Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Pohjoismaisia kirjallisuus- ja kulttuurihenkilöitä
K - L

KAASINEN, Albin (1892 - 1970)

kts. Viljo Kojo

KAILAS, Uuno

[en ole ehtinyt perehtyä kirjailijan tietoihin mutta tehdään kun ehditään]

KAIPIA, Aira

Helvi Erjakan salanimi. Romaani Varhain kypsynyt (1947) ja radiokuunnelma Nuoria pareja (1949). Kaksi suomennosta (Caryl Brahms: Elefantti on valkoinen, 1948 ja Netta Muskett: Aamun laulu, 1949).

kts. Helvi Erjakka

KAJANTO, Antero (1895 - 1968)

Ennen nimenmuutosta Anton Kononoff. Syntyi Joensuussa 4. 12. 1895, kuoli Helsingissä 23. 9. 1968. Tulenkantajiin kuulunut lyyrikko ja novellisti. Julkaisi yksitoista runokirjaa sekä useita novellikokoelmia. Puoliso Anita Maria Sällström vuodesta 1929.

Keskikoulun käytyään Kajanto suoritti lennätinvirkamiestutkinnon, valmistui 1915. Lennätinvirkamies 1915-20, sähköttäjä 1920-47, ekspeditööri (lähettäjä) 1947-56, kontrollööri (tarkastajatehtävissä toimiva virkamies) 1956-59, apulaiskonttorinhoitaja 1959-62.

Sana ja Kuva -lehden (1920-luvulla joka toinen viikko ilmestynyt kirjallis-taiteellinen aikakausjulkaisu) päätoimittaja 1927-28. Lennättäjä-lehden (Lennätinvirkamiesliiton, Puhelinvirkamiesliiton ja Valtion viestiteknikoiden vuodesta 1917 ilmestynyt julkaisu) päätoimittaja 1945-63.

Runokokoelmat:

Valkeat tunnit (Gummerus 1923). Ukonnuoli ynnä muita runoja (Gummerus 1924). Maan kasvot (Kirjallisuus 1928). Karkelo (Karisto 1929). Lentäen Pohjoisnavalle - runoseikkailu Suomen lapsille (kirjoitettu nimimerkillä A. K., kuvittanut Eeli Jaatinen, Gummerus 1937). Savuava ranta (Gummerus 1937). Kirjapaja metsässä (kuvittanut Joel Räsänen, Tammi 1944). Erakkomaja (Kirjokansi 1945). Maa laulaa - maahenkisiä tunnelma- ja lausuntarunoja (Pellervo 1945). Paarma - eläintarinoita (kuvittanut Eino Karppanen, Pellervo 1946). Lumikuun poika (Pellervo 1955).

Novelli- ja kertomuskokoelmat:

Sattuupa hyvinkin (Schildt 1926). Elämän vankeja (Karisto 1929). Vihreät lyhdyt - sikermä kuvauksia (Karisto 1930). Elämä on rikas - kuvauksia (Karisto 1931). Näkymätön rintama (Gummerus 1935). Rakas pikkukaupunki (Pellervo 1948). Paluu (valittuja novelleja, Kirjayhtymä 1965).

Maisema elää - tunnelmia ja tuokiokuvia (kuvatekstit myös englanniksi ja ruotsiksi, Pellervo 1947).

Lisäksi runoja mm. Aili Konttisen lastenkirjassa Iloinen päivä (kertomukset Aili Konttisen ja runot Antero Kajannon, kuvittanut Venny Soldan-Brofeldt, Wsoy 1943), Olli Oravainen (Mogens Kaaren lastenkertomuksesta suomeksi mukaillut Antero Kajanto, kuvittanut Wilhelm Hansen, Wsoy 1945) sekä huumorikertomus Hilarius Kiiskin kärsimys Hj. Nortamon toimittamassa Joulupuuro -lehdessä (Karisto 1943).

Siellä, missä iso laituri loppui, jossakin niillä main, oli Marin uimahuone. Sitä kutsuttiin tuolla nimellä, ja sillä sen jokainen pesunkestävä kaupunkilainen tunsi. Voisihan sitä sen sijaintia selvitellä vieläkin tarkemmin! Voisi sanoa, että se oli siinä kutakuinkin lähellä rantamakasiineja, joiden hirsisistä seinistä oli punamultaus haalistunut ja joiden kupeilta pikkupojat pyydystelivät rapuja silloin, kun niiden saantiaika oli.

Se Marin uimahuone oli sellainen ikäloppu puinen hökötys, kiireessä kyhätty, ja näytti se jo siltä kuin olisi tuohon paikkaan tuuskahtanut jokeen, vaan eipähän vain tuuskahtanut. Siinä se eli ja oli ja tuli toimeen yhtä hyvin talven pakkasissa kuin kesäisillä helteilläkin. Tietenkin suven tultua ja sen syvemmälti kypsyttyä aina paremmin. Silloin se peilaili itseään joen kuvastinlasista, siitä sinertävälle kajastavasta kalvosta, joka oli koko kaupungin ylpeys. Ja oli se todella mukava katseltava, aivan hemaiseva kuin olkihattuinen ja sinileninkinen tohtorin tahi uurmaakarin tytär.

Pukseerailipa siinä vipajavaa vettä laiva jos toinenkin. Oli ”Rapidia” ja ”Seuraa”, oli ”Lieksaa” ja ”Nurmesta”, jotka huutelivat aina kanavasiltoja kohti tullessaan ja rehevän vihanneskimpun kaltaista Ilosaarta lähestyessään. Mutta heijailipa se joki suurempiakin laivoja, semmoisia oikeita ötylaivoja kuin ”Sampoa” ja ”Osmoa”, jotka tekivät matkoja aina Pietarpuriin saakka ja valkeakylkisinä siinä joenpolvessa kääntelehtivät ja messinkisestä pillitorvestaan päästelivät huutavan ääniä.

(Kajanto kuvailee lapsuutensa Joensuuta. Rakas pikkukaupunki, s. 115 - 116)

Sinä kulkija, sinä ihminen, polulla ja mättään äärellä, vedä henkeesi pihkan ja lehvästen hajua ja tunne itsesi rikkaaksi täällä tuhansien säveleiden ja puiden huminan keskellä. Temppeli on tämä suomalainen metsä, hartaudenharjoituspaikka ja hurskas pyhäkkö. Taivas yllä sininen kuin silmän iiris ja askelten alla pehmeä vihreänvihanta matto! Siinä on sinunkin valtakuntasi, elämän häiritsemättömän rauhan ja ihmeellisen puhtauden piiri.

(Maisema elää, s. 41)

KARHUMÄKI, Urho (1891 - 1947)

Urho Johannes Karhumäki oli suomalainen kansakoulunopettaja ja kirjailija. Hän syntyi Multialla 7. kesäkuuta 1891 ja kuoli Vihdissä 1947. Vanhemmat olivat maanviljelijöitä. Valmistuttuaan Jyväskylän seminaarista vuonna 1913 Karhumäki toimi opettajana Alavudella, Padasjoella ja Vihdissä. Avioitui vuonna 1916. Maatila Vihdissä vuodesta 1926. Karhumäki oli Nuoren Voiman Liiton ylijohtaja 1938-47 ja toimi virkailijana Pellervo-seurassa 1929-46.

Opettajaksi valmistuttuaan Karhumäki toimi lyhyen aikaa Alavudella ja Padasjoella. Vuonna 1915 hän siirtyi opettajaksi Vihtiin, missä toimi opettajana vuoteen 1929.

Lukuisista Karhumäen vihtiläisistä oppilaista tunnetuin lienee nyt jo edesmennyt kansanedustaja ja ministeri Veikko Helle (1911-2005). Hän ylisti useissa yhteyksissä entistä opettajaansa esimerkilliseksi ihmiseksi.
Opettajuuden lisäksi Karhumäki ehti osallistumaan moniin muihinkin rientoihin. Häneltä riitti aikaa niin yhdistystoiminnalle kuin näytelmä- ja kuoroharrastukselle. Lisäksi Karhumäki osallistui Osuusliike Auran ja Osuuspankin toimintaan näiden alkutaipaleella. Monta rautaa tulessa pitänyt Karhumäki hoiti vielä sivutoimenaan kirjakauppaa, oli varakanttori sekä vakuutusmyyjä.

Vuoden 1936 kesäolympialaiset pidettiin Berliinissä, Saksassa. Berliinin piti järjestää kisat jo vuonna 1916, mutta ne peruutettiin ensimmäisen maailmansodan takia. Kisat myönnettiin Berliinille uudelleen vuonna 1931. Kisojen avajaiset olivat 1. elokuuta ja päättäjäiset 16. elokuuta 1936.
Berliinin olympialaiset aloittivat monta olympialaisiin sittemmin kiinteästi kuuluneita perinnettä, jotka voidaan laskea järjestelytoimikunnan pääsihteerin Carl Diemin ansioksi. Kisat olivat ensimmäiset, jotka kiinteästi korostivat olympialaisten antiikkista perintöä. Olympiatuli sytytettiin ensimmäistä kertaa Kreikan Olympiassa ja tuli kuljetettiin soihtuviestinä Berliiniin. Viestin oli tarkoitus luoda mielikuva Saksasta antiikin maailmanmahtien, (Kreikan ja Rooman) seuraajana, mutta toisen maailmansodan jälkeen olympialiike omaksui tradition ja antoi sille oman merkityksensä.
Toinen kisojen merkittävin kontribuutio olympialiikkeelle oli olympiarenkaiden nostaminen kisojen keskeiseksi tunnukseksi. Aikaisemmin niillä ei ollut yhtä keskeistä asemaa olympialaisten symboliikassa. Renkaat kaiverrettiin Delfoihin rakennettuun merkkikiveen, josta soihtuviesti alkoi. Kivi jätettiin niille sijoilleen ja myöhemmin syntyi myytti, jonka mukaan ne todella olivat olleet osa antiikin olympialaisia.
Kisojen olympialaisille luomat perinteet suunniteltiin aikoinaan kertakäyttöisiksi ja olivat mukana tehostamassa kisojen propagandistista vaikutelmaa, jota edelleen lisäsivät joka päivä täynnä ollut päästadion, hakaristilippujen rivit, ja kaikkien saksalaismitalistien (sekä useiden muiden maiden urheilijoiden) palkintokorokkeella tekemä Hitler-tervehdys (joka oli jo itsessään viittaus roomalaiseen tapaan).
Saksalainen dokumentaristi Leni Riefenstahl ohjasi olympialaisista dokumentaarisen propagandaelokuvan Olympia. Berliinin olympialaisista lähetettiin myös maailman ensimmäiset ei-studiossa kuvatut tv-lähetykset.

(Kesäolympialaiset 1936, Wikipedia)

Berliinin kesäolympialaisissa 1936 kilpailtiin urheilun lisäksi myös taidelajeissa. Berliinin taidekilpailuissa jaettiin mitaleja viidessä eri kategoriassa: arkkitehtuurissa, kirjallisuudessa, musiikissa, maalaustaiteessa ja kuvanveistossa. Töiden oli tarkoitus olla urheilun innoittamia. Isäntämaa Saksa voitti näiden olympialaisten taidelajien mitalitaulukon ylivoimaisesti.
Kilpailijoiden töistä koostunut taidenäyttely pidettiin Berliinin messukeskuksen salissa 15. heinäkuuta - 16. elokuuta. Esillä oli 667 taideteosta 22 eri maasta. Lisäksi kirjallisuuskilpailu keräsi 40 jätettyä työtä 12 eri maasta ja musiikkikilpailu 33 työtä yhdeksästä maasta.
Berliinin olympialaisten taidekilpailut olivat kaavaltaan samanlaiset kuin kaksien edellisten olympiakisojenkin aikana, ja mitaleilla palkittiin useiden viiden pääluokan alaluokkien teoksia. Tuomarit kieltäytyivät palkitsemasta voittajaa kolmessa eri kategoriassa ja kolmessa kategoriassa ei mitaleja jaettu laisinkaan.
Näiden olympialaisten jälkeen taidekilpailuissa kilpailtiin enää kerran, 12 vuotta myöhemmin Lontoon kesäolympialaisissa 1948

(Taidelajit kesäolympialaisissa 1936, Wikipedia)

KESKENERÄINEN

helsinki.fi: kansalaismuisti/nummela: karhumäki, Kesäolympialaisten 1936 taidelajit (Wikipedia)

KARINIEMI, Annikki (1913 - 1984)

Rovaniemellä syntyneen ja eri puolilla Lappia asuneen Annikki Kariniemen (1913-1984) teokset kuvaavat luontoon, ihmissuhteisiin ja sotaan liittyvien tunteiden, intohimojen ja konfliktien vaikutusta pohjoisen ihmisten arkeen. Kuvauksissa kietoutuvat toisiinsa Lapin luonto ja sen ihmisten tukahdutettu tai avoin läheisyyden ja seksuaalisuuden tarve sekä uskonnollisuuden - erityisesti lestadiolaisuuden - vaikutukset. Ensimmäiset kuusi teostaan Kariniemi julkaisi nimellä Annikki Kariniemi-Willamo.

kts. Annikki Kariniemi (laajempi esitys)

KAVANNE, Risto (1916 - 1978)

Risto Ilmari Kavander (vuonna 1942 tapahtuneen nimenmuutoksen jälkeen Kavanne) syntyi 5. 5. 1916 Turussa. Kuoli 8. 6. 1978 Helsingissä.

Ekonomin koulutuksen saanut Kavanne oli vaikuttaja kirjapainoalalla, erityisesti Sanoma Osakeyhtiössä, missä teki elämäntyönsä kirjapainojohtajana. Hän mm. aloitti neuvottelut 1940-luvulla suomen kielisen Aku Ankan julkaisemiseksi - Sanoma Osakeyhtiö perusti Sanoma Magazinen julkaisemaan lehteä, näytenumero ilmestyi 1951. Myöhemmin yhtiö oli pitkään merkittävin suomalainen sanomalehtialan kustantaja, pääjulkaisuina Helsingin Sanomat ja Iltasanomat. Yhtiö ei ollut Kavanteen aikaansaannos eikä hän koskaan kuulunut sen näkyvimpiin vaikuttajiin, mutta käytännön tasolla hänen panoksensa oli merkittävä.

Kavanne kirjoitti yhden romaanin. Viimeinen uutinen (alaotsikko: romaani vuodelta 1985) ilmestyi 1970. Se on tieteiskuvitelmaa ja maailmanpolitiikan realiteetteja yhdistelevä kertomus maaplaneetan viimeisistä päivistä. Kirjan loppusanoissa huhtikuussa 1970 tekijä kirjoittaa:

Nämä rivit olen kirjoittanut kaukana pohjoisen napapiirin tuolla puolen... Kestää kauan, ja on jo yö ennen kuin se, mitä olen odottanut, tulee. Se näkyy ensin käkkärämännyn oksien lomasta, häipyy hetkeksi ja nousee yhä ylemmäksi. Neljä minuuttia sitten se on ylittänyt pohjoisnavan ja on nyt matkalla etelään... Satelliitti himmenee hetkeksi kiitäessään poikki revontulten valjun säihkeen, kirkastuu uudelleen, ja kuudentoista minuutin kuluttua se lentää yli päiväntasaajan. Ihminen on valloittamassa uutta ulottuvuutta... Hiljainen musiikki radiossani päättyy. On keskiyön uutisten aika... Suljen radioni, mitäpä tuota enää kuunnella. Säästyvät edes heikkenevät paristot. Uudet on haettava kaukaa jään ja jängän takaa. Tuisku on pyryttänyt latunikin umpeen... Ja mieli ahdistusta täynnä kysyn: missä on se ihminen, missä se viisaus, joka löytäisi tien, sen ratkaisun, joka pelastaisi nämä kauniit tunturit, tämän kauniin ja rakkaan maan, tämän kauniin, mutta julman ja kieron maailman. 

KEMPPINEN, Jukka (1944 -

Jukka Martti Kemppinen (s. 23. joulukuuta 1944 Kauhava) on suomalainen professori, dosentti, filosofian tohtori, varatuomari, kirjailija ja suomentaja.
(Jukka Kemppinen, Wikipedia)

Muuan suomalainen runoilija kirjoitti kerran kiertävistä kivistä ja jopa kivien hengityksestä. Nyt tiedekirja selvittää, miten kallioperästä puristetaan esiin näytteitä miljoonien, miljardien vuosien takaa ja saadaan korvaamatonta tietoa ilmakehän kehityksestä ja muutoksista ja veden, elämän ylläpitäjän, ilmestymisestä taivaankappaleellemme.
   Maininnat vedestä ja hengestä sopivat hyvin hengelliseen yhteyteen - ja miksi ei myös kivien "hengitys". Kielentutkijat ovat kertoneet, että henki, myös Pyhä Henki, liittyy sanan monissa kieliryhmissä hengitykseen.
   Luonnontieteissä on tapahtunut meidän elinaikanamme vallankumouksellisia käänteitä - useita. Oppiaineiden rajat ovat särkyneet ja nyt myönnetään laajalti, että pysytteleminen rajojen sisällä ei edistä päämääriä.
   Vastaavasti on aihetta ajatella, ettei eläminen sanojen sokaisemana ole viisas valinta, tai jos se on vain pinttynyt tapa, sellaisesta voisi opetella pois.
   Se ajatus, että jokin sana ja jokin ilmiö liittyvät kohtalonomaisen välttämättömästi toisiinsa, taitaa olla pohjaltaan taikauskoa. Sekä ilmiöt että niiden kielelliset kuvailut vaihtelevat niin paljon kulloisenkin asiayhteyden mukaan.
  Uskonnossa tunnetaan hyvin "literalismi" eli ajatus, että jokin on kirjaimellisesti totta. Aika tyypillisesti tuollainen kohde olisi uskonnon pyhä kirjoitus tai pyhä kirja. Meidän perinteessämme tästä ajattelusta on irtauduttu jo kauan sitten. Nähtiin että se johtaa pienissäkin asioissa mahdottomuuksiin eli tuloksiin, joita ei voi ymmärtää.

(Jukka Kemppinen: Kivi hengittää; Askel-lehden kolumni, maaliskuu 2014) 

Kiertävä kivi on kuollut. Seikkailtuaan vuosituhannet eri puolilla tätä maata ja Fennoskandiaa, milloin minkin suuren tunteen vallassa, se on asettunut tähän tontilleni, rajan tuntumaan, ja jättänyt ajan.

Se oli väkivaltainen kivi eläessään. Se oli loukkauskivi monelle. Viimeksi se oli Kuuterselässä panssariesteenä luontevasti ja vähin äänin, ja siirtyi sitten ylävirtaan Saimaan kanavan sulkujen läpi Savoon. Sinä vuonna olivat kaikki sulut levällään. Minä synnyin.

Minä tunsin tuon kiven äänestä ja aina kun näin en leijuvan ilmassa ystävällisesti hymyillen, tiesin mitä sen mielessä oli, ja kenen päälle se ajatteli nyt pudota.

Olen antanut rakentaa taloni kalliolle, joka on kiveä kovempi. Lahottajasieni ei pesi.

(Jukka Kemppinen, Kiertävä kivi on kuollut, Wsoy 1986, s. 13)

Kodin perintö

Jukka Martti Kemppinen syntyi Lapin sodan aikaan 23. joulukuuta 1944 Kauhavalla. Pojan 23-vuotias vuotias isä Kullervo Kemppinen oli luutnantti ja kuului ilmavoimiin. Äiti oli kirjakauppa-alan ammattitutkinnon suorittanut libristi.

Rytin erottua tehtävistään ja 4. elokuuta virkaan astunut uudeksi presidentiksi valittu Mannerheim katsoi elokuun puolivälissä Rytin tekemän Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisena kirjeenä lähetetyn vakuutuksen olevan pätemätön sitomaan Suomea Saksaan. Rauhanehdot saatiin elokuun lopussa. Neuvostoliiton ehtona aselevolle oli suhteiden katkaiseminen Saksaan. Eduskunta äänesti 2. syyskuuta suhteiden katkaisemisen puolesta äänin 113–43 ja Neuvostoliitto oli valmis aloittamaan aselevon 4. syyskuuta 1944 kello 8.00 sillä edellytyksellä, että Suomi tiedottaa suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Suomalaiset lopettivat sotatoimet tuona ajankohtana, mutta neuvostoliittolaiset jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden, mikä ilmeisesti johtui tiedotteen julkaisun viivästymisestä.

Rauhanehtoina oli Saksasta irtautuminen ja saksalaisjoukkojen karkottaminen maasta huolimatta siitä että samaan aikaan armeija tuli saattaa rauhanaikaiselle kannalle eli joukot kotiuttaa. Neuvostoliitto ei suostunut solmimaan heti lopullista rauhaa, ja Moskovassa allekirjoitettiin 19. syyskuuta välirauha. Suomi luovutti Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjen alueiden lisäksi Petsamon ja joutui vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi ja takaamaan sinne Neuvostoliiton sotilaille vapaan pääsyn Suomen alueiden kautta. Saksan joukot oli karkotettava maasta ja saksalaisten omaisuus luovutettava liittoutuneille. Suomen oli supistettava armeijansa vahvuus 42 000 mieheen. Sotakorvauksia tuli maksaa 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kuudessa vuodessa, ja korvata kaikki luovutetulta alueelta viety ja hävitetty omaisuus. Neuvostoliiton vastaiset ja ”fasistiset” järjestöt (muun muassa Lotta Svärd) piti lakkauttaa pysyvästi. Sotarikolliset piti tuomita.

Jatkosodan loppu käytännössä sammutti myös Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni.

Jatkosodan aikana Suomeen siirretyt inkerinsuomalaiset piti välirauhanehtojen mukaan palauttaa takaisin Neuvostoliittoon. Heitä kohtasi Neuvostoliitossa karkottaminen Siperiaan.

(Jatkosota, Wikipedia)

Lapin sota käytiin toisen maailmansodan aikana Suomen ja Saksan välillä pääasiassa Suomen Lapissa 15. syyskuuta 1944 – 27. huhtikuuta 1945.

Jatkosodan 4. syyskuuta 1944 sovittuihin aselepoehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä. Saksan ja Suomen välillä puhkesi Lapin sota. Saksalaiset katsoivat tärkeimmiksi tavoitteikseen Petsamon nikkelikaivosten tuotannon turvaamisen itselleen ja Pohjois-Norjassa olevien joukkojensa paluureitin varmistamisen. Saksalaisjoukot ryhmittyivät uudelleen ja ryhtyivät vetäytymiseen ennalta valmistellun operaatio Birken mukaisesti. Armeija vetäytyi taistellen suomalaisjoukkojen tieltä pohjoiseen turvautuen samalla poltetun maan taktiikkaan. Talvella sota muuttui asemasodaksi Käsivarressa, kunnes viimeisetkin saksalaisjoukot huhtikuun lopussa 1945 vetäytyivät Norjan puolelle.

Varsinaista sodanjulistusta ei antanut kumpikaan osapuoli. Suomessa Paasikiven hallitus totesi maaliskuussa 1945 sotatilan vallinneen 15. syyskuuta 1944 lähtien ja vasta vuonna 1954 Tuomiojan hallitus totesi, että sotatila oli päättynyt.

(Lapin sota, Wikipedia)

Jukka-pojan ollessa vielä äitinsä kohdussa Kauhavalla Kullervo Kemppinen otti osaa Lapin sotaan. Ruskan väreissä hehkuvan erämaan yllä lentäessään hän ihastui Lapin villiin luontoon, sen tuntureihin ja kutsuviin kuruihin. Isän sydämessä syntynyt ihastus ja siitä myöhemmin seurannut vaellusharrastus vaikutti nuoren perheen elämään. 1950-luvun puolivälissä - alle kaksitoista vuotiaana - Jukka oli isän mukana Saariselän vaelluksella. Erävälineiden tuotantoa ei vielä ollut, joten äiti auttoi mm. rinkkojen valmistuksessa.

Koulunkäynnin Jukka aloitti vuonna 1951. Luokkatovereihin kuului muun muassa Antti Tuuri. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Kauhavan yhteiskoulusta vuonna 1963.

Sodan jälkeen isä alkoi opiskella oikeustiedettä, suoritti kandidaatin tutkinnon, sai varatuomarin arvon ja perusti asianajotoimiston Kauhavalle. Vuonna 1962 hän siirtyi osakkaaksi helsinkiläiseen asianajotoimistoon, joka sai nimekseen Borenius & Kemppinen.

Isän kirjailijanuran ensimmäiset julkaisut, Saariselän vaellusreitistä kertova Lumikuru ja oikeudenkäyntiromaani Melkein murhamies, ilmestyivät 1958. Jukan kirjallinen ura alkoi samoihin aikoihin, noin viisitoista vuotiaana, tosin ensin sanomalehtikirjoitteluna: ensimmäiset lehtikirjoitukset julkaistiin vuonna 1959.

Kustannustoimittajasta verkkoyhteiskunnan tutkijaksi ja osallistujaksi

1960-luvulla Jukka Kemppinen työskenteli Otavassa kustannustoimittajana ja MTV:ssä elokuvatoimittajana sekä käänsi kirjoja Otavalle. Kemppinen oli ahkera suomentaja ja käänsi yli 20 kirjaa vuosina 1965-70, pääasiassa lasten ja nuorten kirjoja, mm. Anne Holtin Peter ja Geoffrey Householdin Kymmenen tuhannen paluu. Samaan aikaan hän opiskeli oikeustiedettä Helsingin yliopistossa.

Kemppinen valmistui oikeustieteen kandidaatiksi 1967, varatuomari 1970. 

Kemppisen tuona aikana kääntämistä teoksista mielenkiintoisin on Flemming Andersenin, Ole-Stig Andersenin ja Anne van Deursin Ryhmäavioliitto, alkuteos Bogen om storfamilierne. Se on kuvitettu dokumentti useamman ihmisen yhteisasumisesta 1960-luvun lopun Tanskassa. Kirja lienee Kemppisen 1960-70 suomentamista ainoa, jota ei julkaissut Otava. Kirjan julkaisi Gummerus ja se painettiin Tanskassa.

Nythän monet 1960-luvun huumepiireissä tai muissa alakulttuureissa alkunsa saaneet marginaali-ilmiöt ovat tulleet valtakulttuurissa vakavaksi otetuiksi ideoiksi, joita ajetaan yksilön oikeuksiin, tasa-arvoon ja rakkauteen vedoten. Vapaa seksi. Samaa sukupuolta olevien oikeus yhdenveroiseen liittoon heteroiden kanssa - mukaan luettuna adoptioikeus ja oikeus keinohedelmöitykseen. Polyamorinen liitto: bi-seksuaalien oikeus saada juridinen asema useamman henkilön muodostamalle suhteelle. Kannabiksen dekriminalisointi.

Äärimmäisyysesimerkkinä voidaan mainita Hollantilainen PNVD-puolue, jonka ideologia ilmenee nimestä: Partij voor Naastenliefde, Vrijheid & Diversiteit (Lähimmäisenrakkauden, vapauden ja monimuotoisuuden puolue). Puoluetta on sanottu pedofiilipuolueeksi, koska sen puolueohjelmaan kuului suojaikärajan alentaminen, ehkä jopa poistaminen. 

Vuosina 2006-2010 toimineen PNVD:n kannattajista suuri osa oli hiljaisia kannattajia, jotka eivät tohtineet tuoda näkemyksiään julkisesti esiin pelätessään leimatuksi ja syrjityksi joutumista. Puolue ei päässyt ehdolle parlamenttivaaleissa ja lakkautettiin, mutta monet sen ajamista juridista uudistuksista, jotka ovat 1960-luvulla alkaneen seksuaalisen "vapautumisen" hedelmää, ilmentävät nykyajan mentaliteettia - tosin niin kärjistyneessä muodossa, että harva haluaa tunnistaa puolueohjelmassa omia hillittömiä ihanteitaan. 

PNVD-puolueen puolueohjelman mukaan sen tavoitteena oli maksimoida vapaus ja monimuotoisuus. Tavoitteina oli alentaa alaikäisyyden raja sukupuolisuhteissa ensin kuudestatoista kahteentoista ikävuoteen, ja myöhemmin poistaa suojaikäraja kokonaan. Puolueen ohjelmaan kuului myös sallia 12-vuotiaana uhkapelaaminen, mietojen huumeiden laillinen käyttö ja äänestäminen vaaleissa. Kovien huumeiden laillinen käyttöikäraja olisi puolueen tavoitteen mukaan olla 16 vuotta. Muita tavoitteita ovat muun muassa laillistaa lapsipornografia yksityiseen käyttöön, sallia eläimiin sekaantuminen myös jatkossa (Hollannissa sen kieltävä laki on vasta suunnitteilla), vapaus esiintyä alasti missä tahansa, ei-väkivaltaisten pornografisten ohjelmien esittäminen televisiossa mihin kellonaikaan tahansa, ilmaiset junamatkat sekä eläinten oikeuksien parantaminen.
  Runsaasta julkisesta arvostelusta huolimatta alankomaalainen oikeusistuin totesi puolueen toiminnan olevan lainmukaista.
(PNVD, Wikipedia)

Oikeustieteen kandidaatiksi valmistuttuaan Kemppinen toimi avustavana asianajajana Borenius & Kemppisellä (1968-72) ja Otavan lainopillisena neuvonantajana (1973-76). Vuodesta 1975 vuoteen 1991 hän oli korkeimman oikeuden esittelijä ja sen jälkeen Helsingin hovioikeuden hovineuvoksena vuoteen 1999.

Vuonna 1992 Kemppinen väitteli filosofian tohtoriksi kulttuurihistorian alalta Turun yliopistosta. Hän on toiminut Helsingin yliopiston oikeustieteen dosenttina vuodesta 1992 ja myöhemmin myös Turun yliopiston kulttuurihistorian dosenttina. Vuosina 1999-2001 hän oli professorina Teknillisessä korkeakoulussa ja vuodesta 2003 Lappeenrannan teknillisen yliopiston informaatio- ja teknologiaoikeuden professori. Hän on ollut vieraileva tutkija ja professori Kalifornian yliopistossa, Berkeleyssä.

Digitoituvat sisällöt ja tekijänoikeudet ovat Jukka Kemppisen erityisaluetta. Toiminnastaan hän on saanut julkisia palkintoja, viimeksi Telia-Soneran palkinnon tietotekniikan alusrakenteen kehittämisestä. Vuodesta 2000 hän on ollut ohjaamassa väitöskirjatöitä, joissa tekninen osaaminen kytkeytyy oikeudellisiin ongelmiin. Hänen tohtorioppilaitaan ovat olleet muun muassa Raimo Siltala, Mikko Välimäki ja Herkko Hietanen. Kemppinen jäi eläkkeelle professorin virasta vuonna 2008, mutta jatkaa tutkimuksen taustavaikuttajana HIITissä.
(Wikipedia)

Tietotekniikan tutkimuslaitos HIIT (engl. Helsinki Institute for Information Technology HIIT) on Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston yhteinen tutkimuslaitos.
  
HIITin tutkimus jakaantuu viiteen tutkimusohjelmaan, jotka suuntautuvat algoritmiseen data-analyysiin, laskennalliseen päättelyyn, hajautettuihin ja mobiileihin pilvijärjestelmiin, tulevaisuuden Internetiin ja verkostoyhteiskuntaan.
  
Tutkimuslaitoksella on tiloja Espoossa Pohjois-Tapiolassa ja Otaniemessä sekä Helsingissä Kumpulassa. HIITiä johtaa professori Samuel Kaski.
(Tietotekniikan tutkimuslaitos, Wikipedia)

Kemppisen blogi valittiin vuoden 2013 parhaaksi blogiksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteen järjestämässä kilpailussa.

Kirjallinen tuotanto

Kemppinen on kirjoittanut kuusi runokirjaa, esseitä, artikkeleita, tietokirjoja, romaanin, arvosteluja etenkin kirjallisuudesta ja musiikista sekä kolumneja. Hän on kääntänyt runsaasti kirjallisuutta kymmenestä eri kielestä ja tehnyt radio-ohjelmia. 

Valokuva, elokuva ja sarjakuva ovat Kemppistä lähellä. Hän on ollut mukana käsikirjoittamassa elokuvia Mommilan veriteot 1917 (1973) ja Lumikuningatar (1986). Hän on kristillisen Askel-lehden kolumnisti. Aikaisemmin hän on kirjoittanut kolumneja Helsingin Sanomiin. Kemppisen veljekset ovat kirjoittaneet yhdessä Puukot-teoksen, jonka kuvituksesta vastasi Mikko Kemppinen.

(Jukka Kemppinen, Wikipedia)

1970-luvulla Kemppinen suomensi Otavalle yli 60 teosta. Suomennostyöt käsittivät edelleen pääasiassa lasten (mm. toistakymmentä Barbapapa-kirjaa) ja nuorten (mm. Stevensonin Aaresaaren uusi suomennos 1975) kirjoja, mutta myös sarjakuvia (kuusi Hergén Tintti-albumia, muutama Lucky Luke -albumi, Fredin Filemon ja riippuva linna) ja joitain jännäreitä (mm. Ross Macdonald Dollarin pimeä puoli).

"Vakavampia" suomennoksia olivat Zen-kertomusten kokoelma Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä (1976), Guillame Apollinairen runovalikoima Alcools (1977) ja Vonnegutin romaanit Hui hai (1978) ja Piruparka (1980).

Kemppisen ensimmäinen "oma teos" liittyi hänen leipätyöhönsä eli lain tulkintaan ja tunnetuksi tekemiseen: Asunnonhakijan opas - ostajan, vuokralaisen, rakentajan niksit ja pykälät (1971).

Tekijän myöhemmät oikeusalan teokset ovat myös olleet lain pykälien ja käytännön kansantajuistamista, esim. Kuluttajasuojalaki - kuluttajansuojalain selityksiä (1978), mutta myös ammattikirjallisuutta kuten Digitaaliongelma - kirjoitus oikeudesta ja ympäristöstä (Lappeenrannan teknillinen yliopisto 2006). Muut oikeusalan teokset:

Immateriaalioikeudellisia oikeustapauksia (Suomen lakimiesliiton kustannus 1981), Perusparannuksia koskeva päätöksenteko asunto-osakeyhtiössä (yhdessä Heikki Kukkosen kanssa; Asuntohallitus 1984), Immateriaalioikeuden lakikirja (yhdessä Pirkko-Liisa Haarmannin ja Marja-Leena Mansalan kanssa; Lakimiesliiton kustannus 1988), Oikeus kulttuuri-ilmiönä (Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 1/1990), Tätä kaikki asianosaosaiset noudattakoot - Korkein oikeus, ihmiset ja yhteiskunta 1918-1990 (väitöskirja; VAPK-kustannus 1992), Taistelu oikeudesta - kirjoituksia ajassa (1997), Informaatio-oikeuden alkeet (Tietosanoma 2011).   

Kiinnostuksesta sarjakuvaan kertoi osallistuminen sarjakuvatutkija ja -suomentaja Heikki Kaukorannan teokseen Sarjakuvat (1972; toinen, laajennettu painos 1982). Vuonna 1982 ilmestyi myös Heikki Kaukorannan, Soile Kaukorannan ja Jukka Kemppisen toimittama antologia Sarjakuvan maailmat.

Kemppisen ensimmäinen runokokoelma Ylistys ilmestyi 1984. Sen jälkeen ovat ilmestyneet kokoelmat Linnusta länteen (Wsoy 1985), Kiertävä kivi on kuollut (Wsoy 1986), Mahdollinen metsä (Wsoy 1987), Riitamaa (Tammi 1989) ja Äkkisyvä (Tammi 1993).

Vuonna 1976 ilmestynyt Jukka ja Mikko Kemppisen Puukot (tekstit Jukka, kuvat Mikko) on mielenkiintoinen teos alaltaan, tavallaan uusi ja täydentävä versio Sakari Pälsin parikymmentä vuotta aiemmin ilmestyneelle klassikolle Puukko, 1955.

Vuonna 1999 ilmestynyt Uusi taivas, uusi maa on erilaista Kemppistä.

Elämän varjo

Lakiasiat ovat konkreettisia, niitä käsittelevä liikkuu käsitteiden maailmassa. Lakiasioita selostavan tekstin tulee ilmentää vain pykälien todellisuutta, ehkä erilaisten tulkintojen mahdollisuutta. Vääribkäsitysten, jopa väörien tuomiden aiheyyamaan tuskaan voidaan viitata, mutta pääosin teksti on vapaata emootioista, sen ei tarvitse eikä se saa ilmentää kirjoittajan henkilökohtaista elämää, hänen vapaita pohdintojaan.

Runoissa voidaan piiloutua koukeroisiin kielikuviin ja paradokseihin, jotka ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä kuin asiat joita niillä kuvataan, jopa niin, että kielestä itsestään tulee asia. Runoilija väkisinkin luo itsestään roolia, muokkaa itsestään jollakin tapaa myyttisen henkilön. Todellisilla runoilijoille tämä voi mennä niinkin pitkälle, että he alkavat elää runojensa runokielensä luoman roolin mukaisesti ja kautta, - ryhtyvät tekemään tietyn laisia asioita, jotta heidän runoudestaan tulisi uskottavampaa. Tavallinenkin kirjailija tai julkisuuden henkilö, joka ajattelee joskys kirjoittavansa muistelmateoksen, voi huomaamattaan syyllistyä samaan, etsiytyä epäilyttäviin tilanteisiin, että hänellä myöhemmin olisi raflaavaa pal

aihetta raflaaviin ja myyviin paljastuksiin, toisin sanoen: runouden koukerot

ei ole vain jotain, jolla kuvataan, se on jotakin joka (jo ennalta käsin) vaikuttaa sen muotoutumiseen, mikä myöhemmin kuvataan. 

Vuonna 1996 ilmestynyt Elämän varjo, alaotsikoltaan Muuan yökirja, on varmasti Kemppisen henkilökohtaisin teos. Päiväkirjamuotoisessa ja runollisessa kirjassa on surun synnyttämää akuuttia avoimuutta, toisin sanoen välinpitämättömyys kuinka teksti vaikuttaa tekijästä muodostettuun mielikuvaan, rikkooko se hyvää julkisuuskuvaa, pilaako se jotain. Ne ovat asioita joita ihminen yleensä ja myöhemmin ajattelee - surun ravistellessa sisikuntaa jokainen on jonkin asteisesti vilpitön, piittaamaton. Sellaisina hetkinä syntyy loistavan avointa ja selvänäköistä, usein myös kärjistyneen yksipuolista, kstkeruudenkin vääristämää eli kaiken kaikkiaan inhimillistä tyekstiä.  

Elämän oppikirja

j

Yhteiskuntien yleisten käsitysten mataessa sinne tänne aatehistorian uomillaan heijastelevat niin tiede kuin taidekin tuon yhteistajunnan sidonnaisia tuntoja, toisaalta todella luovana esiintyessään ovat vallitsevaa näkemystä täydentäviä antiteesejä. Tuo matamisliike on niin hidas ja aikatajuntamme niin suppea, että harhaudumme luulemaan tuota liikettä liikkumattomuudeksi, liikkumattomuutta totuudeksi. Freud ja Jung elävät totuuksineen vielä pitkään. Uudet profeetat ja oman aikakautensa uudistajat tulevat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin sanoen taas saman minkä hekin, silloin vain oman aikakautensa kielellä oman aikakautensa tajunnalle.

"Kirjan läpikäyvänä teemana on osoittaa, miten maailma määrää tajuntaa"; miten ihminen on itsensä ja maailmansa vanki, sanoo paljolti Freudiin ja Jungiin tukeutuva yli 60-vuotias helsinkiläinen yksityispsykiatri Kalervo Salonen, joka ei lue itseään mihinkään koulukuntaan kuuluvaksi. Hän tuntuu antavan noille alkusanoilleen iäisyysmerkitystä katsoessaan, ettei "ihminen pysty toimimaan ja tekemään valintoja ja ratkaisuja vastoin persoonallisuutensa asettamia pakkoja ja rajoituksia", tarkentaessaan väitettään Rorschachin ja Jungin turvin siitä, että "esineiden fysikaaliset suureet, niiden eri dimensiot ja niiden sisältämät geometriset kuviot, täyttävät ne ehdot, jotka Jung on asettanut arkkityypeille, perikuville", johtuessaan vihdoin tämän turvin kehittämään uuden psykodiagnostisen testausmenetelmänsä ja persoonallisuusmallinsa sekä vihdoin lausahtamaan arkkityyppien pysyvyyden kautta myös omasta arvostuksestaan omaan persoonallisuuskuvioonsa: "Kuvio muodostuu arkkityyppeinä pidetyistä osista - arkkityypeistä, jotka ovat olleet aikojen alusta ja jotka ovat luonteeltaan ikuisia - niin kauan pysyviä kuin maailmankaikkeuden perusteet pysyvät muuttumattomina".

Tämän universaalisuuden lisäksi määrää maailma kunkin kulttuurin sallitut tajuntamuodot kunakin aikakautena. Se tekee meidät sitoutumattomuuden kaipuussamme kuitenkin sitoutuneeksi. Sekä hänen että hänen kumppaninsa toimittaja Jukka Kemppisen yhteistyö on perusolettamuksiltaan sangen tavanomaisesti Freudiin, Jungiin ja kristillisiin filosofioihin juurittuva näkemysyhdistelmä, joka yhdistelmänä on kylläkin uusi ja omaperäinen, mutta omaa kuitenkin saman määrän totuutena pidettyjä perusolettamuksia kuin muutkin nykyiset hiemankaan laajemmalti tunnustusta saaneet psykologiset ja psykiatriset suunnat. Vaikka Kemppinen on kirjaan yhteyksiä taiteeseen ja kristillisyyteen tuonutkin, ja Salosta toimituksellisesti auttanut, on perusnäkemys kuitenkin Salosen.

--- teoriakehittely täyttää kirjan jälkiosan, jossa hän esittelee mm. yhdeksäntoista esimerkkiä persoonallisuuskaavionsa käytöstä. Hänen järjestelmänsä on tyyppiesimerkki ratkaisusta, jossa ei enää tyydytä peruskieleen, vaan kehitetään omia yläkäsitteitä, joille sitten annetaan erikoismerkit. Vallankin analyyttinen filosofia on aina rakastanut tätä "kapulakieltä". Niinpä ensivaikutelma on lievästi huvittava, kun aviomies on EBa-4+GK-K+R+S-Q+EP+O+GO+G ja hänen vaimonsa taas ECac-2+EMH-R-Q-P+EGA. Tämä osoittaa miehen omahyväiseksi tyranniksi ja vaimon araksi hiirulaiseksi.

Kirjan alkuosa rakentuu perheen elämän seuraamisesta tämän viitekehyksen läpi lapsen syntymästä murrosikään saakka.

Toivon, etten turhaan epäile hänen psykodiagnostiikkaansa, joten toivottavasti hän antaa kuulua itsestään enemmän.

ä

Yökirja

n.

Olen haeskellut ja löytänyt erinomaisia sitaatteja muistopuheisiin ja kuolinilmoituksiin Konepajatekniikan käsikirjasta I-III (Woxén ym., 1954).
  ”Kova ja kulutusta kestävä pinta sekä sitkeä sydän.” ”Erinomainen iskulujuus…”
  Pitkän tien kulkija, ystäväni, tietotekniikka-alan professori mainitsi aloitelleensa uraansa konetekniikan puolella mallintaen muun ohella kone-elimiä. Tehtävä oli ollut hauska, mutta ei tavattoman vaativa. Silloin ei ollut Internetiä. Nyt on palattu samoihin kysymyksiin – miten fyysistä esinettä koskeva informaatio voidaan valmistella niin että se seuraa esinettä ja on laajasti luettavissa.  Tuota kysymystä joutuvat miettimään esimerkiksi päivittäistavaran verkkokauppaan pyrkivät. Mahdollinen vastaus on jo ennen esittelemäni ajatus sijoittaa maailman kaikkiin esineisiin ja ihmisiin sensorit ja anturit. IP-osoitteita olisi käytettävissä noin puoli triljoonaa.
  Konepajatekniikka on myös ystäväni mielestä luja perustus. Käsikirjassani suomentajina ovat olleet lähinnä Teknillisen korkeakoulun professorit ja näemmä erään opiston opettajat. Suomentajat ovat joko luoneet tai vakiinnuttaneet ammattisanaston, ja teoksen menestys oli suuri. Se jatkui Tekniikan käsikirjana, jota toimitettiin TKK:lta käsin (Henrik Ryti) ja joka lienee ollut kustantajalle kultakaivos. Nyt tuo teossarja on divarijätettä; ainakaan jämerät insinöörit eivät harrasta tekniikan historiaa. Itse en olen insinööri, joten harrastan.
  Tunnen olevani kuin kuumetaudista ihmeekseen paraneva potilas, joka istuu tukka hapsottaen sivusta vedettävässä sängyssään ja muistelee kauhuissaan, tuliko syntejäkin tunnustetuksi. Esineet muuttuvat takaisin esineiksi ja varjot haalistuvat porstuassa.
  Yritin nuoruudessani harrastaa puukkoja ja mahdollisuuksien mukaan jotain niistä ymmärtääkin. Suoraan sanoen jäin puolitiehen. Minuun tarttuivat vain paikkakunnan puukkoseppien rajuun kokemukseen perustuvat opit ja se verta kaupallista tietoa, jonka onnistuin onkimaan. Jouduin kuulemma hiukan huonoon huutoon paikkakunnalla arvioituani, että pohjalaispuukko, etenkin kauhavalainen, on suurehkoina sarjoina huolimattomasti valmistettu väline, jossa raaka-aine voi olla heikkoa mutta hinta hyvin korkea. Noita Järvenpään ja Mäkipelkolan puukkoja tyrkytettiin paikkakunnan rautatieasemalla matkustavaisille. Ajatus oli kai asemapäällikön rouvan keksimä; aluksi myytiin kudonnaisia, lopulta myös puntareita, ynnä muita virvokkeita.
  Vasta Koneopajatekniikan teräslaatuja ja teräksen käsittelyä koskevan jakson luettuani ymmärrän, miten ikävän pahaenteinen on Ostrovskin kirjan nimi ”Kuinka teräs karaistui”. Takominen – ja valssaaminen – poistaa hiiliteräksestä kuonan. Kirjan nimi tarkoittaa siis, että paska pudotellaan rattailta, eli välillisesti kansankavaltajien likvidointia. Kuona ei taida olla ihmisestä käytettynä kovin mairitteleva spesifikaatio.
  Tavallaan sääli ettei isoisäni ole hengissä. Ei oikein voi olla, koska syntynyt hän oli 1896. Nyt nimittäin aukeavat sanat ja termit, joiden merkitys jäi silloin ennen hämäräksi. Tempakkia tarvittiin. Se on pehmeää messinkiä, jota voi jopa meistää. Nippamessingin lujuusominaisuudet taas ovat hyvät – mutta kerran oli mukana, kun auton öljypohja ajettiin kiveen niin että nippa meni ja öljyt perässä. Siitä tuli aika lailla kävelemistä. Mutta kuluihan se aika niinkin.

(Juka Kemppisen blogi 11. 11. 2013)

kkk

Digitaaliongelma (Kemppinen 2006)

[keskeneräinen]

KEMPPINEN, Kullervo (1921 - 2012)

Kullervo Johannes Kemppinen syntyi 24. kesäkuuta 1921 Terijoella ja kuoli 16. syyskuuta 2012.  

Kirjallisuuden alalla Kemppinen muistetaan ennen muuta hienoista Lappi-aiheisista teoksistaan, joista ensimmäinen, tekijän esikoisteos Lumikuru, ilmestyi vuonna 1958.

Varsinaisissa retkeilykirjoissa, jotka siis kertovat retkeilemisestä tai vaeltamisesta, muistellaan tehtyjä retkiä. Vanhemmassa kirjallisuudessa luonnossa liikkumisen syynä on ollut metsästys, kalastus tai muu hyödyn tavoittelu. 1920-luvun lopulla alkoi uudenlainen luontoharrastus: retkeily ilman minkäänlaisen aineellisen saaliin tavoittelua, ”tyhjänkävely”. Kirjallisuudessa ensimmäisenä tällaisena tunnetaan Kaarina Kari, joka Anna Lehtosen ja muutaman ystävättärensä kanssa vaelsi Haltille 1933 ja vei sinne vieraskirjan. Kari kirjoitti lähes 50 vuotta myöhemmin näistä retkistä kirjan Haltin valloitus (1978). Kirja on muistiinpanojen pohjalta kirjoitettu kuvaus retkistä Kainuussa ja Käsivarressa vuosina 1929-37. Retkeily tuolloin oli hankalaa, ei ollut hyviä retkeilyvarusteita, painavia varusteita kuljetettiin kottikärryjen kaltaisilla työntörattailla ja jopa porolla, eikä Kilpisjärvelle ollut vielä tietä. Karin kirja on retkeilyn historiaa, kirjallisesti sen ansiot ovat vähäiset, mutta valokuvat ovat yllättävän laadukkaita.

Kullervo Kemppistä pidetään retkeilykirja-lajityypin aloittajana. Kuitenkin aiemminkin oli aiheesta kirjoitettu. Paavo Pitkäsen 1949 ilmestynyt Lemmenlenkillä Lapissa kertoo vaelluksesta Enontekiöltä Inariin ja on hyvä kuvaus tuon ajan retkeilystä. Pitkänen yrittää käyttää kirjassaan pohjoisen sanontoja eikä oikein onnistu, ilmaisut jäävät epäaidoiksi. Sen sijaan kuvaukset Lapin ihmisistä, mm. Kaapin Jounista, ovat hersyviä.

Pitkäsen Noita ja neljätoista (1963) on erä- ja retkeilykirja, jossa on kaksi retkeilyaiheista novellia. Veneilyretkellä noustaan soutaen Ivalojokea ja toisessa kerrotaan tunturivaelluksista. Retkeilijä sanoo raskaan vaelluksen jälkeen, ettei enää ikinä lähde tunturiin, mutta vähän ajan kuluttua haluaa taas Lappiin vaeltamaan.

Kullervo Kemppisen vuonna 1958 ilmestyneen Lumikurun sanotaan saaneen aikaan varsinaisen eräretkeilyinnostuksen. Kemppinen oli tehnyt useita vaelluksia Saariselälle niin kesällä kuin talvellakin. Lumikurun alussa on retkeilyohjeita, kirja on täten myös opaskirja.

(Retkeilykirjallisuuden tarkastelua, Matti Koponen 2. 12. 2011, Outa.fi)

Erämies ja asianajaja

Kemppinen oli paljon muutakin kuin lapinrakkautta edistänyt eräkirjailija. Varsinaisen uransa hän teki lakiasioiden parissa. Kemppisen ainoa romaani, vuonna 1963 ilmestynyt Melkein murhamies, kuvaa oikeusprosessin kohteena olevaa ihmistä, ihmisen inhimillistä tragediaa.

1970-luvulla Kemppinen oli tekemässä asianajajan ja oikeusistuinten työstä kertovaa tv-sarjaa Virtanen vastaan Järvinen. 1990-luvun alussa hän toimi valtion neuvonantajana edellisen vuosikymmenen lopulla alkaneen pankkikriisin jälkeisissä selvittelyissä ja oikeudenkäynneissä.

Jotain varatuomari Kemppisen ansioista lakialalla kertoo hänen vuonna 1985 saamansa laamannin arvonimi.

Laamanni on käräjäoikeudessa viraston päälliköstä käytetty nimitys. Laamannin on oltava oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittanut henkilö, jolla on tehtävän hoitamiseen tarvittava taito ja kokemusta tuomarin tehtävän hoitamisesta.
 
Aikoinaan laamanni-nimitystä on käytetty suurvalta-ajan Ruotsissa toimineesta korkeasta virkamiehestä, joka toimi maakunnan luottamusmiehenä. Sana laamanni tulee muinaisruotsin sanasta laghman, joka tarkoitti kirjaimellisesti lakimiestä. Laamannin tehtävänä oli esittää, selittää ja kehittää lakia sekä toimia maakuntakäräjien puheenjohtajana. Myöhemmin laamanni oli vain virkapiirinsä tuomari.
 
Suomessa laamannin toiminnasta ensimmäinen merkintä on vuodelta 1324. Vuonna 1435 Suomen laamannikunta jaettiin kahteen pienempään laamannikuntaan, Etelä- ja Pohja-Suomeen. Laamannikuntien raja kulki Aurajokea pitkin. Laamanninvirkoja hoitivat usein käytännössä alilaamannit.
  L
aamannien toimet ja laamanninoikeudet lakkautettiin vuonna 1868. Tämän jälkeen nimitys laamanni oli käytössä ainoastaan ansioituneelle lakimiehelle anomuksesta myönnettynä arvonimenä.
 
Vuoden 1993 alioikeusuudistuksessa laamanni tuli jälleen käyttöön myös virkanimikkeenä. Laamanni korvasi alioikeuden päällikkötuomarin virkanimekkeenä vanhojen kihlakunnanoikeuksien kihlakunnantuomarit sekä raastuvanoikeuksien pormestarit.
 
Hovioikeudenlaamanni on hovioikeuden osaston päällikkö.
(Laamanni, Wikipedia)

Lappi- ja lakiaiheisten teosten lisäksi Kemppiseltä ilmestyi sotakirjallisuuteen luokiteltava FK-lentue (1958). Se on tekijänsä toinen teos ja ilmestyi samana vuonna esikoisteoksen kanssa. Kirja perustuu ilmavoimissa tähystäjäupseerina ja ilmasotakoulun kouluttajana toimineen Kemppisen omakohtaisiin kokemuksiin ja kuulemiinsa kertomuksiin jatkosodassa. Tässäkin teoksessa on paikoitellen erähenkistä viritystä:

Moni tappoi aikaansa metsästämällä ja kalastamalla. Siihen tarjosivat Aunuksen riistaiset erämaat mitä parhaat mahdollisuudet. Lintua oli metsissä joka lajia, oli metsosta alkaen aina pyyhyn asti. Monena syksyiltana kohoili kaminan kannelta kerrassaan herkullisia tuoksuja, kun onnekas erämies käristeli vesi kielellä päivän saalistaan suuhunpantavaksi.
  Aunuksen järvet olivat kalaa kukkuroillaan. Jo ensimmäisenä sotatalvena oli Lintujärvestä vedetty lihavaa lahnaa saavikaupalla aivan alkeellisilla, jopa huvittavilla pyyntineuvoilla.
  Pienehkö järvi oli sydäntalvena jäätynyt niin tarkoin umpeen, että vain vähäinen sulapaikka pohjoisrannalla osoitti järveen laskevan purosen suuta. Kaiketi oli kaloille tullut hapen puute, kun niitä kerran havaittiin kerääntyneen tuohon sulaan silmäkkeeseen sadoittain, tuhansittain. Siitä niitä lipottiin kuiville kaikenlaisilla tilapäishaaveilla. Eräskin innokas kalamies vetäisi alushousujensa lahkeet solmuun suistaan ja pyydysti tällä laitteella kymmeniä komeita lahnoja, --- .
  --- Metsämiehet eivät aina tyytyneet pelkästään lintuja kyttäämään, kun Aunuksen jokivarsiniittyjen pajuviidakoissa juoksenteli kookkaampaakin riistaa. Moni hirvi heitti henkensä sotilaskiväärin kimeästi paukahdettua, ja taas saatiin pataan ravitsevaa herkkua, joka lantun ja perunanlastujen lomassa oli kuin ruhtinaitten ruoka.

(FK-lentue, ss. 310-311)

Kullervo Kemppisen sukujuuret ovat Karjalassa ja Inkerissä. Lapsuutensa hän vietti Karjalan kannaksella ja aloitti koulutiensä Kivennavan Joutselässä.

Kemppisestä tuli luutnantti 21 vuotiaana ja hän sain kolmannen luokan Vapaudenristin. Sodan jälkeen Kullervo ja hänen vaimonsa Laila jäivät Kauhavalle. Sieltä käsin Kemppinen jatkoi opiskeluaan.

Hän suoritti oikeustieteen kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa ja sai varatuomarin arvon auskultoituaan Lapuan tuomiokunnassa. Hän perusti asianajotoimiston Kauhavalle ja toimi sivutoimisesti myös verojohtajana.
  Vuonna 1962 Kemppinen siirtyi Helsinkiin osakkaaksi vanhaan asianajotoimistoon, jonka nimeksi tuli nyt Borenius & Kemppinen. Asianajajana Kemppinen oli mukana monissa julkisuutta saaneissa oikeudenkäynneissä ja toimi myös valtion neuvonantajana 1990-luvun alun pankkikriisin jälkeisissä selvittelyissä ja oikeudenkäynneissä. Kemppinen puolusti 1960-luvulla Hannu Salamaa Juhannustanssit-jupakassa jumalanpilkkasyytettä vastaan ja toimi hyvin laajasti taiteilijoiden ja muusikkojen neuvonantajana etenkin veroasioissa. Hänellä oli merkittävä asema Suomen kansallisoopperan hallinnollisissa tehtävissä, etenkin uuden oopperatalon rakentamisen aikaan. Hän oli pitkän linjan kuoromies ja kuoron johtajana Ensti Pohjolan kakkosmies.
  Kemppinen on toiminut lukuisissa luottamustehtävissä Rotary-järjestössä, partiojärjestöissä, Suomen Asianajajaliitossa ja sen paikallisosastoissa.
  --- Kemppisen pojista Jukka Kemppinen on Lappeenrannan teknillisen yliopiston professori ja Seppo Kemppinen jatkaa Asianajotoimisto Borenius & Kemppisen osakkaana isänsä jälkeen.
(Kullervo Kemppinen, Wikipedia)

Nykyisin tuhansia retkeilijöitä vaeltaa läpi vuoden UKK-puistossa. Saariselän matkailuyrittäjien mielestä matkailukylän vieressä sijaitseva kansallispuisto on siunattu asia. Kiitos Saariselän erämaan säilymisestä kuuluu myös Kemppiselle.

- Metsähallitus veti aikoinaan Suomujokivarren läheisyyteen tien. Samalla se taakoitti tiereitin myös Luirojärvelle. Minä pidin tästä kovaa meteliä ja käytin vanhaa asianajajan konstia eli etsin korkeimman herran ja kävelin hartiat kyyryssä hänen juttusille. Tässä tapauksessa herra oli metsähallituksen silloinen pääjohtaja. Paheksuin hänelle taakoitusta ja pääjohtaja sanoi, ettei tiedä koko asiasta mitään. Hän joko valehteli päin naamaa tai sitten ei todellakaan tiennyt mitään.

Jossakin vaiheessa matkailuelinkeino haaveili Sokostin rinteelle hotellia. "Saariselän apostolina" tunnettu Kemppinen vastusti ajatusta jyrkästi. Kemppinen kolusi Saariselkää aikoinaan niin tarkasti, että hän löysi sieltä monia kasveja, joita ei aikaisemmin uskottu siellä olevankaan. - Muorravaarakan takaa löysin kivirikkokasveja, joiden pohjoisin leviintymisalue piti olla Kölivuorilla. Sokostin rinteeltä löysin harvinaista lapinvuokkoa. Minua pidettiin vähän myös konnana, kun haltioissani esittelin kirjoissani Saariselkää. Martti Linkolakin kirjoitti happamasti, että minä yllytän ihmisiä tallaamaan erämaata.

Monien saamelaisten käsitys retkeilijöistä oli alussa negatiivinen. Kemppinen muistelee, etteivät tunturissa vastaan tulleet poromiehet sanoneet alussa edes päivää. - Sulo Alakorva tokaisi aikoinaan, että turistit lähtevät erämaahan tyhjää kävelemään. Retkeilyä pidettiin 50-luvulla myös herrojen hömpötyksenä.

Kekkospuisto-nimi Kemppistä hieman suivauttaa, sillä Saariselällä ja Kekkosella ei hänen mielestään ole paljon tekemistä keskenään. Kemppisen käsitys retkeilystä oli toinen kuin presidentti Kekkosella. - Urkki halusi hiihdossa jättää toiset ja kannatti reppunsa rajamiehillä. Autiotupien oviin ilmestyi tekstejä, joissa kerrottiin koska Kekkonen tulee ja silloin on mökkien syytä olla tyhjiä.

(Kemppisen haastatelu Saariselän Sanomat -lehdessä vuonna 2000)

Eräretkeilyvarusteissa on vuosikymmenten aikana siirrytty avaruusaikaan. Kemppinen sanoo, että jos hienot kamppeet rohkaisevat ihmisiä retkeilyn pariin, niin mikäs siinä.
  - Nokian saapas on silti paras retkeilyvaruste. Kyllähän leikki on nykyisin toista kuin 50-luvulla. Silloin Saariselän kartatkin olivat sellaisia, että niiden avulla suunnisti paremminkin harhaan.
 Nykyisin kännykällä saa yhteyden asutukseen joka paikasta ja puhelin kertoo jopa säätiedot. Ymmärrän, että joidenkin mielestä Saariselkäkin on nyt pilalla. Aikoinaan oli jopa pieni villitys, että erämaahan piti lähteä mahdollisimman niukoilla varusteilla, heinäkengillä ja porontalja repun päällä. Ja tokihan porontalja painaa vähän verrattuna siihen, kuinka paljon se lämmittää. Kemppinen haluaa muistuttaa, että Suomessa jokamiehen oikeuksien säilyminen on hieno asia.
  - En ole koskaan viihtynyt aurinkorannoilla, mutta kun olen etelään joutunut, niin olen siellä täydentänyt maantieteellistä tuntemustani. Kun kerran kapusin Espanjan vuoristossa, niin sain karabinieerit perääni, siellä kun ei ollutkaan jokamiehen oikeutta.

(Kemppisen haastatelu Saariselän Sanomat -lehdessä vuonna 2000)

Meidänkin vaelluksemme ovat alkuaan oikeastaan syntyneet Kullervon juttujen perinteelle. Kerimäellä ollessani luin Kullervon kirjat ja niin lähdettiin 1980-luvun lopulla kesä kesän perään nuorten vaelluksilla Lumikurua ja Luiroa tavoittamaan.
  Samaa traditiota olen jatkanut vaellusriparien muodossa Kontiolahdelta vuodesta 1995 lähtien.
  Jonnekin sisimpäämme on syttynyt Kullervon esimerkin pohjalta rakkaus Lappiin, erityisesti Saariselän kaukaisten tuntureitten, kurujen, purojen puoleen. Siellä olemme Kullervon jalanjäljissä kulkeneet Sarviojan, Paratiisikurun, Muorravaarakan, Luiron, Lumikurun, Tuiskukurun, Lankojärven ja niin monen muun unohtumattoman paikan kautta. Olemme löytäneet itsestämme ja toisistamme jotain uutta, tunteneet Lapin luonnon omaksemme ja Kullervon tavoin kohdanneet tunturissa Suuren Luojan kätten jäljet.
  Kiitos Kullervo Kemppinen esimerkistäsi ja kirjoistasi!
  Soittelimme Kontiolahdesta Kullervolle 1999. Riikosen Jarkko keskusteli puhelimitse Kullervon kanssa 13.10.1999. Kullervo viettää eläkepäiviä Espoossa ja oli Jarkolle ilmaissut mielihyvänsä siitä, että jotkut vielä muistavat vanhan vaeltajan ja hänen kirjansa. Kullervo mainitsi kirjoittavansa vielä yhtä muisteluteosta vaellusretkistään (Tunturikoivun lastuja 2002). Lämpimät terveiset Kullervolle - todelliselle vaeltajasudelle.

(Ilpo Saarelainen, www.vaellusripari.com) 

Retkeilylehti Outa oli tarkoitus haastatella vaeltajaveteraani Kemppistä kesällä 2011. Kullervo ei pystynyt terveydentilansa vuoksi enää vastaamaan kysymyksiin, joten hänen poikansa Jukka ja Seppo lupasivat toimittaa vastaukset lehdelle. Haastattelu julkaistiin marraskuussa 2012.

Minä vuosina Kullervo retkeili?
  Vuosina 1946-1997.

Millaista retkiruoka oli 1940- ja 1950-luvuilla?
  Olennaisesti sukassa tunturipurossa liotetuista herneistä tehtyä keittoa, nötköttiä eli sika–nauta -säilykettä, näkkileipää, puuroja

Mistä Kullervo otti mallia itse tekemiinsä rinkkoihin, vai olivatko rungot ja pussiosat omia keksintöjä? Oliko hänen kehittämänsä rinkka ensimmäinen Suomessa?
  Ainakin 40-luvulla käyttöön otetut rinkat oli kehitetty itse. Lähtökohtia olivat saamelaisten ja intiaanien kantolaitteet. --- Rinkat tehtiin kotona, Kullervo ja hänen lankonsa veistivät, äiti ompeli, hihnat ja remmit tulivat Lapuan nahka- ja valjastehtaalta. Myöhempiä metallirunkoja hitsaili mm. kirjoissa esiintyvä Aku (Eino Nurmi), lanko hänkin. Harjateltan ompeli kotona paitakankaasta vaimo eli äitimme Laila.

Milloin Kullervo kävi viimeksi Saariselällä, ja onko hän kommentoinut Saariselän kehitystä?
  Hän kävi vielä 90-luvulla maantienlähialueella etenkin lapsenlasten kanssa. Kaikkein viimeinen käynti oli vuonna 1997 moottoriveneellä tekoaltaan kautta Luirojoelle ja sieltä lyhyt rupeama Luirojärvelle. Hän halvaantui kaatumisonnettomuudessa täällä etelässä 1998. Retkeilijän sisulla hän treenasi itsensä siitä vastoin lääkärien luuloa liikkuvaksi, mutta toinen jalkaterä jäi huteraksi, joten murtomaa oli sitten ohi.

Kirjat aiheuttivat ryntäyksen Lappiin, harmittiko tämä Kullervoa?
  Siitä oli puhetta. Kyllä hän halusi jakaa paljostaan. Kirjoissa on tiettävästi hiukan opettavainen sävy, kun tähdennetään, että luontoa on kunnioitettava ja vaalittava. – Taustalla oli Kullervon arvonanto Reino Kalliolaa ja tämän kirjoja kohtaan ja etenkin K.M. Walleniuksen ”Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä ja ”Vanhat kalajumalat”; ja pohjalla kouluvuosien lehtori Kivirikon opetus Normaalilyseossa. Retkeilyn Kullervo aloitti Sörnäisten NMKY:n puitteissa 1930-luvulla.
  Kannattaa muistaa, että eläinlääkäri Yrjö Kokko ehkä loi tämän kirjallisuuden lajityypin ja pelasti samalla laulujoutsenen. ”Oikeat” luontoihmiset saattoivat suhtautua ”kaupunkilaisiin” nurjasti.

(Matti Koponen, Outa.fi)

Isä on kuollut

Isäni Kullervo Kemppinen kuoli sunnuntaina 16.9.2012 korkeassa iässä, omiensa keskellä, vapaassa maassa, elämästä kyllikseen saaneena.

Hän oli täyttänyt 91 vuotta, ja kuolinsyy oli oikeastaan vanhuus. Lähestymislento ja finaali olivat rauhalliset.

Vainajan ylistelyn aika on toiste, samoin muistelun. Mutta tässä tapauksessa tiedän sanoa totena, että nuo arvot, kuten läheisyys, vapaus, tyytymys, oikeus, eivät merkinneet hänelle aivan samaa kuin ehkä joillekin toisille. Ne eivät olleet saavutuksia, pokaaleja jollaisen voi panna kaapin päälle ihailtavaksi.

Ne olivat asioita, joita oli jatkuvasti yritettävä, joiden vuoksi oli koottava voimiaan, vaikka ne ovat kuin taivaanranta – tai taivaan ranta – eli näennäisesti lähempänä tai edempänä, mutta aina tavoittamattomissa.

Tämän todistaa hänen työhistoriansa ja kertomus hänen tekemisistään. Hän oli asianajaja. Siinä ammatissa oppii viimeistään 50 vuodessa pienten parannusten tarpeellisuuden ja pienten häviöiden siedettävyyden. Hän osallistui aivan poikkeuksellisen paljon järjestötoimintaan ja muuhun vapaaehtoistyöhön, ihan partiosta musiikkiin ja melkein kaikkea siitä väliltä, aikoinaan politiikkaakin. ---

Lapin hän löysi pommituslennoilla syksyllä -44, ja sinne sitten veti veri. Hän uskoi Jumalaan, mutta ei hakenut Häntä kirkoista eikä edes kirjoista, vaan ehkä Haltian harteilta tai jostain Sokostin takaa. Siellä ne huimat temppelit ovat edelleen. ---

Tämän blogin lukija suhtautunee erilaisiin epäsäännöllisyyksiin ymmärtävästi. Joku saattaa yhdistellä mielessään myös menneitä asioita aivan oikein; Isä joutui Kaunialaan kolme vuotta sitten ja äiti jäi yksin. Kovan menijän lannisti 1998 tapaturma, retkahdusvamma ja sen aiheuttama neliraajahalvaus. Hän ponnisti itsensä vielä siitäkin liikkuvaksi ja kulki kokouksissakin, kunnes hiipivä hermovamma vei mieheltä toisen jalan.

Ai niin. Ne jotka näkivät vain sujuvan ja tarvittaessa nopeakielisen miehen, eivät ehkä tienneet, että hänellä oli kaksi kummaa piirrettä. Hän ei koskaan valittanut – ei nytkään, ei silloinkaan kun se jalka oli todella paha ja meni kuolioon – ja hänen oli hyvin vaikea puhua toisista ihmisistä pahaa. Ellei ollut hyvää sanottavaa, hän ei sanonut mitään.

Tämä pieni viesti bittien avaruuteen osoittaa, että mielestäni hänestä oli ja on paljon hyvää sanottavaa, kuten esimerkiksi: ”Kiitos.”

(Jukka Kemppisen blogi 17. 9. 2012)

Jukka: Muisti on eläin

Kun ensimmäiset miehet ennättivät sujuttamaan suksillaan alas Lintujärven törmää ja alkoivat viilettää jäätä pitkin vastarantaa kohti, nähtiinkin Laggin kuomun lentävän auki ja miehen loikkaavan koneesta ulos. Hän kyyristyi koneenhylyn taakse näkösuojaan, mutta ilmestyi pian esiin sen takaa --- . 
  Lyhyet saranasukset jalassa, ilman sauvoja, tukevissa lentovarusteissa paarusti pudotettu vihollislentäjä pakoon. Ei ollut vielä ehtinyt kahtasataa metriä aukealla kankaalla, kun jo ensimmäiset hätyyttäjät ilmestyivät kuusikon katveesta. Keulassa sivakoi FK-lentueen varapäällikkö, luutnantti Karila. Hän oli hiihtäjänä toisia tovereitaan joutuvampi, vaikka lähellä hänen perässään vetelivät vielä muutkin. Hyvin luistavilla suksillaan, voimakkaasti sauvoja käyttäen, saavuttivat hyväkuntoiset takaa-ajajat nopeasti karkulaista.
  - Kukaan ei saa ampua, otetaan mies elävänä, huuteli Karila taakseen hiihdon tohinassa. ---
  Pian oli punalentäjä piiritetty, pantu mottiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ketju eteni varovasti, vaanimalla. ---
  Moneen hetkeen ei ollut tapahtunut mitään. Ei uskallettu enää lähemmäksi hiivittäytyä. Välimatka vieraaseen alkoi jo olla niin lyhyt, ettei hänellä olisi vähääkään vaikeutta osua pistoolillaan vainoojiinsa. Kaikkia alkoi jo kyttääminen hermostuttaa...
  - Rynnätkää päälle yhtaikaa, karjui Karila kaikkien kuultavaksi. - Lasken kolmeen, ja sitten ankara huuto ja liikettä virsuihin joka miehelle, Onko selvä? Yksi - kaksi - kolme!
  Kolmisenkymmentä miestä lähti syöksymään kohti samaa pistettä lumen pöllytessä pilvenä heidän sauvojensa sommista. Huikea huuto kiiri kankaalla. Samassa kajahti kimakka laukaus...
  Hyökkääjien huuto katkesi leikaten. Kaikki pysähtyivät ja vilkuilivat sivuilleen. Jokaisen mieleen oli välähtänyt vain yksi ajatus: - Kehen osui? Muutamia miehiä makasi hangessa. He olivat lyöneet maihin laukauksen kajahtaessa ja kohottelivat jo päätään kurkistellen eteensä.
  - Eteenpäin, Karila hihkaisi ja syöksyi kuusien lomaan. Toiset seurasivat perässä, kuka innokkaammin uteliaisuudessaan, kuka varovaisemmin laukauksen aiheuttamassa arkuudessaan.
  Pian miehet seisoivat pienenä piirinä maassa makaavan vihollislentäjän ympärillä. Laukaus sai nopeasti selityksensä. Mies ei ollut ajatellutkaan taistelua. Hän oli pitänyt vangiksi joutumistaan kuolemaa pahempana ja valinnut vapaaehtoisesti kohtalonsa. Ohimossa oli pieni reikä. Hankeen retkahtaneen pään alla punersi lumi jo laajalti. Mies oli ampunut itsensä hetkistä ennen vangiksi joutumistaan. Nahkapuserossaan ja toppahousuissaan nukkui siinä nuori punalentäjä viimeistä untaan. ---
  Vaiettiin. Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Karila viimein katkaisi hiljaisuuden.
  - Tekipä kaveri tempun, hän lausahti. - Ja minä kun jo aloin suunnitella, että pidän häntä vieraanani tämän illan. Olisin tarjonnut kahvit ja konjakit pelottomalle virkaveljelle linjojen väärältä puolelta.
  - Turha laukaus, Ristola totesi vakavaan sävyyn. - Mitä mahtoi pelätäkään, kidutustako vai kuulusteluja? Ovat tainneet ajaa lentäjienkin päähän kauhutarinoita meidän julmuudestamme, kun ei toveri kestänyt ajatusta vangiksi jäämisestä.
  Tutkittiin miehen vähäiset paperit. Lompakosta löytyi jonkinlainen jäsenkirja ja henkilöllisyystodistus, mistä kävi ilmi, että lentäjä oli Ivan Petrovitsh, syntynyt 1922. Siis vasta täyteen ikään pääsemässä. Muutama seteli, jokunen arpaa muistuttava numeroitu lappunen, tuhruinen valokuva - siinä kaikki mitä taskusta löytyi.

(Kullervo kemppinen, FK-lentue, ss. 314, 316-318) 

Oikeastaan tahdoin sanoa, että vanheneminen ja nyt siis eläke, oikeastaan eläke vain professorin virasta, alkaa nopeasti kiihdyttää muistia, ja muisti on eläin.
  
Onko se peto vain hyödyllinen eläin, se riippuu sinusta itsestäsi...
  
Teimme isäni vetämän vaelluksen Saariselälle 1955. Muistikuva heittää korkeintaan vuodella mutta en siis mielestäni ollut kahtatoista. Osa pojista oli saman ikäisiä, osa kolme tai neljä vuotta vanhempia.
  
Tuiskukurussa tuli itku. Apu oli sama, joka auttaa melkein aina – ruoka, kahvi. Luirojärvelle tultiin kuin lentäen. Vaellus oli retkeksi kevyt vaikka pitkä. Hiukan ihmettelen nyt. Olin toipunut aika hiljan pahasta sydäntulehduksesta, joka muuten uusi armeijassa. Mutta 50-luvun puolivälissä erämaassa oli hiljaista.
  
Muotiin vaikuttivat luultavasti isäni kirjat, joista ensimmäinen ilmestyi 1958. Sitä myytiin kymmeniä tuhansia. Koska maa oli ollut köyhä ja itsevaltaisesti hallittu, luonnonsuojelumiehet suhtautuivat hiukan karsaasti retkeilyyn. Erämaat oli varattavat ihmisille, jotka olivat niiden arvoisia. Pentti Linkolan veli Martti oli varhainen tämän aatteen kannattaja.
  
Eräretkeily haarautui jollain tavalla perheiden automatkailusta, joka tukeutui Sopu-telttoihin ja camping-alueisiin. Ennen pitkää alettiin puhua leirintäalueista. Jäämeren tien kiertäminen oli kova juttu. Tuli se kierretyksi 50-luvun puolella, jolloin saksalaisten jäljet olivat vielä näkyvissä – Norja on ollut kohteliaasti aika hiljaa sodan loppuvaiheen tapahtumista. Itse muistan vain paljon uusia, suomalaistyyppisiä taloja...
   
Kaliforniassa asuessa minulle selvisi eräretkeilyyn ja myös partiotoimintaan sisältynyt lievä naivismi ja havaittava romantisointi. Luonnonsuojelu kai todella on lähtöisin San Franciscon seudulta, jossa eräät aktivisti saivat aikaan luonnonpuistot ja Sierran eli vuoriston suojelemisen 1800-luvun puolella...
  
Kukin joukko päättää ikään kuin säätämällä lain, mitä on rangaistuksen uhalla pidettävä kauniina. Tämä kauneuskäsitys muuttuu nopeastikin kulttuurin ja yhteiskunnan muuttuessa...
   L
apista tuli kaunis, kun sinne alkoi päästä linja-autolla tai omalla. Isäni kirja 1958 ja Citroen ovat siis samaa asiaa. Majoitustiloja ei tarvittu, koska eräretkellä tavoiteltiin eräänlaista karuutta, joka saattoi hyvinkin olla peräisin lapsenmielisistä kirjoista (Jack London…)
  
Kaunispää on hyvä esimerkki – ei se ole kaunis tunturi. Siitä nyt vain menee Petsamon tie, ja näköalahan sieltä on hieno – Saariselälle.
  
En tiedä, mikä nyt on kaunista, mutta jäin miettimään HS:n jouluna ilmestyneen numeron valokuvaa. Kuva oli aika huono ja esitti mielestäni aika yhdentekevää maisemaa jostain täältä meitä päin, Suomenlahden saaristosta.
  
En voi muuta kuin kirjoittaa etsiessäni suomalaista sielunmaisemaa 2010.
  
Jostain syystä syntymä- ja kasvinseutuni lakeudet eivät puhuttele minua, enkä liioin tunne mainittavaa mielenkiintoa Lappiin. Taidan aloitta tutustumalla Lappiin T.l. Se on tosin nyt Raumaa.

(Jukka Kemppisen blogista 26. 12. 2009)

Itse muistan Oulun heinoslaisuuden helvetteineen ja maailmanloppuineen ja olen selvillä tapauksista, joissa ”viides herätysliike” aiheutti etenkin keskenkasvuisille hyvin vakavia vaurioita.
 
Kirkkohan on muitten toimien ohella aika merkittävä ylilyöntien vahti tässä maassa tänäkin päivänä. Asiasta oltakoon eri mieltä, mutta itse en lainkaan pidä papeista, joilla näyttäisi olevan erikoissopimus Jumalan kanssa mm. naispappeuden vastustamisesta tai homoseksuaalien vainoamisesta.
 
Palataksemme maan tasalle – olen ollut joskus kirkolliskokouksessa puhumassa jotain ja ainakin kerran minua kysyttiin, julkijumalisuudesta epäiltynä, peräti jäseneksi eli siis ehdokkaaksi.
 
En voi kuvitella kauheampaa kohtaloa kuin istua kuuntelemassa niitä juttuja. Tai ehkä voin – meppinä eli eurokansanedustajana oleminen.

(Jukka Kemppisen blogista 25. 5. 2009)

”Lakimiesuutiset” pyysi viikkoa ennen joulua haastattelua kokemuksista blogista. Kysymys on osoitettu muutamalle yli-ikäiselle professorille.
   Olin joitakin vuosia lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja. Oli sellainen puhe, että jos tuota tehtävää hoidettuaan tarvitsee noin kuukauden palkan virkavapauteen tieteellistä työskentelyä varten, se järjestyy. Kun tarve tuli, lupaus peruttiin. Jätin tehtäväni ylpeänä. Harvempi voi kehua joutuneensa itsensä lakimiesliiton petkuttamaksi.
   Tämä on nykyisen toimituksen pyytämä esimerkki blogin kirjoittamisesta. En ole aivan varma, julkaistaisiinko tämä muistelukseni lehdessä tai sen verkkoversiossa. Nyt päätän julkaisemisistani itse. Sellainen on blogi.
   Muistelukseni on ilkeä, mutta ei häijy. Kun ajattelen kollegojani verkkoavaruudessa, mieleeni tulee joskus, etteivät he tunne murresanojen taustoja.
   Pohjanmaalla ”häjy” ei ollut mairitteleva nimitys. Sitä käytettiin myös tarkoittamaan isottelevaa alaikäistä. ”Meirän poika on vielä niin häjyynen.”
   Häijyys vaistotaan, kun kysymyksessä ei ole selvä luonnevika tai mielen sairaus, henkisen keskenkasvuisuuden merkiksi. Häijy ihminen on kuin urheilija. Hän ei tule toimeen ilman jatkuvia suosionosoituksia. Sillä ei ole väliä, ovatko ne aitoja ja ansaittuja vai tilattuja ja maksettuja.
   Mutta urheiluhan on hyvää ja häijyys pahaa? Ei se ole aivan niin selvää. Urheilija muistuttaa joskus poliitikkoa, joka muistuttaa sotasankaria, joka muistuttaa joskus himomurhaajaa. Suomen kansan aikakirjoissa Paavo Nurmi oli ehkä esimerkki. Hän ei omienkaan niukkojen puheittensa mukaan nauttinut yhtä paljon voittamisesta kuin siitä, että toiset hävisivät.
   Urho Kekkonen saattoi olla työpaikkakiusaajan perikuva. En tarkoita pelkästään myllykirjeitä. Olen elänyt sitäkin aikaa ja muistan kaikenlaista...
   on biologisessa mielessä parasiitti eli syöpäläinen, joka elää toisten verestä ja kudoksesta, tuo tuomintatapa ei lopu koskaan. Siinä se muistuttaa alkoholismia ja fyysistä väkivaltaisuutta. Kun lyö kerran, lyö aina, tiedetään turvakodeissa.
   Kirjoittajia ajatellen häijyläisen usein poikkeava älykkyys ja siihen tukeutuva luonteen kierous ovat vahvoja aseita. Ennen kuin tuntee saaneensa pitävän otteen kiusaaja on ihmisistä viehättävin, huomaavainen, hurmaava.
   Tätä luullaan miellyttämisen tarpeeksi. Miellyttämisen tarve on ilmeinen koulutetuilla eläimillä ja pienillä lapsilla. Toisten ihmisten miellyttäminen on yhteisöllisyyden edellytys. Omassa kulttuurissamme miellyttäminen onnistuu siltä, joka osaa olla tavallinen ja havaittavassa määrin toisten tunteet ja tarpeet huomioon ottava. Kaliforniassa on ostettava rihkamaa lahjaksi ja Ranskassa on vietävä kukkia, kun taas Italiassa miellyttäminen tarkoittaa kenkien kiiltoa. Ruotsissa itsetietoisuus kätketään tasa-arvon teeskentelyyn. Saksassa ja Venäjällä ainakin ennen ihmisen kelpoisuus mitattiin siitä, miten nopea hän oli heittäytymään selälleen ja vikisemään armoa ja alistumista.
   Syyllistäminen on tätä nykyä niin palkitseva kiusaamisen muoto, että useat ammattiryhmät ovat omistautuneet siihen. Lääkärikunnasta osa pitää tarkoin huolta siitä, että mikä tahansa vika, vaiva tai vamma johdetaan huonoista elämäntavoista... Papeilla on kiusaus tinkiä evankeliumien tähdentämästä lohduttamisesta, jos tarjoutuu tilaisuus taluttaa langennut veli tai sisar korvasta kaidalle polulle.
   Lakimieskunnan perinteinen moraalinen värisokeus eli eettisten ongelmien paketoiminen laki- tai oikeuspostivismin rasvaisenruskeaan käärepaperiin on luonnollisesti nakertanut ammattikunnan maineen nykyiselleen.
   Tämän hetken prosessioikeutta ajatellen sangen ihmeelliset kihlakunnantuomarit, jotka tuomion luettuaan haukkuivat ja läksyttivät etenkin nuoria rikoksentekijöitä (ja joskus heidän asianajajiaan), saattoivat tietää, mitä tekivät.
   ”Lakimiesuutiset” voisi järjestää kyselyn: muistatteko tapauksia, joissa rikoksesta tuomittu olisi ottanut opikseen ja parantanut tapansa? Minä muistan muutamia kymmeniä. Muistan jopa juristeja, jotka lopettivat ryyppäämisen ja alkoivat hoitaa tehtäviään asiallisesti.

(Jukka Kemppisen blogista 30. 12. 2009)

Kullervo Kemppisen lappi- ja eräretkeilyaiheiset:
Lumikuru - tarinoita ja kuvia Saariselän tuntureista ja eräretkeilystä (Wsoy 1958). Jäntti ja Kemppinen: Lumoava Lappi (tekstiosa Yrjö A. Jäntin kuvateokseen, Wsoy 1960). Poropolku kutsuu - kuvia ja tarinoita tunturivaelluksilta (tunturiretkiltä Saariselälle, Lemmenjoelle, Muotkatunturille, Wsoy 1961). Haltian harteilla - kuvia ja retkitarinoita Käsivarren suurtuntureilta (Wsoy 1964). Eräretkeily (eräretkeilyn käsikirja, Wsoy 1966). Eräretkeilijän Suomi (varusteet, erätaidot, retkireitit; piirroskuvitus Urpo Huhtanen, Wsoy 1970). Naskama - kuvia ja tunnelmia talviselta maanselältä (vaellus Pallastunturilta Kiilopäälle, Wsoy 1975). Valitut tunturitarinat (Wsoy 1983). Tunturikoivun lastuja - tarinoita ja kuvia muistorikkailta vaellusretkiltä Lapin tuntureille viitenä vuosikymmenenä 1948-1996 (Rakennusalan kustantajat 2003).

Sota:
FK-lentue - muistelma jatkosodan vuosilta (Wsoy 1958, toinen painos samana vuonna; kolmanteen painokseen 1994 lisätty 24 sivuinen kuvitus).

Muut:
Melkein murhamies (romaani, Wsoy 1958). Rotary-käsikirja (Suomen Rotary ry. 1964). Milloin tarvitsen asianajajaa (Wsoy 1970; uusi, laajennettu laitos 1981). Käytännön lakiasiat ja niiden hoitaminen - opaskirja oikeustieteellisen tiedekunnan käytännölliselle kurssille osallistuville (Wsoy 1982). Lakitiedon pikkujättiläinen (Wsoy 1985). Juho Vainio ja hänen perustamsa säätiö (historiikki, Juho Vainion säätiö 1990). Vanhan asianajotoimiston vaiheita - kahdeksan vuosikymmentä oikeudenhoitoa 1912-1992 (Kemppiset 1993). Uusi oopperatalo - toiveet todeksi (oopperatalohankkeen historiikki, Ooppera- ja näyttelykeskussäätiö 1993). Laamanni muistelee (Wsoy 2000).

kts. Jukka Kemppinen, Yrjö Kokko, Isä kuoli (Jukka Kemppisen blogi), 
Lumikuru (Jukka Kemppisen blogi)

KILPELÄINEN, Yrjö (1907-1955)

Yrjö Kaarle Kilpeläinen oli kansanedustaja, toimittaja ja pakinoitsija. Pakinoitsijana käytti useita nimimerkkejä, tunnetuimpana Jahvetti. Erityisen suosittuja olivat radiossa pidetyt pakinat.

Kilpeläinen tuli tunnetuksi yhtä hyvin kommunisteja kuin porvareita arvostelevana sosiaalidemokraattisen puolueen agitaattorina. Rehevässä kielenkäytössään hän usein sortui yksipuolisuuteen ja ylilyönteihin. Kilpeläisen värikkäitä kannanottoja kuuntelivat ja lukivat monasti nekin jotka poliittisesti olivat toisella kannalla.

- - -    

Yleisradion linjasta sodan jälkeen vastasivat Hella Wuolijoen pestaamat Skdl:n kannattajat ja äärikommunismin edustajat. Kommunistiseen mielipiteenmuokkaukseen Wuolijoen johdolla ajautuneen Yleisradion tila aiheutti hallituksessa huolta. Tällöin Kilpeläinen teki aloitteen Yleisradion siirtämisestä eduskunnan valvontaan.

Kilpeläisen aloitteesta syntynyt laki, jolla Yleisradion hallintoneuvoston valitseminen siirrettiin kulkulaitosministeriltä eduskunnalle, sai nimen "Lex Jahvetti". Kun uusi hallintoneuvosto erotti Wuolijoen kesäkuussa 1949, huomioitiin tapahtuma myös Neuvostoliitossa - kommunistisen puolueen päälehti Pravda uutisoi "edistyksellisen toimihenkilön" joutuneen vainon kohteeksi (Pravda 24.7.1949). 

Kun radiolaki edelleen takasi valtiolle radiotoiminnan monopolin, seurauksena oli "kekkoslainen" ohjelmatoiminta. Jos Neuvostoliittoa ja sen oloja ei aina suoraan ihannoitu, niitä ei ainakaan kyseenalaistettu.

Radion mahdista vakuuttunut Kekkonen oli hankkiutunut Yleisradion ohjelmalautakuntaan jo 1930-luvulla. 1940-50 -luvuilla hän oli vakiokeskustelija poliittisessa ohjelmassa 'Pienoisparlamentti'.

Eino S. Revon kaudella (YLE:n pääjohtaja 1965-69 ja radiojohtaja 1969-74) Yleisradioon pesiytynyt vasemmistoradikalismi pyrki luomaan mustavalkoista kuvaa vasemmiston edistyksellisyydestä ja porvarien, oikeiston ja kapitalismin taantumuksellisuudesta.    

Yrjö Kilpeläisen nimi kuuluu Yleisradion historiaan vaiheessa jossa luotiin edellytykset "hellaradion" muuttumisesta "reporadioksi".

- - -

Kilpeläisen mielenkiintoisimpaan tuotantoon kuuluu hänen toimittamansa ja rehevällä, osaltaan aikakauden mielialaa ilmentävällä tyylillä väritetty Suomi Neuvostoliiton radiossa. Jahvetin pakinoilla myös on edelleen sijansa osana Suomen poliittista historiaa.   

47-vuotiaana vaikeaan sairauteen kuolleen Kilpeläisen kerrotaan viimeisinä vuosina katuneensa jyrkkää kielenkäyttöään.

Yrjö Kilpeläisen tuotanto nimimerkillä Jahvetti: Suomi Neuvostoliiton radiossa (1942), Jahvetin kevättempaus (1944), Jahvetin syystempaus (1944), Jahvetin kekritempaus (1944), Jahvetin joulutempaus (1944), Tri Jekyll ja Mr. Hyde - valmistelut tuleviin eduskuntavaaleihin ovat olleet käynnissä pitkän aikaa ja ovat nyt saavuttamaisillaan viimeisen ratkaisuvaiheensa (1945), Jo riittää kommunistipropaganda yleisradiossa (1947), Valitut jorinat (1958, postuumi).

Yhdessä muiden tekijöiden (mm. Olli Nuorto) kanssa: Jermujen joulu (1942), Jermujen kevättempaus (1943), Jermujen kesätempaus (1943), Jermujen syystempaus (1943).

kts. Pidot Aulangolla

KIRK, Hans (1898 - 1962)

Tanskalainen kirjailija. Koulutukseltaan juristi, mutta toimi lehtimiehenä ja kirjailijana. Liittyi Tanskan kommunistiseen puolueeseen 1931.

Kirk julkaisi kahdeksan romaania, esseitä ja kuunnelmia. Marxilainen aatteellisuus ilmenee hänen teoksissaan eri asteisesti, ehkä selkeimmin romaaneissa Daglejerne (1936) ja De ny tider (1939). Romaanien oli tarkoitus muodostaa trilogia, mutta 1941-42 kirjoitettu kolmannen romaanin käsikirjoitus takavarikoitiin Gestapon vangittua Kirkin saksalaisvastaisena 1943. Saksalaiset tuhosivat käsikirjoituksen ja kirjailijan keräämän tutkimusmateriaalin. Kirjailija itse pääsi pakenemään internointileiriltä.

Kirkin teoksista tunnetuin on esikoisromaani Kalastajat (Fiskerne, 1928). Romaani on suomennettu 1951 (kustantaja Kirjapaja, suomentaja Eija Palsbo) ja 1981 (Tammi, Pirkko Talvio-Jaatinen). Romaani kuvaa tanskalaisen kalastajakylän elämää ja uskonnollisuutta 1920-luvulla. Aihepiiri oli Kirkille omakohtaisesti tuttu. Hänen isänsä oli lääkäri, mutta suuri osa sukua oli jyllantilaisia talonpoikia ja kalastajia. Huomionarvoista romaanissa on että vaikka Kirk itse oli vakaumuksellinen ateisti, hän halusi kuvata kohteensa objektiivisesti, enemmän ymmärtää kuin tuomita. Kirk muokkasi teosta useita kertoja ennen kuin oli tyytyväinen lopputulokseen.

Kirk seurailee muutaman ankaran pietistisen kalastajaperheen muuttoa kotiseuduiltaan hedelmällisemmille ja kalaisemmille seuduille. Hän kuvaa perheiden sopeutumista uuteen henkiseen ilmapiiriin ja murrosten maailmaan. Kalastajat joutuvat ristiriitaan vapaamielisemmän ja maallisemman asujaimiston ja heidän pappiensa kanssa.
(Markku Laitinen, Arvosteleva kirjaluettelo 11/1981)

Sympaattisista sävyistä huolimatta kyseessä on ulkopuolisen ja kristinuskon sisältöön jo lähtökohtaisesti negatiivisesti asennoituvan tarkkailijan esitys. Varsin hyvin asenne kiteytyy suomennoksen kansitekstissä:

"Tanskalaisen työläiskirjallisuuden klassikko kuvaa myötätunnolla ahdaskatseisia ja tietämättömiä, mutta vilpittömiä ja kelpo ihmisiään -- ."

Ankeriasrysät olivat vesissä ja talvea enteilevät kylmät tuulet pieksivät
vuonoa. Kesä oli mennyttä. Muuttolinnut kerääntyivät parviksi puutar-
hoissa ja peltomailla. Lähetystalolta kaikui veisuu ja kirkon saarnastuo-
lista julisti pappi Jumalan sanaa. Hän oli uskovainen mies ja peloton sie-
lu. Hän seisoi kalpeana ja tyynenä, kylmä kiilto silmissään ja tuikkasi
kuulijoitaan neuloin, jotka olivat hehkuvaa tulta. Semmoinen ja sem-
moinen olet sinä. Sinä petkutat kaupoissa ja sinä ylensyöt itsesi kado-
tukseen. Hän taisteli ihmisiä pelkäämättä pahaa vastaan ja puhui asiois-
ta niiden oikeilla nimillä. Vanhuksille hän pauhasi helvetistä. Haureellisia
tyttöjä hän suomi siveettömästä elämästä kun he tulivat kirkkoon lap-
siaan kastattamaan. Hänen sanansa iskivät ja suomivat.

(Kalastajat, Tammi 1981, ss.225-226)

Romaania on sanottu työläisromaaniksi ja sosiaalisen realismin erinomaiseksi edustajaksi. Tekijän aatteellisuudesta huolimatta romaani on moniulotteisempi kuin sosiaalisen realismin edustajat yleensä, ja - kuten Markku Laitinen toteaa Arvostelevassa kirjaluettelossa 11/1981: "Kirja ei ehkä täytä Palmgrenin määritelmää työläiskirjallisuudesta, vaikka teoksen uuden suomennoksen kustantaja niin ehdottaakin."

Yhtä kaikki Kalastajat on mielenkiintoinen romaani, jännitteiltään puhutteleva kannanotto uskovina esiintyvien ihmisten tekopyhyyteen ja eri ihmisryhmien ristiriitoihin. Romaani kuuluu ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisen tanskalaiskirjallisuuden tärkeisiin teoksiin ja hyviin tanskalaiskirjallisuuden edustajiin ylipäätään. Teoksesta tehtiin kuuden tunnin televisiosovitus Tanskan televisiolle vuonna 1977.

   - Koska ette ole kristillinen ihminen katsomme täysin eri kannalta sitä-
kin mikä palvelee ihmistä, sanoi pappi. - Minun kantani mukaan saattaa
pieninkin myönnytys pahalle johtaa syntiin ja kadotukseen. Meidän ih-
misten ei sovi unohtaa, että meille on annettu jumalainen sielu.
   - Tieteellisesti katsoen on kylläkin hiukan epäilyksenalaista tokko sie-
lusta voi ylipäänsä edes puhua, sanoi Kock sitkeästi. - Missään tapauk-
sessa sitä sanaa ei voi käyttää kuin psyykkistä funktiota merkitsemäs-
sä. Ja darwinistina tahtoisin...
   - Darwinistina! Pappi lennähti pystyyn tuoliltaan. - Saanko luvan ky-
syä oletteko te apinateorian kannattajia?
   - Sitä juuri minä olen, sanoin Kock. - Olen lähinnä sen vakaumuksen 
kannalla, että...
   - Riittää! huusi pappi. - Teidän ei pidä sanoa enää sanaakaan! Se, että 
kiellätte jumalallisen on jo syntistä, mutta että te haluatte lisäksi tehdä
ihmisestä apinan - apinan! Elukoista inhottavimman ja vastenmielisim-
män. Tässä ei ole enää sijaa keskustelulle!

(Kalastajat, Tammi 1981, ss.274-275)

KIVIMAA, Arvi (1904 - 1984)

Kirjailija, runoilija ja teatteriohjaaja. Kuului Tulenkantajiin 1920-luvulla. Ylioppilaaksi Heinolan keskikoulusta 1922. Professorin arvonimi vuonna 1958.

Uuden Suomen toimittaja 1922-32. Greifswaldin yliopiston suomen kielen ja kulttuurin lehtori 1932-34. Suomen PEN-klubin puheenjohtaja 1936-37 ja 1953-55. Nuori Voima -lehden päätoimittaja 1937-38. Suomen Kirjailijaliiton varapuheenjohtaja 1941-45. Valtion näyttämötaidetoimikunnan puheenjohtaja 1966-73. Tampereen Teatterin johtaja 1937-40. Helsingin Kansallisteatterin johtaja 1940-49. Suomen Kansallisteatterin apulaisjohtaja 1949-50. Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja 1950-74.

Arvi Kivimaan runsaan tuotannon pääosa muodostuu runoista, lähes 20 kokoelmaa. Runojen lisäksi Kivimaa kirjoitti muutaman romaanin ja novellikokoelman sekä näytelmiä ja kuunnelmia.

Ensimmäisen kerran Kivimaan runoja julkaistiin antologiassa Nuoret runoilijat (Wsoy 1924). Seuraavana vuonna ilmestyivät hänen esikoisteoksensa Palava laiva (runokokoelma, Otava 1925) ja Maan ja auringon lapset (kertomuksia, Otava 1925).

Hartolassa syntyneen ja siellä lapsuutensa ja osan nuoruuttaan viettäneen Kivimaan kotiseuturakkaus ilmenee Maan ja auringon lasten novelleissa sekä kaksoisromaanissa Saari tuulten sylissä ja Viheriöivä risti. Alkupään runotuotannossa myös on havaittavissa vahvoja tunnesiteitä lapsuuden kotiseutuun, erityisesti kokoelmassa Kaiho ja elämä (1935) jossa on runosarja "Itä-Hämeestä".

Runoteoksista mainittavia mm.: Laulu uneksijoille (1928). Omenapuu lumessa (1944). Vaskikäärme (1948). Passacaglia (1950). Pimeän silmä (1951). Samothraken Nike (1964). Prokonsuli ja keisari (neljä runosarjaa, 1969). Suomalainen requiem ja välirunoja ihmisen kohtalosta (1975).

Muuta tuotantoa:

Helsinki, Parisi, Moskova (1920-luvun näyttämötaidetta ja kirjallisuutta esittelevä ja kommentoiva teatterikirja, 1929). Epäjumala (romaani, 1930). Odottamaton lentomatka (seikkailukertomus, salanimellä Heikki Taura, 1934). Saari tuulten sylissä (romaani, 1938). Viheriöivä risti (romaani, jatkoa teokselle Saari tuulten sylissä, 1939). Purppuralaahus (romaani, 1948). Näyttämön lumous (runsaasti kuvitettu kirja teatterista, erityisesti 1940- ja 50-lukujen eurooppalaisesta teatterista).

Erityismaininnan arvoisia ovat Kivimaan Kasvoja valohämystä -kirjat, pienimuotoisia muistelmia tekijän kohtaamista henkilöistä. Kasvoja valohämystä (1974). Ystävä (toinen sarja kasvoja valohämystä, 1977). Ihmisen urheus (kolmas sarja kasvoja valohämystä ja taustaksi seitsemän esseetä, 1978).

Runoilijana ja ohjaajana Arvi Kivimaa oli kiinnostunut ilmiöistä ja aatteista, usein suurista tunteista, tragedioistakin, mutta aina ennen kaikkea pienen ihmisen arjesta. Romaanituotannossa selvimmin tulee näkyviin hänen kiinnostuksensa ja empatiansa arkipäivän ristiriidoissa ja valinnoissa tietään etsivää ihmistä kohtaan.

Ehkä parhaiten Kivimaan ideologista ajatelua ilmentää romaani Purppuralaahus. Se alkaa punaisten puolella olleen Toivon palatessa vankileiriltä kouluun tovereidensa pariin 1918. Muiden perheet ovat olleet veljessodassa valkoisten puolella. Kivimaa lähestyy historian murhenäytelmää ihmisen tasolta. Kirjaa ei leimaa poliittinen vakaumus vaan inhimillinen myötätunto. Purppuralaahus on ennen muuta romaani, joka – vaikka ankkuroituukin määrättyyn historialliseen ajanjaksoon ja sen tapahtumiin – kuvaa ihmistä omien ristiriitojensa ja toisten ennakkoluulojen keskellä.

Suurinkaan poliittinen tai filosofinen vakaumus ei voi mahtipontisuudellaan ja iskulauseillaan mitätöidä, ei myöskään nostaa arjen realiteettien yläpuolelle, sitä todellista maailmaa, jossa ihminen kokee nälkää ja tekee työtä, tuntee kaipausta toisen lähelle, rakastaa ja rakentaa pientä elämäänsä.

Kansainvälisen teatteri-instituutin (International Theatre Institute) julistamaa Maailman teatteripäivää on vietetty vuodesta 1961. Kansainväliseksi juhlapäiväksi valittiin maaliskuun 27. 3., koska se oli Pariisiin perustetun Kansojen teatteri -näyttämön avajaispäivä. Aloitteen juhlapäivästä teki professori Arvi Kivimaa ITI:n kongressissa Suomessa 1959.

KIRKKOPELTO, Esa (1965 - )

Jari Halosen, Jari Hietasen, Esa Kirkkopellon ja Jorma Tommilan avantgardistinen Jumalan teatteri nousi otsikkoihin tammikuussa 1987. Taiteen viihteellisyyteen "kriittisesti" suhtautunut ryhmä tuhri yleisöä ulosteella ja suihkutti jauhesammuttimilla etukäteen manifestina mainostamassaan esityksessä Oulun teatteripäivillä 17. tammikuuta 1987. Ryhmän käyttämät savupommit laukaisivat kaupunginteatterin palohälytyksen ja näyttelijät pakenivat kaaokseen joutuneesta teatterista esityksen kestettyä vain muutaman minuutin. Paikalle saapui palokunta ja poliisi selvittämään tilannetta. Muutama katsoja joutui turvautumaan sairaalahoitoon savupommien aiheuttamien hengitysoireiden vuoksi.

Jumalan teatterin jäsenet kuuluivat Teatterikorkeakoulun opettajan Jouko Turkan oppilaisiin. Oppilaidensa fyysisen ja henkisen sietokyvyn rajoja koettelevan Turkan opetusmetodit olivat jo aiemmin herättäneet julkista kauhistelua, joten katseet luonnollisestikin kääntyivät Teatterikorkeakouluun ja Turkkaan. Esitystä seurannut skandaali poiki mm. rikossyytteitä ja Teatterikorkeakoulun rehtori Outi Nyytäjä erosi virastaan.

Pidätysaikana julkinen sana ei päässyt kuulemaan ryhman jäseniä, joten teon vaikuttumia ryhdyttiin arvailemaan. Monien vaikuttimien arveltiin liittyvän Jouko Turkkaan ja tämän opetusmetodeihin, jotka olivat olleet julkisen keskustelun aiheena aiemmin, ennen ryhmän Oulun-esitystä.
  Teatterikorkeakoulun virkaa tekevät rehtori Marianne Möller arveli vaikuttimeksi "nuorten teatteriplanttujen" julkisuudenkipeyden. Koulun johto ja suurin osa opettajakunnasta sanoutui irti produktiosta korostaen opiskelijoiden tehneen sen yksityisajallaan.
  Toisaalta teatterikorkeakoulun ohjaajantyön professori Jouko Turkka ja dramaturgian virkaa tekevä lehtori Jussi Parviainen asettuivat jumalanteatterilaisten puolelle, vaikka korostivatkin, ettei heillä ollut ollut mitään tietoa tapauksesta etukäteen. Koulussa kyteneet riidat tulivat näin julkisuuteen. Jouko Turkka sanoi tuoreeltaan "nostavansa pojille hattua" ja "tukevansa rakkaita oppilaitaan".
  Kymmenkunta Teatterikorkeakoulun opiskelijaa muodosti helmikuun alussa Jumalan teatteria tukeneen "avoimen oppilaskunnan", joka vaati kannanotossaan Jussi Parviaisen nimitystä uudeksi rehtoriksi sekä virkaa tekevän rehtorin Marianne Möllerin, näyttelijäntyön professorin Ritva Valkaman ja lehtori Erkki Saarelan erottamista. Muutamaa päivää myöhemmin kahdeksan "avoimen oppilaskunnan" jäsentä riehui Teatterikorkeakoulun tiloissa Helsingin Eirassa rikkoen ikkunoita ja heitellen tavaroita ulos lumihankeen. Samalla Jumalan teatterin jäsenet kahliutuivat kettingeillä koulun ulko-oviin.
(Jumalan teatteri, Wikipedia)

Ryhmän performanssi aiheutti valtavan skandaalin. Kulttuuriministeri Gustav Björkstrand halusi erottaa Turkan ja Parviaisen viroistaan. Eduskunnassa keskusteltiin jopa teatterikorkeakoulun sulkemisesta. --
  Poliitikkojen reagointi herätti myös Suomen akateemiset piirit ja kulttuuriväen. Teatterikriitikko Juha-Pekka Hotinen kirjoitti Helsingin Sanomien debattiartikkelissaan, että "teon tarkoitus oli läpivalaista sameaa konsensusyhteiskuntaa ja sen vallankäyttöä". Tässä jumalanteatterilaiset Hotisen mukaan olivat onnistuneet. Yhteiskunnan kontrollijärjestelmä oli Hotisen mielestä näkynyt paljaana hetken aikaa. Skandaali estetiikkaa hyväksi käyttäen ja sen nopea toteutus muistutti Hotisen mukaan terrorismia. Pitäessään Jumalan teatterin esitystä nuoren teatterisukupolven kapinana Hotinen vertasi sitä Lapualaisoopperaan vuodelta 1966 ja Pete Q -näytelmään vuodelta 1978. Hän katsoi tiedotusvälineiden paisuttaneen Jumalan teatterin merkitystä "järjettömästi", koska kyseessä ei hänen mielestään ollut ennenkuulumaton tapaus teatterin piirissä: "Historia tuntee monia tapauksia yleisöön kohdistuneista hyökkäyksistä taiteilijoiden rituaali-itsemurhiin asti. --- Edellä esitetty ei kumoa sitä, että aktio oli monella tavalla vastenmielinen."
   Teatterikorkeakoulun opettaja professori Jouko Turkka arveli Helsingin Sanomien haastattelussa, että todellinen terrorismi ei alkaisi teatterista, mutta yksittäiset terroriteot olisivat kasinotalouden, juppikulttuurin ja postmoderniuden Suomessa mahdollisia.
  Ainoastaan Hufvudstadsbladetin uutisoinnissa esitys arvioitiin esityksenä ja erotettiin esityksen nostattama reagointi erilliseksi itse esityksestä.
(Jumalan teatteri, Wikipedia)

Jumalan teatterin radikalismissa voidaan nähdä vilpitöntä mielenkiintoa maailman ja teatterin suhdetta kohtaan, teatteritaiteen kriittistä tarkastelua ja tervettä halua herättää kulttuurikeskustelua. Taiteen mahdollisuuksista kiinnostuneiden nuorten ajattelu oli Turkan ruokkiman kapinallisuuden ja suhteellisuudentajuttomuuden, myös nuoruuden uhman ja sensaation tavoittelun kärjistämää. Laajempaan yhteyteen asetettuna esitys on ilmaus nuorison pahoinvoinnista ja kulttuurin onttouteen sekä omaan vieraantuneisuuteensa katkeroituneiden "tiedostavien yksilöiden" vastalauseesta ajan henkeä, 80-lukulaista juppimeininkiä ja elämän pinnallisuutta vastaan.

Esa Matti Kirkkopelto (s. 25. tammikuuta 1965, Luumäki) on suomalainen teatteriohjaaja, -käsikirjoittaja ja Teatterikorkeakoulun taiteellisen tutkimuksen professori vuodesta 2007 alkaen. Koulutukseltaan hän on dramaturgi ja filosofian tohtori. Hän alkoi opiskella filosofiaa vuonna 1984 Helsingin yliopistossa ja vuotta myöhemmin dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa Jussi Parviaisen oppilaana.

Kirkkopelto nousi julkisuuteen vuonna 1987 Jumalan teatteri -skandaalin yhteydessä. Esityksessä teatteriammattilaisista koostunut yleisö sai päälleen muun muassa ulostetta. Kirkkopelto on kommentoinut Jumalan teatterin synnyttämää kohua myöhemminkin. Hän toteaa skandaalista samoin kun Risto Alapuro, että muualla Euroopassa tapaus ei olisi nostanut kaiken median lävistämää kohua vaan olisi pikemminkin jäänyt teatteriksi ja esitykseksi herättämättä laajempaa huomiota ja aikanaan jopa määritelty esityksenä provosoivaksi, mutta silti sofistikoduksi korkeakulttuuriksi. Hänen 1990-luvun ohjauksiaan ovat muun muassa Ylioppilasteatterin esitykset Mahnovitshina ja Kostamus-sinfonia sekä Q-teatterin Oidipus Kolonoksessa.

Kirkkopelto asui 1990–2000-luvuilla useita vuosia Ranskassa, Strasbourgissa ja väitteli siellä tohtoriksi vuonna 2003 väitöskirjallaan Tragédie de la Metaphysique – Contributions à la Théorie de la Scène. Suomeen paluunsa jälkeen Kirkkopelto on toiminut tutkijana ja opettajana Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksella ja tehnyt samaan aikaan teatteria. Q-teatterissa esitettiin vuonna 2003 hänen näytelmänsä Vetoapua ja läheltä piti -tilanteita, ja vuodesta 2004 hän on vetänyt Nälkäteatteri-ryhmän Toisissa tiloissa -projektia. Ryhmän Harry Martinsonin tekstiin pohjautuva Aniara-esitys sai ensi-iltansa vuonna 2006. Ryhmän Franz Kafkan novelliin ”Perheenisän huoli” pohjautuva Odradek-muunnelmia-esitys sai ensi-iltansa Kiasma-teatterissa vuonna 2007. Ryhmä toimii edelleen ja on muun muassa järjestänyt työpajoja nimellä ”Salainen uudelleenkoulutusleiri”.

Kirkkopelto on myös suomentanut muun muassa Sofokleen ja Friedrich Hölderlinin teoksia. Vuonna 2007 Kirkkopellolta ilmestyi hänen 1990-luvun ohjauksiaan käsittelevä kirja Nuori kaarti: Esa Kirkkopellon 1990-luvun teatteri.

Kirkkopelto on saanut muun muassa Nuoren taiteen Suomi-palkinnon vuonna 1995 ja Vuoden valopilkku -palkinnon vuonna 1995.

(Esa Kirkkopelto, Wikipedia)

[ kesken, täydennetään myöhemm. ]

kts. Jari Halonen

Jumalan teatteri (Wikipedia), Eeli Aalto: Paska juttu - Jumalan teatteri Oulussa

KOIVUKARI, Yrjö (1901 - 1979)

Yrjö Valdemar Mononen muutti sukunimensä Koivukariksi vuonna 1931, jolloin ilmestyi hänen esikoisteoksensa, Kukaan ei tiedä mitään. Intensiivistä, syvälle luotaavaa romaania on sanottu ensimmäiseksi suomalaiseksi tajunnanvirtatekniikaa käyttäväksi romaaniksi. Olavi Paavolainen antoi teoksesta ylistävän arvostelun 1931:

Tämä kansankuvaus on, niin merkillisiltä kuin se kuuluukin, psykologiselta tekniikaltaan ehkä moderneinta, mitä meillä on kirjoitettu - jopa niin, että vertauskohtia etsiessään voisi hakeutua sellaisiin vallankumouksellisiin ja harvinaisiin kuuluisuuksiin kuin André Gide! Varsinkin Gide johtuu mieleen. Tämä lakkaamaton ja kiihkoisa sisäinen jännitys-, kasvu- ja kehitystila, jossa Koivukarin henkilöt elävät, tämä irrationaalisten sielunliikkeiden tärkeyden tehostaminen -- . Koivukarin kirjaa on osattava lukea aivan uusin vaistoin, ymmärtääkseen sen arvon. Kaikki nuo reseptiin kuuluvat perintöriidat ja naimakaupat ovat toisarvoisia tekijöitä. Ihmisten sisäinen kehitys, sisäiset tapahtumat ovat pääasia. Harva on päässyt ja tuskinpa uskaltanut yrittääkään niin pitkälle ja syvälle -- . Tekijän lahjakkuuden parhaita todistuksia on myöskin kertomuksen mahtava loppunousu. Kuvaus, joka taitavasti tyylitellen on koko ajan liikkunut vain eri henkilöiden rakkauselämän ympärillä, kohoaa tällöin voimakkaasti eetilliseen uskonnolliseen paatokseen. Kaikesta banaalisuudesta vapaana sivuaa se jo suurpiirteisen kohtalontarinan puitteita. (Olavi Paavolainen teoksen arvostelussa 1931)

- - -

1901 Oulujoella syntynyt Koivukari oli toimittaja, opettaja ja kirjailija. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä.

Koivukari pääsi ylioppilaaksi Oulun maanviljelys- ja teollisuuslyseosta 1923, jonka jälkeen opiskeli Helsingin yliopiston maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa. Varsinaisten opintojensa ohella hän kävi kuuntelemassa

luentoja kirjallisuudesta, filosofiasta ja kansantaloudesta. Hän osoittautui jo varhain omaperäiseksi ja itsenäiseksi ajattelijaksi, joka pyrki aina etsimään totuutta. Hän on kertonut vierastaneensa aina rahaa ja titteleitä." (Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin kotiseutukirjailijatietokanta Elias)

Vähän ennen valmistumistaan hän kuitenkin keskeytti opintonsa ja meni sotaväkeen. Siellä hän sai pahan keuhkovian, minkä perusteella hänet vapautettiin. Armeijassa hän kuitenkin alkoi kirjoitella, ja sitä hän jatkoi vielä siviilissäkin, jopa siinä määrin, että keskeytti lopulta kokonaan opintonsa ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. (Juhani Silván: Yrjö Koivukarin vierailu Karkkilassa. Karkkilan Kotiseutuyhdys Ry:n jäsenlehti nro 8, 2002.)

Koivukari oli perustamassa useita kulttuurilehtiä. Päätoimittajana hän oli helsinkiläisessä kirjallisuuspoliittisessa aikakauslehti Pohjantuulessa 1933-34, oululaisessa Ahjossa 1936-39 ja kulttuurilehti Lapin Loimussa 1954-57.

Vuosina 1948-1960 hän toimi kansakoulunopettajana useilla paikkakunnilla, etenkin Oulun ja Lapin lääneissä. Tällöin hän oppi tuntemaan perusteellisesti pohjoisen ihmisen elämää ja ajattelua. Viimeiset vuotensa hän asui Karkkilassa, Haukkamäen koulun kellarikerroksessa, ja tuli tunnetuksi terävänä keskustelijana. (Elias)

[muistiinpanot hukassa, ehkä jossain sekalaisten papereiden pinossa - kirjailijaesittely kirjoitetaan loppuun kun muistiinpanot löytyy]

KOJO, Viljo (1891 - 1966)

Olipa kerran nuorukainen, miltei poikanen vielä, joka tunsi vastustamatonta vetoa taiteisiin. Hän piirsi, maalasi ja tehdä tuhersi runoja... ja hautoi päässään korkeita taiteilijanhaaveita. Mutta koulunkäynti maistui hänestä kalanmaksaöljyltä.    
  Tämä nuorukainen, miltei poikanen vielä, oli nimeltään Viljo Kojo. 
 
  Sitten hänelle tapahtui jotakin ratkaisevaa. Hän sai ehdot saksan kielen kirjoituksessa. Vain ne suorittamalla hän pääsisi yhteiskoulun kuudennelle luokalle.  
 
  Mutta Viljo Kojon mieli ei tehnyt lainkaan kuudennelle luokalle. Hänen teki mielensä Helsinkiin. Taiteilijaksi! Siksi hän viittasi kintaalla saksan kielen kirjoitusehdoille ja kuudennelle luokalle ja koko Käkisalmen yhteiskoululle. Ja matkusti Helsinkiin. "Minkäänlaiset sovittelut eivät enää tulleet kysymykseenkään, pelottavimmatkaan surkean tulevaisuuden ennustelut eivät voineet estää kokematonta tyhjätaskua lähtemästä pääkaupunkiin", Kojo kertoo vuosikymmeniä myöhemmin.  
 
  Helsingissä Viljo Kojo hakeutui Taideyhdistyksen piirustuskouluun, ja se olikin toista kuin yhteiskoulu. Piirustuskoulua käydessään hän jatkuvasti piti yhtä myös runottarien kanssa: värssyjä kertyi kertymistään pöytälaatikkoon. Tästä seuranpidosta sitten johtuikin, että Kojosta tuli julkinen kirjailija. "Aamutuulen" tekijä, ehkä pikemmin kuin hän oli aikonutkaan.

(Aleksis Kivestä Olavi Siippaiseen, Wsoy 1944, s. 389-390).

13. 12. 1891 Kaukolassa syntynyt kirjailija tunnetaan ennen muuta novelleistaan - Kojo kuuluu 1920-50 -lukujen parhaisiin suomalaisiin novellisteihin, joka erityisesti 20- ja 30-luvuilla vaikutti kotimaisen novellitaiteen muotoutumiseen - sekä muutamasta hyvästä romaanista, mutta hän oli myös kuvataiteilija ja runoilija. Runoilijana Viljo Kojon ansioihin kuuluu vapaan mitan kokeilu mikä esikoiskokoelman Aamutuuli ilmestyessä (1917) oli vielä harvinaista. Hän on ensimmäisiä vapaamittaista runoa kirjoittaneita runoilijoitamme. 

Kojo liikkui aktiivisesti pääkaupunkiseudun ja Karjalan väliä sotavuosiin saakka. 1925-28 hän oli isänsä seurassa maanviljelijänä ja 1925-40 sanomalehti Karjalan toimittajana Viipurissa. Lehteen hän kirjoitti pakinoita, kirjallisuus- ja teatteriarvosteluja sekä taideaiheisia artikkeleita.

Kojo on ehdottomasti tuotteliaimpia 1920-30-lukujen kotimaisista kirjailijoista: 1920-luvulla 17 teosta. Hän julkaisi useita kirjoja vielä 1940- ja 50-luvuillakin. 

1960-luvulla luonteeltaan pohdiskeleva muistelmakirja Taiteen tie on pitkä 1960, Näin puhui Sarahuhta 1961, tekijän toimittama valikoima Viljo Kojon parhaat runot 1962 ja runoteos Ronko 1966.

Kojon tuotannon erikoisuuksiin kuuluu Albin Kaasista ja hänen kansanomaista veistotaidettaan esittelevä Albin Kaasisen puinen kääpiökansa (36 tekstisivua ja runsaasti liitekuvasivuja, Otava 1929). Albin Kaasisen humoristiset ja ilmeikkäät puuveistokset esittävät elämänmenoa Kaasisen kotikunnassa Liperissä. Taiteilijan teoksia on mm. Helsingin Ateneumissa sekä Hämeenlinnan ja Turun taidemuseoissa. Pro Finlandia -mitali Kaasiselle myönnettiin vuonna 1963.

Viljo Kojon proosatuotanto ilmaisee hänen kiinnostuksensa kohteita. Nähtävillä on kaksi päälinjaa, lähinnä Käkisalmen ympäristöön sijoittuvat Karjala-aiheiset romaanit (mm. Kymmenen savun kylä - pieni välikohtaus suuressa sodassa 1943) sekä hieman boheemit elämänkuvaukset, joissa esikuvina ovat tekijän taiteilijaystävät ja tuttavapiiri (selkeimmin teoksissa Suruttomain seurakunta, 1921 ja Kiusauksesta kirkkauteen - toinen kirja suruttomista, 1922).

Viljo Kojo kuoli 21. 4. 1966 Helsingissä.

Valtion kirjallisuuspalkinnon (jaettu vuosittain vuodesta 1865, nykyiseltä nimeltään Kirjallisuuden valtionpalkinto) hän sai useita kertoja (1930-luvulla vuosina 1930, 1932 ja 1937, viimeisen kerran 1956). Aleksis Kiven palkinto 1949.

Julkaistu tuotanto edellämainittujen lisäksi:

1910-luku. Kylä ja kaupunki ("laatukuvia", Otava 1916), Velka (romaani, Otava 1916), Autio talo (romaani, Otava 1917), Päivännousu (runoja, Otava 1917), Raudun rintamalla (kuvaus Suomen vapaussodasta, kirjoitettu salanimellä Juho Poutanen, Minerva 1918), Aurinko, kuu ja valkea hevonen ("Ananiaksen kyläkahvilassa kuultuja tarinoita", Otava 1919).

1920-luku. Kaunis valhe ("agronomi Eerik Suojärven muistiinpanot", Otava 1920), Sininen pilvi (runoja, Otava 1920), Naisen rakkaus (novelleja, Karisto 1923), Tarkoitus pyhittää keinot (romaani, Otava 1923), Piimärannan posti (piirteitä maaseudun sivistysriennoista vuosisadan alussa, Karisto 1924), Varoitus (romaani, Otava 1924), Voittamaton ("kertomus suomalaisesta sisusta olympialaisissa kisoissa", salanimellä Juho Poutanen, Minerva 1924), Yllätys (novelleja, Karisto 1925), Hilpeitä hetkiä (16 leikillistä lausuntarunoa, Karisto 1926), Liian onnellinen ("yhdeksäntoista kuvausta", novelleja, Karisto 1926), Mainio kertomus suutarimestari Simeon Lestin syntymästä ja sankarillisesta elämästä hänen omakätisen runomuotoisen memoaarinsa mukaan (Otava 1926), Tänään ei kukaan auta ketään (romaani, Karisto 1927), Postitalon Anna-Mari ja Särkän poika (novelleja, Karisto 1928), Valittuja novelleja viidestä kokoelmasta (Karisto 1929).

1930-luku.  Ja taas oli Helluntai (kertomus, Gummerus 1930), Neljäs käsky ("kirja äidistä ja pojasta", romaani, Otava 1930), Tilinteon hetki (romaani, Karisto 1930), Ihminen päättää (talonpoikaisromaani, Otava 1931), Aika rientää (talonpoikaisromaani, Otava 1932), Viimeinen auringonnousu ynnä muita novelleja (Wsoy 1934), Rakkauskirje ja muita novelleja (Karisto 1936), Talo kalliolla (romaani, Karisto 1937).

1940-luku. Virta välkkyy (yhdistetty ja lyhennetty painos teoksista Ihminen päättää ja Aika rientää, Otava 1944), Tuulta ja tyyntä (valittuja novelleja, Otava 1947), Sinisen kammarin uni (romaani, Otava 1948), Suviautuus (valikoima runoja, Otava 1948), Runoniekka ja Eos (runoja, Otava 1949).

1950-luku. Vaivaisen leipä (novelleja, Otava 1950), Rakas kaupunki (Viipuri-aiheinen kirja yhdessä Kersti Bergrothin ja Lempi Jääskeläisen kanssa, Otava 1951), Elomulta ja asfaltti (romaani, Otava 1953), Mikko Mustapää (romaani, Otava 1956), Nurmi-Tuomas (seitsemän kertomusta, Otava 1958).

- - -

Viljo Kojon on todettu olleen kertomataiteessaan erityisesti novellistina suuri pelkistäjä, jolle olennainen paljastui terävänä kuin ikkunaristikko valoa vasten. Hänen nuoruudenlyriikkaansa on mm. Juhani Siljo verrannut nopein siveltimenvedoin maalattuun akvarelliin... Vilho Suomi korostaa myös Kojon miehekkään suoraa ja humoristista kerrontatapaa.
 
Kuvataiteilijana Viljo Kojo kuului Joel Lehtosen ja Tyko Sallisen tavoin ns. Marraskuun ryhmään ja omaksui sen ekspressionistiset tavoitteet. Vaikutteet näkyvät myös kirjallisessa tuotannossa, mm. "Decamerone-novelleissa" (Aurinko, kuu ja valkoinen hevonen, 1919).
 
Esikoisteos Aamutuuli sisältää villin elämäniloisia tunnelmia ja impressionistisia luonnonrunoja, joissa Kojo on Joel Lehtosen ja Huugo Jalkasen lailla varhaisia vapaan mitan kokeilijoita. Proosasta tunnetaan parhaiten Kannaksen ja Vuoksen varren ihmisten kuvaukset. Kojo ei Vilho Suomen mukaan paikallistanut aiheitaan yhtä tehokkaasti kuin esimerkiksi viitisentoista vuotta myöhemmin kirjallisen työnsä aloittanut Unto Seppänen. Kaukola, Kojon synnyinseutu, sijaitsee myös loitommalla Viipurin-Pietarin valtatiestä, joka oli Seppäsen kannakselaisuuden elinhermo ja elämäntyylin säätelijä.
 
"Mutta siitä ei ole epäilystäkään, että Kojon proosataiteen aiheet liittyvät syvin juurin synnyinseudun multiin ja että myös niiden muodollis-tyylinen elämyspohja on kiinteästi karjalais-kannakselainen...", Vilho Suomi kirjoittaa.
 
Selkeimmin karjalaisia ovat romaanit Kymmenen savun kylä (1943), jossa kirjailija kuvaa, miten "vääryyden rajan toiselle puolelle" jääneen Ukonsaaren kylän pojat valtaavat jatkosodassa oman kotikylänsä ja siten valmistavat evakoille kaivatun paluun mahdollisuuden, ja Mikko Mustapää (1956), jossa kuvataan Mikko Mustapään, hänen perheensä ja sukunsa lähtöä Laatokan rantamaille rakennetusta jykevästä hirsitalosta, paluuta ja talon uudelleenrakentamista sekä toista ja lopullista evakkotaivalta.
 
Kannaksen romaaneja leimaa pyrkimys tiiviyteen, samoin kymmenkuntaa novellikokoelmaa, jotka lasketaan suomalaisten klassisen novellin parhaimistoon.
 
Näkemyksensä taiteesta Viljo Kojo kirjoitti muistelmateokseensa Taiteen tie on pitkä (1960): "Taiteen kutsumus on arkisuuden muuttaminen juhlaksi, pienen loihtiminen suureksi, hiljaisuuden herättäminen värien, sanojen, äänien säveliksi."

(Lappeenrannan kaupungin verkkosivut, Eteläkarjalaisia kirjailijoita).

Viljeltyään ensimmältä vuoroon runoa, vuoroon proosaa, Viljo Kojo siirtyi pian ratkaisevasti pelkästään proosakertojaksi. Hänen viimeinen varsinainen runokirjansa "Sininen pilvi" ilmestyi 1920. Sen jälkeen ovat romaanit ja novellikokoelmat vallitsevina hänen tuotannossaan, jonka painavin osa keskittyy kuvailemaan Karjalan maaseudun elämää ja ihmisiä. Kojon teosta "Talo kalliolla" arvostellessaan T. Vaaskivi kirjoitti:  "Syksyn (1937) romaanituotannossa Viljo Kojon 'Talo Kalliolla' anastaa sangen keskeisen aseman. Tämä karjalainen novellisti ja laatumaalari, jonka onnistunein kirjallinen muoto on tähän mennessä ollut anekdootin-omainen tilannekuvaus, on osoittanut jälleen voimansa. Uusi teos on luettava hänen parhaimpiinsa. Leveän eepillisen siveltimen käsittelyssä tekijä ei ole ehkä koskaan ennen ilmaissut samaa vaivatonta hallintaa kuin siinä. Kojolla on verissään suomalaisen kansankuvauksen vahvat traditiot..."

(Aleksis Kivestä Olavi Siippaiseen, Wsoy 1944, s. 392-393)

KOKKO, Yrjö (1903 - 1977)

Yrjö Kokko syntyi 1903 Sortavalassa. Ylioppilaaksi Viipurin Suomalaisesta lyseosta 1923. Valmistui eläinlääkäriksi 1930. Ensimmäinen julkaistu teos Kotieläin - anatomia ja fysiologia kouluja ja itseopiskelevia varten 1932. Kunnaneläinlääkärinä Sysmässä 1932-45, piirieläinlääkärinä Muoniossa 1945-50. Vapaa kirjailija vuodesta 1950.

Puoliso vuodesta 1931 Aune Ilus. Tytär Anna-Maija syntyi 1932.

Kokon vaimo Aune Ilus oli hammaslääkäri ja aikanaan harvinaisen työkeskeinen nainen, mistä osittain johtui, että Kokot asuivat pitkiäkin aikoja eri paikkakunnilla. Erillään asuminen piti toisaalta avioliittoa koossa, sillä välit olivat usein tulehtuneet ja mutkikkaat: Yrjö Kokko koki, ettei vaimo arvostanut hänen kirjailijantyötään -- . Erimielisyyttä aiheutti myös kysymys asuinpaikasta, sillä Aune olisi halunnut ihmisten keskelle Helsinkiin, mutta Yrjö viihtyi vain erämaissa. Vaimoa läheisemmäksi Yrjö Kokolle tulikin tytär Ami, josta myös kehkeytyi kirjailija, Anna Ungelo. (Tuula Korolainen).

Kokon kirjallinen maine perustuu lappiaiheisiin teoksiin, joissa yhdistyvät tekijän eläintieteellinen asiantuntemus ja lappalaisten elinolosuhteiden ja kulttuurin kuvaus. Kuvauksia sävyttää omakohtainen rakkaus pohjoisen luontoon ja ihmisiin. Lappiaiheisten teosten lisäksi Kokko muistetaan merkittävästä satuteoksesta Pessi ja Illusia, 1944.

Kokon julkinen kuva on kaventunut melko lyhyessä ajassa, sillä vielä 1950-60-luvuilla hän oli Linnan ja Waltarin ohella WSOY:n johtavia kirjailijoita ja yksi niistä, joiden uutuuksia yleisö erityisesti odotti. Myös kirjastoista Kokon teokset olivat aina sekä aikuisten että lasten osastoilta lainassa. Näin siitäkin huolimatta, että Kokon kirjat olivat vaikeasti luokiteltavia ja nykykäsityksen mukaan kerronnaltaan omalaatuisia, jopa postmoderneja. (Tuula Korolainen).

- - -

Yrjö Kokon isoisä Samuli Kokko oli liikemies ja omisti tukku- ja vähittäiskaupan Sortavalassa. Muuttuneet taloudelliset olosuhteet ajoivat useita karjalaisia kauppiaita konkurssiin. Näin kävi myös Samuli Kokolle. Liikkeessä osakkaana ollut Yrjö Kokon isä Bruuno Kokko menetti työpaikkansa ja ajautui alkoholismiin.

Yrjö Kokon taloudelliset lähtökohdat olivat näissä olosuhteissa heikot. Isoisällä oli kuitenkin vaikutusvaltaa Sortavalassa ja hänen avustuksellaan Yrjö sai säästöpankista lainan. Pankista lainattujen rahojen turvin hän syksyllä 1923 kirjautui Hannoverin eläinlääketieteelliseen korkeakouluun.

Vuoden kuluttua Kokko joutui varojen puutteessa palaamaan Suomeen. Hän lastasi halkoja Laatokan proomuihin ja teki rengin töitä Jaakkimassa ja Sortavalan maalaiskunnassa. Samoihin aikoihin hän alkoi kirjoittaa juttuja Karjala-lehteen. Maaliskuussa 1925 sanomalehtikirjoittajan ura alkoi aueta. Karjala-lehti suostui julkaisemaan sunnuntailiitteessään Kokon salapoliisikertomuksen "Minä ja Miss Green" sekä osittain fiktiivisen matkakertomuksen "Hagenbeckin vieraana".

Huhtikuussa 1925 Kokko matkusti jatkamaan opintoja Hannoveriin. Hänen kanssaan höyrylaivan kolmannen luokan hyttiin majoittui useita miehiä, näiden joukossa Belgian Kongossa työskentelevä Edvin Andersson, suomenruotsalainen mekaanikko, joka rakensi Kongoon jäätehdasta. Matkalla Andersson kertoi Kokolle metsästysseikkailuistaan.

26. 4. 1925 julkaistiin Karjala-lehdessä Yrjö Kokon kirjoitus "Keväinen lintumaailma". Kokko pyysi Liina-tätiään käyttämään 250 mk:n kirjoituspalkkiosta 50 mk lahjaksi pikkusisko Gretalle tämän päästessä ripille.

28. 9. 1925 julkaistiin Karjala-lehdessä Kokon kirjoittama "Rauhaton sunnuntai". Edvin Andersonin juttuihin pohjautuvan kertomuksen päähenkilönä on suomalainen seikkailija Erkki Andersson. Tyyliltään ja asenteiltaan kertomus noudattelee 1920-luvun (tai vielä paremmin 30-luvun) viihdekertomuksia.

Viihteellisten jännityskertomusten kulta-aika alkoi muutama vuosi myöhemmin 1930-luvun tuotteliaiden viihdekirjoittajien, mm. Marton Taiga ja Outsider, aloittaessa toimintansa. Parhaat viihdelukemistojen (mm. Lukemista kaikille, Jännityslukemisto, Yllätyslukemisto) kirjoittajat kirjoittivat myös aikakauslehtiin kuten Viikkosanomat, Suomen Kuvalehti, Seura. Jännityskertomusten kanssa käsi kädessä kulkivat tosipohjaiset mutta liioittelevasti kirjoitetut matkareportaasit jotka yksipuolisuudessaan olivat sisällöltään usein lähempänä fiiktiivistä jännäriä kuin uutisoivaa reportaasia. Lajityypin alkupään tunnettuja kotimaisia nimiä oli kansainvälinen seikkailija ja liikemies Aleko Lilius (1890-1977).

1950-luvun aikakauslehdissä lyhyiden jännityskertomusten ja jatkojännäreiden aktiivisiin kirjoittajiin kuului mm. Mauri Sariola ja myös ulkomaisten jännityskirjailijoiden pienoiskertomuksia käännettiin runsaasti. Seikkailulliset matkareportaasit ja viihdekertomukset kasvattivat sensaationnälkää. Yksi ilmiön huippuja koettiin 1950-luvulla Matti Jämsän (1929-1988) muodossa.

Genren ensimmäisiin suomalaisiin edustajiin kuuluneesta Kokosta olisi saattanut kehittyä tunnettukin jännitysviihteen tekijä, ellei lapin luonto olisi johtanut häntä toiseen suuntaan.

- - -

Kokko siirtyi syksyllä 1926 opiskelemaan Tarttoon, koska Saksa tuntui hänestä liian kalliilta. Tarton aika jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä suoritettuaan vuoden lopussa kandidaatintutkinnon hän siirtyi Wieniin. Kokko koki Wienin opiskeluajan Hannoveria paremmaksi. (Jukka Parkkinen. Yrjo Kokko, kirjailija vai eläinlääkäri?)

Kokko valmistui eläinlääkäriksi 1930. Hän sai ensimmäisen sijaisuutensa Lieksasta, jossa hänen Tarton aikainen opiskelutoverinsa Kosti Peltonen piti praktiikkaa.

Lieksassa Kokko oli tavannut tulevan vaimonsa Aune Iluksen. Lyhyen seurustelun jälkeen pari vihittiin Aleksis Kiven päivänä 1931. Paluumatkalla häämatkaltaan Kokot poikkesivat Sysmään, sillä Maatalousministeriö oli kehottanut Yrjöä kysymään, aikoiko kunta täyttää eläinlääkärin viran, joka oli ollut siellä jo vuodesta 1907. Viran hoitajien vaihtuessa ja pätevien hakijoiden puuttuessa Sysmässä oli oltu vuodesta 1916 joko ilman eläinlääkäriä tai Hartolan piirieläinlääkärin palvelujen varassa.

Aikansa asiasta riideltyään kunnan isät ilmoittivat, ettei eläinlääkäriä tarvittu, hammaslääkäri kylläkin. Kokot palasivat tyhjin toimin Lieksaan.

Yrjö Kokko oli opiskellut velaksi, joita hänellä oli valmistuttuaan liki sata tuhatta markkaa lainoina ja vekseleinä pankeille ja yksityisille. -- Alkuvuodesta 1932 vilahti äkkiä valoa Kokon synkäksi muuttuneessa maailmassa. Sysmän kunta olikin edellisvuoden lopussa päättänyt täyttää eläinlääkärin viran, ja Kokon annettiin ymmärtää, että hänellä olisi sen saamiseen hyvät mahdollisuudet. Hakijoita oli kaikkiaan kymmenen ja Kokko pantiin ensimmäiselle sijalle. Toiselle tilalle asetettu hannoverilainen opiskelutoveri Johan (Janne) Jussila "ei ollut malttanut turvautua yksistään lojaaliin kilpailuun" vaan oli levittänyt paikkakunnalla tietoa, että Kokko oli enemmänkin näyttelijä ja taiteilija kuin eläinlääkäri.

Tästä huolimatta - tai sen takia - Kokko valittiin virkaan. Itse hän nimittäin piti siihen syynä Jussilan levittämää huhua taiteellisuudestaan - kuntaan tarvittiin enemmän yleiskomeljanttaria kuin eläinlääkäriä. Todennäköisempi syy vasta valmistuneen ja kokemattoman hakijan valinnalle oli Aune Kokon ammatti. Kuten Itä-Häme 7.4.1932 asian nimitysuutisensa lopussa ilmaisi: "Kokon rouva on hammaslääkäri, joten kunta saa hammaslääkärinkin".

Vaikka Kokoilla oli molemmilla Sysmässä virka, se ei parantanut kovinkaan merkittävästi perheen taloudellista tilannetta. Yrjöllä ei ollut potilaita, vaan isännät löivät sairasta lehmää mieluummin kirveellä päähän kuin maksoivat eläinlääkärin palkkion.

Kokko alkoi kirjoittaa Sysmässäkin. Hänestä tuli ahkera Itä-Häme-lehden avustaja. Ensimmäinen Kokon lehteen kirjoittama juttu ilmestyi elokuussa 4.8.1932 otsikolla "Ennenkuulumattomia tapauksia". Tapaukset olivat keksittyjä tai burleskeja paisutteluja päivän uutisista kuten Tattarisuon tapauksesta. Kokko oli myös kuvittanut jutun leikkaamalla kuvat linoleumille, jota voitiin käyttää suoraan painolaattana. Kokko kuvitti myöhemmin muitakin kuin omia juttujaan ja teki pilapiirroksia, vinjettejä ja kuvia ilmoituksiin.

Kokko kirjoitti Nasta-nimimerkillä pakinoita, joiden aiheet hän otti paikkakunnan tapahtumista tai päiväkohtaisista uutisista, ellei pohjana ollut yleisempi anekdoottisuus.

Itä-Hämeen avustaja-aikana Kokko sai myös kokea sepitteellisen kirjoittamisen voiman, eli sen, kuinka lukija saattoi nähdä itsensä fiktiivisessä tekstissä. Hänen luokseen ryntäsi yhden Nastan pakinan julmistuttama mies, joka väitti tarinan käsitelleen häntä ja hänen vaimoaan. Pistoolia heilutellut mies rauhoittui vasta, kun Kokko näytti satunnaisesta ruotsinkielisestä kirjasta, että oli vain kääntänyt tarinan ja julkaissut sen omissa nimissään. Ruotsia taitamaton uhkailija tunsi itsensä imarrelluksi eläinlääkärikirjailijan uskoutumisesta. (Jukka Parkkinen).

- - -

Kokko kirjoitti kevään ja kesän 1934 aikana myös kuusi poliittista artikkelia Itä-Hämeeseen. Ne käsittelivät poliittista tilannetta Itävallassa, Virossa ja Suomessa. Kirjoittaja tuomitsi natsien sotkeutumisen vieraitten maiden politiikkaan ja ajautui sanomalehtidebattiin IKL:n Ajan Suunnan kanssa. Kokko leimattiin lehdessä vasemmistolaiseksi "puoli punaiseksi eläinlääkäriksi". Tämä aiheutti hänelle myöhemmin konkreettisia vaikeuksia erityisesti Talvisodan aikana tai oikeastaan sen jälkeen, jolloin Kokko joutui palvelemaan kaksi kuukautta ylimääräisessä rajanvalvonnassa.

Talvisodassa Kokko oli mukana vapaaehtoisena, sillä hän oli vapautettu rauhanaikaisesta palveluksesta ja oli jo nostomies-iässä. Sodan alussa hän oli alkanut kirjoittaa "bestselleriä", kuten hän sitä leikillisesti kuvasi vaimolleen. Se kertoi Sysmästä. Kun sitten Talvisodan jälkeen julkistettiin sotaromaanikilpailu, Kokko päätti ottaa osaa siihen ja niin syntyi romaani "Lumikenttien David". Käsikirjoitus ei menestynyt, mutta Kokko muokkasi sen pohjalta myöhemmin romaaninsa "Täydennysmies".

Jatkosodan asemasotavaiheen aikana syntyi Kokon läpimurtoteos "Pessi ja Illusia". Sen menestyksen kannustamana ja Sysmään kyllästyneenä Kokko haki Kittilän piirieläinlääkärin paikkaa kirjoittaakseen Lapista toisen ja viimeisen kirjansa, sadun pojasta ja joutsenesta.

Heti päästyään Lappiin Kokko alkoi kerätä aineistoa kirjaansa varten. Hän ystävystyi erityisesti Labban saamelaiskylän väen kanssa, mutta tutustui hyvin moniin saamelaisvaikuttajiin, mm. Kaijukka-äijään eli Aslak Juusoon ja Vilkunaan eli Tuomaan-Antti Näkkäläjärveen, Kaijunan-Iiskoon, Erkunan Anttiin ja Metsun Anttiin.

Saamelaisilta Kokko sai paitsi tietoa heidän kulttuuristaan myös opastusta joutsenretkillään.

Kokon Lapin kirjasta ei tullut satu, vaan lähes etnografinen romaani katovasta kotasaamelaisuudesta ja häviävästä elämänmuodosta. "Neljän tuulen tie" oli aikanaan myyntimenestys, joka samalla leimasi Kokon lappilaiseksi kirjailijaksi ja Lapin asiantuntijaksi. (Jukka Parkkinen. Yrjo Kokko, kirjailija vai eläinlääkäri?)

- - -

Kotieläin -oppikirjan (1932) ja Pessi ja Illusian (1944) välissä Kokko kirjoitti kaksi vuonna 1941 julkaistua näytelmää, Pitäkää tulta vireillä ja Miglin joutsenet.

Poikien seikkailukirjoilla oli 1940-luvulla kova menekki. Neljän tuulen tien ilmestyttyä 1947 myös Kokko ajatteli kirjoittaa poikien seikkailukirjan. Kirjan idea ja juoni oli hänen mielessään hahmoteltuna keväällä 1948 hänen etsiessään laulujoutsenen pesää.

Seikkailukirjan aihe kuitenkin väistyi toisen aiheen tieltä. Kokon mielessä alkoi elää ajatus jännitysromaanista, joka sijoittuisi Wieniin ja toisen maailmansodan aikaisiin ja jälkeisiin tapahtumiin. Kirjan kehyskertomuksena on vanhan opiskelutoverin, graafikko Karl Larnon (fiktiivinen henkilö) vierailu kirjoittajan luona Muoniossa, jossa tämä kertoo traagisen elämäntarinansa, erikoiset ystävyyssuhteensa pommitetussa ja miehitetyssä Wienissä sekä rakkaussuhteensa isän puolelta juutalaista verta omaavaan Wilmaan, joka juutalaistaustansa takia joutuu keskitysleiriin ja sieltä vapauduttuaan kuolee myöhemmin lentokoneonnettomuudessa. Ystävänsä vierailun lisäksi kirjailija kertoo Nooan arkkiin pujahtavasta tontusta. Tonttuaihe ei millään tavalla liity kirjan juoneen, mutta antaa nimen käsikirjoitukselle: Tonttu Noakin arkissa.  

Kunnianhimoisessa mutta lopulta latteaksi jääneessä käsikirjoituksessa on toisiinsa kietoutuvia aineksia juutalaisvainosta ja ihmiskokeista (romaanin naispäähenkilölle Wilma Wenzelille on keskitysleirissä tehty rinnankohotusleikkaus, jossa rintoihin on asennettu jonkinlaiset implantit; keskitysleirissä tehtyjen kokeiden seurauksena on oletettavaa että raskaana oleva Wilma kuolee synnytykseen), Kokon kiinnostuksen kohteesta Kalevalasta (Karl Larno saa tehtäväkseen suunnitella uuden kirjasimen tekeillä olevaa uutta Kalevalan laitosta varten), ajankohtaan sopivasta pelosta hämäriä poliittisia hankkeita ja vehkeilyjä kohtaan (päähenkilöt Karl ja Wilma joutuvat hetken aikaa olemaan salaisen kansainvälisen nuorisokommuunin vankeina Wienissä) ja puhtaasta satuaineksesta (eläinten joukkoon pujahtanut tonttu). Henkilöiden dialogien kautta Kokko liittää mukaan omia maailmankatsomuksellisia pohdintojaan.

Hajanainen käsikirjoitus paisui varsin laajaksi, liuskoja oli yli seitsemänsataa. Jännityskirjalle elintärkeä, lukijaa otteessaan pitävä jännitys hukkuu monitahoisen aineksen alle.

Romaani on staattinen ja juoneltaan hitaasti etenevä. Toimintaa on vähän ja senkin katkaisevat tavan takaa filosofis-maailmankatsomukselliset keskustelut. Käyty sota, Euroopan poliittinen ja taloudellinen tilanne, uhkana oleva uusi sota, eri kansojen kansalliset piirteet ja demokratian kehitys uudella ja vanhalla mantereella -- .

Kokko kuvaa tarkasti henkilöidensä taustoja, jotka motivoivat heidän toimintaansa ja ratkaisujaan. Rakenteellisesti luvut eivät sulaudu kokonaisuuteen, vaan jäävät irrallisiksi. Vaikka tekstissä aistii Kokon innostusta aiheeseensa, kirjoittaja ei tunnu kuitenkaan olevan täysin mukana. Lukijalle jää tunne, että Kokko liikkuu alueella, joka ei ole hänen omansa.

Romaanissa on useita kertojan näkökulmia, jotka vaihtuvat luvuittain tai jopa niiden keskellä. Kaikkein heikoimmin motivoitu ja vähiten uskottava on nuorten kansainvälinen kommuuni Wienissä -- . Vaikka paikallisuus ja ajankuva tuovat mieleen Graham Greenin Kolmas mies –romaanin (1950, suom. 1950), Kokon tekstistä puuttuu jäntevyys ja keskitys. Mikään varsinainen jännäri ei siinä ole kyseessä, pikemminkin rakkausromaani. Lopputulos on puiseva, vaikka kerronnassa onkin imua. Ehkä karsimalla, keskittämällä ja rytmittämällä ydin olisi tullut esille.

Romaanin henkilöiden nimillä Kokko leikittelee samaan tapaan kuin nuoruusvuosien jännityskertomuksissaan. Päähenkilö Larno on käsikirjoituksen ensimmäisen vaiheen joissakin luvuissa Kurt Lanner eli Tornion silloinen eläinlääkäri -- . Larnolle tehtävän antanut Kosti Peltonen on Kokon Tarton aikaisen opiskelutoverin kaima, majuri Gretzner on taas nimetty Kokon ensimmäisen Hannoverin vuokraisännän mukaan, ja tekstissä vilahtava professori Miessner oli Hannoverin eläinlääketieteellisen korkeakoulun rehtori. (Jukka Parkkinen. Yrjö Kokko jännityskirjailijana.)

[kirjailijaesittelyn loppuosaa koskevat muistiinpanoni hukassa - esittely täydennetään kun ehditään]

kts. Anna Ungelo

KORPIJAAKKO, Otto (1900 - 1958)

Otto Albert Korpijaakko (vuonna 1929 tapahtuneeseen nimenmuutokseen saakka Stenij) syntyi Jyväskylässä 10. 11. 1900 ja kuoli 30. 9. 1958 Imatralla. Vanhemmat insinööri Martin Stenij ja Anna Maria Pettersson. Avioitui Liisa Alatalkkarin kanssa 1922.

Oy Tikkakoski Ab:n tarinan alku on insinööri Martin Stenij'n myllyn ja sahan rinnalle vuonna 1893 perustama metalliverstas, joka toimi vuoteen 1907 saakka, jolloin sitä kohtasi konkurssi. Konkurssipesän hankki 1909 omistukseensa turkulainen K.E. Blombergin toiminimi. Martin Stenij'n puolisosta tuli uuden yrityksen osakas: toiminimi oli M. Stenij & Co. (Wikipedia, Tikkakoski)

Otto Stenij kirjoitti ylioppilaaksi Lapuan yhteiskoulusta 1919 ja suoritti teologian erotutkinnon (papin virkaan oikeuttava ylempi korkeakoulututkinto, nykyisin teologian maisteri) Helsingin yliopistossa 1923.

Johtajana Kainuun kansanopistossa Paltamolla 1922-24 ja uudelleen 1925-30 sekä Viipurin diakonissalaitoksella 1930-37. Toiminnanjohtaja Suomen kirkon sisälähetysseurassa 1937-40. Sosiaalijohtajana Enso-Gutzeitilla 1942-58. Kaupunginvaltuutettu Viipurissa 1934-37. Kauppalanvaltuutettu Imatralla 1948-50. Rovasti 1950.

Kirjallinen tuotanto:

K.Sissi-R. Alaotsikko: Piirteitä Kainuun osuudesta Suomen vapaussotaan. (Kajaanin Sissi-Rykmentin toiminnasta, kirjoitettu nimellä O. Stenij. Kajaani 1928, 270 sivua. Teoksen täydennetty uusintapainos ilmestyi 1980, kustantaja Vuohenki-säätiö ja Kainuun sanomat, 291 sivua; varustettu kuvin ja kartoin sekä luettelo sissirykmentin sotilaista). Myrskystä tyveneen - kertomuksia merimieselämästä. (Kirjoitettu nimellä Otto Stenij, Suomen merimieslähetysseura 1928, 71 sivua. Kuvitettu). Pyhiä muistoja. Alaotsikko: Herännäishenkisten kansanopistojen julkaisu, toimittanut O. Korpijaakko. (Herättäjä 1929. 130 sivua + kuvaliitteet.) Ääni kentältä - rivejä kaatuneiden omaisille (Wsoy 1942, 172 sivua. Toinen painos ilmestyi 1943). Asevelihenki (Asevelipapit 1943, 28 sivua. Uusittu painos ilmestyi seuraavana vuonna, 31 sivua). Sortuuko Suomi? (Asevelipapit 1944, 27 + 31 sivua). Tulessa ja pakkasessa - Laatokan koilliskulmalla 1939-1940 (Wsoy 1958, 299 sivua. Sisältää runsaasti karttapiirroksia sekä liitteenä yleiskartta. Toinen painos 1959).

KOSKELA, Unto (1908 – 1934)

Raumalainen, vapaamielisestä elämäntyylistä tunnettu kirjailija. Teokset: Purjeita sumussa (runokokoelma, Otava 1930), Hedelmätön puu (romaani, Gummerus 1932), Helena ja valhe (romaani, Gummerus 1933), Valaskaloild ruokka prakkamass (murreteos, Gummerus 1933). Kuoli keuhkokuumeeseen 25-vuotiaana.

Suomalaisen kirjallisuuden harrastajat arvostavat Unto Koskelaa ennen muuta romaanin Hedelmätön puu ansiosta. Kirjan katsotaan lukeutuvan ensimmäisiin psykologisiin romaaneihin. Vaikka tekijä on kirjailijana nykyään jokseenkin unohduksiin jäänyt, omaelämäkerrallisia aineksia sisältävällä teoksella oli merkittävää vaikutusta 1930-luvun nousevaan kirjalliseen sukupolveen, sitä kautta myös myöhempään kotimaiseen romaanikirjallisuuteen. Jatko-osa Helena ja valhe ilmestyi 1933.

Merikaupungin poikana Koskela oli kiintynyt mereen ja merenkäyntiin: raumanmurteella kirjoitettu Valaskaloild ruokka prakkamass - sillinguristajan gokemuksi syntyi kirjailijan otettua osaa purjehdusmatkaan pohjois-Atlantin sillivesillä.

Unto Koskela liittyi Tulenkantajiin. Waltari tutustutti hänet Uuno Kailaaseen. Kailas, tuolloin jo tunnettu runoilija, vei Koskelan käsikirjoituksen Otavalle ja auttoi näin esikoisteoksen julkaisussa. Kailaan ja Koskelan suhteesta ei ole varmuutta. On arveltu että homoseksuaalina tunnettu Kailas rakasti ystäväänsä, ja että Koskela jäi suhteen passiiviseksi osapuoleksi.

Kailaan kuoltua keuhkotuberkuloosiin Nizzassa 1933 Koskela oli saattamassa uurnaa hautaan. Kailas haudattiin Helsinkiin. Itsetuhoista elämää viettänyt Koskela kuoli Helsingissä seuraavan vuoden lokakuussa syfiliksen aiheuttamaan keuhkokuumeeseen. Kirjailijalta jäi useita puolivalmiita käsikirjoituksia ja kymmenittäin julkaisemattomia runoja.

Vuonna 2004 ilmestyi Vammalan kirjapaino oy:n kustantama elämäkerta Outo mies - outo reitti, raumalaiskirjailija Unto Koskelan lyhyt elämä. Elämäkerran kirjoittaja Tapio Niemi Turun Sanomien haastattelussa 17.10.04:

- Unto Koskelan lyhyt elämä oli jatkuvaa taistelua salaperäisen, epilepsian kaltaisen sairauden, tulisten rakkausseikkailujen, paheksuntaa herättäneen elämäntavan, toistuvien skandaalien, ympäristön ennakkoluulojen ja väkevän luomisvoiman kourissa, Niemi kuvailee ja luonnehtii perheen esikoista pikkuveljen, Tauno Koskelan täydelliseksi vastakohdaksi.

Unto Koskelan tunnetuimpia luomuksia on Kuubalainen serenadi, kouluaikana kirjoitettu runo, jonka sävelsi Juhani Pohjanmies.

kts. Uuno Kailas, Tauno Koskela, Juhani Pohjanmies

KOSKELA, Tauno

[laitetaan kun ehditään]

KOSKENSALPA, Artturi

Kadonneet miekankannattimet, 1922.

kts. Uuno Hirvonen.

KOSTAMO, Eila (1938 - )

Kirjailija, suomentaja ja kustannustoimittaja. Syntyi Oulussa 26. 10. 1938. Ylioppilaaksi Oulun yhteislyseosta 1957. Filosofian kandidaatti 1965. Suomen PEN-klubin johtokunnassa 1973-75. Wsoy:n kotimaisen kirjallisuuden osastopäällikkö 1987-91.

Eila Kostamon kirjallinen ura alkoi kääntäjänä, suomentaen pääasiassa ranskan kielistä kirjallisuutta. Ensimmäinen oma teos, pienoisromaani Karinkävijät, ilmestyi 1975.

Kostamon kirjallinen tuotanto ei ole runsas - suomennokset mukaan luettuna alle 15 teosta sekä joitain artikkeleita ja esseitä - mutta laadukas.

Kostamo on saanut Valtion kääntäjäpalkinnon 1973, Valtion kirjallisuuspalkinnon 1979 ja Wsoy:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon 1998. Romaani Mustarastas oli Finlandia-ehdokkaana 1987 ja Kanssakulkija Runeberg-palkintoehdokkaana 2005.

"Eila Kostamon tuotanto jakaantuu kolmia. Romaaneissaan hän tutkii ihmisen osaa tunteiden, menneisyyden ja syyllisyyden paineissa, ja luotaa hellittämättä pinnanalaisia voimia, jotka ohjaavat ihmissuhteita. Esseistinä ja ajattelijana Kostamo on viime vuosina vienyt syvälle Flaubertin sekä Abélardin ja Héloïsen maailmaan. Näiden töiden perinpohjaista tietämystä valottaa kirjailijan näkemys, intohimoinen osallistuminen. Suomentajana Eila Kostamo on avannut ovia romaaniseen perinteeseen. Sille ominainen kirkkaus ja tarkkanäköisyys ovat hänelle ilmeisen olennaisia arvoja." (Tuomas Anhava Wsoyn kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon palkintoperusteluissa 1998).

Tuotanto: Karinkävijät (1973). Lapsinainen (1978). Vaiteliaat vuodet (1983). Mustarastas (1987). Haava (1992). Riisuttu talo (1994). Heloisen taivas (1997, teokseen sisältyy Héloisen ja Abélardin kirjaiden suomennoksia). Kosketus (1999). Mulperipuun mehu (2002). Kanssakulkija (2005).

Suomennoksia: Charles Baudelaire: Pariisin ikävä (1963, suomennos yhdessä Väinö Kirstinän kanssa). Charles Baudelaire: Alaston sydämeni (1972). Curzio Malaparte: Kaputt ( ). Michel Tournier: Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli (1980). Oscar Parland: Peilipoika (2002). Thomas Warburton: Kolmen metrin pino (2004).

KREKOLA, Joni

Naurava työläinen, naurettava työläinen - näkökulmia työväen huumoriin (toim. Joni Krekola, Kirsti Salmi-Niklander ja Johanna Valenius). Stalinismin lyhyt kurssi - suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926-1938 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2006), Maailma kylässä 1962 (Like 2012).

kts. Joni KrekolaMaailman nuorison ja ylioppilaiden konferenssi 1962

LAITILA, Inka-Maria

[pitkähkö koosteeni Laitilasta ja sitä kautta Helmi Vartiaisesta ja Tyko Sallisesta odottaa tiedostoissani viimeistelyä - laitetaan lähiaikoina]

LANG, Maria (1914 - 1991)

Dagmar Maria Lange syntyi 31. 3. 1914 Västeråsissa. Västeråsin kouluvuosien jälkeen jatkoi opiskelua Tukholman yliopistossa, väitteli filosofian tohtoriksi, väitoskirjan aiheena 1837-1888 elänyt uskonnollisfilosofinen ajattelija ja kirjailija, myöhemmin homoseksuaalina tunnettu Pontus Wikner.

Langin romaaneita voidaan tutkia ja tulkita myös seksuaalisuuden näkökulmasta. Langin viehtymys alter egoon ja kertojan vaihtuminen henkilöstä toiseen antaa vihjeitä, tahallisia tai tahattomia, tunne-elämän kätketystä puolesta.  Esikoisteoksessa murhaaja on homoseksuaalisesti suuntautunut nainen.

1948 - 1974 Lange työskenteli tyttökoulun opettajana ja rehtorina. Esikoisteos Mördaren ljuger ensam (Murhaaja ei valehtele yksinään, 1952) ilmestyi 1949. Vuosina 1949 - 1988 kirjailijalta ilmestyi pääsääntöisesti jännityskirja vuodessa, lisäksi joitain lastenkirjoja ja novelleja.

Langin murhamysteerit perustuvat ihmissuhteisiin, joissa kulissien alla on perhesalaisuuksia ja konflikteja, seksuaalisia jännitteitä, petosta ja kytevää vihaa. Sopivat olosuhteet johtavat onnettomia ihmisiä traagisiin tekoihin.

Joskus kirjailija tiputtelee tarinaan vääriä vihjeitä, johdatellen ovelasti lukijaa harhaan; juuri kun ratkaisu tuntui löytyvän, se onkin jossain muualla.

kts. Maria Lang (laajempi esitys)

LARNI, Martti 1909 - 1993

Konstailematonta tekstiä kirjoittanut suomalainen humoristi, jonka selkeissä, suoraviivaisissa ja helposti luettavissa proosateoksissa oli myös rikkaita, herkkiä (luonteeltaan vakavat) ja jopa mehukkaita (humoristiset teokset) sävyjä.

Kirjalliselta ilmaisuvoimaltaan mainittavimpia ovat alkupään tuotantoon kuuluva Hyvien ihmisten kylä, historiallista ainesta ja fiktiota sekoittava romaani Minnesota palaa sekä satiiri Neljäs nikama.

[kirjailijaesittelyn loppuosa odottaa tiedostoissani viimeistelyä, laitetaan kun ehditään]

LAUNIS, Kati (1968 - )

Toimittaja, kirjallisuudentutkija, kääntäjä. Syntynyt 1968 Huittisissa, ylioppilaaksi 1987 Lauttakylän lukiosta. Valmistunut filosofian maisteriksi 1996 Turun yliopistosta.

Launis on tutkinut naiseuden ja naiskuvan ilmentymistä erityisesti 1800-luvun puolivälin kotimaisessa kirjallisuudessa. Väitöskirja Kerrotut naiset, Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä on tutkimus naisten kirjoittamista romaaneista 1840-1860 -lukujen Suomessa. Se tarkastettiin Turun Yliopistossa 12. 11. 2005, vastaväittäjänä toimi Liisi Huhtala Oulun Yliopistosta.

Tutkimuksessa tarkastellaan viiden kirjailijan - Fredrika Wilhelmina Carstensin, Charlotta Falkmanin, Wendla Randelinin, Fredrika Runebergin ja Marie Linderin - romaaneja naisten keinona osallistua itseään läheisesti koskevaan, naisesta ja perheestä käytyyn keskusteluun aikana, jolloin naisilla ei ollut julkisuudessa juurikaan sananvaltaa... Tutkimus osoittaa romaaneissa tuotettujen naiskuvien moninaisen kirjon ja muutoksen. Launis tutkii, millaisia merkityksiä naiskirjailijat antavat romaaneissaan rakkaudelle, avioliitolle ja perheelle, joiden määrittely kuului ajan yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen. (Turun Yliopiston nettisivu)

Vankkumattomaksi ihanteeksi 1800-luvun kuluessa noussut näkemys naisesta kodin hengettärenä – äitinä ja vaimona – saa naiskirjailijoilta osakseen kriittisen ja monipuolisen käsittelyn...

Fredrika Runebergin ja Marie Linderin 1860-luvulla ilmestyneissä romaaneissa naisen rooli äitinä ja vaimona kyseenalaistuu. Linder, varhainen feministi, näkee perheroolin naisen alistamisen päämekanismina ja visioi aikaa, jolloin 'vangin raskaat kahleet' hellittävät ja nainen voi kouluttautua, valita itselleen ammatin ja toimia siinä. Jo aiemmin ompelijattaren ja naimattoman naisen hahmot kuvittavat eri tavoin naisen riippuvaista asemaan 'armoleivän syöjänä'.

Työssäni korostan sitä, että kulttuurinen keskustelu on aina moniäänistä, valtanäkemyksiä kyseenalaistavaa ja ristiriitaista. (Kati Launis)

Launiksen mukaan

naisesta ja perheestä eivät 1800-luvun puolivälin Suomessa keskustelleet vain jo asemansa vakiinnuttaneet, J. V. Snellmanin ja Zacharias Topeliuksen kaltaiset miehet, vaan myös naiskirjailijat, joille kehittyvä romaanimuoto tarjosi keskeisimmän väylän pohtia naisen asemaa ja saada äänensä kuuluviin.

[vähän keskeneräinen, tarkistetaan ja täydennetään kun ehditään]

LEHTINEN, Tuija (1954 - )

Kotimainen erittäin tuottelias kirjailija, julkaissut yli 80 teosta vuosina 1984 - 2008.

Syntyi 12. 12. 1954 Helsingissä. Vanhemmat eversti Jaakko Moilanen ja lääkintävoimistelija Maila Hätinen. Kirjoitti ylioppilaaksi 1973, valmistui luonnontieteiden kandidaatiksi 1978 pääaineenaan tilastotiede. Vapaa toimittaja 1979-84. Vapaa kirjailija vuodesta 1984. Avioliitossa Reino Eenokki Lehtisen kanssa vuodesta 1978.  

Tuija Lehtinen on tunnettu erityisesti nuorisokirjasarjoistaan, joista ensimmäinen, Mirkka-sarja, ilmestyi 1987 - 1996 (10 kirjaa). Sen jälkeen ovat ilmestyneet Janne-sarja (viisi kirjaa 1994 - 2000), Laura-sarja (kymmenen kirjaa 1997 - 2006),  Katuhaukat-sarja (kuusi kirjaa 1999 - 2005), Jasu-sarja (neljä kirjaa 2003 - 2006) ja Rebekka-sarja (kolme kirjaa 2007 - 2008). Näiden lisäksi häneltä on ilmestynyt 25 nuorisokirjaa ja yli 20 aikuisten romaania.

Jo Lehtisen esikoisteoksessa (aikuisromaani Rosan talo, 1984) oli havaittavissa lahjakkuutta nuorisokirjallisuuden alalle. Sujuvan, vauhdikaan kerronnan joukossa on vakavaa ainesta helposti omaksuttavassa muodossa.

Lehtinen on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, mm. Nuortenkirjallisuuden valtionpalkinto (1988), Plättä-palkinto (1989, 1995, 1999), Topelius-palkinto (1997 ja 2006) ja Kaarina Helakisa -palkinto (2002). Hänen teoksiaan on käännetty tanskaksi, ruotsiksi, saksaksi ja viroksi.

LEIKOLA, ANTO (1937 - )

Anto Heikko Albert Leikola (syntynyt 8. 6. 1937 Helsinki). Suomalainen luonnontieteilijä. Valmistui 1959 filosofian kandidaatiksi eläintieteestä, väitteli tohtoriksi 1963. Loi pitkän uran Helsingin yliopistossa, tutkijana keskittyi biologiaan, mm. lintujen ja sammakkoeläinten alkukehityksen varhaisvaiheiden selvittämiseen. Aate- ja oppihistorian professorina Oulun yliopistossa, oppihistorian professorina Helsingin yliopistossa.

Anto Leikola on vaikuttanut useissa kulttuurijärjestöissä. Tieteellisten artikkelien lisäksi hän on kirjoittanut esseitä eri aloilta yhdistäen tiedettä ja kulttuuria. Osallistunut useisiin toimituskuntiin. Tehnyt runsaasti suomennoksia.

Leikolan harrastuksiin kuuluu genealogia.

Vuonna 2012 Leikola teki uuden aluevaltauksen, kun häneltä ilmestyi runokokoelma: Oudeis, kustantanut Edico, 157 sivua.

Kreikkalainen sana Oudeis merkitsee Ei kukaan – sitä uskotteli omaksi nimekseen viekas Odysseus hämätäkseen kyklooppien sukukuntaa. Odysseus viipyi matkoillaan vuosikausia. Samoin monet tämän kokoelman runoista ovat syntyneet matkoilla – Euroopassa ja edempänäkin, toiset taas kotimaan vesillä, metsissä ja järvien rannoilla – maisemissa, joissa Leikola kietoo luonnon ja elämän kiertokulun antiikin mytologiaan. (Kustantajan esittely, www.edico.fi)

Samana vuonna ilmestyi Anto Leikolan 75-vuotissyntymäpäivän kunniaksi julkaistu hieno kokoomateos Lapin tuhat tarinaa. 343 sivuisen, kuvitetun teoksen toimituksesta vastasivat Osmo Pekonen ja Johan Stén. Lapin kulttuuri- ja oppihistoriaa sekä Lappiin tehtyjä tieteellisiä tutkimusmatkoja käsittelevään kirjaan osallistui 25 kirjoittajaa, Pekosen ja Sténin lisäksi mm. Teivas Oksala, Tarmo Kunnas, Panu Rajala, Kaari Utrio ja Matti Klinge.

[kirjailijaesittelyn loppuosa odottaa tiedostoissani viimeistelyä]

LEKSI, Lea

kts. Lea Lyytikäinen

LINDE, Gabriel

Nuorisolle suunnatut, tieteiskirjallisuudeksi luokiteltavat seikkailukertomukset Den okända faran (1933) ja Resan till Venus (1934). Edellinen on suomennettu ja ilmestyi Otavan sahalaitaisessa Seikkailujen maailma -nuorisokirjasarjassa: Tuntematon vaara(1936, Seikkailujen maailma nro 3, toinen painos 1948).

kts. Gustav Sandgre

LINDROTH, Saimi (1903 - )

Saimi Elina Lindroth syntyi Hollolassa 23. 4. 1903. Toimi terveyssisarena Lapissa. Kirjoitti mielenkiintoisen lappiaiheisen romaanin Taamottu, romaani Lapin suuren luonnon keskeltä (Gummerus 1948).

Romaani on kertomus etelästä saapuneesta katakeetasta, joka lapin uskomuksia uhmaten ampuu joutsenen kotirannassaan. Siitä lähtee liikkeelle epäonninen ja traaginen tapahtumasarja, jonka keskipisteessä on salainen rakkaus nuoren saamelaistytön kanssa.

Ulkonaiset tapahtumat sisäisine impulsseineen sekoittuvat alkukantaisten uskomusten kanssa muodostaen psykologisesti tehokkaan jännitteen. Runsaasti käytetty saamelaisten puhetyyli ja sanonnat yhdessä luonnonkuvauksen kanssa luovat tunnelman oikeista ihmisistä jylhien tuntureiden ja lumilakeuksien keskellä.

Kirja arvosteltiin heti ilmestyessään kypsäksi esikoisteokseksi: jylhänkaunis balladinomainen pienoisromaani, kokonaisuutena yllättävän ehyt ja taiteellisesti kestävä, tunnelmaltaan vaikuttava ja aito.

Teos jäi Lindrothin ainoaksi romaaniksi.

1970-luvulla Saimi Lindrothilta ilmestyi kaksi muistelmateosta. Terveyssisarena tunturipitäjässä (tekijän kustantama, 1970) ja Minun Vienan-Karjalani (valokuvin kuvitettu muistelma jatkosodan aikaisesta Vienasta, Alea-kirja 1972).

LUMIALA, Veli (1906 - 1995)

Filosofian maisteri, rehtori ja kirjailija Veli Sune Kaarlo Lundson syntyi Käkisalmessa 23. huhtikuuta 1906, muutti sukunimen Lumialaksi vuonna 1928. Jatkosodassa Lumiala toimi tykistössä patterinpäällikkönä Rukajärven suunnalla ja julkaisi Pohjois-Karjalan Rajamieskillan kustantaman Rukajärven rautaporteilla vuonna 1964. 

Sodan jälkeen Lumiala toimi Alavuden yhteiskoulun rehtorina ja matemaattisten aineiden opettajana 1947-66.

Minun kaverini oli patterinpäällikkönä. Minä olin viidennen patterin päällikkö, ja hän oli neljännen patterin päällikkö Virvakoski. Kapteeni, reservin upseeri, mutta kun oli aluepäällikkö Suojeluskunnassa. Hänen, Virvakosken ja minun välini olivat niin hyvät, että me olimme kuin veljet. Hänen nuorempi veljensä oli lisäksi minun asevelvollinen kaverini KTR-kahdessa. Me olimme niin hyviä yhdessä. Tämä nuorempi veli oli sitten etelämpänä tykistön palveluksessa, -- . Me sovittiin aina, mitä tehdään ja miten tehdään Virvakosken kanssa, ja Idänpää-Heikkilä soitti sitten jommalle kummalle. Mitäs olette taas tuumineet.

Kyllä me yleensä pärjäsimme. Joskus tuli semmoista, että jouduimme vähän miettimään. Kun ryssä huomasi meidän suorasuuntausammunnan, niin se rupesi ampumaan suorasuuntauksella kanssa. Sillä oli rykmentin tykit. Sillä oli jako sellainen. Ja se rupesi sitten ampumaan meitä suorasuuntauksella vastaan. --

Olen ollut sotien jälkeen reservin harjoituksissa, mutta en minä viitsi puhua niistä. Ne ovat minusta heikko esitys Suomen Armeijassa Suomen Tykistön Reservit.

Minä koitin omia taitojani siellä levittää. -- Ajattelee, että ilmavalokuvauskin oli kenraali Nenosen teettämä. Siinä oli loistava mies. Siellä Rukajärven Rautaporteissa, oli Atominsärkijä ja oli se Sputnik. Kyllähän minä jonkunlainen asiantuntija olen ollut. Tykistössä tarvitaan samaa linjaa. Tekokuun arvoitus -kirja on myöskin olemassa.

Käkisalmessa olen syntynyt, ja minun isäni oli rautakauppiaana ja tuli sitten Heinolaan pankinjohtajaksi. Heinolassa olin sitten 20 vuotta kirjoilla.

Tulin maisteriksi sitten, ja minun setäni oli eduskunnan puheenjohtajana vapaussodan alkaessa. Minä olin sedän kanssa hyvissä väleissä.

Isällä oli maatiloja Heinolassa, ja sitä osti Ristitaipaleen poika, ja sitten Aino osti sitten, se oli sedällä kolme vuotta. Siellä Ristitaipaleesa kävin soutumiehenä kun koukkuja laskettiin ruotsalaisille. Olin kova kalamies. Se oli kala poikineen, kun otto oli päällä. Ei Alavudella saakaan kalaa.

Heinolassa oli meidän isällä Koskensaari-niminen tila siinä Heinolan lähellä ja siellä oli Selkäjärvi etelässä ja Ruotsalainen pohjoisessa ja Kymijoki virtasi Heinolan ohi. Ne olivat kalaisia vesiä siinä.

Silloin kun vapaussota loppui, niin punaiset tulivat Heinolaan. Isä oli lähtenyt hakemaan pankille rahaa Lahdesta ja näki mikä mellakka Lahdessa oli ja meni Sysmän kautta Mikkeliin ja Mikkelin piiriesikunnassa sitten oli sodan aikana. Äiti ja minun ainut sisareni ja minä jäimme sitten Heinolaan.

Kyllä minun elämäni on vaiherikas ollut.

Minä sanoisin, että tämä polvi on elänyt kansana elämänsä sellaisen vaiheen, että mikään muu polvi ei ole elänyt sellaista vaihetta ja onnistunut.

Ajatella minä olen nähnyt siis kolme sotaa: vapaussodan, talvisodan ja jatkosodan. Lapin sotaan ei enään viety. Oli kuitenkin eletty senkin läpi, vaikka ei sodittu.

Sitä minä ihmettelen, että kun ryssä luovutti Hangon, ja mitä niitä rannikoita oli nyt, että miksei se luovuttanut Viipuria. Kun se antoi Porkkalan takaisin, ja mitä se antoi niitä Etelä-rannikoita. Ne Suomenlahden saaret ovat sellaisia, että missä ne ovat, mutta Viipuri ei ole, kun minä olen Käkisalmessa syntynyt, ja Viipurissa palvellut asevelvollisuuden.

Minä olin AKS:säläinen 418-numerolla. Minulla oli kiinnostusta, AKS:n Vienan Karjalan retket. 1922 perustettiin. Kekkonen oli AKS:laisia, ja minä olin Kekkosen sihteerinä. -- Se kutsui minut sihteeriksi, kun se tiesi, että minä oli jo silloin maisteri.

Se 1950 haaveili jo presidentiksi tuloa, ja tuli tänne Alavudelle puhumaan nuorisoseuralle. Minä menin Sipilän kanssa sinne ja kuuntelimme Kekkosen puheen siellä. Miten se niin huomasi minut, kun me tulimme. Se tunsi minut. Me istuimme siellä takapenkissä, kun me olimme myöhään tulleet. Se tuli vastaan ja sanoi terve Veli. Kyllä minä Kekkosen tunsin hyvin Minähän hommasin Kuulan patsaan tuonne.

Kuula oli nimittäin käynyt, kun me olimme Heinolassa. Kuulahan järjesti sitten vähän ennen sotia kesäkiertueita. Rouva Alma Kuula oli soittamassa pianoa, ja ne kävivät Heinolassakin ja isä kutsui heidät. He olivat meillä päivällisellä.

Sentakia minä sitten kun tulin tänne ja kuulin, jotta se rouva oli täältä kotoisin, niin ajattelin jotta laitetaan Kuulalle patsas. Ja laitoimme kanssa. Yleensä siihen aikaan laitettiin mitä minä halusin. Svante Kurikka maksoi sen patsaan.

Vähän muuten muodollisesti kerättiin rahaa, mutta Svante Kurikka sitten sanoi, jotta minä maksan loput lisää mitä jää auki.

Miten se nyt on, kuinka paljon minä olen tehnyt tämän paikkakunnan ja kaupungin hyväksi. Kyllä kai minä jonkunlainen persoona olen ollut. Varsinkin kun sodan jälkeen lähdettiin maata rakentamaan ja koulua rakentamaan. Henkisesti ja ehkä taloudellisesti; toinen koulurakennus on kokonaan minun rakennuttama ja toista jatkettiin. Sinä vuonna, kun minä tulin, niin jatkettiin. Tehtiin sementtitiiliä siellä santakuopassa. Kyllä kai minä jonkinlainen tekijä tässä Mäkikylän historiassa olen ollut.

Kouluhan muuttui silloin juuri. Minä en ollut siinä mukana, kun se oli muutettu yliopistoon johtavaksi. Ensimmäinen kuudes luokka oli silloin, kun minä tulin. Se lähti syksyllä -47.

Paula Aura oli edellinen rehtori silloin 46-47 lukuvuoden, ja se oli keskikoulu vielä silloin.

Huida oli vielä minulla jonkunlainen tuntiopettaja, ja laulunopettajaksi tuli Nokkaus. Kaistila itse ei ollut silloin, mutta tuo Oko oli piirustuksenopettaja. Kaistila oli eronnut juuri edellisenä vuonna.

Kaistilassa kävin kyllä ja tutustuin, ja sitten kävi sillä tavalla, että minä autolla ajoin, ja kun tuohon isommalle tielle tulin, niin Kaistila makasi kuolleena siinä tien vieressä.

Minä lähdin sitten sinne kotia, ja miten se sitten kävi, menin autolla ja ilmoitin vaan lennättimelle, että mies on kuollut. Minä koitin suonta ja huomasin ettei elä.

(Veli Lumiala muistelee, www2.6net.fi/alavus/perinnehuone)

Lumialan nimi yhdistetään sotahistorialliseen kirjallisuuteen Rukajärven rautaporteilla -teoksen johdosta, mutta matemaattisesti lahjakkaan, tieteellisistä keksinnöistä kiinnostuneen kirjailijan esikoisteos ilmestyi jo vuonna 1947. Romaanin käsikirjoitus palkittiin suuressa romaanikilpailussa 1946.

Tieteisromaaniksi luokitellussa Atominsärkijässä (1947) Lumiala pohtii atomipommin rakennetta ja kuvaa radioaktiivisen säteilyn tappavuutta. Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit oli pudotettu elokuussa 1946 ja atomipommien rakennetta oltiin vasta vähän käsitelty kirjallisuudessa.

  Joskus tämä uni vaihtui toiseen vielä kauheampaan, jolloin hän oli Helgan
valkoisen arkun ääressä. Jostakin kaukaa kuului urkujen soitto kuin taivaal-
lisena musiikkina, ja kaikkialla ympärillä leijaili utumainen savu, jossa tuok-
suivat ihmeelliset aromit. Senjälkeen alkoi kaukainen musiikki lähestyä, sen
pauhu kasvoi kasvamistaan, samalla kun valo ympärillä kirkastui, ihmeelli-
nen valo, jolla ei ollut lähdettä ja joka loisti kaikkialla. Siihen vaipuivat kaik-
ki esineiden yksityiskohdat, mutta silti se ei häikäissyt silmiä. Siihen hävisi
valkea arkkukin, mutta sen sisältö jäi mustalle katafalkille, joka nyt oli ai-
noana kiinnekohtana ympäröivässä kirkkaudessa ja valtavassa musiikin pau-
hussa. Ja mitä oli arkun sisällä? Salassa hän oli toivonut näkevänsä Helgan
kirkastetun ruumiin, mutta pettymys oli sitä täydellisempi, kun jäljellä oli
vain mittaamattomasti hyytynyttä, tahmeaa ja inhoittavan hajuista verta.
Se alkoi hitaasti valua katafalkin reunoja alas. Musiikki tärisi yhä valtavam-
pana, kunnes Matti tajusi, ettei se ollutkaan mistään soittokunnasta lähte-
nyttä sävelmää, vaan jyrisevää ja korvia särkevää tykistötulta, jonka kes-
kellä hän itse oli. Samalla kaikki hänen ympärillään alkoi pimetä. Vain valu-
va veri näkyi enää. Nyt se syöksyi leveänä virtana häntä kohti ja tempasi
hänet niljaiseen syleilyynsä. Sitten musteni kaikki ja, jälleen hän putosi,
putosi mittaamattomaan syvyyteen...
  Hänen herättyään pakotti hänen tiedottoman elämänsä hätähuuto hänet
jälleen sytyttämään valon huoneeseensa, ja kun uni ei enää houkuttelemal-
lakaan tullut silmään, ei auttanut muu kuin siirtyä kirjaston aarteiden jouk-
koon. Siellä hän alkoi viettää yhä useampia öitä tieteen saavutusten paris-
sa, mutta kun valvottuja hetkiä rupesi tulemaan liian runsaasti, olivat luon-
nollisena seurauksena väsyneet päivät ja haluttomuus kaikkeen.

(Atominsärkijä, ss. 314-315)

Kirjan alussa kuvitteellinen tekijä vertaa itseään romaanin päähenkilöön ja sanoo heidän olevan "kaksoisolentoja", ei niin, että "esittämäni henkilön elämän kaari aivan varjona seuraisi omaani" tai että heidän ulkonäkönsäkään olisivat "olleet niin samanlaisia, että edes vieras olisi meissä erehtynyt", mutta:

paljon yhteistä ja toisiamme kuvaavaa meissä silti oli, sillä eroituksella - sa-
nottakoon se heti - , että hän, kirjani päähenkilö, oli paljon suurempien hen-
kisten mittojen mies kuin minä, tavallinen arjen pikkunäpertäjä.

(s. 7)

Läheisestä tuttavuudestamme huolimatta en ole tahtonut missään vaiheessa
tuoda itseäni esiin seuraavilla teokseni sivuilla siitä yksinkertaisesta syystä,
että en millään tavoin kuulu esittämieni tapaussarjojen juoneen. Siitä huoli-
matta on minun täytynyt usein asian täydellisyyden kannalta epäsuorasti e-
sittää itseäni ja mielipiteitäni. -- . Olen siis joskus antanut hänen esittää omi-
naan minun mielipiteitäni ja ajatuksiani ja päinvastoin olen esittänyt hänen
elämyksiään, niinkuin ne olisin vastaavassa tilanteessa kokenut.

(s. 8)

Kaksoisolentoja yhdistää ajatusmaailma, sama elämänvakaumus, käsitys jostakin mitä voidaan sanoa "sieluksi, mutta jota minä sanon persoonallisuuden henkiseksi rakenteeksi". Romaanin aihe näyttäisi olevan tiede ja sen viimeisimmät saavutukset, mutta pohjimmiltaan aihe on etsivä, eteenpäin kamppaileva ja pelkäävä ihminen, joka ytimeltään on samaa energiaa kuin atomitkin: 

Kaiken koetun lopputuloksena on tälle maailmankatsomukselle annettu
lukemattomia eri nimiä. Minä nimitän sitä henkisen energian syväulottu-
vuudeksi. Lyhyesti se on sitä, mitä jokaisessa meissä on järjen lisäksi,
siis tunnetta, tahtoa ja kaikkea irratsionaalista minää, jota me emme ais-
ti, vaan jonka olemassaolon vaistoamme itsessämme. -- . Huomautan
vielä niille kirkon ja uskon miehille, jotka helposti hyökkäävät tällaista a-
jattelutapaa vastaan sillä väitteellä, että tämä kaikki on juuri mekaanis-
materialistista pakanuutta, että he suuresti erehtyvät. Pikemminkin sitä
voidaan kutsua syvälle luotaavaksi uskonnollisuudeksi ja totuuden etsin-
näksi, joka käyttää vain selitysperiaatteenaan toista kirjani suurta ja läpi-
käyvää aatetta, jota nimitän energiaperiaatteeksi. Maailman kaikkeus ei
ole staattista olemista, vaan dynaamista tapahtumista, ja kaikkialla, mis-
sä jotakin tapahtuu, ovat tämän perustana jonkinlaiset säännönmukai-
suudet, jotka pyrkivät selvittämään sen mahdollisimman yksinkertaisella
tavalla. Ihanteellinen tapahan on silloin johtaa ne yhdestä ainoasta pe-
rusteesta, jona minä pidän energiaa. Lopuksi on pelkkä makukysymys,
mikä nimi tälle käsitteelle annetaan.

(ss. 11 - 12)

Tekijä kertoo olleensa päähenkilön kanssa "noin kahden vuoden ajan mitä läheisimmässä vuorovaikutuksessa", mikä antaa ymmärtää, että romaanin käsikirjoitusta on alettu tehdä noin kaksi vuotta ennen Hiroshiman ja Nagasakin tapahtumia.

Vakavahenkistä esikoisteosta kevyempi nuorisoscifi Tekokuun arvoitus ilmestyi 1957 ja osoittaa myös kiinnostusta atomi- ja avaruusfysiikkaan.

Vuonna 1963 ilmestyi Veli Lumialan, Inkeri Heralan ja Kalevi Tanskasen laatima kemian oppikirja Kemia keskikoulua ja käytännöllis-teknillistä opetusta varten (Kirjayhtymä).

Vuonna 1975 ilmestynyt 16 sivuinen Elämän mylly käsittelee energiaongelmaa. Lumiala julkaisi teoksesta laajennetun 64 sivuisen version 80-vuotiaana vuonna 1986.

  Silloin ilmestyi itse Adlermann ulko-ovelle.
  - Mikä hätänä? hän kysyi kalman kalpeana lattialla makaavalta Matilta,
joka vastasi:
  - Alhaalla koehuoneessa on tapahtunut jotakin kauheaa. Mutta älkää 
menkö sinne. Jotakin muuta täytyy keksiä. Vääntäkää valvontahuoneessa
oleva voimavirran pääkatkaisija auki. Kiiruhtakaa. En itse pääse vielä min-
nekään. Tehkää täällä ylhäällä kaikki, minkä näette parhaaksi.
  Adlermann hävisi silmänräpäyksessä, ja Matti jäi yrittelemään jaloilleen
nousua. Hänen päässään humisi ja kumisi kuitenkin vielä, ja hänen kuulo-
ja tasapainoelimensä olivat edelleen kuin jonkin valtavan myrskyn kouris-
sa. Merkillistä kyllä toimi hänen järkensä jo suhteellisen selvästi. Kun liik-
kuminen ei vielä tuntunut onnistuvan, jäi hän lattialle istumaan, nojaten
vartalonsa lähimpään seinään. Silloin palasikin Adlermann, kädessään pi-
karillinen konjakkia, jonka hän tuossa tuokiossa kaasi Matin kurkkuun.
Kuin sattumalta välähti Matin omaan mieleen liivintaskussaan oleva per-
vetiinirasia, jota hän eversti Holzmannin neuvojen mukaan  oli käytellyt
silloin tällöin hyväkseen. Sieltä hän nyt kolisti pari tablettia suuhunsa ja
jäi odottamaan molempien eliksiirien vaikutusta. Adlermann oli kuitenkin
pakahtumaisillaan jännityksestä ja uteliaisuudesta. Siksi hän ei malttanut
odottaa, vaan melkein heti kysyi maassa istuvalta mieheltä:
  - Mitä on oikein tapahtunut? En ole kuullut ainakaan mitään räjähdystä,
ja kaikki on täällä ehjänä.
  - En tiedä varmasti mitään, vastasi Matti. - Luulen kuitenkin, että tuolla
alhaalla vallitseva hiljaisuus merkitsee kuolemaa. Siellä suoritettiin kokei-
ta eräänlaisella keinotekoisella radioaktiivisuudella. On kai syntynyt jota-
kin salaperäistä kuolemansäteilyä, joka on tuhonnut alhaallaolijat ja joka
oli vähällä viedä minutkin mennessään.

(Atominsärkijä, ss. 335 - 336)
 
Veli Lumialan julkaistu tuotanto:

Atominsärkijä (romaani, Karisto 1947). Alavuden kunnalispolitiikkaa - esitettynä siinä mielessä, että siitä jotakin opittaisiin (tekijän kustantama 1956). Alavus urheilee (Alavuden urheilijoiden 25-vuotishistoriikki, Alavuden urheilijat 1957). Tekokuun arvoitus (Valpas-mainos 1957). Käytännön linja keskikouluun (tekijän kustantama 1958). Ei niin, vaan näin - käytännön keskikoulu maaseudun koulumuoto (Alavuden yhteiskoulun luonnontieteellinen kerho Natura 1959). Keskikouluasteen sisäinen uudistaminen Alavuden yhteiskoulussa vuosina 1956-1960 (Alavuden yhteiskoulu 1960). Maaseutuoppikoulun sisäinen uudistuminen (Alavuden yhteiskoulun 40-vuotisjulkaisu 1962). Rukajärven rautaporteilla (1964). Elämän mylly - energiaongelmat (tekijän kustantama 1975). Keihäskunniamme (tekijän kustantama 1977). Elämän mylly (tekijän kustantama 1986).

LYYTIKÄINEN, Lea

Kirjoitti romanttisia ja jännityskertomuksia 1940- ja 50-lukujen aikakauslehtiin. Suurin osa kertomuksista julkaistiin ilman tekijän nimeä, joten julkaistujen kertomusten määrää on vaikea tietää. Lyytikäisen tunnetuin salanimi oli Lea Leksi, jolla hän kirjoitti myös lehtiartikkeleita, mm. vanginvartijoiden haastatteluihin perustuva "Mies lautoihin - toinen rautoihin" (Apu 44/1949). Lyytikäiseltä ilmestyi kolme romaania, kaksi nimellä Lea Leksi ja yksi nimellä Anita Nora. 

Lyytikäisen mielenkiintoisin teos on hevosten yhteiskunnasta kertova nuorisofantasia Tuuliharja tulee (Valistus 1954).

Esikoisromaani Mitä on tekeillä, Weidenhof? (Karisto 1945) sisältää saksalaista rotuhygieniaa ja huumeidenkäyttöä. 

Morfiini ja kokaiini haiskahtavat lasareetille, mutta hashis! Sillä on niin mielikuvitusta kutkuttava nimikin. Herra Krause, hankkikaa sitä vaunulastillinen ja kutsukaa meidät kekkereihin!

(Romaanista Mitä nyt, Weidenhof? 1945)

Nimellä Lea Leksi:
Laiva on lastattu (Näytelmä. Kotitalouskeskus, Helsinki 1944)
Mitä on tekeillä, Weidenhof? (Romaani. Karisto 1945)
Tuuliharja tulee (Fantasiaromaani, kuvittanut Susanna Nykyri. Valistus 1954)

Nimellä Anita Nora:
Seikkailu Prahassa - nuoren naisen kohtalokas seikkailu suurkaupungissa (Fennia 1945)