Ilo, kevyttä tavaraa, tiedän siitä niin vähän. Sen tiedän, että ahnaammin kuin tuuli riipii syksyn lehtiä puista, tavoittelevat onnea ja iloa kädet, jotka eivät havittele sitä itselleen, vaan muilta pois. 

(Pekka Parkkinen: Ilo, 1977; s. 198)

Autoritäärisen kasvatuksen haavoittama runoilija yhteyden etsijänä?

Pekka Parkkinen (1940 - 1992)

Tuotanto: Kuu hehkuu vielä, 1965. Jos minä maatani rakastaisin, 1967. Simpukka, 1969. Näin on, 1970. Pikku ratsastaja, 1971. Eräänä talvena sattui sitten muuan tapaus, 1972. Kaupunki nimeltä Lotto, 1972. Tuulia heiluttava puu, 1973. Ylimuistoinen nautinta, 1974. Ruusulla merkitty äänetön yhtiömies, 1976. Ilo, 1977. Viisisataa huivia, 1977. Sulka, 1978. Miten on, 1981. Kaukainen ranta, 1983. Pienten sydänten aika, 1985. Vapauden tuuli, 1985. Käsi kädessä, 1987. Maisema on mielialan musiikkia, 1989.

Pekka Kustaa Parkkinen (4. kesäkuuta 1940 Helsinki – 8. toukokuuta 1992 Helsinki) oli tuottelias suomalainen kirjailija ja kääntäjä. Proosassaan hän kuvasi väljällä, puheenomaisella kielellä näkemyksiään kulutusyhteiskunnan varjopuolista. Hänen teoksiensa hallitsevina aihepiireinä ovat rakkaus ja sen ristiriidat. Parkkista on kuvattu myös kommentoivaksi yhteiskuntakriitikoksi ja arjen kuvailijaksi. Runoilijana Parkkinen on aforistinen kiteyttäjä.

(Wikipedia)

Wikipedian lause "proosassaan hän kuvasi väljällä, puheenomaisella kielellä näkemyksiään kulutusyhteiskunnan varjopuolista" pitää paikkansa osittain. Kulutusyhteiskunnan varjopuolia Parkkinen kuvasi lyriikassaan enemmän kuin proosassa. Teknisesti osaava hän oli joka suhteessa.

Aloitteleva prosaisti ja lupaava runoilija

Parkkisen vuonna 1965 ilmestynyt esikoisteos Kuu hehkuu vielä on proosarunoelma, kokeellinen pienoisromaani jossa näkyvät 1960-luvun virtaukset: rajojen rikkominen vain rikkomisen ja taiteellisen vaikutelman tähden, tai kielen takana olevaan tunteeseen, välittömyyteen, sisäisen todellisuuden kokemukseen pääsemiseksi. Parkkisen tapauksessa ehkä kumpaakin.

Pariisi kirjailijoiden kaupunkina on lyönyt leimansa suomalaiseen kirjallisuuteen inspiraation lähteenä monin tavoin. 1960-luvulla esikoisensa julkaisseista kirjailijoista Pekka Parkkinen (1940-1993) puhutteli Pariisia kuin demonien riivaamaa rakastajatarta runollisessa ja avantgardistisessa esikoisteoksessaan Kuu hehkuu vielä (1965). Mika Waltari, toinen Pariisin inspiroima kirjailija, kiinnitti oivallisesti huomiota Parkkisen tekstin nuorekkaaseen ja runolliseen kiihkeyteen, kielen rytmiin ja sykkeeseen.

(Hannu Waarala, Runoilijan asunto on kieli, Demari.fi 28.4.2009)

Mikäli ei kuulu pähkähullun beat-kirjallisuuden ystäviin, tuskin ilahtuu Pekka Parkkisen teoksesta, jota kustantaja kutsuu romaaniksi, tekijä itse sen sijaan runoelmaksi. – Se on kuitenkin kohtuullisen helppotajuinen tarina kahden yksinäisen ihmisressukan vaelluksesta Pariisin kaduilla ja kapakoissa. Sen teho on mielestäni juuri tässä, syvän yksinäisyyden ja epätoivon kuvauksessa. Toivoa kuitenkin sopii, että Parkkinen tämän jälkeen on tilittänyt aiheensa Pariisista ja yksinäisyydestä ja lähtisi kävelemään ihmistä ja valoisampia kontakteja päin. Välimerkittömyys saattaa sopia tähän tekstiin. Lukijaa se kuitenkin voi hengästyttää ja pitkästyttää.

(Raili Kilpi-Hynynen Arvostelevassa Kirjaluettelossa 10/1965)

Beatkirjallisuudesta vaikutteita ottanutta kokeellisuutta tehostaa kirjan poptaiteellinen sähkönsininen kansikuva, jossa valkoinen hevonen sukeltaa autonrenkaan läpi. Ollaan siis matkalla, matkalla Euroopassa, matkalla itsessä, matkalla uusien elämänarvojen ja todellisuuksien muotoutumisessa.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt ensimmäinen runokokoelma Jos minä maatani rakastaisin (1967) on tekijän lyriikalle ominaista tiiviistä, keskittynyttä kieltä. Kokoelmassa on muutamia onnistuneita, kauniita runoja. Kokonaisuutena se on hieman liian hajanainen ja jättää keskeneräisen vaikutelman. Pääpaino tuntuu olevan yksittäisissä lauseissa ja niistä syntyvissä mielikuvissa - tekijän kantaaottavuus kiteytyy lauseissa kuten "Minä olen liha teidän piikissänne".

Kirjailija Hannu Mäkelä arvioi Parkkisen kokoelmaa Kirjastolehden Arvostelevan Kirjaluettelon numerossa 10/1967:

Pekka Parkkisen kokoelma on tämän syksyn ilahduttavia kirjoja, Parkkisen teknillinen osaaminen on vaivattoman ja helpon tuntuista ja samalla omalaatuistaan. Ja asiaa riittää. Asteikko on laaja: puhtaasta lyyrisestä runoudesta yhteiskunnalliseen kannanottoon. Parkkinen näyttää yksin tein kirjoittaneen itsensä suoraan nykylyriikan johtoportaaseen. Sinne hän epäilemättä kuuluukin. Hyvää runoutta, joka myös avautuu helpohkosti.

Parkkisen toinen romaani, matkakokemuksiin pohjautuva Simpukka (1969) on esikoisteokseen verrattuna perinteinen romaani, mutta pyrkimys on vakavasti sama: inhimillisten tuntojen, kokemusten ja havaintojen kartoittaminen, ihmisen suhde itseen ja ympäristöön, sen ilmiöihin. Tekijä tuntuu jo löytäneen oman tyylinsä, kypsyneen esittämään asiansa itselleen ominaisella, proosallisesti luontevalla tavalla.

Takakannesta: "Totutusta poikkeava todellisuus, epäoikeudenmukainen maailma pelon, puutteen ja väkivallan tyyssijoineen vetää häntä puoleensa. Ympäristössä joka on vieras, kaukana turvallisesta, uudet kokemukset vertautuvat aikaisempiin ja kirkastavat niiden merkityksen. Kaukana ollessaan Parkkinen näkee myös kotimaansa ja itsensä terävästi."

Joku, joka haluaa kieltäytyä näkemästä Portugalin järjestelmän ja elämän karmeutta, tietysti syyttää Parkkista juuri systemaattisen asiatiedon niukkuudesta, mutta kyllä tilastoja enemmän ilmaisee usein jokin yksityinen kohtalo tai hetkellinen näkymä. Parkkisen tapaamat ihmiset ovat enimmäkseen opiskelijoita, taiteilijoita, tarjoilijoita. Parkkinen oivaltaa, että hänen pitäisi mennä tapaamaan myös tavallista köyhää kansaa, mutta oivaltaa myös, että vasituinen käynti jossakin kurjassa kodissa olisi kuin käynti jossakin näyttelyssä. Kirjan loppujakso on, auton ajettua Parkkisen päälle, taiturillista sairaalan kuvausta. Sairaalakin kuuluu tuohon järjestelmään.

(Aarne Laurila, Arvosteleva Kirjaluettelo 11/1969)

Toisessa runokokoelmassaan Näin on Parkkinen "tekee tiliä itselleen tärkeistä asioista, runoista, lapsuudesta, sinusta, joistakin esikuvista. Sen sävy on vakava ja dramaattinen. -- . Kokoelman pelkoja ja tuskia ei ole haettu kaukaa, ne on eletty ja muutettu osin vaikuttaviksi aisti- ja tuokiokuviksi, osin paettu niitä joihinkin turvallisiin visioihin." (Pertti Jokinen, Arvosteleva Kirjaluettelo 1/1971). Jokisen mukaan kokoelma lienee "jonkinlaista terapiaa, joka vapauttaa vanhasta ja johtaa uuteen, toivottavasti vielä parempaan". Kokoelman sävy on pessimistinen, jopa depressiivinen. 

ok1003_001_881x1280 

Pikku ratsastaja

1971 ilmestynyt, tekijän muistoihin pohjautuva Pikku ratsastaja on lapsen ja varhaisnuoren maailmaan hienosti eläytyvä, intiimi kuvaus. Kirjojen takakansitekstit ovat useinkin liioittelevia, eihän niiden tarkoitus olekaan arvioida vaan myydä; ainakin tällä kertaa teksti on oikeassa, sanoessaan että

Parkkinen on luonut romaanissaan ehjän ja vivahteikkaan lapsikuvan, joka yltää klassisten lapsikuvausten rinnalle. Pikku ratsastaja sisältää meidän kaikkien lapsuuden - sen loputtomat mahdollisuudet, jotka toinen toisensa jälkeen sulkeutuvat kasvattajien ja ympäristön asenteisiin, sen väistämättömät kuviot ja pienen ihmisen täyteläisen elämäntunnun.

Romaani alkaa persoonallisesti:

Alussa oli paistinpannu, kananmuna ja minä. Kun otin tikut ja sytytin kaasu-
lieden, pyjaman housut valahtivat nilkkoihin. Nostin ne ylös, päässäni käväisi
ajatus: varo ettei tukka syty tuleen.
   Kevyt kopautus munan kyljellä paistinpannun reunaan. Housut taas polvis-
sa, alemmaksi ne eivät nyt pääse, kun levitän jalkani. Revin kuoren kahtia, 
munan sisällys solahtaa pannuun, puhelin soi.
   Puhun, muna paistuu, valkuainen kovettuu, keltuainen ehjänä kalvon sisäl-
lä. En muista, oliko valkuaisnuoraa.

(s. 9)

   Keltaisen keittiön kyljessä kylpyhuone, käymälä, jossa ei paperia mutta mat-
to, ja kaksi huonetta: sitä mukaa kuin eri tavarat ovat niistä kadonneet, hyllyil-
lä panttilaitoksen harmaita lappuja.
   Kaiken tämän hiljaisen elämän keskellä liukuu kananmuna paistinpannussa
hitaasti ovaalinmuotoon ja sen keltuainen kohti meren syvää vihreyttä, sitä 
minkä näkee kun sinistä merta katselee ja kirkkaan veden pohjalla kaksikym-
mentäkaksi metriä alempana graniittipohjan kelluva puutarha, valo ja katse
kohtaavat, sitä vihreyttä kohti keltuainen liukuu, liukuu ja liukuu...
   Pannu olen minä ja muna on sarveiskalvo ja pupilli, minun lapsuuteni vihreä
silmä, jota pannu on hautonut kuin kalkkunakana ja joka pannusta katsoo tätä
kaikkea ympäröivää samalla tavalla kuin minä katsoin ja ammuin koitten pitsit-
tämän villaverhon taakse lastenhuoneen kiviseinään lusikalla kaksoisveljen
kanssa kaivamastani ampuma-aukosta kadulla käyskenteleviä valvontakomis-
sion miehiä, jotka vastapäisen talon B-rapun syvennyksessä tekivät kauppaa
trokareitten kanssa tai tapasivat sukulaisiaan, esimerkiksi pikkuserkun.
   Mutta sodat olivat silloin jo ohi ja ampuma-aukot peitetty laastilla ja semen-
tillä ja niin ohitettiin meidänkin sotamme, rapattiin umpeen, ja seuraavan reiän
me teimme sateella puukolla äidin sängyn alle korkkimattoon ja pelasimme
markkakuoppaa.

(s. 11)

   Piha, jonka näen keittiön kolmiruutuisen ikkunan takaa, on monen vuoden
ajan talon yläosa, vintin kolmioikkunat peltikatolla, savupiiput, korkea kappale
taivasta ja parveke, jossa äiti tamppaa mattoja ja pitää silmällä ettemme mene
heikoille jäille.
   Kahdeksankulmainen keittiö, jonka katto on yhtä ylhäällä kuin taivas ja jossa
olemme kuin leikkikehässä kunnes oivallamme, että ovessa on kahva ja että
sen, päinvastoin kuin leikkikehän, jonka yhdessä aina nostamme ja josta va-
paudumme kuin kaulassa roikkuvasta krusifiksista, saattaa painaa alas.
   Äiti ja sisko joutuvat nukkumaan keittiössä, kun meillä on hinkuyskä ja kun 
on univormupukuisen ja merkkirintaisen Veijalaisen, Mannerheimin lastensuo-
jeluliiton kurssin käyneen lastenhoitajan vuoro valvoa meidän puusäleiköllä 
varustettujen vuoteittemme välissä. Olemme puoli vuotta vanhat, ja myöhem-
min Veijalainen tunnustaa äidille, että hän on joka yö rukoillut armeliasta ja 
kaikkeinylintä hyvää ja pyhää ja suurenmoista Jumalaa ettemme vain hänen
valvontavuoronsa aikana kuolisi, onhan kuolema varma asia, eikä siitä aina-
kaan Jumalaa sovi syyttää, rukoilee ja aina kun saamme yskänkohtauksen,
nostaa meidät ylös ja tyhjentää.
   Siihen aikaan olen nero, osaan sylkeä, mikä on Veijalaisen mielestä tuon i-
käisen lapsen tekemäksi suoranainen ihme, sillä hän on kuulkaa nähnyt pal-
jon juuri tuonikäisiä hinkuyskäisiä lapsia. Se saa äidin hyvälle mielelle ja ehkä
juuri siksi hän kerran valvontavuorollaan minua syljetyttäessään ja pissahätää
pidätellessään, kun vielä velikin alkaa hinkuna yskiä, pitää meitä molempia 
sylissään, nauraa ja laskee housuihin, vaikka hänellä on yllä ainoa yöpaita ja
aamutakki. 
   Ja niin me sitten Jumalan ihmeellisestä armosta pelastumme ja pääsemme
keittiöön puulaatikon päälle istumaan ja odottamaan, että äiti saa kaikki tava-
rat mukaan. Sireenit ulvovat ja liimapaperit risteilevät kaupungin paperipimen-
nysverhoilla peitettyjen ikkunoiden pinnalla.

(ss. 18-19)

   Hiekkakakuista tulee linnoituksen tornit, Fazerin rasiasta piiskatykki, kä-
vyistä, ulpukan possuista ja kuusenoksista sotilaat. Mannerheim johtaa heitä.
Muut tuhoamme, mutta Mannerheimin säästämme, sillä hän on sotilaista ryh-
dikkäin.
   Leikkaan lehdistä hänen kuviaan, liimaan niitä muistokirjan sivuille. Kaksois-
veli on varomaton, leikkaa kuvan katsomatta mitä sen toisella puolella on.
   Itken ja menen äidin luo, kantelen: veli on leikannut Jeesuksen ristin.
   - Älä suotta itke, vain suurin risti on rikki, pienemmät ristit, näetkö nuo rivit,
näetkö kuinka paljon niitä on, ovat vallan ehjät. Ei hän sitä tahallaan tehnyt.
Kyllä Jeesus anteeksi antaa.
   Illalla vielä itken, rukoilen pelastaakseni veljen, puhun Aimo-serkulle: 
- Olethan Jeesuksen kaveri. Selitä että veli teki vahingon.

(ss. 62-63)

   Isä lyö sotilasremmin solkipäällä, minä vikisen, hengitykseni on pelosta 
salpautua. 
   Sotilasremmillä isän on mukava lyödä meitä kun se on tarpeeksi pitkä ja 
hän voi lyödä meitä molempia samanaikaisesti. Tuleeko vielä iskuja? Ja 
vielä? Emmehän me jääneet kiinni, vaan Jari. Mitä se nyt meitä lyö ja mitä
se silloin meitä hakkasi kun Pena vei korut.
   - Muistakaakin että tämä on laitimmainen kerta.

(s. 107)

   Aamulla menen äidin ja veljen kanssa Partio-Aittaan Yrjönkadulle. Äiti os-
taa meille partiopuserot ja liinat, sinisestä langasta punotun solmukkeen, ei
kallista luista, ei puukkoa, pilliä, pillinarua, merkkejä, ei.
   - Jotta merkkejä saisi, täytyy ensin osoittaa partiokelpoisuutensa, kunnos-
tautua.
   Onneksi saamme puseron vasempaan hihaan alemmaksi valkoisen viivan
ja ylemmäksi sinisen nauhan jossa valkoisella lukee: Helsinki. Se hieman 
lohduttaa. Kotona alan heti opetella ulkoa Partiolakia ja jo seuraavana aamu-
na koulumatkalla teen hyvän työn, autan sokean kadun yli. Annan partiolu-
pauksen.
   Myöhemmin tapaan Jarin. Hän sanoo että isä ei ole antanut liittymislupaa,
koska Baden-Powell on porvari ja vakooja ja lisää vielä että on se sellaisen-
kin kirjan kirjoittanut kuin Kokemukseni vakoojana.
   Kyselen Baden-Powellista äidiltä ja äiti sanoo että mitä se Jari nyt oikein 
höpisee ja että älä sinä kaikkea usko mitä Jari sanoo, sen isä on sosiaalide-
mokraatti ja syöttää sillekin propagandaa. Sitähän minäkin: partiossa on ki-
vaa.

(s. 112)

   Isä avaa olohuoneen oven, sytyttää valon ja menee tupakkanojatuoliin istu-
maan, sytyttää jalkalampun. Sammutan heti ison valon, haen Ilta-Sanomat 
keittiöstä. Taitan lehden uudelleen, kunnolla, ja menen isän eteen. Hän jo la-
taa piippuaan. Nyt hän nostaa jalan ja toisenkin, rassaa samalla piipusta irrot-
tamansa varren. Minä otan kengät isän jaloista. Nauhat ovat aika kireällä. Ha-
en eteisestä isän tohvelit ja panen ne hänen jalkaansa.
   - Missäs lestit ovat? 
   Jätän lehden tuolille ja juoksen etsimään. Ne löytyvät isän sängyn alta saa-
pasrengin vierestä. Silitän päivänpeitteen, jonka olen kumartaessani rypistä-
nyt.
   - Missäs Iltalehti on?
   Nopeasti menen ojentamaan lehden tuolilta isän vierestä. Hän vetää jo ma-
koisia sauhuja piipusta. Seison lestit kädessä.
   - No miten koulussa meni? Onkos ollut kokeita? Onkos läksyt luettu?
   - On.
   - Ei noin arasti vastata, reippaammin. No!
   - On!
   - Onkos kotitehtävät tehty?
   - On!
   - Sillä lailla sitä pitää, sillä lailla.
   Isä alkaa lukea. Minä lestitän kengät. Kammottava jalkahiki. 
   - No, no, laitapa se kengänkieli kunnolla lestin päälle ja muista että kengät 
sitten kiiltävät kun isä ruuan jälkeen laittaa ne jalkaan. Onkos Suomen Kuva-
lehti tullut?

(ss. 114-115) 

Romaanin motoksi Parkkinen on valinnut Aimo Kanervan sanat "Kotomaamme koko vääristynyt kuva, sen epäystävälliset kasvot, painoivat hänen sisintään."

Parkkinen ei jätä pois arkojakaan asioita. Alkavan nuoruuden seksuaalisuutta hän ei kuvaa häveliäästi, vihjailevin viittauksin - nythän eletään 1970-lukua. Lähes kymmenen vuotta aiemmin oikeudessa tuomittu ja takavarikoitu Kravun kääntöpiiri on jo saanut painoluvan, ja Salaman Juhannustanssien aiheuttama kohu alkaa sekin olla menneisyyteen kuuluva, huvittava episodi. Asioiden kuvaaminen "rohkeasti, totuudenmukaisesti" on rehellistä, mutta ennen muuta uudenaikaista, tarkoituksellisen uudenaikaista, se on vanhoillisuuden linnakkeita ärsyttävää ja haastavaa, nuorekkaan uhmakasta ja muodikasta.

Parkkinen ei ehkä osallistu uudenaikaiseen, rehelliseen seksuaalisuuden kuvaamiseen varsin pornografisesti tai mässäillen, mutta osallistuu kuitenkin. Astetta lievempi esimerkki sivuilta 144-145:

En osaa pitää hyppysiäni kikkelistä. Olen tehnyt polvihousujeni taskuun reiän,
jotta voin sormeilla sitä milloin haluttaa.
   Kikkelini ei ole vallan iso, mutta ei se nyt niin pienikään ole. Aivan valkoinen
se on ja kolmesta kuuteen senttiin pitkä levossa. Kun se seisoo, se on yhdek-
sän senttiä pitkä ja hieman oikealle käyrä.
   Vähän väliä se seisoo. - -
   Luen Lady Chatterleyn rakastajaa, Nanaa, Aina vain Amberia, Vihreätä tam-
maa, Kuninkaankatua ja Raamattua. Iltaisin menen ensimmäisenä nukku-
maan, usein heti syönnin jälkeen. Lopetan aina heti kun kuulen välieteisestä
askelia. Kerran äiti yllättää eikä ole huomaavinaan. Minulle on alkanut kasvaa
munakarvat.

Parkkisen kirjailijakuvaan näyttää runo ja proosa sopivan yhtä hyvin. Edellinen romaani Simpukka (-69) ja runokokoelma Näin on (-70) vahvistivat harvinaisella herkkäilmeisyydellään ja rehellisyydellään hänen asemansa todella lujaksi. Pikku ratsastajan jälkeen sitä ei voi enää mikään horjuttaa. -- [Parkkinen] kulkee 40-luvun ja 50-luvun alun kodissaan ja kaduillaan yhtä luontevasti kuin silloinkin. Jokainen päivä on pitkä. Tuo mukanaan nopeita surun ja onnen tuokioita, yksin tuoksutkin ovat toisenlaisia, kunnes sitten alkavan miehuuden kynnyksellä on aikuisen maailman kivikovat lait otettava lopullisesti omakseen. Todella hyvä, kaikin puolin sympaattinen kirja.

(Pertti Jokinen, Arvosteleva Kirjaluettelo 1/1972)

Yhteiskunnallista kannanottoa ja rakkauselämää

Romaanissa Eräänä talvena sattui sitten muuan tapaus (1972) Parkkisen tyyli jäntevöityy. Romaani kuvaa sairaalapotilaiden suhteita toisiinsa, hoitohenkilökuntaan ja terveiden maailmaan. Joissain arvosteluissa on korostettu, että Parkkinen - kuvatessaan ihmisiä sairaalabyrokratian ja hoitohenkilökunnan hampaissa - asettuu pienen ihmisen puolelle. Parkkinen asettuu ihmisen puolelle arkisella tavalla, potilaita ja heidän omituisuuksiaan elävästi kuvaavassa myönteisyydessä, ei byrokratiaa ankarasti kritisoiden. Teoksen kantaaottavuudessa on yhteiskuntakriittinen juonne mutta pääpaino ei ole epäkohtien osoittamisessa eikä ihmisen oikeuksien puolustamisessa byrokratiaa vastaan - henkilöt ovat vähintään yhtä paljon omien omituisuuksiensa ja oikkujensa kuin koneiston hampaissa olevia nappuloita. Romaanin kantaaottavuus on kantaaottavuutta subjektiivisen kokemusmaailman puolesta yleensä: ihmisellä on oikeus olla tarvitseva, pelokkuudessaan oudosti käyttäytyvä tai muutenkin omalaatuinen.

Eräänä talvena sattui sitten muuan tapaus muistuttaa farssia, mutta sisältää vakavan ulottuvuuden. Se on huumorin keinoin esitetty muistutus että ihminen on aina ja loppuun asti enemmän kuin numero, enemmän kuin koneiston osa.

Parkkinen on pikku hiljaa tasaisesti parantunut niin prosaistina kuin runoilijanakin. Vaikuttaa siltä, että hän on oppinut hallitsemaan ammattinsa perustan niin hyvin, ettei tätäkään - kehyksiltään perin vaatimatonta ja niukkaa kirjaa - voi pitää suunnanmuutoksena tai edes tasanteena tuossa nousevassa käyrässä.

(Pertti Jokinen, Arvosteleva Kirjaluettelo 1/1973)

Onnistuneen romaanin jälkeen ilmestyivät runokokoelmat Kaupunki nimeltä Lotto (1972), Tuulia heiluttava puu (1973), Ylimuistoinen nautinta (1974), Ruusulla merkitty äänetön yhtiömies (1976).

Pertti Jokinen kritisoi Parkkisen liiankin niukkaa ja tiivistä kieltä Tuulia heiluttavassa puussa:

Runoilu on nykyisin mennyt jotenkin sellaiseksi, että mitä vähemmän siitä sanoo sen parempi. -- . Parkkisen runot ovat osaamisen lisääntyessä rypistyneet viinirypäleistä rusinoiksi. Se mikä on jäänyt on kuivahkoa mutta omalla tavallaan täyteläistä ja tuoretta. Vanhanmallisiin ahtaisiin raameihin on Parkkinen saanut paljon uutta viipyvää runoa, uutta kuvaa. Mutta jotenkin tämä huipputarkka pihistely alkaa harmittaa. Jos runoa kerran on tullakseen, niin tulkoon vain ja vähän ronskimmin. Tähän "hiljaiseen mietiskelyyn" on lyriikkamme hyvää vauhtia tukehtumassa.

(Arvosteleva Kirjaluettelo 2/1974)

Ruusulla merkityssä äänettömässä yhtiömiehessä Parkkinen liikkuu luonnossa ja kaupunkimiljöössä, käyttää rakkauden ja siihen liittyvän tunneskaalan kuvaamisessa yhtä hyvin kaupungin kuin luonnon elementtejä.

Pekka Parkkinen on plastisten runojen, pehmeiden pintojen ja nostalgisten tunnelmien taitaja. Seitsemäs kokoelma, vaikka onkin sympaattinen, ei tuo runoilijankuvaan paljon uutta. -- Poliittista kannanottoa ei ilmene paljon tässä kokoelmassa, mutta rakenne ja kuva terävöityvät väliin kiihkeäksi puheeksi -- . Vastakohtana luonnonläheisten runojen tematiikkaan liittyy Parkkisen runoilijankuvaan tiedostavia, koristeellisia piirteitä ja aina vilpittömyyttä, lämpöä.

(Miku Sivula, Arvosteleva Kirjaluettelo)

ylös tästä runosta ylös
tähtiin
ne minä avaan kuin ikkunan
ja kaikista ikkunoista minä huudan
tulkaa tähän runoon
kuin vihreä puuhun
ravistakaa byrokraatit pois tästä

(Kokoelmasta Ruusulla merkitty äänetön yhtiömies)

Romaanissa Ilo (1977) aiheena ovat päättyneen suhteen herättämät tunnot. Jälleen ollaan matkalla. Esikoisteoksessa oli Pariisi, Simpukassa Portugali. Nyt päähenkilö kulkee pitkin poikin Euroopan kaupunkeja kuin kiinnekohtaa etsien pakotettuna muistelemaan, käymään läpi suhdettaan naisiin.

Romaanin takannesta:

"Erään avioeron analyysi. Kirja miehestä ja hänen kolmesta naisestaan - ja hyvin monista muista naisista joita hänen tielleen sattuu... Kaksi vuotta kirjan minä, kirjailija, kulkee pitkin Eurooppaa ja tilittää tuntojaan ja tunnelmiaan, pettymystään ja epäuskoaan. Pariisi, sen Montparnasse... Tukholma, Helsinki, Budapest siltoineen... Ja koko ajan hänessä ovat hänen kolme naistaan."

Ilo on kertomus erään miehen matkoista maasta toiseen ja naisesta naiseen. Lähtö kotimaasta on kuin kauan kestäneen suhteen loppu, vieraaseen maahan voi tulla kuin uuden rakastetun syliin, kunnes taas on aika lähteä. Lopulta näyttää löytyvän pysyvä satama, unelmien nainen. Kirjan minähenkilö on kirjailija, kertomukseen liittyy paljon tosipohjaista (omakohtaista?) ainesta, esim. Lassi Sinkkosen itsemurhasta puhutaan paljon. Ilo sisältää joitakin yksittäisiä tehokkaita kohtia, kokonaisuutena se kuitenkin on sekava ja hajoaa palasiksi. Parkkisen aikaisemman proosan perusteella odotin enemmän.

(Vappu Karjalainen, Arvosteleva Kirjaluettelo 3/1978)

Viisisataa huivia -kokoelman (1977) aiheena on jälleen rakkaus. Vaikka runoihin sisältyy kaipuun ja yksinäisyyden tuntoja, yleisilme ei ole synkkä vaan elämänmyönteinen, jopa valoisa. Kokoelma on helppo yhdistää samana vuonna ilmestyneen Ilo-romaanin tuntoihin uudesta rakkaudesta. Suppea kokoelma (39 sivua) ei kuulu Parkkisen parhaimpiin mutta ei ole huonokaan.

Tämän jälkeen ilmestyivät runokokoelmat Sulka (1979), Miten on (1981), Kaukainen ranta (1983), Pienten sydänten aika (1985), Käsi kädessä (1987) ja Maisema on mielialan musiikkia (1989).

Vuonna 1985 ilmestyneessä Vapauden tuuli -romaanissa vastakkain asetetaan ihmisen luontainen halu toteuttaa itseään ja vapautta rajoittava totalitaristinen systeemi. Itä-saksalainen Martin on joutunut armeija-aikanaan toimimaan rajalla. Hän epäilee systeemiä, on toista mieltä valtaapitävien kanssa ja haluaisi ehkä itsekin loikata. Elämä soljuu uomissaan ja Martin, niin kuin muutkin, tyytyy rakentamaan elämäänsä olemassaolevissa puitteissa. Sitten hän tapaa pakoa jo kerran yrittäneen Victorin. Victorin yllyttämä Martin ryhtyy suunnittelemaan kuumailmapalloa. Pallo on väline vapauteen pääsemiseksi, ja itsessään vapauden symboli. Vapaus on aina johonkin sidottua vapautta. Ehkä päähenkilöt ovat vapaimmillaan ollessaan matkalla vapauteen, toteuttaessaan itseään ja epätoivoista haavetta?

Pekka Parkkisen Vapauden tuuli on enemmän kuumailmapallon rakentamisen opas kuin romaani ihmisistä, jotka kyhäsivät pallon päästäkseen 'vapauteen' -- . Vapauden haave on sokaiseva, mutta Parkkinen ei pohdi vapauden ongelmaa henkilöidensä kautta, ei edes heidän syitään. Tilanne on lukijalle annettu: ota tai jätä. Matka valonheitinten etsiessä pakolaisia onnistuu, mutta miksi ensimmäisenä vapauden yönä sellien ovet napsahtavat lukkoon? Romaani voisi olla vastausta tuohon kysymykseen, joka nyt jää vain mustiksi merkeiksi paperille, eikä enää herää ja elä lukijan mielessä.

(Markku Laitinen, Arvosteleva Kirjaluettelo 2/1986)

Maisema on mielialan musiikkia

Kaupunki nimeltä Lotto, Ylimuistoinen nautinta, Sulka ja Miten on ovat Parkkisen yhteiskuntakriittisimmät runokokoelmat. Kaupunki nimeltä Lotto -kokoelmassa pääosassa ovat Vietnamin sodasta, yleensä vallanpitäjien ja heitä vallassa pitävien itsekkyydestä, häikäilemättömästä oman edun tavoittelusta tai yksinkertaisesti ihmisten tympeästä lyhytnäköisyydestä ja itsepetoksesta aiheutuvat tunnot. Sulka-kokoelmassa mennään paljolti samalla linjalla.

Ne joille maksetaan 
hiljaisuudesta 
ne ovat kaikki 
samaa sukua 
kynsin hampain ne pitävät 
arvovaltansa viitasta
 

sitä tuuli syö

(Kokoelmasta Kaupunki nimeltä Lotto)

edistys
se on sitä mihin kaikki
pyrkivät
toisten kustannuksella

(Kokoelmasta Sulka)

Miten on on kysymysmuotoinen versio kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneestä sisäisen tilan kartoituksesta Näin on. Kummassakin kokoelmassa Parkkinen tutkailee ja tilittää suhdetta itseensä ja yhteiskuntaan jossa elää. Näin on -kokoelman pääpaino oli itsessä, oman menneisyyden ja nykyisyyden kartoituksessa. Miten on -kokoelma painottuu yhteiskuntaa koskeviin havaintoihin. Suhde itseen ja ympäristöön liittyvät toisiinsa, ovat toisessaan läsnä.

Miten on saattaa olla kysymys, mutta kysymyksenasettelun sävy antaa jo vastauksen: hyvin asiat eivät ole. Ihminen on pilannut yhteiskuntansa, yhteiskunta ihmisensä. Heikommat ovat jääneet jalkoihin ja kaikki jatkuu omalla painollaan yhä vain huonompaan suuntaan.

Näin on ja Miten on ovat Parkkisen pessimistisimmät kokoelmat. Sävy on liiankin synkistelevä, mutta parhaimmillaan teksti on tarkkanäköistä, puhuttelevaa ja hetkittäisessä herkkyydessään jopa riipaisevaa.

Hyljätyksituleminen eristää
eristetyksituleminen saa epäilemään
epäillyksituleminen saa tunnustamaan
et osannut pelätä

(Kokoelmasta Miten on)

Miten on -kokoelmaa seuranneessa Kaukaisessa rannassa sävy on vähemmän synkkä. Runojen pohdiskelevuus on laajempaa, monivivahteisempaa. Ilmaisu on hallittua ja osuvaa.

Edelliselle kokoelmalle ominaista turhautuneisuutta näissä runoissa ei enää havaitse, ote on selvästi jäntevöitynyt ja terävöitynyt. Parhaimmillaan Parkkinen nytkin on pitkissä, hallitun irtonaisissa, rytmiltään jatsahtavissa runoissa, joissa hänen pegasoksensa vasta tuntuu saavan kylliksi ilmaa siipiensä alle.

(Arja Kanerva, Arvosteleva Kirjaluettelo 6/1984)

Seuraava kokoelma Pienten sydänten aika (1985) on taas kantaaottava, mutta toisin kuin Parkkisen pessimistisimmissä kokoelmissa, joissa tekijän tunnot purkautuvat suorana vastenmielisyytenä vallanpitäjiä, sotaa ja alistamista vastaan, perspektiivi on toinen. Parkkinen ei keskity niinkään siihen mitä vastaan on, vaan minkä puolella on - tai ainakin haluaa, yrittää keskittyä. Yhteiskuntakriittisestä kokoelmasta välittyvät rauhan, ystävyyden, yhteisymmärryksen ja kannustamisen tunnot.

Suomalaisessa kirjallisuudessa Pekka Parkkisella on oma jalustansa. Myös tässä kokoelmassa ilmenee vastuullisuuden ja huumorin jänneväli.

(Miku Sivula, Arvosteleva Kirjaluettelo 12/1985)

Kuten kokoelmassa Viisisataa huivia voidaan nähdä rinnakkaisuutta Ilo-romaanin kanssa (rakkausteema), on Pienten sydänten aika teemoiltaan rinnastettavissa romaaniin Vapauden tuuli (solidaarisuus, vapaus ja ystävyys). 

Luonteeltaan poleemisena, jonkin verran julistavana Pienten sydänten aika ei kuulu lyyrillisesti tekijänsä parhaimpiin. Osa runoista toimisi paremmin omaelämäkerrallisina pohdiskeluna, proosana. Kokoelmassa on kuitenkin muutamia huippuhetkiä joissa runollinen herkkyys läpäisee kriittisyyden, tiivistyy pinnalle koskettavina kuvina. Ja heikotkin lenkit kuuluvat yhtä kaikki onnistuneeseen kokonaisuuteen. Koskettavan kokoelman runollisia huippuhetkiä:

        Kauniiksi koettu 
           niin rikki.
        Ja silti hyvin.
  Maailma avaa raukean silmänsä.
      Lapsi itkee.
     Tuiki tuntematon
  takoo vanhusta metrossa selkään. Minua.
Yskä talttuu.
     Kyllä se tästä järjestyy.

(s. 23)

            Miten kauniisti
    hän näkee itsensä
         aamuruskon valaisemassa 
   peilissä. 
         Hän on tansseista tulossa:
   Kauan sitten tai nyt.
         Eilen. Ylihuomenna.
   Hän on yksi meistä.
         Mies tai nainen.
     Onneton se, 
 joka hänen toiveensa murskaa.
       Hän on nuoruus.

(s. 49)

      Sielun peilityyni pinta. 
  Sanot että et ole yrittänyt
         pohjaan asti.
    Voit antaa sen itsellesi anteeksi.
      Olet heijastanut.

(s. 64)

Sivulan mainitsema huumori kiteytyy aforistisuudeksi:

      Mies joka ei voi matkustaa
  selkä menosuuntaan
      täytyy panna arkkuun
   mahalleen.

(s. 55)

Parkkisen viimeiset kokoelmat luovat seesteisen, tyyntyneen vaikutelman, vaikkakin sisältävät tekijälle ominaista hallittua rosoisuutta ja kipeyttä, joka ei päästä helpolla. Parkkinen puhuttelee ja haastaa.

Käsi kädessä (1987) jatkaa edellisen kokoelman linjalla mutta astetta herkempänä, runollisempana. Aiheiden käsittely on herkkää ja hallittua. Keski-ikään tullut kirjailija viittaa runoissa muun muassa tyttäreensä.

Näennäisestä keveyden ja mutkattomuuden tunteesta huolimatta Parkkinen on syvästi ihmistä oivaltava kirjailija, eettisesti vahva. Ystävyys on kirjan keskeinen teema. Rytmiset ominaisuudet ovat musikaalisen tarkkoja. Miniatyyrirunot ja puheenomaiset kokonaisuudet rakentuvat luontevista arkielämän näkökulmista kaihtamatta tiettyä intellektuellia otetta tai tunteita.

(Miku Sivula, Arvosteleva Kirjaluettelo 11/1987)

Viimeiseksi jääneessä kokoelmassa Maisema on mielialan musiikkia (1989) Parkkinen pohtii ikääntymistä. Kokoelman surumielisessä herkkyydessä ajatus rajallisuudesta ja kuolemasta on läsnä. 

 

Maailmantuska ja pettyneen kirjailijan umpikuja

Parkkisen surullinen loppu saa väkisinkin tarkastelemaan hänen teoksiaan uudella tavalla. Kokoelmien Näin on ja Miten on synkkyys korostuu. Onko niissä nähtävissä syvän, umpikujamaisen toivottomuuden enteet, johon kirjailija lopulta ajautui?

Parkkisen pessimistisempää puolta seuratessa mieleen nousee sama kysymys kuin muidenkin elämän ahdistamien elämäntarkkailijoiden kohdalla: onko taiteilijan synkkäsävyinen kantaaottavuus seurausta hänen persoonassaan luontaisena olevasta melankoliasta, joka pakottaa ja inspiroi kiinnittämään huomiota erityisen ikäviin asioihin, vai onko asia toisinpäin, että ikävien tosiasioiden kohtaaminen synnyttää melankolian ja pessimismin? 

Parkkisella pessimistisen kantaaottavuuden juonteet ovat usein huumorin keventämiä. Kyynisyys syntyy ihmisen huonojen puolien ja ahdistavien elämänilmiöiden havainnoinnista, mutta käsittelytapa luo mielikuvan, ettei tekijä sittenkään ole kyynikko, ei tosikko, vain vakava ja ajoittain ahdistunut. Elämä on hänelle sittenkin enemmän ja rikkaampaa kuin ihmiskunnan typeryydet, pikkumaisuudet, totalitarismit ja riistämiset.

Jokainen pyrkii selviytymään maailman- ja elämäntuskansa kanssa tavallaan. Päihteet saattavat tuoda hetken helpotusta, mutta pidemmän päälle vähentävät ongelmien sietokykyä ja tuottavat lisää tunne-elämää rikkovia konflikteja. Ei Raamattu turhaan varoita "Älä katsele viiniä, kuinka se punoittaa, kuinka se maljassa hohtaa ja helposti valahtaa alas. Lopulta se puree kuin käärme ja pistää kuin myrkkylisko."

Rakkaus voi myös olla selviytymiskeino, mutta siinäkin on ongelmansa - jos toinen on vain välikappale päästäkseni kokemasta arjen ja omien ikävien ajatuskuvioideni tuottamaa ankeutta. Jos olen enemmän kiinnostunut omasta tyydytyksestäni kuin kumppanistani ihmisenä. Rakkaus voi muodostua päihteeksi jota käytetään, johon paetaan.

Hedelmällinen, tyydyttävä ihmissuhde ei voi perustua nousuhumalaa muistuttavaan tunnehuumaan vaan vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, kuuntelemista ja kunnioittamista. Ihmissuhteet ovat tärkeitä ja molemminpuolinen rakkaus kaunista, mutta toisesta ihmisestä ei sittenkään ole vapahtajaksi. Jos hänestä yrittää sellaisen tehdä, on pettymys molemminpuolinen ja euforian jälkeen seuraa pääkipu, sielunelämän krapula.

Taiteilijalle tärkein selviytymiskeino on tietysti luova työ itsessään. Työhön voi purkaa frustraationsa, kauhunsa. Epäonnistuneet työt tai lamaantumisen kaudet jolloin mitään ei synny, tuottavat ahdistusta, lisäävät elämäntuskan kuormaa, mutta onnistuminen korvaa kaiken monin verroin. Työhönsä keskittyvä, tekniikkaansa hiova kirjailija tarvitsee puolelleen ymmärtävän kustannustoimittajan, jonka kanssa homma sujuu. Kustantajan kanssa tehty sopimus ja luottamussuhde tuo turvallisuutta. Epävarmuuden keskellä se on konkreettinen, realistinen todellisuus johon kiinnittyä.

Työstä voi myös tulla epäjumala. Kun työskentely ei enää suju ja kustantajat sulkevat ovensa, maailma kaatuu päälle.

Parkkisen usko huumorin keventävään voimaan ja elämän rikauteen loppui toukokuussa 1992.

myös Pekka Parkkinen (1940-1992), joka tappoi itsensä, tai oikeammin Gummerus murhasi hänet ostettuaan W+G:n, niin kuin minultakin Gummerus julkaisi häneltä yhden kokoelman ja siihen se tyssäsi… ennen itsemurhaa Pekka julkaisi kirjan “Kaulukset pystyssä”, kuvat Pauli Vuorisola, Graafinen lyyra, 1991… painos oli kai hyvin pieni, sillä ei ole ISBN -numeroa enkä ole sitä koskaan nähnyt, muistaakseni se oli tyyriille paperille printattu ja tosi hinnakas kirja, en sitten tiedä oliko se tarkoitettu vain lähiomaisille.- Pekka soitteli minulle tuona keväänä aika usein, yöllä, juttelimme ihan tavallisia asioita, ja minä törppö en tajunnut että ne olivat 'äänettömiä avunhuutoja', ja se taakka kulkee mukanani loppuun asti, mutta olin itsekin siinä vaiheessa niin ulkona, ja samalla tavalla kun kaikki luukut oli lyöty kiinni, harkitsin samanlaista ratkaisua. Whatever, Gummerus ja sen johto murhasivat Pekan ja samalla vaikeni moni muukin kirjailija loppuiäkseen, se oli karmea ja kylmäverinen operaatio, yksi pahimmista suomalaisen kustannusmaailman historiassa. – Minulla on satoja muistoja Pekasta, kirjoitan jos jaksan joskus… jos minulla sen aikaisessa kirjailijakunnassa joitan kamuja oli niin Pekka ja Sirkka Turkka, ja Veijo Meri joka aina oli W+G:n ja Gummeruksen Katajanokan kasinon syyskauden avauksen jatkoilla Pekan ja Eijan himassa. – Viimeiseltä kerralta muistan Matti Pulkkisen joka oli ulkona oven suussa tupakalla ja tokaisi: "sitä ollaan sitten samassa tehtaassa töissä"… niinpä oltiin hetki…

(Muistakaa unohtaa, Runoilija Hannu Helinin blogi 18. elokuuta 2013)

Kirjailija Pekka Parkkinen, 4/3 1969 Helsinki
  Huomasin erään viikkojulkaisun kuvasta, että poltatte sikaria. Lähetän Teille ohella laatikon havannalaisia kirjailijatyönne vauhdittamiseksi.
  Olitte havainnut, että turvauduin eräässä puheessani aforismiinne. Kun en ole aikaisemmin kiittänyt Teitä avustanne, teen sen nyt.

(Urho Kekkosen kirje Parkkiselle 1969)

Isoveli on luvannut suojella minua koulun pihalla. On ensimmäinen välitunti.
Toisluokkalaiset kuljettavat nahkoja, ensimmäisellä olevia, Manalaan, koulun
käymälään, pestäväksi. Valvova opettaja katsoo nauraen toimitusta. Seison
veljen vieressä. 
   Kello soi. Kun olen jo nousemassa portaita, tiiliholvissa, minuun tartutaan ta-
kaapäin. 
   Jari ja joku muu vääntävät käsiäni. Saan toisen käteni vapaaksi ja sitten toi-
sen. Jari tarttuu kurkusta ja kuristaa.
   Nyt ovat molemmat käteni taas väännetyt selän taakse. Potkaisen Jaria. Hän
kuristaa yhä kovempaa. Joku avaa Manalan oven, näen tähtiä.
   Kraana on auki. Pääni kastetaan. Kraana työnnetään paidankaulukseni si-
sään.
   - No, kyllä se täksi välitunniksi riittää.
   Jari kuristaa yhä. Käteni lasketaan vapaaksi. Jari työntää pääni Manalan sei-
nään. Istun lattialla. Itken.

(Pikku ratsastaja, Weilin+Göös 1971, ss. 151-152)

   Ne ovat merimieskoiria, niitä jotka katsovat sisälle silloin kuin isäntä on koto-
na. Ikkunalaudalla niitä pidetään. Ulos ne katsovat kun isäntä on merillä, kat-
sovat surullisin silmin. Hieman iloa voi niiden silmissä nähdä vain se joka on 
tullut kotiin ja nähnyt koirat ikkunalaudalla odottamassa, koirien keskellä vai-
mon. Ikään kuin koirat heiluttaisivat porsliinisia häntiään. Koira haukkuu, toi-
nen, kaksi koiraa. 
   En tiedä mistä postiosoitus tulee, en mitä maksavat koirat, toivottavasti ra-
haa tulee kuitenkin tarpeeksi niiden ostoon. Ensi hetkestä kun näin ne tiesin
että ne minä hankin vaimolleni.

(Eräänä talvena sattui sitten muuan tapaus, Weilin+Göös 1972, ss. 9-10)

   Muistan että joku joskus sanoi, että silloin kun sataa lunta ei koskaan tuule
kovaa. Kuka lie naistenlehtien sääprofeetta, horoskooppihai. Nyt sataa lunta,
nyt tuulee, nyt tupakka palaa.
   Savuke putoaa maahan, yritän tavoittaa, tuuli tavoittaa sen, alkaa viedä, 
polttaa ja riepottaa, minä lähden perään.
   Ai, ai, ai, ai! Ai! Istun maassa, jalka on vääntynyt lantion alle. Voi, voi, voi,
voi! Ihan kuin olisi kuulunut pamaus. Vähän samanlainen kuin silloin kun rei-
den kaula meni poikki. Voi! Voi polvi! Istun maassa, laitan jalan suoraksi. Tai-
puuhan se vielä senrtään. Ajattelen: reiden kaula yhdeksän kuukautta, reisi
kuusi, sääriluu kuusi, nilkka neljä, leikkaus, kipu, särky, veto, morfiinia. Rom,
Kor, Gal, Ef, Fili, Kol, Tessá, Timo, Tit, Fil, Hebraeae. Saatana!
   - Sattuiko pahastikin, kysyy joku miesohikulkija ja tarttuu käsipuoleen.

(Eräänä talvena sattui sitten muuan tapaus, ss. 13-14)

Yhteyden ja erillisyyden kokeminen kuuluivat Parkkisen keskeisiin aiheisiin. Teema näkyy ainakin epäsuorasti kirjailijan koko tuotannossa, selvimmin miehen ja naisen rakkauden kuvauksessa, parisuhteen kauneudessa ja karheudessa, ristiriidoissa, kaipauksessa ja uuden rakkauden odotuksessa. Suhde yhteiskuntaan, ympäröivään todellisuuteen ja sen rakenteisiin ilmentää ehkä samaa problematiikkaa. Runoilijalle tuottaa kipua kun hän ei voi tuntea olevansa kotonaan maailmassa.

Myös matkalla oleminen on yhteyden ja erillisyyden kuvaa. Vieraiden maiden ja kaupunkien tuoma etäisyys auttaa hahmottamaan mikä kotimaassa ja sen oloissa on läheistä, mikä vierasta. Suomen kirjailijat 1945-1980 hakuteoksen mukaan Parkkinen teki "opintomatkat" Ranskaan 1965 ja 1973-75, Portugaliin 1967-68, Unkariin 1970-71, Englantiin 1972 ja Islantiin 1978.  

Pekka Parkkinen kuului Aikalaisen toimittajakuntaan 1965-66 ja oli Veikko Polameren kanssa perustamassa kirjallisuuslehti Manifestia 1968. Hän toimi avustajana muun muassa Seurassa ja Suomen Kuvalehdessä.

Kuuden romaanin ja kolmentoista runokokoelman lisäksi Parkkiselta ilmestyi Pauli Vuorisalon kanssa tehty numeroitu, erilaisilla kansikuvilla varustettu Kaulukset pystyssä (38 sivua, Graafinen lyyra 1991). Parkkinen teki myös joitain suomennoksia, mm. Fernando Arrabalin Viva la muerte! (1973). Jaakko Ahokkaan kanssa hän suomensi Max Jacobin (1977), Henri Michauxin (1980) ja Arthur Rimbaudin (1983) runoja.

 


 Kuu hehkuu vielä, 1963