katso käytetyt lyhenteet ja tilausehdot 

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Viinipuun ja oksien yhteys on todella rukousyhteyttä. Osallistuessamme Kristuksen esirukoustehtävään olemme eniten Hänen kaltaisiaan ja pääsemme siunatuimmalla tavalla osallisiksi Hänen taivaallisen elämänsä kirkkaudesta. Hän ja me elämme aina rukoillaksemme.
  Kun saamme kokea yhteyttä Hänen kanssaan, niin meidän ei ole ainoastaan mahdollista rukoilla lakkaamatta, vaan tämä rukouselämämme on pyhintä ja ihaninta, mitä saamme maistaa Jumalan yhteydessä. Asumme Isän läheisyydessä esiripun sisäpuolella. Teemme, mitä Isä käskee, ja Isä tekee, mitä Poika pyytää.
  Jatkuva rukous on taivaallisen elämän maanpäällinen ilmaus ja sen elämän esimakua, jossa ei yöllä ja päivällä lakata veisaamasta Hänelle ylistystä ja kiitosta.
  "Herra, opeta meitä rukoilemaan."

Andrew Murray, Kristuksen kanssa rukouksen koulussa, s. 223

Meidän on kuitenkin ikäväksemme myönnettävä, että on ollut sellaisia, jotka ovat panneet suurta painoa hengellisille lahjoille, mutta jotka välistä ovat laiminlyöneet Hengen hedelmän. Niiden, jotka ovat liian pikaisia heitä arvostelemaan, on kuitenkin hyvä muistaa, että monien sukupolvien aikana ja monilla tahoin nykypäivinä on pantu melkein kaikki paino hedelmään ja käytännöllisesti katsoen ei mitään painoa lahjoille. Sellainen hedelmän korostaminen on yksipuolisuutta myöskin Raamatun omassa valossa - -

Uusi testamentti on ihmeellisen huolellisesti sovittanut yhteen nämä molemmat alueet, jotka kumpikin ovat hyvin tärkeitä puolia Pyhän Hengen toiminnassa. 1 Korinttolaiskirjeen 12:s luku lopettaa hengellisten armolahjojen käsittelynsä merkityksellisiin sanoihin: "Pyrkikää osallisiksi parhaimmista armolahjoista. Ja minä vielä osoitan teille verrattoman tien." Sitten seuraa rakkauden kuvaus - - . Jottei heiluri heilahtaisi liian kauas toiseen suuntaan sellaisen 1 Kor. 13 luvussa olleen rakkauden ihmeellisen ylistyslaulun jälkeen, alkaa kuitenkin 14:s luku yhtä merkityksellisillä sanoilla: "Tavoitelkaa rakkautta ja pyrkikää saamaan hengellisiä lahjoja."

Kaikissa näissä kolmessa raittiissa, kaunopuheisissa ja käytännöllisissä luvuissa ylläpidetään tasapainoa. Apostoli tähdentää ankarasti käytännöllisen pyhityksen tarvetta, jotta lahjoja voitaisiin käyttää hyödyksi.

Donald Gee, Hengen hedelmä, s. 9 - 10

Rukous, Ylistys, Palvonta

Jumalan johdatus

Me estämme itseltämme todellisen johdatuksen seuraamalla omia toiveitamme, jotka peitämme näennäisellä kuuliaisuudella. Tuloksena on itsepetos ja todellisen johdatuksen torjuminen. Paras esimerkki tästä on Israelin kuningas Saul, joka omaa tahtoaan noudattaen kieltäytyi tottelemasta. Samuelin oli pakko sanoa hänelle: "Sillä tottelemattomuus (kapinallisuus) on taikuuden syntiä, ja niskoittelu on valhetta ja kuin kotijumalain palvelusta" (1.Sam.15:23).
  Jumalallista johdatusta voivat saada kaikki Jumalan lapset, jotka pyytävät, että Jumala johdattaisi heitä, ja jotka alistavat itsensä Hänen, Johdattajan, käyttöön ja kieltäytyvät seuraamasta omia lihallisia himojaan.

(Mumford, Suunnitelma sinua varten, s. 32-33)

Hengellinen sodankäynti, vapauttaminen ja demonologia

Karismaattisuus, Pyhä Henki, Armolahjat, Ihmeparantuminen

Torontolaisuus, Menestysteologia

Vielä ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla henkien karkottamisesta ei syntynyt kirkkoon minkäänlaista instituutiota. Periaatteessa jokainen kristitty saattoi tarvittaessa karkottaa pahoja henkiä, minkä kirkkoisät usein mainitsevatkin. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, ennen kuin tilanne muuttui. 
   Aiheemme käsittely laajenisi liikaa, jos alkaisimme käydä läpi niitä kirkon historian vaiheita, jotka johtivat siihen, että henkien karkottamisesta tuli vähitellen yhä mahtavampia monimutkaisempia rituaaleja sisältävä toimitus. Pahan hengen karkottamisessa otettiin avuksi mm. öljyä, vihkivettä, koskettamisia, puhaltamisia, ristinmerkin tekemisiä ja tuhkaa. Asiat, jotka alunperin luultavasti tarkoitettiin vertauskuvallisiksi, saivat yhä taianomaisempia merkityksiä.
   Kuitenkin sekin säilyi, mikä pahojen henkien karkottamisessa on olennaisinta ja ratkaisevaa: Raamatun tekstien lukeminen, rukous ja pahalle hengelle annettu käsky poistua riivatuista. Käsky annettiin Jeesuksen nimessä.
   Jo noin 250-luvulla vanhakatolisen kirkon hierarkiseen järjestykseen kuului eksorsistin virka. Tämän viran merkitys korostui, koska eksorsismi alettiin säännöllisesti liittää kasteen yhteyteen. -- . Tietenkään kaikki kasteelle aikovat eivät olleet sanan varsinaisessa mielessä riivattuja. Syynä käytäntöön oli, että kaikkien kastamattomien ajateltiin olevan pahojen henkien ulottuvilla ja valtapiirissä, mistä syystä eksorsismi oli välttämätön. Jos joku kasteoppilaista oli pahan hengen vallassa -- häntä ei kastettu, ennen kuin paha henki oli hänestä eksorsismissa karkotettu.

Engelsviken, Vapaaksi paholaisen vallasta, s. 109

Ongelmia ja ristiriitoja voi syntyä erityisesti, kun kristinusko ja lääketieteellinen tietämys kohtaavat. Ristiriidat voivat tietenkin johtua useista eri syistä, mutta tavallisimmin käy niin, että joko lääketiede tai teologia ylittää sille kuuluvat rajat.
   Ylitys tapahtuu, kun lääketiede tahtoo antaa vastauksen kysymykseen, onko pahoja henkiä olemassa ja voiko riivauksia esiintyä. Kun tiedemiehet antavat lausuntoja tällaisista asioista, he eivät tietenkään voi tehdä sitä tiedemiehinä vaan uskovina (tai epäilevinä) yksityisinä ihmisinä.
   Kristityt voivat myös ylittää Raamatun ja ilmoituksen rajat ja pyrkiä toimimaan tieteen ja järjen alueella antamalla "yliluonnollisia" selityksiä ja parannuskeinoja asioihin, joissa lääketieteellinen selitys ja lääkitys olisivat paras ratkaisu. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö "luonnollisella" ja "tieteellisellä" olisi mitään yhteyttä kristinuskon kanssa tai että "luonnollisen" ja "yliluonnollisen" välillä olisi tarkka raja. Tarkoituksena on korostaa, ettei "uskonnollisia" selityksiä tule käyttää niin, että ne korvaisivat tai sulkisivat pois lääketieteelliset näkökohdat tai apuvälineet.
   Olemme havainneet, että kun ihminen joutuu yhden tai useamman pahan hengen valtaamaksi, siitä on aina seurauksena uhrin sielunelämän vahingoittuminen ja järkkyminen. On tietenkin totta, että nämä psyykkiset häiriöt ovat vain osa riivaustilan kokonaisuutta. Mutta juuri siitä syystä, että niitä esiintyy, tilannetta on tarkasteltava myös psykiatrian kannalta, joka on juuri se lääketieteen ala, joka on perehtynyt sielunelämän vaivoihin. 
   Koska en itse ole psykiatri, en aio ryhtyä arvioimaan, miten psykiatrit luonnehtisivat riivausta. Tehtävä kuuluu kristityille psykiatreille. Tyydyn vain pohtimaan joitain periaatteellisia kysymyksiä.
   On ymmärrettävää, että ihminen, joka on ollut riivauksien kanssa tekemisissä, on taipuvainen selittämään koko ilmiön omasta taustaan käsin. Psykiatri voi tietyissä tilanteissa painottaa erityisesti niitä oireita, joihin psykiatria pystyy antamaan selityksen kehittyneen ammattitermistönsä avulla. Sen sijaan häneltä voivat helposti jäädä huomaamatta ne puolet asiasta, jotka eivät sovi psykiatrian kaavoihin kuten parapsykologiset, yliluonnolliset ja uskonnolliset ulottuvuudet. Vaikka psykiatrit voisivatkin antaa riivauksen tuottamille sielunelämän häiriöille nimen kuten atyyppinen skitsofrenia tai hysteria, se ei merkitse, että ongelma olisi siten myös ratkaistu. Riivauksen konkreettiset ilmenemismuodot ovat yksi asia, niihin johtaneet syyt toinen.

Engelsviken, Vapaaksi paholaisen vallasta, s. 136 

Myös apostolien jälkeisen ajan kirjallisuudessa tapaamme ajatuksen, että sairaus on seurauksena ja rangaistuksena synnistä, joskaan sen ei oleteta selittävän kaikkea kärsimystä ja sairautta, jota tavataan sekä kirkon ulkopuolella että myös sen piirissä. Tästä ajatuksesta Raamatussa tavattavana esimerkkinä ovat Paavalin sanat korinttolaisille. Hän näet sanoo, että Pyhän Ehtoollisen kelvoton nauttiminen on syy heikkouteen, sairauteen ja kuolemaankin heidän keskuudessaan. Mutta kirkko on varustettu kohtaamaan sairauden pahat voimat. Cyprianuksen kirjassa "Marttyyriuden kunniasta", kirjoitettu n. 250, luemme valtavan sanan siitä, kuinka Jumala varustaa kristityn siinä tilanteessa, jossa hän on. Kristuksen elämä ja voittamaton voima asuu uudestisyntyneessä kristityssä Pyhän Hengen kautta.

Kun Justinus Marttyyri, kuollut v. 150-160 välillä, puhuu armolahjoista, karismoista, hän mainitsee kristityitä, jotka Jeesuksen nimeen parantavat sairaita. Antiokialainen Teofilus pitää sairaiden parantamista ilmauksena ylösnousemusvoimasta, jotka nyt jo toimii fyysilliseen luontoon kohdistuvana. Erikoisesti gnostikoita vastaan suunnatussa kirjoituksessaan "Harhaoppeja vastaan" Irenaeus kirjoittaa, että vaikka nämä kykenevätkin tekemään ihmeitä jollakin luonnollisen järjestyksen ulkopuolella vaikuttavalla voimalla, joka on pienempi kuin Jumalan ja joskus tämän vastainen, niin he eivät voi saadakaan sellaisia parantumisia kuin kristityt. Hän mainitsee lukuisin esimerkein valtavista, kristittyjen keskuudessa tavallisista parantumisihmeistä. 

Arnobius (n. 310) mainitsee kirjoituksessa "Adversus Gentes" sairaiden parantamisesta, että sitä tapahtuu usein kristittyjen keskuudessa. Hänellä on lukuisia esimerkkejä mm. syöpäkasvista, ja hän mainitsee myös kuolleiden herättämisestä. Kirjallisuudessa tapaa monia esimerkkejä sairaista, jotka ovat koettaneet kaikkea, mutta saaneet terveyden ainoastaan Jeesuksen nimen voimasta. Muutamilla oli tapana nimittää kristittyjä lääkäreiksi, koska he paransivat sairaita.

Kuten Uudessa Testamentissa tapaamme myöhemmässäkin kirjallisuudessa alkuseurakunnan ajoilta kertomuksia riivattuna olemisesta. Me voimme ajatella näistä tiloista niinkuin parhaaksi näemme. Tosiasia kuitenkin on, että sellaiset tilat olivat melko tavallisia ja että ne osoittautuivat liian vaikeiksi tavalliselle inhimilliselle tiedolle ja käsittelylle. Samoin on tosiasia se, että Jeesus ajoi ulos pahat henget, ei vain silloin kun hän eli täällä maan päällä, vaan uudestaan ja uudestaan kirkossansa ja kirkkonsa kautta myöhempinä aikoina. Justinus Marttyyri sanoo kirjoituksessaan "Toinen apologia": "Perkeleet ovat aina saaneet aikaan sen, että aletaan vihata niitä, jotka elävät vakavaa elämää kammoten pahaa." Mutta hän osoitti myös, että kristyillä oli valta ajaa sellaisia pahoja henkiä ulos Jeesuksen nimessä, "niin että Roomassa ja kaikkialla lukuisat riivatut ovat parantuneet, vaikka he eivät voineet saada apua toisilta, jotka olivat yrittäneet ajaa niitä ulos maagillisilla loitsuilla ja lääkkeillä."

Tertullianus vetoaa roomalaisiin virkamiehiin, jotka saattoivat todistaa riivattujen parantamisesta, kun heidän omien perheenjäsentensä oli täytynyt hakea apua vihatuilta ja halveksituilta kristityiltä. Tertullianuksen päätelmän mukaan jo se tosiasia, että kristityt ajavat ulos pahoja henkiä, todistaa, että sellaisia on olemassa. Perkeleen tuntevat täysin vain ne, jotka rukoilevat totista Jumalaa. Hän sanoo tästä: "Vie henkilö, joka on selvästi riivattu, tuomariemme eteen. Anna kristityn puhutella pahaa henkeä, niin tämä on yhtä varmasti tunnustava, että hän on demoni, kuin hän aikaisemmin, jos te olisitte käskeneet hänen puhua, olisi sanonut olevansa jumala. -- . Kaikki se valta, mikä meillä on pahoihin henkin, tulee Jeesuksen Kristuksen nimen mainitsemisesta, ja sen tähden ne tottelevat Jumalaa ja Kristuksen palvelijoita."
  Origenes sanoo: "Monet kristityt ajavat pahoja henkiä ulos riivatuista. Ja tämän he tekevät käyttämättä mitään erikoista, merkillistä keinoa tai mitään taikomista, ainoastaan rukouksella ja mitä tavallisimmilla käskyillä, joita yksinkertaisinkin henkilö voi käyttää. Enimmäkseen näitä ihmeitä suorittavat oppimattomat ihmiset, siten osoittaen sen armon, joka asuu Kristuksen sanoissa, että myöskin henkien heikkouden."
  Cyprianus tekee tiettäväksi, että hänen aikanaan (n. 250) oli kirkon hyväksymä ja järjestämä veljeskunta, mihin kuului sellaisia henkilöitä, joilla oli tapana ajaa ulos pahoja henkiä. Voimme ehkä arvata, että tähän kätkeytyi jonkinlaista lahjan väärinkäyttöä.
  Tapaamme eri menetelmiä pahojen henkien ulosajamiseksi: käskyjä Jeesuksen nimessä, sisäänpuhaltamista, kätten päällepanemista, rukousta, 'yksinkertaista kehoitusta', kertomuksia Jeesuksen elämän tapahtumista, ristinmerkkejä, vihityn veden tai kasteveden käyttämistä. -- . Se henkilö, joka piti kastaa ja josta siten piti tulla pyhän kirkon jäsen, oli vapautettava perkeleen vallasta ja hänen oli hylättävä kaikki yhteys tämän kanssa. Jätteitä näistä voimme vielä havaita niissä sanoissa, jotka kohdistetaan kastetulle tai kummeille toisissa kastetoimituksissa.

Saamme sen vaikutelman, että parantaminen kaikkinaisista sairauksista ja puutteista oli normaalinen ilmiö kirkon elämässä. Hermas (n. 140) sanoo, ettei ole vain suuri ilo parantaa sairaita, vaan että on synti jättää se tekemättä. Huomaamme tästä, ettei lainkaan ollut epilystä siitä, etteikö voitu parantaa.

Helena Eriksson (Otteita kirjasta Hallesby - Eriksson - Tuomenoksa: Parantumisen ihme, sivuilta 48-53)

Vaikka kaikki kuudennen käskyn rikkojat ovat syntinsä orjia, ei heissä jokaisessa silti välttämättä tarvitse asua haureuden hengen. Harjoitettu synti avaa kuitenkin vähin erin ovet sille mahdollisuudelle, että haureuden henget asettuvat asumaan huorintekijään. Ne Jumalan palvelijat, joilla on armoitus ajaa ulos riivaajia, kertovatkin ajaneensa prostituoiduista ulos haureuden henkiä. 
  On syytä muistaa, että ei vain riivattuna oleminen vie ihmistä pakkomielteen tavoin mielettömiin tekoihin. Myös synti orjuuttaa tekijäänsä siinä määrin, että hänen on toteutettava vastoin omaa tahtoaan sitä, mitä hallitusvallan saanut isäntä määrää...
  Riivaajat, synti ja vieläpä ihmisen vanha luontokin ovat lähtöisin samasta syvyyden lähteestä. Joskus on tosin vaikea tehdä erotusta siinä, mikä näistä kolmesta kanavasta on kulloinkin pahan käytössä. Riivaajilla, synnillä ja vanhalla luonnolla on samankaltaisia piirteitä: ne kaikki orjuuttavat ihmistä. Ne ovat liitossa keskenään ja voivat vaikuttaa samanaikaisestikin...
  Joskus näyttää olevan vaikea vetää rajaa synnin orjuuden ja suoranaisen riivaajien hallinnon välille, mutta niille, jotka ovat saaneet Jumalalta lahjan "arvostella henkiä" (1.Kor.12:10), rajan vetäminen ei ole mahdotonta... Lahjan avulla kyetään myös tunnistamaan pahat henget toisistaan - jopa nimeltään.

Osmo Haavisto, Valkeuden voitto, ss. 11-12

MAASTA MAAHAN JEESUKSEN NIMESSÄ -kirjassa Hicks kertoo kokemistaan tapauksista ja tunnelmista Israelissa, Keski-Euroopassa, Suomessa ja Neuvostoliitossa, joissa hän vieraili kesällä 1955. Suomessa Hicksin suurkokousten toteuttamiseen osallistui useimpien kristillisten seurakuntien ja herätysliikkeiden sekä evankelisluterilaisen kirkon edustajia, jotka entistä syvästi vakuuttuivat evankeliumin sanomaan ja Pyhän Hengen vaikutukseen perustuvan yhteistyön merkityksestä. Lukuisia ihmisiä löysi tilaisuuksissa tien Jeesuksen luo ja tilaisuudet saivat huomiota myös maallisessa mediassa.
  Kirjan on suomentanut ja Hicksin esittelyn kirjoittanut Kaleva Saloranta, joka toimi tämän tulkkina Suomen tilaisuuksissa. Kirjassa on myös katkelmia lehdistön reaktiosta; esimerkiksi Kotimaa-lehden toimittajat vierastivat Hicksin tyyliä, koska se niin paljon poikkesi evankelisluterilaisesta perinteestä, mutta varauksellisuudestaan huolimatta antoivat hekin pääosin suopean, jopa arvostavan lausunnon, kirjoittaen mm.:
  "Tietävätkö nämä ihmiset sen, etteivät he itse herää eikä Tommy Hicks heitä herätä, vaan sen tekee Jumala? Elleivät he tiedä, ei vika ole Hicksin, joka puhuessaan ja parantaessaan sairaita jatkuvasti toistaa: 'In the name of Jeesus' ('Jeesuksen nimessä'). Se mitä ihmisten sydämessä todella tapahtuu, on meiltä ihmisiltä salattua. Sen näkee vain Herra, hän, josta se on lähtöisinkin. Mutta: älkäämme olko esteenä sille työlle!"