Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Pohjoismaisia kirjallisuus- ja kulttuurihenkilöitä
P - S

PARKKINEN, Pekka (1940 - 1992)

Pekka Kustaa Parkkinen (4. kesäkuuta 1940 Helsinki – 8. toukokuuta 1992 Helsinki) oli tuottelias suomalainen kirjailija ja kääntäjä. Proosassaan hän kuvasi väljällä, puheenomaisella kielellä näkemyksiään kulutusyhteiskunnan varjopuolista. Hänen teoksiensa hallitsevina aihepiireinä ovat rakkaus ja sen ristiriidat. Parkkista on kuvattu myös kommentoivaksi yhteiskuntakriitikoksi ja arjen kuvailijaksi. Runoilijana Parkkinen on aforistinen kiteyttäjä.
(Pekka Parkkinen, Wikipedia)

Wikipedian lause "proosassaan hän kuvasi väljällä, puheenomaisella kielellä näkemyksiään kulutusyhteiskunnan varjopuolista" pitää paikkansa osittain. Kulutusyhteiskunnan varjopuolia hän kuvasi lyriikassa enemmän kuin proosassaan. Teknisesti osaava kirjoittaja Parkkinen oli joka suhteessa.

Aloitteleva prosaisti ja lupaava runoilija

Parkkisen vuonna 1965 ilmestynyt esikoisteos Kuu hehkuu vielä on proosarunoelma, kokeellinen pienoisromaani, jossa näkyvät 1960-luvun virtaukset: rajojen rikkominen vain rikkomisen ja puhtaan taiteellisuuden vuoksi, tai kielen takana olevaan tunteeseen, välittömyyteen, sisäisen todellisuuden kokemukseen pääsemisen vuoksi. Parkkisen tapauksessa ehkä kumpaakin.

Hannu Waarala, Runoilijan asunto on kieli, Demari.fi 28.4.2009:

Pariisi kirjailijoiden kaupunkina on lyönyt leimansa suomalaiseen kirjallisuuteen inspiraation lähteenä monin tavoin. 1960-luvulla esikoisensa julkaisseista kirjailijoista Pekka Parkkinen (1940-1993) puhutteli Pariisia kuin demonien riivaamaa rakastajatarta runollisessa ja avantgardistisessa esikoisteoksessaan Kuu hehkuu vielä (1965). Mika Waltari, toinen Pariisin inspiroima kirjailija, kiinnitti oivallisesti huomiota Parkkisen tekstin nuorekkaaseen ja runolliseen kiihkeyteen, kielen rytmiin ja sykkeeseen.

Raili Kilpi-Hynynen Arvostelevassa Kirjaluettelossa 10/1965:

Mikäli ei kuulu pähkähullun beat-kirjallisuuden ystäviin, tuskin ilahtuu Pekka Parkkisen teoksesta, jota kustantaja kutsuu romaaniksi, tekijä itse sen sijaan runoelmaksi. – Se on kuitenkin kohtuullisen helppotajuinen tarina kahden yksinäisen ihmisressukan vaelluksesta Pariisin kaduilla ja kapakoissa. Sen teho on mielestäni juuri tässä, syvän yksinäisyyden ja epätoivon kuvauksessa. Toivoa kuitenkin sopii, että Parkkinen tämän jälkeen on tilittänyt aiheensa Pariisista ja yksinäisyydestä ja lähtisi kävelemään ihmistä ja valoisampia kontakteja päin. Välimerkittömyys saattaa sopia tähän tekstiin. Lukijaa se kuitenkin voi hengästyttää ja pitkästyttää.

Beatkirjallisuudesta vaikutteita ottanutta kokeellisuutta tehosti kirjan poptaiteellinen sähkönsininen kansikuva, jossa valkoinen hevonen sukeltaa autonrenkaan läpi - ollaan siis matkalla, matkalla Euroopassa ja matkalla itsessä, matkalla uusien arvojen muotoutumisessa.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt runokokoelma Jos minä maatani rakastaisin (1967) esittää tekijän lyriikalle ominaista tiiviistä, keskittynyttä kieltä. Teoksessa on muutamia onnistuneita, kauniita runoja. Kokoelmana teos on hivenen hajanainen, keskeneräisen oloinen, sen pääpaino tuntuu olevan yksittäisissä lauseissa ja niistä syntyvissä mielikuvissa. Runojen kantaaottavuus kiteytyy boheemilla tavalla muun muassa lauseessa: "Minä olen liha teidän piikissänne".

Kirjailija Hannu Mäkelä arvioi Parkkisen kokoelmaa Kirjastolehden Arvostelevan Kirjaluettelon numerossa 10/1967:

Pekka Parkkisen kokoelma on tämän syksyn ilahduttavia kirjoja, Parkkisen teknillinen osaaminen on vaivattoman ja helpon tuntuista ja samalla omalaatuistaan. Ja asiaa riittää. Asteikko on laaja: puhtaasta lyyrisestä runoudesta yhteiskunnalliseen kannanottoon. Parkkinen näyttää yksin tein kirjoittaneen itsensä suoraan nykylyriikan johtoportaaseen. Sinne hän epäilemättä kuuluukin. Hyvää runoutta, joka myös avautuu helpohkosti.

Parkkisen toinen romaani Simpukka (1969) on esikoisromaania perinteisempää kieltä, mutta pyrkimys on vakavasti sama: inhimillisten tuntojen, kokemusten, havaintojen kartoittaminen - ihmisen suhde itseen ja ympäristöön, sen ilmiöihin. Tekijä tuntuu löytäneen oman tyylinsä, kypsyneen esittämään asiansa itselleen ominaisella, proosallisesti luontevalla tavalla.

Takakannesta: "Totutusta poikkeava todellisuus, epäoikeudenmukainen maailma pelon, puutteen ja väkivallan tyyssijoineen vetää häntä puoleensa. Ympäristössä joka on vieras, kaukana turvallisesta, uudet kokemukset vertautuvat aikaisempiin ja kirkastavat niiden merkityksen. Kaukana ollessaan Parkkinen näkee myös kotimaansa ja itsensä terävästi."

Aarne Laurila, Arvosteleva Kirjaluettelo 11/1969:

Joku, joka haluaa kieltäytyä näkemästä Portugalin järjestelmän ja elämän karmeutta, tietysti syyttää Parkkista juuri systemaattisen asiatiedon niukkuudesta, mutta kyllä tilastoja enemmän ilmaisee usein jokin yksityinen kohtalo tai hetkellinen näkymä. Parkkisen tapaamat ihmiset ovat enimmäkseen opiskelijoita, taiteilijoita, tarjoilijoita. Parkkinen oivaltaa, että hänen pitäisi mennä tapaamaan myös tavallista köyhää kansaa, mutta oivaltaa myös, että vasituinen käynti jossakin kurjassa kodissa olisi kuin käynti jossakin näyttelyssä. Kirjan loppujakso on, auton ajettua Parkkisen päälle, taiturillista sairaalan kuvausta. Sairaalakin kuuluu tuohon järjestelmään.

Toisessa runokokoelmassaan Näin on Parkkinen "tekee tiliä itselleen tärkeistä asioista, runoista, lapsuudesta, sinusta, joistakin esikuvista. Sen sävy on vakava ja dramaattinen. -- . Kokoelman pelkoja ja tuskia ei ole haettu kaukaa, ne on eletty ja muutettu osin vaikuttaviksi aisti- ja tuokiokuviksi, osin paettu niitä joihinkin turvallisiin visioihin." (Pertti Jokinen, Arvosteleva Kirjaluettelo 1/1971). Jokisen mukaan kokoelma lienee "jonkinlaista terapiaa, joka vapauttaa vanhasta ja johtaa uuteen, toivottavasti vielä parempaan". Kokoelman sävy on pessimistinen, hetkittäin jopa depressiivinen. 

Näin on -kokoelman ilmestymisvuodeksi on joissain tiedoissa (Kansallisbibliografia Fennica ja Wikipedia) merkitty 1967, mutta runokokoelma ilmestyi 1970.

Pikku ratsastaja

1971 ilmestynyt, tekijän muistoihin perustuva Pikku ratsastaja on lapsen ja varhaisnuoren maailmaan hienosti eläytyvä, intiimi kuvaus. Kirjojen takakansitekstit ovat useinkin liioittelevia - niiden tarkoitus ei ole arvioida vaan myydä teosta, mutta tällä kertaa teksti on oikeassa sanoessaan, että

Parkkinen on luonut romaanissaan ehjän ja vivahteikkaan lapsikuvan, joka yltää klassisten lapsikuvausten rinnalle. Pikku ratsastaja sisältää meidän kaikkien lapsuuden - sen loputtomat mahdollisuudet, jotka toinen toisensa jälkeen sulkeutuvat kasvattajien ja ympäristön asenteisiin, sen väistämättömät kuviot ja pienen ihmisen täyteläisen elämäntunnun.

Romaani alkaa persoonallisesti:

Alussa oli paistinpannu, kananmuna ja minä. Kun otin tikut ja sytytin kaasu-
lieden, pyjaman housut valahtivat nilkkoihin. Nostin ne ylös, päässäni käväisi
ajatus: varo ettei tukka syty tuleen.
   Kevyt kopautus munan kyljellä paistinpannun reunaan. Housut taas polvis-
sa, alemmaksi ne eivät nyt pääse, kun levitän jalkani. Revin kuoren kahtia,
munan sisällys solahtaa pannuun, puhelin soi.
   Puhun, muna paistuu, valkuainen kovettuu, keltuainen ehjänä kalvon sisäl-
lä. En muista, oliko valkuaisnuoraa.

(s. 9)

   Keltaisen keittiön kyljessä kylpyhuone, käymälä, jossa ei paperia mutta mat-
to, ja kaksi huonetta: sitä mukaa kuin eri tavarat ovat niistä kadonneet, hyllyil-
lä panttilaitoksen harmaita lappuja.
   Kaiken tämän hiljaisen elämän keskellä liukuu kananmuna paistinpannussa
hitaasti ovaalinmuotoon ja sen keltuainen kohti meren syvää vihreyttä, sitä
minkä näkee kun sinistä merta katselee ja kirkkaan veden pohjalla kaksikym-
mentäkaksi metriä alempana graniittipohjan kelluva puutarha, valo ja katse
kohtaavat, sitä vihreyttä kohti keltuainen liukuu, liukuu ja liukuu...
   Pannu olen minä ja muna on sarveiskalvo ja pupilli, minun lapsuuteni vihreä
silmä, jota pannu on hautonut kuin kalkkunakana ja joka pannusta katsoo tätä
kaikkea ympäröivää samalla tavalla kuin minä katsoin ja ammuin koitten pitsit-
tämän villaverhon taakse lastenhuoneen kiviseinään lusikalla kaksoisveljen
kanssa kaivamastani ampuma-aukosta kadulla käyskenteleviä valvontakomis-
sion miehiä, jotka vastapäisen talon B-rapun syvennyksessä tekivät kauppaa
trokareitten kanssa tai tapasivat sukulaisiaan, esimerkiksi pikkuserkun.
   Mutta sodat olivat silloin jo ohi ja ampuma-aukot peitetty laastilla ja semen-
tillä ja niin ohitettiin meidänkin sotamme, rapattiin umpeen, ja seuraavan reiän
me teimme sateella puukolla äidin sängyn alle korkkimattoon ja pelasimme
markkakuoppaa.

(s. 11)

   Piha, jonka näen keittiön kolmiruutuisen ikkunan takaa, on monen vuoden
ajan talon yläosa, vintin kolmioikkunat peltikatolla, savupiiput, korkea kappale
taivasta ja parveke, jossa äiti tamppaa mattoja ja pitää silmällä ettemme mene
heikoille jäille.
   Kahdeksankulmainen keittiö, jonka katto on yhtä ylhäällä kuin taivas ja jossa
olemme kuin leikkikehässä kunnes oivallamme, että ovessa on kahva ja että
sen, päinvastoin kuin leikkikehän, jonka yhdessä aina nostamme ja josta va-
paudumme kuin kaulassa roikkuvasta krusifiksista, saattaa painaa alas.
   Äiti ja sisko joutuvat nukkumaan keittiössä, kun meillä on hinkuyskä ja kun
on univormupukuisen ja merkkirintaisen Veijalaisen, Mannerheimin lastensuo-
jeluliiton kurssin käyneen lastenhoitajan vuoro valvoa meidän puusäleiköllä
varustettujen vuoteittemme välissä. Olemme puoli vuotta vanhat, ja myöhem-
min Veijalainen tunnustaa äidille, että hän on joka yö rukoillut armeliasta ja
kaikkeinylintä hyvää ja pyhää ja suurenmoista Jumalaa ettemme vain hänen
valvontavuoronsa aikana kuolisi, onhan kuolema varma asia, eikä siitä aina-
kaan Jumalaa sovi syyttää, rukoilee ja aina kun saamme yskänkohtauksen,
nostaa meidät ylös ja tyhjentää.
   Siihen aikaan olen nero, osaan sylkeä, mikä on Veijalaisen mielestä tuon i-
käisen lapsen tekemäksi suoranainen ihme, sillä hän on kuulkaa nähnyt pal-
jon juuri tuonikäisiä hinkuyskäisiä lapsia. Se saa äidin hyvälle mielelle ja ehkä
juuri siksi hän kerran valvontavuorollaan minua syljetyttäessään ja pissahätää
pidätellessään, kun vielä velikin alkaa hinkuna yskiä, pitää meitä molempia
sylissään, nauraa ja laskee housuihin, vaikka hänellä on yllä ainoa yöpaita ja
aamutakki.
   Ja niin me sitten Jumalan ihmeellisestä armosta pelastumme ja pääsemme
keittiöön puulaatikon päälle istumaan ja odottamaan, että äiti saa kaikki tava-
rat mukaan. Sireenit ulvovat ja liimapaperit risteilevät kaupungin paperipimen-
nysverhoilla peitettyjen ikkunoiden pinnalla.

(ss. 18-19)

   Hiekkakakuista tulee linnoituksen tornit, Fazerin rasiasta piiskatykki, kä-
vyistä, ulpukan possuista ja kuusenoksista sotilaat. Mannerheim johtaa heitä.
Muut tuhoamme, mutta Mannerheimin säästämme, sillä hän on sotilaista ryh-
dikkäin.
   Leikkaan lehdistä hänen kuviaan, liimaan niitä muistokirjan sivuille. Kaksois-
veli on varomaton, leikkaa kuvan katsomatta mitä sen toisella puolella on.
   Itken ja menen äidin luo, kantelen: veli on leikannut Jeesuksen ristin.
   - Älä suotta itke, vain suurin risti on rikki, pienemmät ristit, näetkö nuo rivit,
näetkö kuinka paljon niitä on, ovat vallan ehjät. Ei hän sitä tahallaan tehnyt.
Kyllä Jeesus anteeksi antaa.
   Illalla vielä itken, rukoilen pelastaakseni veljen, puhun Aimo-serkulle:
- Olethan Jeesuksen kaveri. Selitä että veli teki vahingon.

(ss. 62-63)

   Isä lyö sotilasremmin solkipäällä, minä vikisen, hengitykseni on pelosta
salpautua.
   Sotilasremmillä isän on mukava lyödä meitä kun se on tarpeeksi pitkä ja
hän voi lyödä meitä molempia samanaikaisesti. Tuleeko vielä iskuja? Ja
vielä? Emmehän me jääneet kiinni, vaan Jari. Mitä se nyt meitä lyö ja mitä
se silloin meitä hakkasi kun Pena vei korut.
   - Muistakaakin että tämä on laitimmainen kerta.

(s. 107)

   Aamulla menen äidin ja veljen kanssa Partio-Aittaan Yrjönkadulle. Äiti os-
taa meille partiopuserot ja liinat, sinisestä langasta punotun solmukkeen, ei
kallista luista, ei puukkoa, pilliä, pillinarua, merkkejä, ei.
   - Jotta merkkejä saisi, täytyy ensin osoittaa partiokelpoisuutensa, kunnos-
tautua.
   Onneksi saamme puseron vasempaan hihaan alemmaksi valkoisen viivan
ja ylemmäksi sinisen nauhan jossa valkoisella lukee: Helsinki. Se hieman
lohduttaa. Kotona alan heti opetella ulkoa Partiolakia ja jo seuraavana aamu-
na koulumatkalla teen hyvän työn, autan sokean kadun yli. Annan partiolu-
pauksen.
   Myöhemmin tapaan Jarin. Hän sanoo että isä ei ole antanut liittymislupaa,
koska Baden-Powell on porvari ja vakooja ja lisää vielä että on se sellaisen-
kin kirjan kirjoittanut kuin Kokemukseni vakoojana.
   Kyselen Baden-Powellista äidiltä ja äiti sanoo että mitä se Jari nyt oikein
höpisee ja että älä sinä kaikkea usko mitä Jari sanoo, sen isä on sosiaalide-
mokraatti ja syöttää sillekin propagandaa. Sitähän minäkin: partiossa on ki-
vaa.

(s. 112)

   Isä avaa olohuoneen oven, sytyttää valon ja menee tupakkanojatuoliin istu-
maan, sytyttää jalkalampun. Sammutan heti ison valon, haen Ilta-Sanomat
keittiöstä. Taitan lehden uudelleen, kunnolla, ja menen isän eteen. Hän jo la-
taa piippuaan. Nyt hän nostaa jalan ja toisenkin, rassaa samalla piipusta irrot-
tamansa varren. Minä otan kengät isän jaloista. Nauhat ovat aika kireällä. Ha-
en eteisestä isän tohvelit ja panen ne hänen jalkaansa.
   - Missäs lestit ovat?
   Jätän lehden tuolille ja juoksen etsimään. Ne löytyvät isän sängyn alta saa-
pasrengin vierestä. Silitän päivänpeitteen, jonka olen kumartaessani rypistä-
nyt.
   - Missäs Iltalehti on?
   Nopeasti menen ojentamaan lehden tuolilta isän vierestä. Hän vetää jo ma-
koisia sauhuja piipusta. Seison lestit kädessä.
   - No miten koulussa meni? Onkos ollut kokeita? Onkos läksyt luettu?
   - On.
   - Ei noin arasti vastata, reippaammin. No!
   - On!
   - Onkos kotitehtävät tehty?
   - On!
   - Sillä lailla sitä pitää, sillä lailla.
   Isä alkaa lukea. Minä lestitän kengät. Kammottava jalkahiki.
   - No, no, laitapa se kengänkieli kunnolla lestin päälle ja muista että kengät 
sitten kiiltävät kun isä ruuan jälkeen laittaa ne jalkaan. Onkos Suomen Kuva-
lehti tullut?

(ss. 114-115) 

Omaelämäkerrallisen romaanin motoksi Parkkinen on valinnut Aimo Kanervan sanat "Kotomaamme koko vääristynyt kuva, sen epäystävälliset kasvot, painoivat hänen sisintään."

Parkkinen ei jätä pois arkojakaan asioita. Alkavan nuoruuden seksuaalisuutta hän ei kuvaa häveliäästi, vihjailevin viittauksin - miksi kuvaisikaan, nythän eletään 1970-luvun alkua. Lähes kymmenen vuotta aiemmin oikeudessa tuomittu ja takavarikoitu Kravun kääntöpiiri on juuri saanut painoluvan. Salaman Juhannustanssien aiheuttama kohu alkaa sekin olla menneisyyteen kuuluva huvittava episodi. Asioiden kuvaaminen "rohkeasti, totuudenmukaisesti" ei ole ainoastaan rehellistä, se on tarkoituksellisen uudenaikaista, vanhoillisuuden viimeisiä linnakkeita ärsyttävää, ehkä jopa uhmakasta julistamista ja - tässä vaiheessa, vuonna 1971 - jonkin verran muodikastakin.

Niinpä Parkkinenkin osallistuu uudenaikaiseen rehelliseen seksuaalisuuden kuvaamiseen. Ei varsin pornografisesti tai mässäillen, mutta kuitenkin. Lievempi esimerkki sivuilta 144 ja 145:

En osaa pitää hyppysiäni kikkelistä. Olen tehnyt polvihousujeni taskuun reiän,
jotta voin sormeilla sitä milloin haluttaa.
   Kikkelini ei ole vallan iso, mutta ei se nyt niin pienikään ole. Aivan valkoinen
se on ja kolmesta kuuteen senttiin pitkä levossa. Kun se seisoo, se on yhdek-
sän senttiä pitkä ja hieman oikealle käyrä.
   Vähän väliä se seisoo. --
   Luen Lady Chatterleyn rakastajaa, Nanaa, Aina vain Amberia, Vihreätä tam-
maa, Kuninkaankatua ja Raamattua. Iltaisin menen ensimmäisenä nukku-
maan, usein heti syönnin jälkeen. Lopetan aina heti kun kuulen välieteisestä
askelia. Kerran äiti yllättää eikä ole huomaavinaan. Minulle on alkanut kasvaa
munakarvat.

Parkkisen kirjailijakuvaan näyttää runo ja proosa sopivan yhtä hyvin. Edellinen romaani Simpukka (-69) ja runokokoelma Näin on (-70) vahvistivat harvinaisella herkkäilmeisyydellään ja rehellisyydellään hänen asemansa todella lujaksi. Pikku ratsastajan jälkeen sitä ei voi enää mikään horjuttaa. -- [Parkkinen] kulkee 40-luvun ja 50-luvun alun kodissaan ja kaduillaan yhtä luontevasti kuin silloinkin. Jokainen päivä on pitkä. Tuo mukanaan nopeita surun ja onnen tuokioita, yksin tuoksutkin ovat toisenlaisia, kunnes sitten alkavan miehuuden kynnyksellä on aikuisen maailman kivikovat lait otettava lopullisesti omakseen. Todella hyvä, kaikin puolin sympaattinen kirja.
(Pertti Jokinen, Arvosteleva Kirjaluettelo 1/1972)

Yhteiskunnallista kannanottoa ja rakkauselämää

Parkkisen tyyli jäntevöityy teoksessa Eräänä talvena sattui sitten muuan tapaus (1972). Romaani kuvaa sairaalapotilaiden suhteita toisiinsa, hoitohenkilökuntaan ja terveiden maailmaan. Joissain arvosteluissa on korostettu että Parkkinen romaanissaan kuvaa ihmisiä sairaalabyrokratian ja hoitohenkilökunnan hampaissa asettuen pienen ihmisen puolelle. Totta onkin, että Parkkinen asettuu ihmisen puolelle, mutta asettuminen on enemmänkin kirjan arkisessa, potilaita ja heidän omituisuuksiaan elävästi kuvaavassa myönteisyydessä, ei ankarassa byrokratian kritiikissä. Teoksen kantaaottavuudessa on yhteiskuntakriittinen juonne, mutta pääpaino ei ole epäkohtien osoittamisessa tai ihmisen oikeuksien puolustamisessa byrokratiaa vastaan - henkilöt ovat vähintään yhtä paljon omien omituisuuksiensa ja oikkujensa kuin koneiston hampaissa olevia pelinappuloita - vaan se on kantaaottavuutta ihmisen subjektiivisen kokemusmaailman puolesta yleensä: hänellä on oikeus olla tarvitseva, pelokkuudessaan oudosti käyttäytyvä tai muuten omalaatuinen.

Eräänä talvena sattui sitten muuan tapaus muistuttaa hetkittäin farssia, mutta sisältää pohjimmiltaan vakavan ulottuvuuden. Se on huumorin keinoin esitetty muistutus että ihminen on aina ja loppuun asti enemmän kuin numero, enemmän kuin koneiston osa.

Parkkinen on pikku hiljaa tasaisesti parantunut niin prosaistina kuin runoilijanakin. Vaikuttaa siltä, että hän on oppinut hallitsemaan ammattinsa perustan niin hyvin, ettei tätäkään - kehyksiltään perin vaatimatonta ja niukkaa kirjaa - voi pitää suunnanmuutoksena tai edes tasanteena tuossa nousevassa käyrässä.
(Pertti Jokinen, Arvosteleva Kirjaluettelo 1/1973)

Onnistuneen romaanin jälkeen ilmestyivät runokokoelmat Kaupunki nimeltä Lotto (1972), Tuulia heiluttava puu (1973), Ylimuistoinen nautinta (1974), Ruusulla merkitty äänetön yhtiömies (1976).

Arvostelevan Kirjaluettelon numerossa 2/1974 Pertti Jokinen kritisoi Parkkisen liiankin niukkaa ja tiivistä kieltä Tuulia heiluttavassa puussa:

Runoilu on nykyisin mennyt jotenkin sellaiseksi, että mitä vähemmän siitä sanoo sen parempi. -- . Parkkisen runot ovat osaamisen lisääntyessä rypistyneet viinirypäleistä rusinoiksi. Se mikä on jäänyt on kuivahkoa mutta omalla tavallaan täyteläistä ja tuoretta. Vanhanmallisiin ahtaisiin raameihin on Parkkinen saanut paljon uutta viipyvää runoa, uutta kuvaa. Mutta jotenkin tämä huipputarkka pihistely alkaa harmittaa. Jos runoa kerran on tullakseen, niin tulkoon vain ja vähän ronskimmin. Tähän "hiljaiseen mietiskelyyn" on lyriikkamme hyvää vauhtia tukehtumassa.

Ruusulla merkityssä äänettömässä yhtiömiehessä Parkkinen liikkuu kaupunkimiljöössä ja luonnossa, käyttää rakkauden ja siihen liittyvien tunteiden kuvaamisessa luonnon ja kaupungin elementtejä.

Pekka Parkkinen on plastisten runojen, pehmeiden pintojen ja nostalgisten tunnelmien taitaja. Seitsemäs kokoelma, vaikka onkin sympaattinen, ei tuo runoilijankuvaan paljon uutta. -- Poliittista kannanottoa ei ilmene paljon tässä kokoelmassa, mutta rakenne ja kuva terävöityvät väliin kiihkeäksi puheeksi -- . Vastakohtana luonnonläheisten runojen tematiikkaan liittyy Parkkisen runoilijankuvaan tiedostavia, koristeellisia piirteitä ja aina vilpittömyyttä, lämpöä.
(Miku Sivula, Arvosteleva Kirjaluettelo)

ylös tästä runosta ylös
tähtiin
ne minä avaan kuin ikkunan
ja kaikista ikkunoista minä huudan
tulkaa tähän runoon
kuin vihreä puuhun
ravistakaa byrokraatit pois tästä

(Kokoelmasta Ruusulla merkitty äänetön yhtiömies)

Romaanissa Ilo (1977) aiheena ovat päättyneen suhteen herättämät tunnot. Jälleen ollaan matkalla. Esikoisteoksessa oli Pariisi, Simpukassa Portugali. Nyt päähenkilö kulkee pitkin poikin Euroopan kaupunkeja - kuin kiinnekohtaa etsien, pakotettuna muistelemaan, käymään läpi suhdettaan naisiin.

"Erään avioeron analyysi. Kirja miehestä ja hänen kolmesta naisestaan - ja hyvin monista muista naisista joita hänen tielleen sattuu... Kaksi vuotta kirjan minä, kirjailija, kulkee pitkin Eurooppaa ja tilittää tuntojaan ja tunnelmiaan, pettymystään ja epäuskoaan. Pariisi, sen Montparnasse... Tukholma, Helsinki, Budapest siltoineen... Ja koko ajan hänessä ovat hänen kolme naistaan."
(Romaanin takakannesta)

Ilo on kertomus erään miehen matkoista maasta toiseen ja naisesta naiseen. Lähtö kotimaasta on kuin kauan kestäneen suhteen loppu, vieraaseen maahan voi tulla kuin uuden rakastetun syliin, kunnes taas on aika lähteä. Lopulta näyttää löytyvän pysyvä satama, unelmien nainen. Kirjan minähenkilö on kirjailija, kertomukseen liittyy paljon tosipohjaista (omakohtaista?) ainesta, esim. Lassi Sinkkosen itsemurhasta puhutaan paljon. Ilo sisältää joitakin yksittäisiä tehokkaita kohtia, kokonaisuutena se kuitenkin on sekava ja hajoaa palasiksi. Parkkisen aikaisemman proosan perusteella odotin enemmän.
(Vappu Karjalainen, Arvosteleva Kirjaluettelo 3/1978)

Viisisataa huivia -kokoelman (1977) aiheena on rakkaus. Vaikka runoihin sisältyy myös kaipuun ja yksinäisyyden tuntoja, ei yleisilme ole synkkä vaan elämänmyönteinen, jopa valoisa. Kokoelma on helppo yhdistää samana vuonna ilmestyneen Ilo-romaanin tuntoihin uudesta rakkaudesta. Suppea kokoelma (39 sivua) ei kuulu Parkkisen parhaimpiin, mutta ei ole huonokaan.

Tämän jälkeen ilmestyivät runokokoelmat Sulka (1979), Miten on (1981), Kaukainen ranta (1983), Pienten sydänten aika (1985), Käsi kädessä (1987) ja Maisema on mielialan musiikkia (1989).

Vuonna 1985 ilmestyneessä Vapauden tuuli -romaanissa Parkkinen asettaa vastakkain ihmisen luontaisen halun toteuttaa itseään ja vapautta rajoittavan totalitaristisen systeemin. Itä-saksalainen Martin on joutunut armeija-aikanaan toimimaan rajalla. Hän epäilee systeemiä, on toista mieltä valtaapitävien kanssa ja haluaisi ehkä itsekin loikata. Elämä soljuu omissa uomissaan ja Martin, niin kuin muutkin, tyytyy rakentamaan elämäänsä olemassaolevissa puitteissa, kunnes tapaa pakoa jo kerran yrittäneen Victorin. Victorin yllyttämänä hän ryhtyy suunnittelemaan kuumailmapalloa. Pallo on väline vapauteen pääsemiseksi, mutta tavallaan se on itse vapauden symboli. Vapaus on aina johonkin sidottua vapautta. Ehkä päähenkilöt ovat vapaimmillaan ollessaan matkalla vapauteen, toteuttaessaan itseään ja epätoivoista haavettaan?

Pekka Parkkisen Vapauden tuuli on enemmän kuumailmapallon rakentamisen opas kuin romaani ihmisistä, jotka kyhäsivät pallon päästäkseen 'vapauteen' -- . Vapauden haave on sokaiseva, mutta Parkkinen ei pohdi vapauden ongelmaa henkilöidensä kautta, ei edes heidän syitään. Tilanne on lukijalle annettu: ota tai jätä. Matka valonheitinten etsiessä pakolaisia onnistuu, mutta miksi ensimmäisenä vapauden yönä sellien ovet napsahtavat lukkoon? Romaani voisi olla vastausta tuohon kysymykseen, joka nyt jää vain mustiksi merkeiksi paperille, eikä enää herää ja elä lukijan mielessä.
(Markku Laitinen, Arvosteleva Kirjaluettelo 2/1986)

Maisema on mielialan musiikkia

Kaupunki nimeltä Lotto, Ylimuistoinen nautinta, Sulka ja Miten on ovat Parkkisen yhteiskuntakriittisimmät runokokoelmat. 

Kaupunki nimeltä Lotto -kokoelmassa pääosassa ovat muun muassa Vietnamin sodan ja yleensä vallanpitäjien ja heitä vallassa pitävien itsekkyyden, häikäilemättömän oman edun tavoittelun tai yksinkertaisesti lyhytnäköisyyden ja itsepetoksen synnyttämät tunnot. Sulka -kokoelmassa aiheet ja niiden käsittely on pitkälti samaa.

Ne joille maksetaan
hiljaisuudesta
ne ovat kaikki
samaa sukua
kynsin hampain ne pitävät
arvovaltansa viitasta

sitä tuuli syö

(Kokoelmasta Kaupunki nimeltä Lotto)

edistys
se on sitä mihin kaikki
pyrkivät
toisten kustannuksella

(Kokoelmasta Sulka)

Miten on on kysymysmuotoinen versio kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneestä sisäisen tilan kartoituksesta Näin on. Kummassakin kokoelmassa Parkkinen harvinaisen syvästi tutkailee ja tilittää suhdetta itseensä ja yhteiskuntaan, jossa elää - aiemman kokoelman pääpaino on itsessä, oman menneisyyden ja nykyisyyden kartoituksessa, jälkimmäisessä paino on yhteiskuntaa koskevissa havainnoissa. Suhde itseen ja ympäristöön liittyvät toisiinsa, ovat läsnä toisessaan.

Miten on saattaa olla kysymys, mutta kysymyksenasettelussa, sen sävyssä on jo vastaus: hyvin asiat eivät ole - ihminen on pilannut yhteiskuntansa, yhteiskunta ihmisensä. Heikommat ovat jääneet jalkoihin ja kaikki jatkuu omalla painollaan huonompaan suuntaan.

Näin on ja Miten on ovat Parkkisen pessimistisimmät kokoelmat. Niiden sävy on hetkittäin liiankin synkistelevä, mutta parhaimmillaan teksti on tarkkanäköistä, puhuttelevaa tai herkkyydessään jopa riipaisevaa.

Hyljätyksituleminen eristää
eristetyksituleminen saa epäilemään
epäillyksituleminen saa tunnustamaan
et osannut pelätä

(Kokoelmasta Miten on)

Miten on -kokoelmaa seuranneessa Kaukaisessa rannassa sävy on vähemmän synkkä. Runojen pohdiskelevuus on laajempaa, monivivahteisempaa. Ilmaisu on hallittua.

Edelliselle kokoelmalle ominaista turhautuneisuutta näissä runoissa ei enää havaitse, ote on selvästi jäntevöitynyt ja terävöitynyt. Parhaimmillaan Parkkinen nytkin on pitkissä, hallitun irtonaisissa, rytmiltään jatsahtavissa runoissa, joissa hänen pegasoksensa vasta tuntuu saavan kylliksi ilmaa siipiensä alle.
(Arja Kanerva, Arvosteleva Kirjaluettelo 6/1984)

Seuraava kokoelma Pienten sydänten aika (1985) sisältää jälleen kantaaottavaa sävyä, mutta toisin kuin Parkkisen pessimistisimmissä kokoelmissa, joissa tekijän tunnot purkautuvat vastenmielisyytenä sotaa ja alistamista vastaan, perspektiivi on toinen: tekijä ei keskity siihen mitä vastaan on, vaan siihen, minkä puolella on. Teoksen sävy on rauhan, ystävyyden ja kannustamisen sävy. Kuten kokoelmassa Viisisataa huivia voidaan nähdä rinnakkaisuutta Ilo-romaanin kanssa (rakkausteema), voidaan Pienten sydänten aika rinnastaa Vapauden tuuleen (vapaus ja ystävyys).

Suomalaisessa kirjallisuudessa Pekka Parkkisella on oma jalustansa. Myös tässä kokoelmassa ilmenee vastuullisuuden ja huumorin jänneväli.
(Miku Sivula, Arvosteleva Kirjaluettelo 12/1985)

Parkkisen viimeisissä kokoelmissa on seesteisyyttä, mutta myös tekijälle ominaista hallittua rosoisuutta, kipeyttä, joka ei päästä helpolla vaan haastaa ja puhuttelee:

Käsi kädessä (1987) jatkaa edellisen kokoelman linjalla, aiheiden käsittely on herkkää ja hallittua. Keski-ikään tullut kirjailija viittaa runoissa muun muassa tyttäreensä. "Näennäisestä keveyden ja mutkattomuuden tunteesta huolimatta Parkkinen on syvästi ihmistä oivaltava kirjailija, eettisesti vahva. Ystävyys on kirjan keskeinen teema. Rytmiset ominaisuudet ovat musikaalisen tarkkoja. Miniatyyrirunot ja puheenomaiset kokonaisuudet rakentuvat luontevista arkielämän näkökulmista kaihtamatta tiettyä intellektuellia otetta tai tunteita." (Miku Sivula, Arvosteleva Kirjaluettelo 11/1987).

Viimeiseksi jääneessä kokoelmassaan Maisema on mielialan musiikkia (1989) Parkkinen pohtii ikääntymistä. Ajatus rajallisuudesta ja kuolemasta on läsnä kokoelman surumielisessä herkkyydessä.  

Maailmantuska ja pettyneen kirjailijan umpikuja

Parkkisen surullinen loppu saa väkisinkin tarkastelemaan hänen teoksiaan uudella tavalla. Tällöin erityisesti korostuu kokoelmien Näin on ja Miten on synkkyys. Voidaanko niissä nähdä syvän, umpikujamaisen toivottomuuden enteet, johon kirjailija lopulta ajautui?

Kumpi oli ensin, muna vain kana. Parkkisen pessimistisempää puolta seuratessa nousee sama kysymys kuin monien muidenkin elämän ahdistamien tarkkailijoiden kohdalla - onko tekijän synkkäsävyinen kantaaottavuus seurausta hänen persoonassaan luontaisena olevasta melankoliasta, joka pakottaa ja inspiroi kiinnittämään erityistä huomiota ikäviin asioihin, vai onko niin, että ikävien tosiasioiden kohtaaminen juuri synnyttää melankolian ja pessimismin? 

Parkkisella pessimistisen kantaaottavuuden juonteet ovat useimmiten huumorin keventämiä. Kyynisyys syntyy ihmisen huonojen puolien ja ahdistavien elämänilmiöiden havainnoinnista, mutta aiheiden käsittelytapa luo mielikuvan ettei tekijä sittenkään ole kyynikko eikä tosikko, vain vakava ja ajoittain ahdistunut. Elämä on hänelle enemmän ja rikkaampaa kuin ihmiskunnan typeryydet, pikkumaisuudet, totalitarismit ja riistämiset.

Jokainen pyrkii selviytymään maailman- ja elämäntuskan kanssa tavallaan. Kirjailijoilla tähän liittyy usein alkoholinkäyttö, joka saattaa lyhyiksi hetkiksi auttaa, mutta pidemmän päälle vähentää ongelmien sietokykyä ja tuo lisää tunne-elämää rikkovia konflikteja. Ei Raamattu turhaan sano: "Älä katsele viiniä, kuinka se punoittaa, kuinka se maljassa hohtaa ja helposti valahtaa alas. Lopulta se puree kuin käärme ja pistää kuin myrkkylisko."

Toinen selviytymiskeino on rakkaus. Mutta siinäkin on ongelmansa. Jos toinen on vain välikappale päästäkseni kokemasta arjen ja ikävien ajatuskuvioiden tuottamaa ankeutta - jos olen kiinnostunut omasta tyydytyksestäni enemmän kuin hänestä ihmisenä. Rakkaussuhteestakin voi tulla päihde jota käytetään, johon paetaan.

Hedelmällinen, tyydyttävä ihmissuhde ei voi perustua nousuhumalaa muistuttavaan tunnehuumaan vaan vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, kuuntelemista ja kunnioittamista. Ihmissuhteet ovat tärkeitä ja molemminpuolinen rakkaus kaunista, mutta toisesta ihmisestä ei sittenkään ole vapahtajaksi. Jos hänestä yrittää sellaisen tehdä, on pettymys molemminpuolinen ja euforian jälkeen seuraa pääkipu, sielunelämän krapula.

Taiteilijalle tärkeä selviytymiskeino on luova työ. Työ on kanava johon voi purkaa frustraationsa, kauhunsa. Epäonnistuneet työt tai lamaantumisen kaudet, jolloin mitään ei synny, tuottavat ahdistusta, lisäävät elämäntuskan kuormaa. Onnistuminen korvaa kaiken monin verroin. Työhönsä keskittyvä, tekniikkaansa hiova kirjailija tarvitsee kuitenkin ymmärtävän kustannustoimittajan, jonka kanssa homma pelaa. Ei voi aina lähettää käsikirjoituksia sinne tänne toivoen että lopulta joku jotain julkaisee. Kustantajan kanssa tehty kirjallinen tai suullinen sopimus - molemminpuolinen luottamussuhde - tuo turvallisuutta. Epävarmuuden keskellä se on konkreettinen, realistinen todellisuus, johon kiinnittyä.

Työstäkin voi tulla epäjumala. Kun työskentely ei enää suju tai kustantajat sulkevat ovensa, maailma uhkaa kaatua päälle.

Parkkisen usko huumorin keventävään voimaan ja elämän rikauteen loppui toukokuussa 1992.

myös Pekka Parkkinen (1940-1992), joka tappoi itsensä, tai oikeammin Gummerus murhasi hänet ostettuaan W+G:n, niin kuin minultakin Gummerus julkaisi häneltä yhden kokoelman ja siihen se tyssäsi… ennen itsemurhaa Pekka julkaisi kirjan “Kaulukset pystyssä”, kuvat Pauli Vuorisola, Graafinen lyyra, 1991… painos oli kai hyvin pieni, sillä ei ole ISBN -numeroa enkä ole sitä koskaan nähnyt, muistaakseni se oli tyyriille paperille printattu ja tosi hinnakas kirja, en sitten tiedä oliko se tarkoitettu vain lähiomaisille.- Pekka soitteli minulle tuona keväänä aika usein, yöllä, juttelimme ihan tavallisia asioita, ja minä törppö en tajunnut että ne olivat 'äänettömiä avunhuutoja', ja se taakka kulkee mukanani loppuun asti, mutta olin itsekin siinä vaiheessa niin ulkona, ja samalla tavalla kun kaikki luukut oli lyöty kiinni, harkitsin samanlaista ratkaisua. Whatever, Gummerus ja sen johto murhasivat Pekan ja samalla vaikeni moni muukin kirjailija loppuiäkseen, se oli karmea ja kylmäverinen operaatio, yksi pahimmista suomalaisen kustannusmaailman historiassa. – Minulla on satoja muistoja Pekasta, kirjoitan jos jaksan joskus… jos minulla sen aikaisessa kirjailijakunnassa joitan kamuja oli niin Pekka ja Sirkka Turkka, ja Veijo Meri joka aina oli W+G:n ja Gummeruksen Katajanokan kasinon syyskauden avauksen jatkoilla Pekan ja Eijan himassa. – Viimeiseltä kerralta muistan Matti Pulkkisen joka oli ulkona oven suussa tupakalla ja tokaisi: "sitä ollaan sitten samassa tehtaassa töissä"… niinpä oltiin hetki…

(Muistakaa unohtaa, Runoilija Hannu Helinin blogi 18. August 2013)

Kirjailija Pekka Parkkinen, 4/3 1969 Helsinki
  Huomasin erään viikkojulkaisun kuvasta, että poltatte sikaria. Lähetän Teille ohella laatikon havannalaisia kirjailijatyönne vauhdittamiseksi.
  Olitte havainnut, että turvauduin eräässä puheessani aforismiinne. Kun en ole aikaisemmin kiittänyt Teitä avustanne, teen sen nyt.

(Urho Kekkosen kirje Parkkiselle 1969)

Isoveli on luvannut suojella minua koulun pihalla. On ensimmäinen välitunti.
Toisluokkalaiset kuljettavat nahkoja, ensimmäisellä olevia, Manalaan, koulun
käymälään, pestäväksi. Valvova opettaja katsoo nauraen toimitusta. Seison
veljen vieressä.
   Kello soi. Kun olen jo nousemassa portaita, tiiliholvissa, minuun tartutaan ta-
kaapäin.
   Jari ja joku muu vääntävät käsiäni. Saan toisen käteni vapaaksi ja sitten toi-
sen. Jari tarttuu kurkusta ja kuristaa.
   Nyt ovat molemmat käteni taas väännetyt selän taakse. Potkaisen Jaria. Hän
kuristaa yhä kovempaa. Joku avaa Manalan oven, näen tähtiä.
   Kraana on auki. Pääni kastetaan. Kraana työnnetään paidankaulukseni si-
sään.
   - No, kyllä se täksi välitunniksi riittää.
   Jari kuristaa yhä. Käteni lasketaan vapaaksi. Jari työntää pääni Manalan sei-
nään. Istun lattialla. Itken.

(Pikku ratsastaja, Weilin+Göös 1971, ss. 151-152)

   Ne ovat merimieskoiria, niitä jotka katsovat sisälle silloin kuin isäntä on koto-
na. Ikkunalaudalla niitä pidetään. Ulos ne katsovat kun isäntä on merillä, kat-
sovat surullisin silmin. Hieman iloa voi niiden silmissä nähdä vain se joka on
tullut kotiin ja nähnyt koirat ikkunalaudalla odottamassa, koirien keskellä vai-
mon. Ikään kuin koirat heiluttaisivat porsliinisia häntiään. Koira haukkuu, toi-
nen, kaksi koiraa.
   En tiedä mistä postiosoitus tulee, en mitä maksavat koirat, toivottavasti ra-
haa tulee kuitenkin tarpeeksi niiden ostoon. Ensi hetkestä kun näin ne tiesin
että ne minä hankin vaimolleni.

(Eräänä talvena sattui sitten muuan tapaus, Weilin+Göös 1972, ss. 9-10)

   Muistan että joku joskus sanoi, että silloin kun sataa lunta ei koskaan tuule
kovaa. Kuka lie naistenlehtien sääprofeetta, horoskooppihai. Nyt sataa lunta,
nyt tuulee, nyt tupakka palaa.
   Savuke putoaa maahan, yritän tavoittaa, tuuli tavoittaa sen, alkaa viedä,
polttaa ja riepottaa, minä lähden perään.
   Ai, ai, ai, ai! Ai! Istun maassa, jalka on vääntynyt lantion alle. Voi, voi, voi,
voi! Ihan kuin olisi kuulunut pamaus. Vähän samanlainen kuin silloin kun rei-
den kaula meni poikki. Voi! Voi polvi! Istun maassa, laitan jalan suoraksi. Tai-
puuhan se vielä senrtään. Ajattelen: reiden kaula yhdeksän kuukautta, reisi
kuusi, sääriluu kuusi, nilkka neljä, leikkaus, kipu, särky, veto, morfiinia. Rom,
Kor, Gal, Ef, Fili, Kol, Tessá, Timo, Tit, Fil, Hebraeae. Saatana!
   - Sattuiko pahastikin, kysyy joku miesohikulkija ja tarttuu käsipuoleen.

(Eräänä talvena sattui sitten muuan tapaus, ss. 13-14)

Parkkisen keskeisiin aiheisiin kuului yhteyden ja erillisyyden kokeminen. Kokemusta ei useinkaan käsitellä suoraan, mutta epäsuorasti se näkyy kirjailijan koko tuotannossa, selvimmin miehen ja naisen rakkauden kuvauksessa, suhteen kauneudessa ja ristiriidoissa, kaipauksessa ja uuden rakkauden odotuksessa. Suhde yhteiskuntaan, ympäröivään todellisuuteen ja sen rakenteisiin ilmentää samaa problematiikkaa. Runoilijalle tuottaa kipua kun hän ei voi tuntea olevansa kotonaan maailmassa.

Myös matkalla oleminen on yhteyden ja erillisyyden kuvaa. Vieraiden maiden ja kaupunkien tuoma etäisyys auttaa hahmottamaan mikä kotimaassa ja sen oloissa on läheistä, mikä vierasta. Parkkinen matkusti laajalti Euroopassa. Suomen kirjailijat 1945-1980 hakuteoksen mukaan hän teki opintomatkoja Ranskaan vuosina 1965 ja 1973-75, Portugaliin 1967-68, Unkariin 1970-71, Englantiin 1972 ja Islantiin 1978.  

Parkkinen kuului Aikalaisen toimittajakuntaan 1965-66 ja oli Veikko Polameren kanssa perustamassa kirjallisuuslehti Manifestia 1968. Lisäksi hän toimi avustajana muun muassa Seurassa ja Suomen Kuvalehdessä.

Kuuden romaanin ja kolmentoista runokokoelman lisäksi Parkkiselta ilmestyi Pauli Vuorisalon kanssa tehty numeroitu, erilaisilla kansikuvilla varustettu Kaulukset pystyssä (38 sivua, Graafinen lyyra 1991). Parkkinen teki myös joitain suomennoksia, mm. Fernando Arrabalin Viva la muerte! (1973). Jaakko Ahokkaan kanssa hän suomensi Max Jacobin (1977), Henri Michauxin (1980) ja Arthur Rimbaudin (1983) runoja.

kts. Muistakaa unohtaa (Helinin Work in Progress 18. 8. 2013)

[keskeneräinen - yksi tärkeä muistiinpano hukassa - täydennetään.!]

Pidot Aulangolla

Erno Paasilinnan toimittama Pidot Aulangolla - viisi keskustelua ilmestyi Kariston kustantamana 1963. Edeltäjiensä (Yrjö Kivimiehen toimittama Pidot tornissa ja Eino S. Revon toimittama Toiset pidot tornissa) mukaisesti tässäkin keskustellaan nimimerkkien suojissa.

Yrjö Kivimies ei ollut mukana enää Sanan vapaudessa (1964), pienemmässä teoksessa, jonka Erno Paasilinna toimitti Pidot Aulangolla -kirjan jatkeeksi.

- - -

Pidot Aulangolla -teoksen keskusteluissa näkyy yhteiskunnallinen murros ja 60-luvun alkava kulttuuriradikalismi.

Myöhemmin Yleisradion pääjohtajana (1965-69) ja radiojohtajana (1969-74) toiminut Eino S. Repo tuli tunnetuksi harjoittamastaan vasemmistolaisesta ohjelmapolitiikasta.

Kekkosen arvostelu oli keskustelun avartumisesta huolimatta 1960-luvulla vielä rajoitettua ja myös Neuvostoliiton arvostelussa oli syytä välttää liian voimakkaita äänenpainoja.

Herra Kustannusjohtaja, maisteri Martti Qvist

Hämeenlinna

Huomiotani on kiinnitetty Kariston julkaisemaan kirjaan "Pidot Aulangolla", jonka eräs ystäväni on minulle jopa lähettänyt. Olen lukenut sen ulkopolitiikkaa koskevan osan - muutamaan kertaankin - ja silmäillyt sitä toisiltakin kohdin. Puhemiehyytenne johdolla on keskusteluissa lausuttu ajatuksia, jotka olen noteerannut. Arvelin aluksi lähettää kirjeen herra maisteri Eskeliselle ja korjailla hänen esittämiään lukuisia virheellisyyksiä, mutta kun luin keskustelun uudelleen, havaitsin asialliset oikaisut tarpeettomiksi, koska herra Eskelinen on nykyisessä kehitysvaiheessaan lähinnä korpiagitaattorin mielialoissa; eihän sellaista asiallinen valistus tavoita. Mutta kun Te, Herra Maisteri, lopullisesti vastaatte kirjasen maailmaantulosta, niin sallinette, että minäkin esitän puheenvuoron, joka ei suinkaan ole syntynyt sensuurimentaliteetista, vaan vakavasta halusta osoittaa, että maalle on tehty palvelus ja karhunpalvelus, kun on päästetty holtittomat mielipiteet julkisuuteen.

(Kekkosen kirje Qvistille 25. 9. 1963)

Kun Jouko Siipi Sanan vapaus -kirjassa vihjaa presidentti Kekkosen estäneen hänen joidenkin maanpuolustuksellisten tulkintojensa julkisuuteen pääsyä - hän ei suoraan mainitse Kekkosta nimeltä, mutta kommentin kohde on selvä - reagoi Kekkonen esitettyyn vihjaukseen lähettämällä Karistoon tohtori Jouko Siivelle osoitetun kirjeen:

Olen jonkin aikaa epäröinyt, kirjoitanko Teille vai en. Kirjeen lähettäminen ventovieraalle ihmiselle on aina hasardia. Mutta kun havaitsin tämän päivän "Uudesta Suomesta" reippaan aktiivisuutenne, päätin, että riski on otettava. Epäröimiseni syy oli se, että kirjeeni ehkä käsitetään "sanan vapauden" kieltämiseksi. No, se vaarahan tässä aikaisempien kokemuksieni mukaan on tietenkin yhä olemassa, vaikka tarkoitukseni on ainoastaan torjua Teidän esittämänne perättömät väitteet. "Sanaa" en siis kiellä, enkä itse asiassa valheiden levittämistäkään, mutta saanen panna vastalauseen, milloin minä joudun totuutta huolimattomasti hantteeraavien kynsiin.

Kirjasessa "Sanan vapaus", sivulla 84 Te kerrotte, että olette yrittänyt saada tietyn tosiasian julki eräissä reservin upseerien lehdissä, "mutta on ilmoitettu, että ylimmän vallan haltija on kieltänyt" näiden tosiasioiden julkaisemisen.

Tämä tarinanne on minulle täydellinen uutuus. Minulle ei ole missään muodossa kenenkään toimesta esitetty kertomaanne asiaa, se ei ole mitään tietä joutunut korviinikaan, en todella ole tietänyt, että Teillä tai muilla on ollut tuollaisia tai vastaavanlaisia hankkeita. --

Lukekaapa muuten "Pidot Aulangolla" uudelleen, niin havaitsette, kuinka usein Teidän hengenheimolaistenne argumenteeraus perustuu huhuihin ja todistamattomiin väitteisiin. Minulla ei ole aikaa käydä kirjaa uudelleen läpi, mutta aikoinaan kirjan luettuani minulle jäi vaikutelma, että yksikään näistä väitteistä ei ollut totta. En ymmärrä, miten tällaisella metodilla sananvapautta puolustetaan ja palvellaan. Kun edessäni on tämä viimeisin keskustelusaavutus, voin tarkalleen sanoa, että esim. sivulla 89 esitetty väite - jos "hyvin korkea taho" on se, keneksi lukijoiden on tiedetty hänet käsittävän - on perätön, todella aivan täysin perätön.

Kun Yrjö Soini (miksi hän ei muuten ollut mukana Aulangon pidoissa?) julkaisi kirjansa Pietarista hiilivalkealla, jonka perusteema oli totaalisesti valheellinen, alkoi presidentti Paasikivi nimittää häntä "pilakirjailijaksi". Teidän keskustelunnehan on sentään tarkoitettu otettavaksi vakavana jopa rakentavanakin.

(Urho Kekkonen, 14. 9. 1964)

- - -

Suomessa 1960-luvun vasemmistoradikalismi oli väkivallatonta ja pääosin myös väkivallattomuutta kannattavaa. Neuvostokommunismin syytökset "fasistien sodanlietsonnasta" (kommunistisessa retoriikassa kaikki neuvostokommunismia vastustava tai kritisoiva oli periaatteessa fasisista) tarjosi mahdollisuuden vasemmistolaisuuden ja pasifismin yhdistämiseen. Useat poliittisesti tiedostavat feministit myös ovat katsoneet kuuluvansa radikaaliin vasemmistoon, syyttäen "porvarillista valtakoneistoa" naisia sortavan roolijaon ylläpitämisestä. 

Aikakauden vasemmistolaista henkeä kuvastaa Ylioppilastalon 40-vuotisjuhliin valmistunut juhlanäytelmä Lapualaisooppera (1966), jossa kommunistit esitetään rauhaa ja veljeyttä rakastavana, yhteiskunnan positiivisena muutosvoimana - vastakohtanaan oikeistoradikaalin Lapuan liikkeen ja sen kannattajien väkivaltainen fasistisuus, fasistisuus, autoritäärisyyteen pyrkivä patriotismi, konservatiivisuus!

Lapualaisoopperan ensi-ilta oli 21. 3. 1966. Sen kirjoittaja Arvo Salo valittiin eduskuntaan SDP:n kansanedustajana samana iltana ratkenneissa eduskuntavaaleissa. 

Tshekkoslovakin miehitys ja Prahan kevään väkivaltainen tukahduttaminen vuonna 1968 sai osakseen kulttuuriradikaalien paheksunnan. Useille vasemmistoliikkeen edustajille tapahtuma oli jonkinasteinen katastrofi.

Vaikka uusvasemmisto uskalsi kyseenalaistaa Neuvostoliiton toimia ja useat katsoivat sen epäonnistuneen sinänsä hyvien ja oikeiden oppien toteuttamisessa, vaikutti vasemmistolaisessa kulttuuriradikalismissa myös vahva kommunistinen suuntaus, joka edelleen kumarsi Neuvostoliitoon päin tai ainakin vältti kaikenlaista neuvostoyhteiskunnan arvostelua.

Politiikassa liberaalin uusvasemmiston ja vanhakantaisen kommunismin ero kärjistyi 1970-luvun alussa SKP:n opposition eroon puolueen uusista tuulista. Puoluepolitiikassa tämä profiloitui oppositiota johtavaan Taisto Sinisaloon. Oppositio sitoutui neuvostokommunismiin ja proletariaatin internationalismiin. Taistolaiset itse eivät halunneet käyttää nimikettä "taistolaisuus" vaan kokivat sen leimaavana ja halventavana.

1960- ja 70-lukujen vasemmistolaiset kulttuuripersoonat näkivät itsensä muutoshakuisina, oikeudenmukaisempaan ja avoimempaan yhteiskuntaan pyrkivinä vaikuttajina: kulttuurin modernina, eteenpäin vievänä liikkeenä. Vasemmistolaiselle kulttuuriradikalismille (niin liberaalin kuin kommunistisen siiven edustajille) ominaista oli pyrkimys valjastaa kulttuurintekemisen välineet - media sekä kirjallinen ja kuvallinen taide - poliittisten päämäärien käytöön.

Aiempina vuosikymmeninä kommunistit olivat voimakkaasti arvostelleet niitä työväenluokkaisia kirjailijoita, jotka eivät teoksissaan kyllin selvästi ajaneet työväestön asiaa ja paljastaneet porvariston mädännäisyyttä. Sellaiset kirjailijat olivat pettureita, jotka tahtomattaankin palvelivat taantumusta ja riistoa. Osansa leimaamisesta sai muiden mukana Suomen ensimmäiseksi työläiskirjailijaksi tituleerattu Toivo Pekkanen.  

Uusvasemmistolainen kulttuuriradikalismi ei ollut yhtä vaativaa, mutta yhtä kaikki sekin painotti poliittista, tiedostavaa tendenssiä. Päivänselvää oli, että ajattelevan taiteilijan velvollisuus oli taiteensa kautta - tavalla tai toisella - vaikuttaa yhteiskunnan muuttumiseksi. Kirjailija, jolta tämä tendenssi puuttui, ei ollut varteenotettava.

- - -

Pidot Aulangolla -teoksen keskustelijat arvostelevat kirkkoa - tässä tapauksessa ensisijaisesti evankelisluterilaista kirkkoa, joka on Suomen valtakirkko - että se on pysähtynyt eikä riittävästi kuuntele seurakuntalaisiaan, kirkkoon kuuluvaa tavallista kansaa. Kirkkoa arvostellaan siitä, ettei se kuuntele ihmisten näkemyksiä, ja siitä, että se liiaksi pyrkii hallitsemaan ja ohjailemaan näiden näkemyksiä, sanelemaan ihmisille sen, kuinka kirkossa kuuluu ajatella. Kirkko on erehtymätön auktoriteetti, ja sellaiselle on turha sanoa vastaan, sen kanssa on turha edes yrittää keskustella järkevästi.

Sosiaalipoliitikko: Kirkko on tällä hetkellä normilähteenä hyvin heikko. Se seikka taas että kirkko näennäisesti vaikuttaa runsaasti, johtuu siitä, että kirkonmiesten kannat ovat ehdottomia. Seurakuntalaiset eivät koskaan sano papille, että asiat voisivat olla toisinkin.

(Pidot Aulangolla, s. 270)

Aulangon pitojen keskustelijoiden esittämä kritiikki on helppo nähdä osana aikakauden henkeä, kulttuuriradikalismia, joka pyrki kyseenalaistamaan kaikki instituutiot. Mutta kirkkoon kohdistuvassa kritiikissä on varmasti myös perää.

Kun kirkko saa virallisen aseman, liittoutuu vallanpitäjien kanssa ja tulee yhteiskunnallisesti tunnustetuksi, vaarana on, että se keskittyy lähinnä asemansa säilyttämiseen eikä enää kohtaa ihmisiä, heidän arkipäiväänsä ja ongelmiaan. Kirkko keskittyy rituaalien toistamiseen, koska ne eivät häiritse ketään. Se luo kaikille soveltuvia ja vaarattomia perinteitä.

Kirkko on vaikeassa asemassa. Sen tulee - jo oman lähtökohtansa vuoksi - kohdata ihminen tässä päivässä, löytää nykypäivään soveltuvia vastauksia ja esittää ne kielellä, joka on ymmärrettävä, mutta samalla sen tulee - samoin ja aivan erityisesti lähtökohtansa vuoksi - toimia säilyttäjänä, perinteen välittäjänä, siirtäjänä. Ei perinteen itsensä vuoksi, vaan koska on jotakin mihin uskotaan ja joka saa ilmaisunsa perinteessä, tulee esiin sen kautta.

Jos kirkon perinne ja yhteiskunnan vallitseva näkemys joutuvat törmäyskurssille, on kirkon johtajien tarkistettava käsityksiään, mutta tarkistettava niitä oman perustansa, raamatullisen uskon pohjalta, ei ensisijassa yhteiskunnan muuttuneiden arvojen valossa. On pidettävä kiinni siitä mikä kristillisen uskon mukaisesti ajatellaan todeksi, mikä kirkon traditiossa on keskeistä. Vain tällöin kirkko voi säilyttää itsekunnioituksensa ja myös ulkopuolisten kunnioituksen, koska pitää kiinni siitä mihin se uskoo. 

Valtiovalta hyväksyy tilanteen - yhteiskunnassa ajatellaan yhdellä tavalla, mutta kirkkoon kuuluvilla on oikeus ajatella myös toisella tavalla - eikä tästä synny kaaosta, anarkiaa. Kumpikin osapuoli valitsee sen minkä kokee oikeaksi.

Voi tietysti käydä myös niin, että tilannetta ei hyväksytä ja että kirkko, pitäessään esillä raamatullista evankeliumia, menettää asemansa ja yhteiskunnan tuen. Se on kuitenkin pienempi paha. Ehkä se ei ole paha ollenkaan, vaan saa ainakin muutamat kiinnostumaan kirkon sanomasta, ottamaan siitä selvää: mitä kirkko oikeasti opettaa ja miksi? 

Kaoottisen, pirstaleisen maailman vaihtelevien virtausten keskellä on asioita, jotka eivät muutu. Kirkon tulee kutsumuksensa mukaisesti pitää kiinni siitä, että kaiken yläpuolella edelleen on Jumala, joka puhuu kristitylle sanassaan, Raamatussa, niin kuin Hän on aina tehnyt.

Nyt kristillistä ihmiskäsitystä ollaan kuitenkin muuttamassa. Keskiössä on ihmisen seksuaalisuus.

Tilanne on nyt ratkaisevasti erilainen kuin 1950- tai 60-luvulla. Kärjistäen voisi sanoa, että jos kirkon johtajat eivät silloin, ainakaan kovin laajalti, muodostaneet käsityksiään ei-uskovien, kirkon perustan vastaisesti ajattelevien seurakuntalaisten odotusten mukaan, nyt he eivät muodosta käsityksiään kirkon uskovien, sen perustaan sitoutuneiden, vaan nimenomaan näiden muiden mukaan.

- - -

Yleinen suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin etenkin sosiaalisessa mediassa 2000-luvulla sisältää niin aggressiivista propagandaa, yksinkertaistamista ja leimaamista, että se tuo hetkittäin mieleen luokkataistelun hurjimmat vaiheet tai peräti kansalaissodan.

Vastakkain eivät ole punaiset ja valkoiset, vaan ne, jotka uskovat että homoseksuaalisuus on luonnollista ja että sen toteutumiselle tulee suoda tasa-arvoiset puitteet, ja ne, jotka uskovat että se on luonnotonta ja että tasa-arvoisia puitteita (oikeus avioliittoon, adoptioon jne.) ei voi luoda ilman, että yhteiskunta ja ihmisten arvomaailma rappeutuu. Edelliset näkevät itsensä edistyksellisinä ja vastakkaisen kannan edustajat ovat heidän mielestään vanhanaikaisia ja suvaitsemattomia. Jälkimmäisten näkökulmasta taas vastakkaisen kannan edustajat eivät ole edistyksellisiä, vaan edustavat egoismia ja taantumista kristillisyyttä edeltäneeseen pakanallisuuteen ja hedonismiin.

"Homoaktivismi" on 2000-luvulla päässyt siihen, mitä 60-luvun vasemmistolaiset kulttuuriradikaalit tavoittelivat: median hallintaan ja laajamittaiseen propagandan tuottamiseen, kansalliseen aivopesuun. Homosuhteita pyritään esittämään ja niistä keskustelemaan sellaisella tavalla, että syntyy vaikutelma ihmisrakkaudesta, suvaitsevaisuudesta ja hyvyydestä. Kritiikille ei juurikaan anneta tilaa. Ne, jotka pitävät homosuhteita ja/tai neutraalia parisuhdelakia luonnottomana, tehdään mielellään naurunalaiseksi, heidän kommenttejaan vääristellään ja vähätellään. Sama linja on vallalla kirkossa. Siihen suuntaan ollaan ainakin menossa.

Julkisuudessa kirkon johtajat puhuvat armosta, moniäänisestä kirkosta ja siitä, että jokaiselle on oltava tilaa, kaikenlaisten mielipiteiden on tultava kuulluksi kirkossa. Moniäänisyyden ihanteen ja vaatimuksen varjolla on saatu kirkkoon tilaa liberaaliteologialle, ei-kristilliselle humanismille ja yleisuskonnollisuudelle. Mitä tästä seuraa? Kun liberaalien homomyönteinen kanta saadaan vallitsevaksi kannaksi, vaiennetaan ne kirkon työntekijät, jotka ovat asiassa toista mieltä. Silloin ei ole lupa vedota moniäänisyyteen. Äkkiä onkin kyse kirkon yhtenäisyydestä ja sen työntekijöiden yhteistyökykyisyydestä.

Objektiivisesti tarkastellen voidaan sanoa, että evankelisluterilaisessa kirkossa on saanut vallan ääriliike, joka tulkitsee kristinuskoa uudella, poikkeavalla tavalla. Kun tämä liike kirkon johtajien, arkkipiispan ja kirkkoherrojen suulla kieltää pappeja ja maallikoita opettamasta Raamatun sanan mukaisesti, mitä muuta se on kuin ääriliikkeen harjoittamaa terroria? Sitten kun ääriliike on niin päässyt valtaan, että soraäänet on vaiennettu, ei ole enää kyse terrorista. Vain virallisesta - ainoasta oikeasta, järkevästä, kristillisen evankeliumin (!) mukaisesta - totuudesta.

Kirkko on joutunut ristiriitaan itsensä kanssa. Se ei julista kristillistä evankeliumia - jota se sanoo ja luulee julistavansa - vaan sitä, mitä yhteiskunnallinen paine sen asettaa julistamaan.

- - -

Sosiaalipoliitikko: -- Sosiologian kaksivaihehypoteesi on selvittänyt, että jotakin tiettyä asiaa lukee vain siitä kiinnostunut henkilö, joka sitten puhuu asian edelleen toisille ihmisille. Ei kielen vaikeus haittaa mitään, tällainen välittäjä välittää asian uudella kielellä sellaisille henkilöille, joihin hän on kontaktissa. Näin tieto leviää. Välittymistä tapahtuu myös toisinpäin. Tätä harvoin huomataan. Jos minä haluan johonkin vaikuttaa, en minä yritä asiaani läpi väkisin, vaan puhun siitä sellaiselle henkilölle, joka puolestaan vaikuttaa siihen tärkeään henkilöön. Asia voidaan hoitaa hiljakseen toivottuun tulokseen.
 
Runoilija: Ei, ei...
 
Toimittaja: Se on liian hidas menetelmä.
 
Sosiaalipoliitikko: Ei se ole liian hidas. Se on aika nopea tie. Yleensä niillä, jotka haluavat muuttaa maailman, niillä on liian kiire. He haluavat muuttaa maailman tänä päivänä. Jos he ottaisivat tähtäimeen ylihuomisen, he saisivat asiansa läpi ihan kevyesti, ilman mitään vaikeuksia.

(ss. 269-270)

Toimittaja: Saanko kiilata luvallasi pari vuorosanaa? Sanoisin Sosiaalipoliitikolle, että hänen menetelmänsä on liian hidas kelvatakseen 1960-luvun kulttuuripolitiikan rakentajan menetelmäksi. Minä en elä niin kauan.
 
Puhemies: Se on kuitenkin mahdollinen menetelmä.
 
Toimittaja: Se on mahdollinen, mutta on vielä parempia mahdollisuuksia.
 
Puhemies: Mitä mahdollisuuksia?
 
Runoilija: Vetoa Mannerheimiin!
 
Toimittaja: Minä en vetoa väkivaltaan, mutta vetoan siihen, että jos minulla on mahdollisuus saada Helsingin Sanomiin kirkonvastainen artikkeli, niin sen vaikutus on varmasti aivan toisenlainen kuin seurakuntalaisten puheet.
 
Puhemies: Niin mutta kun sinulla ei ole.
 
Toimittaja: Niin, mutta jos minulla on mahdollisuus saada se Sosiaalidemokraattiin?
 
Runoilija: Vetoa Mannerheimiin, Mannerheim sanoi aina että heti, heti!
 
Toimittaja: Mannerheimiin minä en vetoa hädän hetkelläkään. Se on minulle luonnonvastaista. (Uupuneita naurahduksia.)

(ss. 270-271)

Paasilinna teki Pidot-sarjaan vielä viidennen keskusteluteoksen, Pidot Suomessa (1972). 

- - -

Vaikka keskusteluilmapiiri 1960-luvulla alkoi vapautua tehden erikoistenkin mielipiteiden esittämisen mahdolliseksi, oli mielipiteen esittäjän varsinkin kulttuuripolitiikassa syytä tarkkaan harkita mitä ja miten asiansa esittää, että hän ensinnäkin saa sanottavalleen palstatilaa, ja toiseksi, ettei hänen sanottavaansa vaieta kuoliaaksi tai aseteta yksinomaan naurunalaiseksi.

Moni asia on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa. Suurin osa sanomisesta tuntuu nykyisellään olevan lähinnä ajanvietettä, usein kovin piittaamatonta, jopa julmaa viihdettä, jossa vastakkaisten mielipiteiden esittäjiä leimataan heidän ajatuksiinsa tosiasiallisesti perehtymättä.

Internetin aikakautena ideoihin, niiden lähtökohtiin, taustoihin ja yhteyksiin ei välttämättä paneuduta.

Kulttuuri ei ole ainoastaan vapautunut ja monipuolistunut, samalla se on pirstaloitunut ja entisestäänkin pinnallistunut.

kts. Pidot Aulangolla (laajempi esitys), Helena Anhava, Tuomas Anhava, Yrjö Kivimies, V. A. Koskenniemi, Erno Paasilinna, Raoul Palmgren, Pidot Tornissa, Martti Qvist, Eino S. Repo

Pidot Tornissa

Yrjö Kivimiehen toimittama kirja viidentoista suomalaisen kulttuurihenkilön keskusteluista Hotelli Tornissa vuonna 1937. Keskustelut tallennettiin pikakirjoituksella. Teoksen kustansi Gummerus.

Keskustelijat: Esko Aaltonen (nimimerkki Lehtimies), Martti Haavio (Dosentti), Lauri Hakulinen (Kielimies), Helvi Hämäläinen (Pikku rouva), Urho Kekkonen (Ministeri; Kekkonen oli hallituksen sisäministeri vuonna 1937), Yrjö Kivimies (Konservatiivi), Matti Kurjensaari (Radikaali), Kaarlo Marjanen (Kriitikko), Niilo Mäki (Filosofi), Olavi Paavolainen (Kulttuurimatkailija), Sakari Pälsi (Suuri tuntematon), Jussi Teljo (Pessimisti), Kustaa Vilkuna (Kansantieteilijä), Tatu Vaaskivi (Kirjailija) ja Lauri Viljanen (Esteetikko).

17 vuotta myöhemmin Gummerus jatkoi sarjaa Eino S. Revon toimittamalla Toiset pidot Tornissa -teoksella (1954). Myös tässä teoksessa keskustelijat esiintyivät salanimillä.

Tuomas Anhava (Lyyrikko), Lauri Hyvämäki (Tosikko), Kauko Kare (Arvostelija), Yrjö Kivimies (Konservatiivi), Matti Kuusi (Herra Tohtori), Väinö Leskinen (Puoluepoliitikko), Heikki Miekk-oja (Asiantuntija), Kalervo Pakkala (Toimitusjohtaja), Eila Pennanen (Rouva Kirjailija), Eino S. Repo (Kulissimies), Kauko Sipponen (Optimisti), Risto Tuomikoski (Tieteilijä), Sakari Virkkunen (Toimittaja), Touko Voutilainen (Humanisti).

Vuonna 1964 Erno Paasilinna kokosi aikakauden vaikuttajia 60-luvun kulttuurikriittistä keskustelua ilmentävään uuteen keskusteluteokseen: Pidot Aulangolla. Keskustelut tallennettiin ääninauhalle. Teoksen julkaisi tällä kertaa Karisto.

-- Keskustelua ei suuresti jäsennetty, joten se liikui väliin aivan valtoimenaan, laajalti hamuten aiheen laitoja ja juuttuen toisinaan tiukasti kiinni johonkin erityiseen, tärkeäksi havaittuun kysymykseen.
  Ennen muuta koulu, kirkko, lehdistö, hallitus ja instituutiot yleensä olivat näitä tärkeiksi havaittuja kysymyksiä, joihin keskustelu useimmiten liimautui kiinni. Irti päästiin parhaiten vastakkaiseen suuntaan, yksilön oikeuksiin ja vapauksiin tarttuen.
  Keskustelijoiden henkilöllisyyden paljastaminen ei tässä yhteydessä tule kysymykseen. Näin pienessä maassa ovat kaikki yleisetkin kysymykset henkilökysymyksiä ja olisi sen vuoksi väärä teko saattaa ketään uhkan alle muutamien hilpeiden iltojen takia. Nimien esittäminen on sekä tarpeetonta että lyhytnäköistä, ja mikä on tarpeetonta ja lyhytnäköistä, sitä ei parane mennä ensimmäiseksi toteuttamaan.
  Eipä sillä: muutamia tuntomerkkejä voidaan kyllä hyvään tahtoon vedoten esittää. HISTORIOITSIJA tietää niin paljon historiasta, etteivät muut sitä tiedäkään; KOSMOPOLIITTI on ollut eräiden tietojen mukaan enemmän ulkomailla kuin kotimaassa, mutta sattui nyt olemaan kotimaassa; KRIITIKKO on pitkä vihainen mies ja lisäksi kriitikko; MAJAKANVARTIJA on vaarallinen, koska selittää laajasti hyvät tarkoituksensa; OIKOLUKIJA rientää aina oikaisemaan kaikki asioita ja salaa omat asiansa; OPETTAJA puhuu pitkään ja liikuttavasti maaseudusta, mutta on muuten selvä mies; PUHEMIES tapaa sanoa tyynesti joka välissä, että minä sanoisin ajatuksen tässä välissä; RUNOILIJA kanaa mukanansa tekstejä, joita hän lukee hädän tullen ja selviää pelkällä säikäyttämisellä; SOSIAALIPOLIITIKKO murtaa väkivalloin tiensä keskustelussa ja esittää sitten positiivisia mielipiteitä; TALOUSMIES odottaa hillitysti omaa aikaansa ja sanoo sitten, mitä tosiasiat sanovat; TOIMITTAJA ei kavahda asiantuntemusta, sillä hänellä ei sitä ole; KONSERVATIIVI on Yrjö Kivimies.
  Yrjö Kivimiehen nimeä ei auta enää varjella, sillä hän on paljastanut itsensä jo vuonna 1937, jolloin 'Pidot Tornissa' ilmestyi; toisen kerran hän paljasti itsensä vuonna 1954, jolloin 'Toiset pidot Tornissa' ilmestyi.

(Erno Paasilinna Pidot Aulangolla -kirjan esipuheessa, ss. 6-7)

Seuraava vuonna Paasilinna toimitti keskustelun Sanan vapaus (Karisto 1964), vastaukseksi edellisen kirjan synnyttämään kritiikkiin.

Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi vielä Paasilinnan toimittama Pidot Suomessa (Karisto 1972).

kts. Yrjö Kivimies, Erno Paasilinna, Pidot Aulangolla

PIETILÄINEN, Kyösti (1945 -

Kyösti Pietiläinen (syntynyt Kotkassa 30. 8. 1945) toimi muukalaislegioonassa laskuvarjojääkärinä ja kouluttajana, sitten ryhmänjohtajana ja lopulta legioonalaisten sotapoliisina.

Sisarenpojan Petri Pietiläisen avustuksella kirjoitettu muistelmateos Legioonalainen Peters kertoo värväytymisestä legioonaan ja lähes 30 vuoden palveluksesta, legioonanalaisten kurista ja käyttäytymisestä sekä operaatioista, mm. Djibouti 3. 2. 1976 terroristien kaappaamien ranskalaisten lasten vapauttaminen (Djibouti oli tuolloin vielä Ranskan Somalimaa, itsenäistyi kesäkuussa 1977) ja Ruanda 1994.

"Kaikkiaan olin saanut palveluksestani ja pahoista tekosistani Ranskan hyväksi neljä mitalia. Sinivalkoinen Ranskan siirtomaamitali minulle luovutettiin Afrikan-operaatioiden johdosta. Ranskan kultaisen armeijamitalin sain ensimmäisenä Ranskan armeijassa. Operaatio Mantan erityisen pahoista teoista sain hopeamitalin ja pronssimitalin hyvästä palveluksesta. Esimieheni ehdottivat minulle useita muita mitaleja täydellä syötöllä, mutta ylemmissä portaissa ne eivät menneet lävitse. Paras mitalini on edelleen kova kuntoni ja terveyteni. Lisämitaleille sanoisin ei kiitos. Minä tiedän liikaa jokaisen kiiltävän mitalin likaisesta puolesta."

kts. Kyösti Pietiläinen

QVIST, Martti (  )

[tehdään kun ehditään]

QVIST, Anni (1923 - )

Kirjastonhoitaja, toimittaja. Toimittajana Pohjolan Sanomissa ja Pohjolan Työssä. Viittakiven opiston kirjastonhoitaja vuodesta 1965, sitä ennen mm. sivukirjaston hoitaja Kemin kaupungin kirjastossa 1951-55. Puoliso vuodesta 1947 Martti Qvist.

Anni Qvist julkaisi kaksi lastenkirjaa: Höpsistä pussiin (kuvittanut Pirkko Hakkila, Wsoy 1971) ja Nannan nappirasia (kuvittanut Pirkko Hakkila, Karisto 1972).

RAMSTEDT, G. J. (1873 - 1950)

G. J. Ramstedt oli suomalainen tutkimusmatkailija, kielitieteilijä ja diplomaatti, vertailevan altailaisen kielentutkimuksen uranuurtaja ja modernin mongolistiikan perustaja. Tutkimusmatkoillaan hän keskittyi kielitieteellisen aineiston keräämiseen, mutta kiinnitti huomiota myös arkeologiaan ja maantieteeseen.

Gustaf John Ramstedt syntyi Tammisaaressa 22. lokakuuta 1873. Perheessä oli yksitoista lasta. Lapsuutensa Ramstedt vietti Maarian kunnan Raunistulassa, joka nykyään kuuluu Turun kaupunkiin. Hän kävi Turun ruotsalaista klassillista lyseota ja valmistui ylioppilaaksi 1892.

Ramstedtin suunnitelmissa oli pappisura ja hän aloitti latinan, kreikan ja heprean opinnot Helsingin yliopistossa. Kieliopinnot saivat hänet kiinnostumaan sanksriitista ja vertailevasta kielitieteestä. Ramstedt oli kuitenkin köyhistä oloista ja toimeentulo oli niukkaa. Kun tarjolla oli toimi Turun suomalaisen lyseon ruotsinkielen opettajana hän kiirehti opintojensa päättämistä, suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1895 ja sai paikan opettajan sijaisena.

Helsingin yliopiston opettajiin kuuluva kielitieteilijä, sanskriitin ja vertailevan kielitieteen professori Otto Donner oli pannut merkille Ramstedtin lahjakkuuden. Donner esitti, että Ramstedt lähetettäisiin kielitieteelliselle tutkimusmatkalle Aasiaan. 

Kun Donner ilmoitti halunsa tukea Ramstedtin opintoja, Ramstedt jätti opettajan sijaisuuden Turussa ja jatkoi keskeytyneitä opintojaan Helsingin yliopistossa. Samana vuonna (1897) hän avioitui itseään kolme vuotta nuoremman, 21 vuotiaan Ida Olivia Alexandra Josefssonin kanssa. Pariskunnan ensimmäinen lapsi Sedkil Alisa syntyi 1897. 

Ensimmäinen Ramstedtin vuosina 1898-1912 tekemistä seitsemästä tutkimusmatkasta kesti kolme vuotta. Ramstedtin mukana oli puoliso ja matkalle lähtiessä yksivuotias tytär, mutta nämä joutuivat palaamaan Suomeen tyttären sairastuttua vuonna 1900.

Pariskunnan toinen lapsi Bilge Ilmari syntyi 1900 ja kuoli 1901.

Ramstedt palasi matkalta keväällä 1901. Hänen tavarajunassa Suomeen lähettämänsä tieteelliset kokoelmat joutuivat Venäjällä varkaiden käsiin ja katosivat. Keräämiään tietoja Ramstedt olisi tarvinnut väitöskirjaa varten. 

Osa muistiinpanoista oli kuitenkin säilynyt Ramstedtin ja hänen puolisonsa mukanaan tuomien matkatavaroiden joukossa. Hyvään muistiinsa tukeutuen Ramstedt saattoi aineiston menetyksestä huolimatta laatia väitöskirjansa ja pari muutakin tutkimusta, jotka ilmestyivät painosta vuonna 1902. Tämän ja myöhempien matkojen värikkäisiin vaiheisiin voi lähemmin tutustua Ramstedtin omien muistelmien välityksellä.
  Julkaisujensa ansiosta Ramstedtista tuli mongolikielten eturivin tutkija ja hänen teoksiaan käytettiin kymmeniä vuosia oppikirjoina mm. Venäjän yliopistoissa. Tohtoriksi väiteltyään Ramstedt oli vuosina 1903—1906 Helsingin yliopiston Rosenberg-stipendiaattina ja sinä aikana hän teki neljä eri tutkimusmatkaa Kaakkois-Venäjälle ja Keski-Aasiaan.
(Arno Forsius)

Tutkimustyönsä tuloksena Ramstedtistä tuli vertailevan altailaisen kielentutkimuksen uranuurtaja ja modernin mongolistiikan perustaja. Saamiensa stipendien ohella Ramstedt elätti perhettään edelleen toimimalla opettajana sekä vuodesta 1906 alkaen myös Aleksanterin yliopiston dosenttina.
(Historiallisia humanisteja, www.helsinki.fi)

Ramstedtien kolmas lapsi Elma Tsetsek syntyi 1902.

Toisen tutkimusmatkan Ramstedt teki vuonna 1903 kalmukkien asuma-alueille kaukaasiaan ja Kaspian meren pohjoispuolelle. Lyhyen matkan tulokset jäivät vähäisiksi. Kolmannella, vuonna 1903 tehdyllä matkalla vaimo ja viisivuotias Sedkil Alisa olivat mukana. Matka ulottui Kaukaasian kautta Kaspian meren yli Persian ja Afganistanin rajoille. Perillä Ramstedt sairastui malariaan. Paluumatkalla hän oli kuolla ja joutui heti Suomessa sairaalahoitoon. Neljännen tutkimusmatkan (1904) Ramstedt teki kaakkois-Venäjälle.

Viidennelle tutkimusmatkalleen Ramstedt lähti toukokuussa 1905. Matka suuntautui länsi-Siperian halki Kiinan Siankiangiin, silloiseen Itä-Turkestaniin. Huhtikuussa 1904 alkanut Venäjän-Japanin sota oli edelleen käynnissä ja sotatoimet Aasiassa pakottivat Ramstedtin aikaistamaan kotiinpaluuta.

- - -

Venäjän–Japanin sota käytiin vuosina 1904–1905 Japanin ja Venäjän keisarikuntien välillä. --
  Sekä Venäjällä että Japanilla, mutta myös Britannialla ja Saksalla oli laajentumispyrkimyksiä Itä-Aasiassa 1800-luvulta alkaen. Suurvaltapoliittisesti sodan mahdollisti Britannian ja Japanin välinen sopimus, joka varmisti Britannian siirtokunnat Tyynellämerellä ja salli Britannian keskittyä kilpavarusteluun Saksaa sekä Ranskaa vastaan. Japanille sopimus varmisti Venäjän jäämisen ilman liittolaisten tukea. Edellisen Kiinan–Japanin sodan jälkeen 1895 Venäjän, Saksan ja Ranskan kolmiliitto oli vienyt Japanilta sen voitot Kiinassa.

(Venäjän-Japanin sota, Wikipedia)

Venäjän ratsuväessä työläästi edenneelle, kummitädin suosituksesta chevalier-kaartiin hyväksytylle Mannerheimille Venäjän-Japanin sota merkitsi onnenpotkua, alkua menestyksekkäälle sotilasuralle:

Kun sota oli jo käynnissä, Mannerheim siirrettiin 52. Nježinin rakuunarykmenttiin everstiluutnantiksi ylennettynä 20. lokakuuta 1904. Sotaan osallistumalla Mannerheim pystyi korvaamaan yleisesikuntaupseerikoulutuksen puuttumista. Mannerheim saapui yksikköönsä 23. marraskuuta 1904. --
  Mannerheimin ensimmäinen suuri taisteluoperaatio oli Sandepun taistelu. Ennen varsinaisten rintamataisteluiden alkua kenraaliluutnantti Pavel Mištšenko teki suuren ratsuväen taistelu- ja tiedustelupartioretken (partioretkestä käytetään myös nimitystä Mištšenkon isku tai Inkoun hyökkäys) japanilaisten selustaan. Partioretken koko oli 77 eskadroonaa (sisältäen 4 jääkäriosastoa) ja 22 kanuunaa, miesvahvuuden ollen noin 7 000 sotilasta neljänä rivistönä, joita ratsutykistö tuki. Mannerheim liittyi joulukuussa vapaaehtoisena tähän partioretkeen johtaen kahta eskadroonaa. Mannerheimin tulikaste tapahtui 23. joulukuuta 1904. -- Mištšenkon isku suuntautui Yingkoun satamaa vastaan. Alkujaan oli tarkoituksena katkaista Port Arthurin rautatie ja estää japanilaisten täydennysjoukkojen kuljetus rintamalle. Mištšenko päättikin hyökätä Yingkoun kaupunkiin yrittäen tuhota japanilaisten varikot. Hyökkäys päättyi perääntymiseen.
  Retkikunnan palattua takaisin alkoi varsinainen Sandepun taistelu ja Mannerheimin ratsueskadroonat alistettiin 10. armeijakunnalle. Mannerheimin yksikkö oli varmistamassa 10. armeijakunnan hyökkäystä Sandepun kaupungin selustaan Huandu’ssa ja Labataissa.
  Venäjän–Japanin sodan viimeisessä suuressa maataistelussa Mukdenin taistelussa Mannerheim oli aluksi mukana tiedusteluretkellä Mongolian rajalle asti ja loppupäivinä hän taisteli Mukdenin (nyk. Shenyang) länsipuolella ja vetäytyi Venäjän armeijoiden mukana pohjoiseen. Mannerheim joutui taistelun jälkeen leikattavaksi vasemman korvan tulehduksen vuoksi. Hän palasi kuitenkin pian palvelukseen ja palveli Japanin rintamalla sodan loppuun asti. --
  Keisari ylensi Mannerheimin 29. marraskuuta 1905 everstiksi.
(Carl Gustaf Emil Mannerheim, Wikipedia)

Sota päättyi monien aikalaisten yllätykseksi Japanin voittoon, ja maan suurvaltakauden voi katsoa alkavan konfliktin päättäneestä Portsmouthin rauhansopimuksesta.
  Sota aiheutti Venäjällä voimakasta yhteiskunnallista liikehdintää, niin sanottu vuoden 1905 vallankumous, ja johti lopulta perustuslailliseen monarkiaan. Suomen suuriruhtinaskunnassa levottomuudet johtivat ensimmäisen sortokauden päättymiseen ja vuoden 1906 eduskuntauudistukseen. --
  Venäjän–Japanin sotaa on kuvailtu ensimmäisen maailmansodan harjoitukseksi. Sitä on toisinaan pidetty ensimmäisenä nykyaikaisena sotana.
(Venäjän-Japanin sota, Wikipedia)

Rauha maiden välillä solmittiin Yhdysvaltain presidentin Theodore Rooseveltin välityksellä. Portsmouthin rauhansopimuksessa Venäjä luovutti Japanille Port Arthurin, Liaotungin niemimaan ja Sahalinin eteläosan sekä tunnusti Korean niemimaan Japanin etupiiriin kuuluvaksi. Voitto Venäjästä nosti Japanin suurvallaksi ja sotilasmahdiksi.
  Tsushiman taistelun kokemuksia tutkittiin tarkasti jälkikäteen. Uusi merisodan taktiikka sai Ison-Britannian amiraliteetin ensimmäisen merilordin John ”Jackie” Fisherin kehittämään vuonna 1906 uudenlaisen taistelulaivan, HMS Dreadnoughtin, josta tuli kaikkien varsinaisten nykyaikaisten taistelulaivojen isä.
(Venäjän-Japanin sota, Wikipedia)

- - -

Viidenneltä tutkimusmatkaltaan palaava Ramstedt koki suurlakon aiheuttaman sekasorron Pietarissa vuoden 1905 lopulla. Kotikaupunkiinsa Lahteen hän saapui Pietarin junalla uudenvuoden aattona.

Seuraavien kolmen vuoden aikana Ramstedt julkaisi tähän astisilta matkoilla kerättyyn aineistoon perustuen tärkeitä tutkimuksia kalmukin, mogolin ja tataarin kielistä. Olipa hänellä Lahdessa vuosina 1906 ja 1911 sekä Helsingissä vuonna 1908 apunaan pari kalmukkilaisylioppilasta eräiden tutkimusten viimeistelyä varten.
  Vuonna 1906 Ramstedt nimitettiin Helsingin yliopiston dosentiksi oppiaineenaan altailainen kielentutkimus, joka tuolloin tuli ensi kerran mukaan yliopiston ohjelmaan. Vuonna 1908 hänet valittiin vasta perustetun Suomalaisen tiedeakatemian apujäseneksi.
  Toukokuun alussa 1909 Ramstedt lähti kuudennelle tutkimusmatkalleen, jonka Suomalais-ugrilainen Seura järjesti ensimmäisen matkan kadonneista tavaroista korvauksena saadun rahasumman turvin. Tällä kerralla Ramstedtin apulaisena oli nuori arkeologi, filosofian kandidaatti Sakari Pälsi.
(Arno Forsius)

Puoli vuotta kestäneellä matkalla Ramstedt ja Pälsi tekivät arkeologisia tutkimuksia keski-Mongoliassa. Suomeen he palasivat vuoden 1909 lopussa. Seitsemännellä, viimeisellä matkalla (1912) mukana oli ylioppilas Arvo Sotavalta, joka viisi vuotta myöhemmin avioitui Edvard Hjeltin tyttären Evi Marguerita Hjeltin kanssa.

Matkalle lähdettiin keväällä 1912 matkustamalla junalla Pietariin ja sieltä edelleen Urgaan Pohjois-Mongoliaan. Sieltä lähdettiin 10 hevosen karavaanilla tutkimusmatkalle, joka ulottui aina Selenga-joen varrella olevaan Baibalykiin asti. Matkan tarkoitus oli tutkia muinaisen Tyrk-kansan ja sitä seuranneiden uigurien historiaa sekä tutustua mongolien nykykieleen. Matkalaiset palasivat kotimaahan joulun alla 1912. Arvo Sotavalta toi matkalta mm. mongolien asusteita, jotka hän lahjoitti Kansallismuseoon.
(Arvo Sotavalta, Wikipedia)

Seitsemän retkeä itään ilmestyi vuonna 1944. Kirjan lopussa on 17 sivua Ramstedtin 1898 keräämiä näytteitä mongolien kansanrunoudesta. Kirjasta ilmestyi myöhemmin, vuonna 1951 myös kuvitettu painos. Ramstedtin toinen matka- ja muistelmakirja Lähettiläänä Nipponissa 1919-1929 ilmestyi 1950. Siitä otettiin ilmestymisvuonna kaksi lisäpainosta, neljäs painos 1951.

Seitsemän retkeä itään ja Lähettiläänä Nipponissa -kirjojen yhteispainos ilmestyi Wsoy:n Ikivihreitä muistelmia -sarjassa vuonna 1967 ja Laatukirjat -sarjassa vuonna 1998.

kts. G. J. Ramstedt (laajempi esitys), Otto Donner, Edvard Hjelt, Sakari Pälsi, Nikolai Rimski-Korsakov

REIJONEN, Tuuli (1904 - 1997)

Suomalainen kirjailija. Kirjoitti yhdeksän teosta, joista kuusi nimellä Tuuli Reijonen, kaksi nimellä Tuuli Reijonen-Uibopuu ja romaanin Olen sanomalehdentoimittaja salanimellä Meri Horsma. Oli naimisissa virolaisen kirjailijan Valev Uibopuun kanssa.

Veikko Itkosen elokuva Vaarallista vapautta (1962) perustuu Tuuli Reijosen romaaniin Kenen on syy?

Tuotanto:

Ihmisiä itärajalla - romaani Rajajoen suulta (Otava 1941). Olen sanomalehdentoimittaja (Otava 1942, toinen painos 1943. Romaani. Meri Horsma.) Valot syttyvät (Otava 1945. Romaani. Tuuli Reijonen-Uibopuu). Kasvoja - yhdeksän novellia (Otava 1948. Tuuli Reijonen-Uibopuu). Silta (Otava 1950. Romaani). Yksisiipinen enkeli - novelleja ja välähdyksiä (Otava 1952). Vedessä ja tulessa (Otava 1959. Romaani). Kenen on syy? (Otava 1961. Romaani. Ilmestyi vuonna 1962 eestiksi Valev Uibobuun käännöksenä: Kes on süüdi?) Kannaksen mosaiikkimaailma (Otava 1968, 86 sivua + 16 kuvaliitettä, yhteensä 40 liitekuvaa. Toinen painos samana vuonna, kolmas painos 1996).

kts. Valev Uibopuu

REPONEN, Kalervo (1894 - 1953)

Sulo Helmuth Kalervo Reponen syntyi ja kuoli Mikkelissä. Vanhemmat kuuromykkäkoulunopettaja Kosti Reponen ja Ellen Johanna Cawén.

Reponen valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista 1916. Osallistui kansalaissotaan, Aunuksen retkelle ja Viron sotaan vuosina 1918 - 1919. Avioitui kansakoulunopettaja Annikki Parkkisen kanssa 1925. Toimi myös sanomalehtimiehenä.

Kalervo Reponen tuli tunnetuksi 1940-luvulla osittain omiin kokemuksiin pohjautuvien sotakertomusten (erityisesti romaani Etulinjoilla Summassa, Yläsommeessa ja Viipurinlahdella, 1940) ansiosta. Sotakirjojen lisäksi hän kirjoitti eläinaiheisia kertomuksia ja seikkailukirjoja. 

Kirjailijana Reponen aloitti opettajantoimen ohessa kirjoittamillaan nuorisokirjoilla Kyynelkorven kanahaukat (Wsoy 1926) ja Viuhukorven huuhkaja (kuvittanut Veli Kalima, Maalaiskuntien liitto 1928).

- - - 

Reposen kolmas teos, seikkailuromaani Luutnantti Harhon rakkaus ilmestyi 1929. Kirja tuo mieleen suosittuja seikkailuromaaneja samaan aikaan kirjoittaneen Simo Penttilän (Uuno Hirvonen) kuvitteelliseen Etelä-Amerikkaan sijoittuvat Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän seikkailut. Reponen muokkasi romaania 1950-luvulla. Sen toinen, uudistettu painos ilmestyi Kariston seikkailuromaanit -sarjassa 1953.

Monta vuotta sen suuren sodan jälkeen, joka oli opettanut maailman sivis-
tyskansat kumartamaan kultaa ainoina autuaaksi tekevinä aineina ja
itse-
ään ainoina oikeina jumalina, alkoivat epäitsekkäät aatteet jälleen etsiä si-
jaa maan päällä ja innostaa ihmismieltä jaloihin tekoihin.
 
  Näihin aikoihin joutui San Pedro-niminen pieni tasavalta, joka on kaukana
Etelä-Amerikan troopillisessa vyöhykkeessä, ankaraan taisteluun ahnetta ja
sangen ylivoimaista Negrio-nimistä naapuritasavaltaa vastaan. Kourallisella
miehiä se piti ilmiömäisen sitkeästi puoliaan vihollisen suunnattomia laumo-
ja vastaan, mutta ymmärrettävistä syistä kävi puolustus päivä päivältä hei-
kommaksi.
 
  Vihdoin näytti kaikki menetetyltä. Vihollisen rautainen rengas supistui su-
pistumistaan puristuen yhä kiinteämmin pienoisen tasavallan sydämen ym-
pärille.

( Luutnantti Harhon rakkaus, 1953, s. 5 )

Kerrontana Luutnantti Harhon rakkaus ei ole lainkaan niin sujuvasanaista, laadukasta kuin Seppälän leikittelevä kepeä proosa, mutta tyylilaji onkin toinen. Lapsenomaista eksotiikkaa sisältävä romanttinen seikkailukertomus tavoittelee astetta vakavampia sävyjä, ja paikoitellen onnistuu kohtalaisesti.

Eversti pysähtyi tuokioksi, kuivasi likomäräksi käyneen otsansa tuhkanhar-
maalla nenäliinallaan ja puhui edelleen: - Siirtyäkseni tuohon kiihottimeen,
mikä minut sai ryhtymään tähän uhkarohkeaan yritykseen ja mikä viime
aikoina on meidät kaikki huumannut yltiöpäisesti etenemään, niin en tie-
tystikään epäile kapteeni de Almeidan seikkailua... olemmehan mekin to-
denneet ciban eli tuon ihmeellisen tuoksun... mutta voi ehkä sittenkin olla
hyvin kysymyksenalaista, onko sen mieletön takaa-ajaminen tarkoitustaan
ja suuria uhrauksia vastaavaa. Koska on enemmän kuin todennäköistä, että
cibaa ei eritä mikään inhimillinen olento, satumaisen runsas kultasuoni tai
aarrelipas, niin on aivan varmaa, että se on vain jonkin yrtin, metsän, kei-
taan, harvinaisen vuorilajin tai höyryävän lähteen tuoksua. Totta on, että
se synnyttää ylen voimakkaan kaipauksen, mutta ei ole ollenkaan varmaa,
voiko se sen tyydyttää. Vaikka se tuoksu tulisi kouriintuntuvaksi kuin vesi
tai paksuksi kuin taikina, niin eihän sen pelkkä hengittäminen, siihen uppou-
tuminen tai sen nieleminen tee meitä käsittääkseni onnellisemmiksi - pikem-
min päinvastoin, etenkin kun otamme huomioon, että kaipauksemme on
suuremmaksi osaksi sielullista eikä ruumiillista laatua.  
  Taas eversti pysähtyi, sytytti savukkeen ja jatkoi miltei kuiskaavalla äänel-
lä:  
  - Kun olen hengelliseen säätyyn kuuluvan miehen poika, on minussa aina
säilynyt kunnioituksen tunne kristillistä uskoa kohtaan, enkä tahdo salata
sitäkään, että tämä tunne on vienyt minut vähitellen yhä lähemmäksi järeä-
tä luterilaista kirkkoa, jonka suoraviivaisia jumalanpalvelusmuotoja olen op-
pinut erikoisesti ihailemaan. Tästä huolimatta en ole tullut taikauskoiseksi,
mutta enhän mitenkään voi jättää ottamatta huomioon aivan selviä Kaitsel-
muksen vihjeitä. Niinpä yön kuluessa tarkoin syvennyttyäni raatometsäyllä-
tykseen olen nyt asiasta täysin päinvastaista mieltä kuin eilen anteeksianta-
mattoman harkitsemattomassa yltiöpäisyydessäni. Mitä enemmän nimittäin
olen asiaa punninnut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että metsä
ei olekaan saatanan, vaan itsensä Jumalan istuttama. Eikö siis sinunkin mie-
lestäsi jatkuva eteneminen olisi hänen määräystensä röyhkeätä rikkomista
ja sen lisäksi aivan hyödytöntäkin, sillä ken voi Kaikkivaltiaan tahtoa vastus-
taa?
( s. 38 - 39 )

Luutnantilla oli erikoinen vaikutusvalta eläimiin; se oli peräisin jo hänen
nuoruudenajoiltaan, jolloin hänellä oli ollut elättinä milloin minkinlaisia met-
sänotuksia, enimmäkseen kuitenkin lintuja, nimenomaan petolintuja. Hau-
kat ja kotkat olivat häntä aina viehättäneet; kuten yleensä runoilijoiden tai
sotilaiden, samoin ne hänenkin mielestään olivat kuvaavimmat vapauden
ruumiillistumat luonnossa; rajattoman riippumattomuuden ja itsenäisyyden
ehdottomana ihailijana oli hänen kiintymyksensä helposti ymmärrettävissä.
( s. 163 )

Täällä hän saattoi pitkät ajat istua jollakin basalttilohkareella liikahtamatta
tuijottaen vaiteliaan seuralaisensa läpitunkeviin silmiin, tai kunnioituksen, jo-
pa miltei eräänlaisen kateuden tuntein katsellen syrjästä sen höyhenettömän
pään rohkeitä ääriviivoja. Silloin hänen mieleensä muistui hänen äkillinen
lähtönsä erämaahan, kirje everstille sekä siinä määritelty Suuren Kaipauksen
laki.  
  Dibalin tuoksua suitsuili hänen ympärillään, tunkeutui hänen sieraimiinsa ja
herätti hänessä yhäkin tyydyttämättömän kaipauksen tunnetta, tehden kot-
kankin levottomaksi. Mutta tunne ei enää ollut se sama, joka oli syttynyt hä-
nessä kerran kaukana aarniometsässä. Siitä puuttui nyt kokonaan hurmaava
varmuus jonkin ihmeellisen autuuden saavuttamisesta; menneisyys, isänmaa,
koko suuri maailma ei enää painunutkaan alitajunnan pohjattomiin kuiluihin,
vaan ne nousivat pinnalle ja vaativat luutnanttia tekemään vertailuja nykyi-
syyden ja menneisyyden välillä. Ja hän noudatti vaistomaisesti tunteen käs-
kyä joutuen nyt asettamaan entisyyden nykyisyyden edelle ja sikäli yhä uu-
delleen päätyen kaipauksensa lakiin sekä havaiten, että oli yhä sen vanki. Ja
silloin hän käsitti luoneensa itselleen elämänohjeeksi ympyrän, jonka kehää
noudattamalla hän ei iankaikkisuudessakaan saavuttaisi minkäänlaista pää-
määrää.
( s. 164 )

Mitä enemmän hän everstin sanoja mietti, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli
siitä, että hänen kokoneen esimiehensä sanat sisälsivät suuren viisauden.
Kerran voimakkaana herännyttä ihmissielun kaipausta ei voinut tyydyttää
pelkillä seikkailuilla tai merkillisimmilläkään aistimia kiihoittavilla aineilla,
siihen tarvittiin jotakin enempää: hengen nälkää saattoi vain hengen anti-
milla ravita, sielun janon saattoi vain toinen sielu tyydyttää.
( s. 164 - 165 )

Hetkiseksi hän unohti kaiken muun maailmassa. Hän näki vain edessään
ihastuttavan, värisyttävää myötätuntoa ja salaperäistä kiihkoa herättävän
nuoren naisen, ainutlaatuisen hänen tähänastisessa elämässään, ja hänen
sydämensä löi kovemmin kuin koskaan ennen. Hänen ohimoillaan ja käsis-
sään olevat pullistuneet suonet vapisivat sen jyskytyksestä kuin olisi niihin
ohjattu korkeajännityksinen sähkövirta, ja hänestä tuntui, kuin olisi hänen
aivonsa vihlaisevalla kouraisulla käännetty nurin, niiden keskipisteeseen tii-
viinä pallona sullottu hänen tähänastinen olemuksensa ja verestävälle pin-
nalle hehkuvaksi kuumennetulla leimasimella painettu yhä uudestaan ja uu-
destaan, satoja, tuhansia kertoja nimi Amala.
( s. 208 )

Huumausaineiden käyttö rintamalla oli yleistä, sitä pidettiin normaalina lääkekäyttönä: morfiinia haavoittuneiden kipuihin, heroiinitabletteja lievemmin haavoittuneille ja särkyihin. Amfetamiinia sisältäviä Pervitin-tabletteja jaettiin kaukopartiomiehille väsymyksen ja näläntunteen poistamiseen sekä edesauttamaan tarvittavan kiihkeyden syntymistä nopeissa, ponnistuksia vaativissa tilanteissa. Luutnantti Harhon rakkaudessa Reponen kuvaa huumausaineiden käyttöä:

- Seis! Ei... mi-mitään mielettömyyksiä! Emmehän tiedä, minkälaisia olento-
ja tuolla alhaalla piileksii, ja siksi meidän tulee noudattaa mitä suurinta va-
rovaisuutta! Vaikka en usko, että alkuasukaskansoilla on tuliaseita, niin on-
han sellaisilla melkein aina äänettömästi toimivia jousipyssyjä tai puhallus-
putkia myrkytettyine nuolineen. Tai... voi tuhannen tulikiven leimahdus!   
 
Hänen aivoihinsa jysähti ensikerran ajatus, että kenties tuo merkillinen
tuoksu olikin jonkun verenhimoisen vampyyrikansan pirullisen nerokas hou-
kutuskeino, jonka avulla he panivat erämaankulkijan pään pyörälle houku-
tellakseen hänet cibahuumauksessa arvostelukykynsä kadottaneena hel-
poksi saaliikseen.  
  Tuskin tämä otaksuma oli syntynyt hänen aivoissaan, kun hän niin nope-
asti kuin kykeni raahautui lääkearkkusen luo. Siitä hän kaivoi esille pienen
pussin, jossa olevasta valkoisesta jauheesta antoi hyppysellisen kaikille
nuuskaistavaksi, myöskin hevosille. Aina oli kokainia, mikä heti turrutti ha-
juhermot ja poisti nälän tunteen, joskin voiteli kielen tarpeettoman liuk-
kaaksi. Vetäistyään sitä itsekin aimo annoksen sieraimiinsa Harho antoi
joukoilleen asianomaiset käskyt.
( s. 55 )

Palattuaan jälleen todellisuuteen tohtori yritti nousta seisaalleen, mutta
huomasi,etteivät jalat jaksaneetkaan kannattaa häntä. Ryömien hän kui-
tenkin onnistui pääsemään atriumin seinustalle, josta tukea haparoiden
kompuroi jaloilleen, otti alas vanhan keihään ja siihen nojautuen alkoi
huojuilla eteenpäin.
 
  Kaivaen esiin luutnantin hänelle lahjoittaman sähkölampun hän hissut-
tautui laboratorioonsa, jossa ensin erään keltaisen jauheen ja veden avul-
la puhdisti vatsalaukkunsa ja sitten kaatoi kurkkuunsa puolet muutaman
tiiviisti suljetun kurpitsapullon rubiininpunaisesta sisällyksestä. Aine oli ar-
vattavasti sangen väkevää liuosta, sillä tuokioksi tohtori käpristyi kokoon,
mutta jälleen oiettuaan hän oli kuin toinen mies.
 
  Hänen silmiinsä oli syttynyt punerva hehku, niin että näytti siltä kuin hä-
nen äsken nauttimansa neste olisi muutamassa silmänräpäyksessä kiertä-
nyt hänen päähänsä ja täyttänyt hornanpunaisella tulella hänen molemmat
silmämunansa. Terve väri ilmestyi hänen äsken pohjanahkaa muistuttaneil-
le kasvoilleen, ja hänen jäsenensä värisivät kuin hyökkäykseen kyyristy-
neen jaguaarin.
   
  Nautittu aine oli kohottanut hetkeksi hänen ruumiinsa voimat moninker-
taisiksi, mutta hänen sielunsa ei suurestikaan kaivannut keinotekoisia kii-
hoittimia, sillä sitä riitti elähdyttämään ja ravitsemaan villin kostonhimon
hirvittävä tulivuori.
( s. 197 ) 

Aatteellisen Luutnantti Harhon mielestä ihmiskunnalla on hyvä tulevaisuus, mutta vain niin kauan kun se korkeampia, ylevimpiä päämääriä sielussaan aavistellen pyrkii eteenpäin, ylöspäin, kehittäen ja rakentaen yksilöllistä ja yhteiskunnallista hyvää.

Romaanissa eksotiikka, fantasia ja optimistinen idealismi yhdistyvät Reposen kokemukseen sodan väkivaltaisesta tuhovoimasta.

Harho jatkoi:  
  - Historia on aikojen kuluessa osoittanut meille ja osoittaa edelleenkin,
että jo ammoisista ajoista on itsekukin kansa aina pitänyt itseään suhtees-
sa tai toisessa, joskus kaikissakin, Jumalan erikoisessa suojeluksessa ole-
vana tai suorastaan erikoisesti valitsemana kansana, samoin kuin useim-
miten yksityinenkin ihminen siitä hetkestä alkaen, jolloin hänessä minätie-
toisuus ensi kerran herää voimakkaana. Minun vaatimaton käsitykseni on
taas paljon laajempi, nimittäin sellainen, että kaikki kansat samoin kuin
kaikki elävät olennot ovat täsmälleen samanlaisessa kaitselmuksen suoje-
luksessa. Toinen kansa pyrkii toiseen päämäärään, toinen toiseen; toinen
yksilö näkee totuuden tällaisena, toinen tuollaisena. Mihin jokin kansa täh-
tää eli mihin se pyrkii, se riippuu sen yksilöistä ja heidän ihanteistaan ja
uskostaan. Minkälaisena taas yksityinen ihminen näkee totuuden, se johtuu
monista seikoista: perityistä luonteenominaisuuksista, kasvatuksesta, ym-
päristöstä, älystä ja ennen kaikkea elämänkokemuksista. Mutta kaikki tä-
mäkin on vähemmän tärkeätä kuin se, että hän ponnistelee jotakin kohti ja
että hänen pyrkimyksensä on ehdottomasti rehellinen. Pääasia käsittääkse-
ni on se, että kaikilla kansoilla ja jokaisella yksilöllä on jokin kiihotin, olkoon
se sitten melkein mikä hyvänsä, sillä pyrkimys johonkin merkitsee liikettä,
taistelua ja siis elämää. Tällaisissa puitteissa, sellainen on käsitykseni, on
kaikilla mahdollisuuksia.
 
  - Tämän kansan alkuhistoria on kauneinta ja lupaavinta, mitä milloinkaan
olen kuullut, mutta sen loppuvaiheet surullisinta, mitä konsanaan olen näh-
nyt. Goottilaisahualaisilla kantavanhemmillanne oli ihana päämäärä: ikui-
nen rauha. He saavuttivat sen, sillä tällä kerralla kohtalo palkitsi heidän
kärsimyksensä ja lahjoitti heille keinotkin päämäärän saavuttamiseen.
Päästyään perille he kuitenkin pysähtyivät, mutta elävän olennon paikal-
leen jääminen merkitsee aina ensiksi tylsistymistä, sitten taantumista ja
lopuksi kuolemaa.
( s. 120 - 121 )

- Jotkut kysymykset ehkä kaikkein parhaiten selvittävät heidän aikaansaan-
noksiaan. Millä tavalla he ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin tieteen, kir-
jallisuuden, taiteen tai uskonnon alalla, jonka viimemainitunkin tulisi kehit-
tyä yleisen edistyksen rinnalla? Mitä he ovat tehneet ikuisen rauhan saavut-
tamiseksi maapallollamme, joka tehtävä olisi ollut heidän ensimmäinen vel-
vollisuutensa yhäti sodan hirmutöistä kärsivää ihmiskuntaa kohtaan?
 
   - Eivätkö he sulkeutuneet tähän kraateriin viettämään ummehtumistaan
ummehtuvaa erakkoelämää, minkä miltei ainoat tapahtumat supistuivat
syntymiseen ja kuolemaan?
( s. 121 )

Tohtori hymyilee pirullisesti: hänellä on maanjäristyksen ja tulivuorenpur-
kauksen avain!
 
  Dona kalpenee ja etsii tukea lähimmästä pilarista. Don Alonzo alkaa selit-
tää salaisuttaan kaameasti vääristynein piirtein.
 
  Hän on amorpietaria ja eräitä muita aineita hyväkseen käyttäen keksinyt
laboratoriossaan uuden räjähdysaineen, polykseliinin, mikä on kymmeniä
kertoja pyrokseliiniäkin voimakkaampaa. Sinä hetkenä, jolloin dona panee
aikeensa täytäntöön, tohtori vannoo paikkaavansa kuilun seinämässä ole-
van raon ja vaikka koko kuilun polykseliinillä ja sytyttävänsä panoksen. Do-
nan täytyy vajanaisista tiedoistaan ja sivistymättömyydestään huolimatta
koettaa käsittää, mitä se merkitsee. Panoksen räjähdettyä syöksyy näet
putouksen ja sen alla olevan suvannon vesi maanalaiseen tulimereen, ja
silloin lentävät San Amoria, sen asukkaat ja itse don Alonzokin ilmaan, mut-
ta hänen silpotuneet jäsenensä tulevat kuin taivaan kostona satamaan tuh-
kan ja tulisten kivimöhkäleiden kanssa donan ja hänen seuralaistensa pääl-
le, vaikka he olisivatkin jo keitaan ulkopuolella.
( s. 148 - 149 )

- - -

Luutnantti Harhon rakkauden (1929) jälkeen ilmestyivät Ulapan vankeja (kertomus Suomenlahden jääkentiltä, Kirja 1929), Rimpisuon kurjet (kuvittanut Y. Yrjölä, Maalaiskuntien liitto 1930), Porajärven karhu ja Kelon veljekset (Gummerus 1938, poikain jännityskirjasto n:o 16; nimellä Kalle Reponen).

Suuren yleisön tietoisuuteen Reponen nousi "pääteoksellaan" Etulinjoilla Summassa, Yläsommeessa ja Viipurinlahdella (neljä painosta ilmestymisvuonna 1940). Romaanista ilmestyi samana vuonna myös ruotsinkielinen painos: Vid Summa och Viborgska viken, Fahlcrantz & Gumaelius, 1940.

Muut julkaistut teokset:

Kaukjärven huimat sissit - seikkailuromaani viime sodasta (1940), Luutnantti Jyrkämön seikkailu (1941), Korpraaliluutnantti touhuilee kotirintamalla ja linjoillakin (1942), Viimeinen valssi (1942), Kohtalontie - romaani Anjalan liiton ajoilta (1945), Kovapään kosto (eläinkertomuksia, 1946), Värikäs nuoruus (1946).

RIMSKI-KORSAKOV, Nikolai

Rimski-Korsakov syntyi aatelisperheeseen Novgorodin läänin Tihvinässä ja osoitti musiikillista lahjakkuutta jo hyvin nuorena. Hän sai meriupseerin koulutuksen Pietarin laivastoakatemiassa ja osallistui muun muassa kolme vuotta kestäneeseen maailmanympäripurjehdukseen. Mili Balakirev kehotti häntä kokeilemaan sinfonian säveltämistä, ja Rimski-Korsakov kirjoittikin sellaisen laivastossa ollessaan. Teoksesta tuli ensimmäinen merkittävä venäläinen sinfonia. --
  Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen Rimski-Korsakov erotettiin konservatorion professuurista hänen poliittisten kantojensa vuoksi. Hänen vuoden 1907 oopperansa, Zolotoi petušok (Kultainen kukko), hyökkäsi suoraan yksinvaltiutta vastaan, ja se kiellettiin ensi-iltansa jälkeen. Rimski-Korsakov kuoli vuonna 1908 angina pectoris -kohtaukseen Ljubenskissa lähellä Pietaria.
Pietarissa on hänen neuvostoaikana pystytetty patsaansa, jossa hänet on kuvattu istuvana, tutkimassa polvilleen levitettyä partituuria.

RINNEKANGAS, Reijo (1954 - )

Rovaniemellä 1954 syntynyt Reijo Rinnekangas on kirjoittanut proosaa, runoutta ja asiaproosaa. Romaanista Kuu karkaa (1991) hän sai valtion kirjallisuuspalkinnon. Rinnekankaan esikoisteos, novellikokoelma Lähtö ilmestyi 1978. Seuraavana vuonna ilmestyi romaani Tuhkasydän ja vuonna 1982 teos Kukko tunkiolla.  

Vuonna 1987 ilmestynyt kertomuskokoelma Matka vuorimaahan on mielenkiintoinen. Pohjoisesta kotoisin oleva Rinnekangas kertoo Euroopan laidalla - tietyssä mielessä maailman laidalla - elävistä ihmisistä, jotka sitkeästi pitävät kiinni omista tavoistaan ja eristäytyneisyydestään. Euroopan laita ei kuitenkaan ole Suomen Lappi vaan tässä tapauksessa Espanja. Kokoelman motoksi hän on ottanut Heinrich Böllin sanat "Tämä seutu on olemassa, mutta joka matkustaa sinne eikä löydä sitä, ei voi vaatia korvausta tekijältä."

Takannen teksti:

"Matka vuorimaahan on perilläolon kuvaus poikkeuksellisesta yhteisöstä, vuori-ihmisistä; heidän eriskummallisista tavoistaan ja elämänasenteestaan, yksinäisyydestään ja tarpeestaan säilyä erakkoina karussa todellisuudessa niin lähellä, mutta niin kaukana Euroopan reunalla."

Lähtöni .... (s. 9)

(s.10-11)

145

152

Anna-lehden haastattelussa marraskuussa 2012 Rinnekangas sanoo:

– San Sebastían on paikka, jossa olen asunut perheineni, ja jonne palaan aina uudelleen. Yksi kolmesta tyttärestäni on syntynyt siellä, ja tavallaan olen itsekin uudelleen syntynyt mystisten baskien kulttuurin sylissä. En tiedä ikuisempaa valoa kuin tämän Atlantin pohjukan kaupungin valo marraskuussa.

Useilla palkinnoilla palkittu valokuvakirja Baskit ilmestyi 1988 ja samana vuonna esseekokoelma Euroopan omistaja.

1981 Rinnekangas kirjoitti Wsoy:n Ihmisen ääni -sarjaan, kirjan alaotsikko on Nuori elämyskirja aikuisille.

1989-93 ilmestyneet kirjat: Sinua, sinua ja sinua rakastan - epilogeja petetyille ja pettäjille (1989), Maanläheiset (1990), Pohjoista valoa (1990), Kuu karkaa (1991), Eurooppalainen yö - European nights (1992), Myöhästynyt juhla (1993).

Matka vuorimaahan oli kuvaus perilläolosta, vaikkakin vain hetkellisestä. Alakuloisuudessaankin teos on kaunis, herkkä. Myöhästyneen juhlan sävy on urbaanimpi. Myös se on kuvaus yksinäisyydestä, irrallisuudesta, juurettoman ihmisen kiintymisestä johonkin.

Vuorimaassa yksinäisyyden keskelle avautui hyvää lohdullisuutta, sen hauras mutta säteilevä valo koostui ihmisten vilpittömyydestä, elämän yksinkertaisuudesta ja alkuperäisyydestä, vuori-ihmisten valitsemasta eristäytyneestä yhteisöllisyydestä. Myöhästyneessä juhlassa kulkija kiinnittyy matkalla olemiseen itseensä. Se on vieraantuneen nykyihmisen kolkkoa vaellusta, jonka lohdullisuus on matkantekemisen vaiheissa koettavissa välähdyksissä, urbaanin ihmisen olemisessa. Kirja ei yllä hienosti kuvatun, herkän Matka vuorimaahan -teoksen tasolle, mutta yhdessä kirjat täydentävät toisiaan mielenkiintoisella tavalla: toisessa ollaan eurooppalaisuuden laidalla, toisessa sen keskiössä.

Kuvataiteen puolella nimellä Rax Rinnekangas tunnettu Reijo Rinnekangas kuuluu kansainvälisesti menestyneisiin nykytaitelijoihimme ja on pitänyt useita näyttelyitä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Hänen valokuvateoksiaan on useissa museoissa ja taidekokoelmissa. Rinnekangas on saanut valtionpalkinnon valokuvataiteilijana.

Joulukuussa 2007 Rinnekangas avasi Wäinö Aaltosen museoon taide-elokuvasta ja suurikokoisista värivalokuvavedoksista koostuvan näyttelyn Suomettaren poika.

Multitaiteilija Rax Rinnekankaan (s. 1954) näyttely Suomettaren poika koostuu taide-elokuvasta sekä samaan kertomukseen liittyvistä suurikokoisista värivalokuvavedoksista.

Rinnekankaan mukaan elokuva ja näyttely on kunnianosoitus 90-vuotisjuhliaan viettävälle Suomi-neidolle.

Valokuvaajana ja kirjailijanakin tunnetun Rax Rinnekankaan käsikirjoittamassa, kuvaamassa ja ohjaamassa elokuvassa Suomettaren poika herää keskellä honkametsää ja lähtee alastomaan juoksuun. Hän näkee talon, josta kuuluu ihmisten ääniä, ja törmää traktoriin, joka ohittaa kesäisessä metsässä liikkuvan pojan.

Heikki Mäntymaan esittämä poika elää yksin, ihmettelee kohtaamiaan ihmisiä ja näyttää säikähtävän myös omaa kuvaansa.

(Turun Sanomat 2. 12. 2007)

Reijo Rinnekankaan elokuva Veden peili sai ensi-iltansa 2012. Muita hänen töitään elokuvantekijänä ovat Matka Eedeniin (2011) ja Lusiferin viimeinen elämä (2013). Rinnekankaan käsikirjoittama, kuvaama ja ohjaama dokumentti Suomalainen ajatus esitettiin TV1:ssä 2010. Dokumentissa viisi suomalaista, mm. Martti Ahtisaari ja Terho Pursiainen, pohtivat ihmiskunnan ja ihmisyyden mahdollisuuksia.

Rinnekankaan hienoimpiin töihin elokuvantekijänä kuuluu 1900-luvun yksityistaloista kertova viisiosainen arkkitehtuurisarja, jossa Rinnekangas kuvaa Konstantin Melnikovin utooppista taloa Moskovassa, Tadao Andon Koshino-taloa, Le Corbusierin Le Cabanonia, Alvar Aallon Villa Maireaa ja Luis Barragánin kotistudiota Meksikossa. Rinnekangas itse käsikirjoitti, kuvasi ja ohjasi sarjan.

Elokuvantekijänä Rinnekankaan esikuviksi on mainittu Edvin Hopper ja Andrei Tarkovski.

- - -

"Miksi Paavo Haavikko ei levytä? Elämähän on laulua ja olisi tylsää laulaa levyttämättä", oululainen kirjailija ja valokuvaaja Keijo Rinnekangas väittää. "Suomi on täynnä musikaalisia tyyppejä, jotka hölkkäävät energiansa tuuleen. Singlen saa tehtyä alle kymppitonnilla."

Rinnekangas hyppäsi vuosi sitten uuden aidan yli, musiikkiin. Tuloksena on. oma levy-yhtiö ja seitsenmiehinen bändi Kullervo Kalske, joka elää ja keikkailee vain rajallisen ajan. Soiva tilateos puretaan heti, kun esiintymisestä alkaa tulla liian totta.

"Viattomuus pitää säilyttää", Rinnekangas vannoo.

Kullervo Kalskeen ensimmäisestä singlestä tuli hitti; levyä myytiin viime heinäkuussa puolisentuhatta kappaletta, enimmäkseen oululaisille Rinnekankaan eteisestä.

Maailmaa kolunnut, yhdeksän kirjaa kirjoittanut ja valokuvataiteen valtionpalkinnon saanut mies laulaa saunapuhtoisella äänellään äidin piirakasta, jota pikkupoika himoitsee.

Rinnekankaan piti käydä kuvaamassa ja kokemassa terrori ja kuolema Baskimaassa, palata Ouluun ennen kuin hän uskaltautui takaisin nuoruuteensa. Kullervo Kalskeen kanssa hän sukeltaa 60-luvun teinimaailmaan.

Kaikki uusimmat biisit ovat alusta loppuun Rinnekankaan tekstejä. Ne kertovat teinitytöstä, Taika-Jimistä, maaliskuun sateista, rakkaudesta rannalla…

Romaanikirjailijana aloittanut Reijo Rinnekangas ei pysy suomalaisten kirjailijoiden tapaan aloillaan. Häntä polttaa halu siirtyä aina uusiin asioihin ja sitä myötä uusiin paikkoihin. Romaanien, asiaproosan ja runojen lisäksi hän on tehnyt kaksi valokuvateosta, joista toinen Baskit, keräsi ilmestyttyään lähes kaikki mahdolliset palkinnot.

"Espanjassa minulle valkeni, että kirjailija saa osata muutakin kuin kirjoittaa. Löysin kirjoituskoneen lisäksi kameran."

Rinnekangas on kasannut oman levottomuutensa yhden määreen alle. Hän on dokumentaristi.

"Dokumentaristin on tutustuttava arkeen niin, että hän voi tallentaa sen tekemättä kysymyksiä. Väline voi vaihdella." Suomessa monitaiteellisia tyyppejä on perinteisesti katsottu karsaasti. "Kun kirjoitin, minulle sanottiin, ettet sinä. mikään oikea kirjailija ole. Kun kuvasin, minulle sanottiin, ettet sinä ole mikäs oikea valokuvaaja. Kun tein äänilevyn, sanottiin, ettet sinä ole laulaja."

Pohjoisessa käyttäytymissäännöissä ei ole tapana välittää. Kauko Röyhä, Ronsa Liksom ja Kai Kontio tekevät Rinnekankaan tavoin muista piittaamatta mitä lystäävät.

Pari vuotta sitten Rinnekangasta alkoi kiehtoa pohjoisen salaperäinen, kaikkeen vaikuttava valo. Hän palasi Ouluun tutkimaan mitä valo merkitsee lakeuksien taiteilijoille.

Tutkielmasta kasvanut kirja ilmestyi toukokuun alussa. Yhtäaikaa syntyneen valokuvanäyttelyn Rinnekangas avaa keskiviikkona Helsingissä, Galleria Brondassa.

Samalla Kullervo Kalske pääsee Etelä-Suomen kiertueelle. Kärkölän iltamissa orkesteri saa ilmaiset ruuat. Espan lavalle se saapuu Pohjois-Pohjanmaan maakuntamiesten vanavedessä. Palatessa on keikka Viitasaaren Pasalan kylässä, koska siellä saa palkaksi savusaunan ja kalakeittoa.

(Kullervo Kalske sukeltaa teinimaailmaan, Helsingin Sanomat 12. 6. 1990)

[keskeneräinen]

RÖSIÖ, Bengt (1927 - )

[tehdään kun ehditään]

RÖSIÖ, P. J. (1861 - 1935)

Ruotsalainen maatalousopettaja, maatalouden uudistaja ja pienviljelysharrastuksen uranuurtaja. Maahengen apostoliksi sanottu Per Jönson Rösiö syntyi 5. tammikuuta 1861 Jämshögissä (Blekinge). Hänen isänsä oli Bengtsson, mutta Per Jönson otti nimen kotipaikkansa Rösjögårdenin mukaan. Siellä hän aloitti Rösjön yksityisen maatalouskoulun vuonna 1888. Ennen maatalouskoulun perustamista hän kansakoulun jälkeen teki sekalaisia töitä, kävi kauppakoulun ja toimi jonkin aikaa muun muassa kauppa-apulaisena ja kirjanpitäjänä.

P. J. Rösiön maanviljelyskoulu ehti toimia vain neljän vuoden ajan vuoteen 1892, jolloin taloudelliset vaikeudet pakottivat Rösiön sulkemaan koulun. Hän oli kuitenkin alkanut saada nimeä maatalouden kehittämisestä kiinnostuneiden joukossa, ja vaikka hänen innokkuuttaan pilkattiin työ herätti jo laajempaakin mielenkiintoa. Rösiö aloitti maatalouskoulutyön uudelleen vuonna 1893, ensin Ramsjöholmassa ja vuonna 1898 Hagabergissä.

Rösiö oli koulunsa ainoa opettaja. Lahjakkaana puhujana luotti sanan elävöittävään voimaan ja käytännön harjoittelun sijasta opetus perustui lähes yksinomaan esitelmiin. Opettamisen ohella Rösiö kiersi ympäri maata pitämässä esitelmiään. Hän kritisoi ihmisten vieraantumista maaseudun luontaisista elinkeinoista ja puhui kaupungillistumista vastaan. Hänestä tuli Ruotsin suosituimpia kansanpuhujia. Työ sai huomattavaa tukea kun Karl Staaffin hallitus (pääministeri 1905-06 ja 1911-14) kutsui Rösiön esittelemään ideoitaan ja päätti antaa valtionavustusta hänen koulujen toimintaan. 

Rösiön mukaan maa itsessään ja sen hoitaminen ja viljely on pyhä asia, ihmiselle luonnostaan lankeava velvollisuus, johon jokaisen sukupolven tulee suhtautua vastuullisesti. Maanviljelys elinkeinona saattaa olla raskasta ja aliarvostettua työtä, mutta se on myös ja ennen kaikkea henkisesti ja fyysisesti palkitsevaa, innoittavaa ja mielekästä toimintaa, jossa voidaan alati saada uusia kokemuksia ja mennä eteenpäin.

Kalle Kajanderin vuonna 1912 suomeksi toimittama Mullistusta on yli 300 sivuinen kaunopuheinen palopuhe maatalousasian edistämisen puolesta. 

  Juuri sen kansan joukosta, jota on ohjattava, ovat opettajatkin ensin otettavat! Ei sen vuoksi, ettei muistakin kansankerroksista voisi löytyä yhtä hyviä - edellyttäen että he olisivat käytännön miehiä eivätkä työtä tehdessään käyttäisi liian hienoja kalvosimia! - vaan juuri sen vuoksi, että saataisiin samalla kertaa huokeapalkkaisia ja täysin hyviä opettajia. Ja opettajilla, jotka ovat otetut kansan keskuudesta, on muutenkin se etu, että he paremmin ymmärtävät omiaan ja voivat tulla heidän kanssaan toimeen. Talonpoika ja torppari uskoo heitä helpommasti ja seuraa luottavammin heidän neuvojaan.
  -- Hukuta kansa kirjallisuuteen, esitelmiin, kursseihin, kehotuksiin kaikella tavalla - maksuttomasti! Siten se vihdoin pakotetaan ilmaiseksi lukemaan ja kuuntelemaan yhtä ja toista, kunnes se itse rupee etsimään sitä - ja silloin on aika ottaa maksua, tarpeen mukaan.
  Asia ei vaikuta mitään siveellistä turmelusta, oikein hoidettuna. Päinvastoin, se luo ja kohottaa - kun kansa vaan näkee, että sen takana palaa innostus ja isänmaallinen henki.
  -- Nyt oli erityisesti kysymyksessä kirjallisuuden levittäminen. Se käy päinsä näin:
  Valtio lähettää pientä kirjallisuutta postin kautta tilauksen tavoin. Se kustantaa itse, tilaa itse ja jakaa itse postimestarien ja erityisten postiasiamiesten avulla.
  Valtio hankkii myös kiertäviä kirjain jakajia, joitten tulee kulkea renkituvissa, höyrylaivoilla, rautatienvaunuissa, sanalla sanoen kiertää ympäri maan ja pistää lentokirjasia ihmisten käsiin, - yhtä hyvin kuin arkkiveisujen kauppaajat ja onnenlehtien myyjät tekevät sen!
  -- Ei ole liikoja pyydetty, että valtiokin tekisi jotain, hankkisi parempaa lukemista rahvaalle, kohottaisi ja muokkaisi sen henkeä, koettaisi työntää syrjään sen keskuudesta sitä roskakirjallisuutta, jonka levittäminen yksityisten kauppatavarana hyötyy vain sivistymättömyydestä, pintapuolisuudesta ja raakuudesta -, sanalla sanoen tekisi jotain kirjamarkkinoiden kohotukseksi.
  Meidän kansa ei lue muuta kuin sanomalehtiä, urheiluilmoituksia ja muuta roskaa. Sillä ei ole lukuhalua. Siksi on sitä kohotettava usealta taholta samalla kertaa. Eikä tarvitse pelätä, että tässä voitaisiin mennä liian pitkälle!
  Tarvitaan hätähuutoja sanomalehdistössä. Jos sanomalehdistö parinkin vuoden kuluessa agiteeraisi maanviljelyksen hyväksi edes kolmannen osan siitä, mitä se agiteeraa puolueasioissa, niin Suomen voima kohoaisi kahdenkertaiseksi ja - puolustuskyky myöskin. 
  Ei ainoankaan sanomalehden pitäisi olla vailla maanviljelysosastoa. Maaseutulehdistö voi tällä tavoin edistää yleisen maanviljelyksen kehitystä paremmin kuin kaikki muu, ja samalla myös yleistä sivistystä. 
  -- Opintomatkoja on tehtävä mahdollisimman paljon. Yleiset matka-apurahat eivät riitä, eivät monistettuinakaan. Yksityisen kukkaron täytyy tulla avuksi.
  Kerääntykää yhteen! Yksimielisyyttä! Kerätkää yhteisesti muutamia ropoja, te jotka olette valveutuneet! -- Ajakaa asiaa siinä seurassa, jossa olette jäsenenä, olkoon se sitten raittius-, maanviljelys- tai mikä muu seura tahansa! Tai perustakaa tarkoitusta varten uusi seura! 
  -- Ei mikään kehitä paremmin kuin nämä kolme: luonto, hyvä kirja ja valppaudella tehty matka. Ainainen oleskelu pelkästään kotikynnyksen ympärillä vaikuttaa yksipuolisesti, painostavasti, ja kohottaa vain itsetyytyväisyyden ja omavanhurskauden sellaiseksi muuriksi, jonka yli pienet tähteet edistysmahdollisuudesta eivät koskaan voi nousta, se estää näkemästä kaikkeutta, maailmaa, ihmisiä ja elämää.
  Monta lähdettä on omassakin maassa, joista voi tapojansa katsella joista heijastuu näkyviin sen viljelyksen kestämättömyys, joka on yleisimmin vallalla. Poimi pieniä jyväsiä ja kerää ne yhteen; niistä voi kasvaa kokonainen vuori pikemmin kuin aavistatkaan. Ja siten poimiessasi saavat uudet, raikkaat tuulahdukset, vaikkapa alussa heikostikin, sielusi väreilemään! Uusia ja valtavampi aatteita alkaa sieltä vähitellen vyöryä esiin, ja koko mielesi muuttuu, tulee laajemmaksi ja syvemmäksi!

(P. J. Rösiö: Mullistusta, Otava 1912. Suomen oloihin mukailemalla suomentanut Kalle Kajander. ss. 261-266.)

Toiminnassaan R. erityisesti koettaa kaikissa kansankerroksissa he-
rättää harrastusta maanviljelykseen ja luonnollisempiin elämäntapoi-
hin, puhuu maalta ja maasta muuttoa vastaan jne. Pitkät ajat R. toi-
mi ilman mitään rahallista avustusta, saaden osakseen vastustusta
ja ivaa. Mutta 1907 v :n valtiopäivät omasta aloitteestaan myönsivät
hänelle 5.000 kruunua, mikä v:sta 1909 muuttui vuotuiseksi kanna-
tukseksi. Täyttäessään 50 v. (1911) R. sai kansallislahjana sen kiin-
teistön, joka hänellä siihen asti oli ollut vuokralla. R:n kirjallisista te-
oksista mainittakoon "Landtmannens bok" (4 sarjaa à 3 nid.), "Landt-
brukets mission", , "Landtbrukets hufvudstycket" ja "Revolt" (3 osaa,
osittain suom. "Mullistusta"; suomeksi on myös ilmestynyt "Haga-
bergin pienviljelys").

(Tietosanakirja osa 8, 1916)

Per Jonson Rösiön pojista tunnettuja ovat ornitologi ja ekologi Folke Rösiö (1908-1985) ja eläinlääkäri Birger Rösiö (1892-1988). Birger Rösiöltä on suomennettu teos Kannattava lammashoito (Otava 1920).

Kirjailija, diplomaatti ja suurlähettiläs Bengt Rösiö (s.1927) on Birger Rösiön poika.

P. J. Rösiön suomennettu tuotanto: 

Kirjallisuutta:

[keskeneräinen]

RÄSÄNEN, Aino (1910 - 1995)

Aino Räsänen (23. 10. 1910 Nakkila - 14. 9. 1995 Siilinjärvi) on kotimaisen viihdekirjallisuuden luetuimpia nimiä. Häntä voidaan pitää suomalaisen sukuromaanin pioneerina Helena-sarjan ansiosta.

Aino Alina Heikkinen syntyi Nakkilassa perheen neljäntenä lapsena. Isä Olavi Heikkinen oli vakavamielinen matkasaarnaaja ja työn vuoksi paljon poissa kotoa. Äiti Eeva-Stiina (os. Ollikainen) oli kätevä käsistään, luonteeltaan avoin ja iloinen kansannainen. Kummatkin olivat juuriltaan Savosta. Ainon lapsuudessa he asuivat muutamia vuosia Varpaisjärvellä, mutta muuten perhe pysytteli pääasiassa Länsi-Suomessa, missä he muuttivat usein.

Tiheiden muuttojen vuoksi Ainon lapsuuden ystävyyssuhteet jäivät vähäisiksi. Hän luki paljon kaikenlaista kirjallisuutta lastenkirjoista tieteiskirjoihin. Jo lapsena hän suunnitteli tulevansa kirjailijaksi. Sisaruksia ja koulutovereita hän ilahdutti lukemalla itse sepittämiään satuja.

Aino valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista 1931. Ennen vuonna 1934 saamaansa vakituista opettajanpaikkaa Maaningan Käärmelahdessa hän teki sijaisuuksia Rautavaaralla, Tervossa ja Kuopiossa.

Maaningalla Aino tutustui Toivo Räsäseen, jonka suku oli asunut paikalla satoja vuosia. Tutustuminen johti molemminpuoliseen ihastumiseen ja avioliittoon, joka kesti Toivon kuolemaan saakka vuonna 1992. Ainon mukaan Toivo oli hieno ihminen ja kaikin puolin herrasmies, kohtelias, ystävällinen ja kärsivällinen.

Avioliiton alkuvuosina Toivo sairastui keuhkotautiin, ja lisäksi Ainoa taakoittivat ankara anoppi ja kälyt, jotka eivät tahtoneet hyväksyä taloon nuorta emäntää. Perheeseen syntyi kolme lasta Kyllikki, Antero ja Heikki. Sodan syttyessä Ainon mieltä raskauttivat monet huolet. Perheen lisäksi hoidettavana oli opettajantoimi epävakaiden olojen keskellä.

Aino sanoutui irti palkkatyöstä esikoisromaanin ilmestyttyä 1945 ja jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Hänestä tuli Kariston ensimmäinen kuukausipalkkainen kirjailija. Lisäksi hän osallistui Savon Sanomien toimitukseen, kirjoitti pakinoita kuopiolaiseen Savo-lehteen nimimerkillä Alina sekä toimi aktiivisesti paikallisen harrastajateatterin hyväksi.

Esikoisromaani Soita minulle, Helena kuuluu Suomen kahdenkymmenen eniten painetun teoksen joukkoon. Kirjasta otettiin kahdeskymmeneskuudes painos 1997. Kirjailijan mukaan teos oli pakoa sota-ajan taisteluiden todellisuudesta. Teoksen pohjalta filmattu elokuva valmistui 1948. Myös muita Helena-sarjan kirjoja on filmattu. Esikoisteoksen ohella Räsäsen suosituimpiin teoksiin lukeutuva ...Ja Helena soittaa (1950, kahdeksastoista painos 1997) valmistui elokuvaksi 1952, ohjaajana Lasse Pöysti.  Helena-sarjan kahdestoista ja viimeinen romaani on 1970-luvulle sijoittuva Helenan muisto (1978).

Alkuaikoina Räsäsen kirjoja kritisoitiin liian keveästä kirjallisesta otteesta ja niitä nimitettiin roskakirjallisuudeksi. Tiukimmissa moralistisissa arvioissa kirjoja syytettiin synnillisyydestä. Myöhemmin kirjoja arvosteltiin liian poroporvarillisiksi ja teennäisiksi.

Eräiltä kriitikoilta Räsänen sai myös ymmärrystä. Eila Pennasen mukaan Helenan tarina "on kertomus puritaanisen suomalaisen naisen puhdistautumis- ja kypsymisprosessista".

Kritiikistä huolimatta Räsänen oli suosittu kirjailija 1950 - 1970-luvuilla. Hänen teoksiaan luetaan edellenkin - nyt ehkä nostalgisessa mielessä. Kaiken kaikkiaan Räsäsen teosten painosmäärä nousee yli miljoonan.

Räsäsen viimeiseksi teokseksi jäi romaani Sirpale onnea, 1980.

Aino Räsänen kirjoitti 27 teosta. Kaksitoista Helena-kirjaa ja kaksitoista muuta lähinnä rakkausromaaniksi luokiteltavaa viihderomaania, sekä yhden dekkarin (Leikki leikkinä ja henki pois, 1966), yhden nuorisoromaanin (Annika tulee kaupunkiin, 1971) ja lastenkirjan (Kohti suurta seikkailua, 1974).

Aino Räsänen oli vilkas ja vieraanvarainen ihminen, joka herkeämättä seurasi aikaansa. Myös kirjojen sankarittaret muuttuivat ajan hengen mukaisesti. Helena-sarjan 20. osassa Helenan terveiset (1969) Helenan tyttärentytär, tuittupäinen Irmeli on hylännyt yliopisto-opintonsa, kihlattunsa Olavin ja ryhtynyt maanviljelijäksi. Räsänen alleviivaa nuoren sankarittarensa itsellisyyttä ja emansipaatiota. ”Olavi oli aina ohjannut minua, määrännyt kaikki menoni ja askeleeni, mutta nyt se oli muodostunut aivan himo-omistamiseksi. Tietysti nostin sarveni pystyyn, sillä enhän voinut hänen aivan minuuttani riistää. Ja aina ja aina sain viittauksia vaarallisista eroottisista ominaisuuksistani”, Räsänen laittaa nuoren sankarittarensa miettimään.
(Laura Parkkinen)

Parkkisen tekstissä on pieni virhe. Helenan terveiset on Räsäsen kahdeskymmenes romaani, mutta kymmenes Helena-kirja.

Helena- kirjojen vastustus on ollut sitkeää. Vielä 1950- luvulla Helenat olivat kirjastossa tavallaan kiellettyjä, koska kirjastotarkastajien mukaan niille ei voitu myöntää kirjastolain mukaista valtionapua. Naistutkimuksen nousun myötä 1990-luvulla on uudestaan kiinnostuttu roolimallien tutkimisesta, johon Räsäsen kirjat ovat omiaan.
(Laura Parkkinen)

Ainon kummipoika maaninkalainen lehtori Juhani Airaksinen ryhtyi 1982 tekemään kirjailijasta elämäkertaa, jota Karisto oli pyytänyt jo 1960-luvulta lähtien. Aino Räsänen ei halunnut kirjoittaa teosta itse. Saneluun perustuvan elämäkerran kirjoittaminen oli pitkä prosessi, se kesti kolmetoista vuotta ja valmistui vasta Ainon kuoleman jälkeen. Juhani Airaksisen kirjoittama Helenoitten Helena - Aino Räsäsen elämäkerta ilmestyi 1996, kirjassa on 264 sivua ja on runsaasti kuvitettu.