Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Henkilöitä A - D (Allende - Disney)

ALLENDE, Isabel (1942 - )

Chileläinen kirjailija Isabel Allende Llona syntyi 2. 8. 1942 Limassa, Perussa. Hänen isänsä oli suurlähettiläs Tomás Allende ja enonsa sosialistipoliitikko Salvador Allende (1908 - 1973).  Isabel Allende pakeni perheineen Pinochetin Chilestä Venezuelaan 1975.

Allenden läpimurtoteos, romaani La casa de los espiritus (1982, suomennettu Henkien talo, Otava 1985) on sukutarina, joka sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan, mutta Chileksi tunnistettavaan maahan.

Päähenkilöitä ovat suvun kolmen sukupolven naiset, Clara, Blanca ja Alba, joiden kaikkien nimet merkitsevät valoa. He hallitsevat taloa ja yhdistävät sukua. Kirjan taianomainen puoli liittyy yleensä Claraan, joka on selvännäkijä. Hän näkee tapahtumat ennakolta, harrastaa spiritismiä ja ilmestyy myöhemmin kuolemansa jälkeen vaikeina hetkinä perheenjäsenille. Romaanista tehtiin elokuva vuonna 1993. (Wikipedia).

Muita suomennettuja mm.: Rakkaus ja varjo (Otava 1987; alkuteos 1984. Eva Luna (Otava 1989; alkuteos 1987). Eva Lunan rakkaudet (Otava 1990; alkuteos 1989). Paula (Otava 1995; alkuteos 1994). Sydämeni Inés (Otava 2007; alkuteos 2006).

Kts. Isabel Allende (laajempi selostus)

AMMERS-KÜLLER, Jo van (1884 - 1966)

Oikealta nimeltään Johanna van Ammers-Küller. Hollantilainen kirjailija, kirjoitti noin 20 teosta vuosina 1914-1959. Aloitti näytelmäkirjailijana. Ihmissuhderomaanien lisäksi historiallisia kertomuksia. Ensimmäiset laajempaa mielenkiintoa herättäneet romaanit Het huis der vreugden (1922, englanniksi The House of Joy, 1929) ja Jenny Huysten (1923, englanniksi Jenny Heysten's Career, 1930; suomeksi Jenny näyttelee, Wsoy 1932) perustuvat tekijän kokemuksiin 1910-luvun teatterielämästä Hollannissa ja Lontoossa.

Ammers-Küllerin menestysteos De opstandigen ilmestyi 1925 ja käännettiin pian useille kielille (englanniksi The Rebel Generation, 1928). Kirja aloitti Coornveltin suvun kolmesta naissukupolvesta vuosina 1840-1923 kertovan romaanitrilogian. Trilogian jokainen osa on itsenäinen romaani.

Ammers-Küllerin nimi liitetään naisasialiikkeeseen trilogian toisen osan Vrouwenkruistocht (1930, suomennettu Naisten ristiretki, Wsoy 1939) ansiosta. Romaani on tunteisiin vetoava kertomus nuoresta, yhteiskunnallisesti tiedostavasta naisesta. Romaanissa kuvataan suffragettien taistelua naisten oikeuksien hyväksi.

Trilogian päättää De appel en Eva (1932, suom. Eeva ja omena, Wsoy 1932, englanniksi The Apple and Eve, 1933). Se on Ammers-Küllerin neljäs suomennettu teos. Romaanin aiheena ovat vastavihityn pariskunnan ristiriidat avioliiton ja työn suhteen, miehen ja naisen roolit. Kirjan tapahtumat alkavat valtamerilaivalla Italian edustalla ja jatkuvat Hollannissa ja Ranskassa. 

Jo van Ammers-Küllerilta suomennettiin vuosina 1929-1939 kahdeksan romaania. Tällöin hän tuli Suomessakin tunnetuksi romanttisen ajanvietekirjallisuuden ja psykologisen realismin välillä liikkuvista, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia kannanottoja sisältävistä sentimentaaleista romaaneistaan:

Avioliittoromaani Tantalus (1929, 2. painos 1938), Kapinalliset naiset (1931), Eeva ja omena (1932, 2. painos 1933), Naisten ristiretki (1939).

BUKOWSKI, Charles (1920 - 1994)

Heinrich Karl Bukowski syntyi Saksassa 16. 8. 1920 ja muutti kolmevuotiaana perheensä mukana Los Angelesiin, missä asui suurimman osan elämäänsä. Toisessa maailmansodassa hän sai kutsunnoissa vapautuksen mielialaongelmien takia.

Yhdysvaltalainen runoilija ja kirjailija. Alkoholisti. Julkaisi useita kymmeniä teoksia 1960 - 1994.

- - -

1940- ja 50-luvuilla Bukowskilta julkaistaan muutamia pieniä kertomuksia kirjallisuuslehdissä ja kokoelmissa, mm. novelli 20 Tanks From Kasseldown. Hän työskentelee postitoimistossa ja seurustelee itseään kymmenen vuotta vanhemman Janet Cooney Bakerin kanssa. Pariskunta käyttää runsaasti alkoholia.

1955 35-vuotias alkoholisoitunut Bukowski joutuu sairaalahoitoon vuotavan vatsahaavan vuoksi. Sairaalasta lähtiessään hän päättää ryhtyä runoilijaksi.

1957 Charles Bukowski ja runoilija Barbara Frye avioituvat. Pari vuotta myöhemmin liitto päättyy eroon ja Bukowskin juominen jatkuu.

1960 Bukowski aloittaa jälleen työt postitoimistossa. Esikoisteos, 30 sivuinen runokokoelma Flower, Fist and Bestial Wail ilmestyy. Seuraavan kymmenen vuoden kuluessa Bukowski julkaisee noin 20 kokoelmaa.

1964 Bukowskille ja tämän kumppanille Frances Smithille syntyy tytär Marina Louise Bukowski.

1969 Bukowski ottaa lopputilin postitoimistosta ja jättäytyy vapaaksi kirjailijaksi. "Minulla oli kaksi mahdollisuutta. Pysyä postitoimistossa ja tulla hulluksi, tai jäädä pois ja nähdä nälkää. Päätin nähdä nälkää."

1971 esikoisromaani Post Office. 

1970- ja 80-luvuilla ilmestyy keskimäärin 2 - 3 teosta vuosittain, pääosin runokokoelmia mutta myös kertomuksia ja romaaneja. 1970-luvun lopulla Bukowski tunnetaan yleisesti "renttukirjailijana" jonka aiheet kumpuavat omista elämänkokemuksista. Kuvaukset ovat tavallaan yhdenlaisen amerikkalaisen elämänmuodon dokumentointia. Siksi ne ovat omiaan sekä kauhistuttamaan että ihastuttamaan (amerikkalaista, myöhemmin myös eurooppalaista) lukijakuntaa: Bukowskin suosio kasvaa erityisesti nuorison keskuudessa. Kirjailijan alter ego Henry Chinaski on toisille silkan inhon ja toisille ihailun sekaisen inhon, mutta monille myös samaistumisen kohde. Tietyssä mielessä teokset ovat rappion romantisoimista, sellaisen ihannoimista missä ei ole ihannoitavaa, ja joka - juuri siksi - vetoaa johonkin ihmisessä.

Barbet Schroeder ohjasi elokuvan Barfly. Elokuvan käsikirjoitus on Bukowskin, pääosaa Henry Chinaskia näyttelee Mickey Rourke. Elokuva kuvaa kahden alkoholistin myrskyisen rakkaustarinan. Toista pääosaa näyttelee Faye Dunaway. Elokuvan ensi-ilta oli 4. 12. 1987.

Bukowski kuolee leukemiaan 9. 3. 1994.

- - -

Hautakiveensä Charles Bukowski tahtoi kirjoitettavan 'Don't try'. Hautajaisrituaalia johtivat buddhalaiset munkit.

Bukowski on kuollut - mutta Chinaski elää. Suurin osa Bukowskin lukijoista tuntee hänet vain kirjojensa välityksellä, katselee häntä Chinaskin läpi. Todellista ihmistä ja hänen henkilökohtaista tragediaansa on mahdoton tavoittaa, on vain kasa herkullisia kulisseja, surullinen ikoni.

Kyseenalaisista piirteistään huolimatta Bukowskin teokset ovat paikoitellen mielenkiintoisia sisäisen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tuntemusten kuvauksia.

Suomennettu tuotanto: Naisia (Weilin+Göös 1981, alkuteos Women, 1978, kolmas Chinaski-romaani; toinen painos Sammakon kustantamana 1999). Rakkaus on koira helvetistä (Fanzine 1984, Soundi-kirja nro 28, runot valittu viidestä kokoelmasta, valinnut ja suomentanut Markku Into). Postitoimisto (Wsoy 1986, alkuteos Post Office, 1971, ensimmäinen Chinaski-romaani; suomennoksen kolmas painos 1993, neljäs painos 2002). Kaupungin kaunein tyttö ja muita kertomuksia (Odessa 1989, alkuteos Erections, Ejaculations, Exhibitions and General Tales of Ordinary Madness, 1972, kertomuksia). Pystyssä kaiken aikaa (Wsoy 1990, alkuteos Factotum, 1975, tekijän toinen Chinaski-romaani). Siinä sivussa (Wsoy 1991, alkuteos Ham On Rye, 1982, omaelämäkerrallinen kasvuromaani, jossa Bukowski valottaa mm. vaikeaa isäsuhdettaan). Hollywood (Wsoy 1992, samanniminen alkuteos 1989, elokuvan Barfly vaiheisiin pohjautuva Chinaski-kirja). Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten (Sammakko 1997, alkuteos Days Run Away Like Wild Horses Over the Hill, 1969, runokokoelma, suomennos Seppo Lahtinen). Amerikan matadori (Sammakko 1998, runoja kokoelmista Mockingbird, Wish Me Luck, 1972 ja Burning in Water Drowning in Flame, 1974, suomennos Seppo Lahtinen). Lounaalla (Sammakko 1999, alkuteos The Captain Is Out to Lunch and the Sailors Have Taken Over the Ship, 1998, päiväkirjanomaisia merkintöjä, kuvittanut Robert Crumb). Rakkaus on koira helvetistä, runoja 1974 - 1977 (Sammakko 1999, alkuteos runokoelma Love is a Dog from Hell, poems 1974 - 1977, 1977, runot suomensi ja valitsi Seppo Lahtinen). Pulp (Sammakko 2000, samanniminen alkuteos 1994, romaani). Jatkuvaa sotaa (Sammakko 2001, valittuja runoja kokoelmista Dangling in the Tournefortia, 1981 ja War All the Time, 1984, suomentanut Seppo Lahtinen). Vanhan likaisen miehen juttuja (Sammakko 2002, alkuteos Notes of a Dirty Old Man, 1969). Eläkeläinen Kaliforniasta (Sammakko 2004, runoja kokoelmista You Get So Alone at Times It Just Makes Sense, 1986 ja Septuagenerian Stew, 1990, suomentanut Seppo Lahtinen). Kuuman veden musiikkia (Sammakko 2005, alkuteos Hot Water Music, 1983, novelleja). 234 runoa, valitut runot 1946 - 1994 (Sammakko 2007, laaja kokoelma, 431 sivua, seitsemästätoista kokoelmasta valinnut ja suomentanut Seppo Lahtinen).

BURROUGHS, Edgar Rice (1875 - 1950)

Syntyi 1. 9. 1875 Chicagossa. Chicagon influenssaepidemian aikaan vuonna 1891 vietti puoli vuotta veljensä maatilalla Idahossa. Valmistui Michiganin sotilasakatemiasta 1895 ja pyrki West Pointiin, mutta ei läpäissyt pääsykokeita.

Burroughs oli jonkin aikaa värvättynä sotilaana mutta vapautettiin sydänvaivojen vuoksi. Hän teki sekalaisia töitä vuoteen 1899, jolloin siirtyi töihin isänsä yritykseen. Seuraavana vuonna meni naimisiin Emma Centennia Hulbertin kanssa. Jätti vakituisen työnsä vuonna 1904 ja hankki usean vuoden ajan elantonsa erilaisissa, enimmäkseen huonosti palkatuissa töissä Idahossa ja Chicagossa.

Tutustuttuaan aikakauden uuteen ilmiöön, amerikkalaiseen pulp fictioniin (halpahintaiset jännitystä ja seikkailukertomuksia tarjoavat lehdet = kioskikirjallisuus) Burroughs totesi, että pystyisi kirjoittamaan viihdyttävämpää materiaalia. Hänen ensimmäiset kertomuksensa julkaistiin 1911.

Burroughsista tuli nopeasti tuottelias ja myyvä kirjoittaja. Jo seuraavana vuonna ilmestyi hänen läpimurtoteoksensa ja samalla kuuluisin kirjansa: Tarzan, apinoiden kuningas (1912).

Nuorisokirjallisuuden kiistattomiin klassikkoihin kuuluva hahmo on saanut useita tunnettuja ja varmastikin satoja vähemmän tunnettuja jäljittelijöitä, esimerkiksi Jukan-sarja (James Morris) ja Gasellipoika (T. A. Engström). Esikuvastaan etääntyneisiin ja tuntemattomaksi jääneisiin kyhäelmiin kuuluu mm. L. Valakiven (oikealta nimeltään Lahja Johannes Aalto) luoma Tarsa, karhujen kasvattama metsien mies, jonka Valakivi  laittoi seikkailemaan talvisodassa.

Viidakossa elävällä sankarilla on toki myös edeltäjänsä, erityisesti Kiplingin Jungle Book (1894, kokoelma vuosina 1893-94 lehdissä ilmestyneitä kuvitettuja kertomuksia).

Viidakkoon haaksirikkoutunut John Clayton III on joka tapauksessa ensimmäisiä modernin maailman supersankareita, kuten E. R. Burroughs on tuotteistamisen edelläkävijöitä. Burroughs ymmärsi jo varhain hahmon kaupalliset mahdollisuudet ja pyrki tarjoamaan sitä yleisölle eri medioiden kautta. Ensimmäistä kirjaa seuraavien Tarzan-romaanien sekä myöhemmin Tarzan-sarjakuvien (ensimmäinen Hal Fosterin piirtämä strippi julkaistiin sanomalehdessä 7. 1. 1929) ja elokuvien (ensimmäinen Johnny Weissmüllerin näyttelemä Tarzan-elokuva valmistui 1932) myötä Burroughsin luomasta hahmosta tuli yleismaailmallinen sankari, joka pojan yhteistä omaisuutta. Puistoista ja takapihoilta kuului Weismüllerin villi apinahuuto lasten ja nuorten matkiessa idoliaan.

Paitsi nuorisokirjallisuuden historiaa Tarzan on olennainen osa sarjakuvan ja elokuvan historiaa.

- - -

Samana päivänä Hal Fosterin Tarzan-stripin kanssa 7. 1. 1929 julkaistiin Dick Calkinsin piirtämä Buck Rogers -strippi. Philip Francis Nowlanin scifi-sankari Buck Rogers oli aloittanut kahtena lyhyenä kertomuksena tieteisnovelleihin erikoistuneessa pulp-lehti Amazing Stories'ssa elokuussa 1928. Dick Calkinsin strippien myötä Nowlanin suurten edeltäjien Jules Vernen (Matka maan keskipisteeseen, 1864; Maasta kuuhun, 1865; Kuun ympäri, 1870), H. G. Wells'in (Maailmojen sota, 1898; Ensimmäiset ihmiset kuussa, 1901) ja miksei myös E. R. Burroughsin (avaruussankari John Carter, ensimmäinen tarina 1912) aloittama genre viihteellistyi ja siirtyi sarjakuvaan.

Tarzan ja Buck Rogers kuuluvat ensimmäisiin nykyaikaisiin nuorisosarjakuviin. Niiden myötä sarjakuvan painopiste siirtyi yksinkertaisesta komiikasta jännitykseen. Stripeistä oli kuitenkin vielä matkaa pitkään sarjakuvaan: sanomalehtisarjoista koottu ensimmäinen Tarzan-sarjakuvalehti julkaistiin huhtikuussa 1936, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen sarjakuvalehdeksi piirretty Tarzan-julkaisu, 1946. 

Tieteissarjakuvassa Buck Rogersia seurasivat William Ritt'in ja Clarence Grayn Brick Bradford -stripit vuonna 1933 (Suomessa nimillä Pantteri-Bill, Raketti Silvo ja Sam Seikkailija; Sam Seikkailija vakiintui Brick Bradfordin suomalaiseksi nimeksi 1950-luvulla), Alex Raymondin Flash Gordon -stripit 1934 (Suomessa useilla nimillä, mm. Iskevä Salama, Sami Salama ja Salama Gordon) ja myöhemmin mm. Rick Random -sarjakuva 1954 (ensimmäinen ja kuuluisin piirtäjä Ron Turner, ilmestyi Suomessa Korkeajännitys-lehdissä vuosina 1954-60) ja Star Trek 1967 (alkoi Gene Roddenberryn kehittämänä televisiosarjana Amerikassa 1966, Albertto Giolittin piirtämä sarjakuva seuraavana vuonna).         

Tunnettuja scifi-sarjoja tv:ssä: Buck Rogers (amerikkalainen sarja 1950-51), Thunderbirds (animaatiotyyliltään supermarionaatioksi kutsuttu brittiläinen nukkeanimaatiosarja 1964-66, Suomessa nimellä Myrskylinnut keväällä 1968 ja syksyllä 1973), Space 1999 (englantilainen sarja 1975-77, esitettiin Suomessa nimellä Avaruusasema Alfa vuosina 1976 ja 1978), Battlestar Galactica (amerikkalainen sarja 1978-80, esitettiin Suomessa nimellä Taisteluplaneetta Galactica 1981-82), Buck Rogers in the 25th century (amerikkalainen sarja 1979-81), Sapphire & Steel (brittiläinen sarja 1979-82, Suomessa nimellä Safiiri ja teräs) ja V (vuosina 1983-85).

Dick Calkinsin ja Phil Nolanin Buck Rogers -strippeihin pohjautuva tieteiselokuva Buck Rogers sai ensi-iltansa USA:ssa 6. 2. 1939.

George Lucas aikoi 1970-luvulla tehdä elokuvan Flash Gordonista mutta ei saanut lisenssiä. Pettymyksestä sisuuntunut Lucas ryhtyi suunnittelemaan kokonaan omaa tieteiselokuvaa. Elokuvan käsikirjoittaminen alkoi 1974 ja Flash Gordon muuttui Luke Starkilleriksi. Ensimmäinen käsikirjoitusversio oli nimeltään Adventures of Luke Starkiller. Lucaksen oli vaikea saada elokuvalle rahoitusta, koska elokuvayhtiöt eivät uskoneet ideaan. Lopulta rahoitus järjestyi. Luke Starkillerin nimi vaihdettiin Luke Starwalkeriksi. Elokuva sai ensi-iltansa 25. 5. 1977.

- - -

Burroughsin John Carterilla saattoi......

[ keskeneräinen - osa muistiinpanoista hukassa ]

CASTILLO, Michel del (1933 - )

Espanjalaissyntyinen ranskalainen kirjailija. Kirjoitti yli 30 teosta (romaaneita, näytelmiä, esseitä, muistelmaa) vuosina 1957-2005 ja voitti useita kirjallisuuspalkintoja.

Michel del Castillon esikoisteos, romaani Tanguy (1956), pohjautuu tekijän omiin kokemuksiin. Päähenkilön äiti taistelee Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten puolella. Sodan päätyttyä Francon voittoon vuonna 1939 äiti ja Tanguy pakenevat Ranskaan. Tämän jälkeen seuraa sarja traagisia väärinkäsityksiä ja vastoinkäymisiä. Tanguy joutuu keskitysleirille. Tarinan edetessä hän saa useita kertoja pettyä ihmisiin ja heidän tapaansa harjoittaa oikeudenmukaisuutta. Synkkyydestä huolimatta kirjassa on myös toivoa.

Suomennettu tuotanto: Kitara (romaani, 1958). Tanguy, aikamme lapsi (romaani, 1959). Julisteiden liimaaja (romaani, 1961). Tara (romaani, 1963). Järjestyksen yö (romaani, 1983).

Kts. Michel del Castillo (laajempi selostus)

CARSON, Rachel (1907-1964)

Yhdysvaltalainen zoologi ja biologi, jonka teosta Silent Spring (1962, suom. Hiljainen kevät) pidetään modernin ympäristöliikkeen alkuna.

Rachel Carson syntyi 27. 5. 1907 pienellä maatilalla Springdalessa, Pennysylvaniassa. Englantia ja biologiaa opiskeleva Carson huomasi kuvaavansa luontoa ja eläimiä elävällä tavalla ja tiedosti olevansa lahjakas kirjoittaja. Valmistuttuaan 1929 hän jatkoi eläintieteen ja genetiikan opintoja Johns Hopkinsin yliopistossa.

Vaatimattomista oloista lähteneenä Carsonilla oli taloudellisia vaikeuksia, joista huolimatta hän suoritti maisterin tutkinnon eläintieteessä 1932. Carson ryhtyi opettamaan eläintiedettä yliopistoissa ja jatkoi meribiologian opintojaan, mutta hänen taloudellinen tilanteensa vaikeutui olennaisesti jo samana vuonna: Rachelin isän kuollessa 1932 hänen täytyi ottaa huolehtiakseen ikääntyvästä äidistään, mikä teki tohtorinopintojen jatkamisen mahdottomaksi.  

Hän otti vastaan osa-aikatyön Yhdysvaltain kalastusasian toimistossa tiedettä käsittelevien radiokäsikirjoitusten kirjoittajana ja kohtasi vastustusta tuohon aikaan radikaalille idealle naisen osallistumisesta virkamieskokeeseen. Hän menestyi hakijoista parhaiten kokeessa ja hänestä tuli vuonna 1936 toinen naishenkilö, jonka kalastusasiainvirasto oli palkannut kokopäiväiseen ammattivirkaan (nuorempana meribiologina).

Carson -- tuli tunnetuksi ehdottomasta kirjoituksien korkeatasoisuuden vaatimuksesta. Työn alkuaikana Scientific Inquiry -osaston johtaja (joka oli auttanut häntä työpaikan hankkimisessa) hylkäsi yhden Carsonin radiokäsikirjoituksen koska se oli ”liian kaunokirjallinen”, mutta ehdotti että Carson lähettäisi sen The Atlantic Monthlyyn. Carsonin hämmästykseksi se hyväksyttiin ja julkaistiin nimellä Undersea (”merenalainen”) vuonna 1937. (Toisten lähteiden mukaan The Baltimore Sun -lehti ehdotti Atlantic Monthlylle julkaisemista – Carson oli hankkinut lisätuloja lehdelle kirjoittamistaan lyhyistä artikkeleista.) Vuonna 1937 Carsonin velvollisuudet sukuaan kohtaan kasvoivat hänen isosiskonsa kuoltua 40-vuotiaana ja hänen täytyi huolehtia kahdesta sisarentyttärestään.

Kustannusosakeyhtiö Simon & Schuster kiinnostui Undersea-artikkelista ja otti Carsoniin yhteyttä ehdottaen että hän täydentäisi sen kirjaksi. Useiden vuosien iltatyön jälkeen Under the Sea-Wind julkaistiin vuonna 1941 ylistävin arvosteluin mutta ei onnistunut kaupallisesti – teoksella oli huono onni ilmestyä vain kuukausi ennen Yhdysvallat toiseen maailmansotaan liittävää Pearl Harborin hyökkäystä.

(Wikipedia, Rachel Carson)

Toisen kirjansa käsikirjoitusta Carson joutui lähettämään useisiin aikakauslehtiin ja vasta The New Yorker -lehti - 14 lehden kieltäydyttyä - otti kirjoituksen julkaistakseen. Sitä julkaistiin lyhennettynä sarjana A Profile of the Sea -otsikolla lehdessä vuonna 1951. Kohta sen jälkeen sarjan osia julkaistiin Nature-julkaisussa ja Oxford University Press otti teoksen julkaistavakseen.

The Sea Around Us (Oxford University Press, 195?) pysyi New York Timesin best seller -listalla 86 viikkoa. Siitä ilmestyi Valittujen Palojen lyhennelmä ja se voitti National Book Awardin. Kirjan ansiosta Carsonille myönnettiin kaksi kunniatohtoriutta ansioistaan meribiologian tunnetuksi tekemisessä.

Menestyksen myötä Carsonin taloudellinen asema oli turvattu. Hän luopui työstään 1952 ja keskittyi kirjoittamiseen. Meribiologia-trilogian kolmas teos (The Edge of Sea, ??? 1955) voitti useita palkintoja ja siitä tehtiin Oscar-palkinnon voittanut dokumenttifilmi. Carsonia harmitti dokumentin sensaatiomainen tyyli. Hänen mielestään tosiasioita oli vääristelty. Carson sanoutui irti elokuvasta. 

2.1.1 Ympäristöheräämisestä ympäristökasvatukseen Meribiologi Rachel Carsonin kirja Silent spring (Äänetön kevät 1963) herätti ilmestyessään vuonna 1962 maailmanlaajuisen keskustelun ympäristöuhista. Jo aikaisemmin oli tiedotusvälineissä kerrottu kaloista tavatuista korkeista elohopeapitoisuuksista ja merillä tapahtuneista öljyonnettomuuksista. Nyt nousivat julkisuuteen ympäristömyrkkyjen haitalliset vaikutukset koko ekosysteemille. Suomessa erityisesti ornitologit huolestuivat petolintujen kuten merikotkan uhkaavasta kannan laskusta. Hyönteis-, kasvi- ja sienimyrkkyinä käytetyt biosidit rikastuivat ravintoketjun päässä oleviin eläimiin. Huomattiin että vastaavasti myös ravintoketjun päässä oleva ihminen altistuu erilaisille ympäristömyrkyille. (Commoner 1972, 137; Raatikainen & Tenovuo 1977, 147–151; Seiskari 1969, 16-18; Valtiala 1969, 58–63.) Ihminen ei enää ollut turvassa vaan kuka tahansa voi joutua tekemisiin ympäristöongelmien elohopeapitoisuuksista ja merillä tapahtuneista öljyonnettomuuksista. Nyt nousivat julkisuuteen ympäristömyrkkyjen haitalliset vaikutukset koko ekosysteemille. Suomessa erityisesti ornitologit huolestuivat petolintujen kuten merikotkan uhkaavasta kannan laskusta. Hyönteis-, kasvi- ja sienimyrkkyinä käytetyt biosidit rikastuivat ravintoketjun päässä oleviin eläimiin. Huomattiin että vastaavasti myös ravintoketjun päässä oleva ihminen altistuu erilaisille ympäristömyrkyille. (Commoner 1972, 137; Raatikainen & Tenovuo 1977, 147–151; Seiskari 1969, 16-18; Valtiala 1969, 58–63.) Ihminen ei enää ollut turvassa vaan kuka tahansa voi joutua tekemisiin ympäristöongelmien kanssa. Ympäristö nousi käsitteenä yleiseen käyttöön ja antoi kehyksen, jossa alettiin tarkastella inhimillisen elämän tulevaisuutta ja mahdollisuuksia. ( Haila&Lähde 2003,11-12.) Toisaalta nähtiin, että ihminen on yhä enemmän sidoksissa luontoon ja luonnon prosesseihin (Valkonen 2010, 37). Ympäristökeskustelu voimistui 1970-luvulle tultaessa. Alettiin vaatia julkisen vallan vallan toimenpiteitä ympäristön laadun turvaamisessa ja ekokatastrofi n ehkäisemisessä. Ongelmien nähtiin koskevan koko maapalloa ja siksi toimien piti olla maailmanlaajuisia. Alun perin ympäristöongelmat nähtiin ekologisina ja luonnontieteellisinä mutta hyvin pian oli pakko myöntää niiden ratkaisemisessa tarvittavan myös sosiaalisia, poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia ratkaisuja. Ajattelua kuvaa hyvin Ruotsin Luonnonsuojeluyhdistyksen kautta Suomeen kulkeutunut Perarvid Skoogin (1976) kirjoitus ekologiasta, jossa hän korostaa ”avaruusajan ihmistenkin” riippuvuutta luonnosta: Yhä vakavammiksi käyvien ympäristöongelmiemme ratkaisu riippuu luonnon tuntemuksesta. Niiden ratkaisemisen on tapahduttava suurelta osin poliittisella tasolla. Juuri siksi on välttämätöntä, että mahdollisimman monella on perustiedot luonnon toiminnasta. Näin muokataan yleistä mielipidettä, joka puolestaan vaikuttaa poliittisiin päätöksentekijöihin ympäristökysymyksiä ratkaistaessa. (Skoog 1976, 1.) Laakkonen ja Vuorisalo määrittelevät ympäristöongelman luonnossa ilmeneviksi muutoksiksi, jotka uhkaavat ihmisen tai muiden eliöiden hyvinvointia (Laakkonen & Vuorisalo 2012, 121). Ongelmien vastapainoksi he näkevät ympäristönsuojelun ja luonnonsuojelun käsitteet. Willamo (2012) pohtii ympäristöongelma-käsitteen eri vaiheita. Luonnontieteistä lähtenyt määrittely katsoi ongelmien johtuvan ihmisen ai heuttamista muutoksista, jotka häiritsivät luonnon toimintaa. Myöhemmin kun luontoon liitettiin sosiaalinen ja kulttuurinen aspekti, ongelmat nähtiin ihmisen aiheuttamina ja myös haitallisiksi kokemina. (Laakkonen & Vuorisalo 2012, 121; Willamo 2012, 131–132.) Ympäristötutkimus on suhteellisen nuori tieteen ala ja sen piirissä voi nähdä erilaisia mielipiteitä ja kriittistäkin keskustelua. Laakkonen ja Vuorisalo ovat käynnistäneet keskustelun ympäristöherätyksen ”ikonista”, Rachel Carsonin kirjasta Äänetön kevät. Heidän mukaansa Suomessa oli jo tätä ennen ollut luonnonsuojelua, ympäristöterveyden edistämistä ja ympäristönsuojelua. Myös ympäristömyrkkyjen haitat tunnettiin tiedemiespiireissä. (Laakkonen & Vuorisalo 2012, 126–127.) Toisaalta voi ajatella, että kansainvälisen ympäristöliikkeen kannalta kirjalla oli ”sosiaalinen tilaus” ja aika myös Suomessa oli otollinen 1960-luvun radikalismin ja nuorisoliikehdinnän synnyttämässä keskusteluilmapiirissä. Myös ongelmien globaalisuus oivallettiin ensi kertaa. Vuonna 1972 Tukholmassa järjestettiin YK:n ensimmäinen ympäristökonferenssi. Samoihin aikoihin kasvatustieteen puolella pohdittiin, miten uhkiin voitaisiin vastata kasvatuksen keinoin. Eräänä tärkeänä alkusysäyksenä voidaan pitää konferenssia, jonka IUCN/Unesco (Kansainvälinen luonnonsuojelujärjestö) järjesti Nevadassa vuonna 1970. Tässä tapaamisessa määriteltiin, mitä on ympäristökasvatus (environmental education). (Palmer 1994, 12.) Seuraava maailmanlaajuisesti merkittävä tapahtuma oli UNESCON vuonna 1977 Tbilisissä järjestämä ympäristökasvatuksen konferenssi. Tbilisin konferenssin antamat suositukset loivat pohjan ympäristökasvatuksen muotoutumiselle eri maitten opetussuunnitelmiin. (Palmer 1998, 10-11; Palmer 1994, 21–22.) Vuonna 1978 valmistuneissa Tbilisin suosituksissa ympäristökasvatus määriteltiin elämän mittaiseksi prosessiksi. Sen katsottiin olevan luonteeltaan holistista ja opetuksellisesti kokonaisvaltaista. Kasvatukseen sisällytettiin erilaiset aspektit kuten sosiaalinen, poliittinen, taloudellinen, moraalinen ja esteettinen aspekti. Opetuksessa piti rohkaista oppijaa osallistumaan aktiivisesti ja vastuun ottoon. Myös ongelmanratkaisutaitoihin ja kriittiseen ajatteluun kiinnitettiin huomiota. Keskeisenä tavoitteena nähtiin ympäristöetiikan rakentaminen. (Palmer 1998, 10–11.)

Ympäristökasvatus ei syntynyt tyhjästä, vaan sen takana voi nähdä pitkän historian ulottuen aina Rousseaun Émile-teokseen, joka julkaistiin Ranskassa 1762. Rousseau puolusti lapsen oikeutta lapsuuteen vapaana ja luonnollisesti kunnes hän oli saavuttanut harjoitukseen sopivan iän eli kaksitoista vuotta. Lapsen luontosuhde kehittyi tämän näkemyksen mukaan itsestään. (Gurevitz 2000, 257.) Romantiikan aikakausi toi mukanaan ajattelun, että luonto oli kaiken hyvän lähde ja ihmisen instituutiot olivat itse paholaisen työtä. Gurevitz (2000) toteaa, että Englannissa vallitsi hyvin pitkään käsitys viattomasta lapsesta, joka on synnynnäisesti yhteydessä luontoon. Siksi ”luonnollinen” kasvatus painotti lapsen oikeutta vapaasti tutkia luontoa ja oppia luonnossa. Todellisuudessa teollistuneessa maassa tilanne johti siihen, että lapset vietiin luontoon ja heille opetettiin, miten sitä piti arvostaa. Gurevitz väittää, että edelleen tämä idealisoitu kuva lapsesta ja luonnosta elää muun muassa kirjallisuudessa. (Gurevitz 2000, 258.) Gurevitz näkee hämmentävänä sen, miten luonto–lapsi -suhde nähdään samanaikaisesti eri näkökulmista: toisaalta lapsi yhdistetään ideologisesti luontoon ja toisaalta katsotaan, että aikuisen on ohjattava lasta arvostamaan luontoa ja käyttäytymään luonnossa. Hän herättää kysymyksen, miten lasta pitää opettaa kokemaan luonto hänen omista lähtökohdistaan. (Gurevitz 2000, 260.) Tutkijan mielestä ympäristökasvatukseen liittyy sosiaalisesti rakennettuja myyttejä ja ideaaleja, jotka ovat vaikuttaneet siihen, millaiseksi ympäristökasvatus on historian aikana määritelty. Myös Matthiess (2004)kiinnittää huomiota siihen, että luontokokemukset nostetaan jopa ympäristökasvatuksen keskeiseksi ”selkärangaksi”. Hän näkee tässä naivia romantisointia ja luonnon mystifi ointia. (Matthiess 2004, 146.) Gurevitz (2000) korostaa ympäristökasvatuksen affektiivisuutta, tunteisiin ja tunteitten kautta vaikuttamista. Hän suosittelee piirtämistä, luovaa kirjoittamista ja musiikkia keinona vahvistaa esteettistä kokemusta. Toisaalta hän pitää tärkeänä, että kuunnellaan lapsen omia tarpeita ja arvostuksia, jotta saadaan synnytettyä merkityksellisiä luontokokemuksia. (Gurevitz 2000, 265.) Alun perin ympäristökasvatus nähtiin koulujen ja päiväkotien tehtäväksi. Vähitellen ajattelu laajeni koskemaan ihmisen koko elinkaarta, tosin oivallettiin myös, että tavoitteet ja menetelmät riippuvat ikäkaudesta. Myös alkuajan selkeä sitoutuminen luontoon muuttui ja mukaan tulivat erilaiset ympäristöt: kulttuurinen, taloudellinen, sosiaalinen, esteettinen ja eettinen ympäristö. (Cantell 2004, 12–14.)

- - -

Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät voidaan nähdä ympäristösosiologian kannalta
käännekohtana. Kirja avasi keskustelun erilaisista ympäristöriskeistä, uhkakuvista ja
”ekokatastrofi sta”. Ympäristöön liittyi moraalista protestia ja alettiin vaatia julkisen
vallan toimenpiteitä ympäristön laadun turvaamiseksi. Haila toteaakin, että ympäristöstä
tuli kehys, jonka kautta alettiin arvioida ihmisen elämän mahdollisuutta jatkua
maapallolla. Ympäristöliikehdintä politisoitui ja Hailan mukaan samalla myös luonto
politisoitui. (Haila&Lähde 2003,11–12.)
Lapissa ympäristöasiat nousivat yleiseen tietoisuuteen vasta 1970-luvun lopulla.
Protestit kohdistuivat pääasiassa jokien patoamiseen ja vesistöjen säännöstelyyn sekä
kadotettuun Kemijoen loheen. Seuraavalla vuosikymmenellä nousivat vuorostaan
metsäasiat esille lakimetsien ja erämaisten metsien suojelukiistoissa.

ss 33 - 34

2.2.4 Ympäristöpsykologian näkökulma Psykologiassa on pitkään ollut vallalla yksilökeskeinen näkökulma. Ihmisen toimintaa, käyttäytymistä ja kokemuksia on tutkittu suhteessa toisiin ihmisiin. Ihminen on kuitenkin osa luontoa ja evoluution tulosta biologisena olentona. Hänellä on myös toimintaa, käyttäytymistä ja kokemuksia on tutkittu suhteessa toisiin ihmisiin. Ihminen on kuitenkin osa luontoa ja evoluution tulosta biologisena olentona. Hänellä on myös suhde luontoon ja rakennettuun ympäristöönsä, mikä kuuluu ympäristöpsykologian alueeseen. Miten ihminen kokee ympäristönsä, millaisia elämyksiä ympäristö tarjoaa, miten hän havaitsee ja arvottaa ympäristöään, ovat tämän suhteellisen nuoren psykologian haaran kysymyksiä. (Valli 2012, 51–52.) Palmerin mallin ”in” -komponentti eli ”luonnossa” tapahtuva oppiminen korostaa luonnon synnyttämiä tunteita ja elämyksiä. Ympäristöpsykologian lähtökohdat ovat lähellä tätä ajattelua. Jokaisella ihmisellä on oma minun ympäristöni tai eletty ympäristö. Tämä saa merkityksen yksilön ajatusten, kokemusten, tunteitten ja toiminnan kautta. Liisa Horellin (1982) mukaan tila jäsentyy paikaksi silloin, kun se koetaan esimerkiksi oman toiminnan kautta henkilökohtaisesti merkitykselliseksi. Horelli viittaa myös tutkimuksiin, joissa vertailtiin naisten ja miesten tapaa kuvata lapsuuden ympäristöä. Havaittiin, että naiset kuvasivat paikkaa henkilökohtaisten kokemusten ja sosiaalisten suhteitten kautta miesten pysyessä asiakeskeisinä ja välttäessä persoonallista kuvausta. (Horelli 1982, 85–87.) Matthews on tutkinut, miten lapset muodostavat kuvan ympäristöstään ja päätyy siihen, että heidän näkemyksensä paikasta ovat vahvasti emotionaalisia ja tuntemusten värittämiä. Lapset liittävät ympäristöönsä pelkoja ja jännitystä, jotka aikuisilta ovat jo unohtaneet. Paikkoihin liittyy omia suoria kokemuksia mutta myös aikuisten kertomukset ja paikkaan liittyvä kulttuurihistoria vaikuttavat paikan kokemiseen. Matthews arvelee, että paikkoihin liittyvät pelot ja kuvitelmat saattavat olla peräisin jopa vuosituhansien takaa menneiltä sukupolvilta. (Matthews 1992, 203–204.) Ympäristöpsykologia painottaa humanistisia ja esteettisiä arvoja, etiikkaa ja fi losofi aa. Arkkitehtuurissa pidetään tärkeänä ihmisläheistä ympäristöä, joka mahdollistaa fyysisen, sosiaalisen ja kulttuurisen vuorovaikutuksen ihmisten välillä. Käytännössä tämä merkitsee esimerkiksi painopisteen siirtoa parkkipaikoista lasten leikkipaikkoihin piha-alueita suunniteltaessa. (Suomela & Tani 2004, 47.) Humanistinen maantiede on luonut käsitteen eletty paikka. Se tarkoittaa paikkaa, jolla on henkilökohtainen merkitys ihmiselle. Eletty paikka on merkittävä siihen

liittyneiden kokemusten kautta subjektiksi nähdylle ihmiselle. Hän luo siis itse merkitykset ympäristölleen. (Suomela & Tani 2004, 47.) Tim Ingold (2000) käyttää ilmaisua dwelling kuvaamaan ihmisen paikkaa, johon hänellä on henkilökohtainen suhde. Hän tuntee paikan merkit, äänet ja tuoksut, jotka ovat tulleet tutuiksi aktiviteettien kautta. Ingold on antropologina kiinnostunut siitä, millaista käytännön kautta syntynyttä tietoa paikallisella ihmisellä on ympäristöstään. Tieto on tällöin kokemuksen ja osallisuuden kautta syntynyttä ja ulottuu myös taaksepäin paikan historiaan. (Ingold 2000, 172–173, 185.) Annikki Kariniemi muutti elämänsä varrella useita kertoja ennen kaikkea työnsä takia. Mitä paikat hänelle merkitsivät? Johdannossa viittasin muistin paikkoihin (Nora1989). Miksi jotkin paikat säilyvät muistissa, vaikka ovat jo kadonneet todellisuudesta?

35-36

Sepänmaan väitöskirja The Beauty of Environment (1986) pohtii ympäristöestetiikan peruskäsitteitä kuten ympäristö, luonto, maisema ja näkymä. Hän korostaa, että taideteos vaatii aina kontekstin ja yhtä hyvin ympäristö täydentyy tietyllä kontekstilla. (Sepänmaa 1986, 19.) Maiseman tarkastelu on Sepänmaan mukaan aina sosiaalinen aktiviteetti. Näkymät ovat julkisia, muistettavia ja sosiaalisesti tunnistettuja maiseman paikkoja. Lapsuuden maisema on tietynlainen malli sille, miten maiseman hahmottaa ja mitä siltä odottaa. Myös tapa, jolla taideteoksia arvioidaan, vaikuttaa siihen, miten nähdään ja kuvataan nähty. Sepänmaa käyttää termiä kesyttää, mikä tarkoittaa sitä, että uusissa tilanteissa ihminen muuttaa maiseman käsitteellisesti hallittavakseen ja tutuksi, ”kesyksi”. (Sepänmaa 1986; 45–51.) Vuonna 2012 ilmestyneessä artikkelissaan Sepänmaa pohtii edelleen kauneuden olemusta. Hän toteaa sen ilmenevän ympäristössä ekosysteemien häiriöttömänä toimintana ja muistuttavan tieteellisten teorioitten tai matematiikan kauneutta. Tämän kauneudenymmärtäminen vaatii systeemin kokonaisuuden ymmärtämistä ja sen sääntöjen tuntemista. (Sepänmaa 2012, 144.) Jo Kant oli aikoinaan määritellyt matemaattisen ylevän, jollaiseksi hän kuvaa esimerkiksi äärettömän tähtitaivaan. Toinen ylevä oli dynaaminen eli jo edellä mainittu luonto hurrikaaneineen ja vesiputouksineen, vuoristoineen ja ukkospilvineen. (Väyrynen 2006, 264.) Sepänmaa (1986) on käyttänyt analyysissään esimerkkinä Reino Kalliolan tuotantoa. Tässä tapauksessa muuttujat ovat luonnon ilmiöitä. Kirjailija tekee tietyt valinnat, hän valitsee kohteet ja kehykset, ja pyrkii ymmärrettävyyteen omassa tulkinnassaan. Sepänmaa korostaa, että naturalisti (tässä tapauksessa Kalliola) on mielipiteen muodostaja, joka määrittelee tietyt rajat ja standardit. Hän vaikuttaa työllään asenteisiin, arvoihin ja myös toimintaan. (Sepänmaa 1986, 89–90.) Kalliola on mielenkiintoinen esimerkki sikäli, että näen yhtymäkohtia hänen tuotantonsa ja Annikki Kariniemen varhaistuotannon välillä. Vaikka Kalliola on maantieteilijä ja biologi, hänen kuvauksensa saa maalailevia, esteettisiä piirteitä hänen jatkaessaan jatkaessaan Topeliuksen Maamme - kirjan rivejä omin sanoin tai kuvatessaan Suomen maantieteellistä jakoa teoksessaan Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa: Arktista talvipimeyttä lieventävät myös kuun kelmeä valo, revontulten loimutus ja lumen kajo. Mutta masentavan suureksi jää sittenkin pimeyden valta, ja kaivaten tähyää lappalainen silloin eteläistä taivasta. (Kalliola 1951, 21.) Suomi on siis ilmastollisesti ikuinen taistelutanner. Täällä kaikki ilmojen toisilleen vihamieliset haltiat kohtaavat toisensa: kuumaluonteinen Etelä ja jääkylmä Pohjoinen; mantereinen, kesäkuuma Itä ja merellinen Länsi, kesävilpas, talvileuto. (Kalliola 1951, 35.)

Kalliolan edellä lainattu teos Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa (1951) edustaa ajan kuvaa, tapaa tehdä kuvitettuja kirjoja ja kuvata luontoa ja sen ilmiöitä. Näen teoksessa sukulaisuutta ja samanlaisia pyrkimyksiä kuin Annikki Kariniemen Lohisiima ja silkkiliina – novellikokoelmassa tai Yrjö Kokon luontoaiheisissa kirjoissa. Teoksissa luonto on tärkeässä roolissa ja valokuvat samoin kuin kuvatekstit korostavat kerronnan estetiikkaa. Sepänmaa (1986) käsittelee teoksessaan myös taiteen henkilökuvausta ja pohtii dokumentaarisen aineiston ja fi ktion eroa. Taideteoksen henkilö on hänen mukaansa aina roolihahmo. Sepänmaa (1987) korostaa, että kaunokirjalliset teokset ovat kirjailijan roolitoiminnan tulosta. Ne on rakentanut taiteilija, joka toimii ammattiroolissaan. Kun teos tulee julkisuuteen, se irtoaa tekijänsä kontrollista ja siitä tulee taideteos, joka alkaa elää omaa elämäänsä. (Sepänmaa 1987, 11.) Kirjailijakuvantutkija voi rakentaa persoonan esimerkiksi kirjailijan teosten pohjalta, mutta kyseessä on kuitenkin luotu ja kuvitteellinen hahmo. Kirjailijalla voi olla aivan erilainen käsitys teoksistaan kuin tutkijalla. Kirjailijakuvan hahmottaminen vaatii teosten huolellista lukemista, tulkintaa ja yhtäläisyyksien sekä erojen etsintää. Tutkimus ei ole mekaanista toimintaa vaan sitä voi verrata muotokuvamaalarin työhön, jolloin taiteilija tulkitsee kohdettaan nostaen esille oleellisia piirteitä kuvattavasta. (Sepänmaa 1987, 16–17.)

38-39

[osa Carsonia koskevista muistiinpanoistani hukassa, esittely täydennetään kun muistiinpanot löytyy]

CHESSMAN, Caryl Whittier (1921 - 1960)

Caryl Whittier Chessmin tapaus kuuluu Yhdysvaltain vankilahistorian tunnetuimpiin. Chessman tuomittiin heinäkuussa 1948 kuolemaan syyllisenä useisiin ryöstöihin, kidnappauksiin ja raiskauksiin. Tuomion ankaruuteen vaikuttaneet kidnappaussyytteet tulivat raiskausten suoritustavasta: ryöstön yhteydessä Chessman oli raastanut uhrinsa autosta ja suorittanut raiskaukset ulkona. Mikäli teot olisivat tapahtuneet sisällä autossa, olisi tuomio ollut lievempi.
  Tuomion täytäntöönpanoa Chessman joutui odottamaan lähes 12 vuotta. Useita kertoja teloitus peruttiin viime hetkellä. Lopulta Chessman kuitenkin surmattiin syanidilla - tälläkin kertaa teloitus olisi peruutettu, mutta peruutuksesta ilmoittava sihteeri yhdistettiin väärään numeroon ja kun puhelu viimein saapui vankilaan, oli syanidikapseli hajonnut ja kammio täyttymässä kaasulla. Teloituksen keskeyttäminen olisi altistanut teloituksesta vastaavat viranomaiset kaasulle ja saattanut heidätkin hengenvaaraan.
  Chessmanin vielä eläessä valmistuneessa Fres S. Searsin elokuvassa Cell 2544 Death Row (1955) pääosaa Whit Whittieriä (Chessmanin toisen nimen Whittier mukaan) näytteli William Campbell. Myöhemmin valmistuneessa elokuvassa Kill Me If You Can (1977) Chessmania esittää näyttelijä Alan Alda. 
  Chessmanin tapaus oli monilta osin epäselvä. Useiden oikeusoppineiden mielestä lakia tulkittiin väärin, kuolemantuomio oli perusteeton ja Chessman olisi ansainnut lievemmän rangaistuksen. Asian viimeisessä käsittelyssä hänet päätettiin teloitettavaksi äänestyksen jälkeen (4-3).
  Chessmanin kuolemanrangaistuksen kumoamista ajoivat useat tunnetut henkilöt. Vetoomuksia esitettiin niin julkisuudessa kuin Kalifornian kuvernöörin toimistoon lähetetyin armahdusanomuksin. Chessmanin tuomiota tai yleensä kuolemanrangaistusta ilmoittivat vastustavansa mm. Eleanor Roosevelt, Aldous Huxley, Ray Bradbury, Norman Mailer, Christopher Isherwood, Robert Frost ja evankelista Billy Graham.
  Odottaessaan tuomion täytäntöönpanoa Chessman kirjoitti neljä kirjaa, omaelämäkerralliset Cell 2455 Death Row (1954, suom. Kuolemanselli 2455, 1954), Trial by Ordeal (1955, suom. Ihmisiä kuolemankujalla, 1955) ja The Face of Justice (1957) sekä romaanin Boy Was a Killer. Romaanin käsikirjoitus takavarikoitiin "vankilan sääntöjen nojalla" 1954, mutta palautettiin 1957 ja julkaistiin kirjana 1960.
  Arvostettu ranskalainen kirjailija Dominique Lapierre (mm. Kalkutan slummeihin sijoittuva Ilon kaupunki, 1985 ja Larry Collinsin kanssa kirjoitetut On jo aika matadori, 1968 ja Israelin itsenäistymisestä kertova Oi Jerusalem, 1972) oli nuori lehtimies vieraillessaan Chessmanin luona vankilassa. Tapaamisesta ei syntynyt kirjaa, mutta sisältyy omaelämäkerralliseen A Thousand Suns (1999) teokseen, jossa Lapierre selostaa kohtaamisiaan ja keskustelujaan eri henkilöiden kanssa. 

CONYERS, Dorothea (1869 - 1949)

Irlantilaista Dorothea Conyersia on sanottu nostalgiseksi vanhojen aikojen kuvaajaksi.

Minnie Dorothea Spaight Blood-Smyth syntyi 11. 11. 1869. Vanhemmat eversti John Blood-Smyth ja irlantilaisen rauhantuomarin Francis Spaight'n tytär Amelia Spaight. Dorothea avioitui everstiluutnantti Charles Conyersin kanssa 2. 2. 1892 ja tämän kuoltua (1915) kapteeni John Joseph Whiten kanssa 1917.

Kirjailijana Conyers aloitti verrattain myöhään, noin kolmekymppisenä, mutta ehti julkaista yli 40 teosta. Hän tuli tunnetuksi usein romantiikkaa, joskus myös rikoskirjallisuuden piirteitä sisältävistä urheilu- ja metsästysaiheisista kertomuksista, mm.:

The Thorn Bit (Conyersin esikoisteos, 1900), The Conversion of Con Cregan (1909), Sporting Reminiscences (1919), Hound of the Sea (1927), Whoopee (1932), Kicking Foxes (1948).

DINESEN, Isak

kts. Karen Blixen

DISNEY, Walt (1901 - 1966)

Aku Ankan suomalainen näytenumero ilmestyi 5. 12. 1951. Lehteä myytiin heti kättelyssä melkoinen määrä, 34 017 kpl. Aku Ankka ilmestyi aluksi kerran kuukaudessa sekä erikoisnumerot kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1952), Bambi (1953), Peter Pan (1953), Aku Ankka Grönlannissa (1954).

Vuoden 1954 myyntikampanjaa varten painettiin 16-sivuinen ilmaislehti, joka postitettiin noin 80 000 talouteen. Ilmaislehden vauhdittamana levikki ylitti sadantuhannen rajan vuonna 1955. Samana vuonna lehden nimi Aku Ankka ja kumppanit lyheni Aku Ankaksi. Vuonna 1955 lehti ilmestyi edelleen 12 kertaa vuodessa ja lisäksi seitsemän spesiaalinumeroa mm. Kultainen kypärä.

[ keskeneräinen ]