Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Ulkomaisia kirjallisuuden vaikuttajia O - R
d'Ormesson - Rieff

d'Ormesson, Jean (1925 - )

Ranskalainen kirjailija, kolumnisti ja toimittaja. Työskenteli Unescossa 1950-luvulta 1990-luvulle. Kuului Le Figaro -lehden johtoon 1970-luvulla. Valittiin Ranskan akatemiaan runoilija Jules Romainsin paikalle 18.10.1973 Romainsin kuoltua 14.10.1973.

Ranskan akatemia ja Yourcenar

Ranskan akatemia perustettiin kardinaali Richeliun aloitteesta vuonna 1635 pitämään huolta ranskan kielestä. Akatemian ensimmäiseksi naisjäseneksi tuli kirjailija Marguerite Yourcenar vuonna 1980. Belgian akatemiaan Yourcenar oli valittu kymmenen vuotta aiemmin, 1970.

Yourcenarin ehdokkuus aiheutti voimakkaan keskustelun akatemian sisällä. Ensimmäisessä äänestyksessä Yourcenarin kannattajat voittivat äänin 20 vastaan 12.

Jean d'Ormeson oli Yourcenarin valinnan aktiivisimpia tukijoita ja kampanjoi julkisesti hänen puolestaan. Valinnan jälkeen d'Ormesson piti hänelle tervetulopuheen.

Ranskan akatemian seuraava naisjäsen oli ranskalainen filologi Jacqueline Worms Romilly (1913-2010; valittiin akatemiaan vuonna 1988). Ranskalaisen historioitsijan Hélène Carrèren (syntynyt 1929, akatemiaan 1990) valinnan jälkeen on akatemiaan valittu useita naisia. Carrère toimii akatemian pääsihteerinä. 

Kaikki akatemiaan valitut naiset ovat kiistatta kielen ja kirjallisen osaamisen ammattilaisia, joten nykyisiäkään valintoja ei ole tehty sukupuolen, esimerkiksi jonkinlaisen sukupuolikiintiön, vaan alkuperäistä ideaa noudattavien kriteerien perusteella. Sukupuolta enemmän valinnassa saattavat painottua poliittiset tekijät.

Antropologi Claude Lévi-Straussin (1908-2009, akatemian jäseneksi 1973) kuoltua d'Ormessonista tuli akatemian pitkäaikaisin jäsen.

Akatemia koostuu 40 jäsenestä. Akatemia valitsee itse jäsenensä, joita kutsutaan kuolemattomiksi, koska kardinaali Richelieun akatemialle antamassa sinetissä on teksti "Kuolemattomuudelle". --

Akateemikoilla on virka-asunaan kaikissa juhlallisissa istunnoissaan toiselta konsulikaudelta peräisin oleva musta, vihreällä kirjailtu virkapuku, johon kuuluu lisäksi kaksilierinen hattu, viitta ja miekka. Tätä asua käyttävät myös muiden Ranskan instituutin akatemioiden jäsenet. Valintaa Ranskan akatemiaan pidetään nykyisinkin kaikkein korkeimpana kunnianosoituksena.

Akatemian jäsenet eivät voi erota tehtävästään. Jos joku kuitenkin jättäytyy pois, hänen tilalleen ei valita uutta edustajaa ennen hänen kuolemaansa. Akatemian yleiskokous voi erittäin painavista syistä erottaa jäsenen. Toisen maailmansodan jälkeen jäseniä erotettiin; kuuluisin tapaus oli Philippe Pétain.

Hyvin valovoimaisia kirjailijoita ei ole koskaan päässyt akatemian jäseneksi. He eivät ole joko koskaan pyrkineet jäseneksi tai heidän ehdokkuuttaan ei ole hyväksytty. Myös ennenaikainen kuolema on estänyt monen akatemiaan pääsyn. Vuonna 1885 kirjailija Arsène Houssaye kutsui ensimmäisen kerran näitä jäsenyyttä vaille jääneitä akatemian 41. tuolin haltijoiksi. Ilmausta on käytetty myöhemmin symboloimaan niitä jotka olisivat ihan hyviä mutta eivät saa näkyvyyttä koska samaan aikaan on muita ainakin yhtä hyviä.

(Ranskan akatemia, Wikipedia)

1990-luvulla akatemiaan valitut:
Hector Bianciotti, José Cabanis, Hélène Carrère d'Encausse, Albert Decourtray, François Deniau, Marc Fumaroli, François Furet, François Jacob, Jean-Marie Lustiger, Pierre Messmer, René de Obaldia, Érik Orsenna, René Rémond, François Revel, Pierre Rosenberg, Jean-Marie Rouart, Michel Serres, Georges Vedel

2000-luvulla akatemiaan valitut:
Philippe Beaussant, Dominique Bona, Gabriel de Broglie, François Cheng, Jean Clair, Jean-Loup Dabadie, Claude Dagens, Xavier Darcos, Florence Delay, Assia Djebar, Michael Edwards, Valéry Giscard d'Estaing, Dominique Fernandez, Max Gallo, René Girard, Alain Robbe-Grillet, Jules Hoffmann, Dany Laferrière, Amin Maalouf, Jean-Luc Marion, Pierre Nora, Yves Pouliquen, Angelo Rinaldi, Jean-Christophe Rufin, Danièle Sallenave, Simone Veil, Frédéric Vitoux, François Weyergans

Muita akatemiaan valittuja, mm.:
Pierre Benoit (1931), Henri Bergson (1914), Paul Bourget (1894), Roger Caillois (1971), René Clair (1960), Jean Cocteau (1955), Jaques Yves Cousteau (1988), Alexandre Dumas nuorempi (1874), Jules Favre (1867), Fénelon (1693), Anatole France (1896), Jean de La Fontaine (1684), Julien Green (1971), Victor Hugo (1941), Eugène Ionesco (1970), Alphonse de Lamartine (1829), Francois Mauriac (1933), Prosper Mérimée (1844), Montesquieu (1755), Henry de Montherlant (1960), Alfred de Musset (1852), Marcel Pagnol (1946), Louis Pasteur (1881), Emilé Picard (1924), Henri Poincaré (1908), Jean Racine (1672),  Hippolyte Taine (1878), Adolphe Thiers (1833), Henri Troyat (1959), Paul Valéry (1925), Voltaire (1746)

Saint-Fargeau

Jean Bruno Wladimir François de Paule Le Fèvre d’Ormesson syntyi 16. kesäkuuta 1925. Hänen isänsä oli ranskalainen diplomaatti ja suurlähettiläs André Le Fèvre (1877-1957). 

Jeanin setä, Pietarissa 2. elokuuta 1888 syntynyt diplomaatti ja kirjailija Wladimir d'Ormesson, toimi suurlähettiläänä Vatikaanissa, Buenos Airesissa ja Santiagossa. Hänet valittiin Ranskan akatemiaan vuonna 1956.

Lapsuutensa Jean d'Ormesson vietti pääosin Baijerissa Saksassa ja äitinsä, Le Peletier -sukuun kuuluvan Marie Henriette du Perronin (1892-1975) sukulinnassa Saint-Fargeaussa, keski-Ranskassa. Isänsä työstä johtuen hän vietti aikaa myös Bukarestissa ja Rio de Janeirossa. 

Saint-Fargeaussa viettämiään onnellisen lapsuuden parhaita vuosia d'Ormesson kuvaa omaelämäkerrallisessa Au plaisir de Diu -teoksessa (1974).

1400-luvulta peräisin olevassa Saint-Fargeaussa, joka ei enää kuulu Le Peletier -suvulle, esitetään kesäkaudella viikottain historiallista näytelmää Saint-Fargeau. Lähes kaksi tuntia kestävä esitys käy läpi Ranskan historiaa yli 1000 vuoden ajalta ja työllistää yli 600 toimijaa, muun muassa 60 ratsastajaa. Spektaakkelin puvut sisältävät tuhansia pukuja edustaen useita tyylejä eri aikakausilta.

38 vuotias Jean d'Ormesson ja häntä viisitoista vuotta nuorempi Frangoise Beghin (syntynyt 1938) avioituivat 1962. Frangoise Beghin oli paperi-, sanomalehti- ja makeisaloille keskittyneen liikemies Ferninand Beghinin (1902-1994, muun muassa makeisyhtiö Beghin-Sayn johtaja) tytär.

Elokuvaohjaaja Louis Malle (vanhemmat Frances Beghin ja Pierre Malle) on Frangoise Beghinin serkku.

Jean d'Ormesson - liberaali konservatiivi

Jean d'Ormesson nousi Le Figaron johtoon 1970-luvulla. Lehden päätoimittajana toimi tuolloin Louis Pauwels.

d'Ormesson kirjoitti ajankohtaisia tapahtumia kommentoivan artikkelin sunnuntain lehteen viikottain. Hänen mielipiteensä saivat Vietnamin sotaa vastustavan lauluntekijä Jean Ferratin arvostelemaan häntä laulussa Un air de Liberté:

"Ah! monsieur d'Ormesson, vous osiez déclarer qu'un air de liberté flottait sur Saïgon, avant que cette ville s'appelle ville Ho Chi Minh."

Ferrat selitti myöhemmin, ettei hänen tarkoituksensa ollut mustamaalata d'Ormessonia yksityishenkilönä, vaan että tämä on symboli siirtomaasotia aina tukeneelle suurporvaristolle. 

d'Ormesson osoitti tukensa kiistellylle mediakeisarille Robert Hersantille tämän ostaessa Le Figaron osake-enemmistön vuonna 1975 ja noustessa käytännössä lehden omistajaksi.

Luovuttuaan tehtävistään Le Figarossa d'Ormesson jatkoi yhteistyötä lehden kanssa kirjoittaen siihen säännöllisesti. Hänen kolumnejaan on ollut lehdessä vielä 2000-luvullakin.

Jean d'Ormesson näytteli itseään Jean-Luc Godardin elokuvan Éloge de l'amour (2001) pienessä sivuosassa ja presidentti Francois Mitterandia Christian Vincentin elokuvassa Les Saveurs du Palais (2012).

Poliittisesti d'Ormesson edustaa oikeistoa. Presidentinvaaleissa 2012, kun vastakkain olivat oikeistolainen Sarkozy ja vasemmistoa edustava Hollande, d'Ormesson tuki Sarkozya.

Huhtikuussa presidentinvaalikamppailun lähestyessä kliimaksiaan 86 vuotias d'Ormesson julkaisee internetissä pisteliään muotokuvan Francois Hollandesta. Hän antaa Hollandelle myös tunnustusta, mutta tavalla, johon kätkeytyy ivaa. Hän vertailee Hollandea ja Sarkozya ja varoittaa Ranskaa vararikon runteleman Kreikan kaltaisesta kohtalosta.

Ennen ratkaisevaa äänestyspäivää Le Figarossa on d'Ormessonin älykäs, mutta pateettinen vetoomus Sarkozyn puolesta. d'Ormessonin mielestä Sarkozy on saanut osakseen kohtuuttomasti kiusantekoa, satiiria ja parjausta. Enemmän kuin Sarkozyn politiikkaan vastustajat ovat kiinnittäneet huomiota henkilöön ja hänen yksityiselämäänsä. d'Ormesson myöntää Sarkozyn tehneen virheitä, mutta vakuuttaa, että tämä kaikesta huolimatta on rehellinen mies, jolla on suuri sydän.

Hollande, toisin kuin rehellinen ja avoin Sarkozy, kalastelee suosiota halpahintaisilla tempuilla: hänen päätöksensä alentaa presidentin ja ministereiden palkkaa 30 % on pelkkää silmänlumetta ja kansankiihotusta.

La décision de Hollande de réduire de 30 % les traitements du Président et de ses ministres non seulement ne rapportera rien du tout − mais n'est que poudre aux yeux et pure démagogie.
(d'Ormesson: L'injustice faite à Sarkozy, Le Figaro Magazine 3.5.2012)

d'Ormessonin mukaan Sarkozy on taitava keskustelija. Hän on myös suvaitsevainen, ennen muuta suvaitsevainen. Hän pyrkii ymmärtämään oikeiston ja vasemmiston äänenpainoja. Hän on joskus kiihkeä, mutta ehdottomasti vähemmän hyökkäävä kuin ne, jotka syyttävät häntä hyökkääväksi. 

Avec le courage, un des traits dominants de Nicolas Sarkozy est la tolérance.  Emporté parfois, il est toujours extraordinairement tolérant.  La fameuse ouverture, tant critiquée et à droite et à gauche, n'a pas été seulement une manoeuvre politique.  C'était l'expression d'un trait de caractère et d'un souci de compréhension des autres.  La tolérance est un des thèmes classiques de la gauche.  A beaucoup d'égards et très souvent, Nicolas Sarkozy s'est montré autrement tolérant que son opposition.  Moins violent, moins blessant que ceux qui l'accusent de violence.  Et infiniment plus tolérant.

Sarkozy sai eläkeuudistuksen päätökseen. Hän nosti työn kunnia-asiaksi ja yritti laittaa Ranskan takaisin töihin. Sarkozy  on tehnyt merkittävää yhteistyötä Merkelin kanssa ja taistellut maailmanlaajuista kriisiä vastaan. 

d'Ormesson päättää vetoomuksensa:

Sarkozy ei ole sosialisti. Kreikkaa on johtanut sosialisti nimeltä Papandreou eikä sille ole käynyt hyvin. Espanjan johdossa oli sosialisti, joka oli Hollanden mentori ja roolimalli, hänen nimensä on Zapatero. Siinäkään ei käynyt hyvin. Jos Hollande valitaan on suuri vaara, että Ranskassa toteutuu sosialistisen Espanjan ja Kreikan tie. Jos haluat välttää tämän julman kohtalon, ei ole muuta keinoa kuin äänestää joukoittain Nicolas Sarkozya.
(L'injustice faite à Sarkozy, Le Figaro Magazine 3.5.2012, suomennos)

Arvomaailmaltaan d'Ormesson on vapaamielinen ja uudistushaluinen konservatiivi.

Jean d'Ormessonin Jumala ja aika

Suhteessaan uskontoon ja hengellisyyteen d'Ormesson on määritellyt itsensä agnostikoksi. Jumala esiintyy lähes kaikissa hänen tärkeimmissä teoksissaan - keskeisenä mielikuvana, historiaan vaikuttavana arvoituksena, olemissaolon lähtökohtana, filosofisena ajatuksena tai kysymyksenä. 

Le Monden haastattelussa tammikuussa 2007, romaanin +++ ilmestyttyä, d'Ormesson sanoo Jumalaa suureksi kysymykseksi, joka jatkuvasti elää hänessä. Toinen keskeinen teema hänen teoksissaan on aika, ihmisen kokemusten ja muistojen suhde aikaan, ajan olemus ja sen määritteleminen.

Aika on ehdottomasti hengellistä todellisuutta: missä tulevaisuus on, paitsi mielessämme? -- Jaurès oli olemassa, Aleksanteri Suuri oli olemassa. Mutta missä nämä sijaitsevat? Vain mielessämme!
(Le Monde, tammikuu 2007)

d'Ormessonin ajattelussa kysymys Jumalasta ja kysymys ajasta liittyvät erottamattomasti toisiinsa: jos Jumala on, hän ei ole sidottu aikaan niin kuin me olemme, hän on ajan ulkopuolella. Kristinuskon d'Ormesson kokee erityisen mielenkiintoiseksi ja mielekkääksi nimenomaan siitä syystä, että se korostaa Jumalan syntymistä aikaan, ihmisen historiaan.

Inkarnaatio on loistava idea. Evankeliumit myös ovat vaikuttaneet minuun syvästi. Aivan kuten anteeksianto tai pyhien yhteys, jotka ovat kristillisyyden ihanimpia keksintöjä. -- Minulla ei ole varmuutta. Mutta jos minun pitäisi vastata kyllä tai ei kysymykseen, onko Jumala olemassa, vastaisin kyllä.
 
Kohtaloni piinaa minua. Se on selvittämätön kysymys. Esimerkiksi, kun ihmiset ovat menneet, rakastamme ja muistamme heitä, mutta kuka muistaisi kaikki ihmiset? En voi uskoa, ettei maailmankaikkeudessa olisi muistia...
 
Jumala on piilossa ja hänen pitää pysyä piilossa, että kysyisimme hänen olemassaoloaan.
(Le Monde, tammikuu 2007)

Olen agnostikko. Uskon, ettei tiede voi todistaa Jumalan olemassaoloa eikä olemattomuutta. Olen tehnyt paljon hänen hyväkseen romaanillani "ilo Jumalan". Toivon hänen tekevän jotakin minun hyväkseni.
(Paris Match, elokuu 2010)

Kysymykseen "Jos Jumala on olemassa, mitä syntejä tunnustaisit hänelle" d'Ormesson vastaa:

Valtavan paljon. Olen ollut pikkumainen, heikko, ahne, kateellinen, laiska. Jos Jumala toivottaa minulle jotakin, haluaisin hänen sanovan: "Annan sinulle anteeksi". Siinä kallistun kristinuskon puoleen. Jos Jumala on olemassa, on parempi, että hän on rakkauden Jumala.
(Paris Match, elokuu 2010)

Le Point -lehden haastattelussa toukokuussa 2012 d'Ormesson pohtii ikääntymistään.

Ennen luokseni tuli kauniita nuoria naisia, jotka kertoivat, että heidän äitinsä ihailee minua suunnattomasti. Sitten tuli kauniita nuoria naisia, jotka kertoivat, että heidän isoäitinsä ihailee minua. Eräänä päivänä kaunis nuori tyttö tuli luokseni punastellen, hän oli 18 vuotias ja kertoi luulevansa, että olen hänen isoisoäitinsä ystävä. Hän oli oikeassa. -- Jos on yksi asia, joka tekee minut onnelliseksi, se on, että olen onnistunut nuorentamaan kuvaani. Olen nyt tavannut vanhoja naisia, jotka kertovat "minun pieni poikani ihailee sinua hyvin paljon".

Alhoyn ja Aragon Le Figaro: satiirilehti vapauden asialla

Le Figaro -lehden perusti pariisilainen Maurice Alhoy vuonna 1826, nimen hän otti Pierre Beaumarchais'n näytelmästä Figaron häät, joka on jatkoa näytelmälle Sevillan parturi. Lehden motoksi otettiin Sevillan parturista peräisin oleva lause "Ilman vapautta ei ole ylistystäkään" (). Lehden syntyyn vaikutti myös näytelmäkirjailija ja poliitikko Étienne Arago, joka alussa osallistui sen julkaisemiseen.

Lehti oli kulttuuriin keskittyvä muutaman sivun pikkulehti, joka välitti kirjallisuuden, teatterin ja taiteen uutisia ja tuoreimpia huhuja. Kulttuurin lisäksi kommentoitiin politiikkaa. Kirjoitukset olivat usein satiirisia. Lehti lakkasi ilmestymästä 1830-luvun puolivälissä.

Ranskan postilaitoksen johtajana helmikuusta joulukuuhun 1848 toiminut Étienne Aragon vaikutti siihen, että Ranskassa otettiin käyttöön postimerkki vuonna 1849. Ranskan ensimmäinen postimerkki julkaistiin 1.1.1849. Maailman ensimmäinen postimerkki Musta penny oli julkaistu Britanniassa runsas kahdeksan vuotta aiemmin, 1840; Suomen ensimmäinen postimerkki julkaistiin 1856 ja oli arvoltaan 5 kopeekkaa. 

Étienne Arago vastusti Louis-Napoléon Bonapartea eli Napoleon III:tta, josta tuli Ranskan ensimmäinen presidentti. Napoleon III hallitsi Ranskaa presidenttinä 1852-1870. Arago joutui karkotetuksi Belgiaan 1849.

Vuotta 1848 kutsutaan Euroopan hulluksi vuodeksi:

Tuon vuoden aikana monissa Euroopan maissa syttyi vallankumouksia ja väkivaltaisia kapinoita, joita innoittivat liberalismin, sosialismin ja nationalismin aatteet. Ranskassa, jota pidetään tapahtumien lähtömaana, kyseistä vuotta kutsutaan ”kansojen kevääksi” (Printemps des peuples), mutta yleensä puhutaan vallankumousvuodesta 1848.
(Euroopan hullu vuosi, Wikipedia) 

Vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen taustana oli Ranskan suuri vallankumous (1789-99) ja sen jälkeiset tapahtumat. Suuressa vallankumouksessa absolutistinen monarkia oli vaihtunut tasavaltaan ja feodaaliyhteiskunta lakkautettu, katolinen kirkko menettänyt asemansa valtionuskontona ja oli säädetty ajatuksen- sekä uskonvapaus. Modernin demokratian keskeiset arvot (kansanvalta, ihmisoikeudet ja oikeusvaltio) alkoivat muotoutua. Myös vasemmisto-oikeisto -jako syntyi vallankumouksen myötä.

Suuren vallankumouksen katsotaan päättyneen Napoleonin vallankaappaukseen, jonka hän toteutti armeijan tuella 1799. Toisen tulkinnan mukaan vallankumous päättyi vuonna 1815, jolloin Napoleon kukistui.

Suorittamansa sotilasvallankaappauksen jälkeen Napoleon lakkautti Ranskan suuressa vallankumouksessa perustetun "kansanvaltaa" toteuttavan kansalliskokouksen, jolloin sen edustajat

kutsuivat Napoleonia diktaattoriksi saattaen tämän hermokohtaukseen. Napoleon luhistui, jolloin hänen henkivartiokaartinsa otti hänet hoiviinsa ja tämän Lucien-veli jatkoi kaappausta. Direktori Barras pakotettiin luopumaan vallasta, joka siirrettiin kolmen tasa-arvoisen konsulin, Napoléon Bonaparten, Jean Jacques Régis de Cambacérèsin ja Charles-François Lebrunin konsulaatille. Konsulit oli tarkoitus valita uudelleen kymmenen vuoden välein, mutta heidät julistettiin kuitenkin vuonna 1802 elinikäisiksi ja Bonaparte ensimmäiseksi konsuliksi. Käytännössä Napoleonista oli tullut Ranskan yksinvaltias.
  -- Ranskan suuressa vallankumouksessa teloitetun kuninkaan Ludvig XVI:n veli Ludvig XVIII eli maanpakolaisena Saksassa odottaen vain sopivaa aikaa palata Ranskaan. Napoleon joutui oman turvallisuutensa takia tiukentamaan turvatoimia ja hänen konsulikaudellaan Ranskasta kehittyikin poliisivaltio. Poliisia johti Joseph Fouché, joka oli työssään ylivertainen muihin nähden. Hän suojeli Napoleonia päättäväisesti, mutta haikaili itsekin Ranskan yksinvaltiaan asemaan.
  -- Konsulina ollessaan Napoleon vakiinnutti valtansa Ranskan kiistattomana hallitsijana. Hän teki Ranskan vallankumouksen aatteiden mukaisia koulutuksen, lainsäädännön, talouden ja hallinnon uudistuksia. Code Napoléon, joka oli pääasiassa toisen konsulin Jean Jacques Régis de Cambacérès’n laatima lakikokoelma, korvasi feodalismin ajan paikalliset lait yhdellä yhtenäisellä lakikokoelmalla. Useat Euroopan maat ottivat siitä myöhemmin mallia omaan lainsäädäntöönsä.

(Napoleon I, Wikipedia)

Hermoromahduksesta toipunut Napoleon julistutti itsensä keisariksi 1804. Hän oli aina ihaillut Rooman valtakunnan mahtavuutta ja erityisesti Julius Caesaria, joka valloitti Gallian Rooman valtakunnalle ja oli ensimmäinen roomalainen, joka yritti valloittaa Britannian.

Napoleon sanoi "menettäneensä kristillisen uskonsa" nuoruudessa, kun eräs hänen koulunsa opettajista väitti Julius Caesarin joutuneen helvettiin ja käristyvän siellä edelleen, koska ei ollut kristitty.

Kristillisen uskon puute ei kuitenkaan estänyt Napoleonia käyttämästä kirkon päämiestä: Paavi Pius VII kruunasi Napoleonin keisariksi 2.12.1804. Puolen vuoden kuluttua Napoleon kruunattiin Milanon katedraalissa myös Italian kuninkaaksi, 26.5.1805.

Ranska ei enää ollut katolinen valtio kun Rooman kirkko maaliskuussa 1800 valitsi Barnaba Niccolò Chiaramontin (1742-1823) johtajakseen ja tämä otti paavillisen arvonimen Paavi Pius VII. Katolista Kirkkovaltiota (kirkon omistamista alueista, pääasiassa Roomasta ja sen ympäristöstä muodostuva valtio, jonka maallinen ja hengellinen hallitsija oli Rooman piispa eli paavi) ei myöskään ollut enää olemassa.

Chiaramontin edeltäjä Paavi Pius VI oli tunnettu maltillisuudestaan ja siitä, että puuttui Kirkkovaltion korruptoituneeseen hallintoon, mutta se, että hän vuonna 1791 tuomitsi Ranskan valtionuskonnon lakkauttamisen ja ihmisoikeuksien julistukseen kuuluvan uskonnonvapauden, teki hänestä vihollisen "suuren vallankumouksen" edustajille.

Paavi oli pysynyt hiljaa kun katolisuus Ranskassa menetti asemansa valtionuskontona ja papeista kansalliskokouksen päätöksellä tehtiin valtion virkamiehiä, mutta kun kansalliskokous vuonna 1790 vaati Ranskan katolisen kirkon papeilta uskollisuudenvalaa uudelle perustuslaille ja noin puolet papeista (muun muassa seitsemän piispaa) vannoi valan, hän erotti uskollisuudenvalan vannoneet papit ja tuomitsi kansalliskokouksen toimet. Ranska katkaisi suhteensa paaviin ja valtasi Kirkkovaltiolle kuuluvan eteläranskalaisen Avignon'n kaupungin 1791.

Pian tämän jälkeen Napoleon, joka tuolloin oli Ranskan armeijan kenraali, lähetettiin valloittamaan Italiaa.

-- vähitellen Ranskan valta ulottui yhä lähemmäs Roomaa ja paavinistuinta. Helmikuussa 1797 paavin oli pakko solmia itselleen epäedullinen rauhansopimus Ranskan kanssa. Sopimus maksoi Kirkkovaltiolle raskaiden sotakorvausten lisäksi sata taideteosta ja viisisataa käsikirjoitusta paavinistuimen kokoelmista. Roomassa puhjenneiden mellakoiden jälkeen Napoleonin joukot miehittivät kaupungin. Roomasta tehtiin tasavalta --
(Katolisen kirkon historia, Wikipedia) 

Paavi Pius VI vangittiin ja vietiin Rhônen varrella sijaitsevaan linnakkeeseen. Hän kuoli vankeudessa elokuussa 1799, kolme kuukautta ennen Napoleonin suorittamaa vallankaappausta. 

Napoléon liitti Kirkkovaltion osaksi Ranskan vasallivaltiota Cisalppista tasavaltaa.

Cisalppinen tasavalta (italiaksi: Repubblica Cisalpina) oli Napoleonin vuonna 1797 Pohjois-Italiaan perustama vasallivaltio, johon yhdistettiin Cispadaaninen tasavalta ja Transpadaaninen tasavalta. Sen pääkaupunki oli Milano. Siihen kuului koko Lombardia, osia Venetsiasta, Modenasta ja Kirkkovaltiosta. Se muutettiin 1802 Italian tasavallaksi Napoleon presidenttinä ja 1805 Italian kuningaskunnaksi Napoleon kuninkaana. (Cisalppinen tasavalta, Wikipedia)

Edeltäjistään poiketen Chiaramonti ei siis paaviksi noustessaan saanut johdettavakseen maallista valtiota. Ranskan uusi hallitsija Napoleon salli hänen palata Roomaan, mutta se ei enää ollut paavin, vaan Napoleonin hallitsema Rooma.

Yllättäen Napoleon halusikin saada aikaan sovun katolisen kirkon ja Ranskan välille. Hän muun muassa järjesti Pius VII:n edeltäjälle Pius VI:lle hautajaiset, jotka tältä oli evätty 1799. Kesäkuun alussa vuonna 1800 - noin kuusi kuukautta valtaannousunsa jälkeen ja kolme kuukautta Chiaramontin paaviksi tulon jälkeen - hän piti Repubblica Cisalpinan pääkaupungissa Milanossa papeille puheen.

Milanon papeille pitämässään puheessa 5. kesäkuuta 1800 Napoléon kuvaili ajatuksiaan uskonnosta ja katolisesta kirkosta:

"Olen varma siitä, että roomalaiskatolinen usko on ainoa uskonto, joka voi tehdä järjestäytyneen yhteiskunnan onnelliseksi ja luoda perustan hyvälle hallitukselle. Tulen puolustamaan sitä aina ja kaikin tavoin. Jos joku käyttää väärin tätä uskontoa, jota minä teidän tavallanne tunnustan, pidän häntä valtion vihollisena ja rankaisen häntä ankarasti.

Modernit filosofit yrittivät vakuuttaa Ranskalle, että katolinen uskonto oli demokratian ja tasavallan vihollinen. Tämän takia Ranskan tasavalta vainosi julmasti uskontoa ja sen palvelijoita. [...] Minäkin olen filosofi, ja tiedän, ettei kukaan voi olla hyveellinen ja oikeudenmukainen, ellei hän tiedä, mistä hän tulee ja minne hän menee. Pelkkä järki ei anna meille tietoa tästä; ilman uskontoa me kuljemme jatkuvasti pimeydessä. Katolinen uskonto on ainoa, joka antaa ihmiselle varman ja erehtymättömän tiedon hänen alkuperästään ja kohtalostaan.

Mikään yhteisö ei voi kestää ilman moraalia, eikä ole moraalia ilman uskontoa. Sen takia ainoastaan uskonto voi antaa valtiolle lujan ja kestävän perustan. Yhteiskunta ilman uskontoa on kuin laiva ilman kompassia.

Ranska on vihdoin oppinut vastoinkäymisistään ja avannut silmänsä ja huomannut, että katolinen kirkko on ainoa ankkuri myrskyssä. [...] Kun pääsen neuvottelemaan uuden paavin kanssa, toivon voivani poistaa kaikki esteet, joita voi vielä ilmaantua Ranskan ja kirkon päämiehen täydellisen sovinnon tielle."

Puheessaan Napoleon osoitti haluavansa saada aikaan sovun paavinistuimen kanssa, ja myös paavi oli valmis neuvottelemaan Napoleonin kanssa. Kahdeksan kuukautta kestäneiden neuvottelujen jälkeen Napoléon allekirjoitti niiden tuloksena syntyneen konkordaatin 15. heinäkuuta 1801. Siinä sanottiin katolilaisuuden olevan Ranskan kansalaisten enemmistön uskonto ja sen harjoittaminen sallittiin. Katolinen kirkko ei kuitenkaan saanut takaisin Ranskan suuressa vallankumouksessa menettämäänsä omaisuutta, vaikkakin Ranskan valtio lupasi korvauksena maksaa papistolle palkkaa kirkon puolesta. Myös Kirkkovaltio palautettiin paaville.

Kiistan molemmat osapuolet hyötyivät sovun solmimisesta ja konkordaatista. Tosin molemmat osapuolet joutuivat myös tinkimään vaatimuksissaan ja tekemään kompromisseja. Esimerkiksi paavi olisi toivonut kirkon takavarikoitua omaisuutta takaisin, eikä kirkko myöskään saanut menettämäänsä Avignonia takaisin. Lisäksi paavin oli hyväksyttävä Ranskassa vallitseva uskonnonvapaus.

Vaikka paavi joutuikin antamaan periksi joidenkin vaatimustensa suhteen, oli konkordaatti silti todisteena kirkon voitosta. Ranskan vallanpitäjien oli myönnettävä, etteivät he olleet pystyneet kitkemään kristinuskoa Ranskasta. Konkordaatti ei tarkoittanut voittoa pelkästään paaville ja kirkolle vaan myös Napoleonille, sillä enää Ranskan tasavaltaa ei voitu väittää pakanalliseksi ja jumalattomaksi valtakunnaksi.

Napoleonin ja paavin välisen sovun synnyttyä paavi lupautui myös kruunaamaan Notre Damen katedraalissa Napoleonin Ranskan keisariksi 1804.

(Pius VII, Wikipedia)

Napoleonin katoliselle kirkolle pitämä puhe saa hänen sanansa "nuorena menetystä uskosta" tuntumaan oudolta.

Maamme-laulu ????

Ètienne Aragon palasi Ranskaan yleisen armahduksen myötä 1859. Vuonna 1870 hän toimi Pariisin pormestarina vuonna kahden kuukauden ajan, kunnes ???? 

Ranskan suuren vallankumouksen rumempi puoli

Le Figaro - menestystarinan alku

Henri de Villemessant käynnisti Le Figaron uudelleen 1850-luvulla ja ryhtyi kehittämään lehteä ostaen ja käyttäen siinä ranskalaisten kirjailijoiden materiaalia. Le Figaron käyttämiin kirjailijoihin kuuluivat muun muassa Alexandre Dumas, Emile Zola, Alphonse Daudet ja Baudelaire. Henri de Villemessant ryhtyi myös käymään dialogia lukijoiden kanssa. Myöhemmin hän alkoi julkaista lehdessä eri aiheisia kulttuuria ja politiikkaa käsitteleviä kolumneja tarkoituksenaan monenlaisten lukijoiden palveleminen korkeatasoisella ja viihdyttävällä tekstillä. Hän pysyi lehden johtajana kuolemaansa asti vuonna 1879.

Viikkolehti Le Figaro muuttui päivälehdeksi 1866.

Vuosi 1877 oli merkittävä lehden historiassa ja sen tulevaisuuden kannalta:

Lehti päätti lopettaa toimintansa maaliskuussa 1877 kun anarkisteista, sosialisteista, blanquisteista ja tasavaltalaisista muodostuva Pariisin kommuuni otti kaupungin hallintaansa ja julisti Louis-Auguste Blanquin presidentiksi.

Le Figaron profiloituminen porvariston lehdeksi: toiminnan lakkauttaminen Pariisin kommuunin aikana 1877

Louis Auguste Blanqui (8. helmikuuta 1805 – 1. tammikuuta 1881) oli ranskalainen poliittinen aktivisti ja kommunisti, joka tuomittiin lukuisia kertoja vankeusrangaistuksiin. Hänen mukaansa on nimetty blanquismi, oppi jonka mukaan vallankumous on toteutettava väkivaltaisella kaappauksella.
  Hän oli vankkumaton väkivaltaisen vallankumouksen kannattaja ja toimi aktiivisesti heinäkuun vallankumouksessa 1830 ja 1848 vallankumouksessa.
  Pariisin kommuunissa hän ei kyennyt toimimaan aktiivisesti, koska oli vankilassa. Myöhemmin hänet kuitenkin tuomittiin osallisuudesta karkotustuomioon, joka muutettiin vankeusrangaistukseksi Blanquin heikon terveydentilan takia. Tästä tuomiosta hän vapautui vasta 1879, jolloin hän jatkoi edelleen agitaatiotyötään.
  Blanqui sai kohtauksen puhujalavalla ja kuoli 1. tammikuuta 1881. Hänet on haudattu Père-Lachaisen hautausmaalle.
(Louis-Auguste Blanqui, Wikipedia)

Pariisin kommuuni oli sosialistinen vallankumousliike. Ensitöikseen se erotti kirkon valtiosta ja teki kirkon omaisuudesta valtion omaisuutta, kuten suuri vallankumous 80 vuotta aiemmin. Uskonnon opettaminen kouluissa kiellettiin.

Kirkkojen sallittiin kyllä jatkaa uskonnollista toimintaa omissa tiloissaan, mutta sillä ehdolla, että ne tarjosivat tilansa myös julkisille poliittisille kokouksille. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että aamupäivällä saattoi olla jumalanpalvelus tai jokin muu hengellinen tilaisuus, illalla kommunistien pitämä tilaisuus. Kirkoista tuli Kommuunin poliittisia keskuksia.

Uutta mahtia ja historiallista merkitystään korostaakseen Pariisin kommuuni otti käyttöön Ranskan suuren vallankumouksen aikaisen ajanlaskun.

Pariisin kommuuni piti piiritettyä pääkaupunkia hallinnassaan maaliskuusta toukokuuhun vuonna 1877. Vastarinnan murennettua viimeiset kommunardit, muun muassa kenraali Lacomte, ammuttiin Napoleonin vuonna 1804 perustaman Père-Lachaisen hautausmaan muuria vasten. Hautausmaalle on haudattu mm. runoilija Guillaume Apollinaire, Sarah Bernhardt, Gustave Doré, homeopatian luoja Samuel Hahnemann, Jim Morrison, Edith Piaf, Marcel Proust, diktaattori Trujillo ja Oscar Wilde.

Kommunardien muuriksi (Mut des Fèdèrès) kutsuttua muuria vasten teloitettiin 147 Pariisin kommuunin johtajaa.

Pariisin olot vakiintuivat vähitellen, se pysyi sotatilan alaisuudessa vielä viiden vuoden ajan.

Tilanteiden kehittymistä aktiivisesti seuranneet ja kommunardeille tukensa antaneet sosialistijohtajat olivat pettyneitä Pariisin kommuunin saamattomuuteen, sen joukkojen aseellisen vastarinnan liian nopeaan murtumiseen ja olojen normalisoitumiseen.

Kommuunin kaatumisen jälkeen sen johtoa arvosteltiin liian lempeistä otteista haudanvakavassa tilanteessa. Karl Marxia ärsytti se, että kommunardit olivat "haaskanneet kallista aikaa" järjestäessään demokraattisia vaaleja sen sijaan, että olisivat kerralla tehneet lopun Versailles’n armeijasta ja hallituksesta. Ranskan kansallispankki miljardeine frangeineen jäi kommunardeilta tyystin koskematta ja vartioimatta. Kommuuni vain pyysi kohteliaasti lainaa pankista. He pelkäsivät, että pankin valtaaminen aiheuttaisi tuomion maailmalta. Niinpä paljon rahaa siirrettiin Pariisista Versailles’hin rahoittamaan armeijaa, joka murskaisi kommuunin. Marxin näkemyksiä Pariisin kommuunista voi lukea hänen kirjoituksestaan Kansalaissota Ranskassa.
  Pariisin kommuunia ovat myöhemmin ihailleet monet sosialistijohtajat. Mao Zedong viittasi usein siihen, ja Vladimir Lenin piti Marxin ohella kommuunia ”elävänä esimerkkinä proletariaatin diktatuurista”. Hän vaati, että hautajaisissa hänet käärittäisiin punaiseen lippuun, joka oli säästynyt Pariisin kommuunin ajoilta. Neuvostoliiton avaruuslento Voshod 1 vei mukanaan palasen kommunardilippua.
(Pariisin kommuuni, Wikipedia)

Le Figaro jatkoi ilmestymistään kun Pariisin kommuuni ja sen kannattajat olivat kukistuneet.

Le Figaron profiloituminen porvariston lehdeksi: Dreyfusin tapaus 1894-1906

Vuonna 1894 Ranskan armeijan kapteeni Dreyfus asetettiin syytteeseen salaisten asiakirjojen toimittamisesta Saksalle. ...

Dreyfusin tapaus aiheutti Ranskassa laajaa kuohuntaa. Se kärjisti poliittisia mielipiteitä ja jakoi kansaa vastakkaisiin leireihin.

Emile Zola käynnisti Dreyfusin tapauksen julkisen polemiikin Le Figarossa julkaistuilla kirjoituksillaan, joissa hän voimakkain sanoin asetti kyseenalaiseksi oikeuslaitoksen toiminnan, oikeudenmukaisuuden ja rehellisyyden.

Konservatiivisena isänmaallisena lehtenä Le Figaro joutui vaikeaan tilanteeseen. Se oli antanut tilaa Zolan kirjoituksille tämän peräänkuuluttaessa armeijan ja tuomareiden oikeudenmukaisuutta ja vaatiessa oikeutta ilmeisen väärin tuomitulle Dreyfusille. Zolan viimeinen voimakas kirje oli kuitenkin konservatiiviselle lehdelle liikaa. Lukijakuntansa loukkaantumista peläten se kieltätyi julkaisemasta kirjoitusta, jolloin Zola kääntyi kilpailevan lehden puoleen. julkaistiin -lehdessä ccc.

kirkko ja valtio erotettiin (wikipedia)

Dreyfusin tapaus on joissain piireissä yksipuolisesti tahdottu nähdä osana maailmanlaajuista antisemitismiä, niin että Dreyfusista tahdottiin tehdä syntipukki vain koska tämä oli juutalainen. Tulkinta on varmasti osittain oikea, mutta ei koko totuus. Dreyfusin epäilyttävyyteen vaikutti myös hänen saksalainen syntyperänsä.  

Le Figaron profiloituminen porvariston lehdeksi: valtionvarainministeri Caillouxin mustamaalaaminen

Seuraava Le Figaron poliittista suuntautuneisuutta koetteleva tapaus oli sen toimittajan Gaston Calmetten hyökkäys maan valtiovarainministeriä Joseph Caillouxia vastaan.

Liberalismia ja sosialismia edustavaan radikaalipuolueeseen kuuluvan Caillouxin valinta pääministeriksi vuonna 1911 sai maan oikeistopiirit hälytystilaan. Cailloux pysyi pääministerinä vain vuoteen 1912, mutta oli saavuttanut poliittisen aseman, jossa häntä pidettiin uhkana.

Cailloux ajoi tuloveroa ja progressiivista verotusta.

Nuori, intomielinen Gaston Calmette oli liittynyt Le Figaron toimittajakaartiin 1884. Vuonna ... Calmette alkoi agressiivisen kampanjan Caillouxia vastaan. Saatuaan haltuunsa Caillouxin yksityisiä kirjeitä (ajalta?) ...

Pierre Bourget. yllätykseksi suostui. Ampui... ??

kertoi syyksi, että...

Le Figaron 1990-luku ennen Robert Hersantia

Kosmetiikkatehtailija Francois Coty osti Le Figaron osakenemmistön 1922. Hän laajensi lehteä lisäämällä sivumäärää ja toi lehteen muun muassa sanaristikot. Cotyn taipumus käyttää lehteä omien poliittisten intressien ajamiseen, muun muassa avoin fasismin ihailu ja juutalaisvastaisuus, laski lehden tasoa ja se menetti lukijoita. 

Cotyn kuoltua vuonna 1933 hänen leskensä siirsi johtajuuden lahjakkaalle, journalistina arvostetulle Pierre Brissonille, joka palautti lehden aseman tärkeänä kulttuurin päivittäislehtenä. 

Brisson alkoi jälleen panostaa kirjallisuuden esilläpitämiseen. Le Figaro toi lukijoiden kotiin mielenkiintoisia kirjailijoita kuten Francois Mauriacia, Jean Giraudouxia ja André Maurois'ta. Samalla Brisson lisäsi ulkomaisten aiheiden raportointia lähettämällä toimittajia kansainvälisiin tapahtumiin, mm. Espanjan sisällissotaan. Lehden arvostus nousi ja se vakiinnutti asemansa tärkeimpänä ranskalaisena sanomalehtenä.

Saksan miehitettyä pohjois-Ranskan vuonna 1940 lehden johto lakkautti sen toiminnan, kuten Pariisin kommuunin aikana vuonna 1877, koska ei halunnut lehden joutuvan yksipuolisen ja epäisänmaallisen, tällä kertaa saksalaismielisen politiikan äänitorveksi.

1944 lehti aloittaa jälleen toimintansa. Samana vuonna Hubert Beuve-Méry perustaa kenraali Charles de Gaullen pyynnöstä sanomalehti Le Monden; vasemmistopainotteisesta lehdestä muodostuu oikeistolaisen Le Figaron kilpailija. Kulttuurilehtenä Le Monde ei yllä Le Figaron suosion tasolle, mutta uutislehtenä ja poliittisena lehtenä kilpailee tärkeimmän ranskalaisen lehden asemasta. Le Mondea on sanottu Ranskan vaikutusvaltaisimmaksi lehdeksi.

1946 Le Figaro täydentyy erillisellä kirjallisuusjulkaisulla, jossa esiintyy aikakauden uusia tärkeitä kirjailijoita, muun muassa Colette ja Julien Green. 

1950 Cotyn leski myy puolet yhtiöstä Jean Prouvostille.

1960-luvulle tultaessa lehdellä on toimipisteitä useissa maailman suurkaupungeissa ja vuosikymmenen aikana se perustaa niitä lisää. Lisäksi sillä on kirjeenvaihtajia mm. Kreikassa, Brasiliassa, Israelissa, Algeriassa.

Jack Rubyn murhattua John F. Kennedyn salamurhasta syytetyn Lee Harvey Oswaldin 24.11.1963 Dallasin poliisiaseman pysäköintitilassa, Le Figaro on ainoa Ranskan lehdistä, joka selostaa oikeudenkäynnin vaiheet paikan päällä. Se on myös ainoa ranskalainen lehti joka lähettää reportterin seuraamaan presidentti Lyndon B. Johnsonin Kaakkois-Aasian matkaa 1966.

Vuodesta 1965 vuoteen 1970 lehden omistavat Jean Prouvost ja liikemies Ferninand Beghin. Prouvost ja Beghin johtavat lehteä kumppaneina viisi vuotta, kunnes Prouvost vuonna 1970 ostaa Beghinin ulos.

Hersantin kausi

1975 Prouvost myi lehden osake-enemmistön Robert Hersantille, kiistellylle lehtikeisarille, joka on rakentanut mediaimperiumia Socpress-yhtiönsä kautta vuodesta 1950.

Imperiumin rakentamisen Hersant aloitti ostamalla pieniä maakuntalehtiä ja laajentamalla sitten isompiin lehtiin. Hänen mainettaan varjostaa Vichyn hallituksen aikainen yhteistyö natsien kanssa. Osa Le Figaron toimittajista eroasi protestina omistajanvaihdokselle.

1976 Hersant ostaa L'Auroren ja sulauttaa sen osaksi Le Figaroa. Hän alkaa kehittää Le Figaroa brändinä.

1970-luvun lopulla alkaa ilmestyä viikottainen kulttuuri- ja uutislehti Le Figaro Magaziné ja pian sen jälkeen naisille suunnattu kuukausijulkaisu Madame Figaro. Vuonna 1983 Madame Figaro ilmestyy kaksi kertaa kuukaudessa ja sitten viikottain.

1980-luvulla Le Figaro täydentyy kerran viikossa ilmestyvillä Le Figaro Economiella, joka keskittyy talouteen, ja kulttuurilehti Le Figaroscopella. Hershant komentaa poikansa Phillip Hershantin ja oikean kätensä Yves de Chaisemartinin ohjaamaan Le Figaro -lehteä toimituksellisesti tiiviimpään, asiakeskeisempään suuntaan.

1980-luvun lopulla Madame Figarosta alkaa ilmestyä japanilainen versio sikäläisille markkinoille. Hersant perustaa kirjapainon Roissy Print hallitakseen julkaisujensa painatusta.

1990-luvulle tultaessa Socpress alkaa natista liitoksissaan. Hershant on laajentanut mediaimperiumiaan muun muassa televisiotoiminnan puolelle ja liian nopeassa tahdissa tehdyt hankinnat alkavat kostautua. Yhdessä Silvio Berlusconin kanssa aloitettu tv-hanke Tele 5 venture epäonnistuu ja monet uusista julkaisuista nielevät rahaa enemmän kuin tuottavat. Tappiot pystytään aluksi kattamaan Le Figaro -lehden tuotolla. Vuonna 1995 Hershant joutuu myymään 20 mediaimperiumiinsa kuuluvaa julkaisua välttääkseen täydellisen konkurssin. 

Robert Hersantin kuollessa vuonna 1996 monet tarkkailijat odottavat Socpressen ja sen myötä Le Figaron kaatumista.

Le Figaro tänään

Yves de Chaisemart nimitetään Socpressin ja samalla Le Figaron johtajaksi. Hän myy tappiollisen France Soir -lehden ja keskittyy Le Figaron pitämiseen raiteilla. 

Hylättyään kilpailevan mediakonserni Havaksen ja Serge Dassaultin avuntarjoukset - joiden myötä merkittävä osa Le Figaron päätäntävallasta olisi siirtynyt ulkopuolelle - Socpress myy Le Figarosta 4,9 prosentin osuuden ja tekee velkajärjestelyjä Carlyle Groupin kanssa.  

Osana rakenneuudistusta Le Figaron ilme uudistetaan 2000-lukua vastaavaksi. Uusi moderni tyyli on riskinotto, mutta uudistus puree lukijoihin ja tilaajiin. Le Figaro vakiinnuttaa jälleen asemansa Ranskan ykköslehtenä. Samalla yhtiö käynnistää web-sivuston, jolle nimetään oma toimituskunta.

Socpressin kansainvälisesti menestyneimmästä julkaisusta, naistenlehti Madame Figarosta tehdään vuonna 2001 korealainen painos ja vuonna 2002 taiwanilainen painos.

2002 Carlyle Company myy osuutensa Le Figarosta takaisin Socpressille, joka omistaa lehdestä jälleen sata prosenttia. Samana vuonna Socpresse myy kolmekymmentä prosenttia lehden osakkuudesta liikemies Serge Dassaultille, pitäen 70 prosentillaan lehden määräysvallan.

Seuraavana vuonna Le Figaron omistajat aiheuttavat kohua ilmoittaessaan aikeestaan vetäytyä lehtialan liitosta. 

2004 Dassault hankkii itselleen Le Figaron omistuksen. 

Vuodesta 2004 lähtien lehden on omistanut Serge Dassault. Suuren lentokonevalmistajan Dassault Aviationin omistajan, pormestarin, hallitsevan UMP-puolueen senaattorin ja saman puolueen kansalliskokousedustaja Olivier Dassaultin isän omistusta suuresta kansallisesta sanomalehdestä on pidetty hyvin ristiriitaisena niin lehden sisä- kuin ulkopuolellakin.

(Wikipedia)

mm

... Ranskan ylemmän keskiluokan aamuraamatuksi.

(engl. sitaatti)

 

Lehti tuki Nicolas Sarkozyn vaalikampanjaa vuonna 2007.

Uutisointikin on vaikuttamista

Mariia Lehtiö tutkii valtio-opin Pro gradu -tutkielmassaan Lipsuiko Ranskan ote? (2008) kolmen ranskalaislehden (EU-kielteisen Libérationin, EU-myönteisen Le Monden ja EU-kielteisen Le Figaron) uutisointia EU:n perustuslakiin liittyvästä kansanäänestyksestä viiden kuukauden aikana 2005.

Lehtiö tutkii kyseisten lehtien linjaan liittyvien ennakko-oletustensa paikkansapitävyyttä sekä lehtikirjoitusten painotusten muuttumista ennen ja jälkeen äänestyksen. Muun ohella tutkimus osoittaa, että uutisointikin on vaikuttamista.

Tutkielmansa alkuosassa Lehtiö viittaa muun muassa Paloheimon, Wibergin, Suhosen ja Kuneliuksen tutkimuksiin.

Valtio-opin professorit Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg pitävät joukkotiedotusvälineitä poliittisina voimina rinnastaen ne puolueisiin ja erilaisiin painostusryhmiin. Tiedotusopin professorin Pertti Suhosen mukaan mediat pyrkivät merkityksellistämään ja arvottomaan informaatiota ja saamaan myös yleisön esittämiensä tulkintojen taakse.

Lehtiö pitää merkittävinä Risto Kuneliuksen MCR-perinteen (Mass communication research) ohella esittämää neljää tapaa tutkia joukkoviestinnän vaikutusmahdollisuuksia. Nämä ovat agenda setting (uutisoinnin ja kolumnien aiheilla luodaan lista merkityksellisistä puheenaiheista - "yleisö kiinnittää huomionsa niihin asioihin joista mediassa puhutaan"), hiljaisuuden spiraali (ryhmäpaineen vaikutus - "yksilö ei uskalla tuoda julki omia mahdollisesti eriäviä mielipiteitään tai ajatuksiaan" ja näin "median enemmistön mielipiteet muokkaavat muidenkin mielipiteitä") sekä kehystäminen ja kultivaatioteoria

Erityisesti kaksi viimeistä ovat merkittäviä kun selvitetään uutisointiin sisältyvää - tiedostamatonta tai tarkoituksellista - vaikuttamista, hienovaraista propagandaa, mielikuvien synnyttämistä ja ohjaamista haluttuun suuntaan.

Kehystämisellä tarkoitetaan joukkoviestimien tapaa kehystää asioita, eli tuottaa tietynlaisia näkökulmia sekä rajauksia asioihin ja uutisiin. Kehystettäessä käytetään usein metaforia ja erilaisia vertaiskuvia joilla joukkoviestimet saattavat muuttaa kokonaan puhutun asian toiseksi. Viimeisin ja neljäs Kuneliuksen mainitsema teoria on kultivaatio-teoria, joka enemmänkin tutkii television vaikutusta ihmiseen. Kultivaatioteorian mukaan joukkoviestinnän vaikutukset ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä, pitkäkestoisia, kasautuvia ja selkeästi kiistämättömiä. Tämä teoria korostaa ihmisen ympäristön merkitystä ja sen samanlaistavaa vaikutusta. (Kunelius 2003, 142-146.) Yhteiskunnallinen todellisuus siis muokkaantuu pitkäkestoisen prosessin kautta vahvistaen jo olemassaolevia oletuksia, uskomuksia ja mielikuvia. Joukkotiedotusvälineet tuottavat kultivaatioteorian mukaan yhdenmukaista kulttuuria, todentavat vallitsevaa ideologiaa ja näin sosiaalistavat yleisönsä valtavirran mukaisesti. (Suhonen 1994, 45-46.)

(Mariia Lehtiö: Lipsuuko Ranskan ote? Tutkimuskohteena Libérationin, Le Monden ja Le Figaron uutisointi Euroopan unionin perustuslaista järjestetystä kansanäänestyksestä. Pro gradu -tutkielma, maaliskuu 2008.)

Ranskan lehdistön poliittiset sidonnaisuudet, päivälehdet

Oikeistolainen Le Figaro tukee UMP-puolueen politiikkaa. Lehti on ollut hyvin EU-kriittinen.

Vasemmistolainen Libération-lehti on tunnettu rasisminvastaisuudesta, feminismistä ja työläisten oikeuksen ajamisesta. Vuonna 1972 perustetun lehden perustajiin kuului mm. Jean-Paul Sartre. Lehti syntyi vuoden 1968 opiskelijoiden protestiliikkeen seurauksena. Se ei ole puoluesidonnainen ja on 1980-luvulta alkaen siirtynyt äärivasemmistolaisuudesta vähitellen vasemmisto-keskustalaiseen suuntaan. Lehti on EU-kriittinen.

Maltilliseen vasemmistoon lukeutuva Le Monde tukee sosiaalidemokraattista politiikkaa ja on EU-myönteinen.

Vuonna 1944 perustettu Ouest-France on poliittisesti maltillinen, nykyisellään Ranskan kristillisdemokraatteja edustava ja vahvasti EU-myönteinen. Lehdestä ilmestyy 47 paikallista, oman alueensa tapahtumiin painottuvaa versiota. 

Ranskan tärkeimpien päivälehtien Le Figaro, Le Monde, Libération ja Ouest-France lisäksi tärkeitä päivälehtiä ovat L'Humanité ja La Croix. (Näiden lisäksi kannattaa vielä mainita vuonna 1928 perustettu Les Échos ja vuonna 1985 perustettu La Tribune, jotka ovat päivittäin ilmestyviä talousasioihin keskittyviä lehtiä.)

L'Humanité-lehden perusti sosialistijohtaja Jean Jaurès (1859-1914) sosialistisen liikkeen äänitorveksi vuonna 1904. Antimilitaristinen Jaurès murhattiin ensimmäisen maailmansodan sytyttyä. 1920-luvulla L'Humanité sitoutui Ranskan kommunistiseen puolueeseen (Parti communiste francais eli PCF, perustettu 1920) ja oli vuoteen 1990 saakka Neuvostoliiton tukema. Lehti sai muun muassa ilmaisen paperin Neuvostoliitolta. Nykyisellään se on riippumaton mutta edelleen kommunistinen ja ainakin epäsuorasti PCF:ää tukeva.

La Croix on roomalaiskatolinen sanomalehti. Sen perusti vuonna 1880 Emmanuel d'Alzon (1810-1880). Kolme vuotta myöhemmin lehti siirtyi viikkolehdestä päivittäislehdeksi. Lehti sai lisää lukijoita Dreyfusin tapauksen aikana vuosina 1894-1906. Tapauksen uutisointi lehdessä sisälsi kärkevää ivaa ja oli avoimen juutalaisvastaista.

La Croix ei ole sitoutunut oikeistoon eikä vasemmistoon, liberalismiin eikä konservatismiin, mutta pohjaa roomalaiskatoliseen uskonkäsitykseen ja kirkon aseman mukaiseen journalismiin. Lehden kulttuurimyönteinen kehitys alkoi 1940-luvun lopulla. 1950-luvulla sen sisältöön kuului jo urheilu, elokuva, muoti ja teatteri. Vuonna 1956 lehti poisti krusifiksi-tunnuksen lehden nimestä. Kulttuurimyönteiseen kehitykseen panostettiin erityisesti 1970-luvulla, mistä lähtien lehti on pyrkinyt olemaan vakavasti otettava myös ei-uskonnollisille lukijoille. Se tarkastelee laaja-alaisesti ja "ihmisläheisyyteen pyrkien" maailman uutisia, tapahtumia, uskontoa ja hengellisyyttä, perhettä, kulttuuria ja tiedettä.

La Croix nousi otsikoihin joulukuussa 2013 annettuaan potkut toimittaja Alain Hertoghelle tämän julkaistua kirjan La Guerre à Outrances (englannin kieliseltä nimeltään The All Out War - How the press misinformed us on Iraq).

La Guerre à Outrances -kirjassa toimittaja Hertoghe syyttää Ranskan neljää keskeisintä päivälehteä (Le Figaro, Libération, Le Monde, Ouest-France) sekä työnantajaansa päivälehti La Croix:ta yksipuolisesta uutisoinnista Irakin sodan aikana. Kirjassa hän esittelee ja kommentoi lehtien puolueellista, anti-amerikkalaisuuden sävyttämää kirjoittelua.

Hertoghen mielestä pisimmälle meni La Monde, jopa niin, että hän katsoo aiheelliseksi kutsua sitä lisänimellä "Saddamin lehti".

My book is based on articles published in 5 major French newspapers -- during the three week period from the beginning of the war on March 20 th to the fall of Baghdad on April 9 th. I studied the way these papers covered the war and I concluded that they misinformed their readers. As a result, readers couldn't understand how the Iraqi regime fell in three weeks. I think this misinformation can be explained by an extraordinary atmosphere of nationalism in France at that time, following on the diplomatic crisis in which France and Germany stood against the US and Great Britain. French people were unanimous on three points: they demonized the Bush and Blair administrations, approved the diplomatic line of Jacques Chirac and Dominique de Villepin, and communed with the pacifist movement. And journalists reported the war they would like to see rather than the war that was.   

-- I think the reason why the press didn't report the war the way it was is due to this extraordinary atmosphere - there was no plot, no conspiracy, no collective or individual will to misinform readers. Journalists didn't keep a decent professional distance from what was happening. They were more excited by bad news about the offensive than good news. I think they themselves were totally surprised by the outcome, as were the readers. I see three reasons for this. One is the extraordinary anti-Americanism at that time. I think this has a lot to do with the personality of GW Bush and his administration. GW Bush is the kind of American the French love to hate. Then there is some kind of nostalgia for a time when France was an important player on the international scene. Jacques Chirac and Dominique De Villepin were able to inflame the French nostalgia for that time. And also there is Arabophilia… in a very bad sense of the term. Arabophilia is not a problem in itself but here it is in a bad sense.   

--The reason management gave for firing me is that I damaged the newspaper's reputation. A clause in the French journalist's convention grants us freedom of expression except if we harm our employer's image. This clause doesn't say you have to fire the journalist; you can find some other way to reprimand or castigate him. What's funny about my case is that there is greater damage to the paper's image after they fired me than when the book was published. French media reaction to my book was spontaneous collective silence. I was invited to one good TV show and one radio show, there were a few lines in two or three newspapers, but that's about all. For a book that was very aggressive with the five leading French newspapers and the way they covered a very important event, there was no reaction. They didn't defend themselves, they didn't criticize my book, they said nothing.

(French Lies About Iraq, frontpagemag.com 19. 2. 2004)

Ranskan lehdistön poliittiset sidonnaisuudet, viikkolehdet

Tärkeitä viikottain ilmestyviä lehtiä ovat muun muassa France Soir, La Gazette, Paris Review, La Point, L'Express, Le Canard enchaîné ja Charlie Hebdo.

Poliitikko Jean-Francois ja geneetikko Alex (veljekset)

Pääkaupunkikeskeinen maltillista vasemmistoa edustava uutislehti Marianne perustettiin 1997. Vuoden 2007 presidentinvaaleissa viikkolehden tärkeimmät toimittajat, mm. lehden perustajiin kuuluva Jean-Francois Kahn, tukivat sosialistisen puolueen ehdokasta Ségolène Royalia, mutta myös keskustalaista Francois Bayrouta. Lehden voimakas Sarkozyn vastainen kamppanja huipentui huhtikuun numeroissa. Joidenkin mukaan liian voimakas ja asiattomuuksien puolelle menevä kritiikki itse asiassa vahvisti Sarkozyn asemaa ja lujitti hänen kannattajiensa rivejä.

Muun muassa L'Expressissä ja Le Mondessa reportterina ja erikoiskirjeenvaihtajana aloittaneen journalistin ja esseistin Jean-Francois Kahnin (syntynyt 12. kesäkuuta 1938) isä oli juutalainen, äiti katolilainen.

Jean-Francois'n veli Alex Kahn (s.1944) on biolääketieteeseen erikoistunut tiedemies ja geneetikko. Hän oli jäsenenä Ranskan kansallisessa neuvoa-antavassa eettisessä toimikunnassa 1992-2004 ja on tullut tunnetuksi kantasolujen käyttöä, kloonausta ja keinohedelmöitystä koskevista eettisistä pohdinnoista, joita hän on esittänyt selonteoissaan, kirjoissaan ja julkisessa keskustelussa. Alex Kahnin mukaan näitä - monimutkaisia ja kauaskantoisia biologian kysymyksiä - ei voida ratkaista pelkästään tieteen puitteissa, mikä tarkoittaa, että tarvitaan etiikan ja moraalin alueelle kuuluvaa arvokeskustelua, mutta hän lisää, että oikean etiikan pohjaksi tarvitaan myös selvyyttä tieteellisistä tosiasioista: "Science alone is not sufficient for making decisions on stem cells, but we cannot discuss the ethical issues without clarifying the scientific facts" (Euroopan komissiolle 11. 8. 2007 antamansa kantasolujen käytön etiikkaa koskevan lausunnon yhteydessä).

Alex Kahn vastusti ja paheksui julkisesti 62-vuotiaan hedelmättömän ranskalaisnaisen tapausta, jossa tämä hedelmöitettiin veljensä spermalla USA:ssa ja synnytti lapsen. Kahn kutsui hedelmöitystä "sosiaaliseksi insestiksi". Hänen mielestään olennaista tapauksessa oli, että lääkärit suostuivat moiseen toimenpiteeseen, ja hänen mielestään he suostuivat siihen vain, koska heille oli maksettu. Hän on myös vastustanut biologi Richard Dawkinsin näkemystä "itsekkäästä geenistä" ja geneettisestä determinismistä.

"Personally, I am strongly against the theory of ultra-genetic determinism and the Dawkins theory of 'the egoistic gene'." 

Alex Kahn on kritisoinut Israelin politiikkaa ja sanonut, ettei tilanne voi pysyä ennallaan, koska "länsimainen omatunto" tulee vaatimaan sen muuttumista. Hän on kehottanut boikotoimaan Israelin tuotteita.

Jean-Francois Kahn on vastustanut muun muassa Nato-joukkojen väliintuloa Serbiassa 1999 ja amerikkalaisten väliintuloa Irakissa 2002. Hänen kantansa vuoden 2005 kansanäänestyksessä oli EU-myönteinen.

Jean-Francois Kahn kirjoitti vähätellen Dominique Strauss-Kahnin seksiskandaalista 2011. Hän on myöhemmin myöntänyt osan kommenteistaan asiattomiksi ja pahoitellut niitä.

Dominique Strauss-Kahn - poliittisen salaliiton ja tekaistuihin syytteisiin perustuvan parjauskampanjan viaton uhri

Strauss-Kahn oli ensimmäisiä bloggaamisen aloittaneita ranskalaisia poliitikkoja. Presidentinvaaleissa 2007 hän haastoi entisen pääministerin, sosialistipoliitikko Laurent Fabiuksen ja sosialistisen puolueen Ségolène Royalin. Äänimäärältään hän sijoittui toiseksi.

Royalin hävittyä vaalit Sarkozylle Straus-Kahn arvosteli sosialistipuolueen strategiaa ja sen johtajaa Francois Hollandea.

Strauss-Kahnia pidettiin varteenotettavana ehdokkaana myös vuoden 2012 vaaleihin, mutta seksiskandaali toukokuussa 2011 tuhosi hänen mahdollisuutensa, kun manhattanilaisen Sofitel New York Hotel'in siivooja Nafissatou Diallo syytti häntä seksuaalisesta väkivallasta ja raiskauksen yrityksestä. Diallo antoi asiasta lukuisia avomielisiä haastatteluja lehtiin ja televisiolle.

Talous-, rahoitus- ja teollisuusministerinä 1997-99 (sitä ennen teollisuuden ja ulkomaankaupan varaministeri) toiminut Strauss-Kahn valittiin Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) pääjohtajan tehtävään yksimielisesti lokakuussa 2007, mutta ilmoitti 18.5.2011 eroavansa skandaalin vuoksi suojellakseen valuuttarahastoa. Hän sai 175 000 euron erorahan, eläkkeen ja muita korvauksia. 

Strauss-Kahn on myöhemmin tunnustanut, että hänellä oli kanssakäymistä Diallon kanssa, mutta kiistänyt käyttäneensä minkäänlaista väkivaltaa.

"Why all the fuss? It's merely a bit of hanky-panky with the help," said Jean-François Kahn, the crusading editor of the Left-wing Marianne weekly. Jack Lang, a law don famous for having been François Mitterrand's high-profile, graffiti-loving, diversity-fostering Culture Minister, dismissed it all rather infelicitously as an "overblown" affair: "Really, nobody died in that hotel room."
(The Telegraph 22. 5. 2011)

Strauss-Kahnia raiskauksesta toukokuussa syyttänyt newyorkilaisen loistohotellin siivooja tapasi syyttäjät lyhyesti maanantaina. Syytteiden hylkäyssuositus jätetettiin pian tämän jälkeen tuomioistuimen toimistoon. Syytteiden hylkäämistä tullaan käsittelemään oikeudessa tiistaina.
  Asiakirjan mukaan syyttäjät eivät ole enää vakuuttuneita Strauss-Kahnin syyllisyydestä, vaan heillä on perusteltuja syitä epäillä syyllisyyttä. Aiemmin syyttäjät kyseenalaistivat guinealaissyntyisen siivoojan uskottavuuden. Hänen kerrottiin valehdelleen raiskauksen jälkeisistä tapahtumista ja myös turvapaikkahakemuksessaan. --
  Dominique Strauss-Kahn joutui eroamaan Kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtajan paikalta seksuaalirikossyytteiden takia.
(Yle 22. 8. 2011, päivitetty 8. 6. 2012)

Also, Diallo told a compelling and detailed story of being gang raped by soldiers in Guinea, which was completely fabricated. Over a two-week period she told the story to prosecutors twice. Both times with great emotion, precision, and conviction, including: tears; halting speech; the number and nature of her attackers; pointing out scars that were supposedly from the attack; and how her 2-year old daughter was present. When she finally admitted that the story was fabricated, she at first said that she made up the attack to be consistent with her asylum application.  But that too turned out to be untrue - as her asylum application makes no mention of any gang rape.
  In addition, the prosecution learned that, the day following the alleged assault, the housekeeper had made a phone call in her native Fula language to her boyfriend in an immigration detention center. The New York Times quoted a law enforcement official as saying that a translation of the call revealed she had used words to the effect of "Don't worry, this guy has a lot of money. I know what I'm doing."
(Wikipedia, New York v. Strauss-Kahn)

The calamitous moments inside the New York hotel that cost Dominique Strauss-Kahn his career, his dignity and possibly even his wife have now been turned into theater.
  Some say bad theater.
  It's been over 18 months since the former International Monetary Fund chief faced sexual assault charges brought by New York hotel maid Nafissatou Diallo. Those charges have since been dropped. Now a play in Paris titled "Suite 2806" – the number of Strauss-Kahn's Sofitel hotel room – asks, "What might have happened?"
  -- Set in a reconstructed Sofitel room with a signature gold mustard decor, the play, according to director Philippe Hersen, is a 60-minute "study of morality, sexual addiction, and power with money," between a DSK-type character named Daniel Weissberg and a black housekeeper named Evangeline.
  The actors' resemblance to their respective characters is compelling. Eric Debrosse, as Strauss-Kahn, got immediate applause for his white bleached hair, Quasimodo-esque back and pot-belly – apparently thanks to a strict junk food diet that helped him gain over 13 pounds.
(HuffPost, Paris 18. 12. 2012)

Tai moraaliton poliittinen peluri ja seksuaalisesti kieroutunut ihmishirviö

Ranskalainen kirjailija-toimittaja Tristane Banon teki Strauss-Kahnista rikosilmoituksen, joka koskee seksuaalista väkivaltaa. Hänen mukaansa tapaus sattui, kun hän vuonna 2002 haastatteli silloista finanssiministeri Strauss-Kahnia yksityisasunnossa. Strauss-Kahnin puoluetoverina ollut Banonin äiti pyysi tytärtään luopumaan ilmoituksen teosta. Hän on kuitenkin maininnut tapauksesta haastattelussa jo 2007. --
  13. toukokuuta 2013 Strauss-Kahn ilmoitti aikeestaan perustaa pankki Etelä-Sudaniin. Hän aikoo tutkia myös maan muita sijoitusmahdollisuuksia.
(Dominique Strauss-Kahn, Wikipedia)

Nafissatoun ja Tristanen seksuaalista hyväksikäyttöä seurasi uusi Strauss-Kahn -kohu vuonna 2011 kun lehdet alkoivat uutisoida hänen seksihurjastelustaan prostituoitujen kanssa. 

A prostitute told how Dominique Strauss-Kahn joined her at 11 orgies over six years, it was revealed in France today.
  The 30-year-old vice girl named Florence described in lurid detail how the disgraced economist enjoyed having sex with 'every girl in the room' during the debauched sessions.
  She said the 62-year-old had 'exceptional energy', and always preferred the newcomers to the older women at the sex parties.
  Florence is one of three hookers being quizzed by French police over an illegal prostitution racket operating out of hotels in Lille, northern France.
  -- Another girl told police she met Strauss-Kahn at a Paris hotel. She told detectives: 'He did not rape me, but you got the feeling that he liked rough sex'.

(Daily Mail Online 18. 11. 2011)

7. elokuuta 2013 Le Figaro julkaisi poliisitutkinnasta vuotaneita tietoja, jotka todistivat Strauss-Kahnin olleen prostituoituja Euroopassa ja Yhdysvalloissa käyttäneen "orgiaringin" pääorganisaattori tai ainakin yksi sen pääorganisaattoreista. Tietojen mukaan Strauss-Kahnia odottaisi syyte ainakin törkeästä parituksesta.

The disgraced former IMF director and longtime French presidential hopeful Dominique Strauss-Kahn was the "king of the party" and the "linchpin" of orgies in Lille, Paris, Vienna, Madrid and Washington, according to two investigating magistrates in Lille.
  Magistrates Stéphanie Ausbart and Mathieu Vignau announced their decision to send Mr Strauss-Kahn to trial for "aggravated pimping" – involving more than one prostitute – on July 26th. The document in which they explained their reasons for doing so was leaked to Le Figaro yesterday.
 
Contrary to claims by Mr Strauss-Kahn, the accused knew full well that the women who attended the sex parties were prostitutes, the judges wrote. Mr Strauss-Kahn said earlier he was unaware of the women’s profession "because they had their clothes off" and all looked the same.
 
Several prostitutes questioned by the judges said they were certain Mr Strauss-Kahn knew. "All those present could not have been unaware" that they were paid, one said. Another prostitute, identified as Jade, accused Mr Strauss-Kahn of lying, saying: "I think he takes us for complete fools."

(The Irish Times 8. 8. 2013)

Usein - ei toki aina - totuus löytyy jostain ääripäiden väliltä.

Strauss-Kahn, Sarkozy ja Hollande (kaksi presidenttiä ja yksi josta olisi voinut tulla)

Helmikuussa 2012 ilmestyi Le Monden toimittajien Raphaelle Bacquen ja Ariane Chemin'n kirja Les Strauss-Kahn, joka on kuvaus kulissien särkymisestä: huolitellun, korkeasti arvostetun miehen julkisesta puolesta ja sen takana olevasta, salaisemmasta minuudesta.

Kun Sarkozy tuki Strauss-Kahnin valintaa IMF:n pääjohtajaksi, hän - kirjan mukaan - varoitti tätä: "Me olemme samanlaisia... Rakastamme rahaa ja naisia... Ole varovainen suhteessasi naisiin."

Quand Sarkozy aide DSK à être nommé au FMI, il l'avertit en ces termes: "Dominique, toi et moi, on ne nous aime pas, on est pareils. On est des métèques. On aime le fric et les femmes. Les métèques et le fric aux Etats-Unis, ce n'est pas un problème, mais les femmes, ce n'est pas pareil. Je te préviens: fais attention aux femmes..."
(Ote kirjasta)

Jacques Chiracia (1995-2007) presidenttinä seurannut Sarkozy (2007-2012) 

oli naimisissa Marie-Dominique Culiolin kanssa 1982–1996, mutta he olivat käytännössä jo erossa vuosia aiemmin.
  Toisen vaimonsa Cécilia Sarkozyn (os. Ciganer-Albéniz) hän tapasi ensi kertaa tämän häissä hänen mennessään naimisiin tv-juontaja Jacques Martinin kanssa. Sarkozy suoritti vihkimisen Neuillyn pormestarina. Cécilia Ciganer-Albéniz jätti miehensä 1988 Nicolas Sarkozyn vuoksi ja erosi tästä seuraavana vuonna. Hän meni Sarkozyn kanssa naimisiin 1996 ja heillä on yksi poika, Louis (s. 1997). Avioliitto ajautui kuitenkin vaikeuksiin ja molemmat nähtiin muiden ihmisten seurassa. He esiintyivät vielä julkisesti yhdessä 2002–2005 ja Sarkozyn tultua presidentiksi, mutta erosivat 2007.
  Joulukuussa 2007 ranskalainen lehti L'Express julkaisi kuvia Sarkozysta italialaisen laulajan ja mallin Carla Brunin kanssa. Pariskunta vietti myös yhteisen joululoman Egyptissä. Sarkozy ja Bruni menivät naimisiin 2. helmikuuta 2008.
(Nicolas Sarkozy, Wikipedia)

Sarkozya presidenttinä seuranneella Hollandella oli maine "normaalina" miehenä, jonka elämästä on turha odottaa sensaatiomaisia paljastuksia perversioista tai ikävistä aviorikoksista. Olihan hänenkin kilvessään jokin pieni tahra, mutta se saatettiin katsoa normaaliin elämään kuuluvaksi, kuten jossain lehdessä todettiin: onhan tämä sentään Ranska.

Not since French president Nicolas Sarkozy and supermodel and former Mick Jagger girlfriend Carla Bruni announced their relationship at Euro Disney had the French witnessed something so alarming involving the occupants of the Palais de l’Élysée, home and office of the president of France. On June 12, just one month after François Hollande had been installed as the new president of France (succeeding Sarkozy), his stunning magazine-writer girlfriend, Valérie Trier­weiler, took to her Twitter account in a towering rage against Ségolène Royal, Hollande’s former partner and the mother of his four children. The words of the tweet sounded innocuous - a message of support for Royal’s opponent in a legislative race - but the meaning was clear. Something was seriously dysfunctional in what Hollande had promised would be Boring Land.

Hollande, after all, was supposed to be the "normal" one, the one who wasn’t a crazed pervert like Dominique Strauss-Kahn, or a louche, yacht-hopping modelizer like Sarkozy. Sure, he had once upon a time been with Royal, had a family with her, and had fallen in love with Trierweiler, but this was France, after all. Nothing to bat an eyelash at. Suddenly Hollande’s carefully tended, oh-so-evolved image was blown apart by his girlfriend. Soon, the newspaper headlines about him could have graced any given cover of the Enquirer. The poison of jealousy and secrets of a trio from hell, hissed L’Express and Marianne.

Far from idle gossip, what has emerged is a twisted 20-year-long psychodrama, involving professional rivalry, betrayal, blackmail, revenge, and politics at the highest levels. Hollande is being cast by the press as a weak-willed cipher, a man who has let himself be pushed and pulled by two impulsive, egocentric women, one driven by ambition (Royal), the other by paranoia and jealousy (Trierweiler). The damage to his image couldn’t have come at a worse time - as he faces the Eurozone crisis, zero economic growth, double-digit unemployment, and an unprecedented pessimism permeating the country. As Marine Le Pen, candidate of the far-right National Front Party, bluntly puts it, "How can he have any authority over his country while he has absolutely none with his ex-girlfriend or his current girlfriend?" Though by all accounts Hollande is decent and hardworking, Le Pen’s sentiment is shared by Frenchmen from cabdrivers to academics.

(Vanity Fair, joulukuu 2012)

Les Strauss-Kahn -kirjassa väitetään Strauss-Kahnin pakonomaisten naisseikkailujen ajaneen hänet viettelemään Hollanden tyttöystävää, journalisti Valérie Trierweileria.

Trierwailer kieltäytyy Strauss-Kahnin huomiosta ja vastaa häneen kohdistettuun kiusoittelevaan, flirttailevaan kysymykseen "kuka on Pariisin kaunein journalisti", kääntäen miehen huomion tämän vaimoon:

"How is the prettiest journalist in Paris?," he is quoted as asking the attractive Paris Match reporter. "I thought that was Anne Sinclair", she replied, referring to Mr Strauss-Kahn’s wife.
(The Telegraphissa ollut lainaus kirjasta 7. 5. 2012)

Together, Hollande and Trierweiler refined the theme of Monsieur Normal, which she had been pushing seven years earlier in Paris Match. -- Whereas once upon a time Hollande had opened the doors onto his private life with Royal, he now targeted Sarkozy’s gross display of his personal life. "I respect private life, and the private life of the president," he told the radio station Europel during the campaign. "But I don’t think it needs to be exhibited." The message resonated. -- Hollande specifically criticized the omnipresence of Carla Bruni, telling journalists, "Carla is no longer an asset for Sarkozy. She annoys me more than him. I saw her wiping his brow and neck in front of the cameras, in the An­tilles. She infantilizes him."

The fact that he and Trierweiler were unmarried - which would make him the first unmarried president in French history were he to win - fit into the "normal" narrative. It made them just like millions of other French couples. Sure, he had a past with Royal, but they spun it as ancient history and condescendingly pooh-poohed the idea that this should be of interest to anyone. "Yes, the man I love had a woman before me," wrote Trierweiler. "It happens to be that she was a presidential candidate." The press gave them the benefit of the doubt.

(Vanity Fair, joulukuu 2012)

Hollande kannatti 2004 Euroopan unionin perussopimusta, jota puolueen kakkosmies Laurent Fabius vastusti. Puolueen sisäisessä äänestyksessä kyllä-kanta voitti. --
  Hollande valittiin 51,64% ääniosuudella Ranskan presidentiksi vuoden 2012 presidentinvaalien toisella kierroksella, jossa hänen vastaehdokkaansa oli UMP:n ehdokas, istuva presidentti Nicolas Sarkozy.
  Presidenttikautensa alussa Hollande pyrki hallituksensa kanssa säätämään 75% tuloveron yli miljoona euroa vuodessa ansaitseville. Ranskan perustuslakituomioistuin katsoi, että suunnitelma oli perustuslain vastainen, mutta Hollanden esikunta etsii mahdollisuuksia veron sisällyttämiseksi viimeistään vuoden 2014 budjettiin. Taustalla on Hollanden ajatus siitä, että rikkaiden on osallistuttava enemmän Ranskan verotalkoisiin. --
  Tammikuussa 2013 Malin presidentti pyysi Ranskalta apua maan pääkaupunkia uhkaavien islamistitaistelijoiden torjunnassa. Hollande käynnisti sotatoimet Malin hallituksen tukemiseksi ja ranskalaisten avulla hallituksen joukot valloittivat mm. Timbuktun takaisin. Hollande ilmoitti, että Ranska vetää joukkonsa pois huhtikuussa 2013, kuukautta myöhemmin, kuin aluksi suunniteltiin. Joukkojen vetäydyttyä on YK:n tukemien afrikkalaisten joukkojen määrä ottaa vastuu alueesta.

(Francois Hollande, Wikipedia)

Huhtikuussa 2013 Hollande toteutti vaalilupauksensa ja ajoi läpi tasa-arvoisen avioliittolain lukuisten mielenosoitusten saattelemana. Laki hyväksyttiin parlamentin alahuoneessa 23. huhtikuuta 2013 (331 äänesti puolesta, 225 vastaan), jonka jälkeen presidentin odotetaan allekirjoittavan laki jo ennen kesää 2013, jolloin nais- ja miesparien vihkimiset voidaan aloittaa. Lakiuudistus laajentaa myös samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeuden heteroparien kanssa tasa-arvoiseksi. Lain myötä Ranskasta tuli Euroopan 9. ja maailman 14. maa, jossa samaa sukupuolta olevat parit voivat avioitua. Ennen tasa-arvoista avioliittolakia samaa sukupuolta olevien parien oli mahdollisuus solmia Ranskassa siviililiitto, joka ei kuitenkaan sallinut muun muuassa adoptiota tai hedelmöityshoitoja.

Hollande oli rekisteröidyssä avoliitossa (pacte civil de solidarité) PS-puolueen entisen presidenttiehdokkaan, sosialistipoliitikko Ségolène Royalin kanssa, ja heillä on neljä lasta. He erosivat kesällä 2007.

(Francois Hollande, Wikipedia)

Ranskalaisista 46 prosenttia haluaisi presidentiksi mieluummin edellisen presidentin Nicolas Sarkozyn kuin istuvan presidentin François Hollanden. Hollandea kannattaa presidentiksi vain 27 prosenttia ranskalaisista.
 
Asia käy ilmi tutkimuslaitos Ifopin mielipidemittauksesta, jonka tilasi Le Figaro Magazine.
 
Ranskalaisilta kysyttiin: "Kumman seuraavista haluaisitte mieluummin tasavallan presidentiksi?"
 
Hollande voitti Sarkozyn vuonna 2012 käydyissä presidentinvaaleissa. Toisella kierroksella Hollandea äänestäneistä 59 prosenttia äänestäisi häntä uudelleen, 11 prosenttia äänestäisi mieluummin Sarkozya ja 30 prosenttia ei kertonut kantaansa.
 
Sarkozyn odotetaan asettuvan ehdolle presidentiksi uudelleen seuraavissa vaaleissa.
  -
Kyse ei ole siitä, haluanko vai enkö halua palata. En voi olla palaamatta. Minulla ei ole vaihtoehtoa. Se on kohtalo. Kohtalo, Sarkozy sanoi Le Point -lehden mukaan.

(Verkkouutiset 11. 12. 2013)

ovat ainakin muodollisesti katolisia eli kirkon jäseniä, ....

Kirkon ja valtion epäpyhä liitto: maallisen ja uskonnollisen vallan yhteenliittymä, uskonto poliittisen vallankäytön välineenä

Oliko Napoleonin puhe nuoruudessa menetetystä uskosta taitavan pelurin hämäystä, jonka tarkoitus oli vakuuttaa aikakauden valistusajattelijoille, ettei hän ainakaan usko lapsellisiin satuihin taivaasta ja helvetistä? Mutta sydämessään hän kaiken aikaa uskoi.

Tai oliko papeille osoitettu puhe, roomalaiskatolisen kirkon ja uskonnon merkityksestä valtiolle, vain valtionpäämiehen diplomaattista peliä, jolla hän ohjasi valtion ja yhteiskunnan rakentumista haluamaansa suuntaan, ilman sen kummempaa henkilökohtaista vakamusta?

Ja jos vaikka hänellä olikin uskonnollista vakaumusta, jonkinlaista mieltymystä katoliseen kirkkoon ja sen paavilliseen kulttiin - tai ehkä henkinen tarve kokea, että kaikesta tappamisesta ja poliittisesta pelaamisesta huolimatta välit korkeimman kanssa ovat kunnossa - ymmärsikö hän koskaan evankeliumia, kirkon perimmäistä sanomaa, jota sen olisi kuulunut hänelle välittää?  

Monet Napoleonin aikaisista kristityistä pitivät häntä antikristuksena. Asia, jolle meidän - joilla on omat käsityksemme - on helppo hymähtää. Ihminen tarkastelee maailman tapahtumia omasta perspektiivistä, omasta nykyhetkestään käsin. Niinpä jokaisen aikakauden kristityillä on omat käsityksensä siitä, mikä tai kuka on antikristus eli Kristusta syrjäyttävä, elävän uskon uskonnollisuudella ja henkisillä virtauksilla korvaava maailmanvaltias.

Protestanttisessa kristillisyydessä paavia - joka katolisen opin mukaan on Jumalan sijainen maan päällä: Vicarius Filii Dei tai Vicarius Christi - on totuttu pitämään antikristuksena

Yhä edelleen monilla protestanttisilla kristityillä on se vakaa käsitys, joka Lutherillakin oli, että lopunaikojen Antikristus on tai tulee olemaan nimenomaan katolisen kirkon johtaja. Nykyaikana tulkintaan on vain tullut uusia sävyjä. Onko paavi itse Antikristus vai onko hän Antikristuksen tukena toimiva ja hänen valtansa mahdollistava väärä profeetta?

Millä tavalla poliittinen valtioliitto ja siitä muodostuva maailmanhallitus tulee muodostumaan myös uskonnolliseksi mahdiksi? On hyvä tarkastella katolisen uskonnon ja ns. Uuden Aikakauden okkulttisen liikehdinnän (ihmisen jumaluutta korostava teosofispohjaisen henkisyys ja paranormaalit ilmiöt - mukaan luettuna henkioppaina, ufoina ja humanoideina esiintyvät pahat henget) suhdetta. Katolisuudessa on monia kristillisesti kestämättömiä ja epäterveitä elementtejä, jotka tekevät siitä erityisen otollisen uuspakanalliselle henkisyydelle, muun muassa Marian palvonta, joka tosiassa ei ole Marian palvontaa, koska Maria ei ota sellaista palvontaa vastaan vaan oli ihminen, niin kuin mekin, ja antoi kaiken kunnian Pojalle: "Mitä hän teille sanoo, se tehkää" Joh.2:5.

Kenen tai minkä palvontaa "Neitsyt Marian" palvonta sitten on? Mikä on se henki, joka on ilmestynyt Neitsyt Mariana ja tehnyt eksyttäviä ihmeitä?

Maria-kultin tausta voidaan jäljittää Astarte/Ishtar -kulttiin. Astarte oli hedelmällisyyden jumalatar ja siksi useiden uhritoimitusten kohde, jolta toivottiin hedelmällisyyden siunausta, mutta hän oli myös taivaan jumalar ja Kuun-jumalatar. Tätä kautta Astarte/Ishtar liittyy taivaankappaleiden palvontaan, astorologian ja tähdistä ennustamisen juuriin, jotka Raamattu tuomitsee ehdottomasti ja jyrkästi. Niitä harrastava joutuu väistämättä demonisiin sidoksiin, osalliseksi muinaisten kulttien takana vaikuttavasta pahuudesta. Astrologian ja horoskooppien tarkoitus on lietsoa ihmisen turhamaisuutta, uteliaisuutta ja vallanhalua sekä kääntää hänen huomionsa pois Jumalasta ja anastaa Jumalalle kuuluva palvonta menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden Herrana, joka haluaa täyttää tarpeemme.

Astartea palvottiin eri nimillä koko muinaisessa Lähi-idässä, yksi hänen tunnuksistaan oli ympyrän keskellä oleva tähti, ja osa historiallisista lähteistä antaa ymmärtää, että häntä palvottiin myös sodan jumalattarena.

Kun uskonto korvaa elävän hengellisyyden ja asettaa sen tilalle jotain muuta, vaikka nämä olisivat kristinuskon opinkappaleita tai mitä tahansa muuta sinällään oikeaakin, tapahtuneesta seuraa, että ihmiset joutuvat uskonnollisuuden sitomaksi. Se on vääristymä, joka pyrkii johtamaan kristityt sivuraiteille, pois Kristuksessa olevasta, terveestä ja voimaperäisestä elämästä. Seurauksena on monenlaista sekaannusta ja hajaannusta. Uskonnollisuuden henki ja haureuden henki ovat hyvin lähellä toisiaan. Kun vilpitön kristitty lankeaa haureuteen (esiaviollinen tai avioliiton ulkopuolinen seksi) ja jos hän ei tee siitä parannusta tai puolustelee lankeemustaan, hän menettää vilpittömän, puhtaan asenteensa eikä enää tunne Herraa. Haureus johtaa uskonnollisuuteen ja usein myös uskonnollisuus johtaa haureuteen. Raamattu käyttää aviorikosta vertauskuvana, kun Jumalan kansa kääntyy epäjumalien puoleen:  tässä tapuskonto korvaa elävän hengellisyyden ja

Haureuden henki on eksyttäväinen henki.
Hoosea 

Astarten heprealainen nimi oli Asera. Vanha testamentti mainitsee useasti aserakarsikot, jotka olivat karsitusta puusta rakennettuja Astarten palvontapaikkoja.

"Älä pystytä itsellesi asera-karsikoita, älä mitään puuta, Herran, sinun Jumalasi, alttarin viereen, jonka itsellesi teet..."
(5.Moos.16:21)

-- he ovat tehneet itsellensä asera-karsikkoja ja siten vihoittaneet Herran. (1.Kun.14:15)

He hylkäsivät Herran, Jumalansa, kaikki käskyt ja tekivät itsellensä valettuja kuvia, kaksi vasikkaa. Ja he tekivät itsellensä myös asera-karsikkoja ja kumarsivat kaikkea taivaan joukkoa ja palvelivat Baalia. (2.Kun.17:16)

Tuomareiden kirjan kuudes luku kuvaa kuinka Jumala kutsuu Gideonin, Jooaan pojan, vapauttamaan Israelin kansan. Ensitöikseen tämä tuhoaa, Jumalan kehotuksesta, isänsä pystyttämän epäjumalanpalveluspaikan.

Silloin kaupungin miehet sanoivat Jooaalle: "Tuo tänne poikasi, hänen täytyy kuolla, sillä hän on kukistanut Baalin alttarin ja hakannut maahan asera-karsikon sen vierestä." Mutta Jooas vastasi kaikille, jotka seisoivat hänen ympärillään: "Tekö ajatte Baalin asiaa, tekö autatte häntä? -- Jos hän on jumala, ajakoon itse asiansa, koska kukistettu alttari oli hänen." Sinä päivänä Gideon sai nimekseen Jerubbaal, sillä sanottiin: "Baal ajakoon itse asiansa häntä vastaan, koska hän on kukistanut hänen alttarinsa."
(Tuom.6:30-32)

Onko ehkä niin, että muinaisesta epäjumalanpalvonnasta ammentava henkivalta tulee antamaan paaville Maria-ilmestyksiä, joissa "Maria" eli Astarte jälleen kertoo olevansa taivaan jumalatar - ja että ufo-ilmiöt ja niiden takana oleva "valaistuneiden mestareiden veljeskunta", josta teosofia ja New Age puhuu, tulevat osaksi katolilaisuuden uutta sisältöä? Ilmestysten yhteydessä paavi saa erinomaisia henkisiä kokemuksia ja lahjoja, ja vähä vähältä hänet ohjataan sulauttamaan kristinuskona esiintyvä katolinen uskonto ja New Age:läinen uuspakanuus, tuloksena kaiken suvaitseva ja hyväksyvä "rakkauden ja veljeyden" uskonto, joka saarnaa ihmisen jumalallisuutta ja jonka esitetään olevan uskontojen alkuperäinen ja aidoin muoto? Uusi uskontoo välittää "rakkauden ja henkisyyden" sanoman materialismin sitomalle ihmiskunnalle. Perinteinen kristinusko (ja mahdollisesti muut perinteiset uskonnot) krimalisoidaan suvaitsemattomina ja siksi vahingollisina.

[Edellä esittämäni skenaario hahmottui mielessäni noin viisitoista, ehkä kaksikymmentä vuotta sitten. Yli kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran erään puheeni yhteydessä julkisesti viittasin tähän vaaraan: katoliseen kirkkoon ja erityisesti sen Maria-kulttiin sisältyvät pakanalliset vaikutteet osana uuden maailmanuskonnon syntyä. Tämä ei kuitenkaan ole pääasiallinen mielenkiintoni kohde enkä ole perehtynyt aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen tai nettisivuihin, joita ei ollut edes olemassa tuolloin, viisitoista vuotta sitten, mutta nyt - joutuessani d'Ormessonin henkilöhistoriaa ja sitä kautta Ranskan lehdistön historiaa tutkiessa tutustumaan Ranskan suuren vallankumouksen vaiheisiin ja siinä törmäsin Napoleonin ja katolisen kirkon suhteeseen - aihe nousi uudelleen mieleeni. Asiasta kirjoitettuani muistin Lourdesin Maria-ilmestyksen, josta olen lukenut sanoma- ja aikakauslehdistä muutamia vuosia sitten. Googletin hakusanoilla "demoniset maria-ilmestykset Lourdes" ja avasin ensimmäisen linkin, johon huomioni kiinnittyi: Rooman Kuningatar, Islamin Kuningatar ja kaikkien Kuningatar. Yllätyin. Maria-ilmestykset näyttävät menneen täsmälleen siihen suuntaan, minkä skenaariossani olen kuvannut yhtenä mahdollisuutena antikristillisen lopunaikojen maailmanuskonnon syntymiseksi. Yllätys oli, että ne ovat menneet siihen näinkin laajassa mittakaavassa kuin Rooman Kuningatar, Islamin Kuningatar ja kaikkien Kuningatar osoittaa, ja näin läpinäkyvästi. Katso linkki esittelyn lopussa.]

Katolisen kirkon rooli lopunaikana muodostuvana antikristillisenä, uskonnollista ekumeniaa hyväkseen käyttävänä maailmankirkkona tai sen osana

Onko paavi ainoastaan uuden maailmankirkon hallitsija, itse alistuen poliittiselle maailmanjohtajalle Antikristukselle, antaen hänelle kirkon tosiasiallisen hallintavallan, vai onko paavi Antikristus: uskonnollinen ja poliittinen johtaja? 

Kun Johanneksen ilmestyksen luvuissa 13-20 kuvataan antikristillisen hengen huipentuma maailmassa, ei missään kohtaan käytetä sanaa antikristus, sen sijaan "lohikäärme sekä ensimmäinen ja toinen peto" (luku 13), "lohikäärme, peto ja väärä profeetta" (luku 16), "peto ja sen selässä ratsastava nainen" (luku 17) ja "suuri portto, peto ja väärä profeetta (luku 19). 

Koska Johanneksen ilmestys erottaa toisistaan väärän profeetan ja pedon, on ajateltu, että kyseessä on kaksi henkilöä. Tämän tulkinnan perustana ovat erityisesti jakeet 13:11-13, 16:13-16 ja 19:20.

Ja minä näin toisen pedon nousevan maasta, ja sillä oli kaksi sarvea niinkuin karitsan sarvet, ja se puhui niinkuin lohikäärme. Ja se käyttää kaikkea ensimmäisen pedon valtaa sen nähden ja saattaa maan ja siinä asuvaiset kumartamaan ensimmäistä petoa, sitä, jonka kuolinhaava parani. Ja se tekee suuria ihmeitä, niin että saa tulenkin taivaasta lankeamaan maahan ihmisten nähden. Ja se villitsee maan päällä asuvaiset niillä ihmeillä, joita sen sallittiin tehdä pedon nähden; se yllyttää maan päällä asuvaiset tekemään sen pedon kuvan, jossa oli miekanhaava ja joka virkosi.
(Ilm.13:11-13)

Ja minä näin lohikäärmeen suusta ja pedon suusta ja väärän profeetan suusta lähtevän kolme saastaista henkeä, sammakon muotoista. Sillä ne ovat riivaajain henkiä, jotka tekevät ihmeitä; ne lähtevät koko maanpiirin kuningasten luo kokoamaan heidät sotaan Jumalan, Kaikkivaltiaan, suurena päivänä. - Katso, minä tulen niinkuin varas; autuas se, joka valvoo ja pitää vaatteistansa vaarin, ettei hän kulkisi alastomana eikä hänen häpeätänsä nähtäisi! - Ja ne kokosivat heidät siihen paikkaan, jonka nimi hebreaksi on Harmagedon.
(Ilm.16:13-16)

Ja peto otettiin kiinni, ja sen kanssa väärä profeetta, joka sen nähden oli tehnyt ihmetekonsa, joilla hän oli eksyttänyt ne, jotka olivat ottaneet pedon merkin, ja ne, jotka olivat sen kuvaa kumartaneet; ne molemmat heitettiin elävältä tuliseen järveen, joka tulikiveä palaa.
(Ilm.19:20)

Varmoina pidettäviä tulkintoja: Lohikäärme = Sielunvihollinen eli Saatana, Perkele; persoona, joka vihaa Jumalaa, tämä viha kohdistuu erityisesti Jeesuksen seuraajiin, joita vainoamalla ja joille annettua tehtävää vääristelemällä hän kapinoi Jumalan tahtoa ja suunnitelmia vastaan; kaikkien pahojen henkien ja riivaajien päämies, valheen isä, jota Jumala nimittää hänen toimintansa mukaisesti: Saatana (alkukielen mukaisesti vastustaja) ja Perkele (alkukielen mukaisesti erilleen heittäjä, erottaja, hajottaja; myös: riidankylväjä, panettelija, syyttäjä).

Väärä profeetta: Sielunvihollisen vaikutuksesta, hänen henkivaltojensa inspiroimana ja ohjaamana toimiva henkilö.

Väärän profeetan tarkoitus on luoda poliittista hallintoa ja sen päämääriä tukeva yleisuskonto. Tämän toteutumiseksi se kohdistaa petoksensa erityisesti uskonnollismielisiin, uskonnollisuutta ja henkisyyttä harrastaviin ihmisiin, mutta myös kristittyihin eli todellisiin uskoviin, pyrkien sulauttamaan heidät saman uskonnon eli uuden maailmanuskonnon kannattajiksi. Väärä profeetta toimii pedon valtuuttamana ja sen (tai hänen) päämäärien toteutumiseksi.

Todennäköinen oikea tulkinta ensimmäisestä pedosta Ilmestyskirjan luvussa 13: poliittisen liittouman muodostama maailmanhallinto, järjestelmä eli lopunajan maallinen valta. Todennäköinen oikea tulkinta toisesta pedosta Ilmestyskirjan luvussa 13: kirkollinen järjestelmä, maailmanlaajuinen yleisuskonto eli lopunajan uskonnollinen valta.

Mahdollinen tulkinta ensimmäisestä pedosta: poliittista, maallista valtajärjestelmää johtava henkilö, maailmanhallituksen johtaja. Mahdollinen tulkinta toisesta pedosta: uskonnollista valtajärjestelmää johtava henkilö, maailmanuskonnon johtaja.

Jotkut, itse asiassa varsin monet raamatuntutkijat ovat ajatelleet, että ensimmäinen peto kuvaa henkilöä, poliittista johtajaa, ja näkemys on muodostunut vallitsevaksi erityisesti ns. herätyskristillisissä karismaattisissa piireissä. Tätä näkemystä on edustanut muun muassa helluntailainen eskatologiaan perehtynyt populistinen raamatunopettaja ja kirjailija Hal Lindsey. Samoin useat raamatuntutkijat ovat ajatelleet, että toinen peto kuvaa henkilöä, uskonnollista johtajaa.

Jos Ilmestyskirjan luvun 13 ensimmäinen ja toinen peto ovat henkilöitä, on toinen peto todennäköisesti sama kuin myöhemmissä luvuissa (16 ja 19) kuvattu väärä profeetta. Jos luvun 13 pedot kuvaavat poliittisia ja uskonnollisia maailmanjärjestelmiä, niin kuin minä ajattelen, on väärä profeetta toista petoa eli uskonnollista järjestelmää johtava henkilö. Luvussa 19 mainittu peto, joka väärän profeetan kanssa heitetään "tuliseen järveen" eli kadotukseen, helvettiin, on poliittisen maailmanjärjestelmän eli antikristillisen hallinnon johtaja.

Myöhemmin - tuhannen vuoden rauhanvaltakunnan jälkeen, viimeisen tuomion alkaessa - sielunvihollinenkin itsekin heitetään tuliseen järveen: "Ja perkele, heidän villitsijänsä, heitetään tuli- ja tulikivijärveen, jossa myös peto ja väärä profeetta ovat, ja heitä vaivataan yöt ja päivät, aina ja iankaikkisesti" (20:10).

Viimeisen tuomion jälkeen kaikki jotka eivät ole uskoneet Jeesukseen, ihmiset, joilla ei ole elämää Jumalan yhteydessä, joutuvat samaan paikkaan. "Ja joka ei ollut elämän kirjaan kirjoitettu, se heitettiin tuliseen järveen" (20:15).  

Väärä profeetta on kirkollinen johtaja, joka saa voimansa pedolta eli poliittiselta maailmanjohtajalta, jonka tukena ja hyväksi hän toimii. Toisen tulkinnan mukaan Ilm.:ssä mainittu peto tarkoittaa antikristillistä maailmanvaltaa, valtiota tai valtioliittoa, ja väärä profeetta sen johtajaa eli Antikristusta. 

Jälkimmäisen tulkinnan mukaan peto voisi olla esimerkiksi Vatikaani, joka hallitsee alaisuudessaan toimivia eri maiden roomalaiskatolisia kirkkoja, ja väärä profeetta olisi paavi. Tulkinta on synnytetty tukemaan katolisen kirkon demonisointia, jota muun muassa adventtikirkko harjoittaa. Katolilaiset ovat adventistien jatkuvan antipatian ja epäluulon kohde, koska katolinen kirkko siirsi juutalaiskristillisen sapatin lauantailta sunnuntaiksi. Seitsemännen päivän adventisteille sapatinvietto, ja sen vietto nimenomaan alkuperäisenä päivänä eli lauantaina, on pelastuskysymys tai lähes pelastuskysymys. Adventisteille katolilaisten sapattiversio eli pyhäpäivän viettäminen sunnuntaina on olennainen osa pedon merkkiä, sen valtaan alistumista ja antikristuksen palvontaa. 

Itse näen katolisessa kirkossa ratkaisevia erehdyksiä (muun muassa kristillisyyden juutalaisten juurien häivyttäminen, toisin ajattelevien kristittyjen vaino ja murhaaminen) sekä elementtejä, jotka ovat haitallisia kristinuskon varsinaiselle sanomalle ja korvaavat sitä inhimillisellä, valtapoliittisella uskonnollisuudella (muun muassa lapsikaste tai siihen liitetyt ääritulkinnat, joissa kasteesta ja kirkon jäsenyydestä tehdään pelastuksen ehto). Tapa, jolla katolinen kirkko on tehnyt itsestään koko kristillisen kirkon eli seurakunnan, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta, on vaarallinen ja lahkohenkinen, kristittyjen yhteyttä pirstova. Osa katolisen kirkon luomista ääritulkinnoista ja painotuksista on sittemmin siirtynyt luterilaiseen kirkkoon, muun muassa lapsikaste tai sen ääritulkinta, jossa kirkollinen kaste merkitsee uudestisyntymistä, jonka jälkeen ihminen on Jumalan lapsi eikä hänen enää tarvitse tehdä minkäänlaista ratkaisua Jeesuksen puoleen, ainoastaan pysyä kirkon jäsenenä ja nauttia sen sakramentteja  - altistavat sen osaksi sielunvihollisen luomaa uskonnollista petosta ja Itse pidän edellistä tulkintaa johdonmukaisempana kuin jälkimmäistä.

Jotkut tutkijoista sijoittavat Ilmestyskirjan profetian pedoista ja väärästä profeetasta menneisyyteen. Ilm. ja ... viittaus temppelin häpäisyyn toteutui X :

".."

...tulkinnan mukaan olemme noin kaksituhatta vuotta eläneet petojen ja väärän profeetan aikakautta, jossa maallinen ja uskonnollinen valta johtavat ihmistä harhaan Jumalan suunnitelmasta. ...nistit näkevät antikristuksen ja ssa.

"..."

"..."

"..."

Suurempi osa vakavasti otettavista tutkijoista sijoittaa kuitenkin tapahtumat tulevaan, ns. futuruloginen tulkinta. Eri aikakausiin sijoittuvat tulkinnat ja erilaiset tulkintamallit eivät täysin sulje toisiaan pois.

"..."
(Liisi Jokiranta)

Raamatullinen eskatologia

Monet ovat pitäneet Antikristuksena keisari Neroa, arjalaisuuden kulttia rakentanutta Hitleriä, Nobelin rauhanpalkinnon saanutta Arafatia, perestroikaan ja glasnostin keulahahmoa Gorbatshovia ja USA:n presidenttiä Obamaa.

Raamatullisesta näkökulmasta tarkastellen Napoleonin ajan kristittyjen tulkinta on joka tapauksessa varteenotettava. Ranskan - Mussolini -

Raamattu puhuu paitsi yhdestä antikristuksesta, joka ilmestyy aikojen lopussa, myös pienemmistä antikristuksista, joita oli jo alkuseurakunnan aikana. Pohjimmiltaan kyse ei ole henkilöstä vaan henkivallasta, antikristillisestä hengestä, joka pyrkii saamaan sijaa maallisissa ja ennen kaikkea uskonnollisissa johtajissa. Johtajien kautta se vaikuttaa kirkkoon ja sitten kirkon kautta niihin, jotka etsivät kirkon rituaaleista turvaa ja haluavat kokea uskonnollisia tunteita, aatteellista ja tunteellista mielihyvää, hartautta. He eivät halua olla "jumalattomia", mutta eivät myöskään antautua Jeesukselle, koska sellainen vaikuttaisi "kiihkouskovaisuudelta" ja "hurmahenkisyydeltä".

Raamatunhistoriasta nähdään myös, että monilla hengellisesti tärkeillä tapahtumilla on esinäytöksensä ihmiskunnan historiassa - näin on myös antikristillisen, kääntymättömiä ihmisiä ilman parannuksentekoa "Jumalaan" ja toisiinsa - rakkauteen ja hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen, sellaisina kuin ne kulloinkin halutaan nähdä: "vapaus, veljeys ja tasa-arvo" - liittävän valepukuisen pimeyden suhteen. Saatana esiintyy valkeuden enkelinä. Sudet näyttävät lampailta. Antikristillisellä rauhan eli valherauhan valtakunnalla on pienimuotoiset esiintymisensä, joissa pahuus ei vielä saa viedä asioita siihen pisteeseen, mihin Jumala kerran sallii niiden mennä ihmiskuntaa kyllin monasti varoitettuaan ja kutsuttuaan.

Tärkeämpää kuin miettiä kuka sitten on se lopullinen Antikristus, uuden maailmanhallituksen johtaja, jossa antikristillinen henki huipentuu täydelliseen muotoonsa - ja laskea mahdollisten ehdokkaiden nimen lukuarvoja löytääkseen luvun 666 - , on keskittyä asian olemukseen. Kristilliseltä kannalta olennaisinta ei ole, ovatko kristityt eli todellisesti Jeesukseen uskovat ihmiset maan päällä kun antikristillinen hirmuhallinto alkaa, ja jos heidät on ennen sitä otettu taivaaseen niin kuin yleinen tulkinta on, missä vaiheessa tämä "ylösotto" eli "tempaus" tapahtuu?

Raamatullinen eskatologia voidaan jakaa määrättyihin tapahtumiin: moraalinen rappio, taantuminen kristillisyyttä edeltäneeseen pakanallisuuteen ja synnillisillä himoilla ylpeily (mm. ??, ??, ?? ja ??), maailmaa kohtaavat ennennäkemättömät luonnonmullistukset, taivaan voimien järkkyminen sekä ihmisten hillitön viha toisiaan kohtaan ja maailmanlaajuinen sotiminen (mm.??, ??, ?? ja ??), antikristillisen maailmanhallinnon ja maailmanuskonnon syntyminen, jonka jälkeen ainoastaan ne, jotka kumartavat petoa, voivat ostaa ja myydä (ilmestyskirja ???), kristillisen seurakunnan eli Jeesukseen uskovien ihmisten yliluonnollinen "tempaaminen" Jumalan luo taivaaseen (Kristuksen häihin: , ; myös ???), kansojen kokoontuminen Israelia vastaan ja juutalaisten kääntyminen hädässään Jumalan puoleen (kansallinen messiaaninen herätys, jossa juutalaiset ymmärtävät Jeesuksen olevan kaivattu Messias, niin kuin Sakarja ?? kuvaa; myös ??, ??), Jeesuksen saapuminen taivaasta (vastauksena juutalaisten rukoukseen) lopettamaan antikristillinen hallinto ja perustamaan "tuhat vuotta kestävä" todellinen rauhan valtakunta (mm. ), minkä jälkeen Saatana päästetään vielä kerran villitsemään maailman kansoja ja sitten tulee maailmanloppu (mm. ?? ja ??) ja viimeinen tuomio: .

Missä järjestyksessä ja suhteessa toisiinsa nämä tarkasti ottaen tapahtuvat? Mikä Raamatun eskatologisissa eli lopunaikoja koskevissa profetioissa on kirjaimellisesti otettavaa ja mikä symbolista?

Onko "tuhatvuotinen rauhanvaltakunta" tosiaankin maan päällinen, tuhat vuotta kestävä Kristuksen hallinto, jossa Jumalan kuninkuus ja hyvä tahto tullaan osoittamaan todeksi näkyvällä, konkreettisella ja ajallisella tavalla ihmiskunnan historiassa? Uskon, että se on todellinen, konkreettinen maanpäällinen ajanjakso, jonka syntymisessä juutalaisella kansalla on merkittävä rooli. Jeesus saapuu kun herätyksen kokeneet juutalaiset huutavat Häntä avukseen tunnustaen Hänet todelliseksi Messiaakseen ja ainoaksi toivokseen, ja Hän saapuu nimenomaan Jerusalemiin, joka tulee olemaan rauhanvaltakunnan keskus.

Nämä eivät kuitenkaan ole asioita joista uskoni olisi riippuvainen, niin että jos asiat menevätkin toisella tavalla, menettäisin uskoni. Ei, uskoni perustuu Jeesuksen Kristuksen persoonaan. Siihen, että Hän on sovittanut syntini, ja että Hän on noussut ylös synnin, sielunvihollisen ja kuoleman voittajana. Hän on elävä Herra, joka on mukana omiensa elämässä.   

Tärkeintä on asioiden hengellinen olemus ja moraalinen sisältö.

Tapio Nousiainen. Tärkeää on , että me kysymme... Tärkeää on, että me kristittyinä keskitymme... Mitä hyötyä on tietää.... Jos.. Mitä hyötyä on tutkia Jumalan sanaa ja sieltä muotoilla  - jos Jumalan sana ei saa tutkia ja valaista meitä itseämme niin, että Pyhä Henki johtaa Raamatun sisällön todeksi elämiseen?

tuomas kempiläinen

Kristillisyyteen ei kuulu ainoastaan oikeaoppisuus, siihen kuuluu myös rakkaus ja kunnioitus niitäkin kohtaan, joilla on erilaisia oppikorostuksia ja tulkintoja kuin minulla.

Olennaista on hengellisyytemme perusta. Perustuuko se Jeesukseen Kristukseen eli evankeliumiin - " " - ja haluun kasvaa Hänen tuntemisessaan, tulla yhä syvemmin Hänen voittamakseen ja johtamakseen?  

" [sallii tulla] [Jeesukseen ja Jumalan sanaan]

Symboliikkaa vai konkretiaa?

Olennaisin kysymys koskee lopultakin iankaikkista kohtaloamme, tämän lyhyen maallisen elämän jälkeen avautuvaa todellisuutta, josta jo nyt olemme osalliset, kuuluen joko Jumalan lapsiin tai Hänen vastustajansa valtapiiriin.

Raamatun mukaan ihminen on henki, sielu ja ruumis. Uskontoa ja uskonnollisuutta harrastetaan sielun tasolla, järjellisesti ja tunteellisesti. Se on "henkistä" mutta ei "hengellistä". Hengellisesti eläväksi ihminen voi tulla vain uudestisyntymän kautta, joka on tulemista Jumalan yhteyteen. Tämä tapahtuu Jeesuksen vastaanottamisen eli uskoontulemisen ja siinä koettavan syntien anteeksisaamisen kautta. Syntejä ei voi saada anteeksi irrallisena, erillisenä tapahtumana esimerkiksi ehtoollisen yhteydessä. Syntien anteeksisaaminen koetaan vain Jeesuksessa: tulemalla rakastavan, hyvän Vapahtajan yhteyteen. Silloin ehtoollinenkin saa merkityksen.

Ihminen voi olla hyvin uskonnollinen ja harras myös ilman hengellistä elämää, mutta hän on sitä ainoastaan sielullisesti. Sielunelämän kautta myös sielunvihollinen vaikuttaa ihmisen hartauteen, inspiroiden ja luoden hänelle "hengellisiä" kokemuksia, joilla se jäljittelee tai korvaa todelliset hengelliset kokemukset.

Uskoontuloa kuvataan "uudestisyntymäksi" koska siinä ihmisestö tulee jotakin, mitä hän ei ole ollut. Hänestä tulee Jumalan lapsi. Niin kuin ihmisessä luonnostaan on sisällinen todistus siitä, kenen lapsi hänen maallisessa mielessä on, se on hänen geeneissään, samoin on hengellisen todellisuuden laita. Pyhä Henki todistaa että olemme Jumalan lapsia, . Tämän todistuksen eli Pyhän Hengen osallisuuden puuttuminen todistaa, että emme ole Hänen lapsiaan.

" ". " ". " ". "ei ole hänen omansa."

Vasta uskoontulon myötä voimme, osallisena Jumalan Pyhästä Hengestä ja Hänen teoistaan, tuntea Jumalan läheisesti ja Hänen läsnäolossaan erottaa toisistaan siellulliset ja hengelliset ilmiöt.

Sielullinen elämä sinällään (ajattelu, tunteet, vaistot) on tärkeä ja Jumalan tahto onkin pyhittää (saattaa alamaiseksi Hänen hyvälle tahdolleen ja vaikutuksilleen) ihminen kokonaisuudessaan: " " (). 

Väärää sielullisuutta on, kun ihminen sielunvoimin tunkeutuu hengellisen todellisuuden alueelle ja niin pyrkii, ilman yhteyttä Jumalaan, saamaan itselleen hengellisiä kokemuksia ja elämyksiä. Tämä johtaa väistämättä ns. paranormaalien ilmiöiden alueelle. Nuo ilmiöt eivät ole ainoastaan neutraalia sielunvoimien todellisuutta, vaan joutumista sielunvihollisen eksyttävien ja riivaavien henkien alaisuuteen.

Koska ihminen pohjimmiltaan on hengellinen olento, tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä, hän on osallinen hengellisestä todellisuudesta, tahtoo tai ei. Niin ollen olemme osallisia myös hengellisessä todellisuudessa tapahtuvasta konfliktista, kahden vastakkaisen voiman taistelusta. Vaikka sota perimmäisessä mielessä on voitettu ja tuo voitto kerran tullaan saattamaan lopullisesti täytäntöön, viimeisellä tuomiolla, täytyy jokaisen yksilön omalla kohdallaan ratkaista kysymys elämänsä johtajuudesta. Jos haluan itse hallita elämääni, kuulun vielä sielunvihollisen alaisuuteen. Jos antaudun Hänelle, jonka yhteyteen olen luotu ja tarkoitettu, saan kokea Hänen voittoaan sielunvihollisen yli.

Raamattu kuvaa näkymätöntä, hengellistä todellisuutta "taivaan avaruuksina" Efesolaiskirje ??:??:

" ".

Kysymys kuuluu, onko sielunelämämme Jumalan Hengen vai Hänestä erossa olemisen läpäisemää? Jos sielumme vielä on erillisyyden tilassa, niin ettei se voi kokea Kristuksessa olevaa elämää ja Pyhän Hengen johdatusta, se on alttiina sielunvihollisen vaikutuksille ja hänen johdatuksilleen.

Epäjumalanpalvelus (muun muassa seksuaalinen haureus) altistaa myös uskovan ihmisen, kristityn, väärille sielullisille vaikutuksille. " ... "

Jos olet kristitty eli olet ottanut Jeesuksen vastaan elämäsi vapahtajaksi ja Herraksi, sinut on kutsuttu pyhitykseen: anna Pyhän Hengen nyt johtaa sinua Jeesuksen tuntemiseen niin, että syvällä olemuksessasi, hengessäsi oleva Pyhän Hengen todellisuus ja Jumalan rakkaus saa murtaa kovuuttasi ja tulla sinulle koettavaksi sielun ja ruumiin tasolla. Hän on luvannut eheyttää ja korjata ajatusmaailmaasi ja tunne-elämääsi ja sitä kautta vaikuttaa myös fyysistä hyvinvointia. Jumalan Pyhän Hengen sisällinen työ on sopusointuista, ei väkivaltaista. Sinusta ei tule itsellesi vieras, Jumalan väkivaltaisesti ohjaama ja kontrolloima, vaan yhä enemmän kokonainen, eheä, sellainen miksi sinut on alunperin luotu, mutta minkä maailma on tuhonnut ja vääristänyt.

Jeesus merkitsee yhteyttä Jumalaan ja sitä kautta syvempää yhteyttä myös omaan itseen ja lähimmäisiin.

"erottaa....."

"Tulinen järvi" on kuvakieltä, vertauskuvaa, symboliikkaa, mutta paikka itsessään on todellinen, konkreettinen ja iankaikkinen. Helvetti on yhtä todellinen kuin taivas. Jeesus ei varmastikaan halunnut pelotella eikä ahdistella ihmisiä, mutta Hän puhui helvetistä ja varoitti ihmiskuntaa sen todellisuudesta. Itse asiassa Hän mainitsi puheissaan kadotuksen/helvetin useammin kuin taivaan, koska Hän jos kuka tiesi, että ihminen luontaisessa tilassaan on automaattisesti menossa kadotukseen, helvettiin. 

Olennaista ei ole kysyä, mitä niin pahaa minun pitää tehdä, että sen perusteella joudun kadoukseen. Ihminn on joka tapauksessa syntinen, erossa Jumalasta, joten kysymys tulee kääntää oikein päin: Mitä niin hyvää voin tehdä, että sen perusteella saan syntini anteeksi ja pääsen taivaaseen? En mitään. Kyseei ole minun ansioistani, vaan Jeesuksen ansiosta. Otanko vastaan Hänen hyvän työnsä? 

Taivas on syntinsä anteeksi saaneiden, sovitettujen, Jumalan yhteyteen liitettyjen ihmisten ikuinen asuinsija:

"....on mennyt"

Raamattu puhuu taivaasta ja helvetistä kuvakielellä, käyttäen ymmärrettäviä kuvia, koska taivasta ja helvettiä sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, ei voi rajallisella, aikaan sidotulla ymmärryksellä käsittää. Toinen tulee olemaan monin verroin kauniimpi, verratonta luovuutta, harmonisuutta ja monimuotoisuutta sisältävä, kuin voisimme parhaimmissa unelmissamme kuvitella. Toinen tulee olemaan pahempi kuin voisimme ikinä kuvitella - se on sitä, koska se ei enää ole kuvitelmaa tai pelottelua, vaan ikuisesti jatkuvaa todellisuutta.

Taivaan on taivas koska se on Jumalan läsnäolon ja kirkkauden läpäisemä. Helvetti on helvetti koska sieltä puuttuu Jumala.

Nyt elämme kadotuksen alaisessa, monin tavoin turmeltuneessa ja loppuaan kohti kulkevassa maailmassa - ja kuitenkin tämä maailma on Jumalan luoma, siinä on turmeluksen alaisessa tilassaankin jäljellä vielä paljon Hänen kauneuttaan; ennen kaikkea: tämä ei ole vain Jumalan luomistekojen maailma, jossa Hän puhuttelee ihmistä kädenjälkensä kautta, se on myös Jumalan kutsun alla oleva maailma, jossa Hän vielä vetää ihmisiä Jeesuksen luo kokemaan anteeksiantamuksen, saamaan sydämiinsä rauhan, tulemaan osalliseksi taivaan todellisuudesta jo nyt.

kts. Kardinaali Richeliu, Risto Kunelius, Pertti Suhonen, Marguerite Yourcenar, Napoleon I (Wikipedia), Mariia Lehtiö: Lipsuuko Ranskan ote? (Pro gradu), French Lies About Iraq (frontpagemag.com), Palace Intrigue (Vanity Fair joulukuu 2012), Sartola: Antikristus ja vihan aika (Telarannan kotisivut), Vicarius Filii Dei (Wikipedia), Vicarius Filii Dei (biblelight.net)

Maria-ilmestykset

kts. Rooman ja kaikkien Kuningatar (kristitynfoorumi.fi:n sivu)

[ KESKENERÄINEN !!! ]

PAPINI, Giovanni  (1881-1956)

Papini: ”If it is certain that in each friend is probable enemy. Why it cannot be that each enemy hides a friend who waits for his hour?”

Lienee yksinkertaisen selvää, että jokainen ystävä on mahdollinen vihollinen - mutta jos näin on, miksi ei jokaisessa vihollisessa yhtä hyvin piile ystävä, joka vain odottaa aikaansa päästäkseen esille?

Giovanni Papini oli italialainen kirjailija, esseisti ja kriitikko. Hän oli ennen ensimmäistä maailmansotaa alkaneen modernismin keulakuvia kotimaassaan, ottaen vaikutteita aikansa eurooppalaisen ja amerikkalaisen nykykirjallisuuden uusista virtauksista ja vaikuttaen länsimaisen ajattelun uuteen, perinteistä vapautuvaan sukupolveen Italiassa.

Papinin uudistusmielisyys oli eteenpäin menevää ja levotonta ilmiöiden tarkastelua, niiden takana olevien perusteiden etsintää. Sisäinen levottomuus ja tyytymättömyys näkyy parhaiten suhteessa uskontoon ja kirkkoon.

Kirkkoa vastustava Papin kääntyi 1920-luvulla vakaumukselliseksi katolilaiseksi.

Missä määrin Papinin ratkaisu johti hänet yhteyteen kristinuskon perimmäisen sanoman kanssa vai oliko kääntymys vain pakoa kirkkoon, jonka välityksellä hän toivoi löytävänsä harmonisen perinteen, joka ei olisi ainoastaan ihmisten luoma instituutio, vaan johon sisältyisi ihmisen muuttaminen sellaiseksi mitä nykyaika ja kaikki aikakaudet tarvitsevat?

Vaarana on, että kirkko instituutiona asettaa itsensä Jumalan paikalle. Sen sijaan että välittäisi ja johtaisi Jeesuksen tuntemiseen, se peittää ja korvaa Jeesuksen kirkollisilla, omaa valtapolitiikkaa ajavilla tulkinnoillaan, sakramenteillaan ja dogmeillaan.

1931 ilmestyi Papinin ehkä hienoin teos, persoonallinen romaani Gog. Se on omalaatuinen kertomus amerikkalaisesta joka kiertäessään tapaa mm. Henry Fordin, Einsteinin, Gandhin, Freudin, Leninin, Hamsunin, H. G. Wellsin ja G. B. Shawn. Kirja koostuu Gogin keskusteluista ja elämänkatsomuksellisista pohdinnoista kyseisten henkilöiden kanssa.

Gogin välityksellä Papini ottaa kantaa modernin ihmisen henkiseen tyhjiöön ja arvojen kaupallistamiseen, pilaillen yhtä hyvin rationalismin kuin epärationalismin, tieteen ylikorostamisen ja epätieteellisten ilmiöiden, spiritismin, magian ja uskontojen moninaisuuden kustannuksella. Aiheen käsittelytavasta päätellen kaikissa näissä on kirjailijan mielestä jotakin totta ja pohtimisen arvoista, mutta vähintään yhtä paljon väärää ja outoa.

Romaanin päähenkilö Gog on innoissaan tapaamistaan mielenkiintoisista ja edistyksellisistä henkilöistä ja kuitenkin, kaiken syvällisyyden ja tietomäärän keskellä, hukassa itseltään, kunnes kirjan lopussa nälkäisenä kulkurina ja pakolaisena saa epävarmalta, sopertelevalta maalaistytöltä palan tummaa, ravitsevaa leipää.

kts. Giovanni Papini (laajempi esitys)

PROKOSCH, Frederic (1908 - 1989)

Frederic Prokosch syntyi USA:ssa vuonna 1908. Esikoisteos, runokokoelma The Somnambulists (1933) ei saavuttanut laajaa huomiota. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt romaani The Asiatics sai kriitikoilta loistavat arvostelut ja kohosi myös suuren yleisön suosioon, samoin seuraavana vuonna ilmestynyt romaani The Seven Who Fled.

"Prokosch has invented what might be called the geographical novel, in which he mingles sensuality with irony, lucidity with mystery. He conveys a fatalistic sense of life half hidden beneath a rich animal energy. He is a master of moods and undertones, a virtuoso in the feeling of place, and he writes in a style of supple elegan."
Albert Camus romaanista The Asiatics

"In singing, supple prose, with an evocative power strange to our earthbound ears, with passion and often with fury, Frederic Prokosch takes us off to the vast, mysterious reaches of Central Asia. It is a weird adventure of the spirit on which he leads us. For, mistake not, despite the apparently realistic description of the endless reaches of the desert, of the topless towers of the snow-capped mountains, of the huddling villages in which men rot away in poverty and disease, this Central Asia of Prokosch's is not actual place upon the face of the earth. Like Xanadu like Arcadia, like Atlantis or Aea or Poictesme, it is a phantom manufactured by a restless mind. ...Whatever the meaning of this book, and there will be much debate on that score, its wild lyrinative splendor and its profound emotional content mark it as a memorable novel."
Kirjallisuuskriitikko Harold Strauss New York Timesissa romaanin The Seven Who Fled ilmestyttyä

"Teoksen seitsemän päähenkilöä joutuvat yhteiselle retkelle halki levottoman Itä-Turkestanin eli Sinkiangin, mutta hetimiten ryhmä olosuhteiden pakosta hajaantuu. Tuhoon päätyvät kohtalot kuvataan yksitellen... Vaikutelma ei tällaisesta rakenteesta huolimatta lainkaan jää hajanaiseksi, merkillisesti säilyy yhtenäisen romaanin tuntu. Toisena mestarillisena piirteenä on ihmiskuvauksen hämmästyttävä voimakkuus. Prokosch luotailee ihmissielun perimmäisiäkin sopukoita armottomana tutkijana. Aasian maisemat myös saavat laajan sijansa tässäkin romaanissa, ja jälleen hän osoittaa perehtymistä sikäläiseen luontoon, jonka vaihtelevaisuutta hän maalailee esiin lukuisiksi selkeiksi kuviksi, samalla kun ne saavat sielullisesti vaikuttavien voimien merkityksen."
V. Hämeen-Anttila Seitsemän pakolaisen esipuheessa, 1941

Kolmannessa romaanissaan Night of the Poor (1938) Prokosch kuvailee kulkurielämää viettävän nuorukaisen sielunelämää ja Yhdysvaltain maisemia, joiden läpi tämä matkustaa.

"Voimakasta tuhon tuntua huokuvat myös molemmat [Night of the Poor -romaanin jälkeen ilmestyneet] runokokoelmat Karnevaali ja Kuolema merellä, eivätkä nykyiset olot ole omiaan lieventämään tekijän pessimististä näkemystä. Suomalaiselle kustantajalle jokin aika sitten Lissabonista lähettämässään kirjeessä kirjailija kertoo löytäneensä raastetun ja myllertyneen Euroopan viimeisen rauhaisan kolkan asemapaikakseen.”
V. Hämeen-Anttila Seitsemän pakolaisen esipuheessa, 1941

Neljäs romaani The Skies of Europe ilmestyi 1941. Tekijän viides romaani The Conspirators (1943) sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen fasistiseen Espanjaan. Romaaniin pohjautuva samanniminen elokuva valmistui Jean Nequcescon ohjaamana 1944.

Seitsemäs romaani Storm and Echo ilmestyi 1948. Se sijoittuu Afrikkaan ja kuvaa neljää erilaista miestä etsimässä jotakin. Eräänä yönä yksi romaanin päähenkilöistä, minearologi Marius toteaa:

"We've all been lying. Cheating. Masquerading . . . What is it we're really after? . . . One wants peace. Another wants love. A third wants faith. A fourth wants power. It's all very simple. And rather absurd."

The trouble is that Prokosch has gone on writing variants of the same book for 13 years. His latest is Storm and Echo, like The Asiatics, a blend of far places, strange and terrible events, and a murky, anguished, generally unsuccessful search for the meaning of life.
(Time, 20. 9. 1948)

1933-1984 Prokoschilta ilmestyi 14 romaania, 6 runokokoelmaa ja muistelmateos (Voices, 1984) sekä kiitettyjä runokäännöksiä, mm. Louise Labén (vuonna 1566 kuollut ranskalainen runoilijatar) Love Sonnets.

Prokoschin runoteokset: The Somnambulists (1933), The Assassins (1936), The Carnival (1938), Death at Sea (1940), Sunburned Ulysses (1941), Chosen poems (1945).

Fredric Prokosch kuoli 6. 6. 1989 Plan-de-Grassessa Ranskassa.

Kirjailijan teoksista on suomennettu The Seven Who Fled (1937; Seitsemän pakolaista, Karisto 1941, 564 sivua; suomennos V. Hämeen-Anttila) ja The Conspirators (1944; Yö Lissabonissa - romaani kansainvälisistä vehkeilijöistä, Aura 1944, 271 sivua; suomennos Toini Havu).

PULITZER, Joseph (1847 - 1911)

Joseph Pulitzer (10. tammikuuta 1847 – 29. lokakuuta 1911) oli unkarilais-yhdysvaltalainen julkaisija ja lehtitoimittaja, jonka mukaan Pulitzer-palkinto on nimetty. Hän oli yhdessä William Randolph Hearstin kanssa yksi keltaisen lehdistön isistä.

Pulitzer syntyi Unkarissa ja suunnitteli alun perin sotilaallista uraa. Hän ei kuitenkaan päässyt Itävallan armeijaan heikon terveydentilansa ja näkönsä vuoksi. Pulitzer muutti vuonna 1864 Yhdysvaltoihin, jossa hän palveli Yhdysvaltain sisällissodassa. Sodan jälkeen hän asettui Saint Louisiin, Missouriin.

Pulitzer liittyi republikaanipuolueeseen ja tuli vuonna 1869 valituksi Missourin lakeja säätävään kokoukseen. Hän perusti St. Louis Post-Dispatch -sanomalehden ja osti vuonna 1883 New York Worldin. Pulitzer oli pitkään kärsinyt näköongelmista ja tuli vuonna 1889 sokeaksi.

Pulitzer kuoli Etelä-Carolinassa 1911. Pulitzer-palkinto perustettiin vuonna 1917.

(Wikipedia)

Yhdysvalloissa myönnettävä Pulitzer-palkinto annetaan kolmella alalla: journalistisista saavutuksista, kirjallisista saavutuksista sekä sävelteoksista. Ensimmäisen kerran palkinnot myönnettiin 4. 6. 1917.

Nykyään palkintoa jaetaan 21 kategoriasta, joista 14 kuuluu journalismiin, 7 kirjallisuuteen ja 1 musiikkiin.

Kirjallisuudessa palkinnot annetaan parhaalle fiktiiviselle teokselle, näytelmälle, historiateokselle, elämäkerralle (mukaanluettuna omaelämäkerrat), runoudelle ja tietokirjalle. Näistä kansainvälisesti tunnetuin on parhaasta fiktiosta (Pulitzer Price for Fiction) myönnettävä palkinto, joka yleisesti tunnetaan Pulitzerin kirjallisuuspalkintona. Palkinto myönnetään kirjailijalle jonka teosten pääpaino on amerikkalaisen elämän kuvauksessa. Vuodesta 1980 on julkaistu myös kahden finalistin nimet.

Pulitzer Price for Fictionia on tämän nimisenä jaettu vuodesta 1948 (ensimmäinen saaja James A. Michener romaanilla Tales of the South Pacific). Sitä edelsi Pulitzer Price for the Novel.

Esimerkkejä Pulitzer Price for Fiction -palkinnon saajista:

1953 Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
1961 Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
1966 Katherine Anne Porter: The Collected Stories of Katherine Anne Porter
1966 Bernard Malamud: Tuomittu
1976 Saul Bellow: Humboldtin lahja
1979 John Cheever: The Stories of John Cheever
1980 Norman Mailer: Pyövelin laulu (finalistit William Wharton: Birdy; Philip Roth: Haamukirjailija)
1982 John Updike: Autokauppiaan unelmat
1991 John Updike: Jänis ei juokse
1998 Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali
2009 Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (finalistit Christine Schutt: All Souls; Louise Erdrich: The Plague of Doves)
2010 Paul Harding: Tinkers (finalistit Daniyal Mueenuddin: In Other Rooms, Other Wonders; Lydia Millet: Love in Infant Monkeys)
2011 Jennifer Egan: A Visit from the Goon Squad (finalistit Jonathan Dee: The Privileges; Chang-Rae Lee: The Surrendered)

RAWLINGS, Marjorie Kinnan (1896 - 1953)

Suomalaisille lukijoille tunnettu romaaneista Elämän kevät ja Kultaiset hedelmät.

Marjorie Kinnan Rawlings eli luonnonläheistä elämää. Elävän luontokuvauksen ohella hänen romaaneissaan on herkkää, tunteikasta ihmiskuvausta.

Parhaimmillaan Rawlingsin teokset ovat kuvatessaan lasten ja nuorten sielunelämää, kuten erähenkisessä nuorisoromaanissa Elämän kevät, joka on Rawlingsin kolmas romaani. Hienon nuorisoromaanin alkuteos ilmestyi vuonna 1938 nimellä The Yearling ja voitti Pulitzer-palkinnon (suomennoksen ensimmäinen ja toinen painos 1939, kolmas ja neljäs painos 1947, viides painos 1953). Romaaniin pohjautuva Clarence Brownin ohjaama koko perheen draamaelokuva valmistui 1946 ja sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta.

Rawlingsin toinen tunnettu teos The Golden Apples ilmestyi 1935 ja on hänen toinen romaaninsa. Ensimmäinen oli vuonna 1933 ilmestynyt South Moon Under. Näitä ennen häneltä ilmestyi lukuisia pienoiskertomuksia.

The Golden Apples ilmestyi suomen kielellä 1943 nimellä Kultaiset hedelmät. Elämän kevään ja Kultaisten hedelmien lisäksi häneltä on suomennettu romaani Matkamies (Wsoy 1954; alkuteos The Sojourner, 1953).

REED, John (1887 - 1920)

Yhdysvaltalainen liberaalisosialisti. Yhdysvaltain kommunistisen puolueen perustajajäseniä. Syntyi varakkaaseen sukuun Portlandissa Yhdysvalloissa 22. 10. 1887, kuoli 32-vuotiaana 19. 10. 1920 Moskovassa. Ainoa Kremlin muuriin haudattu amerikkalainen.

John Reed oli amerikkalainen, vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa nuori anarkistihenkinen sosialisti, älymystöön kuulunut boheemi journalisti ja kirjailija. Vähitellen Leninin vallan vakiintuessa Venäjällä hän alkoi "bolshevisoitua" mielipiteiltään, muuttua poliittisesti suvaitsemattomammaksi, leninistiseksi tai stalinistiseksi. Matkoillaan Venäjältä takaisin länteen hän jäi Turussa Suomen Etsivän Keskuspoliisin sikäläisen paikallisosaston verkkoon maaliskuussa 1920. Kesäkuussa hänet karkotettiin Viroon. Reed kuoli lavantautiin Venäjällä lokakuussa 1920. Bolshevikkipropaganda loi hänestä marttyyrin.

(Kari Tapani Koskelan kotisivulta)

John Reed tutustui sosialistipiireihin opiskeluvuosinaan Harvardissa. Reed ei tuolloin vielä muodostanut vahvaa, sitoutunutta poliittista kantaa, mutta kontakteilla oli merkittävä vaikutus hänen ajatteluunsa. Valmistuttuaan Harvardin yliopistosta 1910 Reed lähti matkalle Eurooppaan: Englantiin, Ranskaan ja Espanjaan, palaten Yhdysvaltoihin seuraavan vuoden keväänä.

Reedin matka vahvisti hänen haluaan ryhtyä journalistiksi ja hän päätti asettua New Yorkiin käyttäen hyväksi Harvardin vuosina luomaansa yhteyttä Lincoln Steffeniin, tutkivaa journalismia edustavaan kirjoittajaan, joka oli vakuuttunut Reedin lahjakkuudesta. 

John Reed käytti Suomea kauttakulkumaana Venäjälle ja Venäjältä. Toisen matkan (1919–20) hän teki laittomasti, salaisia etappiteitä pitkin ja väärän passin turvin. Paluumatkalla suomalainen poliisi pidätti hänet 13.3.1920 Tukholman vuorolaivan Oihonnan kolikomerosta Turussa. Mm. Hella Wuolijoki majoitti ja auttoi häntä Suomen oleskelun aikana.

(Wikipedia)

Reed muistetaan bolshevikkivallankumousta kuvaavasta kirjasta Ten Days That Shooked The World (1919; suom. Kymmenen päivää jotka järisyttivät maailmaa, 1957).

Elokuvassa The Reds Reediä näyttelee Warren Beatty. Beattyn ohjaaman ja tuottaman elokuvan kuvaukset alkoivat 1979 ja se valmistui 1981. Ammattinäyttelijöiden (mm. Beatty, Diane Keaton, Jack Nicholson, Paul Sorvino, Maureen Stapleton, Gene Hackman) lisäksi elokuvassa esiintyy joukko kulttuurihenkilöitä kuten kirjailija Henry Miller (1891-1980), amerikkalainen historioitsija ja filosofi Will Durant (1885-1981), feministi, sosialisti ja Bertrand Russellin toinen vaimo Dora Russell (1894-1986), amerikkalainen tutkiva journalisti ja mediakriitikko George Seldes (1890-1995), amerikkalainen kommunistijohtaja maolainen Arne Swabeck (1890-1986), amerikkalainen rauhanaktivisti Scott Nearing (1883-1983) ja journalisti, kirjailija Rebecca West (1892-1983). Elokuvaa kuvattiin mm. Helsingissä.

Reedin puoliso Louise Bryant myös kirjoitti kirjan kokemuksistaan lokakuun vallankumouksessa.

Socialism is here, whether we like it or not--just as woman suffrage is here--and it spreads with the years. In Russia the socialist state is an accomplished fact. We can never again call it an idle dream of long-haired philosophers. And if that growth has resembled the sudden upshooting of a mushroom, if it must fall because it is premature, it is nevertheless real and must have tremendous effect on all that follows. Everything considered, there is just as much reason to believe that the Soviet Republic of Russia will stand as that it will fall. The most significant fact is that it will not fall from inside pressure. Only outside, foreign, hostile intervention can destroy it.

On the grey horizon of human existence looms a great giant called Working Class Consciousness. He treads with thunderous step through all the countries of the world. There is no escape, we must go out and meet him. It all depends on us whether he will turn into a loathsome, ugly monster demanding human sacrifices or whether he shall be the saviour of mankind. We must use great foresight, patience, understanding.... We must somehow make an honest effort to understand what is happening in Russia.

(Louise Bryant kirjan Six Red Month in Russia alkusanoissa, 1918)

RIEFF, Philip (1922 - 2006)

Amerikkalainen sosiologi, kulttuurikriitikko ja kirjailija. Naimisissa Susan Sontagin kanssa 1950 - 1958. Poika journalisti, poliittinen analyytikko David Rieff.

Rieff tuli Yhdysvalloissa tunnetuksi psykologiaa, filosofiaa ja teologiaa yhdistävistä länsimaista kulttuuria pohtivista freudilaisista teoksista:

Freud, the Mind of the Moralist (1959), Triumph of the Therapeutic (1965), Fellow Teachers (1973), The Feeling Intellect (1990).