, ennen seuraavaa talvea korvata tennishallin kohdalla oleva, ojan yli menevä revitty puusilta uudella. Silmukka joka tällä hetkellä korvaa sillan on tieaurauksesta johtuen suurelta osin lumikinosten peitossa.
(Valtialan kirje Kauniaisten kaupunginhallitukselle 28.2.2013)

Esikoisteos novellikokoelma Landet Marita ilmestyi 1961. Sitä seurasivat novellikokoelmat Åtta noveller (1963) ja Äventyret (1965). Vuonna 1968 ilmestyi Valtialan tunnetuin teos Varokaa ihmistä; pamfletti on ensimmäisiä merkittäviä suomalaisia ympäristöpuheenvuoroja, sen suomensivat Helena ja Martti Linkola.

Ihminen, syöpäläinen maan päällä, syöpäkasvain yhä heikommaksi käy-
vässä organismissa - luonnonsuojelun kieltä puhuakseni - on tuskin tie-
toisesti paha ainakaan biologisessa mielessä. Mahdolliset poikkeukset ei-
vät horjuta sääntöä. Olenkin vakuuttunut siitä, että päivittäin toistuvat
raskaat erehdyksemme johtuvat ymmärrettävästä mutta silti toki vaa-
rallisesta lyhytnäköisyydestä. Ne aiheutuvat kyvyttömyydestä nähdä 
asiat osailmiöinä laajoissa yhteyksissä, joihin - niiden laajuudesta huoli-
matta - myös näennäisesti merkityksettömät tapahtuvat vaikuttavat. 
Aivan oleellisesti tämä koskee politiikkaa. 
(Varokaa ihmistä, s.9)

Kuolemanrangaistuksella, tällä tehokkaalla mutta kiistanalaisella tavalla
jakaa oikeutta, on Englannissa pitkät perinteet. En tiedä, milloin se otet-
tiin käyttöön, mutta on kiintoisaa todeta, että eräs julkinen oikeuden-
käynti käytiin jo vuonna 1306. Sen syy on kuitenkin vielä kiinnostavam-
pi: pahantekijä, eräs lontoolainen, oli polttanut hiiliä ja siten syyllistynyt
yleisen ilman likaamiseen. Niin vakava rikkomus yhteiskuntaa vastaan
voitiin sovittaa vain kuolemalla.
   Niistä päivistä maailma on edistynyt. Pari vuotta sitten tehdyn päätök-
sen mukaan ei enää Englannissakaan rauhan aikana toimeenpanna hirt-
totuomioita enempää suoranaisista murhista kuin sellaisista tahattomis-
ta vahingonteoista, jollaisen tuo varhaisemman vuosisadan hiilenpoltta-
ja sai sovittaa. Ilman saastuttaminen ei kuitenkaan ole lakannut vaati-
masta uhrikseen ihmishenkiä.
(sama, s.18)

  Puolueeton tarkkailija, joka liikkuu jossain mielivaltaisesti valitussa kau-
punkimiljöössä, ei voi olla hämmästymättä sitä harkitsematonta ilman
likaamista, mikä kadulla päivittäin tapahtuu. Jos voisimme mielikuvituk-
sellisella aikakoneella saada vierailijan 1300-luvulta, hän todennäköises-
tä alkeellisuudestaan huolimatta järkyttyisi varmaan perin pohjin. Hän
voisi pitää tämän päivän autoilijoita tuskin muina kuin rikollisina ja häi-
käilemättöminä henkilöinä, jotka ovat suurena vaarana yleiselle turval-
lisuudelle. Kun yrittäisimme tukahduttaa hänen teloituskomennuskuntaa
kutsuvat kiihtyneet huutonsa kauniilla puheilla "niistä oikeussäännöistä, 
jotka ottavat yksilöiltä pois mahdollisuuden vahingoittaa toisiaan", hän
pitäisi meitä oikeutetusti kaksoismoralisteina ja valehtelijoina.
(sama, s.26)

Sain ensimmäiset virikkeeni ympäristönsuojeluun Nalle Valtialan pamfletista Varokaa ihmistä 1968 (Varning för manniskan). -- . Sain pian käsiini myös viisi vuotta aiemmin suomeksi julkaistun Rachel Carsonin teoksen Äänetön kevät.
  Valtialan teos sisälsi paljon huolestettuvaa tietoa luonnon tilasta, mutta herätteellisen teema molemmissa kirjoissa oli se, mikä yhä on keskeistä ihmisen ja muun luonnon välisessä vuorovaikutuksessa: ekonomia on osa ekologiaa. 
(Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Kirjon päätoimittaja Erkki Kiviniemi, Kirjo 1/2011)

Ympäristöpamfletin lisäksi Valtialalta on suomennettu lastenkirjat salapoliisiromaani Poika joka hävisi maan alle (Lasten keskus 1993; alkuteos Pojken som gick under jorden 1993) ja Jonna ja ihmepuu (Mediapinta 2014; alkuteos Jonna och mirakelträdet 2010).

Eräänä päivänä Jonna saa kuulla että isoäiti ei elä enää kauan. Ja kyllä hän todella näyttääkin heikolta ja hauraalta, melkein kuin posliinitytöltä joka voi milloin hyvänsä murtua pirstaleiksi. Jonnan sydän on vähällä särkyä, mutta isoäiti lohduttaa häntä sanomalla että kuoleminen kuuluu elämään. Kaikki me kuolemme jonakin päivänä. Kun apteekkari kertoo intialaisesta ihmepuusta joka voi parantaa kaikki sydänsairaudet, Jonna tulee uteliaaksi. Voidaanko isoäiti vielä pelastaa?

Valtialan lukuisista kuunnelmista voidaan mainita mm. Kohti uutta jääkautta (1974, suom. Väinö Kirstinä), Maailma loppuu Kidepoon (1976, suom. Väinö Kirstinä), Aikaa ei ole (1978, suom. Väinö Kirstinä), Kapteeni Cookin kuolema (1978), Kuppi teetä (1978), Linnut (1979, suom. Väinö Kirstinä), We are Satan's people (1987, suom. Ari Koskinen ja Marja Itkonen-Kaila), Minä syön lapsia - kuunnelma Johan Ludwig Runebergista (1988).

Valtiala on äidinkielenopettajan työnsä ohessa julkaissut useita romaaneja ja kirjoittanut lukuisia kuunnelmia Yleisradiolle. Hänen tuotantonsa käsittää proosan lisäksi myös lastenkirjallisuutta sekä kaksi omaelämänkerrallista teosta... Hänen vuonna 1973 ilmestynyttä kirjaansa Lotus pidetään Suomen ensimmäisenä ”lesboromaanina”.
(Nalle Valtiala, Wikipedia 21.07.14)

Kirjoituksissaan Valtiala käsittelee toistuvasti suhdettaan luontoon. Valtialan viimeaikaisessa tuotannossa perhe ja läheiset ovat saaneet yhä suuremman sijan, näin on esimerkiksi omaelämänkerrallisissa romaaneissa "På min mammas gata" ja "På Korpila gård". Hufvudstadsbladetin lukijat tuntevat Nalle Valtialan myös säännöllisesti kirjoittavana päivälehden pakinoitsijana.
(www.elmerinfo.net)

Hufvudstadsbladetin lisäksi Valtiala on kirjoittanut muun muassa Svenska Dagbladetiin. Runeberg-palkinnon saajaksi hän on ollut ehdolla kaksi kertaa.

kts. Nalle Valtiala (Wikipedia), Kiviniemi: Egologisesta ekologiseen (Kirjo 1/2011), Rachel CarsonArvid Mörne

Vana-66

Pentti Fabritius kuului maakunnalliseen kirjailijayhdistykseen Kuopiossa. Hän esitteli asiaa hämeenlinnalaisille kirjoittajille, tultuaan Hämeenlinnaan siltatyömaalle töihin vuonna 1965. Hämeenlinnan Nuoren Voiman Liiton alaosaston, kirjallisen ja kuvataiteellisen harrastuspiiri Ikaroksen aktiivit sytyttyivät asialle. Kirjoittajayhdistys Vana-66:n perustamiskokous pidettiin Ehon baarin kabinetissa 11.1.1966. Myöhemmin kirjoittajayhdistys muutti nimensä Kanta-Hämeen Kirjailijayhdistys Vana-66 Ry:ksi.

Yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Simo Ojanen (1966-1967). Ojasen jälkeen puheenjohtajana oli Pentti Fabritius (1968), Fabritiuksen jälkeen Raimo S. Wallin (1968-1972).

Sittemmin puheenjohtajina ovat toimineet Veikko Isomäki, Aulikki Hakulinen, Pauli Laukkanen, Sini Rautanen, Raimo S. Wallin, Pia Houni ja Ulla Lappalainen.

Jo perustamisvuonna Vana-66 järjesti viisi kirjallista tilaisuutta ja laajensi seuraavana vuonna toimintaansa teatterin puolelle. Raimo S. Wallinin perustama teatteriryhmä Exitus esitti yhdistyksen jäsenten kirjoittamia tekstejä useilla paikkakunnilla, mm. Pekka Lampisen näytelmä Autuaat sanansaattajat.

1970-luku oli aktiivista aikaa. Yhdistys järjesti suosittuja kirjallisia yleisötilaisuuksia yhdessä Hämeenlinnan seudun äidinkielen opettajien, Larin-Kyöstin seuran ja Hämeenlinna-seuran kanssa. Vuonna 1975 järjestettiin kaksi novellikilpailua, parhaat tekstit julkaistiin kokoelmassa Sanan vanaa (kokoelmassa esittäytyneisiin uusiin, nuoriin Vana-66:n jäseniin kuuluivat mm. Matti Pulkkinen ja Olli Jalonen). Vuosikymmenen lopulla yhdistys järjesti satukilpailun johon haluttiin paikallisväritteisiä tarinoita. Näistä koottiin antologia Kuninkaanpoika Kauppatorilla.

1980-luvulla perustetun Hämeenlinnan kaupungin kulttuuritoimiston kulttuuritoimen johtajaksi tuli Ikaroksen aktiivihenkilönä ja myöhemmin Kariston kirjallisena johtajana vaikuttanut Martti Qvist. Kulttuuritoimen perustamisen myötä Kirjailijayhdistys Vana-66 sai kaupungilta taloudellista tukea ja julkaisi antologian Ihminen ajassa.

Maakunnallisten kirjailijayhdistysten talvi- ja neuvottelupäivillä Hämeenlinnassa 1982 yleisömatineassa esiintyivät Olli Jalonen, Matti Pulkkinen ja Pentti Linkola.

Kun Hämeenlinnan seudun äidinkielen opettajien yhdessä Kanta-Hämeen Kirjailijayhdistys Vana-66 Ry:n kanssa toteuttamat lasten ja nuorten kirjoituskilpailut 1987 ja 1988 toivat esiin useita lahjakkaita nuoria kirjoittajia, syntyi idea kirjoittajakoulusta. Kirjailija Taru Väyrynen ja kirjastonhoitaja Mervi Koski alkoivat kehitellä lasten ja nuorten sanataidekoulutusta käytännössä. Hankkeesta kehittyi maan ensimmäinen sanataiteen perusopetusta antava kirjoittajakoulu.

1990-luvulla yhdistyksen toiminta oli hiljaisempaa, mutta on 2000-luvulla taas elpynyt. Yhdistys julkaisi vuonna 2004 antologian Tunnustus ja 2007 hämeeläisiä kirjailijoita esittelevän Aina joku kirjoittaa 2007. Vana-66:n internetsivut avattiin syksyllä 2003.

2000-luvulla Vana-66:n tunnettuja kirjailijoita ovat olleet mm. Tapani Bagge, Juha-Pekka Koskinen ja Pepi Reinikainen.

kts. Pentti Fabritus, Martti Qvist

kts. myös Vana-66 nettisivut

VIITA, Lauri (1916 - 1965)

Lauri Viidan kirjallinen tuotanto on määrältään vähäinen, mutta sitäkin merkittävämpi. Erityisesti Viidan ensimmäiset kolme, ennen sairastumista kirjoitetut runokokoelma Betonimylläri (1947), lapsille suunnattu Kukunor (1949) ja esikoisromaani Moreeni (1950) ovat tärkeitä sodanjälkeisen kirjallisuuden suunnannäyttäjiä.

Lauri Viidan pääteos Moreeni kuuluu modernin suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin. Se on kielellisesti toimiva ja ehyt romaani, jolla on ollut merkitystä erityisesti suomalaisen työläisromaanin, mutta laajemminkin kotimaisen proosan kehitykseen. Romaanin tapahtumapaikka on Pispala, jossa Viita itsekin kasvoi.

Moreeni on kehitysromaani ja kotiseuturomaani. Se on liioittelematon, sisältä päin kuvattu kertomus työväenluokkaan kuuluvien ihmisten elämästä kansalaissodasta 1930-luvun lamaan. Kirjassa korostuu arkisen elämän arvo ja merkitys historiallisten murrosvaiheiden keskellä.

Romaani on työläisromaani, mutta ei taistelevassa mielessä. Se ei kärjistä työväenluokan ja porvareiden vastakkain asettelua eikä pyri pamfletin omaisesti "lahtareiden" leimaamiseen. Vasemmistolaiset kriitikot arvostelivat Viitaa luokkatietoisuuden puutteesta.

Perheen äiti on elämänuskoinen hahmo, jossa on myös huumoria ja rakkautta. Hänen kauttaan Viita tuo ilmi keskeisen ajatuksensa arjen, jokapäiväisen elämän arvosta. Elämänuskon rinnalla kulkee kuitenkin jo romaanin alusta synkempi juonne, kuoleman ja kärsimyksen teema: kolme lasta on kuollut ja tytär murtuu henkisesti. Myös taloudellinen keinottelu ja toisten hyväksikäyttö saavat realistisen kuvan.

(Moreeni, Wikipedia)

- - -

Moreenin kirjoittamisen Viita aloitti jo 1940-luvun alussa rintamalla. Ensimmäisen version hän kuitenkin poltti Aila Meriluodon opiskelija-asunnon uunissa.

Viidan vuonna 1939 solmittu avioliitto Kerttu Solinin kanssa päättyi eroon 1948. Viita ja Meriluoto avioituivat vielä samana vuonna.

Meriluodolta oli kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt juhlittu, valtavan suosion saanut esikoisrunoteos Lasimaalaus (1946). Viidan runokokoelma Betonimylläri ilmestyi pian Lasimaalauksen jälkeen (1947) ja sai niin ikään valtavan suosion.

Kahden suositun kirjailijan liitto ei ollut helppo, se oli alusta saakka vaativa ja myrskyisä. Ulkoapäin asetettujen odotusten lisäksi tulivat sisäiset paineet ja ristiriidat. Lasimaalauksen saaman loistavan arvostelun johdosta Meriluoto kykeni julkaisemaan seuraavan teoksen vasta kuuden vuoden kuluttua. Runokokoelma Sairas tyttö tanssii ilmestyi 1952 eikä saanut Lasimaalauksen kaltaista suosiota.

Yleisön ja kriitikoiden asettamat paineet eivät olleet ainoa syy Meriluodon pitkään hiljaisuuteen. Viita oli hallitseva luonne, jonka vaikeat luonteenpiirteet korostuivat hänen sairastuttuaan Moreenin viimeistelyvaiheessa skitsofreniaan.

Moreenia edeltävä Kukunor, satu ihmislapsille on lapsille tarkoitettu saturunoelma, mutta sitä pidettiin liian vaikeatajuisena aikuisillekin. Runollinen fantasia voidaan nähdä puhkeamassa olevan skitsofrenian tuotoksena. On vaikea sanoa mikä kirjailijan metaforamaisessa, kielellistä iloittelua sisältävässä tyylissä on kirjoittajalle tarpeellista luovaa hulluutta, mikä ilmausta sairauden tuottamasta todellisuuden vääristymisestä ja maanisuudesta.

Viidan skitsofrenia todettiin 1952, minkä jälkeen hän joutui viettämään useita jaksoja hoidossa mielisairaalassa.

Seuraavissa runokokoelmissa Käppyräinen (1954) ja Suutarikin, suuri viisas (1961) Viita irtautui perinteisistä runokaavoista ja otti vaikutteita sekä modernista vapaamittaisesta runoudesta että kansanrunoista.

Viidan ja Meriluodon avioliitto kesti vuoteen 1956. Tänä aikana Meriluodolta ilmestyi vain kaksi teosta, kokoelma Sairas tyttö tanssii ja lastenkirja Pommorommo (1956). Avioeron jälkeen Meriluoto muutti lasten kanssa Ruotsiin. Siellä häneltä syntyi proosan ja käännösten lisäksi neljä runokokoelmaa.

Vuonna 1965 Viita julkaisi toisen romaaninsa Entäs sitten, Leevi, joka oli tarkoitettu romaanitrilogian ensimmäiseksi osaksi. Hän kuitenkin kuoli tapaturmaisesti saman vuoden joulukuussa. Viitaa kuljettanut taksi törmäsi maantiellä rattijuopon ajamaan kuorma-autoon, ja Viita menehtyi saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä Töölön sairaalassa 49-vuotiaana.

(Lauri Viita, Wikipedia)

Viita asui romaania kirjoittaessaan Oitissa kolmannen vaimonsa kanssa. Romaanin tapahtumaympäristönä on 1930-luvun pulavuodet ja Pispalaa muistuttava seutu. - - Romaanin päähenkilö on nuori, hyvin kunnianhimoinen Leevi, joka on juuri tekemässä ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan. Yksi teema on, kuten monissa runoissakin, soutaminen salmeen. Se kuvaa kaukaista tulevaisuutta.

(Entäs sitten, Leevi, Wikipedia)

Heikki Kujanpää on ohjannut vuonna 2004 näytelmän ja sen pohjalta vuonna 2008 elokuvan Putoavia enkeleitä, joka kertoo Viidan ja Meriluodon myrskyisästä, sairauden rasittamasta avioliitosta. Elokuvassa Viitaa näyttelee Tommi Korpela. 

- - -

Betonimylläri on Lauri Viidan esikoisteos, runokokoelma, joka ilmestyi vuonna 1947.

Viita kirjoitti osan runoista jo rintamalla ollessaan. Kokoelman ilmestyessä Viita oli vielä sitä mieltä että hän jatkaa kirvesmiehenä, mutta sen saaman suosion ansiosta hän kuitenkin uskaltautui jättämään leipätyön. Kokoelmaa on pidetty ainutlaatuisena kirjallisena pommina.

Viita oli mitallisen runon mestari. Hän puheenomaistaa rytmiikan ja tuo runokieleen luontevasti "betonimyllärin" arkikuvaston. Vaikka vapaa mitta otti pian valta-aseman, Viidan ilmaisu kesti modernismin aallon. Monissa runoissa Viita kohdistaa kritiikkinsä kirkkoon, mutta uskonnonvastaisen sinänsä Viitaa ei voi pitää. - -

Teoksen runossa ”Mylly” Runoilija käy vuoropuhelua Saatanan kanssa. Runo on huomattu myöhemmin väännökseksi Otto Mannisen runosta vuodelta 1938. Viita käy siinä periaatekeskustelua Mannisen ja tämän arvomaailman kanssa. Samanlaista keskustelua ovat täynnä Viidan muukin lyriikka ja myös proosateos Moreeni. Tällaisen alluusioiden käytön on itävaltalainen psykiatri Leo Navratil osoittanut skitsofreenikoille tyypilliseksi, ja heille tyypillistä on myös metaforien runsaus. Viita harrastaa sana- ja kielileikkejä ja rakentaa käänteisiä maailmoja esittäen asiat kielteisessä, usein hyvin monitasoisessa, muodossa - -

Viita harrastaa usein kriitikoille ja lukijoille käsittämättömiä uudissanoja ja alku- ja loppusoinnuttelua, joka on siirtynyt myös proosaan. Viidan kielen tihentymät ja käänteet kääntävät lukijan huomion usein itse kieleen ja sen merkityksiin. Nykylukija ei silti enää tuskaile, ettei Viidan kielestä saa selvää.

Hannu Kankaanpää on rinnastanut Juice Leskistä Viitaan: ”Sekä Viita että Leskinen sotivat parhaimmillaan huumorin ja satiirin asein yksityistä pientä ihmistä rusentavaa esivaltaa, yhteiskuntamyllyä, poliitikkoja ja muita päällepäsmäreitä, kirkkolaitosta, tekopyhyyttä ja kyynisyyttä vastaan.”

(Betonimylläri, Wikipedia)

kts. Aila Meriluoto

VIRTARANTA, Helmi (1919 - 1999)

Kuluvan vuosituhannen viimeinen kesä on jäänyt mieleemme lämpimänä, jopa kuumana kesänä. Kesä 1999 ei unohdu hevillä suomalaisten mielestä. On toinenkin syy, miksi muutamat meistä sen tulevat muistamaan: mielessämme on kesän ajan lähes päivittäin ollut Helmi Virtaranta, hänen hiljainen sairastamisensa ja kuolinsanoman odottaminen. Allakan mukaan oli jo syksy, vaikka vielä oli kesäisen lämmintä, kun Helmi Virtaranta pääsi kaipaamaansa lepoon syyskuun 8. päivän viimeisellä tunnilla.

Helmi Linna syntyi 19.12.1919 Hämeenkyrössä. Siellä hän eli isovanhempien luona ensimmäiset vuotensa. Äidin mentyä naimisiin ja perheen muutettua Tampereelle hän jatkoi koulua Tammelan kansakoulussa lähellä Aaltosen kenkätehdasta, jossa äiti oli töissä.

Helmi Linna oli jo keskikoulussa innostunut kielistä. Saksanopettaja huomasi lahjakkaan lapsen ja antoi tälle yksityisopetusta ranskan kielessä, jonka opiskelu jatkui myös lukiossa.

Tulevan aviomiehensä Pertti Virtarannan Helmi Linna kohtasi lukioaikanaan. Kesäisin Helmi Linna oli töissä säästöpankissa ja kävi usein lauantaisin tansseissa. Hämeenkyrön Suoniemellä pienviljelijöiden iltamissa hän sitten kerran kohtasi Pertti Virtarannan. Siitä alkoi ystävyys.

Pertti Virtaranta valmensi häntä ylioppilaskirjoituksiin kehottamalla lukemaan F. E. Sillanpäätä, ja ehkäpä sen ansiosta hän sai laudaturin Sillanpäätä käsittelevästä ylioppilasaineestaan. Ylioppilaaksi hän valmistui keväällä 1939. Helmi Linna oli haaveillut alkavansa opiskella kieliä tai matematiikkaa, mutta Pertti Virtaranta sai hänet muuttamaan suunnitelmansa. Ja näin hän rupesi lukemaan suomea. Pertti Virtaranta ohjasi hänet suoraan Martti Rapolan luennoille, ja siellä hän ihmetteli monen muunkin opiskelijan tavoin, mitä tekemistä affrikaatoilla ja Afrikalla oli suomen kielen kanssa.

Opiskelu keskeytyi alkuunsa, kun syttyi talvisota. Helmi Linna osallistui ilma- ja palovalvontaan. Talvisodan jälkeen jatkui opiskelu, kunnes syttyi jatkosota. Kesällä 1941 kotiseutukerho oli koolla Heinolan maalaiskunnassa, kun tuli ilmoitus uudesta sodasta. Pojat joutuivat rintamalle ja tytöt muihin maanpuolustustöihin. Helmi Linnasta tuli lotta. Hän toimi silloisessa Äänislinnassa kanslialottana heinäkuun puolestavälistä 1942 syyskuun puoleenväliin 1943. Hänen tehtävänään oli käydä maksamassa sotilaille kuukausirahat ja tupakat.

Takaisin Helsinkiin tultuaan Helmi Linna aikoi jatkaa opintojaan, mutta maan tilanne vaati taas muuta. Hänen oli joko mentävä mottimetsään tai osallistuttava ilmatorjuntaan. Jälkimmäisessä työssä vaadittiin saksan kielen taitoa, ja niin Helmi Linna joutui Helsingin ilmatorjuntarykmentin 14. VH-patterin valonheitinyksikköön. Siellä hän palveli huhtikuusta lokakuuhun 1944. Lotat eivät saaneet kantaa asetta, mutta koska kalliita laitteita piti niiden käyttäjien pystyä puolustamaan, hänen täytyi opetella italialaisen ternikiväärin käyttö.

Sodan aikana Helmi Linna ja Pertti Virtaranta tapasivat vain kerran. Molemmat olivat sitä mieltä, että niissä oloissa ei pidä mennä naimisiin ja perustaa perhettä. Sodan jälkeen Helmi Linna sai Pertti Virtarannalta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä käymään Tampereella. Pertti Virtarannalla oli jalassaan pitkät, komeat pieksut ja yllään puoliturkki. Niihinköhän Helmi Linna sitten rakastui, kun hän suostui kosintaan, vaikka hänellä olikin ollut »vispilänkauppaa» toisen kanssa! Satakuntalaisen osakunnan kesäjuhlilla julkaistiin heidän kihlauksensa v. 1945. Oma lukunsa on sitten heidän naimisiin menonsa samana vuonna.

Helmi Linna ja Pertti Virtaranta liikkuivat yhdessä murteenkeruumatkoilla, ja tämä oli ilmeisesti hermostuttanut Pertti Virtarannan äidin. Kerran kun he palasivat keruumatkaltaan Karkkuun, ilmoitti äiti, että heidät vihitään seuraavana sunnuntaina vanhassa kirkossa. Helmi Linnalle tuli kiire lainailla vihkipukua, kenkiä ja muuta tarpeellista. Häät olivat pienet, mutta häämatkalle nuoripari kuitenkin lähti Aulangolle. Äidin kauhuksi he ottivat mukaansa kirjoituskoneen — ja niinpä »Eteläkarjalaisten murteiden s» kirjoitettiin puhtaaksi.

Helmi ja Pertti Virtarannan esikoistytär Merja syntyi Karkussa 1946 ja Forssassa oloaikana v. 1947 syntyi Antti. Vuonna 1946 ilmestyi ensimmäinen Helmi Virtarannan julkaisu: »Yrjö Koskisen Hämeenkyrön pitäjänkertomuksen kielestä» (Satakunta. Kotiseutututkimuksia XIII).

Helmi Virtarannan pro gradu -tutkielma valmistui lokakuussa 1947 ja se käsitteli F. E. Sillanpään kieltä ja tyyliä. Samasta aiheesta hän kirjoitti vielä artikkelin »Muuan F. E. Sillanpäälle ominainen tyylikeino» (Satakunta XIV. 1948).

Syksyllä 1947 hän suoritti suomen kielen laudaturin. Seuraavana vuonna perhe muutti Ruotsiin, kun Pertti Virtarannasta tuli Lundin yliopiston suomen kielen lehtori. Sieltä käsin Helmi Virtaranta kävi suorittamassa kotimaisen kirjallisuuden laudaturin ja kansanrunouden cum laude approbaturin ja sai filosofian kandidaatin paperit joulukuussa 1948. Lundin aikana heille syntyi vielä kaksi tytärtä: Kirsti 1949 ja Liisa 1952.

Lundissa Virtarannat tutustuivat Julius Mägisteen ja tämän perheeseen. Helmi Virtaranta kirjoitti puhtaaksi Julius Mägisten erittäin suuritöisen ja vaikealukuisella käsialalla kirjoittaman teoksen »Värmlandsfinska ortnamn» I-II (1966 ja 1968). Mägisten ansioksi voi katsoa sen, että Virtarannat lähtivät tallentamaan Vermlannin suomalaisten kieltä, vaikka hän itse ei enää matkoille lähtenytkään.

Virtarannat tutustuivat Lundissa myös Frankfurtista kotoisin oleviin Sonja ja Franz Pauliin. Franz Paul edusti Lundissa Perutz-filmiä ja ehdotti, että haastattelut tulisi dokumentoida myös valokuvin. Virtarannoille ostettiin Retina-kamera, ja Helmi Virtaranta pyrki voluntääriassistentiksi Frimanin valokuvaamoon. Siellä hän kävi toista vuotta ja perehtyi paitsi valokuvaukseen myös valokuvien kehittämiseen.

Helmi Virtaranta viihtyi Ruotsissa — sieltä hän ei olisi halunnut lähteä pula-ajan Suomeen. Mutta pakko oli vuonna 1955 palata Helsinkiin, kun Lauri Hakulinen, joka oli alun perin heidät houkutellut Lundiin, tuli pyytämään Pertti Virtarantaa Karjalan kielen sanakirjan päätoimittajaksi. Perusteluksi Hakulinen esitti vielä sen, että kouluikäisten lasten oli päästävä suomenkieliseen kouluun. Helmi Virtaranta tuli osapäivätyöhön sanakirjan toimitukseen.

Elämä oli rankkaa, töitä ja asuntovelkaa oli paljon. Kun työpäivän jälkeen oli lapset ruokittu, Helmi Virtaranta luki heille ja naapurustonkin lapsille iltasatuja. Lasten mentyä nukkumaan hän hyppäsi raitiovaunuun ja vei kahvia termoskannussa yliopistossa myöhään töitä tekevälle miehelleen. Tuolta ajalta on Helmi Virtarannan toimittama satukokoelma »Sinipeukaloinen tyttö. Lyydiläisten, vienalaisten ja inkeriläisten kansansatujen mukaan» (1957).

Helmi Virtaranta toimi Karjalan kielen sanakirjan toimittajana toukokuusta 1955 vuoden 1961 loppuun ja sen jälkeen toimitussihteerinä kaksikymmentäyksi vuotta, jona aikana ilmestyivät sanakirjan kolme ensimmäistä osaa. Vielä viidennen osan artikkeleista on runsas kaksikymmentä sivua hänen kirjoittamaansa. Sen, miten valtavan työn Helmi Virtaranta sanakirjassa teki, voivat vain sanakirjan toimittajat ymmärtää — vaikea sitä on muille kertoa. Tavallisen artikkelien kirjoittamisen ja ennen kaikkea muokkaamisen lisäksi Helmi Virtaranta kirjoitti suuren määrän sanalippuja sanakirjan arkistoon: vienankarjalaista aineistoa 14 000 lippua ja tverinkarjalaista aineistoa 6 600 lippua.

Helmi Virtaranta osallistui kaikkien Pertti Virtarannan teoksien työstämiseen. Jokaista kirjaa he olivat Helmi Virtarannan sanoin »keräämässä ja laatimassa yksissä tuumin». Voi sanoa, että Helmi Virtaranta kirjoitti puhtaaksi lähes kaikki Pertti Virtarannan kirjat, osallistui niiden korrehtuurinlukuun sekä muuhun toimittamiseen. Hän suomensi kirjojen karjalaiset ja lyydiläiset tekstit. Erityisen kauniita ja herkkiä ovat hänen itkuvirsien suomennoksensa. Helmi Virtarannan nimi tekijänä miehensä nimen vieressä on kuitenkin mainittu vain teoksissa »Kauas läksit karjalainen. Matkamuistelmia tverinkarjalaisista kylistä» (1986), »Karjalan kieltä ja kansankulttuuria I: Tverinkarjalaisia kielennäytteitä» (1990) ja »Ahavatuulien armoilla. Itkuvirsiä Aunuksesta» (toimittaneet Raija Koponen ja Marja Torikka; 1999).

Helmi Virtaranta oli mukana useilla murteenkeruumatkoilla miehensä kanssa: eri puolilla Suomea vuodesta 1945 lähtien, Ruotsissa asuvien inkeriläisten ja karjalaisten parissa useita kertoja vuodesta 1950 lähtien, Vermlannin suomalaisalueilla vuodesta 1954 lähtien ja Neuvostoliitossa Karjalan tasavallassa ja Tverin alueen karjalaiskylissä vuodesta 1957 lähtien. Oikeastaan vain amerikansuomalaisten pariin tehdyillä matkoilla Helmi Virtaranta ei ollut mukana.

Keruumatkojen tuloksia on Helmi Virtaranta luovuttanut Suomen kielen nauhoitearkistoon noin 260 tuntia. Eniten (200 tuntia) hän on tallentanut karjalaista perinnettä: itkuvirsiä ja muuta runoutta, satuja, tarinoita, uskomuksia, tapoja ym. Tämän lisäksi hän on nauhoittanut lyydiä ja vepsää yhteensä 30 tuntia sekä suomen murteita samoin 30 tuntia. Pertti Virtarannan arkistoa silmäillessä (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa) on pakko huomata, kuinka suuren työn on Helmi Virtarantakin tehnyt: hän on esimerkiksi kirjoittanut puhtaaksi yhteisten matkojen päiväkirjat ja tehnyt nauhoituksista sisällysluetteloita.

Tunnustusta Helmi Virtaranta on saanut valokuvistaan. Valitettavasti tässäkin on käynyt niin, että turhan usein kunnia on mennyt hänen miehelleen. Pertti Virtaranta ryhtyi valokuvaamaan vasta vuonna 1963, kun hän lähti Tveriin ilman puolisoaan, joka koulutti hänet pikaisesti ennen matkaa. Myöhemmillä yhteisillä matkoillaan he valokuvasivat molemmat eivätkä pitäneet tarkkaa lukua, kumpi minkäkin kuvan otti. Helmi Virtaranta ei sitä pitänyt kovin pahana asiana, itse kuvat ovat ottajaa tärkeämpiä.

Helmi ja Pertti Virtaranta lahjoittivat valokuvansa Museovirastoon, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kuvaarkistoon ja Suomen kielen nauhoitearkistoon Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen. Valokuvat ovat olleet esillä useissa näyttelyissä: »Karjala-kuvia» (Suomesta, Karjalan tasavallasta, Tverin alueelta) 1983–1994 yli 20 paikkakunnalla Suomessa, muissa Pohjoismaissa, Keski- Euroopassa ja Karjalan tasavallassa sekä »Kuvia Ruotsin ja Norjan ’suomalaismetsiltä’» Hälleforsissa 1988 ja Torsbyssä 1989. Näyttely »Fennougristikongressit 1960–1985 kuvina» oli Debrecenin VII Fennougristikongressissa 1990, ja koko näyttelykuvasto lahjoitettiin VII kongressin kuvilla täydennettynä Debrecenin Deri-museoon (117 kuvasuurennosta).

Helmi Virtaranta osallistui Suomen valokuvataiteen museon näyttelyyn »Iris. Suomalaisia naiskuvaajia 1910–1960-luvuilta» Helsingissä vuonna 1992. Suunnitteilla on hänen kuviensa uusi näyttely Kuhmon Juminkekoon. Helmi Virtaranta jaksoi vielä viime keväänä valikoida kuvia tähän tulevaan näyttelyyn.

Helmi Virtaranta oli Karjalan Sivistysseuran kunniajäsen vuodesta 1976, Vuokkiniemi-Seuran kunniajäsen vuodesta 1991 ja Lyydiläisen Seuran kunniajäseksi hänet kutsuttiin tänä vuonna. Hän sai (yhdessä miehensä kanssa) Samuli Paulaharju -palkinnon 1985 ja Kalevalaseuran tunnustuspalkinnon 1991.

Heikki Leskinen kirjoittaa Virittäjässä 3/1997 (s. 449): »(Pertti) Virtarannan elämänkaaren tarkastelu pakottaa kysymään, kuinka yksi ihminen on ennättänyt saada noin paljon aikaan.» Ilman puolisoa hänen elämäntyönsä ei olisi yltänyt samoihin mittoihin.

Helmi Virtaranta ei ollut vain ahkera työtoveri, kuten edellä olevasta on käynyt ilmi, vaan myös kaikista käytännön asioista huolehtiva perheenäiti, täydellisen työrauhan antava, ymmärtävä puoliso. Helmi Virtaranta oli se, joka oli vastuussa kodista ja lapsista ja murteenkeruumatkoillakin kantoi jatkuvaa huolta heistä. Hän sopeutui miehensä elämänrytmiin: aina oli tehtävä »jotain rakentavaa», kuten tyttäret muistelivat. Edes käsitöiden tekoa Pertti Virtaranta ei pitänyt arvossa — Helmi Virtaranta ottikin kutimen esiin, kun mies oli matkoilla. Heidän perheeseensä kuului vuosia myös anoppi, mikä ei aina ollut miniälle helppoa. Raskasta oli myös lapsenlapsen vakava sairastuminen ja kuolema. Helmi Virtarannan selkä vihoitteli monesti, mutta koskaan hän ei valittanut. Usein yllätimme hänet työpöytänsä äärestä tekemässä työtä seisten, keruumatkoille lähtöäkään ei selkäsärky estänyt.

Kun Helmi Virtaranta sairastui vakavasti ja tauti eteni niin pahaksi, että hän joutui sairaalahoitoon keväällä 1997, luulimme kaikki, että hänen aikansa oli lähteä ennen miestään. Mutta toisin kävi — hänen kärsimyksensä kestivät vielä yli kaksi vuotta.

Raija Koponen ja minä työskentelimme Karjalan kielen sanakirjan toimituksessa yhdessä Helmi Virtarannan kanssa yli 16 vuotta. Toisaalta hän pysytteli etäällä — olihan hän meidän äitimme ikäpolvea — toisaalta hän tuli hyvinkin lähelle varsinkin keskustellessamme lapsista. Helmi Virtaranta oli hyvin arkisen realistinen ihminen, mutta Ruotsin aikoja muistellessaan hän tuntui meistä toisinaan romantikolta. Opimme tuntemaan, milloin olimme tehneet jotain väärin, vaikka hän ei koskaan moitteen sanaa varsinaisesti sanonutkaan. Mutta opimme myös tietämään, milloin olimme tehneet työmme hyvin, vaikka emme myöskään kiitoksen sanaa kuulleet. Itsestään selvää oli, että jokainen tunsi vastuun työstään.

Helmi Virtaranta arvosti naisia. Elämänsä eri vaiheissa hän oli nähnyt naisten vahvuuden; jo hänen oma äitinsä oli kieltäytynyt avioliitosta keuhkotautiin sairastuneen miehen kanssa, koska se olisi tietänyt mahdollisesti sekä äidin että tulossa olevan lapsen kuolemaa. Helmi Virtaranta oli myös itse erinomainen esimerkki sitkeästä, vahvasta naisesta, joka ei ottanut itselleen kunniaa tekemisistään. Tärkeää oli, että työ tuli tehdyksi, kuka sen sitten tekikin.

(Marja Torikka, Virittäjä-lehti 4/1999)

kts. Pertti Virtaranta

VIRTARANTA, Pertti (1918 - 1997)

Suomen kielen murteisiin ja suomen sukukieliin erikoistunut tutkija, kansanperinteen tallentaja ja kirjailija.

Erkki Pertti Ilmari Virtaranta syntyi Karkussa 20. 5. 1918. Ylioppilas 1936. Filosofian kandidaatti 1943. Väitöskirja 1946. Helsingin yliopiston suomen kielen dosentti 1956–59, suomen kielen professori 1958–81. Historiallis-kielitieteellisen osaston varadekaani 1968–69, dekaani 1969–75. Uumajan (1987), Joensuun (1989) ja Tukholman (1990) yliopiston kunniatohtori. Akateemikko 1990.  

Virtarannan aloitteesta perustettiin 1959 Suomen kielen nauhoitearkisto, jonka kokoelmat ovat ripeästi kasvaneet. Tätä nykyä arkistossa on äänitteitä n. 22 000 tuntia, siitä suomen murteita n. 15 000 tuntia, suomen sukukieliä (eniten karjalaa, lappia, unkaria ja viroa) n. 2 700 tuntia ja kulttuurihistoriallista ainesta (kirjailijain ja tutkijain haastatteluja ym.) n. 3 000 tuntia. Nauhoitearkiston hoitokunnan puheenjohtajana Virtaranta oli 1959–83.

Tutkimustyössään Virtaranta on keskittynyt suomen kielen murteisiin ja karjalan kieleen (lyydiläismurteet mukaan luettuna) sekä karjalaiseen kansankulttuuriin.

Suomen murteita käsittelevät Virtarannan tutkimukset ja julki tulleet aineskokoelmat perustuvat paljolti hänen omiin kenttäkeruihinsa, joita hän on tehnyt kautta Suomen sekä myös Ruotsin suomalaisseuduilla Pohjois-Ruotsissa ja Vermlannissa. Tutkimuksista laajimmat käsittelevät länsiyläsatakuntalaisia murteita (I osa 1946, II osa 1957) ja sanansisäisen d:n vastineiden edustusta suomen murteissa (1958). Hän on julkaissut useita suomen murteiden kokoelmia:

Vanha kansa muistelee (1947), Hämeen kansa muistelee (1950), Sana ei sammaloidu (1953), Elettiinpä ennenkin (1953), Suomen kansa muistelee (1964), Someron murrekirja (1973), Tyrvään murrekirja (1976), Länsi-Kannaksen murrekirja (1982), Viljakkalan murrekirja (1983), Karkun murrekirja (1986), Tampereen murrekirja (1987).

Vuonna 1965 Virtaranta oli Yhdysvalloissa ja Kanadassa tutkimassa sinne Suomesta muuttaneiden siirtolaisten kieltä ja jatkoi näitä tutkimuksia 1975 ja 1980, tavoitteena Amerikansuomen sanakirja, joka ilmestyi 1992. Hän johti Suomen Akatemian 1986–89 tukemaa amerikan- ja australiansuomen tutkimushanketta. Hauska tutustua: Amerikansuomalaisia tapaamassa (1996) on kuvaus Virtarannan 1980 tekemästä tutkimusmatkasta.

Karjalan kieltä ja kulttuuria Virtaranta on tutkinut paitsi Suomessa ja Ruotsiin siirtyneiden karjalaisten parissa myös Neuvostoliitossa, jonne hän on vuodesta 1957 lähtien tehnyt useita matkoja sekä Karjalan tasavaltaan että Tverin alueen krjalaiskyliin. Tallentamastaan aineksesta hän on julkaissut monia teoksia:

Vienan kansa muistelee (1958), Tverin karjalaisten entistä elämää (1961), Kultarengas korvaan (1971), Polku sammui (1972), Vienalaisia lastenlauluja (1973), Karjalaisia sananlaskuja ja arvoituksia (1976), Vienan kyliä kiertämässä (1978), Lyydiläisiä tekstejä (kuusi osaa, 1963–94), Häljärven lyydiläismurteen muoto-oppia (1986), Suru virret suuhun tuopi (1989), Tverinkarjalaisista nimistä (1992) sekä yhdessä Helmi Virtarannan kanssa Kauas läksit karjalainen (1986) ja Karjalan kieltä ja kansankulttuuria I (1990).

Karjalan tasavallan (Neuvosto-Karjalan) kulttuuririentoja hän on esitellyt teoksessa Karjalaisia kulttuurikuvia (1981) ja sen uudistetussa laitoksessa Kulttuurikuvia Karjalasta (1990), joka hieman supistettuna on ilmestynyt myös venäjäksi (1992).

Inkerinsuomalaisten kieltä ja muutakin henkistä perintöä Virtaranta on tallentanut Suomessa ja Ruotsissa ja myös Pohjois-Inkerissä. Keräelmistään hän on julkaissut mm. kokoelman Inkeriläisiä sananlaskuja ja arvoituksia (1978).

Myös kulttuurihistorialliset haastattelunauhoitukset ovat kuuluneet Virtarannan harrastuksiin. Niitä hän on tehnyt monien suomalaisten ja ulkomaalaisten tutkijain, kirjailijoiden ja kääntäjien kanssa. Haastattelunauhoituksiin perustuvat hänen kirjansa F.E. Sillanpään puhetta (1967), Keskusteluja Valev Uibopuun kanssa (1991) ja Suomeen suostuneita - kielimiehiä ja kulttuuripersoonia (1995).

Lukuisissa radio- ja televisio-ohjelmissa Virtaranta on tuonut karjalaisten ja inkeriläisten ja Viron setukaisten perinnettä ja kulttuuria myös suuren yleisön tietoisuuteen. 

(Karjalan Sanomat 16. 7. 1997)

kts. Helmi Virtaranta