Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Pohjoismaisia
(Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska)
kirjallisuuden ja kulttuurin vaikuttajia A - E

AALLAS - ERJAKKA

AALLAS, Arvo (1930-1976)

Kaukolassa, Karjalassa 7. 10. 1930 syntynyt Arvo Aallas muistetaan lehtitoimittajana ja nuortenkirjailijana. Vanhemmat Ivan Grigori Aallas (vuonna 1936 tapahtuneeseen nimenmuutokseen saakka Winogradov) ja Ester Gränö. Kasvatusisä äidin toinen puoliso Eino Särkinen.

Aallas toimi aikakauslehtireporttina 1950-luvulla, työskenteli Yleisradiossa 1950-luvulta 1970-luvulle ja oli Jaana-lehden päätoimittaja 1961-71. Hän teki myös sanoituksia. Hänen tunnetuimmat tekstinsä ovat Irwinin esittämä Salainen agentti ja Tamara Lundin Hyväile hyväile vaan.

Nuortenkirjojen lisäksi Aallas kirjoitti muutamia näytelmiä ja hienon luontokirjan Pilkkuja meren peilissä (Karisto 1958) sekä toimitti tietokirjan Aiotko kirjoittaa? (Karisto 1959).

Pilkkuja meren peilissä kertoo kolmen kaupunkielämän tyhjyyttä ja omaa vieraantuneisuuttaan pakenevan ihmisen kesästä saaristossa, heidän tutustumisestaan lintuyhdyskuntiin, joita he tarkkailevat ja kuvaavat, sekä keskusteluistaan ja veneretkistä. Kirjan valokuvat ovat Asko Vuorjoen, U. A. Saarisen ja Arvo Aallaksen, piirroskuvat Reino Vihinen. Ennen painatusta Asko Vuorjoki ja Jukka Koskimies tarkistivat kirjassa olevien lintujen kuvaukset. 

Teoksen lopussa on "lintusaarten lintukartta", johon "esitellyt linnut on valittu sillä perusteella, että saarten yleisimmät ja saarille ominaisimmat lajit tulevat esitellyiksi."

[Aspskärin saariryhmä, jota kirjassa kuvataan, sai suojelupäätöksen 1953. Jukka Koskimies aloitti pesimälinnustolaskennat ja pilkkasiipitutkimuksensa Aspskärissä 1949. Hän on julkaissut arvostettuja tieteellisiä lintututkimuksia. Vuonna 1957 löydettiin saariryhmään kuuluvalta Haverörniltä Suomen ensimmäinen etelänkiislan pesä.]

Arvo Aallas kuoli auto-onnettomuudessa Terijoella kesäkuussa 1976.

Arvo Aallaksen nuortenkirjat: Erakon majan vangit, 1955; Kohtalokas kalaretki, 1955; Hovikalleudet harhateillä, 1956; Kadonnut Kuolemankiitäjä, 1957; Rautanaamion salaisuus, 1957; Vinosilmä saapui satamaan, 1958.

AALTO, Alvar (1898 - 1976)

Arkkitehti ja muotoilija, akateemikko. Kansainvälisesti menestyneimpiä ja tunnetuimpia suomalaisia modernin arkkitehtuurin vaikuttajia.

Syntyi Kuortaneella 3. helmikuuta 1898. Vanhemmat piirimaamittari Johan Henrik Aalto ja postineiti Selma Matilda Hackstedt. Alvarin isä oli suomen kielinen ja äiti puhui ruotsia, joten lapset saivat kaksikielisen kasvatuksen. Alvarin isoisät olivat useammassa polvessa mylläreitä, isä Johan Henrik oli ensimmäisiä kouluttautuneita Aaltoja.

Erittäin tärkeä henkilö...

(Eteläpohjalaisia elämäkertoja, 1994, s. 5) 

Kirjoituksia ja muita julkaisuja mm.:
Varsinais-Suomen tuberkuloosiparantolan rakennusselitys (1930). Varsinais-Suomen tuberkuloosiparantola (1933, toimittaneet M. M. Sukkinen, Ilmo Kalkas ja Alvar Aalto). Euroopan jälleenrakentaminen tuo pinnalle aikamme rakennustaiteen keskeisimmän probleemin (1941, eripainos Arkkitehti-lehden nro:ssa 5/1941 olleesta kirjoituksesta). Kokemäenjoenlaakson aluesuunnitelma - selostus karttaliitteineen aluesuunnitelmasta Porin kaupungin ja maalaiskunnan alueilla sekä Kokemäen, Harjavallan, Nakkilan, Noormarkun, Ulvilan ja Kullaan pitäjissä, käsittäen yhtenäisen osan Kokemäenjoenlaaksoa, Kokemäen pitäjän alueelta Mäntyluodon kärkeen (1942, 27 sivua + 2 karttaliitettä). Imatra - Kauppalan yleisasemakaava (133 sivua + kuva- ja karttaliitteitä). Luonnoksia (1972, toimittanut Göran Schildt, vieraskielisten artikkeleiden suomennos Pekka Suhonen; Alvar Aalto -säätiön julkaisusarja 1). Helsingin keskustasuunnitelma: Töölönlahti-Terassitorialue (1973).

[keskeneräinen]

ANTTILA, Aarne (1892 - 1952)

Aarne Armas Anttila (vuonna 1902 tapahtuneeseen nimenmuutokseen saakka Andelin) 24. 4. 1892 Lahti - 16. 10. 1952 Helsinki. Vanhemmat kelloseppä Johan Erland Andelin ja Matilda Johansson.

Ylioppilas 1909. Filosofian kandidaatti 1912, maisteri 1914, lisensiaatti 1922, tohtori 1923. Suomalaisen kirjallisuuden dosentti Helsingin yliopistossa 1928-47, kotimaisen kirjallisuuden professori vuodesta 1947 ja historialliskielitieteellisen osaston dekaani vuodesta 1948.

Puoliso Rauha Maria Riihimäki vuodesta 1924.

Anttilan uran kannalta merkittävä oli hänen valintansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeriksi 1927. Tämä avasi hänelle uusia suhteita ja vaikutusmahdollisuuksia sekä syvensi motivaatiota toimia suomalaisen kirjallisen kulttuurin hyväksi. SKS:n sihteerinä Anttila toimi äkilliseen kuolemaansa saakka 1952.

SKS:n lisäksi Anttila oli jäsenenä useissa johtokunnissa ja lautakunnissa, mm. valtion kirjallisuuslautakunnan jäsen vuodesta 1936, puheenjohtaja vuodesta 1940, Suomen PEN-klubin johtokunta 1932-37, Suomen kirkkohistoriallisen seuran johtokunta vuodesta 1935, Alfred Kordelinin säätiön asiamies 1938-47. Kaikissa näissä Anttila tunnettiin elämänmyönteisenä ja avuliaana henkilönä.

Anttilan ensimmäinen kirjallisuustutkimus Vihtori Peltonen - Johannes Linnankoski ilmestyi kaksiosaisena: ensimmäinen osa (elämä ja toiminta v:een 1900) 1921 ja toinen osa (elämä ja toiminta v:sta 1900) 1927. Kaksiosainen teos on Anttilan mittavin kirjallisuushistoriallinen tutkimus tärkeän Lönrott-teoksen Elias Lönnrot - elämä ja toiminta ohella. Kirjat kuuluvat parhaisiin 1920-30-luvuilla ilmestyneisiin kirjallisuustutkimuksiin ja Lönnrot-teos kotimaisten henkilö- ja kirjallisuustutkimusten parhaimmistoon ylipäätään. Lönnrotin elämäkerta sisältää kulttuurihistoriallisesti arvokasta ajankuvaa.

Merkittävänä voidaan myös pitää eurooppalaisia ja kotimaisia suuntauksia käsittelevää, yliopistollisilla kesäkursseilla pidettyihin luentoihin perustuvaa Johdatus uudenajan kirjallisuuden valtavirtauksiin ja lähteitä niiden valaisemiseksi, 1926.

Runsas osallistuminen esti Anttilaa keskittymistä muihin laajoihin tutkimuksiin. Häntä kiinnostivat mm. uudet kirjallisuustieteelliset metodit, joista hän eri yhteyksissä, kuten eräissä arvosteluissa ja virkaanastujaispuheessaan, puhui.

Aarne Anttilan kirjallinen tuotanto:

Vihtori Peltonen - Johannes Linnankoski (ensimmäinen osa "elämä ja toiminta v:een 1900" Wsoy 1921, 276 sivua, kuvitettu; toinen osa "elämä ja toiminta v:sta 1900" Wsoy 1927, 368 sivua, kuvitettu). Johannes Linnankosken "Ikuinen taistelu" (kirjallishistoriallinen tutkimus ja väitöskirja, Wsoy 1922, 270 sivua). Johdatus uudenajan kirjallisuuden valtavirtauksiin ja lähteitä niiden valaisemiseksi (Wsoy 1926, 503 sivua, Sivistys ja tiede -sarja nro 54). Elias Lönnrot - elämä ja toiminta (ensimmäinen osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1931, XVI + 407 + karttaliitteet, runsaasti kuvitettu; toinen osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1935, XII + 444 + liitteet, runsaasti kuvitettu; ensimmäinen ja toisen osan yhdistetty toinen painos Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1985, 656 sivua + kuva- ja karttaliitteet).

Näiden lisäksi Anttila kirjoitti eri julkaisuihin, osallistui antologioiden toimittamiseen ja suomensi erityisesti ranskankielistä kirjallisuutta.

Suomennoksista voidaan mainita mm.:

Arthur Christensen: Politiikka ja joukkomoraali (Karisto 1919, Suuria kysymyksiä -sarja nro 5). Maurice Maeterlinck: Viisaus ja kohtalo (Karisto 1919, Elämän arvoja -sarja nro 4). H. Hjalmarson: Sotamuistoni Suomesta - ruotsalaisen vapaaehtoisen päiväkirjamuistiinpanoja vuoden 1918 sotaretkeltä (Wsoy 1920). Jules Payot: Henkinen työ ja tahto (Wsoy 1920, Sivistys ja tiede -sarja nro 18). Paul Nyssens: Menestyminen käytännön aloilla (Karisto 1923, Karisto tietokirja -sarja nro 6). Jules Payot: Onnen valloitus (Wsoy 1924, Sivistys ja tiede -sarja nro 39). Alphonse de Lamartine: Raphael - kaksikymmentävuotiaan tarina (Karisto 1925, suomentanut ja johdannolla varustanut Aarne Anttila, Kariston klassillinen kirjasto nro 25.)

kts. Aino Tuomikoski

ARIJOUTSI (1915 - 1993)

Arijoutsi (oikealta nimeltään Heikki Sakari Marttila) oli tunnetuimpia ja luetuimpia pakinoitsijoitamme. Julkaisi 20 pakinakokoelmaa 1944-75.

Arijoutsi toimi ensin Etelä-Suomi lehdessä ja 1942-71 Helsingin Sanomien pakinoitsijana. Hänen julkaisemansa Pippuri-pilalehti ilmestyi säännöllisesti neljä kertaa vuodessa 1971-74, jota ennen oli ilmestynyt muutamia satunnaisia numeroita.   

Sota-aikana Marttila avusti Propaganda-Aseveljien Hopeatorvet-lehteä. Hänet tunnettiin isänmaallisena ja otti joissain pakinoissaan sekä revyyteksteissä kantaa päivänpoliittisiin kysymyksiin. Etenkin vasemmistopoliitikkoja Arijoutsi arvosteli joskus varsin suorasukaisestikin. Sisäministeri Yrjö Leino kielsi vuonna 1946 Arijoutsin kirjoittaman Syntymämerkki-revyyn "hyvien tapojen vastaisena".  

Arijoutsin pakinakokoelmia kuvittivat Totti Noisniemi ja Kari Suomalainen.

Ilmestyneet kokoelmat:

Korsupokeria (1944), Hyvää hoitoa (1945), Kolmesta poikki (1947), Melkein Afrikassa (1949), Hyvästi kuusisemme (1949), Nakki ja namuset (1950), Korkkiskruuvi (1953), Kärsiskös puhutella? − 25 parasta juttua (1955), Älä hikeenny (1957), Turpiin vaan ja onnea - 13 pakinaa ja "Helsingin hulinat" (1958), Terve menoa: pakinoitsijan vallaton vaellus ulkokahdeksikon lenkeillä (1959), Sillä siisti (1961), Vintti pimeänä (1962), Aina hampaissa (1964), Kiitti ja murisi - valittuja pakinoita (1965), Täältä pesee (1968), Anteeksi ettette tunne minua - 45 pakinaa kaikkien kokoelmien ulkopuolelta taustanaan sodan, vaaran tai rauhan vuodet 1942−1952 (1972), Tultiin tuttaviks - 68 pakinaa kokoelmien ulkopuolelta taustanaan jatkuvan rähinöinnin kaunistamat rauhan vuodet 1953−1973 (1973), Alko aina hankala - yritelmä kartoittaa suomalaisen alkoholipolitiikan, kansallisen ajattelutapamme ja perusluonteemme välisiä kitkailmiöitä kieltolain vuosista nykyhetkeen 42 pakinan voimalla (1974), Kimppuun käyvät ja kielletyt - 24 pakinaa kaikkien kokoelmien ulkopuolelta sekä tutkielma ns. kielletyn pakinan käsitteestä valaistuna 14 esimerkillä (1975).

AROKALLIO, Elsa (1892 - 1982)

Elsa Arokallio oli merkittävä suomalainen arkkitehti (mm. Simpeleen kirkko yhdessä Elsi Borgin kanssa ja nykyisin Tieteiden talona toimiva Lisa Hagmanin uusi koulutalo Helsingissä Kirkkokatu 6) ja huonekalusuunnittelija. Hän syntyi Kurkijoella, missä isä Gustav Arokallio toimi kirkkoherrana.

Huonekalu- ja sisustussuunnittelijana Arokallion merkittävimpiä töitä olivat eduskuntatalon naisten huoneiden ja Tokion Suomen lähetystön sisustustyöt yhdessä tekstiilitaiteilija Maija Kansasen kanssa.

Arkkitehdin opinnot Arokallio aloitti Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuuriosastossa 1912 ja valmistui 1919. Vuosikurssin viidestä naisopiskelijasta - Elsa Arokallio, Elsi Borg, Sylvi Nyyssönen, Salme Setälä ja Elli Ruuth - muodostui tiivis ystäväpiiri.

1921 sotaministeriön insinööriosaston asumis- ja kasarmirakentamistoimistoon palkattu Arokallio oli ensimmäinen sotaministeriön palvelukseen otettu naisarkkitehti. Hän ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi, vaan viitoitti esimerkillään tietä naiskollegoille. 1930-luvulla hänen työtovereihinsa kuului mm. Elsi Borg. Naiset eivät voineet saada vakinaisia virkoja tai toimia, koska nimitys edellytti suoritettua varusmiespalvelusta, joten heidät palkattiin ylimääräisinä virkamiehinä ilman eläke- tai muita virkaan kuuluvia etuja.

Arokallio toimi sotaministeriön teknillisen osaston rakennustoimistossa arkkitehtina vuoteen 1935 suunnitellen nuoren tasavallan tarvitsemia rakennuksia puolustus- ja koululaitokselle. Hän teki tärkeän uran arkkitehtina aikana jona vasta itsenäistynyt Suomi tarvitsi kaiken koulutetun työvoimansa valtiollisissa rakennusprojekteissa.

Arokalliolla oli oma arkkitehtitoimisto 1924-42. 1940-luvun alussa hän toimi Viipurin kaupungin rakennustoimistossa ja myöhemmin 1940-luvulla eri arkkitehtitoimistoissa Tukholmassa ja Marokossa. Rakennushallituksessa 1951-59.

Arokallio kuului vuonna 1919 perustetun naisarkkitehtien ja -opiskelijoiden Tumstocken-yhdistyksen perustajajäseniin ja toimi aktiivisesti yhdistyksessä. Yhdistyksen toimintaa jatkoi vuonna 1942 perustettu naisarkkitehtien yhdistys Architecta.

Norjankieltä sujuvasti osaava Elsa Arokallio suomensi Helge Ingstadin muistelmateoksen Turkismetsästäjänä Pohjois-Kanadan intiaanien parissa, Otava 1936.

Gustav Arokallio oli kiinnostunut myös yhteiskunnallisista asioista ja tunsi Lucina Hagmanin sekä eduskuntatyön että kouluasioiden kautta. Ilmeisesti näiden yhteyksien vuoksi Gustav Arokallio laittoi tyttärensä Uuteen yhteiskouluun, josta Elsa kirjoitti ylioppilaaksi 1910. Opinnot Teknillisessä korkeakoulussa johtivat arkkitehdin tutkintoon 1919. Ensimmäiset naisarkkitehdit olivat valmistuneet jo vuosisadan vaihteessa, mutta vasta Elsa Arokallion sukupolvi muodosti kiinteän ryhmän, johon kuuluivat hänen lisäkseen mm. Elsi Borg ja Martta Martikainen-Ypyä. Alkuvaiheessa ryhmän töitä leimasi uusklassisismi, josta siirryttiin kohti funktionalismia.

Valmistuttuaan Elsa Arokallio työskenteli ensin puutarha-arkkitehtinä Schalinin toimistossa sekä teki vanhojen kartanoiden ja niitä ympäröivien puutarhojen mittauksia. Elsa ja hänen nuoret naisarkkitehtiystävänsä tekivät Kordelinin säätiöltä saaman apurahan turvin matkan Raja-Karjalaan, jolloin mm. mitattiin Bomban talo. Puolisonsa arkkitehti Erkki Väänäsen kuoltua neljän avioliittovuoden jälkeen Arokallio hoiti yhdessä perustettua toimistoa Helsingissä. Lisa Hagmanin ei siis ollut vaikea löytää koulurakennukselleen suunnittelijaa.

Omaa arkkitehtitoimistoa varmemman toimeentulon tarjosi puolustusministeriö, jonka arkkitehtina Elsa Arokallio piirsi mm. Kauhavan kasarmirakennukset (1933) ja esikuntarakennuksen rannikkotykistölle Lahdenpohjaan (1933). 1930-luvulta on myös Simpeleen kirkko yhdessä Elsi Borgin kanssa sekä Porin Suomalainen yhteislyseo. Vuonna 1940 Elsa Arokallio siirtyi Viipurin kaupungin rakennustoimistoon, jossa hän teki yhteistyötä ennen kaikkea Martta Martikainen-Ypyän kanssa. Sodan jälkeen Elsa Arokallio matkusti 1940- ja 1950-luvulla paljon mm. Marokossa, mutta työskenteli myös kotimaassa esimerkiksi Lahdessa arkkitehti Könösen kanssa. Tältä ajalta ovat Lahden omakotityyppitalot (1950), Johanna-koti Lahdessa (1953). Rakennushallituksessa Elsa Arokallio työskenteli 1953-1959 mm. Kokkolaan, Pietarsaareen, Tampereelle ja Varkauteen rakennettujen koulujen parissa.

Elsa Arokallio kiinnitti alusta lähtien huomion myös piirtämiensä talojen sisustukseen. Hänen suunnittelemansa huonekalut saivat ensimmäisen palkinnon Huonekalu Oy:n kilpailussa 1930. Toinen palkinto tuli Stockmann Oy:n järjestämässä kilpailussa sekä Käsityön Ystävien kilpailussa. Huonekalujen suunnittelussa Elsa Arokallio teki yhteistyötä tekstiilitaitelija Maija Kansasen kanssa. Sisustussuunnitelmia Elsa Arokallio teki mm. Japanin suurlähetystöön sekä edellä mainittuun Johanna-kotiin.

Kirkkokatu 6:n kouluun kuuluvat olennaisena osana Emil Cedercreutzin (1879-1949) reliefit, joiden sijoittaminen rakennukseen alkoi jo rakennusvaiheessa ja jatkui aina vuoteen 1929 asti. Lisa Hagman ja Emil Cedercreutz sopivat reliefien sijoittamisesta ohi arkkitehdin, ja Elsa Arokallion tiedetään jälkikäteen valittaneen koulunsa näyttävän "rokotetulta" - puhdas ja vaaleasävyinen klassisistinen interiööritunnelma oli kärsinyt. Asiaa pahensi hänen mielestään vielä se, että reliefejä ei ole sijoitettu ensisijaisesti sisätila-arkkitehtuuria mukaillen, vaan sopiviksi katsotuille tyhjille seinäpinnoille.

Reliefien tausta on kahtalainen. Ensinnäkin Lisa Hagman tunsi Emil Cedercreutzin henkilökohtaisesti - ystävyyden kerrotaan alkaneen, kun hevosaiheistaan tunnettu taiteilija oli saanut pitää hevosiaan Hagmanin omistamassa tallissa. Cedercreutz oli Yksityisluokkien johtokunnan jäsen ja takasi koulua varten otettuja lainoja. Lisa Hagmanille tuttavuus tuntuu myös henkilökohtaisesti olleen tärkeä, sillä Lucina Hagmanille kirjoitetuissa kirjeissä voidaan Lisan havaita seuranneen tarkoin avioliiton ulkopuolella säilyneen Cedercreutzin elämää. Esimerkiksi 11.6.1926 Lisa kirjoitti: "C-tzin kanssa fiirasin koko toissa illan ja oli oikein hauskaa." Päiväämättömän kirjeen mukaan "Emil oli viime maanantaina kaupungissa. Olimme yhdessä. Hän voi hyvin. Hän toi taideteoksia uuteen kotiini. Olimme operetissa." Kesäkuussa 1929 Lisa taas tiesi kertoa, että "Emil on Harjavallassa, mutta tulee pariksi päiväksi nyt tänne."

Toisaalta Cedercreutzin reliefien sijoittamisella kouluun oli yleisempikin lähtökohta. Suomeen oli nimittäin 1900-luvun alussa tullut Hans Ruinin välittämä taidepedagoginen suunta, jonka periaatteille pohjautui Venny Soldan-Brofeldtin johdolla 1906 perustettu Taidetta kouluihin -yhdistys. Tavoitteena oli taidekasvatuksen avulla luoda uusi sukupolvi, joka oppisi "näkemään oikein". Koska lasten havaitsemisen oletettiin olevan välitöntä ja tunnepohjaista - kuten luonnonkansojen - taideteosten tunnesisällön tuli olla välittömästi lapsen saavutettavissa ja rikastuttaa hänen mielikuvitustaan. Tähän tarkoitukseen olivat parhaita alkuperäisteokset, jollaisia Cedercreutzkin Lisa Hagmanin kouluun teki.

Maunu Häyrysen mukaan "reliefikoristeluun pätee sama luonnehdinta kuin Cedercreutzin koko tuotantoon: laajaa ja epätasaista". Kaikkia Kirkkokatu 6:n kouluun sijoitettuja reliefejä taiteilija ei suinkaan suunnitellut alkujaan sinne, vaan varhaisimmat työt ovat vuosisadan alussa Italiaan suuntautuneelta matkalta, osa taas muihin kohteisiin kuten Jusélius-mausoleumiin. Kirkkokadulla on useita kopioita mm. Harjavallan Cedercreutz-museon tai Porin Cygnaeus-koulun töistä.

Alkujaan Kirkkokadun koulussa oli yhteensä 77 Cedercreutzin reliefiä, mutta osa näistä on viimeisimmän peruskorjauksen yhteydessä siirretty taiteilijan elämäntyöstä kertovaan museoon. Kaikki työt ovat kipsisiä. Aiheet ulottuvat Raamatun kertomuksista eläinten kautta symbolis-allegorisiin teemoihin. Merkittävimpiä ovat ehkä pääsisäänkäynnin Rikkauden ja Maineen allegoriaenkelit. Cedercreutzin monumentaaliteoksista tutut hevos-, kyntäjä- ja äestäjäaiheet ovat esillä mm. Italian-kauden Noi due -kyntöparissa. Porrastasanteella on suurikokoinen Perhe. Vaikka reliefejä ei sijoitettukaan yhteistyössä arkkitehdin kanssa, ne muodostavat yhdessä koulurakennuksen kanssa ainutlaatuisen kokonaisuuden 1920-luvun kasvatuksellisista ja esteettisistä ideaaleista.

(Hannu Heikkilän kirjoitus Lisan koulusta Tieteiden taloksi, sivuilta 6 - 8)

Kts. Gustav Arokallio, Elsi Borg, Salme Setälä

AROKALLIO, Gustav (1854 - 1939)

Yhteiskunnallisesti aktiivinen Arokallio toimi valtiopäivämiehenä ja kansanedustajana vuosina 1906-1919. Kurkijoen kappalainen 1888-1898 ja kirkkoherra 1898-1939. Kurkijoen Osuusmeijerin perustaja.

kts. Gustav Arokallio (laajempi selostus)

ARONEN, Eeva-Kaarina (1948 - )

[siirretty tiedostoihin viimeistelyä ja lisäyksiä varten]

EIDE, Elisabeth (1950 - )

Bergenissä 1950 syntynyt norjalainen kirjailija, journalisti ja journalistiikan opettaja. Ainoa suomennettu teos romaani Missä pimeys ajalla leikkii, Gummerus 2002 (alkuteos Der mörket leker med tiden, 1997).

Eide on asunut vuosia Keski-Aasiassa ja tutustunut mm. Pakistanin pakolaisleireihin, sittemmin työskennellyt pakolaisten kanssa Norjassa. Missä pimeys ajalla leikkii -romaanissa Eide eläytyy vaikeassa tilassa elävien afgaanien asemaa. Romaani on samalla kannanotto Euroopan pakolaispolitiikkaan. Romaanin takakannesta:

Kirjassa on viisi kertojaa, kaksi Afganistanissa ja kolme Norjassa. Kabulissa asuu Khadija, entinen opettaja, jonka aviomies on kadonnut yhdeksän vuotta sitten. Hän yrittää kahden lapsensa kanssa selviytyä pommitusten runtelemassa kaupungissa, ankarien määräysten ja rajoitusten vankina. Perheystävä Ismael auttaa parhaansa mukaan häntä ja muita. Khadijan veli Usman on joutunut pakenemaan Pakistanin pakolaisleiriltä ja päätynyt vaimonsa ja poikansa kanssa Norjaan. Maastakarkotuksen uhatessa Usman perheineen pyytää epätoivoissaan apua Nina Marsteinilta joka on toiminut kansainvälisten avustusjärjestöjen työntekijänä Pakistanissa. Marstein ryhtyy auttamaan vaikka se ei olekaan helppoa. Hän vie perheen väliaikaisesti piiloon josta lähes vainoharhaisen pelokas Usman karkaa.

Pohjoismaiden vapaiden journalistien seminaarissa Oslossa toukokuussa 2004 Eide korosti, että journalistin pitäisi olla tietoinen häntä ympäröivästä asennemaailmasta ja tavoista puhua esimerkiksi kehitysmaista. - Vaikka emme koskaan pääsekään täysin objektiiviseen raportointiin, voimme pyrkiä tasapuoliseen työhön ja olla samalla tietoisia journalismiinkin vaikuttavista käytännöistä ja asenteista, Eide sanoi.

ENCKELL, Olof (1900 - 1989)

Olof Enckell oli ruotsinsuomalainen kirjailija, kirjallisuudentutkija ja kääntäjä. Hänen veljiään olivat kirjailija ja taidemaalari Rabbe Enckell ja taidemaalari Torger Enckell.

Kirjallisuudentutkimuksessaan Enckell keskittyi lähinnä ruotsalaiseen modernismiin, kirjoittaen mm. tutkielmat Elmer Diktoniuksesta (1946), Edith Södergranista (Esteticism och nietzscheanism i Edith Södergrans lyrik, 1949 ja Edith Södergran och den estetiska idealismen, 1959) ja Hagar Olssonista (1949).

Enckellin hienoimpaan tuotantoon kuuluvat matkakirja Vakt i öster - vandringar i Gränskarelen (1939, suom. Rajan vartio - jalkamatkoja Raja-Karjalassa, 1939), Rapport från ödemarken (1942, suom. Viesti erämaasta, 1943) ja jääkäriliikettä tarkasteleva Jägarnas historia (1943, suom. Jääkärien tarina, 1956).

Enckell kirjoitti myös joitain romaaneja, mm. Solnedgång (1945, suom. Auringonlasku, 1947). 

Jos tohtori Argillander olisi ollut nuori, niin hän olisi ehkä verrannut itseään lankaan takertuneeseen lintuun: siivet tuntuvat, mutta niitä ei pääse käyttämään. Nyttemmin ei sellaisista lyyrillisistä metaforista ollut hänelle huojennusta.
(Auringonlasku, s. 7)

Tohtori nojasi molemmin käsin ikkunalautaan. Mitä muuta hän oli kuin loppuunpalvellut juhta, vanha koni, jonka ainoa mieliteko oli paneutua kyljelleen ja kituuttaa viimeiset päivänsä itsepäisen melankolian vallassa! Ja nyt hän oli ryhtynyt mielettömään yritykseen, ottanut raivatakseen ja uusiakseen vanhan, rappeutuneen puutarhansa. Aikoiko hän tällä tavoin suorittaa vero-osuutensa suurta teurastusta seuranneelle aselevolle? Ehkä oli itsekästä haaskata suuria rahasummia hedelmäpuihin ja kukkiin? Tällaisina aikoina, jolloin niin monella ei ollut vaatteita ruumiinsa verhoksi eikä kattoa päänsä päälle!
(Auringonlasku, s. 9)

On selvää, että Leila oppii leikkaamaan kyntensä sormenpäiden tasalle, jos sitä pidetään ehdottoman välttämättömänä. Eikä tällaista detaljia saa kuitenkaan pitää joutavanpäiväisenä. Sillä se valaisee sellaista, joka merkitsee paljon (juuri sitä, mistä edellä olen maininnut): yhteiskunnallisesta sopusoinnusta ei voi koskaan tulla täyttä totta, elleivät eri yhteiskuntakerrokset sovittaudu lähemmäksi toisiaan täysin ulkonaisestikin. Uudessa demokratiassa täytyy puvutkin saada yhtenäisemmiksi, sosiaalisen vastavuoroisuuden ja tasa-arvoisuuden tähden. -- On luonnollisesti tietämättömiä ihmisiä, jotka vapisevat sellaista ajatusta ja väittävät sen riistävän olemassaololta vaihtelun ja moninaisuuden viehätyksen. He kammoksuvat yksinkertaistettua vaatetusta aivan kuin siihen liittyisi heidän persoonallisuuttaan uhkaava vaara. Tällaiset tyhmeliinit eivät ilmeisesti tiedä mitään siitä, mitä persoonallisuus on. Jos tyhmät naiset näkevät elämän moninaisuuden kuvastuvan siinä, että toinen tanssii kiiltonahkakengissä, silloin kun toisen täytyy tanssia paljain jaloin, niin ei ole mitään syytä välittää moisesta rikollisesta idioottimaisuudesta.
(Auringonlasku s. 158, 159)

ENNALA, Atte (1891 - 1982)

Atte Ennalan kirjallinen ura liittyy sekä satuihin että opettamiseen ja oppimistulosten parantamiseen. Elsa Laine kuvaa, miten Atte Ennala oli ”hyvä opettaja, joka ei säästellyt omia voimiaan, vaan oli opettaja koko sydämellään.” Niinpä hän käytti vapaa-aikansakin opettajan työn kehittämiseen ja teki muun muassa maantiedon ja historian oppikirjoja sekä erilaisia oppilaiden tehtäväkirjoja, joissa edettiin kysymys-vastaus -linjalla. Else Laine muistaa, miten näitä kirjoja oli näytteillä muun muassa Helsingissä.
(Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin Kotiseutukirjailijatietokanta)

Tuotanto: [ laitetaan kun ehditään ]

kts. Veikko Ennala, Elsa Laine

ENNALA, Veikko (1922 - 1991)

Mäntässä 10. 9. 1922 syntynyt Veikko Ennala oli tunnettu mediapersoona ja toimittaja. Hänen isänsä oli kansakoulunopettaja, pankinjohtaja ja lastenkirjailija Atte Ennala (1891 - 1982).

Veikko Ennalan esikoisteos Linna meren rannalla (1960) on persoonallinen novellikokoelma ja kirjallisesti tekijänsä paras teos. Sen omintakeisessa huumorissa on jopa lämpimiä sävyjä. Viisi vuotta myöhemmin julkaistussa Kyttyrässä Ennala yrittää kykyjään jännityskirjailijana. Teoksen sävy on olennaisesti esikoisteosta synkempi. 

Kyttyrä on groteski kertomus, jonka psykologista ja inhorealistista havainnointia värittää Ennalan korostuneen pessimistinen ihmiskäsitys.

Eksistentiaalista irrallisuuden ja tarkoituksettomuuden tunnetta alleviivaavan rikoskuvauksen mottona on tekijän virke: "Kaikki me olemme murhaajia ja jokaisella meistä on kyttyrämme. Kaikki murhat eivät vain paljastu eikä jokainen kyttyrä näy ulospäin."

Romaanissa kuuluu tekijän itseinho, mutta myös itsensä pitäminen maailmaa ja sen omituisuuksia terävästi havainnoivana nerona, ainakin hulluna nerona.

Syyt Ennalan kirjallisia tuotoksia leimaavaan piikikkääseen ironiaan, katkeransävyiseen elämänpessimismiin ja kyynisyyteen löytynevät ainakin jossain määrin hänen lapsuudestaan.

Veikko Ennalan isä tunnettiin erittäin ankarana ja vaativana, mutta myös kyvykkäänä opettajana. Vuodesta 1925 hän toimi Pusulan Hyönölän koulun opettajana, mutta joutui myöhemmin, 1940-luvulla, lähtemään koulusta.

Atte Ennala pohti itsekin myöhemmin ankaruuttaan ja totesi, ettei aina ehkä olisi tarvinnut olla niin ankara. Ankaruus katkaisi myös opettajan uran Pusulassa, ja Atte Ennala joutui lähtemään Pusulasta varsin ikävissä merkeissä. Lähtiessään hän lahjoitti mittavan kirjakokoelmansa Pusulan kirjastoon. Värikkään miehen työura ei kuitenkaan katkennut tähän, vaan hän toimi myöhemmin muun muassa pankinjohtajana Haapavedellä. Viimeiset vuotensa hän vietti Oulussa.
(Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin Kotiseutukirjailijatietokanta)

Atte oli jo varhain sitä mieltä, että Veikosta pitää tulla suurmies. Suurmiehen koulutukseen kuului yksipuolinen vaatimaton ruoka, joka aiheutti mahakatarrin.

Veikko Ennalan suhde isään oli kaikkea muuta kuin lämmin. On vaikea päätellä mikä hänen kertomuksissa lapsuudestaan - tai ylipäätään elämänvaiheistaan - on täysin todenmukaista. Esimerkiksi Wikipedian tiedot Ennalan elämästä perustuvat suurelta osin hänen omaan kertomukseensa, joita muun muassa Osmo Lahdenperä toistaa kirjoittamassaan Neron heikkoudet -kirjassa (1978). Ennalalle liioittelu ja värittäminen ei ollut niinkään valehtelemista, vaan toimittajantyöhön liittyvä tyylikeino, jolla joitain todellisuuden piirteitä korostettiin. Niiden sisäisen luonteen esilletulemiseksi? Tai ainakin kaupallisista syistä.

Isänsä laajan kirjaston kautta Veikko tutustui maailmankirjallisuuden klassikoihin ja niiden innoittamana alkoi itsekin kirjoittaa. Ensimmäinen julkaistun kertomuksensa hän kirjoitti 9-vuotiaana.

Lapsuuden ohella Ennalan pessimistisen ja liioittelevan kirjailijanluonteen syntyyn vaikutti sotakirjeenvaihtajana nähty raakuus sekä sodan jälkeen tapahtunut alkoholisoituminen.

Kyttyrän huuhtominen jatkui sarjan seuraavassa kirjassa Veljeni Herrassa. Se ilmestyi toukokuussa 1965. Kirjan päähenkilö on viinaanmenevä yksityisetsivä Börje Lindh. Tarina pelkistyy Lindhin jyrkkään alamäkeen. Jännitystä on, jos mahdollista, vielä vähemmän kuin sarjan ensimmäisessä kirjassa.

Jos haluaa sanoa kirjasta jotain positiivista, niin Lindhin krapulakuvaukset ovat Jussi Vares -asteikolla aika rankkoja jysäreitä. -- Ennala oli alan mies ja osasi aiheensa.

Kirjan takakannessa kerrottiin, että suuren suosion, ja hyvät arvostelut saaneessa Psyko-sarjassa ilmestyy uusi kirja joka toinen kuukausi. Sarja lopahti toiseen. Suurta suosiota ei ollut eikä tullut.
(Sietämätöntä jännitystä, Turun Sanomat 2. 12. 2007, Raimo Vahtera)

Kuten Kyttyrän myös Veljeni Herrassa -romaanin henkilökuvaus on hataraa, teosten henkilöt eivät muodostu uskottaviksi persooniksi. Mielenkiintoisia niistä tekee Ennalan oma, traumaattisuuttaan glorifioiva persoona.

Vihdoin Hymy-lehden toimittajana Ennala pääsi suuren yleisön tietoisuuteen ja sai kaipaamaansa huomiota.

Omalta osaltaan Ennala auttoi Hymy-lehden hetkelliseen supersuosioonsa. Lehden levikki oli huippuvuosinaan 500 000:n kappaleen tietämillä. Numeron 12/1968 painos oli peräti 520 000. Hymyssä Ennala pääsi toteuttamaan ristiriitaista ja skandaalinhaluista persoonaansa, kirjoittaen niin seksinhaluisista kotirouvista ja prostituoiduista, kuin omasta strindbergiläisestä aviohelvetistään. Rankat avioliittokuvaukset johtivat osaltaan avioeroon, ja lopulta Ennalan vaimon Marja-Leena Ennalan itsemurhaan kesällä 1977.
(Wikipedia)

kts. Veikko Ennala (laajempi selostus)

ERJAKKA, Helvi (1909 – 1975)

Vuonna 1934 sukunimensä muuttanut Erjakka kirjoitti ensimmäiset romaaninsa syntymänimellään Helvi Eriksson: esikoisromaani Perhetyttö (Otava 1931) ja "Minä olen sinun vaimosi!" (Otava 1932).

Toimi näyttelijänä ennen kirjailijaksi ryhtymistään ja harrasti näyttelemistä myöhemminkin. Esiintyi sivuosassa Alman äitinä Frans Emil Sillanpään romaaniin perustuvassa, 1940 valmistuneessa elokuvassa Miehen tie, ohjaus Nyrki Tapiovaara.

Erjakan ominta alaa olivat ihmissuhderomaanit ja kuunnelmat. Hän oli tuotteliaimpia suomalaisia kuunnelmakirjailijoita. Romaanien (yli 20 romaania) ja kuunnelmien (noin 30 kuunnelmaa) lisäksi Erjakka kirjoitti useita näytelmiä ja pakinoita. Hänen luomisvoimaisinta aikaansa oli 1940- ja 1950-luku.

Nämä kaksi maailmaa tulevat vastaanne joka askeleella. Aamulla ulos lähtiessänne kohtaatte äidin, joka työntää lapsenvaunuja – jättää ne kenties maitokaupan oven viereen pistäytyäkseen itse liikkeessä – kumartuu korjaamaan peitettä, ettei pikkukullan tule vilu. Jos te ohimennen katsahdatte näihin lapsen pientä päätä lähentyneisiin kasvoihin, niin näette jotakin valoisaa, puhdasta ja herttaista – näette hellän hymynhäiveen, lapsenkielen leperrykseen suipistuneen suun. Ja jos äiti samassa sattuu vilkaisemaan teihin, niin eiköpähän hänen katseessaan välähdäkin vetoava äidillisen ylpeyden kipuna: kas, tällaisen minä omistan! Ja teille on hetkeksi raoittunut kokonaisen maailman ovi... Mutta kun te sitten olette turvallisesti joutunut raitiovaunun takasillalle tukahduttavaan tungokseen, niin aivan silmienne tasalla, kämmenen leveyden päässä, saattaa olla naiskasvot, jotka aivan toisella tavoin herättävät mielenkiintonne. Usein ne kasvot ovat hyvin räikeästi maalatut, aivan kuin niiden omistaja yrittäisi värin alle kätkeä jotakin, joka täytyisi voida salata. Hän ajattelee: kun nyt sivelen tarpeeksi paljon punaa poskiin ja mustaa silmäripsiin, niin kukaan ei huomaa, kuinka väsynyt olen... Näiden kahden maailman väliin mahtuu lukemattomia välimuotoja ja vivahduksia... Ja kuka määrää, mihin maailmaan me itsekukin joudumme? Omat ominaisuutemmeko – olosuhteet –  sattuma? (Romaanin Nämä kaksi maailmaa aloitussanat).

Romaanituotantoa: Parvekkeella kukkivat Pelargoniat (1944), Pieniä ihmisiä (1944), Nämä kaksi maailmaa (1946), Mitä meistä on tullut (1946), Don Juan tekee tilin (1947), Menneet kukinnat (1957), Puutarhakatu 50 (1958), Aikuisten tanssit (1959), Kokemukset (1960).

Viimeiset julkaistut teokset: Lähekkäin (romaani, Tammi 1966), Rakas huolestunut sukuni (nimellä Meirami kirjoitettu pakinakokoelma, Tammi 1966), Hän meni pois (romaani, Otava 1968), Minä onnellinen (romaani, Otava 1971).

Salanimellä Harriet Vane ilmestyi teatterimaailmaan sijoittuva salapoliisitarina Pahempi kuin murhaaja (1945). Salanimellä Aira Kaipia romaani Varhain kypsynyt (1947).

kts. Aira Kaipia, Harriet Vane

ETTO, Jorma (1931 - )

Enin osa elämästä on silloin eletty, kun siitä on takana seitsemän vuosikymmentä. Luontojaan silloin nykyiset hetket alkavat selittyä menneillä. Olemiseen olennaisesti kuuluu sen oivaltaminen , että kaikki tapahtuva, koettava, ajateltava tavalla tai toisella, jopa hyvin mutkikkaastikin, selittyy entisillä, aistitun maailman omalla historialla. Siksi elämä vanhoilla päivin on niin rikasta ja rakasta. Sitä rikastaa ja kaunistaa muistojen pohjaton taustakuvio, joka usein hämärtyessäänkin sävyttää jokaista ajatusta, sanaa, lausetta, selitystä, viisautta.

(Jorma Etto esittelee itsensä, Kirjasampo.fi)

Jorma Heikki Erving syntyi Rovaniemellä 13. lokakuuta 1931. Hän oli kahdeksanvuotias talvisodan syttyessä ja kolmentoista kun saksalaiset polttivat Rovaniemen. Jorman isä Jaakko Tobias Erving oli Rovaniemen palopäällikkö.

1930-luvun Rovaniemen kauppala edustaa Jorma Eton mielestä sitä ihanteellisinta kuvaa Rovaniemestä. Jorma Etto kertoo viettäneensä Rovaniemella onnellisen lapsuuden, vaikka kaikkea hämmentävää tapahtuikin. Vanhalla paloasemalla sijainnut koti antoi virikkeisen ympäristön. Sota toi kuitenkin mukanaan suuren muutoksen, jonka jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan.
  -Vanha kauppala paloi ja sen luontainen kehitysidea hävisi samantien. Kaupunkia ruvettiin suunnittelemaan ikään kuin ulkoapäin, asemakaavoineen ja muineen. Nykyaika alkoi, Jorma Etto kertoo.
  Jorma Etto palaa lapsuutensa monesti vieläkin. Hänen mielessään on kirkkaana kuva lapsuuden kodin lasiovisesta kirjakaapista, jonka äärellä hän vieläkin mietteissään usein on.
  - Muistan, että istun kotona lattialla, ja kirjakaapin ovi on auki. Otan kaapista joitakin kirjoja ja selailen niitä. Ne hetket tulevat mieleen aika usein, kun on jokin etsintä päällä, eikä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Menen ikään kuin takaisin sinne ja löydän jonkin kirjan. Saan siitä ajatusvihjeen, joka auttaa eteenpäin, Jorma Etto muistelee erityisiä kokemuksiaan.

(Jorma Etto palasi kotiin, Yle.fi/uutiset 2. 9. 2011)

Jaakko Erving muutti perheen sukunimen suomalaiseen muotoon vuonna 1940. Hänet tunnettiin paitsi palopäällikkönä myös musikaalisista harrastuksistaan ja hän oli arvostettu kapellimestari.

Yhä vielä voin keskittyessäni siirtyä siihen paikkaan jota ei enää ole. Se on kotikirjastomme Rovaniemen Palokunnantalon toisessa kerroksessa, olohuoneessa. Jo ennen kouluikää istuin lattialla avattujen lasipeilisten ovien välissä, jokin kirja jalkojeni päällä ja luin. Nenässä oli heikko kirjapölyn tuoksu, olin yksin, oli hiljaista, kuulin joskus itseni huokaisevan onnellisena, kun kääntelin sivuja, panin kirjan pois hyllyynsä, otin toisen. Se oli niin mieluisa paikka, että yhä vielä palaan sinne, olemattomuuteen, kirjojen pariin jotka paloivat Rovaniemen tuhossa, kirjat ja koko koti. Sen jälkeen ei minulla koskaan ole ollut niin mieluista kotia eikä niin mieluisia kirjoja. Mutta kylläkin monta kotia monessa paikassa ja monia kirjoja, monet lukemattomia.

(Jorma Etto esittelee itsensä, Kirjasampo.fi)

kts. Jorma Etto (laajempi esittely)