Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Pohjoismaisia
(Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti)
kirjallisuus- ja kulttuurihenkilöitä 

MANNERHEIM, Carl Gustaf Emil

[Tehdään kun ehditään]

Kirjallinen tuotanto:

kts. G. J. Ramstedt

MANNES, Totte (1933 - )

Bruno Bernhard Berg syntyi menestyvän puusepän poikana Nikolainkaupungissa (Vaasa) vuonna 1863. Samana vuonna Puola ryhtyi kapinaan Venäjää vastaan ja keisari Aleksanteri II kutsui koolle Suomen ensimmäiset valtiopäivät vuoden 1809 jälkeen. Suomen kieli sai virallisen kielen aseman: kieliasetus 30. 7. 1863 julisti suomen kielen tasavertaiseksi ruotsin rinnalla virallisena kielenä oikeudessa ja hallinnossa.

Bruno Bernhardista tuli merikapteeni. Hän toimi Englannin kauppalaivaston palveluksessa 1883 - 1914, Norrskärin majakan majakkamestarina 1914-15 ja sen jälkeen konttoripäällikkönä luotsipiirillä, kunnes maailmansodan ja vapaussodan jälkeen asettui itsenäisen Suomen kauppalaivastoon. Ennen eläkkeelle jäämistään hän toimi vielä Vaasan satamakapteenina.

Merikapteeni Berg ja hänen puolisonsa saivat kahdeksan lasta, kaikki syntyivät Vaasan kaupunginsairaalassa perheen asuessa Rönnbergin talossa pitkälahden kadulla.

Sylva Berg (Totte Mannesin äiti) syntyi 31. 7. 1903.

21. 12. 1998 tehdyssä haastattelussa Sylva muistelee:

Vuonna 1918 syttyi vapaussota. Ulkoa kaduilta kuului laukauksia. Ryntäsin vanhempieni makuuhuoneeseen. 'Ole rauhassa, lapsi pieni, Jumala pitää kättään meidän päällämme', he tyynnyttelivät minua. Jumalan avulla sota päättyi. Isänmaamme oli nyt vapaa, itsenäinen maa. Muistan kuinka Mannerhein tuli ratsastaen. Me seisoimme äidin kanssa Kirkkopuistossa ja huusimme hänelle hurraata. Mannerheim katsoi meitä ja tervehti kohteliaasti. Jääkärit asuivat ruotsinkielisessä tyttölyseossa. Keitimme kotona heille ruokaa. Punaisista ei Vaasassa puhuttu. Oli hyvin rauhallista. 

Bergin tyttäristä Sylva ja Agne vihittiin samalla kertaa 19. 4. 1930. Häätoimitus tapahtui Vaasan kirkossa (Trefaldighetskyrka). Sylvasta tuli rouva Halme ja Agnesta rouva Nylander. Kummankin puoliso toimi Vaasan hovioikeuden auskultanttina.

Sylvan aviomies varatuomari Reijo Halme (1899 - 1941) oli tunnettu pikajuoksija.

Parhaana kilpakesänään 1924 Kekkonen voitti korkeushypyn olympiakarsinnan tuloksella 180, mikä ei kuitenkaan riittänyt näytöksi Pariisin olympiakisoihin. Hän ylitti vaaditun 185 sentin korkeuden vasta olympiakisojen jälkeen Lahden Radiomäen kentällä pidetyissä SM-kilpailuissa, missä hänet palkittiin kirkkaimmalla mitalilla. Maailmanennätys oli tuolloin 203 senttiä... Samoissa SM-kilpailuissa hän yllätti 100 metrin hopeajuoksullaan Reijo Halmeen takana. Ajat olivat kansallisesti hyvää luokkaa 10,9 ja 11,0. Huonolle miehelle Kekkonen ei hävinnyt, sillä Halme oli juossut olympiakisojen jälkeen Ranskassa 10,6, mikä kuitenkin jäi muotoseikkojen vuoksi hyväksymättä Suomen ennätykseksi. Maailmanennätys oli tuolloin 10,4. (Suomen Urheiluliitto RY:n nettisivustolta).

Kun joku kysyi merikapteeni Bergiltä vähän ilkeään sävyyn "miten tulette toimeen, kun vävy on suomenkielinen ja sinä ruotsinkielinen", tämä vastasi: "Reijo on hyvä poika ja hän osaa ruotsia niin paljon kuin minä tarvitsen."

Sylva ja Reijo Halme saivat kaksi lasta.

Esikoinen Asko syntyi 17. 1. 1931. Asko Halme on vaasalainen arkkitehti, arkkitehtitoimisto Asko Halmeen perustaja.

Totte Berg syntyi 15. 3. 1933 Kajaanissa. Reijo ja Sylva olivat muuttaneet Vaasasta Kotkaan ja sieltä Kajaaniin. Kajaanista perhe muutti Tampereelle.

Reijo Halme kuoli äkilliseen sairauteen, ilmeisesti aivokalvontulehdukseen, Tampereella 8. 4. 1941.

Ja kesäkuussa 1941 syttyi jälleen sota.

Syksyllä 1941 Sylva ilmoittautui kaksivuotiseen Kosmetologi-akatemiaan Helsinkiin. Asko oli sukulaisten hoidossa Vaasassa ja Totte Agnes-tädin luona Kemissä.

Koulutuksen jälkeen Sylva perusti Vaasan ensimmäisen kosmetologiyrityksen Salon Sylvan. Koulukatu 26:ssa toiminut yritys oli alallaan kuudes tai seitsemäs koko maassa. Liikkeessä oli kampaamo ja erikseen tilat kosmetologille. Asiakkaita oli paljon ja koska oli sota heidän joukossaan oli haavoittuneita. Lasten urakkana oli kerätä kamomillaa, minttua ja muita rohdoksia haudekääröiksi haavoihin ja ruhjeisiin sekä terveellisiä höyryjä varten.

Sylva avioitui uudelleen vuonna 1948. Hänen toinen miehensä Hugo Boij oli Vasa Teaterin näyttelijä, radiotoimittaja ja SYP:n Oravaisten konttorin johtaja. Hugo Boj kuoli 1970.

- - -

Vuonna 1929 Sylva istui kihlattuna morsiamena tulevan lankonsa Lauri Halmeen juhlissa vaasalaisen ekspressionistin Eemu Myntin (1890-1943) vieressä. Sylva muistelee, että hän kävi istumassa mallina parin kolmen kuukauden ajan. Tuloksena oli italialaisen taidemaalarin, Amedo Modiglianin hengessä tehty öljy- ja kultavärimaalaus Kukkea nuoruus... Kysyn Sylvalta vielä eteisessä hänen lähtiessään, mikä on hänen hyvän kuntonsa salaisuus. Sylva sanoo kävelleensä paljon, käy edelleen uimassa ja voimistelee joka päivä. "Näin ja näin teen", sanoo Sylva, ojentelee käsiään ja taivuttautuu koskettamaan sormillaan lattiaa.

(21. 12. 1998 tehdystä 95-vuotiaan Sylva Boij'n - syntymänimeltään Dagny Sylvia Berg - haastattelusta).

- - -

Totte Mannes on kirjoittanut kaksi hienoa matkakirjaa, Tummien laulujen maa (1967) ja Pääkallotanssi Meksikossa (1968).

Tummien laulujen maa on tyylitajuisesti kirjoitettu muistelmateos, matkakirja vieraaseen kulttuuriin. Kuvatessaan omaa ja miehensä elämää Kolumbiassa Mannes kutoo tekstin lomaan runsaasti pientä asiatietoa maan historiasta, uskonnosta, politiikasta, ihmisten elintavoista ja uskomuksista. Tekijän korkealaatuinen piirroskuvitus lisää teoksen viehättävyyttä ja tekee siitä lähes taidekirjan.

Kirjan esittelyteksti: "Suomalainen muotipiirtäjä Totte Mannes asui lähetystövirkailijan vaimona kaksi vuotta Bogotássa, Kolumbian pääkaupungissa. Hän kuvaa alkukantaista maata ja sen ihmisiä lyhyin novellistisin kertomuksin, jotka avaavat voimakkaita näkymiä. Myös teoksen poikkeuksellinen kuvitus on hänen käsialaansa."

Totte Mannes muutti 1969 Espanjaan ja ryhtyi kuvataiteilijaksi. Hän on pitänyt useita näyttelyitä sekä Suomessa että ulkomailla ja hänen teoksiaan on sekä julkisissa että yksityisissä kokoelmissa.

Kirjallinen tuotanto:

Tummien laulujen maa, Tammi 1967, 217 sivua. Tekijän kuvittama matkakirja Kolumbiasta.

Pääkallotanssi Meksikossa, Tammi 1968, 123 sivua. Tekijän kuvittama matkakirja Meksikosta.

Taiteilijaihminen - espanjalaisia kuvia, Hyvinkää 1974, 209 sivua ja kuvaliitteet. 22 espanjalaisen kuvataiteilijan haastatteluja Madridissa 1973-74. Kirjassa on kuvia taiteilijoista ja heidän töistään.

Ars Gratia Artis, Hyvinkää 1983, 88 sivua. Totte Manneksen ajatuksia taiteesta ja sen tekemistä. Kirjassa on runsaasti värivalokuvia Manneksen maalauksista. Teksti suomeksi, espanjaksi ja englanniksi.

MANNINEN, E. N. (1893 - 1944)

Eero Niilo Manninen (vuoteen 1907 Thonberg) syntyi Tampereella 16. 4. 1893. Vanhemmat koristemaalari Viktor Erik Thonberg ja Helmi Viktoria Gustava Ahlgren. Puoliso vuodesta 1924 Anna Elisabeth Tötterman.

Manninen tuli ylioppilaaksi 1914. Liittyi seuraavana vuonna jääkäripataljoonaan toimien jääkärinä Saksassa 1915-18 ja osallistui vuoden 1918 vapaussotaan, seuraavana vuonna myös Viron vapaussotaan. Suoritettuaan alemman oikeustutkinnon (1923) toimi Utsjoen, Inarin ja Oulujoen piirin nimismiehenä. Vuonna 1931 nimitettiin Oulun poliisimestariksi, tässä toimessa hän oli kuolemaansa saakka 8. 4. 1944.

E. N. Manniselta ilmestyi viisi teosta: Erämaan armoilla (Gummerus 1937), Tunturi uhkaa (Gummerus 1938), Unkka-Manni (Gummerus 1939), Erään miehen sota (1940), Saattoi olla miehen onni (1943).

MARKLUND, Liza (1962 - )

Elisabeth Marklund, syntynyt 9. 9. 1962. Ruotsalainen kirjailija ja toimittaja, Unicefin hyvän tahdon lähettiläs 2004.

Marklund on tunnettu suosituista Bengtzon -dekkareistaan, joissa ruotsalaisen iltapäivälehden toimittaja Annika Bengtzon selvittää rikoksia. Rikostoimittaja Bengtzonin tapauksiin liittyy usein yhteiskunnallisia ongelmia, poliittisen vallan väärinkäyttöä, syrjäytyneisyyttä ja epätasa-arvoa. Asioita, jotka ovat lähellä kirjoittajan omaa sydäntä. Dekkareiden lisäksi hän on kirjoittanut mm. naisen ja miehen kulttuurillisia rooleja ja naisen epätasa-arvoa työelämässä käsittelevän Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (2005, suom. 2006).

Esikoisteos, dokumentaarinen romaani Gömda ilmestyi 1995 (suom. Uhatut, 2002). Romaani on tositarina perheväkivallasta: pankkivirkailija Mia Eriksson rakastuu hurmaavaan muslimimieheen, kihlautuu ja saa tyttären. Miehen väkivaltainen käytös muuttaa parisuhteen vankilaksi. Mia purkaa kihlaukseen ja lähtee omille teilleen, mutta hänen avioituessaan ruotsalaisen Andersin kanssa alkaa edellinen mies vainota näiden henkeä. Viranomaiset ovat voimattomia ja perheen on paettava.

Tarinan jatko-osa Asyl (2004, suom. Turvapaikka, 2004) kertoo mitä sitten tapahtui: syksyllä 1994 ruotsalainen kamarioikeus päätti ettei valtiolla ole velvollisuutta erityisellä tavalla suojella perhettä, ja että näiden tulisi muuttaa turvallisempaan paikkaan. He muuttavat ensin Etelä-Amerikkaan, mutta joutuvat siirtymään Yhdysvaltain puolelle, missä Mia aloittaa taistelun oikeudesta jäädä maahan.

Maria Erikssonin kirjoittama Mias Hemlighet ilmestyi

[keskeneräinen]

MATTSSON, Gunnar (1937 - 1989)

Suomenruotsalainen kirjailija, aloitti suomalaisuuteen ja ruotsalaisuuteen huumoripitoisesti kantaaottavalla pakinoinnilla: Blott Sverige svenska krusbär har (1963; suom. Ruotsalaiset vastatuulessa, 1963), Suomalaiset myötätuulessa (1964) ja Blott Finland finska sjöar har (1965; suom. Suloisesta Suomestamme - tuntematonta Suomen historiaa, 1965). Kuvituksen kirjoihin teki Kari Suomalainen.

Ensimmäisessä romaanissaan Lapitip (1964; suom. Lapitip, 1964) kirjailija eläytyy lapsen maailmaan. 

Suloisesta Suomestamme -kirjan kanssa samana vuonna ilmestyi Mattssonin toinen romaani - omaelämäkerrallinen kuvaus elämästä syöpää sairastavan vaimon rinnalla ja kuinka pariskunta sairaudesta huolimatta päättää hankkia lapsen: Prinsessan (1965; suom. Prinsessa, 1965). Kirjasta tuli myyntimenestys. Se on edelleen Mattssonin tunnetuin, luultavasti myös luetuin teos.

Omaelämäkerrallinen kuvaus jatkui teoksella Prinsen (1966; suom. Prinssi, 1966). Kirjan kuvituksesta vastasi Henrik Tikkanen. Prinsessa-romaanin ansiosta myös Prinssistä tuli myyntimenestys, ja kirjat käännettiin nopeasti useille kielille. Ne ilmestyivät myös yhdistettynä laitoksena (Bonniersin Folkbiblioteket-sarjassa 1967, suomeksi Suuren suomalaisen kirjakerhon toimesta 1969).

Omaelämäkerrallista ainesta sisältyi myös Mattssonin seuraavaan kirjaan, kerrostaloyhteisön elämää ilkikurisesti, vähän satiirisesti kuvaavaan romaaniin Eden (1967, ilmestynyt myös nimellä Sovtadsparadiset, 1968; suom. Asunto oy Eden, 1967). Kuten Prinsessa myös Eden omalla pienimuotoisella tavallaan sisältää viehättävää, luontevaakin ajankuvaa 1960-luvun Suomesta.

Mattssonin seuraava romaani oli Jätten (1969; suom. Jättiläinen, 1969). Tätä seurasi satiirinen romaani Kungen (1971; suom. Kuningas - romaani nuorukaisesta joka kirjoitti menestysteoksen, 1971). Kuningas kuvaa nuoren kirjailijan äkkinousua maineeseen menestyskirjan myötä. Se ei kuvauksena ole yhtä omaelämäkerrallinen kuin Prinsessa ja Prinssi, mutta pohjana on vahva oma kokemus: Prinsessa -romaanin suosio ja maineen vaikutus elämään.

1960-luvun puolivälissä alkanut alkoholismi pahentui 70-luvulla tehden Mattssonin käytännössä lähes työkyvyttömäksi.

1978 ilmestyi 78 sivuinen henkilökuvaus Mies ja keppi - lähikuva Hannu Siitosesta, ja 1981 Helsingin kaupungin tilaama 50 sivuinen Helsinki - vaikutelmia. Helsinki-teoksen kuvateksteistä ja toimittamisesta vastasi Leena Hakli. 

Gunnar Mattssonin viimeiseksi teokseksi jäi omaa alkoholismia, sairautta ja sen vaikutuksia avoimen suorasukaisesti tilittävä Gunnar (1987). Takakannesta:

"Gunnar Mattssonin kirja on... kolme pistettä..."

Kirjan esipuheen on kirjoittanut ylilääkäri Paavo Koistinen Järvenpään sosiaalisairaalassa 11. 6. 1987.

...
(esipuheesta)

...
(162-163)

En ole lukenut mitään muuta Mattssonin teosta kuin tämän viimeisen. Häntä lukeneet sen tietävät, onko hän todella aina kirjoittanut etupäässä naisista ja sellaisella yksinkertaisella vetoavalla tavalla, että hän aikoinaan sai sadoittain kirjeitä naisilta, kosimakirjeitä mukana, että hänellä oli naisten perustamia ihailijakerhoja ja maaseutumatineat täynnä naisia. Niin hän antaa tässä teoksessaan ymmärtää. Gunnarin terapeutti Jatta yhdisti tämän ominaisuuden alkoholisoituneiden miesten  taitavaan kykyyn löytää heistä huolehtiva nainen suojakseen.
(Markku Siivola)

[keskeneräinen]

MATTSSON, Guss (1873 - 1914)

Bremerhavenissa 1873 syntyneen Gustaf Otto Mattssonin isä oli merikapteeni. Mattsson vietti ensimmäiset vuotensa Englannissa ja Saksassa.

Guss Mattssonia on sanottu suomalaisen pakinan mestariksi. Varsinaiselta ammatiltaan hän oli kemisti ja toimi dosenttina Helsingin Yliopistossa sekä Teknillisen Korkeakoulun lehtorina. Pakinoitsijana hän aloitti Helsingfors Postenissa ollessaan säätyvaltiopäivillä porvarissäädyn edustajana 1904-06. Helsingfors Postenin jälkeen hän toimi pakinoitsijana Dagens Tidningenissä.

Mattsson kirjoitti yli 900 pakinaa Helsingfors Posteniin (1902-05), Dagens Tidningeniin (1911-14) ja Dagens Pressiin (1914). Pakinoiden otsikkona oli I dag (tänään).

Leikkimieliset, tyylitajuiset pakinat loivat suuntaa kirjallisuuden lajille Suomessa ja ovat yhä alansa mestarinäytteitä. Pakinoiden aiheet Mattsson otti tieteestä, taiteesta ja politiikasta, mutta myös arkisista asioista kuten ruokailusta, pukeutumisesta ja ihmissuhteista. Pakinoissa on inhimillisyyttä ja huumoria ja ne ilmentävät lukijansa laajaa sivistystä ja kulttuurin tuntemusta.

Hyvän pakinoitsijan tavoin Mattsson otti myös ajankohtaisiin ilmiöihin kantaa huumorin sävyttämällä kritiikillä, mutta toisin kuin monet myöhemmät pakinoitsijat, joille pakina on ollut enemmän itsetehostuksen tai propagandan väline kuin taidemuoto, hänen pakinoistaan yleensä puuttuu hyökkäävyys. Mattsson oli mieluummin sovitteleva kuin loukkaava. Suomen- ja ruotsinkielisten kiistassa hän puhui kielirauhan ja molemminpuolisen kunnioituksen puolesta.

Nykylukijalle Mattssonin pakinoissa on myös mielenkiintoista ajankuvaa.

47-49, 11/2, 14/2, 4/3, 125

- - leikki voi joskus saada syvempiä ilmenemismuotoja. Shakespearen narrien suusta kuulee silloin tällöin katkeria totuuksia. Samoin Guss Mattsson antaa soittimestaan - käyttääkseni näin epäpakinanomaista ilmaisua - kuulua joskus tummia, jopa epäsointuisia säveleitä. Ehkäpä hän on taiteilijana omimmillaan juuri silloin, kun hän syövyttää ensi alkuun huolettoman I dag -laatukuvan vaivihkaa filosofiseksi, synkeäksi, jopa irvokkaaksi elämän karikatyyriksi. Pakina säilyttää koko ajan huumorin tyylillisen kultauksen. Mutta kuinka pelottavien kuilujen yli leikin vire pakinoitsijan - ja lukijan - kantaakaan! Kun Guss Mattsson kirjoittaa Vesuviuksen tutkijan lordi Robert Ballfordin muistosanat, hän antaa omaisten haudata jalon lordin Vesuviuksen kraateriin, lennättääkseen hänen jäännöksensä kraaterin syvyydestä pilviin jokaisen tulevan tulivuorenpurkauksen aikana. Ja samalla kun kaliseva luu-ukko Kasper pyöriskelee ylhäällä pilvissä, samalla elävät, huolettomat ihmiset kumartuvat Vesuviuksen rinteillä kukkivien viiniköynnösten puoleen..."
(Kauko Kare pakinakokoelman HYVÄ HERRASVÄKI esipuheessa, s. 8-9)

Mattssonilla todettiin tuberkuloosi vuonna 1905, vähän yli kolmikymmenvuotiaana. Osittain tuberkuloosin vuoksi hän matkusteli paljon.

Gustaf Mattsson kuoli tuberkuloosiin 26. 10. 1914 Helsingissä, lähes kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen.

( ... )

Viitatessaan sairauden merkitykseen Mattssonin tuotannossa Kauko Kare kirjoittaa mitä ilmeisemmin omasta elämänvakaumuksestaan - kaiken lihan tie on katoaminen, miksi siis tunteilla - mutta Mattssonin pakinoiden valossa arvio näyttäisi osuvan oikeaan. Itse tosin olen kuulevinani Mattssonin sanojen takaa sairauden syventämää elämänrakkautta, juuri sitä haikeaa sentimentaalisuutta, ironian - lempeän tai ehkä kyynisenkin - sävyttämää kipua omasta katoavaisuudesta.

Hra Grynfält, te olette kasa molekyylejä. Paavi on kasa molekyylejä. Samoin Vilhelm II. Eikö tämäntapainen teitä, samoin kuin heitä koskeva rinnastus riitä avaamaan silmiänne tajutaksenne kemian aseman korkeimpana tuomioistuimena. Saati jos lisään, että myös bakteeri on kasa molekyylejä, ja että sillä todennäköisesti on jälleen omat bakteerinsa, jotka kaikki ovat taasen samanlaisia kuin Paavi ja Vilhelm II ja Arvoisa Tuomari. Sallikaa siis kemian sanoa sanansa silloin tällöin ja olkaa kiitolliset tuoksusta. Se ei tuoksu La France- eikä Maréchal Nid-hajuvedelle - jos kohta niidenkin tuoksu on kemiaa - mutta siitä huokuu kuten jättiläiskaivoksesta kaikkien elämän vaikutustekijöiden lemu, suurten ja pienten, ikuisten ja hetkellisten, kemiallisten ja komediallisten.
(Dagens Tidning 5. 3. 1912)

Pakinoiden lisäksi Gustaf Mattsson kirjoitti tieteellisiä kirjoitelmia ja tutkielmia sekä lukemattomia politiikkaa, kulttuuria, kirjallisuutta ja taidetta koskevia artikkeleita. Humoristina hän kirjoitti aktiivisesti mm. pilalehti Fyreniin. Mattssonin väitöskirja Pyrenets konstitution och genesis - synteser och syntetiska försök ilmestyi 1905. 

Mattssonilta ilmestyi myös kaksi matkakuvausta: En sommarfärd till de lyckliga öarna (1907) ja runsaasti kuvitettu En herre for till Zanzibar (1914; Suomen mies meni Zanzibariin, Wsoy 1915, suomentanut Joel Lehtonen, 213 sivua, 87 kuvaa).

Mattssonin elämäntyöstä kirjoitettuja kirjoja: 
Edvard Hjelt: GUSTAF MATTSSON - LEVNADSTECKNING (249 sivua, kuvitettu, 1920), Gunnel Steinby: OSS VÄL OCH INGEN ILLA - GUSS MATTSSON PUBLICISTEN OCH KEMISTEN 1902-1914 (1976). Lisäksi mm.: Hella Wuolijoki: KUMMITUKSIA JA KAJAVIA - MUISTELMIA EINO LEINOSTA JA GUSTAF MATTSSONISTA (kuvitettu teos, Tammi 1947; teoksen näköispainos ilmestyi 2008 Helsingin Lasipalatsin kustantamana). 

Guss Mattssonin pakinoita on... useina ruotsin- ja suomenkielisinä kokoelmina, mm.

[keskeneräinen]

MEYN, Niels (1891 - 1957)

Tanskalainen Niels Meyn kirjoitti eri salanimillä useita suosittuja seikkailukertomuksia ja jännäreitä. Suurelle yleisölle suosituimmaksi muodostui nimellä James Morris kirjoitettu Jukan-nuorisokirjasarja.

Mielenkiintoisimpia ja nykyään keräilykohteita ovat kirjailijan omalla nimellään kirjoittamat scifiin ja fantasiaan luokiteltavat seikkailutarinat Rejsen til Venus (1915), suom. Seikkailuja maailman avaruudessa (Kirja 1923), Atlantis skatkammer (1928), suom. Atlantiksen aarreaitta (Satakunnan kirjateollisuus 1937), Atomskibet (1951), suom. Atomilaivalla Venukseen (Satakunnan kirjateollisuus 1951) ja De flyvende tallrekener, suom. Lentävien lautasten arvoitus (Satakunnan kirjateollisuus 1953).

Kustannustalon julkaisemassa Alibi-jännityssarjassa Meyltä ilmestyi neljä noin 60-sivuista jännityskertomusta Harhaileva apotti (1951), Helvetinkaappaus (1951), Kummitushotelli (1951) ja Naurava epäjumala (1951). Satakunnan Kirjateollisuuden Jännityskirjasto-sarjassa Hämähäkki (1952, 221 sivua, Jännityskirjasto nro 5) ja Vanhan majatalon salaisuus (1953, 190 sivua, Jännityskirjasto nro 6).

Lisäksi koira-aiheinen seikkailu Rollo - susikoiran seikkailuja Afrikassa (Otava 1954, 149 sivua, Otavan Seikkailujen maailma -sarja).

kts. E. R. Burroughs, James Morris

MORRIS, James

1950-luvulla suosittu nuorisokirjasarja Jukan. Suomennokset ilmestyivät Otavan Seikkailujen maailma -sarjassa:

Jukan (1954, 100 sivua, kuvittanut Soini Talaskivi). Jukan, puuman veli (1954, 139 sivua, kuvittanut Soini Talaskivi). Jukan jättiläisliskojen maassa (1954, 127 sivua, kuvittanut A. Loponen). Jukan valkeassa kaupungissa (1954, 135 sivua, kuvittanut Soini Talaskivi). Jukan Rio de Janeirossa (1956, 132 sivua, kuvittanut Lauri Manninen). Jukan kultaisella tulivuorella (1956, 147 sivua, kuvittanut Lauri Manninen).

kts. Nils Meyn

MUNSTERHJELM -suku

Munsterhjelm on suomalainen, Ruotsin vallan aikainen aatelissuku. Suvun oletetaan olevan lähtöisin Münsteristä Westfalenistä. Suvun suomalainen kantaisä saapui Turkuun 1620-luvulla. Turun hovioikeuden varapresidentti Anders Munster aateloitiin vuonna 1726 ja introdusoitiin samana vuonna Ruotsin ritarihuoneeseen sukuna numero 1796. Suomen ritarihuoneen järjestäytyessä vuonna 1818 suku sai numeron 115. Suku on tunnettu upseereista ja lukuisista taiteilijoistaan.

(Munsterhjelm, Wikipedia)

Suomessa eli 1700-luvulla saman aikaisesti kolme Anders Munsteria. Näistä kaksi oli serkkuja, heidän isoisänsä oli Turun pormestari Berndt Riggertsson Munster (kuollut 1696). 

Berndt Riggertsson Munsterilla oli kolme poikaa. Turun hovioikeuden varapresidentti Anders Munster joka aateloitiin vuonna 1726 ja otti sukunimekseen Munsterhjelm, Turun hovioikeuden kanneviskaali Berndt Munster ja kirkkoherra Johan Munster.

Anders Munster 

Vihitty papiksi Turun hiippakunnassa 8.5.1703. — Stipendinotaari 1692–95. Hämäläisen osakunnan inspehtori 1694. Fil. tiedek. promoottori 1707. — Turun akatemian 1. filosofian apulainen ja akatemian sihteeri 1692, ylim. fil. professori s.v., käytännöllisen filosofian professori 1694, samalla palkkapitäjänsä Liedon kirkkoherra 1703, Turun suom. seurak. 1707 sekä Turun tuomiokapitulin jäsen 1710. Akatemian rehtori 1700–01 ja 1708–09. Pysyi Turussa isonvihan alussa ja harjoitti opetustointa vielä kevätlukukauden 1714. Pakeni sotaa ja joutui venäläisten vangiksi Kumlingessa kesällä s.v. † Helsingin lähellä sotavankina matkalla Pietariin kesällä 1714.
Pso: 1693 Kristina Jakobsdotter Flachsenius.
Appi: teologian professori, tuomiorovasti, FM ja TT Jakob Flachsenius 787 (yo 1650, † 1694).
Äidin isä: Turun hovioikeuden asessori Petter Thesleff U65 († 1663).
Isän velipuoli: Hauhon kirkkoherra Kristoffer Herkepaeus 961 (yo 1652/53, † 1690).
Veli: Turun hovioikeuden varapresidentti Anders Munster, aatel. 1726 Munsterhjelm 2794 (yo 1679, † 1748).
Veli: Turun hovioikeuden kanneviskaali Berndt Munster 3360 (yo 1686/87, † 1722).
Poika: postikontrollööri Johan Munster 5061 (yo 1708/09, † 1749).
Poika: Jakob Berndt Munster 5062 (yo 1708/09).
Poika: Anders Munster 5063 (yo 1708/09).
Lanko: Turun hovioikeuden asessori Nils Alanus 879 (yo 1652, † 1706).
Lanko: turkulainen raatimies Johan Miltopaeus 1727 (yo 1664/65, † 1692).
Vävy: kapteeni Olof Wång 4334 (yo 1698, † 1737).

Käytännöllisen filosofian professori, kirkkoherra Johan Munster (vanhemmat pormestari Berndt Riggertsson Munster ja hänen toinen puolisonsa Margareta Petterdotter Thessleff) vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa 1703 ja tuli samana vuonna Liedon kirkkoherraksi, Turun tuomiokapitulin jäsen 1710. Turun Akatemian rehtorina hän toimi 1700-01 ja 1708-09.

Johan Munster pysyi Turussa isonvihan alussa ja harjoitti opetustointa vielä kevätlukukauden 1714, mutta lähdettyään sotaa pakoon kesällä 1714 joutui venäläisten vangiksi. Kuoli sotavankina matkalla Pietariin kesällä 1714.

Johan Munster avioitui vuonna 1693 Kristina Jakobsdotter Flachseniuksen kanssa, jonka isä oli teologian professori, tuomiorovasti Jakob Flachsenius. Kristina ja Johan Munsterin lapsia ovat postikontrollööri Johan Munster, Jakob Berndt Munster ja Anders Munster.

Kolmas Anders Munster (ei Kristina ja Johan Munsterin poika) oli varanotaari ja kuoli 1787.

Nemesis Divina: Johan Munster ja Peter Schmidt 

Carl von Linné kuvaa teoksessaan Nemesis Divina (edited and translated with extraplanatory notes by M. J. Petry) kuinka eräs Munster, Turun pormestarin poika, juhlii vaimonsa kanssa pitkälle yöhön, vaimo vie humalaisen miehen nukkumaan ja nukahtaa tämän viereen. Peter Schmidt -  jonka isä on valtion virkamies Viipurissa - tulee huoneeseen ja herättää Munsterin, mutta kehottaa tätä olemaan hiljaa, ettei väsynyt vaimo herää. Hän houkuttelee Munsterin takaisin juomaseurueeseen, ja häipyy sitten itse paikalta. Schmidt menee Munsterin huoneeseen, riisuutuu ja makaa pimeässä tämän vaimon, joka luulee miestä miehekseen. Myöhemmin yöllä Munster palaa nukkumaan ja haluaa vaimoltaan huomiota. "Hyvänen aika sentään, mitä nyt taas?" kysyy väsynyt vaimo hämmentyneenä. Kun tapahtunut selviää vaimo masentuu ja on murtumispisteessä. Schmidt selviää tilanteesta puhumalla.

Schmidtin muutama vuosi myöhemmin Torniossa tapahtuneen hukkumiskuoleman Linné yhdistää raiskaukseen ja pitää hukkumista Jumalan rangaistuksena:

"Voiko kukaan kävellä hiilloksella, jalkain häneltä kärventymättä? Samoin käy sen, joka menee lähimmäisensä vaimon luo: ei jää rankaisematta kukaan, joka häneen kajoaa." (Sananlaskut 6:28,29).

Petryn mukaan Linnén kuvaama Munster on Johan Munster ja nainen on Kristina Munster (o.s. Flachenius). Kuvatun tapauksen arvellaan tapahtuneen vuoden 1705 tienoilla. Peter Schmidt vajosi jäihin marraskuussa 1714 vain muutama kuukausi Munsterin kuoleman jälkeen. 

Munsterin juopottelua Linné ei tässä yhteydessä paheksu eikä näe raiskausta millään tavalla seurauksena pappisperheelle sopimattomasta käyttäytymisestä. Kohtuullista tai runsaampaakaan juomista ei tuohon aikaan pidetty yleisesti paheena ja se oli vielä myöhemminkin tavallista kirkon pappien keskuudessa.

Petryn Linnén teokseen lisäämä Peter Schmidtin (1685-1714) lyhyt elämäkerta kertoo, että kun venäläiset joukot noin kahdeksantoista tuhatta miestä helmikuussa 1714 ryhtyivät taisteluun Carl Gustaf Armfeltin armeijaa vastaan, oli kapteeni Peter Schmidtin (1685-1714) ratsuväkirykmentti ainoa kohtuullisesti selvinnyt. Napuan taisteluna tunnetussa yhteenotossa kaatui Peter Schmidtin veli, Porin rykmenttiin kuulunut vääpeli Henrik Schmidt. Armfelt keräsi lyödyn armeijansa rippeet ja perääntyi. 

Napuen taistelu oli Suuren Pohjan sodan viimeinen Suomessa käyty kenttätaistelu, joka käytiin Isossakyrössä 19. helmikuuta 1714. Ruhtinas Mihail Golitsynin johtamat venäläiset saivat siinä merkittävän voiton kenraali Carl Gustaf Armfeltin johtamista Ruotsin karoliinijoukoista ja heitä avustaneista pohjalaisten talonpoikien nostoväkijoukoista. Taistelusta on katsottu alkaneen isonvihan aika.
  Tsaari Pietari Suuri suunnitteli alkuvuodesta 1714 hyökkäävänsä Etelä-Suomesta Tukholmaan Ahvenanmaan kautta. Hän halusi ennen hyökkäyksen aloittamista eliminoida Pohjanmaalle vetäytyneiden Armfeltin komentamien ruotsalaisjoukkojen aiheuttaman sivustauhan ja määräsi sen vuoksi ruhtinas Golitsynin hyökkäämään Pohjanmaalle ja hävittämään alueen poltetun maan taktiikkaa käyttäen jotta ruotsalaiset eivät voisi käyttää sitä tukialuenaan. 
  -- Taistelun jälkeen venäläisjoukot ryöstivät ja polttivat lähiseudun kyliä, raiskasivat naisia ja pakottivat asukkaita kidutuksen avulla paljastamaan kätketyt arvoesineet. Venäläiset vetäytyivät maaliskuussa takaisin etelään mutta palasivat uudelleen syksyllä 1714 jatkaen tuhoamista ja ryöstelyä tähän asti säästyneillä Pohjanmaan alueilla.
  Isonkyrön Napuessa sijaitsee taistelun muistomerkki (Matti Björklund-Visanti, 1920). Taistelu käytiin kuitenkin viereisen Laurolan kylän alueella. Vanhoissa asiakirjoissa Napuen taistelu tunnettiin Kyrön tappeluksen (Slaget vid Storkyro) nimellä.

(Napuan taistelu, Wikipedia)

xxx Armfelt sai Tukholmasta määräyksen vetäytyä rannikkoa myöten pohjoiseen ja Tornion ja Kalixin kautta Ruotsiin. Peter Schmidt hukkui Torniossa xx xx.

Suurvaltapoliittinen konteksti

Venäläispelkoa levittivät jo ennen varsinaista hyökkäystä taajenevat pakolaisten laumat, joiden kauhukertomukset saivat yhä uudet ihmisryhmät tempautumaan mukaan. Pakolaisuus levisi idästä länteen ja etelästä pohjoiseen. Hyvin epävarmojen laskelmien mukaan heitä siirtyi meren yli tai Pohjanlahden kiertäen Ruotsiin noin 20 000. Venäläisten hyökkäys tuli lopulta keväällä 1713, vaikka he jo edellisenä vuonna olivat hävittäneet maata Kymijoelle asti. Nyt he nousivat rakentamallaan kaleerilaivalla maihin Helsinkiin, jonka omat joukot sytyttivät palamaan. Suomessa oli tyhjiin pumpatusta maasta koottu vielä yksi armeija, jonka sen komentaja Karl Gustaf Armfelt veti Tampereen tienoille. Etelärannikko jätettiin sen sijaan vihollisen käsiin. Armfeltin joukot kärsivät lokakuussa 1713 ylivoimaisille venäläisille tappion Pälkäneen Kostianvirralla. Viimeisen kerran Suomen armeija yritti omassa voimakkaasti vastustaa vihollista Isonkyrön Napuella, missä se lyötiin perusteellisesti helmikuussa 1714. Armeijan vähäiset rippeet vetäytyivät pohjoiseen. Kun Kajaanin linna antautui helmikuussa 1716, oli maan sotilaallinen vastustuskyky lopullisesti nujerrettu. 

Venäläisten suhtautuminen väestöön vaihteli miehitysajan kuluessa. Ensi alkuun he yleisesti syyllistyivät ryöstelyyn ja monenlaiseen väkivaltaan. On huomattava, että myös oma vetäytyvä armeija teki varsin pahaa jälkeä. Pakko-ottojen ohella omat joukot muun muassa sytyttivät tuleen Vehkalahden ja Helsingin kaupungit. Kun hyökkäys Pohjanmaalle tuli talvella, olivat sikäläisten kaupunkien porvarit lastanneet vähät jäljelläolevat aluksensa täyteen kauppatavaroita odottaessaan vesien aukenemista. Oma armeija poltti johdonmukaisesti kiinnijäätyneet laivat.

Järjestelmällistä terrorisodankäyntiä venäläiset harjoittivat vain muutamilla alueilla, joista laajimmat olivat Etelä-Pohjanmaa ja Ahvenanmaa. Muuallakin etenkin teiden varsilla esiintyi runsaasti väkivaltaa. Kaikkialla kirkoista ryöstettiin arvoesineet, ja hyvin huonosti kohdeltiin niitä kartanoita ja virkataloja, joiden isäntien tiedettiin palvelevan Ruotsin armeijassa.

Valloituksen jälkeen Suomi joutui venäläisen sotilashallinnon alaiseksi. Turussa sitä johti kenraali Mihail Golitsyn. Itä-Suomesta oli jo 1710 muodostettu Viipurin komendanttikunta, jonka johdossa oli Viipurin ylikomendantti. Paikallishallinto oli alikomendanttien vastuulla. Kaikkia asioita hoidettiin tilapäisluontoisesti ja komendantit määräsivät ankaria veroja ja muita rasituksia. Suurimmat väkivaltaisuudet tapahtuivat juuri tämän 1714-17 voimassaolleen sotilashallinnon aikana.
  Kun tsaari Pietari lopulta luopui aikomuksestaan hyökätä emämaahan Ruotsiin, järjestettiin Suomeen siviilihallinto, jonka kenraalikuvernööriksi nimitettiin venäläisten vangiksi Pultavassa joutunut ja puolta vaihtanut kreivi Gustav Otto Douglas. Hänen aikanaan maa jaettiin viiteen piiri- eli laamannikuntaan, joista kunkin johdossa oli maaherraa vastaava laamanni. Ne jakaantuivat puolestaan vouti- eli kihlakuntiin ja nämä edelleen pitäjiin, joiden johdossa oli nimismies. Tällöin palattiin säännölliseen oikeudenhoitoon, mikä oli omiaan rauhoittamaan oloja. Samoin kirkollinen johto järjestettiin. 
  Hallinnollisessa organisoinnissa suurin vaikeus oli pätevien virkamiesten puute. Valtausvaiheen aikana ruotsalainen esivalta oli kehotellut kaikkia virkamiehiä pakenemaan Ruotsin puolelle. Vaikka hallinto isonvihan loppuvaiheessa normalisoituikin, oli sen päätehtävänä kuitenkin palvella miehitysvaltaa ja toteuttaa sen käskyjä.
  -- P
apistosta huomattava osa oli paennut. Jäljelle oli jäänyt enimmäkseen alempaa papistoa, joka kuitenkin pystyi pääosin pitämään jatkuvan jumalanpalveluselämän käynnissä. Venäläiset pitivät papiston jäseniä aiheellisesti kansan henkisinä johtajina ja kohdistivat heihin ankarat kosto- ja rankaisutoimet, kun ilmeni vastarintaa tai niskoittelua.

Kun venäläiset olivat vallanneet suomen ja ryhtyneet vuodesta 1715 tekemään täältä laivastoiskuja Pohjanlahden länsirannikolle ja kun Ruotsin toinen, Pommerissa toiminut armeija oli antautunut jo 1713, oli varsinainen Ruotsikin vakavasti uhattuna. Kaarle XII viipyi yhä Turkissa, ja tällöin alkoi muodostua todellinen rauhanoppositio. -- . Kuningas reagoi tavattoman tavattoman nopeasti. Ainoastaan yhden seuralaisen saattamana Kaarle XII suoritti kuuluisan ratsastuksensa 15 vuorokaudessa Euroopan halki Ruotsin hallussa pysyneeseen Stralsundiin. -- . Kaarle XII saavuttua valtakuntaansa ei ollut enää puhettakaan mistään rauhanteosta. Kuningas syrjäytti valtaneuvoston kokonaan ja nosti lähes kaikkivaltiaaksi neuvonantajakseen Stralsundissa tapaamansa holsteinilaisen paronin Georg Heinrich von Görtzin. 

Kaarle uskoi myös ulkopolitiikan hoidon von Görtzille. Ahvenanmaalla käytiin 1718 neuvotteluja venäläisten kanssa, ja niissä päästiin sopimusluonnokseen, jonka mukaan Ruotsi olisi tunnustanut Baltian, Inkerinmaan ja Viipurin läänin kuulumisen Venäjälle. Näiden korvaukseksi se saisi puolestaan vallata Norjan. Tsaari sitoutui lisäksi hylkäämään August II Väkevän ja tukemaan Leszczynskiä Puolan valtaistuimelle. Venäjä olisi taannut myös Ruotsin turvallisuuden. Enneen muuta Görtz tuki vanhan kotimaansa Holstein-Gottorpin etuja. Tsaari Pietari hyväksyi suunnitelman, Kaarle XII sen sijaan ei. Muodollisesti hän ei sitä evännyt, mutta päätti omin voimin vallata Norjan, minkä jälkeen hän kävisi Venäjää vastaan.
  Syksyllä 1718 kuningas marssitti armeijansa Etelä-Norjaan. Suomen lyödyn armeijen komentajan Karl Gustav Armfeltin tuli samaan aikaan tehdä täydennettyine joukkoineen sivustahyökkäys Jämtlandista Trondheimiin. Kaarlen komentama eteläarmeija alkoi piirittää vahvaa Fredrikstenin linnaa, ja 30.11.1718 kuningas ollessaan tarkastamassa lähestymiskaivantoja sai kuulan ohimoonsa ja kuoli heti.

Vain Kaarle XII:N rautainen tahto oli pitänyt tätä viimeistä sotaseikkailua koossa. Hänen kuoltuaan kenraalit aloittivat paluumarssin. Valtakunnalla ei ollut laillista kruununperijää, sillä kuningas itse oli ollut naimaton ja lapseton. Nörrköpingin perimysjärjestyksen mukaan kruunuun olisi ollut seuraavaksi oikeus naimattomalla prinsessalla, mutta tällaistakaan ei ollut. Kaarlen jo kuollut vanhempi sisar oli ollut naimisissa Holstein-Gottorpin herttuan Fredrikin kanssa, ja tästä liitosta oli syntynyt tuolloin 18-vuotias Karl Fredrik, joka taisteli kaarlelaisarmeijan riveissä Norjassa. Kaarle XII:n nuorempi sisar Ulriika Eleonoora - siis samanniminen kuin äitinsä - oli 1715 mennyt naimisiin Hessenin prinssin Fredrikin kanssa. Tämä komensi eteläarmeijaa Norjassa, ja Kaarle oli suonut hänelle generalissimuksen arvon. Nämä kaksi sukuhaaraa kamppailivat katkerasti perimysoikeudesta. Kaikkivaltias Götz tuki holsteinilaista Karl Fredrikiä, mutta Ulriika Eleonoora oli toisaalta osallistunut valtaneuvoston istuntoihin veljensä poissaollessa ja oli siten perehtynyt hallitusasioihin.
  Hessenin Fredrik oli jo keväällä 1718 laatinut Tukholmassa olevalle puolisolleen laajan muistion, mitä tämän tulisi tehdä, jos kuningas kuolisi. Tämä vaikuttaa hyvin epäilyttävältä ja saattaa viitata salamurhankin mahdollisuuteen, mutta on toisaalta muistettava, että Kaarle XII oli jo vuosikausia suoranaisesti tarjonnut itseään kuolemalle. Kaarle XII:n saadessa luodin ohimoonsa lähettyvillä oli myös Hessenin Fredrikin adjutantti André Sicre, johon on usein viitattu mahdollisena murhan järjestäjänä. Hänet lähetettiin kuninkaan kuoltua viemään sanaa Tukholmaan. Ulriika Eleonoora alkoi nyt toimia puolisonsa laatimien ohjeiden mukaisesti. Pikaisesti koottiin osa valtaneuvoston jäsenistä ja nämä tekivät päätöksen von Görtzin ja siten holsteinilaispuolueen johdon vangitsemisesta. Görtz asetettiin erikoistuomioistuimen eteen, tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Muodoton poliittinen oikeudenkäynti herätti Euroopassa yleistä inhoa.

Ulriika Eleonoora oli saanut tunnustetuksi oikeutensa Ruotsin kruunuun, mutta hän sai pian huomata, ettei hänelle suotu lainkaan samaa valtaa kuin edesmenneelle veljelleen. Valtiopäivät kutsuttiin koolle tammikuuksi 1719 ja kuningatar sai todeta tulleensa syrjäytetyksi. Hänelle esitettiin selvin sanoin, että koska hänellä ei ollut muodollista perimysoikeutta, säädyt valitsisivat hänet valtaistuimelle vain sillä edellytyksellä, että hän hyväksyisi niiden laatiman kokonaan uuden hallitusmuodon. Ulriika Eleonoora hämmästyi mutta taipui. Hallitusmuoto leikkasi kuninkaan vallan lähes olemattomiin.
  -- Kuningatar Ulriika Eleonoora ei viihtynyt valtaistuimellaan, sillä hän oli saanut kasvatuksensa täysin itsevaltaisessa hengessä. Kannanotoissaan hän seurasi puolisonsa Hessenin Fredrikin mielipiteitä. Ulriika Eleonoora näyttää ajatelleen jonkinlaista yhteishallitusta puolisonsa kanssa, mutta kun valtaneuvosto ja säädyt eivät suostuneet siihen, hän halusi luovuttaa kruunun kokonaan tälle. Vuoden 1720 valtiopäivät hyväksyivät sen. Tuolloin laadittiin myös uusi hallitusmuoto, joka vielä entisestään kasvatti säätyjen valtaa.
  Yleisen sotaväsymyksen vuoksi ja vailla edellytyksiä ei sotien jatkamista voitu ajatellakaan, vaan uuden hallituksen kiireellisimmäksi tehtäväksi tuli rauhan aikaan saaminen.

Ruotsi oli täydellisen heikkouden tilassa eikä sillä ollut käytettävissään yhtään ainoaa valttikorttia. Niinpä 30.8.1721 allekirjoitetusta Uudenkaupungin rauhasta tulikin täysin venäläisten sanelema. Ruotsi tunnusti kaikkien Suomenlahden eteläpuolisten alueiden kuulumisen Venäjälle ja luovutti sille myös Kaakkois-Suomen. Rauhankirjassa vain pääpiirteittäin määritelty uusi raja kulki Virolahdelta Porajärvelle, missä se yhtyi Stolbovan rauhan rajaan. Venäjä takasi nyt virallisesti saamansa alueen väestölle vapaan uskonnonharjoituksen ja vanhojen privilegioiden pysymisen voimassa. Se myös ajan tavan mukaan maksoi Ruotsille saamistaan alueista 2 000 000 riikintaalarin korvauksen. Kun Baltia oli toiminut suurvalta-Ruotsin vilja-aittana, myönnettiin hävinneelle osapuolelle oikeus hakea sieltä vuosittain tullitta 50 000 ruplan arvosta viljaa.
  Mahtavaksi paisuneen itäisen naapurin pelättiin Ruotsissa tämän jälkeen jatkuvasti puuttuvan valtakunnan sisäisiinkin asioihin. Siksi ruotsalaisten neuvottelijoiden aloitteesta rauhansopimukseen otettiin kuuluisa 7. artikla, jossa tsaari lupasi olla puuttumatta Ruotsin sisäisiin asioihin, kuten hallitusmuotoon tai kruununperimysjärjestykseen.

(Suomen historian pikkujättiläinen, 6. painos, Wsoy 1995, ss. 265-271)

Kristina ja Johan Munsterin lapsista 

Anders Munster (ensimmäinen Munsterhjelm)

Anders Munster (1667-1748) avioitui Beata Starensköldin kanssa 1693. Nämä saivat....

Anders Gustaf Munsterhjelm (1731 Pertteli - 1801 Elimäki) ja Ester Sofia Nohrström saivat kolme lasta: Anders Johan (1764 Ruotsinpyhtää - 1824 Porvoo), Ulrika Sofia (1778 Ruotsinpyhtää - 1863 Koski Hl), Otto Berndt (1784 Elimäki - 1848 Lammi).

Anders Johan Munsterhjelm avioitui Sofia Glansenstiernan (1774 Pernaja - 1821 Tuulos; vanhemmat Lars Reinhold Glansenstierna ja Helena Sofia Christina Creutz) kanssa.

Ulrika Sofia

Otto Berndt

Anders Johan Munsterhjelmin (1764-1824) jälkeläiset, 1. sukupolvi

Anders Johan Munsterhjelm ja Vendela Sofia Glansenstierna (1774 Pernaja - 1821 Tuulos; vanhemmat Lars Reinhold Glansenstierna ja Helena Sofia Christina Creutz) saivat kolme lasta: Sofia Johanna (Nastola 1801 - Tuulos 1867), Anders Lorenz (Hollola 1803 - Helsingin pitäjä 1893), Gustav Riggert (Nastola 1806 - Tuulos 1872).

Anders Gustaf Munsterhjelmin jälkeläiset, 3. sukupolvi

Anders Lorenzin kuudesta jälkeläisistä mainittakoon Fredrika Lovisa Munsterhjelm (1832-1866) ja Anders Georg Munsterhjelm (1838-1895).

Fredrika Lovisa avioitui Suomen pankin ylijohtajan Axel Federleyn ja kreivitär Wilhelmina Gustava Armfeltin pojan, kontra-amiraali Gustaf Alfons Federleyn kanssa. Nämä saivat viisi lasta, joista kaksi kuoli ennen aikuisikää. 

Anders Georg avioitui lääketieteilijä, lääkintohallituksen pääjohtaja Carl Daniel Haartmanin tyttärentyttären Naema Charlotta von Borgin (vanhemmat Johan August von Born ja Hedvig Lovisa von Haartman) kanssa. 

21-vuotiaana hengellisen herätyksen kokenut Hedvig Lovisa von Haartman oli Suomen pelastusarmeijan ensimmäinen johtaja. Hänen veljiään olivat mm. Nikolai I:n puolison keisarinna Aleksandra Fjodorovnan henkilääkärinä toiminut Carl Frans Gabriel von Haartman ja Suomen rautateiden makuuvaunuliikenteen aloittanut valtioneuvos Fridolf Rafael von Haartman.

Naema Charlotta oli kolmas Johan August von Borgin ja Hedvig Haartmanin kymmenestä lapsesta. 

Gustaf Riggert Munsterhjelm (1806-1872) avioitui Matilda Charlotta Eleonora von Essenin (1818-1895) kanssa vuonna 1836.

Matilda Charlotta Eleonoran vanhemmat olivat Otto Magnus Essen af Zellie ja Ulrika Sofia Munsterhjelm (1778-1863). Ulrika Sofian isä Anders Gustaf Munsterhjelm syntyi 1731 Perttelissä ja kuoli 1801 Elimäellä. 

Yhdestätoista lapsesta pieninä kuoli kuusi, aikuisikään selvisivät Gustav Leonard (1838-1886), Hjalmar Munsterhjelm (1840-1905), Rudolf Valdemar (1845-1923), Karl Richard (1847-1902),  Vendla Eleonora (1859-1928).

Suvun tunnettuja jäseniä

¤ Hjalmar Munsterhjelm 1840–1905, suomalainen taidemaalari. Vanhemmat aliratsumestari Gustaf Riggert Munsterhjelm ja Matilda Charlotta Eleonora von Essen.
¤ Johan Hjalmar (John) Munsterhjelm 1879–1925, kuvanveistäjä. Hjalmar Munsterhjelmin poika.

¤ Alarik Gustaf Waldemar (Ali) Munsterhjelm 1873–1944, suomalainen taidemaalari. Hjalmar Munsterhjelmin veljenpoika). 

¤ Karl Richard Munsterhjelm (1847-1902), insinööri, Tampereen pellavatehtaan johtaja. Vanhemmat Gustaf Riggert Munsterhjelm ja Matilda Charlotta Eleonora von Essen.
¤ Elin Munsterhjelm 1880-1964, opettaja ja lastenkirjailija. Karl Richard Munsterhjelmin ja Hilja Cecilia Heermanin (1857 Pori - 1939 Hämeenkoski) tytär.

Rudolf Ludvig Munsterhjelm 1880–1955, suomenruotsalainen kirjailija (Ali Munsterhjelmin veli).

Erik Munsterhjelm 1905-1992, suomenruotsalainen kirjailija (Ali Munsterhjelmin poika).

Anders Lorenz Munsterhjelm, Tikkurilan kartanon omistaja, Tikkurilan öljynpuristamon (myöhemmin Tikkurilan Väritehtaat) perustaja.
Vivi Munsterhjelm (o.s. Dahlberg) 1894-1961, suomalainen taiteilija.

Karl Riggert Munsterhjelm s. 1954, suomalainen taiteilija.
Maria Munsterhjelm, suomalainen graafikko.
Laura Munsterhjelm (os. Heimo), suomalainen näyttelijä.
Camilla Munsterhjelm, suomalainen nyrkkeilijä.

Rudolf Ludvig Munsterhjelm (1880 - 1955)

Tuuloksessa syntynyt ja kuollut Rudolf Ludvig Munsterhjelm oli suomenruotsalainen metsästys- ja eläinaiheinen kirjailija sekä luonnontutkija. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Rudolf Waldemar Munsterhjelm ja tämän ensimmäinen vaimo Julia Mathilda Elisabeth Dahlberg.

Ludvig kävi Kurkijoen maanviljelysopiston 1902. Hänen veljensä Carl oli Kolarissa kruunun metsänhoitajana 1902-10. Ludvig saapui Kolarin seudulle harjoittamaan eläintieteellisiä tutkimuksia ja metsästystä vuonna 1907. Eläintieteellisten tutkimuksten harjoittaminen saattoi olla osin tekosyy, koska tarjosi mahdollisuuden metsästää ja harjoittaa pyyntiä myös rauhoitusaikana. Pelkästä tekosyystä tuskin oli kyse. Eläintieteestä ja biologiasta kiinnostuneella Munsterhjelmillä oli takanaan kesken jääneitä eläintieteen opintoja.

Munsterhjelm vietti Länsi-Lapissa noin kaksi vuotta, toimien muun muassa tukkikämpän kirjurina ja näin oppi tuntemaan alkeellisiin oloihin ja eräelämään tottuneita miehiä. Eräkokemuksistaan kirjoittamansa kirjan "Jägarlifvet är så härligt" (1909) nimen hän otti kirjallisen esikuvansa, ruotsalaisen eräkirjailijan Gustaf Schröderin (1824-1912) lauseesta. 

22-vuotiaan Ludwigin elämässä pari Länsi-Lapissa, pääasiassa metsästyksen ja kalastuksen parissa vietettyä vuotta loivat hyvän pohjan Lapin rakkaudelle. Elämyksien voimaa lisäsi se, että Lapissa elettiin juuri tuolloin sopulikautta. Sopuleita vilisi kaikkialla ja niitä seurasivat niin nelijalkaiset kuin siivekkäätkin pedot. Pedoista huolimatta myös riistalinnut lisääntyivät erinomaisesti. Hirviäkin esiintyi vielä jonkin verran ja keväthangilla saattoi seurata helposti karhun jälkiä.
  Lapista hän kirjoitti eniten, ja sinne hän myöhemminkin tarinoissaan kaipasi. Ensimmäinen kuvaus Tornionjokilaakson eräelämästä ilmestyi jo vuonna 1909 Lapin kauden päätteeksi.
(Eräkoiratarinoita meiltä käsin, sieppijarvi.fi)

Pohjoinen luonto otti nuoren kirjailija-tutkijan valtoihinsa, ja tutkimusmatkat alkoivat suuntautua yhä kauemmaksi, mm. Huippuvuorille, Sahalinille ja Grönlantiin. Vuonna 1932 Munsterhjelm muutti vaimonsa luokse Norjaan, josta hän palasi takaisin Suomeen jatkosodan alussa. Välillä hän ehti asua Ruotsissakin, mutta rakkaimpana paikkana säilyi aina Tuuloksen seutu ja varsinkin Kukkiajärven rannat. Toimittajana Munsterhjelm oli tavattoman tuottelias. Hän toimi mm. Tammerfors Aftonbladetin ja Tidskrift för Jakt och Fiske -lehden päätoimittajana sekä Finlands Jakt- och Fisketidskriftin toimittajana. Lisäksi hänen riistanhoitoa, metsästystä ja kalastusta käsitteleviä kirjoituksiaan saatiin lukea Metsästys ja Kalastus -lehdestä sekä noin 70:stä muusta pohjoismaisesta sanoma- ja aikakauslehdestä ja vuosikirjasta. Vuosina 1931-1954 häneltä julkaistiin eri lehdissä lähes 900 artikkelia! Ei siis ole mikään ihme, että häntä pidettiin aikansa etevimpänä riistabiologina Pohjoismaissa.
   Vaikka Ludvig Munsterhjelm olikin intohimoinen metsästäjä, ei kalastuskaan jättänyt häntä kylmäksi. Ludvigin metsänhoitaja-veli Carl oli Kajaanissa asuessaan saanut perhonsidontaoppia Maria Renforsilta, ja Carlin välityksellä perhokalastuskärpänen puraisi myös Ludvigia. Vuosina 1922-1925 Munsterhjelm toimi oikeassa kalamiehen unelma-ammatissa – Suomen Matkailijayhdistyksen asiamiehenä Petsamon lohivesillä! Samalla hän piti kauppapuotia, josta lohituristit löysivät sopivat varusteet kalaretkilleen. 
(puutikkalanms.kotisivukone.com)

Munsterhjelm oli päätoimittajana Tidskrift för jakt och fiske -lehdessä 1918-23 ja Tammerfors Aftonbladissa 1925-27.

Kun Suomen Urheilukalastajain Liitto vuonna 1919 perustettiin oli Munsterhjelm laatimassa Liiton sääntöjä ja toimi myös liiton hallituksen varajäsenenä 1919-21. Ahkerana metsästäjänä hän otti osaa myös metsästysseuruetoiminnan kehittämiseen ja järjestäytymiseen ja oli Puutikkalan Metsästysseuran edustajana perustamassa Suomen Yleistä Metsästäjäliittoa 1921.

Kirjailija Juhani Aholla oli suuri, ehkä jopa ratkaiseva vaikutus liittomme perustamiselle. Aho ihaili englantilaista kalastuskulttuuria aktiivisine järjestötoimintoineen. Hän katsoi, että maahamme olisi myös saatava kaikille oikeahenkisille urheilukalastajille avoin liitto. Jo vuonna 1916 Aho oli kysynyt Suomen Kalastuslehdessä: ”Eikö ole miestä, joka panee homman käyntiin?”
  Juhani Ahoa voidaan pitää Suomen Urheilukalastajain Liiton henkisenä isähahmona.
  Olojen vakiinnuttua itsenäisessä Suomessa Juhani Ahon lausuma ajatus maan urheilukalastajien yhteisestä järjestöstä heräsi jälleen. Tämä johti lopulta siihen, että Helsingin Seurahuoneella 26.11.1919 pidettiin perustava kokous, johon saapui viitisenkymmentä aatteen innoittamaa herraa.
  Kokouksessa olivat Ahon ohella läsnä mm. Ludvig Munsterhjelm, J.O. Wasastjerna, F.O. Lilius, Ernst Ehrnrooth, A.V. ja Artur Lindberg sekä William Wallenius, josta tuli liiton ensimmäinen puheenjohtaja.
(Suomen Urheilukalastajain Liitto ry., www.sukl.net)

Metsästysseura on virallisesti perustettu Puutikkalan Saksalan talossa järjestetyssä perustamiskokouksessa 26.04.1959. Kokouksessa tuolloin olivat mukana: Aulis Onnela, Eelis Hallenberg, Veikko Saksala, Usko Saksala, Pekka Heinonen, Jaakko Anttila, Viljo Mattila, Toivo Mattila, Ilmari Mattila, Olli Mattila ja Erkki Mattila. Ennen perustamiskokousta on kuitenkin seuruemetsästystä Puutikkalassa ollut, sillä historian kirjoista löytyy tieto, että Puutikkalan Metsästysseura on ollut yksi niistä 11 seurasta, jotka olivat noudattaneet kutsua 1921 perustamaan valtakunnallista yhteenliittymää Suomen Yleinen Metsästäjäliitto – Finlands Allmänna Jägarförbund. Tuossa kokouksessa Puutikkalan metsästysseuraa edusti toimittaja Ludvig Munsterhjelm.
(Puutikkalan Metsästysseura ry.)

Ludvig Munsterhjelm teki matkoja Englantiin ja Yhdysvaltoihin 1904-1905, Huippuvuorille 1910, Japaniin ja Sahalinille 1914 sekä Grönlantiin 1936, 1937 ja 1939. Hän omisti Jaakkolan tilan Pirkkalassa 1902-1903 ja oli naimisissa norjalaisen Ida Fredrikke Holmboen kanssa vuodesta 1910.

Ehkä ruotsinkielisyydestään johtuen Munsterhjelmiä ei mielletty suomalaiseksi eräkirjailijaksi vaan on ohitettu ja unohdettu yllättävän helposti. Hän kirjoitti noin parikymmentä teosta, joista hänen elinaikanaan suomennettiin vain kolme: Rovdjur och rovdjursjakter i Norden (Söderström, 1942; suom. Pohjolan pedot - erämiehen havaintoja ja kokemuksia, Otava 1946), Med hagelbössa och kulgevär (Söderström, 1943; suom. Rihlalla ja haulikolla, Otava 1949) ja poikien seikkailuromaani Tre pojkar på Spetsbergen (Bonnier, 1931; suom. Kolme poikaa Huippuvuorilla, Wsoy 1933, Wsoy:n Koululaiskirjasto N:o 122). 

Myöhemmin Munsterhjelm on löydetty mielenkiintoisena 1900-luvun alkupuoliskon lappiaiheisena kirjailijana, mistä osoituksena suomennokset Eräretkiä Hämeestä Petsamoon (Otava 1987, kuvittanut Seppo Polameri; valikoituja kertomuksia muun muassa teoksista Trapperliv i Lappland I-II, 1918 & 1922 ja Från Tavastlands skogar och Petsamo fjäll, 1932) ja Kadotetut paratiisit (Ajatus 2000, Matti J. Särömaan kääntämä ja toimittama kalastus- ja metsästysaiheinen kertomuskokoelma, kuvittanut Lindorm Liljefors).

Poimintoja Munsterhjelmin muusta tuotannosta: Sommar i Norra Ishavet - jakt-, djur- och reseskildningar från Ishavet och Spetsbergen (1911), Om fågelfaunan i Könkämädalen uti Lappmarken (Societatis pro fauna et flora Fennica 1912), Om fågelfaunan i Turtola och Kolari kommuner af Uleåborgs län (Societatis pro fauna et flora Fennica 1912), Soricidae och Muridae i Könkämädalen, Lappmarken (Societatis pro fauna et flora Fennica 1913), Some Ornithological Notes from a journey to Saghalien in 1914 ( Wettergren & Kreber, Göteborg 1920-1923), Fiskarglädje vid älv och sjö (teckningar av Harald Wiberg, 1952).

kts. Munsterhjelm ja metsästäjän ihana elämä (lehtiartikkeli v. 2009), Metsästysseuratoiminnan historiaa 

Järjestäytyneen metsästyksen alkuhistoria on hyvin monivaiheinen. Ensimmäisten metsästysseurojen aktiivisen toiminnan ansiosta lisää seuroja ryhdyttiin perustamaan monille paikkakunnille. Yhtenä perusmotiivina oli se, että maan metsästysasiat olivat huonolla tolalla. Metsästyslait tunnettiin kehnosti, itsekukin metsästi lähes missä halusi, useat vielä mihin aikaan vuodesta tahansa. Ensimmäisten seurojen tärkeimpänä tehtävänä olikin laajan valitustoiminnan avulla pyrkiä salametsästyksen vähentämiseen.
   -- Suomi kuului Venäjään, jonka suhtautuminen suurruhtinaskunnan järjestäytyneeseen metsästykseen oli hyvin vaihteleva. Valtiovalta toisaalta näki hyvänä asiana salametsästyksen vastustamisen, olihan riistalla huomattava taloudellinenkin merkitys. Niinpä seurojen toimintaan saatiin jossain määrin välillä valtionapuakin. Toisaalta katsottiin seurojen harjoittaman aktiivisen ampumatoiminnan edistävän kansallisuustunteita, jotka olivat ristiriidassa Venäjän suurvaltapolitiikan kanssa.
   Erityisesti ensimmäisten sortovuosien aikana metsästysseurojen toimintaa rajoitettiin varsin paljon, joten seurojen näkyvä toiminta oli varsin vähäistä. Sortokauden aikana, vuonna 1900, pidetyssä metsästäjäkokouksessa esitettiin ensimmäisen kerran ajatus sellaisen metsästysseurojen valtakunnallisen kattojärjestön perustamisesta, joka ottaisi hoitaakseen metsästyslainsäädännön kehittämisen sekä yhteydenpidon valtiovaltaan ja muihin metsästyksen kannalta tärkeisiin tahoihin. Esittäjänä oli tunnettu kennelmies, rautatievirkailija Walter Herlin.
   Tuolloin ajatuksella ei kuitenkaan ollut toteuttamismahdollisuuksia, olihan maan kenraalikuvernöörinä N. Bobrikoff, joka näki metsästysseuratoiminnan Venäjän etujen vaarantajana. Hänen näkemyksensä siitä, että kansallisuusaatteet olivat saaneet metsästysseuroissa jalansijaa, eivät olleet täysin perusteettomia, sillä monien metsästysseurojen jäsenistössä oli suomalaisuuspatriootteja. Heistä osa olisi halunnut metsästysseuroista muodostettavan tehokkaita isänmaallisia aktivistiryhmiä. Tällaisiin suunnitelmiin osallistui mm. Suomen Metsästysyhdistyksen rahastonhoitaja Eugen Schauman, joka sittemmin ampui sortovallan henkilöitymänä vihatun kenraalikuvernöörin.
   Ensimmäistä sortokautta seuranneen ajanjakson aikana liiton perustaminen otettiin monestikin esiin, mutta hankkeet kaatuivat johtavien jahtimiesten erilaisiin näkemyksiin valtakunnallisen järjestön tarpeellisuudesta. Osa oli sitä mieltä, että Metsästysyhdistyksestä tuli muodostaa valtakunnallinen metsästäjäliitto sääntöjä muuttamalla, osa taas kannatti kokonaan uuden järjestön muodostamista.
   Vuodenvaihteessa 1920-1921 kaikkien silloisten metsästysseurojen edustajat kutsuttiin huhtikuun 23. päiväksi 1921 Helsinkiin päättämään valtakunnallisen metsästäjäjärjestön perustamisesta. Kutsua noudattivat Borgnäs Jaktförening, Erkylä Jaktvårdförening, Hausjärven Metsästysyhdistys, Laihian Metsästysseura, Mellersta Kyrkslätts Jaktvårdsförening, Porin Metsästysseura, Puutikkalan Metsästysseura, Suomen Metsästysyhdistys, Tapio Jaktförening, Thusby Jaktvårdsförening ja Viipurin Metsäveikot. Suomen Metsästysyhdistystä edusti viisi henkilöä ja muita yksi kutakin.
   -- Kun säännöistä oli keskusteltu puolitoista päivää ja päätös uuden järjestön perustamisesta saatu tehtyä, sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kollegineuvos D.J. Wadén ja sihteeriksi (toiminnanjohtajaksi) eversti Carl Voss-Schrader).
Suomen Yleinen Metsästäjäliitto otti heti perustamisensa jälkeen sille tarkoitetun roolin metsästäjien ja metsästyksen etujen ajajana. Itsenäiseen Suomeen haluttiin saada ajanmukainen metsästyslaki, sillä voimassaollut laki oli vuodelta 1898. Liitto joutuikin panostamaan heti ensimmäisestä vuodestaan alkaen voimavarojaan lainsäädäntöön liittyviin asioihin. Jo tuolloin metsästyslainsäädäntötyöhön liittyi paljon puoluepoliittisia näkemyksiä, joiden johdosta uusi laki hyväksyttiin ja vahvistettiin vasta 1934. Vuotta aikaisemmin eduskunta oli hyväksynyt metsästyslain, jonka presidentti kuitenkin suureksi osaksi Metsästäjäliiton esittämien näkökohtien vuoksi jätti vahvistamatta.
   -- Metsästäjäliitosta ei kuitenkaan muodostunut pitkiin aikoihin sellaista kaikkien metsästäjien yhteenliittymää, kuin alun perin oli kuviteltu. Työlle kyllä annettiin arvoa, mutta liittymispäätöksen teko olikin vaikeampaa. Osaksi tämä johtui liiton perimästä vaatimattomasta jäsenmaksusta – harvat olivat valmiita maksamaan metsästyksestä ylimääräisiä maksuja, yleisestihän oltiin sitä mieltä, että metsästyksen piti päinvastoin tuottaa huomattavassa määrin taloudellista hyötyä. Osasyynä liittymishaluttomuuteen oli myös se, että liittoa pidettiin herrojen järjestönä, jossa tavallisella metsästäjällä oli hyvin vähän vaikutusmahdollisuuksia.
(Puutikkalan Metsästysseura ry., puutikkalanms/Home/historiaa)

mmm

Elin Vega Munsterhjelm (3. elokuuta 1880 Varkaus – 20. kesäkuuta 1964 Turku) oli suomalainen opettaja ja lastenkirjailija joka julkaisi kirjoja myös nimillä Elin Munsterhjelm-Harva ja Elin Munsterhjelm-Holmberg.
Elin Munsterhjelmin vanhemmat olivat Tampereen pellavatehtaan konepajan johtaja, insinööri Carl Richard Munsterhjelm ja Hilda Cecilia Heerman. Elin Munsterhjelm toimi Hangon suomalaisen yhteiskoulun rehtorina 1906–1915 ja myöhemmin Helsingissä Suomalaisen tyttökoulun luonnonhistorian ja maantieteen opettajana. Hän oli naimisissa vuodesta 1914 sosiologian professori Uno Harvan (sukunimi vuoteen 1927 Holmberg) kanssa. Heidän poikansa on Helsingin puhelinyhdistyksen toimitusjohtajana 1970–1987 toiminut vuorineuvos Martti Harva (s. 192

[keskeneräinen]

MÖRNE, Arvid (1876 - 1946)

6. toukokuuta 1876 Kuopiossa syntynyt ja 15. kesäkuuta 1946 Kauniaisissa kuollut suomenruotsalainen runoilija ja yhteiskunnallinen keskustelija, osallistuja ja vaikuttaja. Kotimaisen kirjallisuuden dosentti Helsingin yliopistossa 1913-1943.

Mörne oli suomenruotsalainen sanan täydessä merkityksessä ajaen niin suomalaisuuden kuin ruotsinkielen asiaa. Runoilijana Mörne kuvasi merta, saaristoa ja rannikkoseutuja, erityisesti ruotsinkielisten asuttamaa Uudenmaan rannikkoaluetta. Hänen runonsa vaikuttivat rannikkoromantiikan (saaristoluonto, meri) vakiintumiseen yhtenä suomalaisen lyriikan keskeisistä kuvastoista sekä suomenruotsalaisten identiteettiin. Rannikkoalueiden suomenruotsalaiset omaksuivat Mörnen kuvaamaa rannikkoa "omaksi maisemakseen".

Sosiaalisia uudistuksia vaatinut Mörne oli nuoruuden aatemaailmassaan lähellä sosialismia ja myöhemmin mielipiteiltään lähinnä sosiaalidemokraatti. Samalla hän vastusti venäläistämispyrkimyksiä ja kuului kansallisiin aktivisteihin.

Hän koetti etenkin 1900-luvun alkupuolella innokkaasti herättää ruotsalaisia työmiehiä ja ruotsalaista rahvasta valtiolliseen itsetuntoon ja samalla saada ruotsalaista yläluokkaa ja etenkin ylioppilaita vakuuttumaan perinpohjaisten yhteiskunnallisten uudistusten välttämättömyydestä.
(Kansallinen elämäkerrasto, Wsoy 1932, s.157)

Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Rytm och rim (1899) oli pääasiallisesti valoisaa, sointuisaa rakkaus- ja luonnonlyriikkaa. Mutta kahdessa seuraavassa kokoelmassa Nya sånger (1901) ja Ny tid (1903) hän esiintyi poliittisena runoilijana. Hän kehoittaa siinä ankarin, katkerin sanoin aktiiviseen toimintaan venäläistä sortoa vastaan ja häikäilemättömään taisteluun sosiaalista vääryyttä vastaan. Hänen herkkä mielensä masentui kuitenkin siitä paheksumisesta, jota hänen yhteiskunnallinen radikaalisuutensa herätti, samoin kuin siitä, että se työläisluokka, jonka asiaa hän oli ajanut, ei osoittautunut hänen toiveitaan vastaavaksi -- .
(sama, s.157)

Suomalaisen kansallistunteen - ja kieliriidan - noustessa Mörne oli huolissaan ruotsinkielisten asemasta. Hän halusi säilyttää ja vahvistaa ruotsinkielen asemaa ruotsinkielisillä alueilla ja ajoi muun muassa alueellista itsemääräämisoikeutta. Mörne piti tärkeänä maanomistuksen säilymistä ruotsinkielisillä alueilla nimenomaan ruotsinkielisen rahvaan käsissä.

Nyländska posten ja Veckans Nyheter-lehtien toimittajana sekä Arbetaren- ja Helsingforsposten–lehtien avustajana Mörne arvosteli oikeistolaisuutta, vastusti oikeistoradikalismia ja puolusti eri puolella Eurooppaa olevien etnisten vähemmistöjen oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin.

- - -

Mörne pääsi ylioppilaaksi 1894. Hän opiskeli kirjallisuutta ja historiaa Helsingin yliopistossa, valmistui filosofian maisteriksi 1897 ja väitteli kolme vuotta myöhemmin filosofian tohtoriksi, 1910.

Mörne oli Espoon Finnsissä sijainneen Keski-Uudenmaan kansankorkeakoulun (Mellersta Nylands folkhögskola) johtaja vuodesta 1899, mutta joutui 1909 eroamaan johtajan virasta osallistuttuaan vuoden 1905 suurlakkoon. Hän pysyi kuitenkin koulun opettajana vuoteen 1911 saakka.

Espoon Finnsin kulttuurihistoriallisesti arvokas kansanopisto-alue on Suomen vanhimpia säilyneitä Folkhögskola-kokonaisuuksia. Se sijaitsee Espoonkartanon kaupunginosassa Kuninkaantien varrella.

Mellersta Nylands folkhögskola aloitti koulutustoiminnan Finnsissä 2.11.1891 Espoon kartanon omistajien Arthur ja Bertha Myrbergin lahjoitettua tyhjillään olleen Finnsin kestikievarirakennuksen kansanopiston tiloiksi. Waldemar Aspelinin suunnittelema keltainen opistotalo valmistui vuonna 1897 ja Arkkitehtitoimisto Taucher & Cajanuksen suunnittelema vanha oppilasasuntola 1909. Lisäksi alueella on vahtimestarin huvila 1900 –luvun alusta. Hillittyä lisärakentamista edustavat arkkitehti Erik Kråkströmin suunnittelemat majoitustilat ja ravintolarakennus 1980 –luvulta. Vanhat rakennukset muodostavat kauniin kokonaisuuden Finnsin portista sisään astuttaessa, näkymä ei ole sadassa vuodessa muuttunut juuri lainkaan.

Alue kokonaisuus siirtyi Omnian omistukseen 1.7.2011 Svenska Folkskolans Vänner r.f:ltä (SFV).

(Finns, Wikipedia)

Mörnen rakennuttaman Villa Granmoran valmistuttua vuonna 1911 hän muutti perheineen Kauniaisiin ja asui siellä kuolemaansa saakka. 

- - -

Mörne oli naimisissa näyttelijä Signe Antoinette Hagelstamin (1875-1952) kanssa, vanhemmat Jarl August Hagelstam ja Emilia Carolina Söderström. Emilia ja Jarl August Hagelstamilla oli 13 lasta:

1. Jarl Alarik (1860-1935). Varhaisia suomalaisia neurologian tutkijoita, Helsingin yliopiston hermosairauksien ylimääräinen professori 1918-26.

Jarl Alarik Hagelstam julkaisi tutkimuksia hermo- ja sisätautien aloilta, oli kiinnostunut eugeniikasta ja pohti sairauksien psykologisia ja somaattisia syitä. Hän toi Suomeen käsitteen traumaattinen psykoosi. Perusti maan ensimmäisen tuberkuloosipotilaiden hoitoon erikoistuneen parantolan Hyvinkäälle vuonna 1896.

Jarl Alarikin puolison Anna Elonora Ehrnroothin vanhemmat olivat Suomen kaartin päällikkö Gustaf Robert Ehrnrooth (1821-1911) ja Wilhelmina "Mimmi" De Geer till Tervik (1834-1916). 

Suomen kaarti (viralliselta nimeltään  Henkikaartin 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoona) oli

vuosina 1829–1905 Helsingissä toiminut pataljoonan vahvuinen suomalainen joukko-osasto, joka kuului Venäjän keisarikunnan armeijaan. Suomen kaarti oli keisarillisen henkikaartin ainoa suomalainen osasto sekä ainoa suomalainen joukko-osasto, joka toimi yhtäjaksoisesti suurimman osan autonomian ajasta. Keisarilliseen kaartiin kuulumisen vuoksi se miellettiin eliittijoukoksi, jolla oli näkyvä asema Suomen suuriruhtinaskunnassa.
  Suomen kaarti osallistui kahdesti sotatoimiin Suomen rajojen ulkopuolella: vuonna 1831 Puolan kapinan kukistamiseen sekä 1877–1878 Turkin sotaan Balkanilla. Kuuluisin sen taisteluista oli Turkin sotaan kuulunut Gornyi Dubnjakin taistelu lokakuussa 1877. 
  Suomen kaarti sekoitetaan helposti Henkikaartin suomenmaalaiseen rykmenttiin, jolla ei itse asiassa ollut mitään tekemistä Suomen kanssa. Kyseinen rykmentti sai nimensä siitä, että se koottiin pääosin Inkerinmaalta ja se osallistui Suomen valloitukseen vuonna 1808.
  Helsingin Kaartinkaupungin kaupunginosa on saanut nimensä Suomen kaartista, joka toimi koko olemassaolonsa ajan Kaartin kasarmissa Kasarmitorin vierellä.
(Suomen kaarti, Wikipedia)

Ehrnrooth tuli tunnetuksi myös sotilaskirjailijana: Projet d'une amélioration à introduire dans le système d'armement de l'infanterie (Lüttich 1847) oli aikansa edistyksellisin parannusehdotus jalkaväen asevarustukseksi. Hevosten kasvatusta Ehrnrooth käsitteli seikkaperäisesti teoksessaan Kort handledning i hästens uppfödande och vård (1876).
  Ehrnrooth osti 1868 protokollasihteeri Fredrik August von Platenilta 1400-luvulta peräisin olevan Gammelgårdin eli Vanhankartanon rälssitilan Lammilta. Kenraalin kuoltua tila ja kartano siirtyivät agronomi Alexander Casimir Ehrnroothille.
(Suomen kansallisbiografia) 

Taidemaalari ja -graafikko Hjalmar Hagelstam (1899-1941) oli Anna Eleonora ja Jarl Alarik Hagelstamin poika. Hjalmar sai mainetta myös kuvittajana ja lavastajana. Svenska Pressen -lehteen hän kirjoitti taidearvosteluja ja teki myös mainos- ja pilapiirroksia. Karl Fazerin tyttären Kitty Maria Fazerin kanssa hän avioitui vuonna 1913 ja erosi 1939. Kitty (1905-1985) oli Fazerin neljästä lapsesta nuorin. Hjalmar suunnitteli seinämaalaukset Fazerin Bauhaus-henkiseen kahvilaan 1930. Kaatui Kannaksella syyskuussa 1941.

2. Anna Emilia (1861-1942). Ensimmäisestä liitosta Johan Fredrik Aminoffin (1847-1892) kanssa lapset: Johan Fredrik Adolf Aminoff ja Dora Sofia Aminoff. Puolison kuoltua 1892 Anna Emilia meni vuonna 1894 naimisiin Ivan Georgsson Uschakoffin (käytti nimeä Johan) kanssa, vanhemmat Georg Vasiljevitch Uschakoff ja Maria Charlotta Tötterman (vanhemmat merikapteeni, laivanvarustaja Erik Tötterman ja Elisabeth Maria Widlund). 

Johan Fredrik Adolf Aminoff (1888-1954) avioitui vuonna 1911 Hulda Naema von Bornin (s.1887) kanssa; vanhemmat valtiopäivämies ja RKP:n kansanedustaja Viktor Magnus von Born (1851-1917) ja Hulda Augusta Berndtson (1857-1891). Viktor Magnuksen isä Johan August von Born (1815-1878) oli jyrkkä ruotsinkielen kannattaja, joka tuki kouluhallituksen ylijohtaja Casimir von Kothenin hanketta siirtää suomenkielinen normaalikoulu pois Helsingistä. Toimi tullilaitoksen pääjohtajana 1855-1865, senaattorina 1865-1873 ja säätyvaltiopäivien maamarsalkkana 1877-1878. Hänet tunnettiin vanhoillisena ja virkavaltaisena.

Johan August Von Born meni vuonna 1844 naimisiin Hedvig Lovisa Francisca von Haartmanin kanssa, joka oli lääkintöylihallituksen johtajan Carl Daniel von Haartmanin tytär. Viktor Magnus peri vanhemmiltaan Gammelbackan kartanon Porvoossa ja (veljensä kuoltua lapsettomana vuonna 1867) myös Suur-Sarvilahden kartanon Pernajassa.

Viktor Magnus von Born kuului Östra Nyland -lehden perustajiin 1881 ja kirjoitti myös lehtiin Vikingen, Nya Pressen ja Finsk Tidskrift. Hän kuului Bobrikoffin näkyvimpiin vastustajiin ja oli karkotettuna 1904-05.

Gammelbackan ja Suur-Sarvilahden kartanot siirtyivät Viktor Magnuksen vanhemmalle pojalle Ernst Viktor Lorenz von Bornille (1885-1956). RKP:hen kuulunut Ernst von Born on Suomen pitkäaikaisimpia kansanedustajia, kuului Sunilan toiseen, Rytin ensimmäiseen ja toiseen ja puoli vuotta Rangellin hallitukseen. Hän osallistui kaikkiaan 39 valtiopäiville vuosina 1919-1954. Rangellin hallituksesta von Born erosi evakkokysymyksen tähden. Kiista liittyi kielipolitiikkaan enemmän kuin evakkokysymykseen: hänen mielestään Karjalan evakoille olisi kuulunut antaa asuinpaikkoja vain suomenkielisiltä alueilta, ei ruotsinkielisten asuma-alueilta. Vuonna 1915 Ernst von Born joutui joksikin aikaa Krestyn vankilaan vastustettuaan yhdenvertaisuuslakia.

Yhdenvertaisuuslaki oli 14. toukokuuta 1912 Suomen suuriruhtinaskunnassa voimaan tullut laki, jonka mukaan Venäjän alamaisilla jotka eivät ole Suomen kansalaisia, annetaan Suomessa samat oikeudet kuin paikallisillakin kansalaisilla on. Laki oli säädetty yleisvaltakunnallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä, niin että Venäjän valtakunnanneuvosto ja duuma hyväksyivät sen, mutta Suomen eduskuntaan ei lakia tuotu käsiteltäväksi. -- . 
  Lain nojalla Venäjän kansalaiset saivat muun muassa oikeuden hakea virkoja Suomesta ilman Suomen kansalaisuutta ja toimittaa asioitaan viranomaisten kanssa venäjän kielellä.
  Koska Suomen eduskunta ei ollut hyväksynyt yhdenvertaisuuslakia, monet suomalaiset viranomaiset kieltäytyivät noudattamasta sitä. Useita näistä kieltäytyjistä tuomittiin vankeusrangaistuksiin venäläisissä tuomioistuimissa. Viipurin maistraatin jäsenet vangittiin ja vietiin Pietariin Krestyn vankilaan sen jälkeen, kun maistraatti oli kieltäytynyt käsittelemästä erään venäläisen talonpojan jättämää elinkeinoilmoitusta lihakaupan pidosta Viipurissa. Kun Viipurin hovioikeus piti maistraatin päätöksen ennallaan, myös hovioikeuden jäsenet joutuivat 8 kuukaudeksi Krestyn vankilaan 1913-1914.
(Yhdenvertaisuuslaki, Wikipedia)

Suvun vapaaherrallinen haara Suomessa sammui Ernst von Bornin kuollessa 1975. Lapsettomaksi jäänyt Ernst vaimoineen testamenttasi Suur-Sarvilahden kartanon Svenska Kulturfondenille ja Svenska Litteratursällskapetille.

Johan Fredrik Adolf Aminoff ja Hulda Naema von Born saivat neljä lasta: Barbro Christina Elisabeth, Berndt Johan Viktor (kuoli 97 vuotiaana 2010), Eva Ulli Margaretha ja Gustaf Jan Fredrik. 

Dora Sofia Aminoff (s.1890) ja Kurt Otto af Schultén (1888-1959) saivat kolme lasta. Esikoinen, poika, kuoli vauvana. 

3. Julius Wenzel (1863-1932). Kirjailija, toimittaja ja kustantaja. Omisti kustannusliikkeen ja kirjakaupan. Oli naimisissa neljä kertaa.

4. Viktor (1864-1893). Carl Viktor Hagelstam, arkkitehti. Syntyi 23. elokuuta 1864 Helsingissä, kuoli 11. elokuuta 1893 Viipurissa.

5. Thyra Alfhild (1865-1946). Päiväkodin opettaja. Avioitui Bror Uno Ossian Thermanin kanssa, jonka isä Fredrik Gustaf Therman toimi lääninmaanmittarina Uudenmaan läänissä 1880-83 ja vuodesta 1883 Mikkelin läänissä. Thyra ja Bror Therman (1873-1943) saivat kaksi poikaa:

Tor Therman (1903-1973). Gudrun ja Tor Thermanin tytär, psykologi Gunilla Runeberg (1931-1973) oli naimisissa Clas Runebergin (1930-2007) kanssa, jonka isä Johan Runeberg on Johan Ludvig Runebergin pojanpoika. 

Bror Erik Therman (1906-1948) avioitui Saga Ingeborg Lindroosin kanssa 1931, tästä liitosta syntyi yksi tytär. Toinen avioliitto kirjailija Liv Tegengrenin kanssa (vanhemmat Elis Tegengren ja Karin Maria Rehnström) kesti vajaan vuoden 1938-39. 

6. Birger (1866-1884).

7. Klas Lennart (1867-1930), agronomi. Ester (o.s. Ekblom) ja Lennart Hagelstam saivat kolme lasta: Jarl Lennart (s.1907), Walter Lennart (s.1909) ja Ulla (s.1911). Walter avioitui Cecilia Wreden kanssa ja näiden lapsiin kuuluvat muun muassa antiikkialan asiantuntija Wenzel Hagelstam (Magnus Wenzel Fabian, s.1941) ja kirjakauppias, Hagelstamin antikvariaatin perustaja Cecil Hagelstam (s.1949). 

8. Sanny Charlotta (1869-1932). Puoliso vuodesta 1897 Alexander "Ante" Thiodolf Federley. Sanny ja Ante Federley saivat kaksi lasta: Margaretha Charlotta Federley (1899-1962, puoliso vuodesta 1937 Anton Peter Louis Aagaard) ja Dorothea Antoinette (1904-1975, puoliso Gösta Oskar Karlsson).

9. Max August (s.1870).

10. Richard Valdemar (1872-1912).

11. Emmi Maria (1873-1952). Puoliso vuodesta 1903 Paul Kaarlo Malmström. Tytär Ingeborg Carina Malmström (s.1910).

12. Signe Antoinette. 

13. Johan Magnus (1879-1958). Puoliso vuodesta 1904 Gerda Augusta Lindberg. Lapset: Eva Hagelstam (s.1904), Lars Hagelstam (s.1906) ja Carin Hagelstam. Lars avioitui August Vilhelm Snellmanin ja Nina Lucia Heleniuksen tyttären Maria Snellmanin kanssa ja nämä saivat kolme lasta: Jarl August (puoliso Kerstin Ahlgren), Lars Magnus ja Johan Fredrik. 

- - -

Kauniaisilla on pitkä historia taiteilijoiden ja kirjailijoiden kotipaikkana. Huvilakaupunki Kauniainen perustettiin vuonna 1906, aikana jolloin monia viehätti ajatus yhdistää kaupunkimainen asuminen ja luonnonläheisyys. -- . Erityisesti taidepiireissä monia puhutteli kansallisromanttinen maalla asumisen ihanne.

Erityisesti 1920- ja 1930-luvuilla Kauniainen oli taiteilijoiden suosima asuinpaikka. Tuo aika oli myös suomenruotsalaisen kirjallisuuden suuruudenaikaa, jolloin niin kutsutut suomenruotsalaiset modernistit tekivät itsensä tunnetuiksi myös maan rajojen ulkopuolella. Monet modernistit asuivat pidemmän tai lyhyemmän aikaa Kauniaisissa.

Tuon ajan Kauniaisissa eli sulassa sovussa kliseinen kuva "nälkätaiteilijasta" ja hyvinvoiva, korkean statuksen omaava taiteilija. Kirjailija Ralf Parland asui Kauniaisissa 1920- ja 1930 -luvuilla. Hän muisteli myöhemmin samaan aikaan eläneitä taiteilijatovereitaan näin:

"Kauniainen oli kulttuurikeidas, jossa hyväosaiset kuvataiteilijat ja kirjailijat elivät valtavissa huviloissaan, kun taas vähemmän hyväosaiset taiteilijat majailivat vuokralaisina ullakoilla ja pienissä portinvartijanmökeissä."

Hyväosaisiin kuuluivat Parlandin mielestä Arvid Mörne, Nino Runeberg ja Mikael Lybeck. He olivat jo 1900-luvun alussa saavuttaneet vakiintuneen aseman ja saaneet palkintoja, ja siksi heillä oli myös varaa rakentaa itselleen kauniita huviloita. Yhtä hyvin eivät asia olleet mm. Elmer Diktoniuksella ja veljeksillä Rabbe ja Olof Enckellillä ."Vuokralaiset" olivat lähinnä ruotsinkielisiä kirjailijoita ja kuvataiteilijoita, jotka muodostivat yhteisen taiteellisen ja ideologisen veljeskunnan. Tuloja ei juuri ollut ja taiteilijanelämä oli luonteeltaan epävarmaa.

Myös eloisan sotienvälisen ajan jälkeen Kauniaisissa on ollut koko ajan oma joukkonsa kirjailijoita. Monet ovat asuneet Kauniasissa vain lyhyen aikaa, kun taas toiset - esimerkiksi Nalle Valtiala ja Raisa Lardot - ovat asettuneet kaupunkiin pysyvämmin. Aluksi Kauniainen oli lähes täysin ruotsinkielinen, mikä on tarkoittanut myös sitä, että kauniaislaisten kirjailijoiden äidinkieli on näinä vuosina ollut useimmiten ruotsi. Suomenkielisten muutto kaupunkiin on kuitenkin tuonut mukaan myös suomenkielisiä kirjailijoita, ja viime vuosina kaupungin kirjailijakunta on tullut kaksikielisemmäksi.

(Taiteilijaelämää Kauniaisissa, Elmer-tietokanta)

Kuvanveistäjä Viktor Janssonin tekemä Arvid Mörnen muistomerkki sijaitsee Kaivopuistossa. Teos valmistui Mörnen syntymän 75-vuotismuistoksi vuonna 1951 ja paljastettiin 6.5.

Arvidin ja Signe Mörnen kaikista kolmesta lapsesta (Håkan, Barbro ja Gudrun) tuli myös kirjailijoita. 

Signe Barbro Mörne (6. helmikuuta 1903 Espoo – 1987 Kauniainen) oli suomalainen Kauniaisissa asunut kirjastonhoitaja ja ruotsin kielellä kirjoittanut kirjailija. Hän pääsi ylioppilaaksi 1922 ja suoritti kirjastoalan kurssin 1934. Mörne toimi Helsingin kaupunginkirjaston virkailijana 1927–1966 ja amanuenssina 1937–1966. Mörnen kirjalliseen tuotantoon kuului pääasiassa luontoaiheisia runoja. Hän kirjoitti lisäksi satuja.
(Barbro Mörne, Wikipedia)

Toimittaja Gudrun Mörne (1905-1981) kirjoitti muutaman lastenkirjan 1930- ja 40-luvulla.

kts. Håkan Mörne, Julius Wentzel Hagelstam, Liv Tegengren, Arvid Mörne (Wikipedia), Barbro Mörne (Wikipedia)Taitelijaelämää Kauniaisissa (Elmer)

MÖRNE, Barbro (1903 - 1987)

Kirjailija. Sisarukset Håkan ja Gudrun Mörne. Katso Arvid Mörne

MÖRNE, Håkan (1900 - 1961)

Toisen suomenruotsalaisen seikkailijan, Aleko Liliuksen (1890-1977), aikalainen, syntyi 5. 12. 1900 Helsingissä ja kuoli jouluaattona 1961 Maarianhaminassa. Isä kirjailija Arvid Mörne, äiti näyttelijä Signe Hagelstam.

Ylioppilas 1921. Kemian opintoja Helsingissä ja Braunschweigissa (Saksa) 1922-24. Allas Krönika -julkaisun toimittaja 1926-27.

Håkan oli aito seikkailija, joka rakasti merta, eksoottisia kohteita ja vapaata kulkurielämää. Seikkailujensa lomassa hän vieraili vanhempiensa luona Villa Granmorassa, kunnes 45-vuotiaana asettui Maarianhaminaan ja ryhtyi hedelmänviljelijäksi.

Aleko Liliuksen seikkailukuvauksiin verrattuna Mörnen teokset ovat kohteitaan hienommin kuvailevia ja väritykseltään vähemmän sensaatiomaisia.

Håkan Mörne on yhteiskunnan kuvaaja. Hän -- on lähinnä matkakuvaaja ja ulkomaanraportoija. Osa hänen kirjoituksistaan kuuluu esseistiikan piiriin, kun taas osa on lähellä sosiaalireportaasia. Hän ei ollut kiinnostunut turistikohteista, vaan kuvasi mielellään tavallista elämää vierailemansa maan syrjäseuduilla.

Mörnen kokemukset matkoiltaan saivat myös kaunokirjallisen asun. Aina se ei onnistunut, mutta hän on kirjoittanut meriromaanin Destinerad till Jemen, jota voidaan pitää lajinsa parhaana maassamme.

(Kirjailijatietokanta Elmer)

Mehukkaimmillaan Mörnen kuvaus ja kieli on - suomentamattoman Destinerad till Jemen -romaanin (1936) ohella - teoksissa Alfred Vagabonden (1943, suom. Seikkailutoverini Alfred, 1945) ja Den förtrollade ön (1945, suom. Lumottu maailma, 1946) jotka muistuttavat enemmän romaania kuin asiapitoista matkakuvausta. Näiden kuvausten pohjana eivät olekaan Mörnen omat kokemukset vaan maankiertäjä Alfredon elämä.

Matkakirjoista mielenkiintoisimpia ovat hienosti valokuvin kuvitetut Elefantes rike och drakens (1931, suom. Valkoisen norsun ja lohikäärmeen mailla, 1931), Afrikansk oro - upplevelser i Abessinien, Somaliländerna, Sudan, Egypten och Palestina (1936, suom. Meidän miehemme Abessiniassa, 1936) ja Mörnelle poikkeuksellisesti pohjoisia kohteita kuvaava Väderbitet sagoland (1938, suom. Ruijan rannoilta Petsamon perukoille,1939) jotka voidaan lukea suomalaisen matkakirjallisuuden 1930-luvun klassikkoihin sekä niin ikään valokuvin kuvitetut De äventyrliga vägarna (1929, suom. Seikkailujen teillä, 1929) ja Den förgyllda fattigdomen (1949, suom. Kullattu kurjuus, 1949).

Romaanien ja matkakirjojen ohella maininnan arvoinen on Ärans vinter, 1940. Teoksen suomenkielinen laitos Kunnian latu - kuvia talvisodastamme 1939-1941 ilmestyi 1941. Vitalin Panterburgin saksannos Winter der Ehre - Finnlands Kampf der hundert Tage ilmestyi Berliinissä 1942.

Rakas Kitty,

Kiirehtiessäni vastaaman Kittyn ystävälliseen kirjeeseen en vielä ollut saanut Stockmannilta tilaamaani kirjallista arviota kivääristä, vaan ainoastaan tiedustellut asiasta puhelimitse. Tänään metsästysretkeltä kotiin palatessani löysin kuitenkin oheisen viestin, joka vahvisti kirjeessäni olevat tiedot. Parin viikon päästä lähetämme pienen lentävän ambulanssin Abessiniaan. Italia on nimittäin ilmoittanut, ettei se tarvitse Punaisen ristin apua. Sitä johtaa professori Faltin, jolla on käytettävänään kaksi lääkäriä, yksi kuljettaja ja Håkan Mörne! Tämä on rohkea teko Faltinilta, joka jo on 68-vuotias ja nyt lähtee viidenteen sotaansa. Epäilen kuitenkin, että tässä käy kuten hänen ensimmäisen ambulanssinsa kanssa kreikkalais-turkkilaisessa sodassa, jossa hän ainoastaan ehti perille joutuakseen heti palaamaan. Yksi ainoa taistelu oli nimittäin ratkaissut sodan.

Ystävällisin terveisin

Kittyn uskollinen Gustaf

(Mannerheimin kirje Kitty Linderille, Helsinki 17.12.1935)

Suomalaisten ulkomaille ja kotimaahan tehdyt matkat saivat 1800-luvun saatossa suuren jalansijan maamme kirjallisuudessa. Syntyi kokonainen kirjallisuuden genre, jossa vierasta maailmaa peilattiin omien kokemuksien kautta. Huolimatta matkakirjallisuuden suuresta suosiosta aina 1960-luvulle asti, tämä kirjallisuuden laji on jäänyt suurelta osin tutkijoilta huomaamatta. Nyt asiaan ovat paneutuneet Yrjö Varpio sekä Joensuun yliopiston eri tieteenaloja edustavat kirjoittajat. Edellinen teos yrittää hahmottaa 1800-luvulla juurtuneen matkakirjallisuuden luonnetta ja genren sisäistä heterogenisoitumista. Jälkimmäinen puolestaan katsoo matkaa tarkoituksellisen monitieteellisesti ja -selitteisesti. Matkakirjan kantavana teemana lienee lähteminen, joka on aina tavalla tai toisella matkaamista maantieteellisesti tai mentaalisesti tutuista paikoista ja ajoista toisaalle, vieraaseen paikkaan. -- .

Matkakirjoilla oli vielä tälle vuosisadalle tultaessa viihdyttämisen funktion lisäksi sivistyksellinen tehtävä: elettiin aikaa, jolloin maapallo oli länsimaiselle sivistykselle suurelta osalta tutkimatonta ja keksimätöntä seutua. -- . 

Matkustaminen kysyi varallisuutta ja oli näin ollen pitkään, jopa 1950-luvulle asti, pääosin maamme ruotsinkielisen eliitin etuoikeus. Moni 1800-luvun matkakirja onkin kirjoitettu ensin ruotsiksi ja myöhemmin se on tullut tutuksi suomenkielisille lukijoille. 1800-luvun matkakirjojen leimallisin piirre on matkalla olemisen tärkeys, ei niinkään perille pääsy. Elettiin aikaa, jolloin turismi ilmiönä oli syntynyt. Seikka, jota suomalaiset ulkomaan kävijät usein kovasti kritisoivat matkakirjoissaan!

Yrjö Varpion Matkalla moderniin Suomeen on jaettu vuosikymmenien pohjalta kolmeen osaan: ensin ovat porvarillisen sivistyneistön matkat (n. 1800-1850), sitten kääpiökolonialismin kausi (n. 1850-1880) ja lopuksi vuosisadan kahden viimeisen vuosikymmenen nuoriso- ynnä seikkailumatkailijat (luku otsikoitu "Me matkailijat"). Kirjan heikkoutena pidän tätä epämääräistä luokittelusysteemiä, jota Varpio ei millään tavoin ole perustellut. Matkalla moderniin Suomeen -teosta ei voida pitää varsinaisena tutkimuksena, koska siltä puuttu selkeä teoria kuin myöskin metodi. Menettely herättää ajatuksen, että ehkäpä Varpio on tahallaan jättänyt teoretisoinnit sikseen haastaakseen lukijansa ja tulevaisuuden kirjallisuuden ja kansankulttuurin tutkijat käyttämään teostaan ikäänkuin käsikirjana. Tässä Varpiolla on ollut etuna se ettei matkakirjallisuus ole ollut suurten tutkimusten mielenkiinnon kohteena. Tästä seikasta olin itsekin kovin yllättynyt tehdessäni seminaarityötä suomenruotsalaisesta matkakirjailija Håkan Mörnestä. Mielestäni ainoa vakavastiotettava matkakirjallisuudesta tehty teos on Mary Louise Prattin Imperial Eyes (1993), joka käy läpi perusteellisen analyyttisesti vanhemman matkakirjallisuuden taustalla vaikuttavia ideologisia rakenteita. -- .

Haluaisin kuitenkin korostaa ettei Varpion Matkalla moderniin Suomeen ole missään nimessä huono tai lukijaa kohtaan epäystävällinen teos. Kirjan ensimmäinen luku matkasta ja matkakirjasta sekä viimeinen luku matkakirjojen taustalla vaikuttavista ajattelumalleista edustavat sitä, mitä olisin toivonut kansien väliin enemmän. Myös se ilahdutti, että mukaan oli mahdutettu ulkomaalaisten Suomesta tekemiä matkakuvauksia. -- .

Joensuulaisten monitieteellisesti rakennettu Matkakirja on mieluisaa luettavaa. Suurin osa kirjoittajista lähestyy aihettaan selvän innostuneesti mutta myös terävästi ja haastavasti. Matkaa ei tässä teoksessa nähdä vain matkustamisena vieraalle maalle vaan matka voi tapahtua myös mielen tasolla. Tästä näkökulmasta aihetta pohtii Yrjö Sepänmaa, joka aiheellisesti kysyy, miltä matkaaja näyttää paikallisen silmissä? Sepänmaa mainitsee sen oleellisen seikan, että matkakirjallisuus on luonut harhakuvan, että kirjoittavalla matkustajalla olisi yksinoikeus tarkasteluun. Tämä käy ilmi esimerkiksi Håkan Mörnen latinalaisen Amerikan matkakuvauksista tai vaikkapa kotoisammin Väinö Salmisen teoksessa Vallattomilta vaellusvuosilta (1946; tosin Salmisen päiväkirjamerkinnät ovat jo vuosisadan alusta), jossa tuleva kansanrunouden professori kuvailee Ruotsin metsäsuomalaisia. Salmisen tapa tarkkailla vieraita on kiinnittänyt myös Kaija Heikkisen huomiota. Hänen tarkastelunsa kohteena ovat venäläisten kuvaukset sekä Karjalasta ja karjalaisista että suomalaisista. On varsin mielenkiintoista lukea, miten venäläisten näkemykset suomalaisista ovat rakentuneet samaan muottiin minkä mukaan suomalaiset matkailijat ovat kuvanneet venäläisiä: vieras on ruma, epäkäytännöllinen tekemisissään ja tyhmä. Heikkisen teksti on mielestäni mukava jatko Varpion aloittamalle ulkomaalaisten Suomen-kuvaukselle. Se jättää kuitenkin ilmaan suuren ja perustavaa laatua olevan kysymyksen: miksi vieras ja toinen kuvataan aina samalla tavalla? Jokuhan voisi evolutionismin hengessä väittää, että siksi, koska ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia kulttuurista toiseen eli vieras on vieras kaikissa kulttuureissa ja siksi häntä saa vähätellä miten paljon tahtoo. Mutta etnosentrismikään ei ole sääntö: tiedämme kaikki tilanteita, jolloin vieras ja outo ei näyttäydykään meille negatiivisessa valossa.

Matkakirjassa on neljä teemalukua, joissa kussakin on kolmen kirjoittajan artikkeli. Ensimmäisessä luvussa katsotaan maisemaa ja siinä erityisesti Kaija Alajuuman artikkeli Kullervo Kemppisen Lumikuru-kirjasta on väliin jopa hauskaa luettavaa. Itse Lapista kotoisin olevana olen törmännyt aiemminkin siihen etelä-suomalaisten tai ainakin etelämpää kotoisin olevien ajatukseen, että Rovaniemeltä kotoisin oleva ei ole oikeastaan Lapista. Näin väittää Kullervo Kemppinenkin, jonka Lumikuru on ensi sijassa opas Saariselälle aikovalle matkaajalle. Matkakirjat, joissa esityksen kohteena on karu ja villi luonto (Kemppisen Saariselkä tai esimerkiksi Mörnen Amazonian sademetsä), korostavat luonnon oikeanlaista kokemista: luonnossa miehen tulee hikoilla, palella, kutista ja sanalla sanoen kärsiä, jotta matka on aito ja onnistunut.

Matkakirjan toinen teema on valkoihoisten kolonialistien matkakirjat siirtomaihin. Jopi Nyman kirjoittaa Zendan vanki-teoksesta, Jari Kupiainen Jack Londonin novelleista ja Tero Koistinen David Lodgen tuotannosta. Artikkelit ovat oivaltavia, joskin samantyylisesti kirjoitettuja. Kupiainen kysyy, onko mitään järkeä päivitellä nykypäivästä käsin vuosisadan alun rasistisia matkakuvauksia ja vastaa, että "periaatteessa jokainen uusi lukukerta uusintaa ja ylläpitää Londonin rakentamia kulttuurisia stereotypioita Salomonsaarista" (s. 87). Tero Koistinen jatkaa Kupiaisen kysymyksenasetteluista siirtämällä huomion akateemisten matkailijoiden kokemuksiin ja tuntemuksiin. -- .

Kolmas teema Matkakirjassa on kirjallisuus, jonka tekijöinä ovat olleet kolmannen maailman kirjailijat. Keskenään erilaisissa artikkeleissa Sirkka Knuuttila tarkastelee Marguerite Durasin Varakonsuli-teosta, Raisa Simola Ken Saro-Wiwan ja Nawal El Saadawin teoksia sekä Marja-Leena Hakkarainen karibialaisten naiskirjailijoiden teoksia. Hakkaraisen esiinnostama "vastakarvaan" lukeminen on läheistä sukua Luigi Lombardi-Sartrianin luomalle käsitteelle kiistämisen kulttuuri. Kysymys on menettelyistä, joiden avulla alistetut kansanosat (toiseuden edustajat) systemaattisesti kyseenalaistavat heille ylhäältä käsin ja keskuksista tarjotut roolit, tavat ja käytänteet. Samanlaisia huomioita on luettavissa myös eurooppalaisten mikro- ja mentaliteettihistorioitsijoiden teksteistä (mm. Ginzburgin the Cheese and the worms ja Le Roy Ladurien Mountaillou). Marginaalista tulevien kirjoittajien teksteissä oleellisinta ja opettavaisinta lienee lukea millaista on nähdä itsensä toisena, katseen ja kuvauksen kohteena - sikäli jos suomalainen voi katsoa samaistuvansa siirtomaaisäntään.

Matkakirjan viimeisessä luvussa, "Sinivalkoisissa silmälaseissa", käsitellään Tarja Kupiaisen ja Martti Pelvon artikkeleissa suomalaisten matkakuvauksia ulkomaista ja Kaija Heikkisen artikkelissa venäläisten kuvauksia karjalaisista ja suomalaisista. Tarja Kupiaisen tarkastelema ajanjakso sijoittuu kansallisromantiikan kukoistusaikaan, viime vuosisadalle ja tämän vuosisadan alkuun. Tapa, jolla suomalaiset runonkerääjät Inkeriä ja Karjalaa kuvaavat, muistuttaa mielenkiintoisella tavalla Håkan Mörnen 1930-50 ­luvuilla tehtyjä Latinalaisen Amerikan kuvauksia: sekä karjalaiset ja inkeriläiset että latinalaisamerikkalaiset elämäntavat nähdään poikkeuksena normista. En tiedä tarkalleen, miten suomalaiset ovat kuvanneet karjalaisia tai esimerkiksi saamelaisia 1950-luvulla, mutta ounastelen ettei enää niin negatiivisesti kuin vuosikymmeniä aiemmin.

(Eija Stark: Muilla mailla vierahilla. Stark arvioi teoksia Yrjö Varpio: Matkalla moderniin Suomeen ja Matkakirja - artikkeleita kirjallisista matkoista mieleen ja maailmaan. Elore nro 1/1999)

Mörnen muut julkaistut:

Från hamn till hamn - anteckningar från en sjöresa (Schildt 1927), På vägar utan mål (Schidt 1927), Ekvator (Exotiska noveller, Schild 1932), På äventyr i Sydamerikas urskogar (Schildt 1932), Medan mistralen blåser (Schildt 1933, suom. Kun mistraali puhaltaa 1933), Vinga seglade till Rom (En kosterbåts äventyrliga vinterresa över Östersjön och Nordsjön. Kanalfärd genom kontinenten och kryssning i västra Medelhavet, Bonnier 1935), Spanskt paradis - en resa i Andalusien (Schildt 1951, suom. Aurinkoista Andalusiaa 1952), Havets bröd (Roman, Wahlström & Widstrand 1954, suom. Meren leipä 1955), Aftonsolens länder - en resa i Portugal och Galicien (Wahlström & Widstrand 1956), Eldens källor (Roman, Wahlström & Widstrand 1958), Hemåt i natten (Roman, Schildt 1959).

kts. Muilla mailla vierahilla (Elore 1/1999)