Yhteystiedot

Yhteydenotot, tilaukset ja tiedustelut

armas.hepovirta@
gmail.com

Huom. Nämä kotisivut on keskeneräiset.

Suuri osa kirjailijaesittelyistä ja myyntilistoista odottaa päivittämistä ja siirtämistä sivustolle.

Lisää kuvitusta tulossa.

Myöhemmässä vaiheessa myös puhelinkorteille oma palsta?

Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan.
Kiitos.

Sivut avattu
Aleksis Kiven päivänä
10. 10. 2013. Suljettu täydentämistä varten, uudelleen avattu huhtikuussa 2014.

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

 Paperimassan valmistuksen käsikirja (1933)   Hiokkeen ja selluloosan valmistus (1952)

Tekniikka, Rakentaminen, Korjaus

9 e. KAVAJA, REINO: MUURAUSTYÖT. Rakennustieto Oy 2003. 7p. 210. Kuv. N. ** . K3. Ensimmäinen painos ilmestynyt 1992.

28 e. METALLITEOLLISUUS. Metallien muotoilu, kellot, lukot, aseet. Wsoy 1936. 750 + liitekuv. S. * . K3. 1361 tekstikuvaa ja 30 liitekuvaa. Useita kirjoittajia, toimittanut Väinö Airas. Kuuluu Wsoy:n Keksintöjen kirja -sarjaan. 348, 499511, 688-689710-711731

4 e. PAAVOLA, MARTTI: SÄHKÖTEKNIIKAN OPPIKIRJA. Alempaa teknillistä opiskelua ja ominpäin opiskelua varten. Wsoy 1946. 4p. 380. Kuv. S. * . K2, kansissa kulumaa, lyijykynämerkintöjä. s. 316-317

Paavolan SÄHKÖTEKNIIKAN OPPIKIRJA oli aikanaan suosittu oppikirja. Sen ensimmäinen painos ilmestyi 1930-luvulla, kolmastoista painos 1979. Vuonna 1984 ilmestyi teoksen 14. painos, uusittu laitos, jonka tekijöinä Paavola ja Pekka Lehtinen. Viidestoista painos 1989. 

2 e. Suomen paperi-insinöörien yhdistyksen PAPERIMASSAN VALMISTUKSEN KÄSIKIRJA. Helsinki 1933. 228 + LXXII. S. ** . Risa, kannet ja sidos kuluneet, merkintöjä, irtosivuja; suurin osa sivuista sidoksessa ja irtosivutkin tallella, kohtalaisen siisti ja hyvin luettavissa. 75 mainossivua. Puutekniikan tutkimuksen kannatusyhdistyksen julkaisuja N:o 12. 

8 e. PELLINEN, H. - ROSCHIER, R. H.: HIOKKEEN JA SELLULOOSAN VALMISTUS. Helsinki 1952. 604 + avattava liite. Kuv. S. * . K3. Runsaasti kuvitettu, yli 200 piirros- ja valokuvaa sekä 1 avattava liitekuva. Suomen paperi-insinöörien yhdistyksen julkaisu. 

30 e. PUU, SEN KÄYTTÖ JA JALOSTUS I-II. Wsoy 1933-34. 488 + liitekuv. + 875 + liitekuv. S. * . K3, eln. Yli 1300 sivuinen laaja-alainen tietopaketti, ensimmäisessä osassa 512 tekstikuvaa ja 16 liitekuvaa, toisessa 1162 tekstikuvaa ja 17 liitekuvaa. Useita kirjoittajia, toimittanut Martti Levón. Kuuluu Wsoy:n Keksintöjen kirja -sarjaan. Kuvia osasta I:
s. 152-153, 228-229, 376-377414-415, 430-431, 440-441

12 e. PUU, SEN KÄYTTÖ JA JALOSTUS II. Wsoy 1934. 875 + liitekuv. S. * . K3, selässä lievää kulumaa. s. 388-389

14 e. RADIOTEKNIIKAN KÄSIKIRJA, AM-TEKNIIKKA. Kirjoittanut ERIK JULANDER. Tammi 1967. 573. Kuv. S. K3, eln. Runsaasti kuvitettu. 227, 331, 460.

12 e. RADIOTEKNIIKAN KÄSIKIRJA, TM-TEKNIIKKA. Kirjoittanut OLOF HÖRBERG. Tammi 1966. 424. Kuv. S. K3, eln. Runsaasti kuvitettu. 47, 173, 318, 343.

10 e. RADIOTEKNIIKAN KÄSIKIRJA, TV-TEKNIIKKA 1 - 2. Kirjoittanut JAMES HELLSTRÖM. Tammi 1966. 792 + 433. Kuv. S. K3. Runsaasti kuvitetut TV-tekniikan käsikirjat. 180, 491, 319, 368.

3 e. VALKOLA, VÄINÖ: KONEPIIRUSTUSOPPI. Otava 1948. Kahdeksas, uusittu painos. 160. Kuv. S. K3. Ammattienedistämislaitoksen ammattikirjasto N:o 5.

14 e YOUR SHIP AND ITS MAINTENANCE. Editer under the direction of J. C. Hempel. J. C. Hempel's Foundation, Copenhagen 1963. Kuv. VII + 219. S. * K3. Tanskassa painettu 10.000 kappaleen kaksikielinen painos englannin- ja kreikankielellä. s. III, 40, 74, 100-101, 197, 210

Kulkuneuvot

Myyty 4 e. AUTO-KIRJA. Automobiilin hoito ja kuljetus. Kirjoittanut John Nerén. Tekijän luvalla suomeksi toimittanut Yrjö Weilin. Otava 1920. Kolmas, lisätty ja korjattu painos. 183 + [muutamia taulukkoja ja mainossivuja]. N. K1, sidos osittain risa, kaikki sivut kuitenkin sidoksessa kiinni; alkuosassa muutama pieni tahra, sivut ehjät, täysin luettava kunto. Automobiilin rakenne ja osat, automobiilin jokapäiväinen hoito, ajamisen taito, ohjeita automobiilien ostajille. Runsas kuvitus: 102 kuvaa, pääasiassa havainnoillistavia piirroskuvia moottoreista ja muista osista sekä työvälineita ja vaiheista. Ensimmäinen painos ilmestyi 1914, toinen 1917.

Matematiikka, Fysiikka, Tietotekniikka

7 e. EKELAND, IVAR: ENNAKOIMATTOMAN MATEMATIIKKA. Art House 2001. 3p. 157. N. K3. 29, 53, 5455, 110, 111, 149, 156, 157.

15 e. KARANTA, ILKKA - SEPPÄNEN, JOUKO toim.: KAAOSTUTKIMUS JA TIETOTEKNIIKKA. Katastrofeja, attraktoreita ja fraktaaleja. Suomen tekoälyseura Ry. 1994. 2p. X + 125 + VIII. Kuv. N. K3, kansissa luonnollista kulumaa. Suomen tekoälyseuran julkaisuja No 4. Painosmäärä 150 kpl. 88-89, 90, 109

7 e. PEKONEN, OSMO toimittanut: SYMBOLIEN METSÄSSÄ. Matemaattisia esseitä. Art House 1992. 299. N. K3. "Teos sisältää sekä maailman johtavien että merkittävien suomalaisten matemaatikoiden käsityksiä alansa kauneuden piirteistä. Samalla he esittävät laajan katsauksen matematiikan nykyiseen tilaan ja sen viimeaikaiseen kehitykseen, matemaattiseen filosofiaan sekä puhtaan ja soveltavan matematiikan välisiin eroihin ja ristiriitoihin." 14 esseetä, mm. Armand Borel: Matematiikka tieteenä ja taiteena, Olli Lehto: Funktioteorian perinne Suomessa, Robert Meyerhoff: Hyberbolinen geometria topologian työkaluna, Juri I. Manin: Jousiteoria ja avaruusajan näkymättömät ulottuvuudet, Alain Connes: Epäkommutatiivinen geometria, Eugene P. Wigner: Matematiikan käsittämätön tehokkuus luonnontieteissä.

10 e. YOUNG, HUGH D. - FREEDMAN, ROGER A.: UNIVERSITY PHYSICS. Addison-Wesley 1996. Ninth edition, Extended Version with Modern Physics. 1484. Kuv. N. * . K3.

 

 

- - Jos kolmannen asteen yhtälöllä sattuu olemaan kolme erisuurta reaalijuurta, sen ratkaisukaavassa esiintyy negatiivisten lukujen neliöjuuria, jotka vaikuttavat mielettömiltä. Jos emme kuitenkaan välitä siitä, ettei tällaisia juuria oikeastaan ole olemassakaan, vaan rohkeasti laskemme niillä, ne supistuvatkin pois ja saamme ratkaisut lasketuksi, kunhan vain huolellisesti noudatamme muodollisia laskusääntöjä. - - Negatiivisten lukujen neliöjuuria alettiin kutsua "imaginaariluvuiksi" erotukseksi reaaliluvuista ja käytiin kiivaita väittelyitä siitä, oliko epäreaalisten lukujen käyttö todella luvallista; esimerkiksi Descartes ei halunnut olla niiden kanssa missään tekemisissä. Vasta vuoden 1800 tienoilla ongelma sai tyydyttävän ratkaisun - - Alettiin puhua kompeksiluvuista. Muodollisesti näitä matemaattisia objekteja voidaan käsitellä melkein yhtä vaivattomasti kuin reaalilukuja, ja joskus saadaan reaalisia, joskus kompleksisia yhtälön ratkaisuja.
( Symbolien metsässä, s. 13 - 14 )

- - Matematiikka oli tietysti jossain määrin idealisaatio alusta asti, mutta kesti kauan, ennen kuin se etääntyi todellisuudesta, tai pikemminkin meidän kokemuksellisesta todellisuudestamme, niin kauas kuin esittämissäni esimerkeissä. Edetessään tätä tietä yhä pitemmälle matemaatikoille kävi yhä selvemmäksi, että matemaattisella käsitteellä on olemassaolon oikeus heti, kun se on määritelty loogisesti, vaikkei sillä olisi mitään yhteyttä fysikaaliseen maailmaan, ja että matemaatikoilla on oikeus tutkia käsitteitään, vaikkei näköpiirissä olisi mitään käytännön sovelluksia. Lyhyesti sanottuna tällä tapaa päädyttiin yhä pitemmälle "puhtaaseen matematiikkaan" eli "matematiikkaan sen itsensä vuoksi".
  Mutta jos luovumme käytännöllisistä sovelluksista matematiikan arviointiperusteena, herää välittömästi kysymys, kuinka sitten voimme arvioida sitä. Kaikki käsitteet ja teoreemat eivät varmastikaan ole tasa-arvoisia; kuten Orwellin Eläinten vallankumouksessa jotkut niistä ovat "tasa-arvoisempia kuin toiset". Onko matematiikassa sisäisiä kriteerejä, jotka johtavat enemmän tai vähemmän objektiiviseen hierarkiaan? Kuten huomaatte, sama kysymys voidaan esittää maalaustaiteesta ja musiikista tai taiteesta yleensä: se on esteettinen kysymys. Tavallinen vastaus on, että matematiikka on suurelta osin taidetta, jonka kehitystä ohjataan ja arvioidaan esteettisten kriteerien perusteella. Maallikosta saattaa tuntua yllättävältä, että niin luotaantyötävän tieteenalan kuin matematiikan yhteydessä puhutaan kauneusarvoista. Mitkä ovat tämän estetiikan säännöt? Mistä tekijöistä teoreeman tai teorian kauneus muodostuu? Tietenkään kaikkia matemaatikoita tyydyttävää vastausta ei ole, mutta silti asiasta vallitsee hämmästyttävän suuri yksimielisyys, joka nähdäkseni on paljon suurempi kuin musiikissa tai maalaustaiteessa.
( Symbolien metsässä, s. 18 - 19 )

- - myöhemmin Wassily Kandinsky syventyi tähän ongelmaan. Vuoden 1903 tienoilla tarkastellessaan omaa maalaustaan hän yhtäkkiä oivalsi, että aihe voi olla tuhoisa maalaukselle, koska se estää suoran pääsyn muotoihin ja väreihin eli teoksen varsinaisiin taiteellisiin aineksiin. Mutta kuten hän myöhemmin kirjoitti, lukemattomien kysymysten "kammottava syvyys" aukeni silloin hänen edessään. Kysymyksistä tärkein oli: "Mikä korvaa aiheen?" Kandinsky oli täysin tietoinen ornamentismin, silkan koristetaiteen, vaarasta ja halusi ehdottomasti karttaa sitä. Toisin kuin Poincaré hän ei kuitenkaan pitänyt aiheetonta maalausta hedelmättömänä maalauksena. Hän jopa kehitti teorian "sisäisestä välttämättömyydestä" ja maalauksen "henkisestä sisällöstä". Noin vuodesta 1910 lähtien hän ja monet muut maalarit omistautuivat niin sanotulle abstraktille tai "puhtaalle" maalaustaiteelle, jolla on vähän jos lainkaan yhteyksiä luontoon.
  Ellei matematiikassa haluta sallia samanlaista mahdollisuutta, päädytään näkemykseen matematiikasta, jonka tiivistäisin seuraavasti: Yhtäältä matematiikka on tiedettä, koska sen tarkoitus on palvella luonnontieteitä ja tekniikkaa. Tämä päämäärä on oikeastaan matematiikan lähtökohta ja jatkuva ongelmien aihe. Toisaalta matematiikka on taidetta, koska se on hengen luomus ja koska se edistyy henkisin ja älyllisin voimavaroin, jotka ovat peräisin ihmismielen syvyyksistä ja joille esteettiset kriteerit ovat ratkaisevia. Kuitenkin luonnontieteellisten sovellusmahdollisuuksien täytyy jossain määrin rajoittaa tai valvoa matemaatikon älyllistä vapautta liikkua puhtaan ajatuksen maailmassa.
  Tällainen näkemys on kuitenkin liian ahdas, erityisesti viimeinen varaus on liian rajoittava, ja monet matemaatikot ovat vaatineet työskentelylleen täydellistä vapautta. Ennen kaikkea, kuten olemme jo korostaneet, monet sovelluksiltaan tärkeiksi osoittautuneet matematiikan alueet eivät olisi päässeet lainkaan kehittymään, jos sovelluskelpoisuutta olisi vaadittu alusta asti.
( Symbolien metsässä, s. 21 - 22 )

- - esitän kysymyksen: onko matematiikka sinänsä olemassa? Luommeko me matematiikan vai paljastammeko vähitellen teorioita, jotka meistä riippumattakin ovat olemassa jossain? Jos näin on, missä matemaattinen todellisuus sitten sijaitsee?
  Ei tietenkään ole päivänselvää, onko tällainen kysymys järkevä. Mutta monet matemaatikot uskovat matematiikan aikaisempaan olemassaoloon jotenkin, jossakin. G.H. Hardy ilmaisee sen terävästi:
  "Uskon, että matemaattinen todellisuus on meidän ulkopuolellamme ja että meidän tehtävämme on sen havainnointi ja että todistamamme teoreemat, joita mahtipontisesti sanomme 'luoneemme', ovat vain muistiinpanoja havainnoistamme. Näin ovat asian nähneet muodossa tai toisessa monet kuuluisat filosofit Platonista alkaen..."
  Uskovainen ihminen näkee matemaattisen todellisuuden aikaisemman eksistenssin Jumalassa. Tämä oli Charles Hermiten näkemys:
  "Ellen erehdy, on olemassa kokonainen maailma, joka on matemaattisten totuuksien kaikkeus ja johon meillä on mahdollisuus päästä vain älyllämme, aivan kuten on olemassa fysikaalisesti todellinen maailma; kummatkin ovat meistä riippumattomia ja kummatkin ovat Jumalan luomia."
  Viittaus jumalalliseen alkuperään tuskin tyydyttää ihmistä, joka ei ole uskovainen. Silti monilla on epämääräinen tunne, että matematiikka on olemassa jossain, vaikka asiaa tarkemmin ajatellessamme emme voi olla myöntämättä, että se on puhtaasti ihmisen luomus.
( Symbolien metsässä, s. 24 - 25 ) 

Bourbaki-veljeskunnan istunnot saattoivat olla väkivaltaisiakin. Weilin ja de Posselin riitaannuttua mitan ja integraalin määritelmistä piti santarmit hälyttää paikalle tuohtuneiden matemaatikkojen uhatessa pirstoa erään bistron kalustoa. Puolueettomana erotuomarina toimi joskus Claude Chevallyn pikku tytär Catherine: hän sai sokkona valita lopullisen aksiooman kahdesta kiistanalaisesta.
( Symbolien metsässä, s. 60 )

Joku on sanonut, että filosofia on niiden käsitteiden väärinkäyttöä, jotka on keksitty juuri sellaista käyttöä varten. Samassa hengessä sanoisin, että matematiikka on niiden käsitteiden ja sääntöjen taitavaa käyttöä, jotka on keksitty juuri sellaista käyttöä varten. Pääpaino on uusien käsitteiden muodostamisessa. Matemaatiikasta loppuisivat pian mielenkiintoiset teoreemat, jos ne pitäisi muotoilla vain aksioomissa mainittujen käsitteiden avulla. Vaikka alkeismatematiikan ja varsinkin alkeisgeometrian kieltämättä on muotoiltu kuvaamaan olioita, joilla on suora esikuvansa todellisessa maailmassa, niin sama ei näytä pätevän vaikeammille käsitteille eikä varsinkaan niille, joista on tullut tärkeimpiä fysiikassa. "Lukupareilla operoinnin" säännöt on tietenkin muotoiltu niin, että saamme samat tulokset kuin murtolaskuista, jotka ensin opimme ilman tällaista lukuparin käsitettä. "Lukujonoilla operoinnin" eli irrationaalilukujen käsittelyn säännöt on myös muodostettu vastaamaan ennestään tuttujen lukujen laskusääntöjä. - - Suuri matemaatikko käyttää täydellisesti ja suorastaan häikäilemättömästi hyväkseen mahdollisten päättelyjen kenttää ja liikkuu mahdottoman rajamailla. Ihme sinänsä on, ettei tuo häikäilemättömyys johda matemaatikko ristiriitojen suohon, sillä on vaikea uskoa, että Darwinin luonnollisen valinnan prosessi olisi kehittänyt ajattelumme sille täydellisyyden tasolle, jolla se näyttää olevan.
( Symbolien metsässä, s. 266 - 267 )

- - loppujen lopuksi emme tiedä, miksi teoriamme toimivat niin hyvin. Niinpä niiden tarkkuus ei kenties todistakaan niiden totuudellisuutta tai ristiriidattomuutta. Mielipiteeni onkin, että perinnöllisyyslakien ja fysiikan lakien välillä vallitsee jokseenkin edellä kuvatun kaltainen tilanne.
  Haluan kuitenkin päättää esitykseni iloisemmissa tunnelmissa. Matematiikan kielen soveltuvuus luonnonlakien muotoiluun on ihme, jota emme ymmärrä, ja ihmeellinen lahja, jota emme ole ansainneet. Meidän pitäisi olla siitä kiitollisia ja toivoa, että se säilyy voimassa tulevaisuudessakin - -
( Symbolien metsässä, s. 282 )

 

- - Perimätiedon mukaan Newton olisi keksinyt päätuloksensa jo vuonna 1666, kun hän 24-vuotiaana oli asettunut maaseudulle pakoon ruttoa, joka silloin raivosi Lontoossa ja sen ympäristössä. Tuntemattomasta syystä hän oli jättänyt tuloksensa julkaisematta usean vuoden ajaksi.
  Hänen teokselle antamansa nimi "Luonnon filosofian matemaattiset periaatteet" on jo sinänsä suggestiivinen. Tarkoitus ei ole kuvata ilmiöitä ulkopuolisesti, vaan ymmärtää ne sisältä käsin.
  - - Maineikas yleinen painovoimalaki osoittaa, miten Aurinko vaikuttaa planeettoihin ja miten tämä vaikutus ilmenee Keplerin ratoina. Se ei kuitenkaan kerro, miten ja miksi tämä vaikutus tapahtuu. Kun sanotaan, että massa vetää puoleensa toista massaa suorassa suhteessa massoihin ja käänteisessä suhteessa massojen etäisyyden neliöön, se herättää heti uusia kysymyksiä. Mitä on massa? Mitä on vetovoima? Miten se voi vaikuttaa tyhjiön erottamien kappaleiden välillä? Nämä kysymykset ovat mielekkäitä vielä tänäänkin, mutta ne olivat erityisen painokkaita Newtonin aikana.
  Newton itse piti vetovoimaa pikemminkin matemaattisena apuneuvona kuin fysikaalisena todellisuutena. Hyvin pian kuitenkin hänen innostuneet seuraajansa tekivät "Newtonin laista" fysikaalisen maailman ymmärtämisen perusteen. - - Sähkömagneettisen kentän ja painovoimakentän välillä ei ole kuin askel, ja kenttäteoria, joka oli klassisen fysiikan riemuvoitto, alkoi pilkallisesti jäytää Newtonin rakennuksen perusteita johtaen lopulta suhteellisuusteoreettiseen vallankumoukseen. Newtonin fysiikkaa käytetään nykyisin monilla sovellusaloilla erittäin hyvänä likimääräisenä matemaattisena menetelmänä, jolta kuitenkin puuttuu varsinainen tieteellinen pohja.
  Mutta loistokautenaan tämä selitys, olematta oikeastaan mikään selitys, saavutti niin yllättävää menestystä, että luultiin jo päästyn maailmankaikkeuden avainten haltijaksi. Newton itse todisti Keplerin kolme lakia painovoimalain avulla ja selvitti vuorovedet ja prekession Auringon ja Kuun vetovoimalla. Täten hän loi pohjan taivaanmekaniikalle, uudelle tieteenalalle, - - . Tämän uuden tieteenalan sensaatiomainen menestys tuli olemaan yli vuosisadan ajan koko tieteen kehityksen esikuvana ja innoittajana.
  On hämmästyttävää, että perehdyttäessä tarkemmin taivaanmekaniikkaan todetaan heti aluksi Keplerin kolme lakia virheellisiksi. - -
  - - aika haihtuu ja kätkeytyy kokonaisuudessaan nykyhetkeen, olemattomaan väliaikaan, joka erottaa jo päättyneen menneisyyden ja vielä saapumattoman tulevaisuuden. Menneisyys ja tulevaisuus ovat samanarvoisia, koska molemmat sisältyvät nykyisyyteen. Voimme yhtä helposti siirtyä ajassa eteenpäin kuin taaksepäin, niin kuin kulkisimme pitkin jäätyneen virran pintaa. Tämä epäuskottava maailmankuva perustuu kuitenkin Newtonin fysiikkaan, ja 1800-luvun tiedemiehet uskoivat, että matematiikkansa avulla he lähestyivät sekä aikojen alkua että loppua. Suorittamalla vielä hiukan lisää laskuja he uskoivat pystyvänsä tietämään kaiken, mukaanlukien ihmiskunnan ja heidän oman tieteensä tulevaisuuden.
  - - Tässä ilmapiirissä kehittyi valistuksen vuosisadan filosofia ja syntyi monta poliittista ja yhteiskunnallista oppisuuntaa, joita meillä nykyisin onkin enemmän kuin riittävästi. Ja juuri tällä vuosisadalla tuli tavaksi selittää asioita ymmärtämättä niitä. - - Tältä ajalta on peräisin juopa tieteellisen ajattelun ja luonnollisen intuition välillä, kvantitatiivisen laskemisen ja kvalitatiivisen ymmärtämisen välillä.
( Ekeland, Ennakoimattoman matematiikka, s. 28 - 32. )

On ilmeistä, että järjestys ja kaaos ovat erottamattomat ja esiintyvät aina yhdessä, oli sitten kyseessä taivaanmekaniikka tai numeeriset leikit.
( Ekeland, Ennakoimattoman matematiikka, s. 157 )