Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Pohjoismaisia kirjallisuuden ja kulttuurin vaikuttajia FABRITIUS - JÄRVINEN

FABRITIUS, Pentti (1930 – 1978)

Pentti Olavi Fabritius syntyi Rautalammilla 25. 3. 1930, kuoli Kuopiossa 15. 12. 1978. Vanhemmat maanviljelijä Johannes Fabritius ja Selma Augusta Röntynen.

Pentti Fabritiuksen esikoisteos runokokoelma Sammalen alta ilmestyi vuonna 1964 ja sai Kalevi Jäntin palkinnon. Romaani Rumppuranta ilmestyi 1965, romaani Sillantekijät 1967. Vuonna 1973 ilmestyi (Kuopion yhteisteatterille kirjoitettu) näytelmä Metsäkukkia.

Sillantekijät on pieni mutta eloisasti kirjoitettu ajankuvaus, työmaaporukan kielenkäyttö arkisen sumeilematonta ja tapahtumat realistisia. Romaani sijoittuu Hämeenlinnaan ja perustuu tekijän omiin kokemuksiin.

Fabritius tuli Kuopiosta Hämeenlinnaan siltatyömaalle töihin 1965. Hän kuului Kuopioon perustettuun maakunnalliseen kirjailijayhdistykseen ja esitteli ideaa Hämeenlinnassa. Hämeenlinnan Nuoren Voiman Liiton alaosaston, kirjallisen ja kuvataiteellisen harrastuspiiri Ikaroksen aktiivit sytyttyivät asialle. Kirjoittajayhdistys Vana-66:n perustamiskokous pidettiin Ehon baarin kabinetissa 11.1.1966.

Myöhemmin kirjoittajayhdistys muutti nimensä Kanta-Hämeen Kirjailijayhdistys Vana-66 Ry:ksi.

Yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Simo Ojanen (1966-1967). Ojasen jälkeen puheenjohtajana oli Pentti Fabritius (1968), Fabritiuksen jälkeen Raimo S. Wallin (1968-1972).

kts. Vana-66

GUDMUNDSSON, Kristmann (1902 - 1983)

Islantilaisen kirjailijan kerronta hänen parhaissa teoksissaan on alkuvoimaisen väkevää, tuntureiden, lumisen luonnon ja voimakkaiden tunteiden puristuksessa elävien ihmisten kohtalot käsinkosketeltavia. Gudmundsson kirjoitti tunnetuimmat teoksensa Norjassa, jonne hän muutti 1920-luvun alussa. Palasi Islantiin 1938. Gudmundsson kirjoitti yli 30 teosta, joista on suomennettu:

Morsiuspuku (alkuteos 1927, Lauri Hirvensalon suomennos 1933),
Myrskyn mentyä (alkuteos 1928, Anna Talaskiven suomennos 1934),
Kaukainen ranta (alkuteos 1931, Mika Waltarin suomennos 1935),
Maan lapset (alkuteos 1935, Mika Waltarin suomennos 1937),
Pyhä tunturi (alkuteos 1932, Anna Talaskiven suomennos 1938).

HAAHTELA, Sampo (1908 - 1993)

Sampo Haahtelan lukuhetki Turun yliopiston kirjaston lukusalissa keväisenä päivänä 1933 keskeytyy yllättävällä tavalla kun opiskelijan edessä seisoo ylikirjastonhoitajan jykevä hahmo. 25-vuotias opiskelija ja 54-vuotias kirjastonhoitaja eivät ole aiemmin tavanneet.

- Haluan kiittää teitä.

Ylikirjastonhoitaja Volter Kilven kiitokset kohdistuvat Haahtelan Turun ylioppilaslehdessä julkaistuun artikkeliin, jossa tämä puolusti J. L. Runebergin perintöä "aitosuomalaisuutta" vastaan. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyy Volter Kilven romaani Kirkolle (1937) ja kriitikoksi ryhtynyt Haahtela antaa romaanista kiittävän arvostelun pohdiskellen Kilven varhais- ja myöhäistuotannon yhteyttä. Haahtelan arvostelusta ilahtuneena Kilpi kirjoittaa kotoaan Turun Vartiovuorenkadulta monisivuisen kiitoskirjeen.

Sampo Haahtelan esimmäinen julkaistu teos, Otavan julkaisema 16 sivuinen esitelmä Volter Kilvestä, ilmestyy 1939.

- - -

Sampo Inkero Untamo Haahtela (vuoteen 1926 Hansson) syntyi vuonna 1908 Toksovassa, Inkerissä. Ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta 1929. Äidinkielen opettaja Someron yhteiskoulussa 1934-36, Haapamäen yhteiskoulussa 1936-39, vanhempi lehtori Turun lyseo 1945-57, rehtori Turun normaalilyseo 1957-71. Valtion kirjallisuuslautakunnassa 1957-59. Kouluneuvoksen arvonimi 1968.

Kirjailijana Haahtelaa ei voida pitää kovin merkittävänä. Hän aloitti kirjallisuusarvostelijana 1930-luvulla, kirjoitti 1940-luvun alussa yhden nuorten- ja yhden lastenkirjan ja julkaisi novellikokoelman Aurinko nousee tänäänkin vuonna 1944. Haahtelan läpimurtoteos oli 1946 ilmestynyt romaani Idealistit.

Henkilönä Haahtela oli vanhoillinen ja uudistaja. Kirjallisilta ja yhteiskunnallisilta mielipiteiltään samoin kuin opettajan ammatissakin hänet tunnettiin vanhakantaisena, säntillisyyttä ja kuria vaativana. Uusista virtauksista ja modernismista hän oli kiinnostunut sikäli kuin katsoi niiden hallitusti parantavan tai täydentävän vanhaa.

Turun yhteislyseon muuttuessa 1950-luvun lopulla normaalilyseoksi suuri osa sen opettajakunnasta vaihtui. Norssin ensimmäisenä rehtorina Sampo Haahtela aloitti koulussa oppilaiden itsehallinnon eli nykytermein kouludemokratian. Idea oli tuohon aikaan uusi ja radikaali. Kirjoituksessaan "Norssit ja pienet kalat, vanhasta postitalosta Mestarinkadulle" (28.1.2005) Pekka Pihlanto muistelee:

Sampo Haahtelasta minulle muodostui etäinen ja viileä kuva. Hän tuntui pikemminkin näytelevän rehtorin roolissa kuin olevan sitä aidosti. Hän oli varmaankin paremminkin kirjailija ja teoreetikko kuin lämmin käytännön ihmissuhdetuntija... Uudessa koulussa olin mukana toimittamassa koulun oppilaille tarkoitettua ´XYZ´ -nimistä lehteä. Sampo Haahtela valvoi lehden tasoa tekniikkaa myöden. Hän vaati, että koneella kirjoitetun ja monistetun lehden sivujen oikeanpuoleisetkin marginaalit piti saada esteettisistä syistä suoriksi. Sen aikaisilla välineillä ei ollut muuta keinoa kuin laskea rivin loppupuolelle tultua, montako lyöntiä riville vielä sopii ja järjestää asia sanavälien sekä sopivan mittaisten sanojen valinnan avulla.

Haahtelan keskeinen tuotanto:

Aurinko nousee tänäänkin (200 sivua, Gummerus 1944. Novellikokoelma). Idealistit (475 sivua, Gummerus 1946. Romaani, Haahtelan pääteos). Uskollinen sydän (334 sivua, Gummerus 1947. K. J. Gummeruksesta). Laiva seisoo sumussa (132 sivua, Gummerus 1950). Tarpeeton ihminen (139 sivua, Gummerus 1952. Novellikokoelma). Opettajainhuone (343 sivua, Gummerus 1956. Kouluaiheinen romaani). Kyselemisen aika (255 sivua, Gummerus 1973. Kouluaiheinen romaani). Säänmerkit (433 sivua, Wsoy 1975. Kouluaiheinen romaani).

Lisäksi mm.:

Volter Kilpi, kirjallisuutemme omaperäisin kertoja (16 sivua, Otava 1939). Pellervon suuri tehtävä (94 sivua, Gummerus 1940. Sota-aiheinen nuorisoromaani, päähenkilönä vapaaehtoisena talvisotaan lähtevä 15-vuotias poika). Kuningas Toton vankina (131 sivua, Gummerus 1942. Lastenkertomus). J. V. Snellman ja kansallisuusaate (9 sivua, Suomalaisuuden liitto 1956).

- - -

Lastenkertomus Kuningas Toton vankina ja pienoisromaani Laiva seisoo sumussa ovat Haahtelan tuotannon erikoisuuksia. Lastenkertomus on kirjoitettu rintamalla syyskuussa 1942. Kirjan kuvitti Asmo Alho, useat hahmoista ovat Haahtelan ja Alhon versioita Walt Disneyn suosituista hahmoista, kirjassa esiintyy mm. Ankka Lampinen.

Joissain luetteloissa Laiva seisoo sumussa on merkitty fantasiakirjaksi. Se on tunnelmaltaan suggestiivinen ja surrealistisiakin sävyjä saava romanttinen tarina: laivan juuttuessa merelle erääseen matkustajaryhmään kuuluva runoilija alkaa kertoa merkillistä tarinaa taidemaalarin ja merenneidon rakkaudesta, tarinan edetessä todellisuus ja taru sekoittuvat.

HALJOKI, Mikko (1936 - )

Toimittaja, kirjailija. Kirjoittanut viihdeohjelmien käsikirjoituksia. Pakinoitsijana tunnettu Seura-lehden Mikko-setänä. Laulunsanoituksia mm. Pepe & Paradisen vuonna 1973 levyttämä Toiset meistä.

Dekkarit: Nuori, ikävöity, kuollut (1963), Tonttujoukko varpahillaan (1966), Kadonneitten hotelli (1991).

Mikko-setä: Sano teeveesti vaan (1966), Pontikkari (1969), Sopan ja kauhan miehet (1979).

HANNIKAINEN, Pietari (1813-1899)

Maanmittari, suomalaisuusmielinen kirjailija, kääntäjä ja lehtimies. Käytti myös nimiä Pekka Hannikainen ja Petter Hanén. Ei pidä sekoittaa toiseen 1800-luvun suomalaisuusmieliseen Pekka Hannikaiseen eli P. J. Hannikaiseen (1854-1924). 

Hannikainen julkaisi näytelmänsä Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka hölmölään vuonna 1845 Kanava-lehdessä. Näytelmän hän kirjoitti jo 1830-luvulla ollessaan maanmittarin apulaisena Ruokolahdella Hölmölän kylässä. Näytelmä esitettiin lappeenrantalaisessa yksityiskodissa 1846 ja julkisesti Kuopiossa 1847. Se on koko maassa ensimmäisiä julkisesti esitettyjä suomenkielisiä näytelmiä ja ensimmäinen Helsingissä julkisesti esitetty suomenkielinen näytelmä: esitettiin Helsingissä suomalaisuusmielisten ylioppilaiden toimesta neljästi vuonna 1858.

Kun näytelmä Suomalaisen iltaseuran toimesta esitettiin Kaivopuistossa maaliskuussa 1863 se sai positiivista huomiota ja edisti suomalaisen teatterin asiaa.

Hannikaisen perustama ja toimittama, edistykselliseksi luonnehdittu Kanava lopetettiin viranomaisten toimesta 1847, minkä jälkeen Hannikainen avusti muita lehtiä ja toimi Suomettaren päätoimittajana 1864. 

Silmänkääntäjää lainattiin eri lukemistoihin, mikä osaltaan teki teoksen tunnetuksi. Kaikkiaan Hannikainen julkaisi yhdeksän näytelmää, neljä jäi lisäksi julkaisematta. Hannikainen kirjoitti myös runoja ja suomensi tunnettujen kirjailijoiden kuten Holbergin, Shakespearen ja Cervantesin näytelmiä. Hänen suomennoksiinsa kuuluu myös asiaproosaa, lainopillisesta tietoudesta Venäjän historiaan.
(Pietari Hannikainen, Wikipedia 24.9.2014)

Hannikainen toimi kekseliäästi ja vaivojaan säästämättä suomen kielen aseman parantamiseksi. Aktiivisina työvuosinaan hänellä oli monta rautaa tulessa. Silloisen tavan mukaan näytelmiä julkaistiin lehdissä, katkelma kerrallaan. Hannikainen oivalsi, että vain suomeksi kirjoittamalla ja suomenkielisiä näytelmiä julkaisemalla voitaisiin ulkomaisten näytelmäseurueiden esitykset vähitellen korvata sellaisilla, joita näyttelisivät suomalaiset. Silmänkääntäjän teki tunnetuksi sekin, että Aukusti Lilius otti siitä osia Suomenkieliseen lukemistoonsa (1850) ja August Ahlqvist omaan lukemistoonsa koko näytelmän. "Yli-oppilasten näytelmä-yhtiö" esitti 1850-luvulla muiden muassa Silmänkääntäjää. Seuranäytelmäinnostus joudutti osaltaan Suomalaisen Teatterin perustamista 1872.

Parhaiten Pietari Hannikainen onnistui kirjoittaessaan ja suomentaessaan asiaproosaa. Ruotsista käännetty mukaelma Asianajaja eli Lain-opillinen Käsikirja Suomen kansalle ilmestyi 1847. Vielä 1880 Hannikainen julkaisi lähes 500-sivuisen Venäjän historian suomennoksen. Myös Hannikaisen lehtimiesura jatkui pitkään; hänen toimittamiinsa tai avustamiinsa kuuluivat ainakin Lukemisia Maamiehille, Sananlennätin, Aamurusko, Otava, Suometar ja Uusi Suometar.

(SKS:n Kansallisbiografia)

Hannikaisen ensimmäisen puoliso oli Karin Margaretha Kranck (vanhemmat Rovaniemen kirkkoherra Johan Kranck ja Catharina Elisabeth Wegelius). Tämän kuoltua vuonna 1862 Hannikainen vihittiin 1864 Emilie Savanderin kanssa (vanhemmat kruununvouti Pehr Savander ja Johanna Cedervaller). 

Lapset: August Edvard (1854-1939, varatuomari, nimismies), Fanny Wilhelmiina (1854-1934), Peter Woldemar (1858-1928, metsähallituksen pääjohtaja, valtioneuvos), Armias (1860-1946), Karl Onni Gerhard (1865-1930, lyseon lehtori ja rehtori), Tauno Robert Alarik (1868-1953, lääkintöneuvos).

Pietari Hannikaisen muistomerkki pystytettiin Parikkalaan 1956.

kts. Richard Faltinin toiminta helsinkiläisen teatteri- ja oopperamusiikin hyväksi

HARAKKA, Timo (1962 - )

Kirjoittanut kolumneja ja reportaaseja useisiin lehtiin (mm. Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti, Image) ja toiminut päätoimittajana muun muassa Vihreässä Langassa (1990-94).

Kirjoitusta (écriture) (Harakka ja Kimmo Pietinen, Gummerus 1986),
Markiisi de Salaman vuodet (Hannu Salamasta, Odessa 1986),
Spagettivatikaani ja muita euronovelleja (Otava 1995),
Viemärirotta (Otava 1998),
Luoton loppu - rahavallan raunioista kohti uutta kapitalismia, pamfletti (Wsoy 2009).

kts. Timo Harakka (laajempi esitys), Pekka Haavisto

HAUTALA, Heidi (1955 - )

Suomen vihreän liikkeen johtohahmoja 1980- ja 90-luvuilla. Vihreän liiton puheenjohtaja 1987–1991.

Kehitysministeri Kataisen hallituksessa 2011-13. Kansanedustaja 1991-95 ja 2003-09. Kansanedustajakausien välillä europarlamentaarikko 1995-2003. Neste Oilin hallintoneuvostossa 2005–11.

Hautalan uraa ministerinä varjostivat Finnair-kohu (2012), Pimeän työn kohu (2013) ja Arctia Shipping -kohu, joka pakotti Hautalan eroamaan ministerin toimesta lokakuussa 2013. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi hänelle eron 17.10. ja nimitti samalla Pekka Haaviston hänen seuraajakseen.

Hautala syntyi Oulussa viisilapsisen perheen nuorimmaiseksi. Hänen isänsä oli yleisesikuntaeversti ja pankinjohtaja Yrjö Hautala, joka toimi jatkosodan aikana 4. maaliskuuta 1944 alkaen IV AK:n esikuntapäällikkönä. Vuonna 1968 Hautalan perhe muutti Helsinkiin, jossa Heidi Hautala tutustui kasvissyöntiin ja liittyi Ananda Marga -joogayhteisöön.
 
Hautala eli avoliitossa kuvataiteilija J.O. Mallanderin kanssa vuosina 1980–1985 ja heillä on yksi yhteinen lapsi, vuonna 1981 syntynyt poika, Jasper. Hänen nykyinen miesystävänsä on venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Nekrasov.
 
(Heidi Hautala, Wikipedia)

Kirjoittanut: Vaihtoehtoja on - suomalaisen hyvinvoinnin puolustus (useita kirjoittajia, Erkki Tuomiojan vaalityöryhmä, 1995), Rehellistä ruokaa - Heidin kanssa keittiössä (tekijät Heidi Hautala, Kaisa Leka ja Janne Länsipuro, Wsoy 2007), Venäjä-teesit - vakaus vai vapaus? (Tammi 2008).

kts. Heidi Hautala (laajempi esitys)Pekka SauriSuomi-lehti

HEIDENSTAM, Verner von (1859 - 1940)

Carl Gustaf Verner von Heidenstam (s. 6. heinäkuuta 1859, Olshammar, Askersund, Ruotsi – k. 20. toukokuuta 1940, Övralid, Motala) oli ruotsalainen runoilija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1916. Hän kirjoitti eeppistä runoutta, joka ylisti Ruotsin suuruutta ja kunniakasta historiaa. Hän oli Ruotsin akatemian jäsen 1912–1940.

Heidenstamin muistelmat När kastanjerna blommade julkaistiin 1941.

(Verner von Heidenstam, Wikipedia)

kts. Verner von Heidenstam (laajempi esitys)

HEIKINHEIMO, Seppo (1938 - 1997)

Sota-ajan lapseksi Helsingissä 3. kesäkuuta 1938 syntyneestä Seppo Erkki Sakari Heikinheimosta tuli musiikkitieteilijä, kirjailija ja kääntäjä. Hän kirjoitti teokset muun muassa Martti Talvelasta (1978), Aarre Merikannosta (1985) ja Oskar Merikannosta (1995) sekä suomensi runsaasti musiikkiaiheista kirjallisuutta. Salanimellä Raimo Ontronen hän kirjoitti sotaromaanin Tehtävä Sorokassa (Karisto 1977).

kts. Seppo Heikinheimo (laajempi esitys)

HEIKKINEN, Kalle (1929 - 1989)

Pohjoisen kirjailijoihin kuulunut Kalle Heikkinen oli ammatiltaan puunkäsittelijä. Häneltä ilmestyi neljä romaania Isäjumalan topparoikka (1973), Merimiehet (1978) ja 1950-luvun savottaelämää kuvaava Erään myytin anatomia (1982), joiden julkaisusta vastasi Pohjoiset kirjailijat Ry, sekä persoonallinen, sävyltään haaveellinen pienoisromaani Onnen maa (1980).

Onnen maan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan jälkeiseen Etelä-Amerikkaan, mutta - kuten takakansi toteaa - aihe on ajaton, se on "ihmisen oman itsensä ja paikkansa maailmassa etsimisen teema". Nuori Joni karkaa laivasta jossain etelä-amerikkalaisessa satamassa, pakenee etsimään onnea vieraasta maasta. Hän rakastuu ilotyttöön joka on inkojen jälkeläinen, yhdessä he tekevät matkan vuorille. Maailma ei kuitenkaan rakennu kaukokaipuun ja eroottisen haaveilun, intohimon ja hellyyden utopioiden varaan. Romaanin loppuratkaisu tapahtuu pääkaupungin vankilassa narkomaanien ja poliittisten vankien keskellä. Onnen maan kustansi Lehtijussi Oy:n yhdessä Pohjoiset kirjailijat Ry:n kanssa.

  Ja nuo kidutettavien huudot. Narkomaanien huudot.
  Yksi huumepidätetyistä suoritti käytävän vastakkaisella puolella mielipuolisia temppuilujaan, toinen ulvoi käytävän perällä Ave Mariiaa!! Vastakkaisen puolen kohdalla oleva heittäytyi lattialle, ryömiskeli öristen ympäri selliä toisten jaloissa, nousi ja kurkottui varpailleen ja katseli kauhun vallassa ympärilleen, räpytteli käsiään, vapisi ja kirkui hukkuvansa toukkiin.
  Tapeltuaan aikansa toukkien kanssa kirkuja koki vastareaktion: istuutui lattialle kaltereiden juurelle onnellisena kuin lapsi, leperteli ja laskeskeli olemattomia rahoja ja poimi rahaa kaikkialta ympäriltään kuin marjoja, vapisevin käsin kurkotti ja haroi rahaa käytävän lattialtakin kaltereiden välistä silmissään onnellinen ahne ilme. Käytävän perällä alkoi huutaa Ave Mariiaa se toinen.
  Peronisteja vietiin yksi kerrallaan.
  Yökö nyt oli, vai jo toinen päivä?

(Onnen maa, s. 91)

Neljän romaanin lisäksi Heikkinen kirjoitti muutamia kuunnelmia 1960-luvun lopulla, mm. Metsäläisen arkea (1967) ja Tässäkö kaikki (1970).

HIIDENMAA, Pirjo (1959 - )

Suomalainen oppi- ja tietokirjailija. Suomenkielen erikoistutkija. Toiminut Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian johtajana syksystä 2013.

Suomen tietokirjailijat ry:n puheenjohtaja 2003-2011. Euroopan kirjailijajärjestön European Writers' Council puheenjohtaja vuodesta 2009.  

kts. Pekka Sauri

kts. myös Pirjo Hiidenmaa, Wikipedia

HIISKU, Aune (1902 - 1978)

Opettaja, kirjailija. Julkaistu tuotanto: Kun talo on valmis tulee kuolema (Wsoy 1933, romaani, julkaistu tekijänimellä Aune Heinonen), Kaarlo Sarkia - uneksija ja kilvoittelija (Wsoy 1972, Kaarlo Sarkian elämäkerta).

Sisarukset Aune, Kyllikki ja Helka Hiisku valmistuivat maistereiksi Turun Yliopistosta pääaineenaan kotimainen ja yleinen kirjallisuus. Sisarusten opettajana toimi V. A. Koskenniemi.

Aune, Kyllikki ja Helka kuuluivat Koskenniemen vuonna 1929 perustaman kirjallisen piirin ydinjoukkoon. Piiristä kehittyi myöhemmin V. A. Koskenniemen Seura. Sisarukset testamenttasivat asuntonsa ja osan jäämistöään seuralle.

Kun seuran sihteeri Kati Launis jatkoi professori Kerttu Saarenheimon 1980-luvulla aloittamaa sisarusten kirjallisen jäämistön järjestelyä, löytyi useita Aune Hiiskun julkaisemattomia käsikirjoituksia, muun muassa sotanovelleja ja salapoliisiromaani. Jäämistöön kuuluu mittava määrä suomalaisen kirjailijatutkimuksen kannalta mielenkiintoisia kirjeitä mm. Tauno Koskelan kirjeitä Aunelle ja Kyllikille, Unto Kupiaisen kirjeitä Helkalle ja Kyllikille, V. A. Koskenniemen ja Vieno ja Inna Koskenniemen kirjeitä sisaruksille, Kaarlo ja Veija Marjasen kirjeitä sisaruksille ja Kaarlo Sarkian kirjeitä sisaruksille. Lisäksi jäämistöön kuuluu mm. Kaarlo Sarkian elämäkertaa varten saatua Sarkian kirjeenvaihtoa ja hänen päiväkirjalehtiään sekä Aune Hiiskun keräämä laatikollinen isokyröläisiä kansantarinoita ja sananparsia.

Aune lisensioitui 53-vuotiaana vuonna 1955, lisensiaatintyönä Helsingin Yliopistoon oli F. E. Sillanpään romaanitaide. Aune Hiisku kuoli 76-vuotiaana vuonna 1978.

HIISKU, Helka (1912 - 1962)

Opettaja, runoilija, toimittaja ja kääntäjä. Suomensi mm. Giovanni Guareschin Isä Camillo -sarjaa. Julkaistu runotuotanto: Muuttolintu (Wsoy 1946, 161 sivua), Karannut tuli (Wsoy 1948, 106 sivua), Iltalaulu, valitut runot (Wsoy 1971, 112 sivua). 

Helka oli lyyrikko, jonka ominaislaatu näkyy parhaiten balladirunoudessa ja myyttisen perinteen soveltamisessa. Häneltä ilmestyivät kokoelmat Muuttolintu (1946) ja Karannut tuli (1948); valittujen runojen postuumi kokoelma Iltalaulu (1971) sisältää myös aikaisemmin julkaisemattomia tekstejä, esimerkiksi kantaatin Mestarinkadulle valmistuneen Turun normaalilyseon rakennuksen vihkiäisjuhlaan 1950-luvun lopulta. Helka myös suomensi sekä proosaa että lyriikkaa virosta ja italiasta. Hän esitteli suomalaisille lukijoille esimerkiksi Lydia Koidulaa, Marie Underia ja Eugenio Montalea.

Kun Francesco Rosin elokuva Kristus pysähtyi Eboliin saapui Suomeen neljännesvuosisata sitten, harva huomasi, että filmin perustana oleva kirja oli ilmestynyt suomeksi jo rutkasti aikaisemmin. Carlo Levin romaani Jumalan selän takana liitettiin WSOY:n Eurooppa-sarjaan jo 1950-luvulla. Suomentaja oli - Helka Hiisku.

(Jouko Grönholm, Kynä kantaa vuosikymmenestä toiseen; Turun Sanomat 24. 12. 2005)

HIISKU, Kyllikki (1905 - 1966)

Opettaja, toimittaja ja kääntäjä. Kirjoitti kirjallisuusarvosteluja mm. Valvoja-lehteen. Keskimmäinen Hiiskun kirjallisista sisaruksista.

Kyllikki Hiisku julkaisi vain yhden kirjan. Italia valinkauhassa, nähtyä ja koettua (Gummerus 1945) on mielenkiintoinen matkakirja, kuvaus kulttuurielämästä sodan varjossa:

Hiisku matkustaa Roomaan tutustumaan kaupungin historiaan, tutkimaan sen mennyttä ja nykyistä taidetta, mutta joutuu todistamaan kuinka maailmanpoliittinen kuohunta ja väkivalta äkkiä imaisee maan ja kaupungin mukaansa. Italia on sodassa. Tekijä pelkää pommituksia yhdessä muiden kanssa, pysyy maassa ja seuraa tapahtumien kehittymistä. Hän näkee saksalaisten joukkojen lähdön ja liittoutuneiden saapumisen.

Kirjan monipuolinen ja hyvä kuvitus antaa riipaisevan kuvan 1940-luvun kulttuurimatkan luonteesta. Valokuvat nähtävyyksistä ja taide-elämyksistä vaihtuvat kuviin sotatoimialueelta saapuneista pakolaisista ja Milanon raunioiksi pommitetusta Scala-oopperatalosta. Sota-ajasta huolimatta maassa järjestettiin taidenäyttelyitä ja -esityksiä. Kirjan ansioihin kuuluu tekijän perehtyneisyys Italian 1940-luvun taiteeseen.

HIRVONEN, Uuno (1898 - 1971)

Uuno Ilmari Hirvonen syntyi jouluaattona 24. 12. 1898 Raudussa ja kuoli 27. 6. 1971 Helsingissä. Sanomalehti Uusi Suomen toimittaja 1919-1923, toimitussihteeri 1923-1937, toimituspäällikkö 1937-1958. Suomen näytelmäkirjailijaliiton puheenjohtaja 1942-1946.

Kirjailijana Hirvonen tuli tunnetuksi tekijänimellään Simo Penttilä. Käytti alkuaikoina myös salanimiä Akseli Koskensalpa ja Artturi Koskensalpa.

Vuonna 1918 ilmestyi kaksi omalla nimellä kirjoitettua teosta, salapoliisiromaani Gyldenbrookien kunnia ja romaani Tienristeyksessä. Kolmas teos ilmestyikin sitten Simo Penttilän nimellä: Ecuadorin konsuli, 1921.

Artturi Koskensalvan kirjoittama salapoliisiromaani Kadonneet miekankannattimet (ilmestyi 1922) on keräilyharvinaisuus.

Viihteellisten seikkailu- ja salapoliisiromaanien lisäksi Hirvonen kirjoitti näytelmiä sekä useita elokuvakäsikirjoituksia mm. 34:n minuutin mykkäelokuva Meren ja lemmen aallot (1926, ohjaus ja käsikirjoitus Simo Penttilä ja Lauri Aho), Kuollut mies rakastuu (1942, ohjaus Ilmari Unho), Kuollut mies vihastuu (1944, ohjaus Ilmari Unho), historiallinen seikkailukomedia Sadan miekan mies (1951, ohjaus Ilmari Unho), Kuollut mies kummittelee (1952, ohjaus Jorma Nortimo).

Mannermaisen hienostuneen jännityselokuvan tyyliä tavoittelevien Kuollut mies -elokuvien pääosaa eversti Rainer Sarmoa esitti Joel Rinne.

kts. Simo Penttilä

HOLMA, Klaus (1914 - 1944)

Klaus Ben Holma, 3. 4. 1914 Hämeenlinna - 9. 11. 1944 Helsinki. Taidehistorioitsija, keräilijä ja kirjailija. Vanhemmat assyrologi, diplomaatti Harri Holma (1886 - 1954) ja Alli Hagfors-Haapakoski (1888 - 1963). Puoliso vuodesta 1939 Simonne Jacqueline Sachs.

Taidehistoriaa Helsingissä ja Pariisin Sorbonnessa opiskellut Klaus Holma väitteli filosofian tohtoriksi 1940 aiheenaa Louis Davidin (1748 - 1825 elänyt vaikutusvaltainen ranskalainen uusklassiseen koulukuntaan kuulunut taidemaalari ja Maximilien de Robespierren ystävä; kuuluisimpia töitä pelkistetty piirros kuningatar Marie Antoinettesta pyövelinrattailla) suhde antiikkiin.

Klaus Holman isä Harri Holma toimi vuodesta 1919 lähetystösihteerinä Kööpenhaminassa, sitten lähettiläänä Berliinissä, Wienissä vuodesta 1921, Pariisissa ja Brysselissä vuodesta 1927, Vatikaanissa vuodesta 1943 sekä Roomassa vuosina 1948-53. Ennen ulkoministeriön palvelukseen siirtymistään hän oli Helsingin yliopiston assyriologian ja seemiläisen filologian dosenttina. Avioliiton hän solmi Alli Hagfors-Haapakosken kanssa vuonna 1912.

Alli ja Klaus Holma keräsivät taidetta ja antiikkiesineistöä Pariisin antiikkimarkkinoilta ja Ranskan maaseudulta. Klaus Holman nimeä kantava kokoelma muodostaa suomalaisittain harvinaisen kokonaisuuden keski- ja eteläeurooppalaista taidetta ja taidekäsityötä.

Taidehistorioitsija Klaus Holma solmi jo nuorena ylioppilaana ystävyyssuhteita Louvren virkailijakuntaan, jolta sai arvokkaita tietoja Pariisin taide- ja antiikkimarkkinoista. Äiti ja poika kokosivat esineistön vähitellen Pariisin ja Ranskan maaseudun kirpputoreilta ja alueilta, joissa tiesivät antiikkiesineitä olevan parhaiten esillä.

Lahteen kokoelma päätyi kaupunginjohtaja Olavi Kajalan aktiivisen työn tuloksena. Lahden kaupunki tarjosi riittävät huonetilat kokoelmille sekä rouva Alli Holmalle sopivan suuruisen huoneiston Harri Holman kuoleman jälkeen.

Lahjoitukseen liittyy jatkuvan näytteillä pidon ehto. Kokoelma on esillä Lahden historiallisen museon toisessa kerroksessa. (Lahden kaupunginmuseon nettisivulta) 

Kolmikymmenvuotiaana kuolleen Holman kirjallinen tuotanto jäi vähäiseksi. Julkaistut teokset:

David - son evolution et son style. (Väitöskirja. Pariisi 1940.) Nuoruus vanhassa talossa. (Sivistyneistöromaani. Otava 1943. Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1925-32 opiskellut Holma omisti esikoisromaaninsa luokkatoverilleen ja ystävälleen Eino E. Suolahdelle.) Kolme. (Romaani. Otava 1944.) Runoja. (Tekijän kuoleman jälkeen ilmestynyt runokokoelma, elämäkerrallisen johdannut kirjoittanut Eino E. Suolahti. Otava 1945.)

Päiväkirjamuotoon kirjoitetun, osittain kokeellisen, välihuomautuksia sisältävän romaanin Kolme alkuun tekijä on liittänyt katkelman kirjeestään Elsa Arokalliolle:

Vaikka näytkin unohtaneen siitä illasta kaiken muun paitsi Weberin terassin sekä sen, että meillä oli hauskaa, pysyn kivenkovana väitteessäni: Sinä olet syypää tämän kirjan syntymiseen, halusit sitten tai et. Tietenkään Sinä et voinut tietää millainen siitä tulisi - sitähän minäkään en silloin aavistanut. Mutta Sinun neuvostasi ryhdyin kiertämään sieluni ympäriltä hämähäkinseittejä, joita olikin kertynyt paljon ja laadultaan erittäin arveluttavia. Paperille painettuina ne nyt ovat tämän näköisiä. Kiitollisena ystäväsi K. H.

kts. Elsa Arokallio

HÄLLI, Matti (1913 - 1988)

Tuottelias kirjailija muistetaan pakinatyyliin kirjoitetuista Anderson-tarinoista Ystävämme Anderson (1945), Vanha mukava Anderson (1946), Hailuotoon sijoittuvista romaaneista Isä Jumalan ilveilijä (1961), Ruottinojan aurinko (1963), Meri-Heikin perintö (1965) ja Juurikorpi-sarjasta Täällä juurikorvessa (1971), Morsiamenkädestä ja puhuvasta ovenrivasta (1972), Juurikorven elämänmenosta (1975). Näiden lisäksi Hällin tunnetuimpiin teoksiin kuuluvat nuorisoromaani Jäät lähtevät (ensimmäinen painos 1940, viides painos 1969) ja romaani Suopursu kukkii (ensimmäinen painos 1943, viides painos 1965).

Matti Hälli syntyi 20. 3. 1913 Oulussa missä hän myös vietti lapsuutensa. Isä ja äiti olivat työssä Åströmin nahkatehtaalla, jossa valmistettiin tarvikkeita Venäjän armeijalle. Perheen sukunimi oli virallisesti Häll, mutta kääntyi kansan suussa muotoon Hälli. Äiti kuoli ennen kuin poika ehti täyttää kaksi vuotta. Isä ja poika muuttivat asumaan isän sisaren Annan luokse. Lähellä asui mm. kirjailija Samuli Paulaharju.

Yliopisto-opinnot Hälli aloitti Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, mistä siirtyi humanistiseen tiedekuntaan. Opintojaan hän rahoitti sekalaisilla töillä, ensimmäinen työpaikka oli viilarin apulaisena metalliverstaalla.

Hälli kirjoitti aluksi rakkauskertomuksia, runoja ja novelleja, sitten seikkailu- ja jännityskertomuksia eri lehtiin, mm. Jännityslukemistoon ja Yllätyslukemistoon. Myöhemmin myös pakinoita ja esseitä, mm. Seuraan ja Suomen kuvalehteen.

Ensimmäisissä tuotoksissaan Hälli käytti tekijänimeä M. Paasi (alkuperäisen Häll-nimen suomennos), mutta esikoisteoksessa Dynamiittimiehet (1938) jo nimeä Hälli, jonka sitten laillistutti viralliseksi sukunimekseen vuonna 1940.

1943 ilmestyi kohtalaisen hyvin menestynyt Suopursu kukkii, mielenkiintoinen romanttinen romaani, jonka Hälli kirjoitti rintamalla karbidilampun ja kynttilän valossa. Romaania moitittiin liiallisesta sentimentaalisuudesta, mutta muuten se sai varsin kiittäviä arvosteluja.

Lauri Viljanen: "Matti Hällin kirjallinen taito on todella huomattava. Hän osaa kirjoittaa leikkivän älykästä resonnoivaa vuoropuhelua jonkun Francen tai Huxleyn tapaan". 

1944 Hälli avioitui laulajatar Aino Annikki Nousialan (Nyberg) kanssa.

1945 ilmestyi ensimmäinen Anderson-kirja Ystävämme Anderson ja romaani Valmista sydämesi unohtamaan. Valmista sydämesi unohtamaan pohjautuu osittain Hällin omiin nuoruudenkokemuksiin, aiheena on isän ja pojan viimeinen yhteinen kevät, tapahtumat sijoittuvat Oulujoen rannalle.

Anderson-kirjojen tyylistä kevyttä kertoilua ja humoristista pakinointia Hälli jatkoi mm. kirjassa Aurinkoisia tarinoita (1950).

1957-67 ilmestyi Oulu-trilogia: Valkea kaupunki (1957), jonka tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle, Lassinkallio (1959), jossa palataan 1930-luvun Ouluun - teoksen nimi viittaa Merikosken hurjimman virtauksen kohdalla olevaan kallioon, jonka kohdalle myöhemmin rakennettiin voimalaitoksen patosilta - ja Kosken kuuluvissa (1967). 

Trilogian päätösromaanin päähenkilö on merimies Hesseli. Hesselin kotikaupunki on Merikosken halkaisema, nurjalla puolella asuu köyhä työväestö ja oikealla puolella paremmin toimeentulevat. Romaani tapahtuu kevään ja syksyn välillä: keväällä Hesseli saapuu meriltä, syksyllä hän taas ottaa pestin uuteen laivaan.

1961-65 ilmestyneen Hailuoto-trilogian aloittava Isä Jumalan ilveilijä on ehkä Hällin paras romaani. Päähenkilö tohtori Johannes Rautaletto on tullut saarelle pirua karkuun, sillä hän uskoo ettei piru pääse hämmentämään luotolaisten luonnonläheistä, yksinkertaista ja käytännöllistä elämää. Omalaatuisena maailmanmenon pohtijana Johannes Rautaletto on sukua Konsta Pylkkäselle - hän on Pylkkäsen totisempi versio. Romaanin huumori ei ole yhtä hersyvää kuin Anderson-kirjoissa mutta vähintään yhtä sattuvaa, tarkoituksellisen ilkikurista. Hälli sai romaanista Otavan palkinnon. V. A. Koskenniemi totesi Hällin ansainneen tunnustuksen ja kirjoitti romaanista Uuden Suomen arvostelussa:

"Tarkkaavankin lukijan on usein vaikea löytää oikeaa tietä tekijän ajatusten labyrintistä. Kenties tässä moniselitteisyydessä onkin eräs Matti Hällin teoksen pääviehätyksistä."

Ruottinojan aurinko (1963) myös kuuluu tekijänsä parhaimmistoon. Se on sikermä tarinoita kansanihmisistä ja heidän edesottamuksistaan Ruottinojan suvun hallitsemassa saariyhteisössä, sen suljetussa pienoismaailmassa. Teos sisältää viittauksia todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin kuten 1700-luvulla Hailuodolla kappalaisena toimineeseen Mikael Allgéniin. Voimakasluontoinen kappalainen on jättänyt jälkensä saariyhteisön elämään. Kun pappi Sarvijaakon suu vastoin kantajansa tahtoa alkaa suoltaa karkeita sanoja, luotolaiset kauhistuvat, mutta Vanhan testamentin ankaraan Jahveen uskova Aaprami Ruottinoja toteaa vain, että "Algeenus-vainaja se vaan karkaa uuven papin tukkaan ja pyrkii otsaluille, ja avaa suun ja haukkuu jokaisen luotolaisen vainaan varmuuven vuoksi, niin ettei se kuoleman väkevyyvestä turhaa ylpistyisi".

Viimeiset vuodet Matti Hälli asui mökillään Hailuodossa. Hän kuoli 29. 3. 1988.

Tuotanto: Dynamiittimiehet (seikkailukertomus, 1938), Leppakkoarvoitus (salapoliisiromaani, 1939), Jäät lähtevät (nuorisoromaani 1940), Oi aika sä entinen (romaani, 1942), Murha meren rannalla (salapoliisiromaani 1943), Sopimatonta kuolla yliopistolla (salapoliisiromaani, 1943), Suopursi kukkii (1943), Ystävämme Anderson (1945), Valmista sydämesi unohtamaan (1945), Vanha mukava Anderson (1946), Muovailusavea (romaani, 1947), Seitsemännen taivaan poika (1949), Aurinkoisia tarinoita (novelleja, 1951), Humoristin muistikirja (1954), Noutajat (romaani, 1955), Päivänpaisteen puolella (1956), Sinisellä Saimaalla seilattiin (14 hauskaa tarinaa, 1957), Valkea kaupunki (1957), Lassinkallio (1959), Mies ja neliapila (1960), Isä Jumalan ilveilijä (1961), Kelpo rouva Sedmiradski ja muita fantasioita (1963), Ruottinojan aurinko (1963), Meri-Heikin perintö (1965), Kvartetti (1965), Kosken kuuluvissa (1967), Viheltäjä (romaani, 1969), Täällä Juurikorvessa (1971), Morsiamenkädestä ja puhuvasta ovenrivasta (1972), Kesäheinä ja Kissankello (1973), Nämä kaksi maisemaa (romaani 1974), Taikapuut (romaani, 1977).

INGSTAD, Helge (1899 - 2001)

Satayksivuotiaana kuollut norjalainen Helge Marcus Ingstad kuuluu niihin harvoihin, jotka ovat eläneet kolmella vuosisadalla. Hän syntyi 30. 12. 1899 ja kuoli 29. 3. 2001. Ingstad oli seikkailija, tutkija ja kirjailija.

Suomennettu tuotanto: Turkismetsästäjänä Pohjois-Kanadan intiaanien parissa. Otava 1936. 238 sivua + kuvaliitteet ja karttaliite. Tekijän luvalla suomentanut Elsa Arokallio. Runsaasti kuvitetussa teoksessa on 39 liitekuvaa. Kultamaan Bill. Otava 1948. 219 sivua. Suomentanut Helmi Krohn. Seikkailuromaani. Ennen Kolumbusta - ensimmäisten Amerikan löytäjien jäljillä. Kirjapaja 1967. 250 sivua + kuvaliitteet. Suomentanut Tuulikki Palomurto. Runsaasti kuvitettu.

Norjalainen matkakirjallisuus on perinteisesti liitetty löytöretkiin, tutkimusmatkoihin ja karujen, vaikeakulkuisten alueiden valloittamiseen.

1800-luvun lopulla seikkailu- ja tutkimusmatkailu alettiin yhdistää läheisesti kentällä tapahtuvaan tutkimustyöhön. Norjassa siitä olivat parhaita esimerkkejä tutkimusmatkailijat Fridtjof Nansen (1861–1930) ja Roald Amundsen (1872–1928), jotka molemmat julkaisivat yksityiskohtaiset kuvaukset matkoistaan. Nansen oli tuottelias kirjoittaja, joka usein kuvitti kirjansa omilla piirroksillaan... Myös Amundsen julkaisi useita kirjoja... Näiden harvinaislaatuisten miesten kirjoittamat tekstit saavat lukijat edelleen pauloihinsa.

Yksi norjalainen tutkimusmatkailija, jonka teoksia niinikään on julkaistu laajalti, on Thor Heyerdahl (1914–2002). Hänen valtameren taakse suuntautuneet tieteelliset tutkimusmatkansa Kon-Tikillä, Ralla ja Tigrisillä on muunnettu sekä sykähdyttäviksi matkakertomuksiksi että dokumenttielokuviksi. Heyerdahl julkaisi myös useita muita teoksia, joissa hänen tutkimus- ja matkailuharrastuksensa yhdistyivät.

Seikkailija ja kirjailija Helge Ingstad (1899–2001) löysi muinaisen norjalaisen kylän rauniot L’Anse aux Meadowsin läheltä Newfoundlandin pohjoisrannikolta todistaen kiistattomasti, että viikingit olivat 1000 vuotta aiemmin perustaneet siirtokunnan Pohjois-Amerikkaan. Ingstad julkaisi tutkimuksistaan useita kirjoja, mm. Landet under Leidarstjernen (1959) ja Ennen Kolumbusta: Ensimmäisten Amerikan löytäjien jäljillä (1967; Vestervej til Vinland, 1965).

Uudempi norjalainen matkakirjallisuus on keskittynyt muiden kulttuurien luonnehtimiseen. Sotakirjeenvaihtaja Åsne Seierstad kuvailee afgaaniperheen elämää vähän talibanhallinnon kukistumisen jälkeen menestysromaanissaan The Bookseller of Kabul. 

ISOTALO, Kaarlo (1918 - 1989)

Veturinlämmittäjänä, telakkatyöläisenä ja levyseppänä toiminut turkulainen kirjailija. Syntyi 20. 9.1918 Pyhäjoella. Kuoli 2. 7. 1989.

Esikoisteos runokokoelma Yli karikon ilmestyi kirjailijaryhmä Kiilan kustantamana 1950. Esikoisromaani Telakka, Karisto 1960. Viimeinen teos romaani Kalastajan talo, Karisto 1987.

Ensimmäisen ja viimeisen romaanin välillä ilmestyi yli 30 teosta, pääasiassa romaanikirjallisuutta, maininnan arvoisia aiheeltaan historiallinen saaristotrilogia Saarten herra (Karisto 1982), Saaret ja meri (Karisto 1983) ja Pohjoiset kaupungit (Karisto 1984) sekä:

Telakka (1960), Tämä meistä (1960), Maantie (1961), Maa repeää (1962), Elintilaa (1964), He vetivät Hitlerin vankkureita (1965), Puun alla (novelleja, 1966), Loikkarit (1969), Maattoman miehen talvisota (1972), Alueuutiset (1973), Itkevät rannat (1976), Janne ja Osku (1978), Lähtöjä (1978), Säädyllinen aviorikos (1979).

Muista teoksista kannattaa mainita elämäkerrat Helge Stén 1923 - 1965 (taiteilijaelämäkerta, A. Stén ja ja Turun kansallinen kirjakauppa 1980) ja Konrad Lehtimäki - Hehkurinta (elämäkerta 1883 - 1937 eläneestä kansanedustajasta ja kirjailijasta, Karisto 1986).

Isotalon kiinnostuksen kohteita ovat ihmiset yhteiskunnallisten ilmiöiden ja muutosten keskellä, poliittisten ratkaisujen vaikutus ihmisten elinolosuhteisiin ja erityisesti työläisväestöön sekä ihmissuhteiden ristiriidat ja niiden tuottama kärsimys. Esimerkkejä kirjailijan keskeisestä aihepiiristä:

Telakka - kuvaus suurtelakan työläisten maailmasta, poliittisista ristiriidoista, päähenkilönä itseensä sulkeutunut työmies, joka kokee jääneensä yhteiskunnan ulkopuolelle. Maattoman miehen talvisota - omaelämäkerrallisiin kokemuksiin perustuva tilitysromaani. Itkevät rannat - romaani suomalaisen yhteiskunnan murrosvaiheesta, maaseudun autioitumisesta, keskipisteessä kolmilapsinen perhe arkisine rutiineineen. Janne ja Osku - kuvaus avioeron haavoittuvimmista uhreista, lapsista. Säädyllinen aviorikos - avioliiton hajoamista ja avioerolapsen tilannetta analysoiva ihmissuhderomaani.

Kaarlo Isotalo voitti näytelmänkirjoituskilpailun 1963. Näytelmän Veneenpaikkaajat ensi-ilta oli Turun ylioppilastalossa 22. 3. 1964.

JAKOBSDOTTIR, SVAVA (1930 - 2004)

Svava Jakobsdottir kuului 1900-luvun keskeisiin islantilaisiin vaikuttajiin, hän oli feministi, kirjailija ja poltiikko. Jakobsdottir kuului vasemmistolaiseen puolueeseen ja oli Islannin eduskunnassa vuosina 1971-79. Poliittisten kannanottojen ja taiteellisen luomisvoiman yhdistyminen hänen kirjallisissa töissään sai joskus vaikuttavia, omalaatuisia muotoja. Joidenkin teosten perusteella - joissa tekijän aatteellisuus ilmenee nimenomaan taiteen kautta, voimakkaan ironisiakin sävyjä saaden - on puhuttu "surrealistisesta feminismistä". 

Svavan isä (Hans) Jakob Jónsson oli luterilainen pastori. Svavan lapsuudessa perhe asui Kanadalle kuuluvassa Wynyardin kaupungissa Saskatchewan maakunnassa, jonka varhaiset uudisasukkaat olivat islantilaisia. Jakob Jónsson palveli kanadalaisista ja islantilaisista muodostuvaa Wynyardin luterilaista seurakuntaa 1935-40.

Svava Jakobsdottir valmistui Northamptonin (Massachusett, Yhdysvallat) Smith Gollagesta (yksityinen taidepainotteinen naisten korkeakoulu) vuonna 1952. Smith Gollage sijoittui 18. sijalle amerikkalaisen US News & World Reportin taidekorkeakoulu-vertailussa vuonna 2013.

Proosan lisäksi Jakobsdottir kirjoitti runoa ja näytelmiä. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat makaaberi novelli Saga handa Bornum ja romaani Gunnladar Saga. Jälkimmäinen on suomennettu:

Kultainen malja, 212 sivua, Otava 1990. 

JARKKA, Rauha 

Tuotanto, 1980-luku:
Tikankontti (1981). Romaani viittä päivää vaille satavuotiaaksi eläneestä Ulrika Elisabetista, joka syntyi 1856 ja sai 8 lasta, sekä hänen vanhimman poikansa vaimosta Lydia Vilhelminasta, joka kuoli 36 vuotiaana. Tapahtumat liikkuvat 1856 valmistuneella Saimaan kanavalla sekä Siperiassa. Kirjan kuvituksena vanhoja valokuvia kanavalta sekä romaanin päähenkilöistä.
Taigan vanki (1983). Dokumenttiromaani Lydia Vilhelmiinan vuonna 1916 Siperiaan lähteneestä miehestä insinööri Karl Henningistä, joka pääsi palaamaan Suomeen vuonna vasta 1921.
Lähellä rajaa (1985). Kertomus suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa.
Matkakumppani (1988).

1990-luku:
Kuikan huuto (1992). Mikkelin ja Puulaveden ympäristön pitäjille ja asukkaille omistettu kertomus orvon, kunnanelätiksi joutuneen savolaistytön tiestä aikuisuuteen sodan varjossa. Yksilön vaiheiden ohella romaani kuvaa Suomen yhteiskunnallista kehitystä.
Ohi huomisten kipujen (1995). Nuori Riina sairastuu spitaaliin ja ryhtyy penkomaan tautinsa historiaa. Jarkka on käynyt läpi historiallista kirjallisuutta ja kerännyt taustatietoa. Kirjan kansikuvassa Seilin saari Zacharias Topeliuksen vuonna 1845 ilmestyneestä kirjasta Finland framstäldt i teckningar. (Kauniille Seilin saarelle perustettiin spitaaliparantola 1600-luvulla, epidemian laantuessa saarelle eristettiin "heikkomielisiä" eli mielisairaita. Seilin mielisairaala lakkautettiin 1962, vuonna 1964 valtio luovutti rakennukset alueineen Turun yliopistolle, joka perusti saarelle saaristomeren tutkimuslaitoksen. Vielä 1800-luvulla lepraa eli spitaalia oli Suomessa huomattavassa määrin, niinpä Helsinkiin avattiin erityinen leprahoitola 1900 ja Orivedelle leprasairaala 1904. Oriveden leprasairaala suljettiin 1953, jolloin viimeiset neljä potilasta siirrettiin Helsingissä toimivaan Kumpulan sairaalaan, joka suljettiin 1962. Suomalaista lepratilastoa: 1904 95, 1906 115, 1924 57 ja 1950 7 tautitapausta. Kumpulan sairaalan sulkemisen jälkeen 1960-luvulla muutamia leprapotilaita oli hoidettavana Helsingin ihotautiklinikan piharakennuksessa.)

Kanssakulkija (1998) on Rauha Jarkan toimittama muistokirja miehestään Jarl Jarkasta. Kirja koostuu Jarl Jarkan ajatuksista ja puheista, mutta joukossa on myös Rauha Jarkan ajatuksia, kommentteja ja muistoja puolisosta.

JAURI, Erkki

kts. A. E. Järvinen 

JUNKOLA, Aapo (1935 - )

[ laitetaan kun ehditään ]

JOHNSON, Eyvind (1900 - 1976)

Ruotsalainen Nobelkirjailija (palkinto yhdessä Henry Martinsonin kanssa 1974). Ruotsin akatemian jäsen vuodesta 1957. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1962.

Eyvind Olof Verner Johnson syntyi 29. 7. 1900 Bodenissa kivityömiehen poikana. Kun isä sairastui eikä kyennyt enää elättämään perhettä, poika muutti tätinsä ja tämän miehen luo. Joutui jo nuorena tekemään raskasta ruumiillista työtä, opiskelu jäi vähäiseksi ja monet työsuhteista olivat lyhytaikaisia. 1920-luvulla Eyvind oleskeli useita vuosia Pariisissa ja Berliinissä joutuen tekemisiin pakolaisten ja irtolaisten kanssa, joiden raskaat elämänkokemukset herättivät hänessä myötätuntoa. Hän seurasi ajan poliittista liikehdintää ja kiinnostui sosialistisesta aatteesta.

[keskeneräinen - muistiinpanot jossain sekalaisten papereiden joukossa]

JÄRVENTAUS, ARVI (1883 - 1939)

Heikki Arvi Järventaus (vuonna 1903 tapahtuneeseen nimenmuutokseen Ockenström) oli evankelisluterilaisen kirkon pastori, kirkkoherra ja kirjailija. Hän kirjoitti useita näytelmiä ja romaaneja 1910-30 -luvuilla ja oli 1920-luvun tuotteliaimpia ja luetuimpia kotimaisia kirjailijoita.

Järventauksen teokset olivat sujuvia lukea, kuitenkin keskivertoa laadukkaampana viihteenä niissä oli hyvin toteutettua historiallisten vaiheiden ja tapojen kuvausta, parhaimmillaan myös varsin kelvollista ihmistyyppien ja juonen rakentelua.

Esikoisromaani vuonna 1916 ilmestynyt Lappi-aiheinen Risti ja noitarumpu on tositapahtumiin perustuva kertomus syntyperäisestä lappalaisesta Olaus Sirmasta, joka toimi Enontekiön lapinseurakunnan ensimmäisenä kappalaisena 1675-1719. Sirma oli riidanhaluinen ja juoppouteen taipuvainen, mutta ilmeisen lahjakas. Järventauksen esikoisromaani sisältää kuvauksia vanhoista lappalaisista tavoista ja otteita sen aikaisista, joikaamalla lauletuista loitsuista.

Järventaus kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1904. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1908 ja aloitti samana vuonna vt. kirkkoherrana Tervolassa sekä solmi avioliiton. Vuosina 1910-16 hän oli kappalaisena Enontekiöllä, 1918-23 Sodankylän kirkkoherra ja (1919-23) vt. kirkkoherra Lapin rovastikunnassa, minkä jälkeen toimi (vuodesta 1923 vuonna 1938 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka) kappalaisena Tuusulassa.   

Toimittaessaan vankilasaarnaajan tehtävää Oulun lääninvankilassa vuonna 1916 Järventaus joutui viemään Taavetti Lukkariselle tiedon tämän teloittamisesta. Tämä oli kova paikka Järventaukselle joka itsekin oli poliittisesti aktiivinen ja ainakin osittain jakoi Lukkarisen edesottamukset. 

Taavetti Lukkarinen (1884 Nilsiä – 2. lokakuuta 1916 Oulu) oli keminmaalainen, Kemi Oy:n metsätyönjohtaja, joka sai kuolemantuomion maanpetturuudesta autettuaan Muurmannin ratatyömaalta paenneita saksalaisia sotavankeja Suomen Lapin kautta Ruotsiin. Varsinainen jääkärivärväri hänen ei tiedetä olleen.

Taavetti Lukkarinen jäi kiinni saksalaissotavankien auttamisesta 26. joulukuuta 1915 Koivun asemalla. Hän oli piilottanut kolme saksalaista rekeensä, joka oli nostettu Rovaniemellä junaan. Lukkarinen ja kolme saksalaista otettiin kiinni. Lukkarinen onnistui pakenemaan Ruotsiin, mutta palasi koti-ikävän vuoksi Suomeen väärennetyllä passilla. Oulun rautatieaseman junatarkastusta peläten hän pudottautui Kiviniemen aseman paikkeilla junasta. Tämä havaittiin ja Lukkarinen joutui santarmien pidättämäksi ja edelleen venäläisten santarmien käsiin kesäkuussa 1916.

Lukkarinen joutui olemaan viheliäisissä olosuhteissa Oulun lääninvankilassa. Kuolemantuomion langetti salainen VI:n armeijakunnan sotilastuomioistuin. Tuomiosta on syytetty suomalaista kuvernööri Axel Fabian af Enehjelmiä, joka ilmeisesti venäläisten painostuksesta vaikutti siihen, että sinänsä varsin vähäpätöisestä aktivistista tehtiin varoittava esimerkki langettamalla hänelle kuolemantuomio. Toisen näkemyksen mukaan venäläismielisyydestään tunnettu Oulun kuvernööri pyrki itsekin toimimaan niin, ettei Lukkarista olisi armahdettu.

Lukkarista tiedetään kiusatun Oulun lääninvankilassa mm. estämällä häntä tapaamasta Kemistä varta vasten Ouluun matkustanutta vaimoaan.

Keskiyöllä vankilan portit avautuivat ja matka hirttopaikalle alkoi. Hänet hirtettiin 2. lokakuuta 1916 Oulun Kontinkankaalla. Ruumis peitettiin männyn juurelle kaivettuun kuoppaan. Suomen itsenäistyttyä Lukkarisen maine palautettiin, hänen hautansa avattiin ja hänen maalliset jäännöksensä haudattiin virallisesti Oulun hautausmaalle vuonna 1917.

(Taavetti Lukkarinen, Wikipedia)

– Järventauksen elämää leimasi kansallisaatteen jatkuva voimistuminen ja lopulta ajautuminen punakaarteja vastaan. Hän halusi irrottautua Venäjän keisarin vallasta, mutta ei ymmärtänyt työläisten tukeutumista bolshevismiin. Hän koki sisällissodan vapaussotana mutta myös sisällissotana, mikä oli hänelle suuri järkytys. Tätä traumaa hän käsitteli myöhemmin monissa teoksissaan ja runoissaan.

(Outi Oinas)

Järventauksen merkittävimpiä romaaneja esikoisteoksen ohella ovat niin ikään Lappi-aiheinen Satu-Ruijan maa (1920) ja historiallinen romaani Rummut (1929-30). Ansiokkaita ovat myös Unkariin sijoittuvat historialliset romaanit Maahan tulo (1932), sen jatko Savuava maa (1933) ja 1700-luvun alun Unkaria kuvaava Sydenpolttajat (1937).

Järventaus on jatkanut Unkarinromaaniensa sarjaa uudella laajalla teoksella ”Sydenpolttajat”, joka tällä kertaa kuvaa 1700-luvun alussa tapahtunutta kapinaan nousua. järventauksen voima on eloisissa ja värikkäissä tilannekuvissa, jotka nytkin vauhdikkaina seuraavat toisiaan ja joiden kautta juoni juoksee: Kertomus Domonkos Tarkányn seikkailuista ja vaiheista kohti kohtalon täyttymistä, kuolemaa sysihaudan reunalla, silloin, kun koko Unkarikin on jo savuavana sysihautana. Suositellaan kirjastoihin.

(Lauri Pohjanpää Arvostelevassa kirjaluettelossa 1937)

Järventaus oli Suomen itsenäisyyden alkuajan huomattavimpia kertomakirjailijoita, mistä kertoo osaltaan myös se, että hänelle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto vuosina 1919, 1920, 1928, 1930 ja 1932. Suurin osa hänen kirjallisesta tuotannosta liittyi Lappiin. Lisäksi hänet muistetaan historiallisista romaaneistaan, erityisesti Suomen sodasta kertovasta neliosaisesta romaanistaan Rummut. Viimeisten teostensa aiheet Järventaus sai Unkarista, jonne hän teki useita matkoja 1930-luvulla. Nämä matkat tuottivat myös toisenlaista tulosta, sillä Järventaus sai Debrecenin yliopiston kunniatohtorin arvon vuonna 1938.

Järventaus oli myös poliittisesti aktiivinen, ja varsinkin suojeluskuntatoiminta oli lähellä hänen sydäntään. Hän toimi muun muassa Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin valistusohjaana kirjoittaen lukuisia artikkeleita mainitun sk-piirin julkaisemaan Sarkatakki-lehteen.

(Arvi Järventaus, Wikipedia)

Äärimmäisyyksistään tunnettu legenda osoittautui ihmiseksi, joka halusi häivyttää rajoja. Oinaan väitöspäivänä tulee kuluneeksi tasan 125 vuotta Arvi Järventauksen syntymästä.

Nykyisin monilta osin unohdettu Arvi Järventaus (1883–1939) on ansioitunut kirjailija, joka julkaisi 27 teosta ja sai 6 valtionpalkintoa. Hänen kirjaansa Risti- ja noitarumpu (1916) on pidetty pohjoisen kansalliseepoksen tapaisena historiallisena kertomuksena. Järventauksen arvostuksesta kertoo osaltaan se, että Ilmari Kianto kutsui häntä Pohjoisen Aleksis Kiveksi ja Eino Leino ylisti hänen herkkiä Lapin luonnon kuvauksiaan.

Outi Oinaan väitöstutkimus kattaa tuntemattomimman osan Järventauksen elämää, hänen 40 ensimmäistä elinvuottaan. Elämäkerrallinen tutkimus analysoi Järventauksen maailmankatsomuksen muutoksia kehityspsykologian näkökulmasta. Tutkimuksessa käydään vuoropuhelua Järventauksen kirjallisen tuotannon ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistolähteiden kanssa.

Järventaus oli Oinaan mukaan ensimmäinen Lapissa asuva kirjailija, joka kirjoitti suomenkielistä kertomakirjallisuutta Tunturilapista eli Saamenmaasta.

– Hänen suurena saavutuksenaan voi pitää sitä, että suomalaiset heräsivät huomaamaan Lapin 1910-luvulta alkaen.

Oinaan mukaan Järventaus uskoi ennen kaikkea ihmisyyden ajattomuuteen ja pyrki häivyttämään rajoja sekä purkamaan vastakkainasettelua ihmisten ja kulttuurien välillä. Erityisen paljon maailmankatsomukseen ja tuotantoon vaikutti työläistaustaisen nuoren miehen osallistuminen sisällissotaan vapaaehtoisena pappina valkoisten puolella. Hänen elämänsä kautta Suomen tapahtumat ennen ja jälkeen itsenäistymisen löytävät uutta valaistusta pohjoisesta näkökulmasta.

Tutkimus rakentuu elämänjaksoihin, joista merkittävimmäksi muodostui Oinaan mukaan orastavan aikuisuuden aika. Järventaus valmistui 25-vuotiaana papiksi Helsingissä Aleksanterin yliopistossa ja suuntasi työhön tuntemattomaan Pohjoiseen.

Lapissa viettämiensä vuosien aikana Järventaus ennätti toimia pappina Tervolassa, Ylitorniolla, Enontekiöllä ja Sodankylässä. Hän kirjoitti: ”Lappi on kuin lootuksen kukka, johon katsonut ei enää osaa kotiin.”

– Hänestä tuli täällä hyvin epäsovinnainen, mikä herätti pahennusta. Hänen ulkoinen olemuksensa, puheensa ja saarnansa eivät vastanneet sitä, mitä kirkkoherralta odotettiin.

Oinaan mukaan Järventauksen tuotantoa ja elämää kuvaa pyrkimys pohdintoihin. Lapissa hän käsitteli saamelais-, virkamies- ja lestadiolaiskulttuurien kohtaamista ja pyrki rakentamaan vuoropuhelua näiden välille.

– Ihmisen elämän ilot, surut ja tunteet ovat hänen mielestään riippumattomia ajasta. Hän kirjoitti viimeiseksi jääneessä kirjassaan, että ”Toisensa ymmärtäminen on jumalallista”. Kirja julkaistiin puoli vuotta ennen toista maailmansotaa.

Järventauksen kuvaama Lappi on Oinaan mukaan mahdottoman kaunis. Siellä kesäyön aurinko on sulaa rautaa ja talvi kuin enkelin kosketus. Järventauksen luontokuvaukset ovat jääneet kirjallisuuden historiaan, mutta Oinas pitää isoisäänsä ennen kaikkea ihmisten kuvaajana.

– Hänen Lappinsa on täynnä ihmismielen ja luonnon vertauksia. Hänelle ihminen on yhtä luonnon kanssa, ja ihmisen hyvä ja paha symboloituvat luonnon eri tapahtumien kautta.

Tietoja väitöstilaisuudesta
Filosofian maisteri Outi Oinaan väitös Kauniit asiat ja ihmisten ilot eivät voi olla Jumalalle vieraita. Kirjailija, pappi Arvi Järventaus ja Lappi tarkastetaan Lapin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa keskiviikkona 17.12.2008 klo 12.00 Fellman-salissa, Yliopistonkatu 8, Rovaniemi. Vastaväittäjänä tilaisuudessa toimii professori Veli-Pekka Lehtola Oulun yliopistosta ja kustoksena professori Kaarina Määttä Lapin yliopistosta.

Taustatietoja väittelijästä
Kemijärveläinen Outi Oinas on syntynyt Helsingissä vuonna 1939. Hän on naimisissa Lapin maaherrana vuosina 1974–1994 toimineen Asko Oinaan kanssa ja seurannut Lapin kehittymistä aitiopaikalta vuosien ajan.

Outi Oinas on valmistunut filosofian maisteriksi vuonna 1965 Helsingin yliopistosta. Hän on toiminut englanninkielen lehtorina Vantaalla ja Espoossa vuoteen 1974 asti. Oinas toimi vuodesta 1981 lähtien aineenopettajana ja opetusharjoittelun ohjaajana Lapin yliopiston harjoittelukoulussa, mistä hän jäi eläkkeelle vuonna 1996.

Muuta tuotantoa: Synnin mitta, kertomuksia nykyaikaisesta Lapista (1917), Satu-Ruijan maa (1920), Tunturikertomuksia (1921), Runoilija Aatami Kuuskosken elämä (1925), Maahan tulo, kertomus unkarilaisten maanvalloituksen ajoilta (1931), Savuava maa, historiallinen romaani Unkarin tuhosta vuonna 1526 (1932), Ja eläinten henki oli rattaissa, romaani veturimiesmaailmasta (1934), Hyljätty kylä, romaani vanhasta Lapista (1935), Sydenpolttajat, historiallinen romaani Unkarista 1700-luvun alkuvuosilta (1937).

[KESKENERÄINEN - viimeistelemättä]

JÄRVINEN, A. E. (1891 - 1963)

Aarne Erkki Järvinen syntyi Helsingissä 13. 7. 1891. Kuoli 27. 8. 1963.

Vuonna 1915 Järventaus hakeutui vakituiseen työhön Lappiin, jonka luontoon hän jo aiemmin oli ihastunut. Vastavalmistuneen helsinkiläisen metsänhoitajan muutto Lappiin oli ainakin osittain seurausta nuoruudenrakkauden menettämisestä, pakoa kipeän ihmissuhteen tapahtumapaikoilta. Vähitellen ihastus Lapin maisemiin ja eräelämään muuttui syväksi rakkaudeksi Lappia kohtaan – läheisen ihmissuhteen puuttumisen korvasi suhde puhtaaseen ja kesyttämättömään luontoon.

Vuosien mittaan Järvisen kokemukset kypsyivät, ja suhde Lappiin alkoi purkautua kirjallisina kuvauksina. Ensimmäinen romaani Erämaan valo julkaistiin 1925 salanimellä Erkki Jauri. Romaani on kuvaus kolmoisdraamasta erämaassa eikä kuulu Järvisen parhaaseen tuotantoon.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestyneessä novellikokoelmassa Tapion taloissa (1930) on jo selvästi havaittavissa oman kertojanäänen ja tyylin löytymistä. Seuraava teos Suurissa metsissä, eränkäyntejä Lapissa ja Perä-Pohjolassa ilmestyi 1932. Vuonna 1934 ilmestyi kaksi teosta: Salojen suuria ja pieniä ja Salojen valtias, kertomus karhusta ja ihmisistä. Viimeksi mainittu on eläimen osaan samaistuvaa eläin- ja luontokuvausta.

Vuosien kuluessa Järvisen painopiste siirtyi eräelämän jännityksestä enemmän rauhalliseen, pohdiskelevaan ilmaisuun: ajatuksiin, muistoihin, kuvaelmiin ja kuvitelmiin rakovalkean äärellä.

Kirjan Omilta kairoilta (1951) ensilehdillä tekijä kirjoittaa:

Tullessani Lappiin useita vuosikymmeniä sitten elin jonkinlaista masennuskautta. Olin kokenut hiljattain eräitä pettymyksiä, jotka olivat saaneet minut epäilemään kaikkea, näkemään ihmiselämänkin köyhänä ja pimeänä. Päästyäni suuren luonnon läheisyyteen aloin heti aavistella uusia mahdollisuuksia. Suuret erämaat vetivät puoleensa ja herättivät uteliaisuuttani. Väsymättömällä innolla aloinkin niissä samoilla, kuin löytöretkeilijä joka etsii aarretta.

Vuonna 1959 ilmestyi hieno Ihmisiä suurilla selkosilla, vuonna 1962 Viimeisellä vedenjakajalla ja vuonna 1963 Särkyvää kirkkautta.

Ihmisiä suurilla selkosilla -kirjassa vanha erämies lumoutuu yhä Lapin luonnon kauneudesta ja lepää sen erämaiden lempeässä hiljaisuudessa, samalla kuitenkin todeten, että uusi aika teineen ja tekojärvineen on tulossa. Kirjan kertomuksissa esiintyy rajan kirot kokeva vanhuspari, mustasukkaisuusmurhaan syyllistynyt erämaan mies, jäihin hukkuva uudisasukaspariskunta, viimeisiä sydänpillereitään säästelevä kairan eläjä. Haikea rakkaudentunnustus alkuperäiselle ja katoavalle Lapille päättyy tekijän kasvattipojalleen ja muille orvoille osoittamaan muistelmaluontoiseen kirjeeseen, jonka on liitetty kokoelman loppuun.

1925-63 Järviseltä ilmestyi yhteensä 20 teosta, joista 4 romaania. Hänen tyylinsä on kaiken kaikkiaan ilmaisuvoimaista, erinomaisella tavalla Lapin luontoa ja eräelämän tuntoja kuvaavaa. Sekä alku- että loppupään tuotannossa on omat ansionsa. Varsinkin viimeisissä kirjoissa on syvästi koskettavia sävyjä, testamenttiaan kirjoittavan erämiehen haikeaa pohdiskelua suuren luonnon keskellä.

Järvinen oli myös taiteilija. Kirjojen kansipapereissa oli usein tekijän lappiaiheinen maalaus.